Distinktio

Tapaan tarkkailla vieraita ohikulkijoita jonkin verran, mutta erityisen herkullista on tarkkailla ihmisiä autoissaan ja arvailla keitä he ovat ja miksi he ajavat juuri sen kaltaisella autolla. Kurttuiset ilmeet neljän ruuhkassa ihmiset naputtelevat autonsa rattia ja odottavat vuoroaan ajaa kehätien ramppia alas vilinään, kukin pyrkimässä taholleen.

Ja myönnän, että teen näiden tarkkailujeni perusteella huimia johtopäätöksiä, oletuksia ja yleistyksiä, kuinka juuri tietynlaiset ihmiset ajavat tietynlaisilla autoilla. :) En kuitenkaan juuri levittele näitä analyysejäni lähipiirille, mitä nyt koko internetille. Minulla on sen verran vilkas mielikuvitus, että teen keittiöpsykologiset päätelmäni jo kuskin aurinkolasien merkin perusteella.

Minusta on vain todella kiinnostavaa millaisia latauksia auton omistamiseen joillakin ihmisillä liittyy. Auto on harvoin vain auto, vaan sitä käytetään samalla ilmentämään esimerkiksi statusta tai toisaalta käytännöllisyyttä. Minua kiinnostaa kuinka tietoisesti statusta halutaan ilmaista. Vai tehdäänkö se enemmänkin harkitsemattomana sivutuotteena.

Kerran kun olin päiväkodissa töissä, erään lapsen isä tuli hakemaan poikaansa kotiin ja ajoi pihaan Hummerilla. Olisi tehnyt mieleni oksentaa miehen buutseille, mutta hillitsin itseni. En kuitenkaan todella edes tiedä tajusiko tai tajuaako lapsen isä mitä hänen autovalintansa edustaa ihmisille. Voihan olla, että hänen lähipiirissään moisen auton omistaminen on käytännöllistä ja tarkoituksenmukaista eikä siihen liity mitään sen enempää.

Tietoinen statuksen ilmaiseminen on lähinnä surullista. Krooninen erottautumisen tarve on merkki epävarmuudesta ja omasta riittämättömyyden kokemuksesta. Mikäli ihminen kokee, että luodakseen uskottavuutta hänen on ilmennettävä makuaan, laatutietoisuuttaan tai varallisuuttaan esittäytymällä tiettyjen kulutusvalintojen kautta, hän samalla ruokkii epävarmuuttaan ja suorituksiin perustuvaa kelpaamista.
Mikäli odotan huomiota ja hyväksyntää sen perusteella mitä minulla on päälläni, millaisessa kolossa nukun tai millaisessa ravintolassa käyn syömässä, olen valinnut rankan tien, jolla mitään ei saa koskaan ilmaiseksi, vaan jokainen hyväksynnän murunen ansaitaan loputtomassa taistelussa erottautumisen kentällä. Se ei ole mitään kevyttä leikkiä vaan vääristynyt perversio, jossa ihmisen arvo mitätöityy.

Status ja erottautuminen perustuvat kuvaan kilpailun maailmasta, jossa ainoa tapa selvitä on olla parempi, mieluiten paras. Kuka koiraista laulaa komeimman kosiolaulun? Kuka hyeenoista on röyhkein haaskalla? Kuka tienaa eniten? Kuka hallitsee hyödykkeitä? Kuka turvaa jälkikasvulleen parhaat edellytykset? Loppujenlopuksi se on aika primitiivisen yksinkertaista.

Statuksen ilmaiseminen voi olla periytyvää, enkä nyt tarkoita, että Mersu kestää isältä pojalle, vaan että poika oppii jo varhain ostamaan oman Mersun. Kuuluuhan hän tiettyyn kastiin, mikä on syytä osoittaa. Ehkä sitä perustellaan laatutietoisuudella, ja toisaalta sillä, että jos on edellytyksiä, niin miksei ostaisi, miksei menestyksestään saisi nauttia? Kysymys on kuitenkin ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuudesta ja siitä mihin kiinnittää huomiota.

Mille asialle haluan antaa huomiota? Mihin asiaan keskittyä? Omasta energiastani ei valitettavasti liikene varoja keskittyä siihen millaisen mielikuvan minusta saa sen perusteella millainen kello minulla on. Se on ihan oma taiteen lajinsa. Suodaan se heille, jotka siihen haluavat keskittyä. Toivottavasti he eivät tee sitä riittämättömyyden kokemuksessaan.

Olipas pitkä teksti vain ilmeentääkseni, kuinka joskus pelkään etten riitä ilman suorituksia. :)

Pelottaako? Yritä silti antaa anteeksi...

Näinä aikoina minua todella ahdistaa tämä pelon ilmapiiri, joka tuntuu leviävän yhteiskunnassa. Pelon synnyttämät ylireagoinnit ruokkivat uusia nokituksia, silmä silmästä periaatteella. Se on muuten maailman kaikkien aikojen huonoin perustelu millekään. Kunpa ihmiset osaisivat antaa anteeksi. Uskon, että se on paikoin kylläkin hirvittävän vaikeaa.

Lätkähurmoksen keskellä minua aina vieraannuttaa se hurja uho, joka Suomen metsistä kantautuu. Kauppatorin juhlien iltana vastaan tuli bussilasteittain sinivalkoiseksi maalattuja ihmisiä, kuskillakin oli leijonapaita päällä. En väitä, etteikö samanlaista hurmoshenkeä ja yhden asian ympärille muodostuvaa fanatismia olisi yhtälailla muualla maailmassa, futisfanit hyvänä esimerkkinä. Jotenkin vain mietin, että mitä ihmeen traumaa siinä työstetään kun kysyin eräältä vieraammalta ihmiseltä, milloin hän kokee onnistumisen kokemuksia, ja hän osasi sanoa vain, että "16 vuoden odottamisen jälkeen tää on ollut aivan mahtavaa." Miten se yhden porukan voitto voidaan kokea niin vahvasti? Tässä kohtaa tarvitsisin psykologin perehdyttämään, miten ihmisen pyhän kokemus muodostuu. Itselleni sellainen hurmoksellisuus esittäytyy alkeellisena ja primitiivisenä ilmireagointina.

Olen miettinyt maailmankuvan merkitystä esimerkiksi sille kokeeko ihminen tarvetta turvata omaa positiotaan suhteessa muihin. On olemassa ihmisiä, jotka ovat kasvaneet teroittaen kyynärpäänsä ja saaden vaikutteet, että maailma on vaarallinen ja paha paikka, jossa ainoa tapa selviytyä on epäillä jokaista ja turvata oma elonsa.

Kun lehdet kirjoittavat pyydystävistä laskelmoivista raiskauksista, joukkopahoinpitelyistä joissa ihmista hakataan raskailla aseilla, niin että hänen loppuelämänsä tuhoutuu, alan itsekin tunnistaa selkäpiissä hiipivän epävarmuuden; "pitäisikö täällä puolustautua?" Minä en ole iso mies, ja vaikka provosoituna reagoin jyrkästi ja agressiivisesti, niin sotaisaa minusta on vaikea saada, olen aika leppoisa ja pehmoinen. Noita väkivaltauutisia lukiessa sitä sitten miettii, että miten minä toimin jos minut pyydystetään juna-asemalta ja potkitaan päähän niin että makaan vihanneksena sairaalassa.

Hetken jo harkitsin uudelleen itsepuolustustouhujen aloittamista, mutta sitten tajusin, että se olisi juuri periksi antamista pelolle. Kyse on valinnasta. Tähän asti paras resepti hyvän ja turvallisen elämän muodostumiseen on ollut se, että ei ehdoin tahdoin hankkiudu tilanteisiin, joissa provosoi muita, välttää itselleen vahingolliseksi kokemiensa ihmisten seuraa, mutta viimeisenä ja tärkeimpänä ei antaudu pelolle vaan tietoisesti vahvistaa omaa ennakkoluulottomuuttaan ja uskoaan vilpittömyyteen. Jos minut sitten hakataan rautaputkella vihannekseksi ja perheeni raiskataan, niin en silti suostu uskomaan, että tilannetta helpottaisi se mikäli olisin kokoajan pelännyt sen tilanteen tapahtuvan. Järki päässä, mutta ei pala kurkussa.

Kumpi elää parempaa elämää, hän joka neuroottisesti haalii haulikoita kaappiinsa ja kylvää pelon sekaista epävarmuutta lähipiiriinsä, vai hän joka toteaa, että mahdollisuus sairaiden ihmisten epätoivoisiin ja perustelemattomiin tekoihin on aina olemassa, eikä tilannetta voi siinä mielessä paeta. Ainoa mitä ihminen voi itsensä kannalta tehdä on pyrkiä vahvistamaan positiivista asennetta ympäristössään ja vahvistaa järjestelmää, joka auttaa sairaita ihmisiä pääsemään hoitoon, ettei heidän tarvitsisi raiskata ja hakata ohikulkijoita. Se pelonsekainen turhautuminen ja kanavoituminen vihaksi ei ainakaan auta tilannetta yhtään mihinkään.

Pelon kanssa pitää tulla toimeen. Minua pelottaa, että ihmisten pelko saa vallan ja alkavat toimia vaistojensa varassa unohtaen, että ihmisyyteen kuuluu kyky nähdä pelon läpi. Pelostani huolimatta minun tulee muistaa mikä on olennaista ja mistä en suostu luopumaan.

Jos sitten perheeni on raiskattu ja tapettu ja yritän pelkkää mustaa nähden kontata eteenpäin ilman elämänhalua, niin toivon, että joku on minua auttamassa takaisin valoon. Eläminen ilman anteeksiantamista ei ole elämistä. Se on jotain muuta. Mustaa katkeruutta hamaan loppuun. Se ruokkii väkivallan kierteen Israelin rajoille, se ruokkii samat asiat kaupunkijengien välille. Mikään ei muutu ennen kuin joku sanoo, että haluaa yksinkertaisesti irti sen vihaamisen vallasta. Toivon, että minäkin osaisin antaa anteeksi kauheat teot jotka tapahtuisivat minun läheisilleni; en tiedä osaisinko, apua ainakin tarvitsisin.