Rakennemuutoksen myymistä

Taas näitä vaalikrapuloitani päästän ilmoille. Tuleepahan kirjoitettua pidemmästi ainakin kerran neljässä vuodessa.

Maailma muuttuu niin nopeasti, että tukka hulmuaa. Monesti kuulee sanottavan, että työelämä/maailma muuttuu paljon nopeammin kuin yksilöt. Elämme sellaista aikaa, jolloin valtaosa yksilöistä kuvainnollisesti juoksee maailman perässä.

Mistä muutoksen nopeus sitten johtuu? Globaalista toimintaympäristöstä, jolloin muutoksen liikkeelle sysäävät impulssit voivat tulla hyvin laajalta alueelta ja väestöpohjasta. Tiedon määrän räjähtämisestä mutta myös sen jakamisen helppoudesta, jolloin ideat kulkevat moninkertaisesti ihmisiä nopeammin. Viestintä on nykyään tehokkuudessaan reaaliaikaista, jolloin kenenkään ei tarvitse odotella kirjeen perilletuloa, jotta asiassa päästään eteenpäin. Toista se oli 1840-luvulla kun uskonnollisen herätysliikkeen levinneisyys riippui siitä kuinka nopeasti poropaimen liikkui laumansa mukana paikasta toiseen. 

Ihmisyksilöiden hallinnan kokemus rapautuu muutosnopeuden kasvaessa, kun ei vaan pysy kärryillä. Ja kun tipahtaa kärryn reunan yli, alkaa ymmärrettävästi vituttaa. Se taas saa aikaan joukon reaktioita, kuten esimerkiksi kyseessä olevan ilmiön mitätöintiä ja kieltämistä, mutta myös kaipuuta vanhaan tapaan toimia. Menestyjät tällaisessa muutosnopeudessa ovat niitä, joille on kaikkein luontaisinta uudistaa itseään jatkuvasti, luoda nahkansa säännöllisesti. Avoimuus ei kuitenkaan lisää hallinnan kokemusta, jos ei ole samanaikaisesti kompetenssia havaita mitkä tiedot ja taidot uudessa tilanteessa ovat olennaisia.

Tästä muutoksesta hyvä esimerkki on elinikäisen oppimisen mantra, joka näille muutosvoittajille on myös alkanut muodostua kliseeksi. Se on klisee esimerkiksi osalle nuorista ikäryhmistä erityisesti siksi, että he harvemmin enää pyrkivät hahmottamaan vaikkapa työuraa mitenkään elinikäisenä projektina vaan enemmänkin alati muuttuvana maisemana, jossa tehdään toinen toisensa jälkeen suunnanvaihtoja harkitusti tai tiedostamatta. Uusien kompetenssien tarpeen määrittelee tällöin käsillä oleva tehtävä eikä niinkään jokin 15-vuotissuunnitelma tietyn uranimikkeen saavuttamisesta. Elinikäinen oppiminen on tästä näkökulmasta lähinnä itsestäänselvyydeksi tullut tapa toimia tai asennoitua. Muutosvoittajilla on pienempi kynnys havaita, että "en hallitse tätä, tarvitsen lisää osaamista" ja lähteä etsimään oikeaa suuntaa mistä täydentävä koulutus löytyy. Se voi olla tutkintokoulutusta, mutta tulevaisuudessa vielä useammin se on jonkin tietyn osaamisen saamiseen liittyvä kurssi.

Suuren muutosnopeuden maailmassa on siis voittajansa ja häviäjänsä ja uusi tapa toimia vaatii erilaisia pohjataitoja kuin perinteinen tapa. Muutosvoittajilla on monesti vahva malli aloitekyvystä, parhaimmillaan se on kuin sisäänkirjoitettu malli miten reagoida muutostarpeeseen. Osalle tällainen itseohjautuvuus ei tule mitenkään apteekin hyllyltä, ja monessa tapauksessa se selittyy mallien puuttumisella. Perinteisen maailman toimintatavat ja meritokraattiset kompetenssit ovat vain tutumpia.

Miten siis ottaa huomioon yksilön muutoskompetenssi, kun maailma muuttuu ja kun sitä tilanteen vaatiessa vielä "pitää muuttaa" oikein rankalla kädellä? Tätä voi miettiä katsoessaan vuoden 2019 eduskuntavaalien tulosta. Miten ilmastovaaleiksi ennakoiduista vaaleista tuli änkyrä-junttikapinan seuraava näytös? Ilmentää pelisilmää myöntää, että juuri tuon ylläkuvatun vastareaktion huomioiminen on olennaista myös kollektiivisen päätöksenteon areenoilla. Koska mullistavan uudistuksen maalaaminen saa suuressa yleisössä aikaan vahvan tunnereaktion kuten hallinnan menettämisen pelon, ei ole hedelmällistä nostaa asiaa pöydälle sillä tavalla. Kannattaa miettiä mittakaavaa ja palastella tavoitteet aina sellaisiksi, että ne ovat yksilön merkityshorisontin sisäpuolella ja niiden kautta on jotain voitettavaa ja ennen kaikkea samastuttavaa. 

Monesti puhutaan, että arvot ja asenteet muuttuvat hitaimmin, niitä tieteen kentällä saatetaan myös tutkimusasetelmasta riippuen tutkia suhteellisen pysyvinä ilmiöinä. Kuitenkin niissä tapahtuu muutosta, se on samalla se maailman muutos, jota kaikki hartaasti toivovat. On kuitenkin paradoksaalista, että sellaisessa ilmiössä kuin ilmastonmuutos, joka vaatii hyvin radikaalia ja rivakkaa toimintaa, muutosta pyritään saavuttamaan muuttamalla kokonaisen kansakunnan asenneilmastoa kerralla tuuttaamalla teemaa jokaisesta median kanavasta. Tulos on helppoa ennustaa: siitä seuraa vastustusta ja teeman liputtajien leimaaminen "alarmisteiksi."

Median toimintalogiikka on selkeä, tarjotaan tietoa ja valotetaan ilmiöitä, mutta näin kompleksin ilmiön äärellä, pelkän hiilinielut vs. päästöjen leikkaaminen -keskustelun ymmärtäminen vaatii hyvin monenlaista pohjatietoa. Ja jo tässä yksistään piilee monta väärinymmärtämisen ja vieraantumisen mahdollisuutta. Tunnereaktio sulkee havainnoinnin kun "ei tästä ota selvää." Sen sijaan yksilön havainnointi suuntautuu johonkin oman elämänpiirin kannalta konkreettisen ilmiön parantamiseen.

Populismin viesti ei kaipaa mitään pohjatietoa tai varsinkaan pohjakoulutusta. Se on pelkistetty ja yksinkertaistettu viesti, joka myös valjastaa tunne-energian mukaan. Miten saman mekanismin voisi tehdä sulkeutumisen sijasta ulospäin? Miten avoimuuden ja muutoksen mahdollisuus osoitetaan yksilölle yksinkertaiseksi tosiasiaksi, johon asennoituminen ei ole mitenkään monimutkaista tai varsinkaan uhkaavaa? Tunteita ei kannata tässä kohtaa kavahtaa ennakoimattomana tai impulsiivisena voimana vaan kanavoitana asiana. Miten se olemassa oleva tunne-energia valjastetaan muutoksen käyttöön?

Äänestäjästä ei ole tarkoituksenmukaista yrittää tehdä tällaisten asioiden asiantuntijaa, se ei ole hänen tehtävänsä. Hänen on tärkeää saada reagoida tunteella sellaisen asian puolesta, johon tunne voi luontevasti suuntautua. Tämän myöntäminen ei ole millään tavalla alentuvaa paitsi jos ajatellaan, että puhtaan järjen kautta toimiminen ja tunne-energian vaimentaminen on ainoa oikea tapa tehdä päätöksiä. Politiikan maailma ei ole yksin asiantuntijoiden tieto-maailma vaan äänestäjien kautta politiikan maailma on myös vahvasti tunne-maailma. Kun puhutaan ääripäistymisestä voidaan havaita eriytymistä myös siinä kuinka paljon painoarvoa tunnereaktiolle annetaan. Onko tunnereagointi halveksittavan alkeellista? Tällainen ajattelu ajaa samantien osan ihmisistä takajaloilleen.

Rakennetta voidaan muuttaa myös ilman, että yksilöiden muutosnopeutta otetaan huomioon, mutta se on monesti kallista, koska siitä seuraa syrjäytymistä. Sellainen muutos ei ole myöskään omiaan lisäämään vakautta, vaikka tarkoitusperät olisivat kuinka jalot. Jos halutaan vakiinnuttaa pysyvää muutosta, voimavaroja sen jalkauttamisessa kannattaa ohjata viestin kiteyttämiseen, sen purkamiseen konkreettiseksi arjen tavoitteeksi ja miksi tämä vaihtoehto olisi sinulle parempi kuin vanha systeemi. Metsän omistajaa ei saada motivoitua vähentämänä avohakkuita velvoittavalla asennemuutoksella "tämä on sinun velvollisuutesi maailmaa kohtaan" vaikka se totta onkin. Hän saattaa motivoitua esimerkiksi jatkuvan hakkuun periaatteisiin luonnon monimuotoisuuden tuomien lisäarvojen kautta tai mitä se mahdollistaa virkistyskäytön tai maatilamatkailun kautta. Mitä muuta kautta tämä asia voitaisiin osoittaa läheiseksi arkeen liittyväksi asiaksi ja myös tunnepuolta aktivoivaksi näkökulmaksi? Tätä pohdintaa puolueissa varmasti paljon tehdään tai ainakin syytä olisi. Kaikki motivaatio ei kumpua siitä, mitä jää viivan alle tai tilille verojen jälkeen. 

Jos media haluaa vauhdittaa muutoksen vakiinnuttamista, se voi osaltaan olla tukemassa sitä näkökulman valitsemisen kautta. Mitä lähemmäs ihmisen omaa elämänpiiriä jokin taustoittava artikkeli tulee, sitä enemmän se antaa samaistumispintaa ja antaa myös tilaa tuulettaa tunteita. Medialla on mahtava mahdollisuus konkretisoida asioita ja myös asettaa niitä mittasuhteisiinsa. Ei pyrkiä alarmisoimaan lisää vaikka se kuinka lisäisikin klikkauksia. Oman haasteensa tähän tekee informaatiokanavien kuplautuminen kun algoritmit tuuttaavat jonkun yksilön somekanavat täyteen vahingollista sontaa, joka rohkaisee lähinnä negatiivisia havaintoja ja kielteisten tunteiden kasautumista. Ihan jokainen yksilö avautuu muutokselle paremmin kun sosiaaliset viestit tukevat elämänmahdollisuuksien lisäämistä ja avautumista enemmän kuin sulkeutumista. 

Perityn maailmankuvan uusintaminen vai uudistaminen

On ollut hiljaista blogirintamalla muutama kuukausi. Syksy on ollut työteliäs ja tiivis, positiivisella tavalla. Blogi jää harrastuksena joskus lapsipuolen asemaan, vaikka mieli kovasti palaisi naputtelemaan.

Tämäkin aihe on jo lähteiltään vanhentunut, mutta kirjoitan sen silti. Aihe itsessään kun ei vanhene.

Jokin aika sitten Taloussanomissa julkaistiin artikkeli Rikas kasvattaa lapsensa toisin, teetkö sinä samoin. Sen kantava sanoma oli se, että taloudellisen menestyksen kokenut ihminen haluaa siirtää toimintamalleja omalle jälkikasvulleen ja näin varmistaa, että myös seuraava polvi pysyy leivän syrjässä kiinni. Tai ehkä se ei ole niinkään leivän syrjässä pysymistä kuin jotain ihan muuta. Olennainen viesti on kuitenkin se, että tietoisesti altistaa lastaan malleille, joiden haluaa varmistavan tietyn ajattelutavan vakiintumista.

Sosiaalinen periytyvyys on voimakas ilmiö. Ja kun sosiaalisen liikkuvuuden tutkimuksia on tehty, on havaittu että todennäköisyys siirtyä sosiaalisesta kerrostumasta ylempään, on paljon pienempi kuin toisinpäin. En tiedä arvasiko 1700-luvun aatelinen, että hänen jälkikasvunsa tulee sijoittumaan taloudellisilla mittareilla menestyksekkäästi vielä 300-vuoden jälkeenkin. Tästähän HS:kuukausiliite ja Ilkka Malmberg kirjoittivat pari vuotta sitten kivan artikkelin.

Olennainen erohan eri kerrostumien välillä on se miten tietoisesti malli siirretään. Kuinka tietoisesti vanhemmat pyrkivät valitsemaan lapsensa ystäväpiirin? Kuinka tietoisesti joitain taitoja, esimerkiksi taloudenhallintaa, opetetaan? Väitän, että mitä ylemmäs kerrostumissa mennään, sitä tietoisempaa jälkikasvun altistaminen tietyille vaikutteille on. Kun puhutaan työttömyyden sosiaalisesta periytymisestä, en tiedä montaakaan pitkäaikaistyötöntä, joka toivoisi samaa tilannetta lapselleen ja tietoisesti pyrkisi saamaan lastaan omaksumaan sellaisia asioita, jotka voisivat häntä samalle tilanteelle altistaa. Silloin kun sellaista tapahtuu, se tapahtuu tiedostamatta. Mutta yhteiskunnan korkeammille kerrostumille on näkyvää, mitkä ominaisuudet ja mallit heidät pitävät vallan ja rahan kahvassa. Melko yksinkertaisia asioita kuten usko omaan tekemiseen, panostaminen koulutukseen ym.

Helsingin yliopiston ja Tampereen yliopiston yhteistyössä tekemä MetroP-tutkimus pureutuu koululaisten alisuoriutumisen kasautumista selittäviin tekijöihin ja myös siihen missä tekijöissä esimerkiksi koulut eroavat. Tutkimuksessa mitataan myös opiskelijan peruskoulun jälkeisiä koulutusvalintoja ja opintosuoriutumista ennustavia tekijöitä kuten minäpystyvyyttä, välttämisorientaatiota, vanhempien koulutustaustaa, osaamista akateemisissa aineissa ym. Odotan innolla hankkeen ja tutkimuksen lopullisia raportteja, mutta jo nyt voi käydä lukemassa tutkimuksen ensimmäistä julkaisua, jossa mm. pitkäaikaisseuranta tutkimusten pioneeri Jorma Kuusela ja sosiaali- ja terveysalan dosentti ja monia huono-osaisuuteen liittyviä ilmiöitä tutkinut Matti Rimpelä kirjoittavat. Yhden artikkelin nimi on kuvaavasti: Oppilaiden sosioekonomisen taustan yhteys koulumenestykseen koulutasolla.

Mutta jos tosiaan siirrytään siihen miten sosiaalinen periytyvyys toimii maailmankatsomuksen kohdalla. Kun halutaan siirtää tapa suhtautua johonkin, sitä ei voi siirtää suoraan. Se siirretään, usein tiedostamatta, esimerkiksi sävyinä, sivulauseina, huomion kiinnittämisenä ja huomiotta jättämisenä. Ympäristöön voi myös istuttaa viestejä, ja tämänkin moni vanhempi tekee varmasti aidosti tiedostamattaan. Esimerkiksi oma isäni kuunteli kotona paljon Veikko Lavia, Juha Vainiota, Tapio Rautavaaraa sekä klassista musiikkia. Pankkiiri on diktaattori, ja köyhät senkun raahustaa. Jokainen ihminen on laulun arvoinen. En päivääkään vaihtaisi pois. Viestit ovat hyvin selkeitä ja vaikuttavia; pieni ihminen suuren maailman puristuksessa, kukaan ei lopulta pärjää yksin, elämänilo ja -sisältö on löydettävä pienistä asioista.

Se on paitsi melko suomalainen maailmankuva myös pientilallisten ja työläisten maailmankuva. Sellainen maailmankuva antaa myös monia "ohjesääntöjä" miten asioihin tulee suhtautua. Otetaan esimerkiksi klassinen lautapeli monopoli. Minunkin lapsuudenkodistani löytyy kyllä Monopoli, mutta sitä ei ole koskaan otettu pois paketista (no rehellisesti sanoen ehkä yhden kerran). Ei siksi, että olisi jotenkin kirjoitettu normi, että sen pelaaminen olisi kiellettyä vaan siksi, että peliin sisältyi paljon sellaisia asioita, jotka eivät tuohon yllä mainittuun maailmankuvaan oikein istuneet edes leikkinä. Esimerkiksi: onko ok hyötyä toisen ihmisen virheistä tai epäonnesta tai tyhmyydestä. Meidän monopolin pelaamisestamme ei olisi oikein tullut mitään kun kaikki olisivat lahjoittaneet hotelleitaan vähävaraisille. Ja samalla tietysti kokeneet pientä ylemmyyden tuntoa. ;)

Joissain perheissä monopolin ajattelumalli on kuitenkin varmasti ihan ok valmennusta "maailman" tavoille. Kun bisnesvainua kehitetään, ihmisen täytyy herkistää itseään havaitsemaan oikea hetki iskeä. "Ihminen on toiselle susi, syö tai tule syödyksi." Tällainen ajattelu ei tietenkään näyttäydy moraalittomana, silloin kun se ihan aidosti heijastaa omaa näkökulmaa maailmasta, joka on tanner/pelilauta/kilparata. Siellä moni asia perustuu siihen että osaa laskea kaksi plus kaksi ja vilkaista olkansa yli. Maailmankuvat nyt vain ovat erilaisia. Enkä tosiaan sano, että kaikki perheet, joissa on iloisesti pelattu monopolia, olisivat jonkun riistomaailmankuvan saastuttamia, tämä oli vain esimerkki.

Eetos ja kasvatukseen sisältyvien ohjeiden velvoittavuus kuitenkin tietysti vaihtelevat ja on perheitä, joiden vesat kävelevät vanhempiensa arvojen yli mennen tullen. Sanoutuvat irti tai tekevät ennemminkin irtioton; heidän täytyy itsenäistyäkseen saada alleviivata olevansa näennäisen riippumattomia, mutta saattavat sittemmin salassa elää todeksi juuri niitä samoja vanhempiensa arvoja. Ja viimeistään siinä vaiheessa tutut arvot pompsahtavatkin esiin, kun alkaa itse kasvattaa seuraavaa sukupolvea. Joku tietysti perustelee tätä geeneillä, kilpailullisuuden ja eduntavoittelun periytymisellä geeneissä ja esimerkiksi luontaisten kilpailuviettien erilaisuudella. Itse näen nuo taipumukset luotuina ja siirrettyinä malleina.

Jokainen perii maailmankuvan. Joskus ihmisen on täysin pakko jyrätä se jäädäkseen eloon. Tällaisia kertomuksia ovat esimerkiksi uskonnollisten yhteisöjen jäseneksi syntyneet homoseksuaaliset ihmiset, joiden luontaiselle taipumukselle ei ole löytynyt maailmankuvasta mitään (sallittua) lokeroa. Loppujen lopuksi he joko muuttavat maailmankatsomustaan ja pahimmassa tapauksessa joutuvat samalla valitsemaan hylkäävänsä kaikki aiemmat sosiaaliset kontaktinsa, saadakseen olla avoimesti ja sallitusti sitä mitä he luontaisimmin kokevat olevansa, tai tuhoutuvat. Moni on tällaisessa tilanteessa joutunut liian kovan paikan eteen, eikä ole jaksanut/löytänyt tietä jatkaa elämää.

Lievemmissäkin tapauksissa mallit ovat olemassa ja soittavat tangoa takaraivossa. Osa ihmisistä ei myöskään halua/ymmärrä/vaivaudu näkemään mikä mahdollisuus heillä on valita pois joitakin perittyjä toimintamalleja tai arvoja, jotka he tarkemmalla arvioinnilla kokisivat rakentamattomiksi tai vahingollisiksi. Sehän on totta tosiaan kovaa työtä. Poisoppiminen on maailman vaikeimpia asioita: täytyy ensin havaita, sitten arvioida, hylätä, korvata uudella ja lopuksi vakiinnuttaa uusi tapa. Aikaa ja tupakkia vaativaa touhua on se. Helpompaa on antaa mallien pursuta yli äyräidensä ja pistää ehkä vielä vähän "paremmaksi".

Apinavertaushan on aina ajankohtainen :)

Aloitetaan häkillä, jossa on viisi apinaa.

Laitetaan banaani roikkumaan häkin katosta ja tikkaat banaanin alapuolelle. Jonkin ajan kuluttua joku apinoista lähtee kiipeämään banaania kohti. Heti kun apina koskettaa tikkaita, ruiskutetaan muita apinoita kylmällä vedellä.

Jonkin ajan kuluttua joku toinen apina lähtee kohti banaania samoin tuloksin - muita apinoita ruiskutetaan kylmällä vedellä. Kohtapuoliin tikkaille pyrkivän apinan aikeet estetään toisten toimesta.

Nyt luovutaan kylmästä vedestä. Yksi apina otetaan häkistä pois, ja tilalle laitetaan uusi. Uusi apina haluaa kiivetä tikkaille ja hakea banaanin. Kauhukseen apina huomaa, että muut käyvät sen kimppuun. Parin yrityksen jälkeen apina ymmärtää, että yritys kiivetä tikkaita johtaa joukkokuritukseen.

Seuraavaksi korvataan taas yksi alkuperäisistä apinoista uudella. Edellisellä kerralla vaihdettu apina osallistuu kuritukseen nyt innolla!

Näin toimitaan kaikkien alkuperäisten apinoiden kanssa. Joka kerta, kun uusi tulokas yrittää tikkaille, muut kurittavat tätä. Useimmilla ei ole mitään käsitystä, miksi ne eivät saa kiivetä tikkaille tai miksi ne osallistuvat tulokkaan kurittamiseen.

Kun kaikki alkuperäiset apinat on korvattu, ei yhtäkään häkissä olevaa apinaa ole ruiskutettu kylmällä vedellä. Kuitenkaan yksikään apina ei enää yritä tavoitella banaania.

Miksi ei?

Koska niiden mielestä täällä on aina toimittu näin.

Jokainen saa kuitenkin aina kyseenalaistaa ja muodostaa uusia malleja ja asenteita, mutta se vaatii jotain. Minäkin voin poisoppia vasemmistolaisen turvallisuushakuisuuden, epäluuloisuuden, pienimuotoisuuden, vähään tyytymisen ja alastähtäämisen. Todeta, että laskuoppihan on ihan mukava tapa suhtautua uusiin ihmisiin? Todeta, että omien kilpailuvalttien ja vahvuuksien tuotteistaminen onkin ihan ok. Että saa menestyä, nauttia siitä ja se saa näkyä. Sehän ei vielä suoraan tarkoita, että hukkaisin ihmisarvon kokonaan, vai?

Ja tässä juuri tullaan siihen, että maailmankuvan muokkaaminen on aina myös omien arvojen muokkaamista tai vähintään priorisoinnin järjestämistä. Muuttuuko tärkein johtotähti samalla johonkin suuntaan? Hyvään vai huonoon? Sen arvioimistahan se toimintaan siirtyminen on. Ainakin silloin jos näistä asioista haluaa olla tietoinen. Ihminen on myös yleisesti ottaen hyvin herkkä aistimaan miten sosiaalinen ympäristö suhtautuu hänen arvojensa tai prioriteettiensa muuttumiseen. Moikkaavatko kaverit vielä moottoripyöräjengissä jos yksi porukasta vaihtaa sähkö-avusteiseen polkupyörään? Tai arkisemmin kutsuuko vanhemmat vielä jouluksi, jos valitsenkin toisen tien? Jotkut kirjailijat ovat kuvanneet tätä viimeistä tilannetta siten, että he ovat kokeneet vapautuvansa kirjoittajina joistain estoista vasta siinä vaiheessa kun omia vanhempia ei enää siinä mielessä ole ollut kritisoimassa. Tämä kuulostaa itselleni jotenkin surulliselta.

Ja kiinnostavaa on tietenkin miten ihmisten luontaiset taipumukset tukevat tai eivät tue maailmankuvasta tietoiseksi tulemista ja sen muokkaamista kriittisen arvioinnin pohjalta? Jotenkin tuntuu, että osa ihmisistä on jo luonnostaan uskaliaampia korvaamaan omia asenteitaan ja jotkut ovat taas oppineet siihen. Toiset kuitenkin pitävät joko turvallisuushakuisuuttaan tai laiskuuttaan viimeiseen asti kiinni jostakin rakkaasta ahtaasta kopista, joka on "paska mutta oma." Anthony de Mello kirjoittaa jesuiittapapista, joka 85-vuotiaana tuli luennon jälkeen kertomaan Tonylle, että: "Tiedätkö, huomaan nyt että olen koko ikäni uskonut ja opettanut täysin väärin, näen sen nyt." Kypsä se ihminen, jolla on kyky asettaa oma maailmankuvansa avoimesti alttiiksi kyseenalaistamiselle. Ja myös etsiä uutta tietoa, joka ei pelkästään tue vanhaa maailmankuvaa vaan vähän koettelee sitä. Ne rakentavimmat ja elämän mahdollisuuksia parhaiten laajentavat arvot kun nauttivat kyseenalaistamisesta. Ja saahan sitä messuta omaa maailmankuvaansa ympärilleen, kunhan säännöllisesti hakee vaikutteita myös sen ulkopuolelta.

Mutta: maailmankuvan arviointi ja mahdollinen kehittäminen ei voi koskaan perustua jonkun mallin suoraan kopiointiin. Googlatessa nimittäin löysin myös tällaisen ihanan vakioimattoman faktan, että taloudellisesti menestyvät ihmiset käyttävät hammaslankaa. Arvaatte mitä iltalehden lukijat tekivät sinä iltana. "Jos minä vakiinnutan tämän, seuraava polvi kylpee rahassa." Uskoo ken tahtoo ja tällöinhän he eivät myöskään muokanneet maailmankuvaansa vaan ruokkivat omaa kateuden värittämää maailmankuvaansa. Ei poisoppimista vaan räpistelyä. Loppujen lopuksi paradoksi "Saat sen mistä luovut" pitää pitkälle paikkansa.

Ihmisestä hyvä tulee

Kun kaksi humanistia ja ihmisalan ammattilaista kasvattaa lasta, niin heikompaa hirvittää miten montaa lapseen henkisiin tarpeisiin liittyvää asiaa voi pyöritellä ja pohtia. Eräs nuori psykologimies sanoi, että hän ei luultavasti koskaan hanki lasta, koska tietää mikä kaikki sellaisen kasvattamisessa voi mennä pieleen. Joskus sanoin kavereille näistä asioista jutellessamme, että omasta mieelstäni mikään ei oikeuta ihmistä siirtämään omia neuroosejaan omille lapsilleen. Ehkä se kertoo jotain siitä millä asenteella itse näihin asioihin suhtaudun. Toki tiedostan että rennomminkin saa ottaa, kukaanhan ei tule koteihin seuraamaan mitä malleja lapselleen siirtää.

Poika on nyt vajaa 14 kk vanha ja terhakasti opettelee kävelyä ja muodostaa omia sanajäljitelmiä. Meillä on oikein hauskaa. Vietän isyysvapaata kotosalla tämän kuukauden. Meillä on muutenkin ollut tänä vuonna hienosti yhteistä aikaa kun sain pidettyä vanhempainvapaita myös sen kuukauden, joka isälle myönnetään äidin vanhempainrahakauden aikana. Ja opettajan kesäloma on tässä elämänvaiheessa tietysti mukava bonus. Suomen perhevapaat ovat aivan mahtava ja täysin oikean suuntainen asia. Tässä vaiheessa tarvitaan stressitöntä ja väljää yhdessäoloa, se on kirjaimellisesti sijoitus tulevaisuuteen. Onneksi nykyään on todella hyvää kirjallisuuttakin saatavilla, itse olen pitänyt muun muassa Jari Sinkkosen kirjoista, joiden sanoma ei ole välttämättä räjäyttänyt pankkia, mutta ollut selkoisuudessaan omiaan lisäämään luottamusta, että vanhemmuus on loppujen lopuksi suhteellisen yksinkertaista.

Kun isä opettaa poikaa, molemmat huutavat. Mutta kun poika opettaa isää, molemmat itkevät. - David Hays

Mutta mutta, kun se vanhempien vaikutus omaan lapseensa on kuitenkin niin läpeensä massiivinen. Vanha sanonta, että esimerkki on vahvin kasvattaja on totta varsinkin silloin kun lapsi seuraa vanhempiaan. Ja kuinka paljon vaikutteita pienikin lapsi imee. Ei vain sanoja tai tekoja vaan sävyjä, tunnelmia, reaktioita. Lapsi esimerkiksi aistii miten vanhemmat reagoivat johonkin yllättävään tilanteeseen ja luonnollisesti ottaa tämän reaktion annettuna mallina. Kuinka suuri osa asenteista ja tavoistamme reagoida ovatkin edelliseltä polvelta suoraan siirtyneet. Ja nehän ovat sekä positiivisia että negatiivisia.

Pienen lapsen kohdalla varhaisen tuen merkitystä ei voi liioitella. Sosialisaatiossa merkittäviä toisia (eli erityisesti vanhempia) merkittävämpää vaikuttajaa ihmiseen ei ole. Olen opiskeluaikana täällä blogissakin pohtinut kahta tekijää ja niiden yhteisvaikutusta. Nimittäin perusluottamuksen syntymistä ja toisaalta positiivista minäkuvaa. Nuo kaksi ovat hyvin merkittäviä ihmisen toiminnan, oma-aloitteisuuden ja toisaalta passiivisuuden määrittäjiä. Ihminen, joka on sylikokemuksessa saanut hyvän perusluottamuksen, voi nousta jaloilleen myös mahalaskujen jälkeen. Ja toisaalta minäkuva muodostuu myös lähiympäristön reaktioiden perusteella, ja on myös herkästi periytyvä taipumus.

Yksi paljon puhuttu mutta myös ristiriitaisia kannanottoja aiheuttava aihe on se, kuinka varhaisessa vaiheessa lapsi oppii hahmottamaan oman toimintansa vaikutusmahdollisuuksia, eli sitä, mistä osa käyttää käsitettä vastuunottaminen. Tämä aihe tuli esille mukavasti tuolla peruskoulupesulan blogikirjoituksessa minäkuvaa tukevasta attributioerheestä, ja miten se voi myös saada päinvastaisen vaikutuksen kuten opittua avuttomuutta ja vetäytymistä toiminnasta. Omien vaikutusmahdollisuuksien havaitsemisen oppiminen alkaa minun mielestäni myös jo varhaislapsuudessa. Tämä on varmasti yksi syy miksi moent tuoreet vanhemmat syytävät vastasyntyneille turhiakin virikkeitä ja heidät haudataan ison lelukasan alle. Pitäisi saada sopivia haasteita, joista huomata, miten omalla toiminnalla ja keskittymisellä on mahdollista saada asioita aikaan. Koulussa sen oppimisen aloittaminen on jo merkittävästi vaikeampaa, koska haasteet ovat jo niin paljon laajempia ja omatoimisuuden odotus suurempi. Silloin voi käydä niin että lapsi ikäänkuin läkähtyy voimattomana mahdottoman haasteen edessä. Omien vaikutusmahdollisuuksien hahmottamista ei voi oppia kertarysäyksellä vaan pienissä paloissa.

Ehkä kaikkein tärkein asia, (jonka haluaisin myös painaa omaan kotiini seinälle) ja joka myös pahasti tökkää korvaan julkisissa tiloissa kuu(nne)llessa vanhempien reaktioita lapsiinsa: lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän sitä vähiten ansaitsee. Tämä siis pitää sisällään sen, että vaikka esimerkiksi koiran opettamisessa ja kouluttamisessa ehdollistaminen on tärkeää ja myös koiraa itseään palvelevaa toimintaa, ihmisvanhemman rakkaus omaa lastaan kohtaan ei saa koskaan olla ehdollista. Jos lapsi pääsee kokemaan, että hänen on toimittava tietyllä tavalla ollakseen arvokas ja rakastettu, siitä poisoppimiseen ei välttämättä riitä edes yksi ihmiselämä. Näitä henkilöitä löytää suortusyhteiskunnasta sieltä ja täältä.

Ja haluan siis vielä tarkentaa, ettei synny väärinymmärrystä: tämä ei koskaan tarkoita mitään "vapaata kasvatusta" tai sitä, että lasta ei rajoitettaisi. Vanhemman tärkeimpiä velvollisuuksia on myös tuottaa lapselleen hallittuja sopivan mittakaavan pettymyksiä ja asettaa selkeät rajat, jotka ovat johdonmukaisia ja pätevät myös erilaisissa tilanteissa. Mutta ehdollinen rakkaus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lapsen käytöksen ohjailussa käytetään vanhemman suunnalta tulevaa syvää pettymystä lapseen, jolloin lapsi myös kokee leimautumista ja ymmärtää että toiminta kyseenalaistaa hänen arvonsa. Kun lapsi tekee vanhemman toiveita tai yhteiskunnan lakeja vastaan, häntä rajoitetaan ja tarvittaessa vihelletään peli ehdoitta poikki, mutta sen jälkeen on tärkeää antaa viesti, että kritiikki kohdistuu aina tekoon eikä lapsen olemukseen.

Vanhemmuuteen tulisi aina sisältyä myös uteliaisuus omaa lasta kohtaan, ja paradoksaalisesti samanaikaisesti tietoisuus, että vaikka kuinka luulet tuntevasi lapsesi, et todellakaan tunne. Ihminen on aina toiselleen mysteeri ja jos luulee tietävänsä mitä toinen ajattelee, tulee hyvässäkin tarkoituksessa luultavasti tehneeksi enemmän tai vähemmän vahinkoa. Kasvatusalan työssä ollessani tekemisissä aikuistuvien nuorten henkilökohtaisten suunnitelmien ja toiveiden kanssa, herää monesti harras toive, että vanhemmat haluaisivat aidosti tyhjältä pöydältä tutustua lapsiinsa. Mutta sepä ei olekaan niin kovin yksinkertainen asia.

No mitäs sitten tapahtuu, jos ei vanhempi pysty tällaisia asioita omassa toiminnassaan toteuttamaan? Uskon vakaasti siihen, että suurin osa vanhemmista tekee todellakin parhaansa sillä tietoisuudella, joka heillä on. Vanhempana toimiminen on kuitenkin todella herkkä prosessi myös sikäli, että vanhemmalle itselleen omasta lapsuudesta tutut mallit lyövät läpi kuin odottamaton keihäs eikä oikein itsekään ymmärrä, että "mitenkäs tässä nyt kävikin tällä tavalla." Näitä välähdyksen omaisia hetkiä on tullut myös itselleni tässä ensimmäisen vuoden aikana useita ja olennaista niissä tilanteissa olisi tajuta, että tässä ei nyt puhu minä vaan ihan joku muu.

Suurin este/haaste oman lapsen rakentavassa huomioimisessa ja tukemisessa ovat vanhemman omat lapsuuden kokemukset. Kuinka suuri osa nykypäivän terapia-asiakkaista työstää omien vanhempiensa toimia, ei etsien syyllistä, vaan etsien ulospääsyä. Ben Furmanin menestyskirjan nimi on hyvin kuvaava: Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus. Ja jos se exit-ovi jostain aukeaa, se aukeaa tulemalla tietoiseksi siitä miten omat tunteet ja kokemukset tulivat lapsuudessa kohdatuiksi. Omien vanhempien mallit vaikuttavat vahvasti myös oman parisuhteen ja seksuaalisuuden muodostumiseen. Juuri tällä hetkellä luen oikein hyvää kirjaa, joka hahmottaa miten omien vanhempien parisuhde ja roolit perheessä vaikuttavat suoraan siihen millaista parisuhderoolia heidän lapsensa alkaa omassa aikuiselämässään etsiä.

Vanhemmuus on siis kimppu sukupolvien takaa tulevaa perintöä, mutta hassu se, joka haluaa ottaa kaiken annettuna eikä valikoida jyviä akanoista. Skeematerapeutti Kimmo Takanen on kirjoittanut todella hyän ja käytännönläheisen kirjan omien vanhempisuhteiden muodsotamista tunnelukoista ja miten niistä voi vapautua. Tätä suosittelisin jokaiselle vanhemmalle. Hän on myös tehnyt kirjan aiheista käytännönläheisen nettisivun, jossa voi testata omien vanhempien vaikutusta. Olemme sitä myös lukiolaisten kanssa välillä kokeilleet.

Vanhemmaksi tuleminen on varmasti avartanut minunkin käsityksiäni niistä päivistä kun innokkaana alan opiskelijana kyseenalaistin, että miten vanhempana saa toimia ilman kunnon kurssitusta oman toiminnan vaikutuksista. Silti olen edelleen sitä mieltä, että vanhemmuus on tärkeintä toimintaa mitä meidän yhteiskunnassamme tapahtuu, koska lapset ovat arvokkainta mitä meillä on. Ja: kuinka valtava ja kertautuva hinta niistä laiminlyönneistä ja välinpitämättömyydestä maksetaan, niin rahassa kuin rakkaudessa.

Ja samalla kun kantaa huolta lapsen henkisestä kehityksestä on krooninen huono omatunto, että ikkunat pestiin viimeksi reilu vuosi sitten. Silloinkin se tapahtui anopin toimesta ja lapsen kotiinsaapumisen kunniaksi. :)

Furman, Ben. 2010. Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus.

Junkkari, Kaija & Lari. 2010. Läsnä ja lähellä.

Sinkkonen, Jari. 1990. Pienistä pojista kunnon miehiä.

Sinkkonen, Jari. 2012. Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun.

Takanen, Kimmo. 2015. Tunne lukkosi.

Käpertymisen vastavoimat

2000-luvun alussa Hollannissa tehtiin tutkimusta (Vinken 2007)) nuorten ikäkohorttien arvojen muutoksesta iän karttuessa. Siinä eroteltiin erilaisia ura-ankkureita, eli mitä arvostuksia ihminen asettaa työlleen ja miten nämä arvostukset iän myötä muuttuvat. Parikymppisillä nuorilla aikuisilla ja varsinkin miehillä korostuivat yrittäjyyteen, itseohjautuvuuteen ja suorittavuuteen liittyvät arvot, kuten arvata saattaa. Naisilla korostuvat virikkeellisyys, itsensä toteuttaminen ja luovuus. Filantrooppiset ura-ankkurit tulivat näkyviin hieman myöhemmin ja niitä esiintyi molemmilla sukupuolilla erityisesti reilun 25-vuoden iässä, mutta sitten reilu kolmekymppisinä, ehkä myös perheellistymisen myötä, ihmiset alkoivat arvostaa työssään pysyvyyttä säilyttävyyttä ja muun elämän mahdollistavuutta. Itsensä toteuttaminen tapahtuu tässä vaiheessa myös muuta kautta kuin haastamalla itseään työpaikalla.

Tällaisena reilu kolmekymppisenä sitä katsoo taaksepäin ja puntaroi millaista kehitystä omissa arvostuksissa on viimeisen 15-vuoden aikana tapahtunut. Tuon säilyttävyyden arvojen voimistumisen huomaa väistämättä, varsinkin kun se perhekin ympärille ilmaantui. Siihen pystyy kuitenkin myös kognitiivisesti vaikuttamaan millaisia arvoja haluaa edistää, mistä luopua ja mitä pitää lähellään.

Avoimuus muutokselle on se arvo, johon tutkimusten mukaan (Vinken 2007, Puohiniemi) ikä vaikuttaa selkeimmin. Naiset ovat lähtötasoltaan keskimäärin avoimempia uusille ajatuksille ja kehityssuunnille kuin miehet, mutta molemmilla sukupuolilla ikä lisää keskimäärin perinteiden, homogeenisuuden ja turvallisuuden arvostamista avoimuuden kustannuksella. Meillä on mielikuva siitä kuinka muutos ja esimerkiksi teknologian kehityksen muutokset saattavat vanhoista ihmisistä näyttää turhilta tai jopa uhkaavilta ja miten se paatos ja päivittely nuoren polven aktiviteeteista luisuu aina puheeseen kuinka ennen oli kaikki paremmin. Sitä se aika saa aikaan. Säännöllisesti nostetaan kuitenkin esiin myös esimerkkejä hyvin avoimista ja ennakkoluulottomista vanhoista ihmisistä, jotka odottavat tulevaisuutta avoimen rohkeasti ja punnitsevat uusia muutoksia paljon pienemmillä ennakko-oletuksilla tai varautuneisuudella.

Tämä varautuneisuus ja paatoksellinen säilyttävyys voi alkaa hyvin nuorellakin iällä, jos henkilö on niin sanotusti uuskonservatiivinen eli arvostaa avoimen näkyvästi perhearvoja, traditioita ja tuttuja hyväksi todettuja tapoja toimia. Ikätovereista se saattaa tietysti näyttää melko koomiseltakin, jos nuori ihminen saarnaa uutuuksien uhkista eikä halua nähdä niissä mitään mahdollisuuksia. Maailma voi näin alkaa kaventua hyvin varhain.

Oireita tällaisesta "käpertymisestä" on esimerkiksi omalle maailmankuvalle vastakkaisten näkökulmien säännönmukainen demonisointi tai patologisointi. Omalle säilyttävälle ja turvallisuushakuiselle arvomaailmalle on myös helppoa löytää boostia esimerkiksi netistä tai vaikkapa lehtien tekstiviestipalstoilta, missä kukoistaa juuri tuo päivittely. Jos tapaatte joskus hairahtua sellaista palstaa lukemaan, tiedätte millaisen tunteen se nostaa. Itsestäni se tuntuu kuristavalta ja tulee olo, että nämä ihmiset eivät saa etäisyyttä ja kahlitsevat itse itsensä siihen näköalattomuuteen, joka taas ruokkii sitä säilyttävyyttä korostavaa maailmankuvaa. Sieltä palstoilta änkyrät myös löytävät vertaistukea ja malleja toimia perinteen oikeuttamina ja sulkeutua arvioimasta omaa asennoitumista uusiin asioihin.

Toinen lievempi oire on myös, että lukee vastakkaista näkökulmaa kuin piru raamattua eli oma ennakkoluulo ja lähtökohta värittää esimerkiksi jonkin kolumnin lukemista. Myönnän kyllä, että tästä vapautuminen on hyvin vaikeaa ja suurtaa henkistä laajuutta vaativaa. Itsekin esimerkiksi luen Tuomas Enbusken ja Matti Apusen kolumnit järjestäen jo lähtiessä syvä ryppy silmien välissä ja pyhää vihaa puhkuen. Minun olisi kuitenkin hyvä lähteä siihen lukemiseen toki kriittisellä mutta avoimella suhtautumisella avoinna sille mahdollisuudelle, että Enbuske tai Apunen saisivat minut näkemään asioita uudessa valossa ja arvioimaan omaa tulokulmaani asiaan. Vielä näin ei ole kylläkään käynyt.

Olen ennenkin viitannut erään sosiologikouluttajan lausahdukseen, että aidosti avartavaa ja omat silmät aukaisevaa toimintaa ovat kaksi ylitse muiden: matkustaminen ja lukeminen. Molemmat asettavat oman näkökulman ja maailmankuvan kyseenalaiseksi ja pakottavat katsomaan maailmaa uudesta vinkkelistä. Olin aikaisemmin töissä Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyönkeskus CIMOssa, missä organisaation strategian päätavoite kuului yksinkertaisuudessaan "Aidosti avarakatseinen Suomi." Kun miettii, niin koko Bolognan prosessin ja EUn vapaan liikkuvuuden mekanismien idea, perustuu juuri tuolle vieraiden kulttuurien hyödyttävälle kohtaamiselle. Omat tavat toimia ja niiden hyvät tai huonot perustelut tulevat näkyviksi, kun niitä katsoo vierekkäin toisenlaisten toimintamallien kanssa. Kaikkien vaihtokokemusten ydintä on toiseuden kokemus, jota ei pääse kokemaan oman kulttuurin vaikutuspiirissä. Vasta se tuo ihmisen aidosti kasvotusten oman maailmankuvan kyseenalaistettavuuden kanssa.

Sosiologiassa puhutaan symboliuniversumeista ja kun symboliuniversumi vaihtuu, samalla täytyy toiminnan perustelut ja toimintamallit käydä läpi uudelleen. Vasta kun uudessa symboliuniversumissa liikkumisen myötä rutiinit alkavat löytyä, ympäristö alkaa taas vaikuttaa itsestäänselvältä ja sokeutuminen alkaa. Silloin kannattaa taas vaihtaa maisemaa.

Toinen keino on se lukeminen. Mikä on sinulle esimerkiksi sellainen ala, jonka edustajien mielipiteitä ja niiden perusteluja sinun on kaikkein vaikeinta ymmärtää? Olisitko valmis lukemaan kirjan taikka useamman, joissa esiteltäisiin heidän näkökulmansa taustalla vaikuttavia perusteluja? Varmasti monet ihmiset tekevät tätä jo ihan "know your enemy"-periaatteen vuoksi. Jotta pystyy argumentoimaan kunnolla ja osoittamaan vastapuolen perusteluiden aukot, ne täytyy kahlata tiukalla seulalla. Se on kuitenkin juuri sitä pirun raamatunlukua eikä kriittistä avoimuutta. Kuinka nollata ennakko-oletuksia? Se on vaikeaa.

Minulle kaikkein vaikeinta on ymmärtää ihmisiä, jotka perustelevat kaiken numeroilla ja minulle tekee siksi hyvää lukea tilastoja ja ymmärtää miten excel-miehet/naiset muodostavat mielipiteensä. Ja sitten kun olemme excel-miehen kanssa debatissa, totean kuitenkin aina loppuun oman maailmankuvani kulmakiven: "Nihilisti tietää kaiken hinnan muttei minkään arvoa." Jonain päivänä, kun olen siirtynyt opiskelemaan laskentatointa, ymmärrän heitä vielä vähän paremmin, ja silloin voin vinkata kurssikavereille hyvää luettavaa esimerkiksi essentialistisen ontologian puolelta. Näin maailma meille kullekin avautuu.

Ihmiset siirtyvät yleissivistävän koulutuksen jälkeen eriytymisen vaiheeseen, jossa he pääsevät oman kiinnostuksensa mukaan syventymään ja rakentamaan erityisosaamistaan jonkin tietyn alan kysymysten parissa. Tämä on meidän pitkälle eriytyneen yhteiskuntajärjestelmämme edellytys, mutta samalle se saa aikaan sen, että mikään ei velvoita ihmistä haastamaan omaa maailmankuvaansa, vaan erilaisten maailmankuvien segregaatiota lähinnä syvennettään ja ihmisten henkistä etäisyyttä näin lisätään. Tulee aina vain vaikeammaksi kommunikoida ja syntyy juori sellaisia juopia, jotka tulevat näkyviksi sellaisissa kommenteissa kuin "tehokkuusajattelu on sairaus" tai "humanistin jalat ovat tukevasti ilmassa."

Ihmiset eivät pahimmassa tapauksessa suostu tutustumaan toisen ihmisen maailmankuvaan eikä keskinäistä ymmärrystä silloin koskaan synny. Ehkä nämä ajatukseni kuulostavat utopistisen konsensushakuisilta, mutta se tavoite on mielestäni kokonaiskuva ja keskinäinen ymmärrys, edes sen tukeminen. Sitä vasten ihmisten poteroituminen oman maailmankuvansa taakse on taantumista.

Miten säilyttää avarakatseisuus ja tahto olla avoin kuuntelemaan hyvin erilaisia tapoja hahmottaa maailmaa ja elämää? Opiskelemalla ja matkustamalla. Kirjan aukaisu ja matkalippujen ostaminen ovat molemmat sellaista toimintaa, että ne helpottuvat mitä enemmän niitä tekee. Ja sitten siitä vahingossa vakiintuu elämäntapa, aidosti avarakatseinen ihminen.

Mitä Pohjanmaa opettaa?

Tullut taas joulunpyhät vietettyä koto-kotona Vaasassa. Sattui vielä toissapäivänä tulemaan telkkarista tuo pari vuotta vanha J-P Siilin elokuva Härmä, joka tänne puolelle Suomea sijoittuu, niin tuli sopivasti verestettyä tätä kotiseudun historian tuntemusta. Elokuva kuvaa puukkojunkkari-ilmiön aikaa Etelä-Pohjanmaalla.



Puukkojunkkareiden aikaa ja tätä ”lainsuojattomuutta” on tutkittu useammankin yhteiskunta-alan tutkijan toimesta. Tuohon aikaan alueella oli voimassa pitäjäkuri, joka oli sekä kirkonmiesten, että puritaanien talollisten laatima normijärjestelmä, joka ei jättänyt poikkeavuudelle juurikaan tilaa. Siinä kiellettiin esimerkiksi nuorten ihmisten kokoontuminen irtolaisuuteen vedoten. Elina Haavio-Mannila on esimerkiksi tutkinut ilmiötä juuri tästä näkökulmasta miten normista poikkeaminen sai aikaan stigman, auktoriteettien paheksunnan ja sitä kautta leimautumisen. Kun leima sitten oli lyöty ja tiukka ja pieni yhteisö alkoi hyljeksiä näitä ”lainsuojattomia” heillä ei ollut enää paljon hävittävää ja syntyi rötöstelykierre, jossa varastettiin hevosia, tapeltiin toisten häissä ja aiheutettiin pahennusta ja samalla vahvistettiin omaa syrjäytymistä yhteisöstä. Tältä ajalta on periytynyt härmäläinen hokema, että ”Missä laki loppuu, niin korennolla jaktketahan.” (korento on veden kantamisessa käytettävä puutuki, joka asetetaan olkapäille, ja josta sai tarvittaessa myös oivan lyömäaseen) Pitäjäkuri oli aikansa suuri sosiaalinen ihmiskoe, jossa ihmisen toiminnalle lyötiin hyvin tarkat rajat ja näin siinä kävi.

Osaksi juuri nuorten miesten väkivallan kierrettä on selitetty myös yhteiskunnallisella tilanteella, kun Pohjanmaalla ei juuri ollut torppari-ilmiötä ja taloja ei lohkottu, niin turvattu tulevaisuus löytyi vain talon vanhimmalle pojalle, ja muut lapset joutuivat etsimään tulevaisuutensa muualta. Tästä asetelmasta lähtee liikkeelle myös elokuva Härmä.

Elokuvan kiinnostavimmat kohdat olivat kuitenkin itselleni Välitalon vanhan isännän ja hänen esikoispoikansa Eskon väliset keskustelut, koska niistä paistaa koko tarinan juuri. Niihin keskusteluihin kiteytyy paljon patoutunutta katkeruutta ja toiveita hyväksynnästä. Kun sitten isä kuitenkin kommentoi, että ”miten sä et itteäs ollenkaan hillitte” siihen kiteytyy oikeastaan koko elokuvan idea. Loppujen lopuksi kyse on epäonnistuneesta isäsuhteesta, jossa pieni poika on jäänyt ilman isän hyväksyntää ja turhautumisen seurauksena alkanut toimia vastoin normeja ja odotuksia ja samalla tuottanut isälleen vielä syvempää pettymystä. Tässä on tuo auktoriteetin pettymyksen leimaava vaikutus pienoiskoossa. Molempien osapuolten ylpeys vielä viimeistelee tulehtuneen tilanteen, kun poika ei osoita katumusta vääristä teoistaan ja isä taas pitää etäisyyttä, koska poika vain pöllöilee.

Muna vai kana tilanne; oliko isä ensin etäinen ja poika joutui hakemaan huomiota ja hyväksyntää riehumalla, vai tekikö poika jotain tyhmää ja sai näin isänsä pettymään ja kääntämään näin selkänsä. Tätä ei tiedä, mutta pikkuveli on saanut isänsä hyväksynnän ja kappas vain hänestä on kasvanut vastuuntuntoinen ja vähemmän rämäpää. Klassinen asetelma Joosefista veljineen; asetelmaa korostaa vielä pikkuveljen kohtalo kun veli lavastaa hänet syylliseksi murhaan ja lähettää Siperiaan, kuin Joosefin orjaksi Egyptiin. Varmasti heissä on myös luontaista eroa, mutta myös vanhemman odotukset vaikuttavat siihen miten rooli muodostuu.

Tätä vanhemmuuden tilannetta kuvaamaan on Suomen kielessä useita osuvia sanontoja kuten ”niin makaat kuin petaat”, ”sitä saa mitä tilaa”, ”minkä taakseen jättää, sen edestään löytää” mutta kaikkein osuvimpana ”mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” Jos vanhempi ei onnistu näkemään lapsensa laiminlyöntien taakse ja hyväksymään lasta omana itsenään, lapsi jää vaille hyväksynnän kokemusta ja pahimmassa tapauksessa yhdistettynä tietynlaiseen temperamenttiin suuntautuu hyvinkin vahingollisesti ympäristöönsä. Vanhemman ei kuulu hyväksyä kaikkia lapsen tekoja, mutta lapsen tekoja tulee edeltää kokemus siitä, että vaikka tekisin virheen, voin tulla siitä kertomaan ja pyytämään anteeksiantoa.

No miten puukkojunkkaritilanne Pohjanmaalla sitten lopulta laukesi? Normit tiukentuivat tiukentumistaan, kunnes tuomittavia normin (Lapuan Laki) rikkojia oli jo noin 1500. Tilanne kuitenkin muuttui aikaa myöten paremmaksi, kun nuorisolle alettiin keksiä mielekästä tekemistä. Herännäisyysliike voimistui Pohjanmaalla 1850-luvun jälkeen ja toi tuulesta temmatuille normeille ideologisia perusteita. Ehkä tämä saattaa osaltaan myös selittää joidenkin herätysliikkeiden velvoittavaa ja ahdasta luonnetta, koska niistä osa on nimenomaan syntynyt kaitsemaan ihmisen väkivaltaista hurjuutta. Herätysliikkeitäkin on kuitenkin hyvin erilaisia.

Toisaalta Pohjanmaalle alettiin perustaa urheiluseuroja ja se jos mikä olikin hyvä idea, koska painin ja palloilun kauttahan sitä nuoret pääsevät päästämään höyryjä pihalle ja tapaamaan toisiaan. Nuorisoseurojen taloista tuli kohtaamispaikkoja, joissa nuoret saattoivat tavata toisiaan toiminnan äärellä joskin hieman valvotuissa olosuhteissa mutta ajan myötä myös nuorten ulkonaliikkumiskiellosta luovuttiin.

Nuori ihminen reagoi hyvin voimakkaasti epäoikeudenmukaisiksi kokemiinsa auktoriteetteihin. Nuori kuitenkin tunnistaa myös oikeutetun oman toimintansa rajoittamisen ja kunnioittaa vanhempaa ihmistä, joka pitää kiinni perustellusta normista. Sen tietää jokainen, joka on joskus opettanut teinejä; siellä luokassa on vain sonnin mullikoita ja kiimaisia kissoja; niitä ei voi kahlita paikoilleen tai saa vain katkeran hiljaisuuden, jossa kukaan ei viihdy eikä myöskään halua oppia yhtään mitään. Pahimmillaan liian tiukasta kurista seuraa juuri jonkun turhautuneen nuorukaisen pomppimista pulpeteilla ja muiden kauhun sekainen ihailu, kun hän uskaltaa toteuttaa omaa toiminnantarvettaan.

Mutta miksei sitten ruotsinkielisissä naapuripitäjissä esiintynyt samanlaista väkivaltaa vaikka siellä oli käytössä sama pitäjäkurijärjestelmä? Oliko siellä jotakin yhteisöllisyyttä, joka soi nuorille jonkinlaisen raon hengähtää velvoittavan yhteisöllisyyden keskellä? Ehkä se liittyy kuitenkin hieman löyhempään kirkkokurin ja pitäjäkurin tulkintaan, kun Närpiössä esimerkiksi tansseja on siedetty jo 1660-luvulla. Ruotsinkielisten pitäjien tilanteesta ei ole kuitenkaan yhtä helppoa löytää tietoa kuin puukkojunkkariliikkeestä.

Eikä se pohjalainen uho ole sinänsä minnekään edelleenkään kadonnut. Kauhajoelta kotoisin oleva työkaverini kertoi, että Kurikan Mietaalla (paikallinen nuorisoseuran talo, joka on saanut lähes ikonisen kokoontumispaikan maineen), oli vielä 90-luvulla hyvin selkeä segregaatio, että parkkipaikalla jokaisen pitäjän porukalla oli oma nurkkansa, jonne ei auttanut ulkopuolisten juuri eksyä, ja tokko tilanne on edelleenkään siitä juuri muuttunut. Itse nuorisoseuran tanssilattialla kyllä sitten sovittiin porukassa heilumaan.

Ehkä se liittyy osaksi pohjalaiseen vuorovaikutustyyliin, joka on niin umpisuoraa hyvässä ja pahassa, ja toisaalta siinä on myös sellainen vivahde hieman alkukantaisesta hierarkian kaipuusta kun nokkimisjärjestys ratkaistaan voimasuhteita kokeilemalla. Sehän on hyvin selkeä ja rehellinenkin tapa ratkaista asia, että asian päälle vähän painitaan. Nykyään ei sentään painin lomassa livauteta terää kahvaa myöten toisen kylkiluiden väliin.

Pohjalla

Mikä on kaikkivoipaisuuden illuusion vastakohta? Joku saattaisi arvata, että se on nöyrä suhteellisuudentaju mutta ei, se on vasta puolessa välissä.

Kaikkivoipaisuuden illuusiolla tarkoitan sellaista tunnetilaa, jossa ihminen uskoo hallitsevansa omaa elämäänsä, pystyvänsä vaikuttamaan sen kulkuun, pystyvänsä ennakoimaan seurauksia ja välttämään ikävät kokemukset, muokkaamaan elämästään sellaisen kuin itse haluaa. Tämä kokemus on valtava etuoikeus, mutta niin kuin sanottua, se ei perustu todellisuudelle. Ihminen ei todellisuudessa loppu viimein hallitse omaa elämäänsä, vaan sen mahdollistavat lukemattomat hänestä riippumattomat tekijät ja tapahtumat, ja se myös katoaa ja hajoaa hänestä itsestään riippumattomista syistä.

Mutta mikä siis onkaan tämän hallinnan illuusion vastakohta? Mitä siellä toisessa päässä on? Se on tila, jossa ihminen ei koe minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia oman elämänsä reunaehtojen suhteen. He tietävät olevansa lohduttoman tuomittuja siihen elämään mikä on heidän osakseen annettu. Ja puhun nyt siitä ihmisryhmästä, joka tosiaan näkee sen todellisuuden, että vaikka he seisoisivat kaksi vuotta päällään (ja ehkä joku yrittääkin) se ei tuo heille vaikutusmahdollisuuksia tavoitella niitä asioita, joita he pitävät tavoittelemisen arvoisina. Tila, jossa ihminen ei uskalla toivoa mitään, koska mitään parempaa ei ole odotettavissa. Silloin ollaan mustalla pohjalla, missä psyyke on todella kovilla.

Eli näin muodostuu jana ihmisen vaikutusmahdollisuuksien kokemuksen jatkumosta:

kaikkivoipaisuuden illuusio------------------------------------------------täydellinen näköalattomuus
<----------------------------------------------------------------------------------------------------------------->

Noiden kahden yllämainitun puolivälissä onkin sitten nöyrä suhteellisuudentaju omista vaikutusmahdollisuuksista.

Olen tässä lukenut harmaan tihkusateen ja marraskuun keskellä Katja Ketun Kätilöä, jonka yleistunnelma on kuvaus rumasta ympäristöstä, jossa ihmiset ovat hyväksyneet elävänsä kituuttamalla sattumien ja omien sosiaalisten tarpeidensa vietävänä ympäristössä, joka ei tarjoa suuremmin mahdollisuuksia tai toiveita paremmasta tulevaisuudesta. Heidän tilannettaan ei kuitenkaan voi eikä saa mitenkään sääliä. Kaikki sellainen olisi alentumista, koska yksikään näistä ihmisistä ei tietoisesti sääli itseään jouduttuaan syntymään sellaisiin olosuhteisiin. He säälivät itseään vain silloin kun ymmärtävät, että tietyt ovet eivät koskaan avaudu, eivät heidän elämänsä aikana. Ne ovat niitä lannistavia kokemuksia, lohduttomia, toivon murskaajia.

Nykypäivän maailmassa on paljon ihmisiä, jotka elävät tuollaisissa olosuhteissa. Heitä on enemmän kuin suomalaisia, heitä on enemmän kuin koko Euroopassa on ihmisiä. Äärimmäisessä köyhyydessä elää UM:n tiedon ja määrittelyn mukaan 1,3 miljardia ihmistä. Silloin kun puhutaan absoluuttisesta köyhyydestä eikä suhteellisesta köyhyydestä, puhutaan myös hyvin heikoista vaikutusmahdollisuuksista omaan tilanteeseen. Silti näissä paikoissa ei näe pelkkää katkeruutta ja apatiaa. Ne, jotka ovat käyneet esimerkiksi Afrikan köyhimmissä maissa (itse en ole), kertovat siitä syvästä elämänilosta, joka monessa paikassa kohtaa kulkijaa. Toivo elää vahvana, elämässä on vain voitettavaa. Tuolla hallinnankokemuksen janalla äärimmäisen köyhyyden ihmiset eivät jää tuonne täydelliseen odotuksettomuuteen vaan he löytävät keinoja pitää päänsä pinnalla vaikka näköalat ovat minimaaliset.

Ihmiselle on luontaista kehittää erilaisia jaksamisen keinoja tällaisissa tilanteissa. Psykoterapeutti Ofra Ayalonin malli erilaisista selviytymisvoimavaroista on yleisesti mielenterveyden tukemisessa käytetty malli, mutta mitä näistä keinoista voi ottaa käyttöönsä vaikkapa äärimmäisessä köyhyydessä elävä kouluttamaton, työtön, suuren perheen vanhempi?

◦ Belief; uskomuksiin perustuva, esimerkiksi rukoilu
◦ Affect; tunteiden käsittelyyn liittyvä, oman tunnetilan ilmaiseminen esimerkiksi taiteen kautta
◦ Social; vuorovaikutukseen perustuva selviytyminen, jakaminen
◦ Imagination; mielikuvituksen kautta työstäminen
◦ Cognitive; järkeily, ajattelu, havainnointi
◦ Physiological; nukkuminen, syöminen, liikunta

Monesti hyvin matalan koulutuksen saaneet ihmiset eroavat selviytymisen keinoissaan korkeammin koulutetuista ihmisistä ja heille saattavat tuntua toimivammilta esimerkiksi nuo hengelliseen ulottuvuuteen liittyvät tavat kuten vetoaminen Jumalan tahtoon ja kaitselmukseen omassa elämässä. Myös sosiaaliset selviytymistavat ovat hyvin tärkeitä ja köyhyys jos jokin sitoo ihmiset tiukasti yhteen. Jos vain jotakin saadaan, se jaetaan kaikkien tarvitsevien kanssa ja yhteisö on kuin suuri perhe. Myös monet maailman vetovoimaisimmista, iloisimmista ja elinvoimaisimmista musiikki- ja tanssikulttuureista ovat kehittyneet äärimmäisen köyhyyden ympäristöissä. Ne ovat toimineet ja toimivat edelleen myös coping-mekanismeina mahdottomalta tuntuvia olosuhteita kohtaan. Ahdistus ja näköalattomuus tanssitaan pois mielestä.

Nämä selviytymisen keinot eivät kuitenkaan mitenkään taikaiskusta tuo heille helpompaa elämää tai aukaise uusia ovia, joiden kautta saavuttaa toimintamahdollisuuksia. Siellä missä ihmisten elämä pyörii jokapäiväisen selviytymisen ympärillä, ei myöskään ole mitään harhaluuloja omista vaikutusmahdollisuuksista vaan elämä on hyvin nöyrää ja vähään tyytyvää. Onnistuminen ja ilon aihe löydetään siitä jos jokainen perheen tai yhteisön jäsen saadaan ruokittua. Ihmisellä on vähäisissä vaikutusmahdollisuuksissaan aina suhtautumisen vapaus ja tätä vapautta nuo ihmiset ovat oppineet hyödyntämään.

Monesti suomalaisessa tuloerokeskustelussa vedotaan ihmisten oma-aloitteisuuteen ja julkista mielipidettä vieritetään yksilönvastuun suuntaan silloin kun ihminen on joutunut ahdinkoon. On luotu kuva työttömän arkkityypistä, joka makaa sohvalla. Kuinka moni työtön todellisuudessa vaipuu totaaliseen toimettomuuteen eikä yritä parantaa omaa tilannettaan? Sellaisiakin tapauksia varmasti on, mutta haluaisin ensin nähdä sellaisen tutkimuksen, jonka valossa voitaisiin näyttää, että näin moni ihminen tyytyy makaamaan siinä sohvalla.

Yhden pro-gradu tutkielman löysin juuri tuon julkisen diskurssin vaikutuksista vallitsevaan mielikuvaan työttömästä. Löytyy myös TEM:n Jaana Lähteenmaan tutkimusartikkeli nuoren työttömän toimijuuden muutoksesta työttömyyden pitkittyessä. Se antaa selkeää kuvaa miten hallinnan kokemus riipii pitkin tuota esittämääni janaa vasemmalta oikealle. Silloin kun toimintamahdollisuuksissa syntyy tällainen raju muutos kuin jääminen työttömäksi, ihminen ei saman tien keksi, että lähdenpä tästä tanssimaan salsaa, että suru kaikkoaa. Yhteisökin saattaa kadota ympäriltä.

Siellä, missä tuota hallinnan omnipotenssia esiintyy, sitä vaalitaan suurella energialla ja pyritään turvaamaan myös oman jälkikasvun vaikutusmahdollisuudet, jotteivät he vain putoa rattailta ja joudu elämän raadollisuuden kanssa silmätysten. Oma jälkikasvu tutustutetaan siihen sosiaaliseen verkostoon, joka pitää piireissä ja pinnalla. Heidän ystäviensä valintaan kiinnitetään huomiota, jotta segregaatio säilyy selkeänä. Näin heidän todellisuuskuvansa myös pidetään halutunlaisena, eliitin on tärkeää saada siirrettyä eteenpäin oma maailmankuvansa. Tällaisissa yhteisöissä eläneillä ei ole luonnostaan ja täysin ymmärrettävästi juurikaan kosketuspintaa siihen toiseen ääripäähän. Sosiologina nautin katsoa suomalaista yhteiskuntaluokka parodiaelokuvaa Nousukausi, koska juuri tämän kuilun se esitti selkeästi. Kun katoaa rahat, katoaa verkostot ja hupsista keikkaa.

Polarisaatio etenee mutta tuloerokeskustelussa vedotaan siihen, että Suomessa tilanne ei ole läheskään yhtä vakava kuin monessa muussa maassa. Ei olekaan, mutta polarisaation luonteeseen kuuluu, että se jatkaa syvenemistään ja sen ääripäät myös ruokkivat itse tätä muutosta. Näköalattomuus tarttuu kuten on käynyt esimerkiksi Ruotsin maahanmuuttajalähiöissä. Vaikka integraatio etenee ja koulutusmahdollisuudet ovat kaikille avoinna, maahanmuuttajat törmäävät esimerkiksi työnhaussa lukemattomiin lasikattoihin yrittäessään tavoitella niitä samoja asioita, joista muutkin ruotsin kansalaiset unelmoivat. Vähempikin alkaa turhauttamaan.

Jos tuloeroille ei tehdä mitään, ne kärjistyvät hamaan tappiin asti. Jossain vaiheessa valta siirtyy oligarkeille, joilla ei ole enää mitään syytä pyrkiä muuttamaan kehityksen suuntaa.

Älä huuda mulle!

Olette varmaan nähneet tämän vanhempainliiton kampanjaan liittyvän julisteen. Ainakin pääkaupunkiseudulla näitä on useissa busseissa kiinni ja muissa näkyvissä paikoissa. Kampanjan henki on ehkä pyrkinyt vahvistamaan yhteistä talkoohenkeä ja vanhempien velvollisuudentuntoa pitää kiinni lapsistaan. Osa kampanjan kuvista on kuitenkin ollut melko paatoksellisia, "asuuko perheessäsi viinatrokari," ja osa myös hieman militantteja kuten "alaikäisten ulkonaliikkumiskielto." Kampanjan aihe on Suomessa äärimmäisen haastava, koska kaikki perhekasvatukseen liittyvä mielletään Suomessa perheiden yksityiseksi asiaksi eikä sinne ole oikeutta mennä sormella osoittelemaan.


Olin huhtikuun lopulla käymässä Tukholmassa ja otin siellä kuvan Ruotsin vastineesta.

Tämä juliste liittyy siis Ruotsissa käytävään Tänk Om - kampanjaan jota vetää Valtion kansanterveys instituutti, joka vastaa ehkä meidän THL:äämme tai Väestöliittoa. Tämä kampanja pyrkii selkeämmin vetoamaan tunteisiin ja myös ehdottaa miten lähteä liikkeelle ongelman lähestymisessä.

Minusta noiden kahden kuvan vertaaminen kertoo melko paljon vanhemmuuden kulttuurista eri maissa, koska kampanjat on suunniteltu varmasti ajatellen, miten rohkaista vanhempia puuttumaan lasten alkoholinkäyttöön, ilman että he kokevat kampanjan liian paatoksellisena tai saarnaavana. Ruotsi on tunnetusti tai kliseen mukaan korostuneen keskusteleva kulttuuri, jossa verbaalisella sanoittamisella on lähes itseisarvo. En tiedä miten Suomessa suhtauduttaisiin kampanjaan, joka toisi kansan silmille selkeän kehotuksen paitsi kieltää lapsen alkoholinkäyttö, myös keskustella asiasta. Riittääkö Suomessa että juopotteleva lapsi pysäytetään, otetaan pullot pois ja kuskataan lapsi kotiin. Case closed.

No tämä pienenä kärjistyksenä. Kun Ruotsin Statens folkinstitutin ja Suomen Vanhempainliiton sivuja kahlaa hieman syvemmälle, molempien kautta löytyy ohjetta miten käydä keskusteluun nuoren kanssa; mikä luultavasti toimii, millainen lähestyminen luultavasti kaikuu kuuroille korville tai turhaan kärjistää tilannetta. Vanhempain liiton sivuilla ohje on nimellä Nosta kissa pöydälle ja Ruotsin puolella Tänk Om eli Ajatteleppa uudestaan, josta löytyy myös ruotsin suomalaisille suunnattu suomenkielinen versio. Kun noita lukee vierekkäin huomaa, että niissä on paljon samaa ja molemmissa korostetaan vuorovaikutuksen merkitystä, myös Suomessa, mikä ei kuitenkaan tule niin selvästi esiin kampanjassa. Suomeksi ei ole ilmeisesti raflaavaa sanoa, että: Nuoresi rakastaa sinua, kun sanot hänelle tarvittaessa EI. Suomessa mainoskampanjoissa ei yleisesti ottaen myöskään käytetä yhtä paljon lukijaan vetoavia persoonapronomineja kuin Ruotsissa. Ehkä kyse on myös kielten eroista.

Tämän päivän Hesarissa oli artikkeli kahden kulttuurin perheiden kokemuksista suomalaisen kasvatuskulttuurin silmiinpistävistä eroista verrattuna toisen vanhemman omaan kulttuuriin. Erityisesti artikkelissa otettiin esille vanhempien ihmisten kunnioittaminen ja pientenkin lasten merkittävä itsenäisyyden vaatimus. Nämä tulivat esille erityisesti erona latinalaiseen kasvatuskulttuuriin Kuubassa ja kasvatukseen Kanadassa. Olisi ollut kiinnostava tietää oliko artikkelin kanadalainen nainen itse katolisesta vai protestanttisesta perheestä. Suomalaisen kasvatuksen erityispiirteet lasten yksinolemisesta, itsenäisyydestä ja vanhempien vastustamisesta ovat totta myös Ruotsissa joten ehkä se on ainakin osaksi meidän pohjoismaisen mittavan päivähoitojärjestelmän ja protestanttisen itsenäisen ajattelutavan tuotosta, että lapset ovat paljon yksin ja näyttäytyvät muiden kulttuurien näkökulmasta juurettomilta ja turvattomilta. Itse kyllä allekirjoitan, että läheinen suhde isovanhempiin ja/tai muihin lapsen kanssa aikaa viettäviin tahoihin, tuo omasta mielestäni lapselle rakennetta ja turvallisuuden kokemusta. Kyllä sitä sitten 20+ iässä ehtii itkeä kylmässä opiskelijayksiössä yksinään ja nauttia yksityisyydestä.

Suomalaisen kulttuurin yksityisyyden käsitys on melkoinen verrattuna moneen muuhun suuntaan maailmassa. Itseäni tässä kuitenkin kiinnostaa eniten tuo eri kulttuurien vuorovaikutustyyli ja miten sitä siirretään lapsille. Kuinka paljon asioita puidaan verbaalisesti vanhempien ja lasten välillä tai vastaavasti annetaan tilaa ja mahdollisuus olla kertomatta. Tämä liittyy varmasti myös siihen kuinka paljon kulttuurissa arvostetaan kasvokkaista verbaalista kanssakäymistä. Kun itse asuin Ruotsissa opin nauttimaan siitä selkeän pinnallisestakin small talkin tavasta, koska se ylläpitää kanssakäymisen kulttuuria ja pitää samalla kynnyksen vakavammankin keskustelun aloittamiseen melko matalana. Ruotsi on kuitenkin muutoin kulttuurina selkeästi pidättyväisempi tai epäsuorempi kuin Suomi ja siellä oman käyttäymisen kontrollia ja oikean vaikutelman antamista korostetaan ehkä enemmän. Mutta kontrollin menettäneitä känniääliöitä löytyy molemmilta puolilta lahtea yhtä lailla.

Suomessa small talk on edelleen hämmästyttävän haastavaa monelle ihmiselle, myös itselleni. Osaksi tämä kieli taipuu siihen kömpelösti, mutta kyse on myös siitä, että se ei tapana sisälly (tai ole ehtinyt kehittyä) suomalaiseen kulttuuriin. Jos kulttuuri korostaa ja arvostaa mahdollisimman minimalistista ja pelkistettyä viestintää, tehokasta kielen käyttöä, se jättää vain vähän tilaa epävirallisempien, avautuvien keskustelujen syntymiselle. Suomen kielessä on kuitenkin mielestäni nerokas ja osuva sana rupattelu, joka kuvaa todella hyvin myös small talkin ideaa. Ehkä rupattelu kuvaa kuitenkin sellaista jutustelua, joka Suomessa yhdistetään lähinnä vanhojen ihmisten kohtaamiseen sunnuntaikävelyllä. Työelämässä rupattelu käytävillä on kuitenkin lähes synti, se kun vie sitä kallista aikaa eikä palvele mitään välittömästi mitattavissa olevaa funktiota.

Rupattelutuokio on hieno Suomen kielen ilmaus, niitä täytyy harrastaa enemmän. Toivottavasti perheissäkin on tapana rupatella milloin mistäkin, silloin kissakin nousee pöydälle kuin itsestään.

Kotisusi

Meille tuli viime kesänä uusi perheenjäsen.

Se on Paimensukuinen Suomen Lapinkoira, Puurattaren Kevättuiverrus aka. Ranses. Ransulla on useita lempinimiä: Raipe, Rauli, Ransester ja nyt viimeisimpänä Tenacious R. Se on luonteeltaan sellainen oikein veikeä ja leppoisa sälli, pitää yli kaiken seurasta ja läheisyydestä ja parasta on kavereiden kanssa painiminen. Ruokaa se ei ole jättänyt koskaan kesken joten monet motivoinnit tapahtuvat tämän heikon kohdan hyödyntämisellä. Se ei ole varmaankaan mikään maailman fiksuin koira, mutta on jo kotiopetuksessa oppinut peruskäskyjen noudattamisen ja nauttii oppia lisää. Joskus kun pitkät kotipäivät turhauttavat, se on pistänyt uuteen uskoon muutaman jalkalistan kulman, muutaman seinänkohdan, yhden korvalampun, yhdet silmälasit, kolme orkideaa, useita kengännauhoja, yhdet sohvanpäälliset, muutaman matonkulman ja muutaman muoviastian, mutta kukapa näitä nyt laskisi.

Koira hankkimisen myötä on luonnollisesti osunut silmiin monia koiriin liittyviä ajankohtaisilmiöitä ja miten asiat ovat pinnalla. Kiinnostuksella seuraan myös susikeskustelua, joka omalla kohdallani liittyy myös jotenkin näihin kotisusiimme koiriin. Susi ja koira ovat samaa lajia, joskin eriytyneet toisistaan selkeästi sosiaalisilta taipumuksiltaan. Sitä monesti ihmettelee kun tämä meidän lössykkä vaatii 18 kilon massallaan päästä syliin ja rapsutettavaksi. Susi siinä tekee itseään tykö kaikella positiivisella sosiaalisuudellaan.

Ihmisen paras ystävä on siis susi. Kun lukee noita erilaisia susikannanottoja ei kyllä siltä tunnu. Kuitenkin tämän suden ja koiran samanlaisuuden paljastaa esimerkiksi Kainuun villikoiralauma uutiset, joissa kontrolloimaton koiralauma toimii juuri susilauman eetoksella pyydystäen laumassa ja puolustaen reviiriään. Tämän erään Kainuun keisarin suomen pystykorvan ja suomen ajokoiran risteytyksenä syntynyt lauma on niin tehokas toimissaan, että koko kylä pelkää. Omistaja selittää kyläläisten peloa/vihaa sillä, että hän on itse lahtarin pentu.

Näistä uutisista kuitenkin paistaa lajin vahva tarve tiukkaan sosiaalistamiseen, mikäli ne elävät ihmisten joukossa. Siellä missä on kulkukoiria, kaikki agressiiviset eläimet ammutaan ja koirista jää jäljelle vain se leppoisin ja kekseliäin osa, joka ei osoita uhkaa ihmiselle, mutta elelee silti vapaana kuljeskellen näiden joukossa. Juuri tällaisten leppoisten susiyksilöiden kanssa se yhteiselämä on varmaan joskus alkanutkin. Agressiivisemmat, primitiivisemmät yksilöt, jotka eivät ole soveltuneet yhteiselämään, on karsittu pois. Kuitenkin edelleen, jos kesyt koirat elävät erillään ihmisestä, ne villiintyvät hyvin nopeasti ja alkavat toimia susien tavoin sillä erotuksella, että koirilla ei ole mitään vierastusta ihmisasutusta kohtaan.

Toisaalta kun ajattelee näitä ihmisiin totutettuja ja ihmisten kanssa eläviä koiria, niissäkin on huomattavissa merkittäviä eroja luonteenpiirteiden suhteen. Kotieläimen kesyttäminen on aina ollut sekoitus sekä valikoivaa jalostamista että sosiaalistamista ihmisten kanssa elämiseen. Sosiaalistamisen vaikutukset eivät tietenkään ole siirtyneet koiran geeneihin vaan sosiaalistamisen avulla on kartoitettu ja karsittu soveltumattomat yksilöt pois. On kuitenkin tapahtunut myös täysin päinvastaista valikointia luonteenpiirteiden perusteella. Ihminen on peloissaan kaivannut tiluksilleen räksyttäviä petoja, jotka täyttävät vartiomiehen funktiota, joitakin rotuja on myös koulittu tappelemaan ja tappamaan toisia koiria.

Ranses joutui viikko sitten ensimmäiseen kunnon tappeluunsa koirapuistossa. Paikalla oli kolme samanikäistä urospentua, joista toinen oli Ransekselle ennestään tuttu kääpiöcollie. Kolmas pentu oli staff terrieri, johon törmäsimme ensimmäistä kertaa. Ranseksella on paimenkoirille ominainen tyyli leikkiä toisten koirien kanssa, joten se nauttii kovasti saadessaan muut jahtaamaan itseään tai kun se yrittää saada muita kiinni. Staffilla oli keppi, jonka se jätti hetkeksi ilman vartiota ja Ranses kävi sen nappaamassa ja lähti juoksemaan pitkin aitausta. Hetken leikki sujui kivasti, mutta sitten jossain kohdassa kepistä syntyi rähinä, molemmat kävivät toisensa kimppuun ja tilanne päättyi sillä tavalla, että staff löi leukansa Ranseksen oikeaan jalkaan "ranteen" yläpuolelle niin lujasti, että koira huusi suoraa huutoa ja meitä tarvittiin kolme aikuista repimään se irti Ranseksesta. Ranseksesta löytyi tilanteen jäljiltä kolme isoa kulmahampaan reikää jalasta, pieni vekki oikeasta takajalasta ja muutama pienempi reikä leuan ja posken alueelta. Staff oli puolestaan saanut vahinkoja päähän ja kulmien alueelle. Kaikki tämä tapahtui tilanteessa, joka kesti yhteensä ehkä 15 sekuntia. Toisen koiran omistaja oli hyvin vastuullinen ja oli tilanteen tasalla puuttamassa tilanteeseen täysin voimin, joten minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa hänen toiminnastaan. Kummallista tilanteessa oli kuitenkin se, että kun Ranses selkeästi jo alistui voiman alla ja pyrki pois tilanteessa, toinen koira ei lopettanut puremistaan. Tämä piirre ei ole koirille kovin ominainen ja se herättää kysymyksiä.

En halua mustamaalata kyseistä rotua, mutta on yleisessä tiedossa, että staff on jalostettu ns. bull-baiting koiran ja tappelukoiran risteymäksi, jonka erityisominaisuus on pyrkiä saamaan leuoillaan mahdollisimman tiukka ote vastustajasta ja tilanteen mukaan repiä liha auki. Suntuubin rotumääritelmässä todetaan, että tämä taipumus tulee mahdollisesti esille samaa sukupuolta olevien toisten koirien kanssa. Staffin sosiaalistaminen seurakoirakäyttöön on hyvin haastava prosessi, mutta itse en usko, että koiraa voi koulutuksella täysin erottaa hyvin pitkän jalostuprosessin säilyttämästä primitiivisestä taistelutaipumuksesta. Taistelutilanteessa geenit kytkevät taipumuksen päälle, oli omistaja kuinka hyvä kouluttaja tahansa.

Geenit siis ovat läsnä eikä niistä eroon pääse. Ransekseltakin löytyy sellaisia arktisen rodun "susi"-taipumuksia, jotka eivät ole malliopittuja vaan itsestään kummunneita tapoja toimia, esimerkiksi kuvitteellisen lumen tamppaaminen ulostuspaikan ympäriltä. Kun elää koiran kanssa miettii millainen se olisi kaikkein omimmillaan täysin luonnontilaisena lajityypilliseltä käytökseltään. Meidän tiukassa sosiaalistamisessamme se näyttytyy todella sosiaalisena ja jopa hellänä. Ihmiset helposti humanisoivat lemmikkejään, mikä on yleinen ongelma. Puhtain lajityypillinen sosiaalinen käyttätyminen ja toiminta tulee kuitenkin esiin vain silloin kun sosiaalistaminen tapahtuu puhtaasti oman lajin keskuudessa. Voidaan siis sanoa, että Kainuun villikoiralaumat ovat koiran luontoa puhtaimmillaan. Lauma on sosiaalinen, mutta lauman johtaja ei ole koirien alkuperäinen isäntä vaan liikkuvalla laumalla on oma johtajasutensa.

Millainen ihmisestä tulisi jos hän kasvaisi ilman ihmiskontakteja susilauman jäsenenä? Vastaus yhtälailla lajityyppillisestä toiminnasta vieraantuneena ja erilaisiin tapoihin sosiaalistettuna kuin tämän päivän seurakoirat eroavat susista. No todellisuudessa ei ihminen siinä henkiin jäisi mutta teoriassa. Historian eeppinen legenda Romuluksesta ja Remuksesta on ruokkinut ihmisten fantasiaa villieläinten joukossa kasvamisesta. Hekin saivat legendan mukaan kuitenkin lopulta perinteisen paimentolaiskasvatuksen. Jos meille tulee vielä pari uroskoiraa, niin taidetaan antaa niille nimeksi Romulus ja Remus. Joutuvat kuitenkin elämään erillään oman lajisestaan laumasta.

Eri koirarotuja vertaillessamme meillä oli joitakin kriteerejä rodun valinnalle. Halusimme koiran, joka mahtuu veneeseen, koska perheemme purjehtii. Se ei samasta syystä saanut myöskään olla ns. vettä pelkäävää rotua. Samaten veneeseen mahduttamiseksi halusimme rodun, joka on korkeintaan iso keskikokoinen koira, jolloin sen nostelu veneeseen ja maihin veneestä ei olisi liian vaikeaa. Näiden ominaisuuksien lisäksi halusimme, että koira olisi fyysisiltä ominaisuuksiltaan mahdollisimman "suden-kaltainen" eli vähän jalostettu, jolloin sillä on mahdollisimman vähän mitään perinnöllisiä sairauksia. Lisäksi koiran tuli olla luonteeltaan ihmis- ja lapsiystävällinen. Kun minulla oli lisäksi kokemusta lapinkoirista positiivisena ja sosiaalisina koirina, päädyimme siihen.

Nyt meillä on tällainen kotisusi, joka tuhoaa paikat ja rakastaa omistajiaan näennäisen pyyteettömästi. Ruokaa se vain kuitenkin haluaa.

Puhumattomuuden kulttuurin kasvottomat yhteisöt

Junamatkalla joululomalle otin taas esiin Tommy Hellstenin. Ehkä se on se asia, joka minulla on keski-ikäisten naisten kanssa yhteistä, usko Tommy Hellstenin suhteellisuudentajuun.

Tommyn näkökulma on aina se syvä inhimillisyys, oman puutteellisuuden ja heikkouden hyväksyminen, sen tuoma nöyryys ja sitten, ovien avautuminen. Hän kirjoittaa osuvasti vanhemmuudesta tässä meidän ajassamme. Nykyään perhekeskeisyys on hieman kontroverssi näkökulma. Siihen ei ole Hellstenin mukaan aikaa ja sen vaatima itsensä likoonlaittaminen ja kokonaisvaltainen oman puutteellisuuden kohtaaminen eivät ole oikein muodissa. Perhe-elämä ja lasten kanssa touhuaminen nähdään enemmän antoisan ja tavoitteellisen elämän bonuksina, niiden funktio on täyttää se tietty kolo aikuisen merkityksellisyyden tunteen etsinnässä, mutta ei sen enempää. Hellsten taas kirjoittaa siitä kuinka vanhemmuuteen kuuluu tietty terve syyllisyys, joka tarkoittaa ettei vanhempi pyri ulkoistamaan lapsestaan huolen kantamista jollekin ulkoiselle osapuolelle. Lapsen hankintaa tai lapsen kanssa kasvamista ei voi hoitaa mitenkään puolivillaisesti vähän sinnepäin vaan se tarkoittaa, että vanhempi näyttää itsensä ja näkee myös ne omat ärsyttävät piirteensä ja pyytää tarvittaessa lapseltaa anteeksi. Siihen ei myöskään hänen mukaansa istu vanhempien korostunut yksilökeskeisyys ja itsensä toteuttamisen haaliminen; henkinen kasvu tarkoittaa hänen mukaansa siirtymistä itseensä uppoutumisesta kohti toisia ihmisiä ja tarvittaessa omien tarpeiden rakentavaa syrjään pistämistä.

Kun lukee tällaista perhekeskeisyyden ja yhteisöllisyyden ylistystä nykyaikana, se varmasti nostaa osalla ihmisistä karvat pystyyn kuinka konservatiivinen ja ahdas tuo käsitys heidän mielestään on. Tommy itsekin myöntää eräässäkin haastattelussa todenneensa, että lapsi ei voi tulla ehjäksi ilman äitiä ja isää ja tämän sanottuaan kokenut olevansa fossiilinen ahdaskatseinen reliikki, joka tuomitsee toisten ihmisten elintapaa. Hän puhui siinä kuitenkin vain terapiatyön tuomalla kokemuksella; mitä aikuinen ihminen on selkeästi jäänyt vaille.

Onko perhekeskeisyys konservatiivista tai ahdasta? Miksi perheeseen panostaminen ja sen takia tietyistä elämänasioista luopuminen tuntuu menneen ajan ilmiöltä?
Samalla meille on kuitenkin syntynyt tietty downshiftaajien ihmisryhmä, jotka ammentavat uusyhteisöllisyydestä, mindfullnessista, läsnäolosta ja konkreettisista ja yksinkertaisista asioista elämäniloa. Hellsten korostaa kylläkin vahvasti ydinperhemallia, joka on nykyisen uusperhebuumin vierellä selkeästi ahdas. Jos ei kuitenkaan juutu tähän perhekäsitykseen vaan jatkaa hänen ajatustensa taustalla vaikuttavaa perustelua kohden, sieltä löytyy hyvin luonnollisiin ihmisen tarpeisiin perustuva ajatus.

Tommyn mukaan ihminen, joka ei suostu kohtaamaan oman elämänsä rajallisuutta, omaa puutteellisuuttaan ja keskeneräisyyttään, ei tule koskaan myöskään elämään hetkessä ja saamaan syvää iloa elämän äärellä. Meidän ajassamme kuolema ja elämän rajallisuus on häivytetty mahdollisimman kauas, koska ne eivät oikein istu markkinateolliseen ihmisen voimaannuttamiseen perustuvaan kulutusfilosofiaan tai identiteettiprojektin kaupallistamiseen. Nykypäivän ihmisillä on täysin luonnoton illuusio omasta erinomaisuudestaan ja kaikkivoipaisuudestaan. Materiaalinen hyvinvointi on mennyt monin paikoin niin totaalisesti överiksi, että ihmiset menettävät kyvyn arvioida asioiden tavoiteltavuutta. Hellsten kiteytti kiireen käsitteen sanomalla, että yltäkylläisyyden yhteiskunnassa kiire johtuu vääristä valinnoista, jotka johtuvat vääristä arvoista. Se on totta.

Tommyn ajatusten taustalta erotan myös tietyn pedagogisen pohjavireen, joka korostaa esimerkin kautta oppimista. Paljon elämän syvästä viisaudesta siirretään traditionaalisesti tarinankertomisen eetoksella ja aikuinen, vanhempi on aina se lapsen peili, jonka kautta lapsi kokee ja näkee mitä hän saa tuntea ja mitä ei. Ilman peiliä, kokemus jää tyhjäksi. Tästä traditionaalisesta näkökulmasta Hellstenin ajatukset taas kajahtavat toisten korvaan taantumuksellisina, mutta niiden taustalla ovat juuri nuo ihmisen luonnolliset tarpeet saada lupa omaan puutteellisuuteensa ja tähän näkökulmaan itse ainakin uskon lujasti.

Yhteisöllisyys on sellainen käsite, joka ei varmastikaan kenelläkään tuota harmaita hiuksia tai ärsytystä, tai jos tuo niin olisi kiinnostavaa kuulla miksi. Yhteisöllisyyden todetaan saavan uusia muotoja ja siksi jokainen löytää itsensä jostain yhteisöstä ja kokee, että hyvä näin. Perheyhteisöllisyys on taas käsitteenä hieman kiistanalaisempi, koska on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa tai halua nähdä tarvetta kuulua mihinkään perheyhteisöön. Heille on esimerkiksi tämä joulunaika siksi varmasti vaikeaa aikaa.

Itselleni yhteisöllisyys tarkoittaa kuitenkin kahta asiaa, jotka eivät oikein taivu esimerkiksi nykyisin korostettaviin verkkoyhteisöihin. Yhteisöllisyyteen kuuluu:
1. Viettää tavoitteetonta oleskeluaikaa yhdessä.
2. Olla kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa.

Vaikka yhteisöllisyyttä on nykyelämässä varmaan jos jonkinlaista niin näiden kahden kriteerin täyttymättömyydestä kärsii toistuvasti. Nuo kriteerit ovat myös sikäli haastavia ja haavoittuvaisia, että niiden toteutuminen vaatii ainakin jossain määrin nykyiseen työssäkäyvän ihmisen elämäntapaan sisältyvän kiireen selättämistä ja ajan pyhittämistä siihen, ettei tehdä mitään, mikä sekin on tässä tavoitteellisuuden prässissä kuin tabu tai synti.

Vuorovaikutuskulttuuri on Suomessa melko nuorta verrattuna moniin muihin kulttuureihin. Täällä on tongittu sammalta siinä kun etelänmaiden kaupunkikulttuureissa ihmiset ovat toimineet ainakin yhteistoiminnallisemmin kuin täällä pohjolassa. Minusta tämä kehitys näkyy erityisesti siinä miten Suomessa suostutaan tai ollaan suostumatta istumaan jaarittelemassa pöydän ääressä puuta heinää aamuun asti, ilman että joku alkaa jossain vaiheessa hönkiä, että mennään baariin tai tehdään sitä tai tätä. Vanhoissa kulttuureissa on aivan keskeisessä arvossa se, että istutaan ja jutellaan, kerrotaan tarinoita, syödään, puhutaan vähän lisää, syödään vähän lisää ja vietetään aikaa. Sinne ovat tervetulleita erilaiset mielipiteet, väitellään ja välillä riidellään, siinä ei ole mitään vaarallista. Omasta mielestäni yksi esimerkki tässä mielessä korkealle kehittyneestä kulttuurista on esimerkiksi juutalaisuus tai mikä tahansa muu kulttuuri, jossa yhteisö istuu illastamaan saman pöydän ääreen ja siinä vietetään aikaa PITKÄÄN.

Suomen on helppoa siirtää orastava ja hieman alkeellinen puhumattomuuden kulttuurinsa sähköisiin medioihin, missä porukka nauttii suunnattomasti saadessaan piiloutua nimimerkin taakse ja sen turvasta huudella mitä sylki suuhun tuo. Tämä on se tendenssi, jonka koen nykyisessä suomalaisuudessa kaikkein vieraimpana itselleni, ja josta itselleni tulee ihan paha olla. Silti myönnän jakavani tämänkin kirjoituksen sosiaalisessa mediassa, mikä ei mielestäni kuitenkaan tee tästä niinkään tekopyhää kirjoittamista kuin hätähuudon.

Meillä ei ole vuosituhantista kasvokkaisen keskustelun perinnettä, joka suojaisi meitä sähköisen viestinnän välttämättä mukanaan tuomasta etääntymisestä kasvokkaisuudesta. Kun porukka juoksee kokoajan ja viestit lentävät, ei ole yksinkertaisesti aikaa pysähtyä katsomaan toista silmiin ja näyttää oma itsensä sellaisena läheisyyden tarvetta pursuavana rääpäleenä jollaisia me kaikki olemme. Kasvokkaisuus vaatii jotain ihan muuta ja se myös kehittää meissä aivan muita taipumuksia kuin sähköinen media. Kasvokkain ollessa oma oleminen ja ulosanti on sovitettava tilanteeseen ja siinä aistitaan läsnäolijoita eri tavalla kuin chatissa. Vielä kun antaudutaan keskusteluun, joka käsittelee henkilökohtaisia asioita, haasteet siirtyvät ihan uudelle tasolle. Jos se on vierasta, se voi tuntua älyttömän ahdistavalta ja vaatia sellaisia taitoja joita ihminen luulee itseltään puuttuvan. Väitän kuitenkin, että jokainen ihminen omaa kaikki edellytykset istua illallisella ja keskustella, kuunnella, osallistua edellytystensä mukaisesti ja kokea kuuluvansa joukkoon, tulevansa hyväksytyksi. Minä en ainakaan kovin syvästi koe tulevani hyväksytyksi jonkun ihmisen peukuttamisesta facebookissa.

Joulun aikaan ihmiset antautuvat vuosittaiseen kokeiluun: palataan perheyhteisön piiriin. Heti ovella ärsyynnytään niistä omien vanhempien maneereista, jotka ovat ottaneet päähän niin kauan kuin jaksaa muistaa. Samalla muistaa ne kohdat, joissa omat vanhemmat epäonnistuivat huomioimaan tai jopa sivuuttivat omat tarpeet lapsena. Ja heidän kädetön ja kömpelö sosiaalisuutensa se vasta päähän ottaakin. Silti ne vanhemmat ihmiset tekevät aina parhaansa omilla edellytyksillään ja omista lähtökohdistaan, ilmaisevat välittämistään niin kuin taitavat. Ei kukaan ole heillekään antanut sitä esimerkkiä kuinka keskustellaan luontevasti ja avataan omaa fiilistä. Vanhemmille porukan kokoontuminen saman pöydän ääreen on kuitenkin vuoden suurin ja rakkain hetki. Sen puhumattomuuden murtaminen vain vie niitä miespolvia, että opitaan keskustelemaan ja kertomaan tarinoita.

Uskallammeko oppia pois?

Olin viime viikolla tenttimässä ympäristösosiologian tenttiä. Pääsin pitkästä aikaa lukemaan tenttikirjoja, mikä oli jälkeenpäin ajateltuna yllättävän hyvä sisältö hiihtolomalle. Oli myös virkistävää saada riskiyhteiskunnan näkökulmaan taas hieman uutta pontta, käsitteitä ja näkökulmia. Samalla tieto kuitenkin lisää tuskaa. Yksi olennainen mieleenjäänyt teema tuosta aihepiiristä oli riskistä kommunikointi ja riskin tulkinta. Tämä liittyy hyvin vahvasti sekä yleiseen keskusteluun ympäristön tilasta mutta myös mahdollisten ongelmatilanteiden kohtaamiseen, kuten nyt esimerkiksi tuo Talvivaaran kipsisakkavuoto.

Riskinhallinnan yksi olennainen osatekijä on juuri keskustelu siitä miten kukin osapuoli tulkitsee riskin. Ja tähänhän vaikuttavat monet subjektiiviset asiat kuten kuinka paljon yksilö tietää kyseessä olevasta ongelmasta, kuinka läheinen tai omassa ympäristössä näkyvä ilmiö on kyseessä, onko yksilöllä joitakin omia esimerkiksi taloudellisia intressejä ilmiön syyn tai seurausten suhteen ym. Näistä kaikista tekijöistä yhdessä syntyy jokaisen ihmisen oma arvotulkinta siitä miten tilanteeseen tulisi reagoida, mitä pitää tavoiteltavana.

Juttelimme tentin jälkeen opiskelukaverini kanssa kirjaston kahvilassa. Hän kertoi olevansa töissä lastensuojelussa, missä hän kohtaa päivittäin sekä kaltoinkohdeltuja lapsia että näiden vanhempia. Samalla hän kokee vahvaa ristiriitaa siirtyessään työpaikaltaan kirjaston kahvilaan, missä "parempien" perheiden nuoret aikuiset juovat lattea ja hahmottavat todellisuutta. Yliopistolla koulutetaan esimerkiksi opettajia, jotka lähtevät sanansaattajina viemään omaksumaansa keskiluokkaista kestävän kehityksen mukaista maailmankuvaa kaikille Suomen lapsille, samalla kohdaten nuo kaltoinkohdellut lapset sekä heidän vanhempansa, jotka monesti edustavat hyvin erilaista tulkintaa todellisuudesta. Kaverini kysyi millä oikeutuksella me korkeastikoulutetut ihmiset (mutta myös ihmiset yleensä ottaen) oikeutamme oman kuvamme maailmasta ja "vahingossa" paheksumme muita näkökulmia, jotka eivät ole esim. "yhtä rakentavia."

Omassa työssäni mietin mikä auttaa nuorta opiskelijaa, joka ei taustastaan johtuen voi pitää tavoiteltavana istua kiltisti oppitunnilla ja tehdä kurinalaisesti vaaditut tehtävät, joita kurssin suorittaminen vaatisi. Hän kokee tiedostamattaan jatkuvaa arvoristiriitaa, koska koulu vaatii häneltä asioita, joita hänen taustansa ei arvosta. Brittiläinen koulutussosiologi Paul Willis tarkasteli tätä teemaa kirjassaan Koulun kautta palkkatyöhön(Learning to labour). Siinä hän tarkasteli työväenluokan nuoria (monesti poikia), jotka muodostivat vahvaa vastakulttuuria koululle, koska heidän kotoa perittyä arvotaustaansa vasten koulutus ja keskiluokkainen elämäntyyli, jonne sen kautta pyrittiin, eivät tarjonneet mitään tavoiteltavaa.

Kun puhutaan esimerkiksi liikkumisesta yhteiskunnallisesta kerrostumasta toiseen, tämä pitää aina sisällään tietynlaista poisoppimista tai vastaavasti arvoristiriidan sietämistä ja sen kanssa elämistä. Ristiriita voi pahimmillaan synnyttää ahdistusta, kun ihminen toteuttaa ympäristön näkökulmasta tavoiteltavaa elämää, mutta kokee silti sisällään että tämä elämä ei ole minua varten. Kotona keskustelimme siitä kuinka olennaista kaiken sosiaalisen toiminnan kannalta on se missä ihminen näkee itsensä, minkä hän kokee omaksi osakseen ja millaiseen toimintaan hän samaistuu. Ihminen ei oma-aloitteisesti tartu tai mene mukaan sellaiseen elämään, jonka hän lähtökohtaisesti kokee itsensä ulkopuoliseksi.

Terapia ja auttamistyön näkökulmasta tämä tarkoittaa, että jos tavoitteeksi otetaan keskiluokkaisen elämäntyylin mukaisia arvoja, joita voidaan kyllä arvoja tarkastelemalla pitää suhteellisen kestävinä ja elämänmahdollisuuksia laajentavina, niin se aina tarkoittaa autettavan kannalta, että hän joutuu oppimaan jotain pois. Poisoppiminen on kaikkein haastavinta oppimista, kaikkein epämukavinta. Sitä ei voi myöskään tapahtua jos yksilö ei itse sitoudu tavoitteeseen eli vapaaehtoisesti suostu asettamaan aiempia elämänsä kulmakiviä kyseenalaiseksi ja korvaamaan niitä uusilla. Sellainen oppiminen vaatii todella paljon rohkeutta. Sellaiset ihmiset ovat aidosti rohkeita, koska siinä on elämä pelissä. Esimerkiksi kognitiivinen psykoterapiahan pyrkii juuri tähän: rakentamattomien toimintamallien itsenäiseen havainnointiin ja niiden korvaamiseen kestävämmillä ratkaisuilla.

Hirsitalo voidaan purkaa hirsi hirreltä ja korvata lahot, hieman vääntyneet alimmat hirret suorilla ja kestävillä hirsillä. Hirret on kuitenkin numeroitava ennen purkua, koska rakennelma pitää myös jotenkin pystyä kokoamaan ettei se vain jää sekasortoiseksi kasaksi, josta joku keksii tehdä juhannuskokon pohjan. Homma pitää viedä kunnialla loppuun ja koota rakennelma uudestaan vahvojen perustahirsien päälle.

Jos alimmat hirret pyritään kuitenkin korjaamaan pikaratkaisulla purkamatta ensin koko rakennelmaa niin rakennelmaa tukemaan on asetettava tunkit ja vetositeet, jotka tukevat rakennelmaa kaatumasta silloin kun perustaa vahvistetaan ja korvataan vanhoja lahoja hirsiä kestävämmillä aineksilla.

Miten korvata rakentamattomia malleja niillä aika ja henkilöresursseilla, jotka meillä on? On päästävä (uskallettava) ytimeen. Kysyttävä ihmiseltä niitä vaikeita tarkkoja ja haastavan epämukavia kysymyksiä, jotka tuovat hänelle vihiä, että kaikki ei ole perustassa kunnossa. Tämä on myös auttajan vaikein ja haastavin tehtävä, koska toisen ihmisen ajattelun perustaa ei saa koskaan väheksyä tai ajatella itse tietävänsä paremmin. Kyseessä ei saakaan koskaan olla minkään ajattelutavan korvaaminen tai jyrääminen, vaan se että ihminen oppii kriteereitä, joilla ITSE arvioida vaihtoehtoja. Ja nuo kriteerit ovat niitä elämänmahdollisuuksia laajentavia arvoja.

Joita toki esiintyy myös siinä keskiluokkaisessa elämänihanteessa. Onko se silloin keskiluokkaisen ihanteen siirtämistä ja jonkinlaista lähestyssaarnausta? On kuitenkin kyse siitä, että todellisuutta on mahdollista arvioida ja sanoa, että jotkin asiat ovat rakentavampia kuin toiset. Tämä on ontologisesti katsottuna kriittistä realismia, mikä antaa meille mahdollisuuden pyrkiä parempiin ratkaisuihin. Jos kaikki kuvat ihmisestä ja elämästä ovat relativistisesti vertailukelvottomia niin samalla joudumme hyväksymään sarjamurhaajan kuvan elämästä.

Minulla on realistisesta näkökulmasta oikeus kysyä ihmiseltä mihin periaatteisiin/arvoihin hänen ihmiskuvansa tai elämänkatsomuksensa perustuu. Toivottavasti osaan myös avata kysymyksen.

Oikeus luoda elämää

Ajattelin kirjoittaa aiheesta, joka saattaa herättää voimakkaitakin reaktioita, mutta tämä asia on pyörinyt minulla mielessä enkä ole oikein onnistunut muodostamaan siitä omaa kantaani puoleen taikka toiseen. Kyse on lasten hankkimisesta, hankkiako ja miksi hankkia.

Kävin tuossa lukemassa aiheeseen liittyen muutamaa netin keskustelupalstaa, mikä on yleensä ottaen aina huono ajatus, enkä kokenut sitä tälläkään kertaa mitenkään mieltä ylentävänä. Sieltä kuitenkin heräsi asiasta myös sellaisia ajatuksia, joita en ollut itse edes tullut ajatelleeksi. Asia on selkeästi todella tunteita herättävä ja siksi osalle varmasti kuuma peruna. Huomasin sieltä muutamanlaisia rektioita:

1. Henkilö, joka on aina halunnut lapsia, ei pysty näkemään asiaan mitään muuta näkökulmaa, ja toisen näkökulman esitteleminen tuntuu lähinnä ärsyttävältä.

2. Luonnostaan lapsiin varautuneemmin suhtautuvat ihmiset, jotka ovat päätyneet elämään lapsettomina, haluavat perustella oman kantansa mutta loukkaantuvat muiden kritiikistä ja päätyvät paasaamaan ylikansoittumisesta ja yksilönvapaudesta.

3. Nuoret naiset, jotka lukevat lapsia haluamattoman miehen kommentin, samaistuvat tämän tyttöystävään ja kokevat, että mies on vetämässä mattoa tyttöystävänsä jalkojen alta huiputtamalla ja paljastamalla myöhemmin jossain vaiheessa ettei haluakaan lapsia. Hyvin tunnepitoisia kommentteja.

Varmasti sieltä löytyisi myös muita yhdistäviä piirteitä, mutta tällaiset asiat nopeasti havaittuina ainakin toistuivat useammin. Oma tilanteeni on ehkä hieman erilainen. Pidän lapsista. Tulen hyvin toimeen hyvin eri ikäisten lasten kanssa ja olen työksenikin heitä kohdannut jossain vaiheessa 2-vuotiaasta 58-vuotiaaseen. Lasten kanssa on mukava toimia ja heidän näkökulmansa elämään on koruttoman aito.

Monet asiat lapsen hankinnassa tuntuvat myös hyvin luontevilta: yhteinen tekeminen lapsen kanssa, virikkeellisen lapsuuden tarjoaminen, rajojen asettaminen, vanhempana toimimisen hyväksyminen erotuksena kaverivanhemmuuteen, kärsivällisyys, tilan antaminen ja kysymyksiin vastaaminen. Minusta ei tunnu ahdistavalta ajatus, että olisin vastuussa toisesta ihmisestä. Se on kylläkin pelottavaa, mutta ei ahdista.

Asia jota en kuitenkaan osaa itselleni perustella on miksi minulla olisi oikeus hankkia lapsia? Vaikka uskon, että minulla olisi jonkinlaiset valmiudet tukea ja luotsata keskenkasvuista ihmistä ja yrittää pitää hänet raiteilla, niin suuri kysymykseni liittyy siihen miksi minulla olisi oikeus päättää, että annan tuolle ihmiselle elämän, että saatan hänet tähän maailmaan. Jotkut ihmiset ovat tämän kysymyksen ympärillä olleet hieman hämmennyksissään kysymyksen asettelusta, mutta itse ajattelen, että lapsen hankkiminen on tapahtuma, jossa kaksi ihmistä päättää oman elämänsä kautta perustellen tehdä uuden ihmisen. Millä oikeudella tuon ihmisen elämä aloitetaan, siitä päätetään?

En oikein tiedä mikä filosofinen tai muu käsite kuvaisi tätä tapahtumaa. Se on myös melko syvä ontologinen kysymys maailmankuvasta ja ihmiskuvasta. Ehkä se on samalla myös kysymys elämän tarkoituksesta, jos se joillekin on lisääntyminen ja suvun jatkaminen. Ehkä se on myös yhteiskuntafilosofinen kysymys, kun jotkut tosissaan kokevat vastuun pakoilun kritiikkiä, kun ovat valinneet elää lapsettomina. Itselleni se on ehkä enimmäkseen kysymys elämän kunnioittamisesta ja siitä annanko elämälle niin suuren pyhyyden arvon, että minun kuuluu jatkaa sen kiertokulkua. Onko oikein palvella elämää antamalla se uudelle ihmiselle?

Noihin kysymyksiini en varmasti saa keneltäkään varmaa vastausta. Mikä on minulle elämässä pyhää? Sekö että saan tuoda maailmaan uuden ihmisen ja näyttää hänelle oman ihmiskuvani ja maailmankuvani? Minun maailmankuvassani ihmisen elämän tarkoitus ei ole sokeasti lisääntyä vaan lisätä ymmärrystään ja pyrkiä näkemään mikä elämässä on olennaista. Se on yksilöllinen haaste, mutta se ei tietenkään poissulje mahdollisuutta tukea muita ihmisiä saman haasteen kohtaamisessa. Pelkään vain päivää, jolloin lapseni tulee kysymään oliko meidän pakko antaa hänelle elämä.

Tuodako tähän maailmaan vielä yksi uusi kirottu etsijä? Levoton sielu, joka janoaa vastauksia, joita ei koskaan tule.

No tuo nyt hieman synkkänä näkökulmana tähän asiaan, mutta tosiasiassa tämä filosofinen dilemma on vahvasti läsnä kun ihmiset tekevät päätöksen yrittää saada lapsi.

Utslagningshotad? Vad betyder det för något? Att inte komma in på Hanken?

Luin mennä viikolla Miika Nousiaisen kirjan Metsäjätti. Se oli Nousiaisen tyylille uskollista tekstiä. Kantava idea on paperipitäjästä kotoisin oleva nuori mies, joka on ekonomiopiskelujen kautta päätynyt hallintoportaaseen yhtiössä, joka omistaa hänen kotipitäjänsä vaneritehtaan. Päähenkilö lähetetään sitten lopettamaan vanhan kotipaikkansa kantava voima, Törmälän tehdas.

Nousiainen kuvaa mukavan värikkäästi esimerkiksi eristyneen pikkupitäjän paikallispolitiikkaa ja kuinka katoavassa roolissa tällaiset asiat näyttäytyvät globaalin talouden kiemuroissa.

Eniten pidin kuitenkin itse kirjan kohdista, joissa kuvattiin erilaisten sosiaalisten kerrostumien kohtaamisia ja miten etuoikeutettu kansanosa voi olla aivan totaalisen tietämätön siitä todellisuudesta, joka on toisille arkipäivää. Mieleeni jäi erityisesti Nousiaisen kuvaus paperipitäjän pojasta Helsingin kauppakorkeakoulun ruokalassa tutustumassa vuohenjuustoon ja pestoon. Samaten hauska kohta oli alkoholisti- ja perheväkivalta perheen kasvatti, joka onnistuu naimaan itsensä suomenruotsalaiseen juristisukuun ja on ankkalammen päivällispöydässä pyörällä päästään.

Ehkä nämä kolahtivat juuri siksi, että olen itse tuntenut aina ristiriitaa tai enemmänkin ristivetoa eri yhteiskuntakerrostumien välillä enkä täysin yksiselitteisesti löydä itseäni oikein mistään. Olen itsekin ollut joskus suomenruotsalaisten appikokelaiden tentattavana, ruotsiksi tietysti. Olen itsekin syönyt Meilahdessa hammaslääkäriopiskelijoiden joukossa ja kokenut hyvin syvää alemmuudentuntoa noiden virheettömän ulkomuodon, määrätietoisuuden ja vahvan tukiverkon tuoman avoimuuden ja hyvän itsetunnon keskellä. (ja nämähän perustuivat kaikki omaan alemmuudentuntoiseen tulkintaani) Siellä ne enkelit liihottivat täysin tavoittamattomissa.

Toisaalta minun kuiluni siihen ryhmään on paljon kapeampi ja matalampi kuin monien muiden ihmisten. Ehkä se oma alemmuudentunto juontaa myös siihen, että en koe tehneeni tarpeeksi suurta hyppäystä omasta sosiaalisesta kerrostumastani ylöspäin, että voisin kokea saaneeni tarpeeksi muutosta aikaiseksi. Toisaalta tällainen ajattelu on todella ahdasmielistä ja myös surullista jos elää elämänsä statuksen perässä.

Se alemmuudentunto on vain jännä asia. Jotkut ihmiset ovat täysin sokeita tarkkailemaan oman viiteryhmänsä statusta ja kokemaan ristiriitaa muiden kohtaamiensa ihmisten aseman suhteen. Toiset reagoivat kuitenkin hyvin voimakkaasti kohdatessaan henkilön, jota pitävät itseään "ylempään" luokkaan kuuluvana ihmisenä, joka elää toisessa maailmassa. Tällainen alemmuudentunto on omiaan rajoittamaan ihmistä ja luomaan hänelle epärealistisia ihmisten luokitteluja. Pahinta on mikäli tällainen alemmuudentuntoinen ihminen pääsee itse hierarkiassa korkeammalle esimerkiksi valta-asemaan. Ihminen väheksyy itseän ja joutuu siksi puolustautumaan kyykyttämällä muita.

Haluaisinkin kysyä Miikka Nousiaiselta, että mistä se alemmuudentunto oikein tulee?

Lehdissä on viimeaikoina ollut useampi kirjoitus, joka on käsitellyt joko koulutusmyönteisyyden sosiaalista periytymistä tai muunkaltaisten asenteiden siirtymistä perheen sisällä.

Viimeisin oli Hesarissa viimeviikolla kun Nuorisobarometrin mukaan kyynisyys periytyy ja altistaa syrjäytymiselle. Satuin mennä viikkoina katsomaan myös Ylen dokumentin Miksi meitä vituttaa? jossa suomalaisten negatiivisuutta tutkinut Pekka Mustonen totesi, että puolet positiivisuudesta/negatiivisuudesta on perinnöllistä ja toinen puoli on sosiaalisten tekijöiden tulosta, vaikutettavissa.

Itse ajattelen, että myös alemmuudentunto ja itsensä väheksyminen ovat vahvasti sosiaalisesti periytyviä taipumuksia. Ja tämähän tapahtuu yhtä paljon kaikissa sosiaalisissa kerrostumissa. Vai tapahtuuko? Juuri se positiivisen itsetunnon mantra ja elämän näkeminen uhkien sijasta mahdollisuuksina olivat ainakin Nousiaisen kirjassa lähes ainoa erottava tekijä noiden eri ihmisryhmien välillä.

Noh, tämä keskustelu lipuu kohti tasavallan presidentin tekemää keinokokoelmaa, joka lytättiin vihervasemmiston puolelta ymmärtämättömyytenä ja syvien rakenteellisten rajoitteiden sivuuttamisena. Kyse on tietysti molemmista.

Alemmuudentunteen ja yksilön itsensä luomien raja-aitojen ylittäminen on yksi kysymys ja siihen suurin ja tehokkain vaikutusmahdollisuus on lapsuuden kodissa ja vanhemmuussuhteessa.

Silti on paljon sellaisia haasteita, joita ei parhainkaan Sarasvuo pysty tsemppaamaan ylittämään. Alkoholismi on esimerkiksi sairaus, joka ei toivomalla katoa. Siihenkin ajatumiseen voi jonkin verran omalla asenteella vaikuttaa tarttuuko pulloon, mutta jos Sarasvuo olisi saanut koko lapsuutensa kuulla juopolta isältään, että "mitä sä oikein yrität, ei susta mitään tuu" niin voisi brenkku maistua paremminkin. Jokainen vähättelevä viesti merkityksellisen aikuisen suusta on vähintään yhtä tehokas viesti kuin positiivinen tsemppaus samalta ihmiseltä. Kun sama aikuinen vielä omalla toiminnallaan antaa esimerkin, siihen tarttumiseen on monin verroin pienempi kynnys kuin toisenlaisella taustalla. Toisaalta Nousiainen kirjoittaa myrkyllisen ironisesti, että "Alkoholistiperheessä kasvaminen on paras kasvualusta bisnesmiehelle."

Kulttuurinen kehityssuunta voi hyvinkin olla menossa kohti avoimempia paremmin itsensä kanssa kosketuksissa olevia ja itsereflektoivia yksilöitä, jotka ymmärtävät olla väheksymättä itseään. Silti on huomattavissa, että tämä satavuotias korven suosta ryöminyt kansa on vielä tässä suhteessa jonkin verran jäljessä esimerkiksi isoveli ruotsista imigroineita hyvän itsetunnon lähettiläitä, suomenruotsalaisia. Kyseessä ei ehkä kuitenkaan ole pelkästään hallitsevan luokan saatujen etujen puolustaminen ja oman jälkikasvun varustaminen juuri niillä positiivisuuden avaimilla ja suorilla hampailla. Vaikkakin kaikki viimeksimainittu pitää varmasti myös paikkansa.

Minä koen alemmuudentuntoa, vaikka selvisin jopa siitä appikokelaiden tenttauksesta.