Uskallammeko oppia pois?

Olin viime viikolla tenttimässä ympäristösosiologian tenttiä. Pääsin pitkästä aikaa lukemaan tenttikirjoja, mikä oli jälkeenpäin ajateltuna yllättävän hyvä sisältö hiihtolomalle. Oli myös virkistävää saada riskiyhteiskunnan näkökulmaan taas hieman uutta pontta, käsitteitä ja näkökulmia. Samalla tieto kuitenkin lisää tuskaa. Yksi olennainen mieleenjäänyt teema tuosta aihepiiristä oli riskistä kommunikointi ja riskin tulkinta. Tämä liittyy hyvin vahvasti sekä yleiseen keskusteluun ympäristön tilasta mutta myös mahdollisten ongelmatilanteiden kohtaamiseen, kuten nyt esimerkiksi tuo Talvivaaran kipsisakkavuoto.

Riskinhallinnan yksi olennainen osatekijä on juuri keskustelu siitä miten kukin osapuoli tulkitsee riskin. Ja tähänhän vaikuttavat monet subjektiiviset asiat kuten kuinka paljon yksilö tietää kyseessä olevasta ongelmasta, kuinka läheinen tai omassa ympäristössä näkyvä ilmiö on kyseessä, onko yksilöllä joitakin omia esimerkiksi taloudellisia intressejä ilmiön syyn tai seurausten suhteen ym. Näistä kaikista tekijöistä yhdessä syntyy jokaisen ihmisen oma arvotulkinta siitä miten tilanteeseen tulisi reagoida, mitä pitää tavoiteltavana.

Juttelimme tentin jälkeen opiskelukaverini kanssa kirjaston kahvilassa. Hän kertoi olevansa töissä lastensuojelussa, missä hän kohtaa päivittäin sekä kaltoinkohdeltuja lapsia että näiden vanhempia. Samalla hän kokee vahvaa ristiriitaa siirtyessään työpaikaltaan kirjaston kahvilaan, missä "parempien" perheiden nuoret aikuiset juovat lattea ja hahmottavat todellisuutta. Yliopistolla koulutetaan esimerkiksi opettajia, jotka lähtevät sanansaattajina viemään omaksumaansa keskiluokkaista kestävän kehityksen mukaista maailmankuvaa kaikille Suomen lapsille, samalla kohdaten nuo kaltoinkohdellut lapset sekä heidän vanhempansa, jotka monesti edustavat hyvin erilaista tulkintaa todellisuudesta. Kaverini kysyi millä oikeutuksella me korkeastikoulutetut ihmiset (mutta myös ihmiset yleensä ottaen) oikeutamme oman kuvamme maailmasta ja "vahingossa" paheksumme muita näkökulmia, jotka eivät ole esim. "yhtä rakentavia."

Omassa työssäni mietin mikä auttaa nuorta opiskelijaa, joka ei taustastaan johtuen voi pitää tavoiteltavana istua kiltisti oppitunnilla ja tehdä kurinalaisesti vaaditut tehtävät, joita kurssin suorittaminen vaatisi. Hän kokee tiedostamattaan jatkuvaa arvoristiriitaa, koska koulu vaatii häneltä asioita, joita hänen taustansa ei arvosta. Brittiläinen koulutussosiologi Paul Willis tarkasteli tätä teemaa kirjassaan Koulun kautta palkkatyöhön(Learning to labour). Siinä hän tarkasteli työväenluokan nuoria (monesti poikia), jotka muodostivat vahvaa vastakulttuuria koululle, koska heidän kotoa perittyä arvotaustaansa vasten koulutus ja keskiluokkainen elämäntyyli, jonne sen kautta pyrittiin, eivät tarjonneet mitään tavoiteltavaa.

Kun puhutaan esimerkiksi liikkumisesta yhteiskunnallisesta kerrostumasta toiseen, tämä pitää aina sisällään tietynlaista poisoppimista tai vastaavasti arvoristiriidan sietämistä ja sen kanssa elämistä. Ristiriita voi pahimmillaan synnyttää ahdistusta, kun ihminen toteuttaa ympäristön näkökulmasta tavoiteltavaa elämää, mutta kokee silti sisällään että tämä elämä ei ole minua varten. Kotona keskustelimme siitä kuinka olennaista kaiken sosiaalisen toiminnan kannalta on se missä ihminen näkee itsensä, minkä hän kokee omaksi osakseen ja millaiseen toimintaan hän samaistuu. Ihminen ei oma-aloitteisesti tartu tai mene mukaan sellaiseen elämään, jonka hän lähtökohtaisesti kokee itsensä ulkopuoliseksi.

Terapia ja auttamistyön näkökulmasta tämä tarkoittaa, että jos tavoitteeksi otetaan keskiluokkaisen elämäntyylin mukaisia arvoja, joita voidaan kyllä arvoja tarkastelemalla pitää suhteellisen kestävinä ja elämänmahdollisuuksia laajentavina, niin se aina tarkoittaa autettavan kannalta, että hän joutuu oppimaan jotain pois. Poisoppiminen on kaikkein haastavinta oppimista, kaikkein epämukavinta. Sitä ei voi myöskään tapahtua jos yksilö ei itse sitoudu tavoitteeseen eli vapaaehtoisesti suostu asettamaan aiempia elämänsä kulmakiviä kyseenalaiseksi ja korvaamaan niitä uusilla. Sellainen oppiminen vaatii todella paljon rohkeutta. Sellaiset ihmiset ovat aidosti rohkeita, koska siinä on elämä pelissä. Esimerkiksi kognitiivinen psykoterapiahan pyrkii juuri tähän: rakentamattomien toimintamallien itsenäiseen havainnointiin ja niiden korvaamiseen kestävämmillä ratkaisuilla.

Hirsitalo voidaan purkaa hirsi hirreltä ja korvata lahot, hieman vääntyneet alimmat hirret suorilla ja kestävillä hirsillä. Hirret on kuitenkin numeroitava ennen purkua, koska rakennelma pitää myös jotenkin pystyä kokoamaan ettei se vain jää sekasortoiseksi kasaksi, josta joku keksii tehdä juhannuskokon pohjan. Homma pitää viedä kunnialla loppuun ja koota rakennelma uudestaan vahvojen perustahirsien päälle.

Jos alimmat hirret pyritään kuitenkin korjaamaan pikaratkaisulla purkamatta ensin koko rakennelmaa niin rakennelmaa tukemaan on asetettava tunkit ja vetositeet, jotka tukevat rakennelmaa kaatumasta silloin kun perustaa vahvistetaan ja korvataan vanhoja lahoja hirsiä kestävämmillä aineksilla.

Miten korvata rakentamattomia malleja niillä aika ja henkilöresursseilla, jotka meillä on? On päästävä (uskallettava) ytimeen. Kysyttävä ihmiseltä niitä vaikeita tarkkoja ja haastavan epämukavia kysymyksiä, jotka tuovat hänelle vihiä, että kaikki ei ole perustassa kunnossa. Tämä on myös auttajan vaikein ja haastavin tehtävä, koska toisen ihmisen ajattelun perustaa ei saa koskaan väheksyä tai ajatella itse tietävänsä paremmin. Kyseessä ei saakaan koskaan olla minkään ajattelutavan korvaaminen tai jyrääminen, vaan se että ihminen oppii kriteereitä, joilla ITSE arvioida vaihtoehtoja. Ja nuo kriteerit ovat niitä elämänmahdollisuuksia laajentavia arvoja.

Joita toki esiintyy myös siinä keskiluokkaisessa elämänihanteessa. Onko se silloin keskiluokkaisen ihanteen siirtämistä ja jonkinlaista lähestyssaarnausta? On kuitenkin kyse siitä, että todellisuutta on mahdollista arvioida ja sanoa, että jotkin asiat ovat rakentavampia kuin toiset. Tämä on ontologisesti katsottuna kriittistä realismia, mikä antaa meille mahdollisuuden pyrkiä parempiin ratkaisuihin. Jos kaikki kuvat ihmisestä ja elämästä ovat relativistisesti vertailukelvottomia niin samalla joudumme hyväksymään sarjamurhaajan kuvan elämästä.

Minulla on realistisesta näkökulmasta oikeus kysyä ihmiseltä mihin periaatteisiin/arvoihin hänen ihmiskuvansa tai elämänkatsomuksensa perustuu. Toivottavasti osaan myös avata kysymyksen.