(Joulun) Idea pelastaa maailman

Kaiken suhteellisuudentajun oppimisen ja etäisyyden saamisen jälkeenkin idealismi ei koskaan lopullisesti haihdu minnekään. Sitä on aina sydämessään se ihminen, joka vakaasti uskoo oman ideologian toimivuuteen. Tämä maailma ansaitsee parempaa, mikä tarkoittaa, että pitää uskaltaa seistä uskomansa aatteen takana, tukea ja viedä sitä käytäntöön. Joulun aikaan rakkauden soturit ja kadonneen arvon metsästäjät yhdistävät voimansa hartaan lähimmäisyyden puolesta. Oikeamielisyys voi tavoittaa jokaisen sydämen.

Minua joskus kritisoidaan liiallisesta teoreettisuudesta, ja toisinaan myös naiiviudesta, etteivät suuret linjani ole tästä todellisuudesta. Toiset peilaavat ideoitaan aina todellisuuteen ja toteutettavuuteen, mutta jaksavatko he muistaa, että suurimmat uudistajat ovat aina puhuneet kieltä, joka on ollut aikalaisille vierasta. Fenomenologinen tai teoreettinen filosofia yleisesti ei ammenna suuntiaan empiirisestä yleistyksestä. Vaan ne lähtevät yksittäisen ajatuksen soveltamisesta yleiseksi käytännöksi. Silti on sanottava, että kun saman idean allekirjoittaa useampi ihminen, ei ole enää kysymys yksittäistapauksesta.

Ideoiden voima. Hyvä, puhutteleva, kantava ja voimakas idea löytää hedelmällisen maaperän ajattelevista ihmisistä. Ajatteleva ihminen on lannistamaton, hän ei taivu edes sorron alla, vaan pitää tärkeäksi kokemastaan asiasta kiinni, soveltaa sitä ja kehittää eteenpäin. Loppujen lopuksi tuo oikeamielinen kokemus johtaa yhden ihmisen toiminnaksi, sitten se muuttuu vallitsevaksi tavaksi, sitten käytännöksi, sitten instituutioksi. Näin muutetaan maailmaa. Ja on paskapuhetta, että se ei olisi mahdollista. Se vie ehkä 300 vuotta, mutta se tehdään koska se koetaan oikeaksi.

Ensin on rajattava maailman rakentavin idea. Mikä se olisi? Lähimmäisyys? Rakkaus? Totuus? Ihmisyys? Puutteellisuus? Oppiminen? Toisen ihmisen kokemuksen kuuleminen? Nuo kaikki ovat minun muotoilemiani esimerkkejä. Mikä on sinun pyhä ideasi?

Me kaikki uskomme johonkin. Toivottavasti se idea on mahdollistava, elämän monimuotoisuutta palveleva ja kokonaisuuden hahmottamiseen pyrkivä. Sellaiset aatteet kestävät nimittäin parhaiten kritiikkiä. Sellaiset aatteet eivät kuole vaikka joku yrittäisi niitä latistaa tai painaa hiljaisuuteen.

Esimerkiksi oikeudenmukaisuus ei ole sellainen asia, joka voitaisiin joskus sammuttaa. Se on absoluuttinen, universaali arvo, joka toki saa erilaisia määrittelyitä ja sisältöjä, mutta sen idea on kuolematon. Ja sen lähde on kokemus. Tämän arvon sisältöä tarkennetaan aina kaikella tiedolla mitä on saatavilla, mutta silti idea on ja pysyy. Tavoitteena on turvata yksilölle/yhteisölle se mikä on hänen oikeutensa. Yksilön- tai yhteisön oikeus. Tämän arvon äärellä olen ollut itse sokea luottamaan, että oikeudenmukaisuus toteutuu pelkän välittämisen kautta. Välittäminen ei kuitenkaan vielä tee oikeudenmukaisuutta tyhjäksi.

Kun löytää idean, joka on itselle niin pyhä, että sen toteuttamiseen haluaa käyttää elämänsä tässä todellisuudessa, niin sen käytäntöön siirtäminen on raakaa ja käytännönläheistä työtä. Yleensä ottaen arvojen, ideoiden ja aatteiden edistäminen on esimerkkinä toimista ja esimerkin antamista, sekä kyltymätöntä vuorovaikutuksellisuutta idean vakiinnuttamiseksi. Tärkeää ideaa pidetään tapetilla niin kauan kuin tarve vaatii.

Esimerkiksi naisasiajärjestöt ovat toimineet aktiivisesti reilut sata vuotta ja sen kautta saavuttaneet monia asioita. Samaten monet vähemmistöjen oikeudet ovat kokeneet muutosta. Työ ei kuitenkaan koskaan lopu.

Näin joulun aikaan miettii mikä on tähän juhlaan liittyvä idea, joka ihmisiä puhuttelee. Juhlitaan tämän uskonnon keskeisintä profeettaa, jolla on uskonnon piirissä uskovien lunastajan rooli. Silti Jeesus oli omalla tavallaan myös ensimmäinen hippi, aatteen mies ja esimerkin kautta maailmaa muuttava henkilö. Hän määritteli esimerkillään hyvin kokonaisvaltaisen ja kattavan kuvan lähimmäisyydestä. Mitä tarkoittaa olla ihminen ihmiselle.

Eikö se ole joulun sanoma? Miten olla ihminen ihmiselle. Joulu on ehkä se hetki vuodesta, jolloin ideoiden otollinen maaperä on hedelmällisimmillään. Silloin myös parkkiintuneempi ja karskimpi mieli voi raottaa oveaan ja hyväksyä idean siemenen. Se on kai sitä aatteen käytäntöä.

Kenelle minulla on annettavaa?

Ihminen on mielellään hyödyllinen ja saa myös onnistumisen kokemuksia siitä kun kokee tehneensä jotain toisen hyväksi. Minäkin saan kiksit siitä kun koen, että teen jotain tärkeää ja hyödytän muitakin kuin itseäni. Joskus sitä myös miettii, että missä minun panostani eniten kaivataan? Kuka olisi eniten apuni tarpeessa?

Pari keissiä viime ajoilta. Olin maanantaina menossa hiihtämään kun huomasin Kullervonkadun mäessä pakkautuneeseen lumeen jämähtäneen sähköpyörätuolin. Tuolin omistaja kiroili siihen jäätyään ja sanomatta selvää, että menin avuksi työntämään miestä mäessä. Saimme hänet matalampaan lumeen ja mies huuteli kiitokset mennessään. Jäi hyvä mieli, ei mikään itseään selkääntaputtelu fiilis vaan luonnollinen, ihmisyyden olo.

Toinen keissi tuli tänä aamuna odottaessani Kampissa bussia, tuli nuori kaveri, vajaa parikymppinen, kysymään maksaisinko hänen junansa Vaasaan? Poika oli kuulemma hukannut lompakkonsa ja poliisi kehottanut yrittämään saada matkarahat kokoon ensin omin avuin ja jos ei muu auta, tulla käymään poliisiasemalla seuraavana aamuna. Kertomus vähän ontui: hän ei osannut minulle kertoa millä kadulla hän Vaasassa asuu ja kun kysyin kuinka paljon hän rahaa tarvitsi, hän kertoi summan, joka ei vastaa Vaasan junalipun hintaa. Totesin, että en lähde rahoittamaan, koska hän kertoi, että hänellä on kyllä kavereita Helsingissä, jotka olivat sillä hetkellä koulussa ja sanoi myös olevansa alunperin kotoisin Helsingistä.

Tuon tapauksen jälkeen minulle jäi kuitenkin vähän hölmö mieli, koska olen itse hukannut lompakkoni useita kertoja hyvin kaukana kotoa ja pelastunut näistä kommelluksista yksinomaan ihmisten hyväntahtoisuuden ja luottamuksen avulla. Toki koen silloin, että minulla ei ole mitään asiaa kääntyä pois pyytävän luota, ainakaan noin vain.

Jos joku pyytää apua, niin kuuluu yrittää auttaa. Eikö niin? Eikä se ole ohikiitävissä tilanteissa edes kysymys vaan vaisto, jota kuunnellaan kun nostetaan lastenvaunut paikallisjunaan, pidetään ovea auki asematunnelissa ja tehdään lumityöt oman rapun edestä. Sellaisen tekeminen ei vaadi mitään, vaan sen tekeminen on pelkkää plussaa. Sen tekeminen myös tuo tunteen, ettei itsekään ole niin yksin.

Samaa toisten ihmisten auttamista mietin työni kautta. Alunperin kouluttauduin tähän ammattiin, koska halusin luoda uuden ajattelevaisemman sukupolven ihmisiä. Se oli ehkä ylevän idealistinen tavoite, mutta välillä huomaan olevani tuon tavoitteen suhteen oikeassa paikassa. Täällä minun apuani ei pyydetä, mutta näen ne ohikiitävät hetket kun olen oikeassa paikassa, sanomassa sen jonkun sanan, joka voi olla käänteentekevä. Olen ilmaisemassa välittämistä, sitä että kaikki ei ole samantekevää. Se tuntuu kyllä hyvältä, ei taaskaan selkääntaputelu mielessä vaan siksi, että ihmisyys ja toisen huomioiminen ovat luonnollisinta mitä olemassa on.

Auttaminen statuksen perässä on tuhoontuomittu yritys. Kiitoksen odottaminen on katkeran ihmisen hommaa. Kiittäminen sen sijaan on merkki aktiivisuudesta. Minä voin lähinnä toivoa, että kun pyörätuolini kanssa jymähdän mäkeen, joku kuulee kun pyydän vähän työntöapua.

"Anna hyvän kiertää" on ihan hyvä periaate kunhan se pyrkii pyyteettömyyteen. Ihmisen on mahdotonta olla täysin pyyteetön, mutta paras fiilis noista ohikiitävistä hetkistä tulee silloin kun huomaa tarttuvansa auttamaan toista ilman että ehti aikoa tehdä sitä. Silloin kun se tapahtuu ajattelematta koko asiaa. Silloin voi ehkä lähinnä onnitella, että oma reagointi pelaa. :)

No, opittava asiahan se on, ja sikälikään sitä ei kannata keneltäkään odottaa. Mutta yhteisön ja esimerkkien kautta se tapa siirtyy meille kaikille. Aina autetaan kun pystytään ja varsinkin kun pyydetään.

Mikro porvari, makro vassari

Joskus isommassa ryhmässä ollessani minusta tuntuu, että oma tapani olla ja viestiä ei ole kaikkein helpostilähestyttävin. Minun olemiseni toisten ihmisten kanssa viestii vahvoja mielipiteitä, tavoitteelista suhtautumista asioihin ja itsenäisen riippumattoman yksilöllisyyden arvostamista. Jotenkin tuntuu, että tällainen omana itsenäni oleminen saa jotkin ihmiset vieraantumaan, koska he eivät samaistu sellaiseen tavoitteellisuuteen. Lisäksi minusta tuntuu, että monesti tuollaiset painotukset liitetään hieman oikeistolaiseen arvomaailmaan.

On jotenkin hassua, että tämän viestinnän teen lähinnä tiedostamatta ihan vain olemalla se mikä olen: hieman puhelias, hieman teoreettinen, vahvoja mielipiteitä omaava ihminen. Otan kantaa. En kuitenkaan huutele syvempiä eetoksiani kadulla mitenkään kovin kärkkäästi vaan puhun tässä enemmän tilanteista, joissa olen isommassa ryhmässä tutustumassa vielä hieman vieraisiin ihmisiin. Näissä tilanteissa olen joskus hieman varuillani siitä mitä uskallan missäkin porukassa sanoa, koska tuntuu, että minulle ominainen vahva ilmaisu vieraannuttaa joitakin ihmisiä, vaikka muuta toivoisin.

Tuollaisissa ohikiitävissä tilanteissa on jokseenkin mahdotonta tarjota vieraammille kanssaihmisille kattava kuva omasta arvomaailmasta ja välttää väärinkäsityksiä. Ja toki ymmärrän, että näissä tilanteissa ei voi muuta kuin luottaa, että tutustumisen arvoiset samanhenkiset ihmiset jaksavat tutustua kunnolla saadakseen todellisen kuvan siitä mikä on minulle kokonaisuudessa tärkeää.

Ajattelen kuitenkin että tässä on myös sellainen tietty yhteiskuntafilosofinen ero, joka erottaa ihmisiä juuri painotuksen tasolla arkisemmassakin keskustelussa. Monesti keskusteluissa sekoitetaan makro ja mikrotason yhteiskuntafilosofia. Vaikka mikrotasolla puhuttaessa yksilön onnellisuuden tavoittelusta, hyvästä elämästä ja antoisuudesta, painotan yksilön aktiivisuutta ja oman näköisen elämän tavoittelua, niin tämä ei vielä kerro mitään siitä mitä pitäisin yhteiskunnan tasolla toivottavana painotuksena.

Oma kuvani hyvästä elämästä rakentuu juuri sille, että yksilö pyrkii olemaan aktiivinen ja kuuntelemaan itseään. Opettelee tuntemaan itseään, näkemään mikä on itselle ominaista ja millainen toiminta on itselle sopivan tavoitteellista ja missä pääsee kokeilemaan ja hieman ylittämään omia rajojaan, että saavuttaisi antoisia onnistumisen kokemuksia.

Ehkä tuo on hieman sellaista Sarasvuon jeesustelua, mutta yksilön filosofian osalta tuollainen ilmaisu ehkä ilmentää jotain siitä mitä itselleni tarkoittaa antoisa elämä. Siihen ei silti liity missään muodossa suorittamiseetos tai kilpailullisuus. Sellainen asennoituminen ei minun mielestäni tuo tuohon antoisuuteen mitään lisäarvoa. Ainoa mittari on näin ihmisen kokemuksellisuus, että elämä tuntuu ilmentävän itselle tärkeitä, reflektoinnista kumpuavia asioita. Siihen kuuluu myös oman heikkouden ja omien vaikutusmahdollisuuksien rajojen tunnustaminen. Tällöin ihminen ei pidä itseään kaikkivoipana. No man is an island.

Tämä siis mikrotason filosofiana. Tällaisesta asiasta puhuminen voi joillekin ihmisille kokemukseni mukaan kalskahtaa oikeistolaiselta yksilön vastuun korostamiselta, vaikka nyt puhuttiin vain yksilön oman kokemuksen antoisuudesta. Ei viitattu mitenkään yksilön vastuuseen yhteisön toimivuudesta vaan siitä miten kokea oma elämä antoisaksi ja itseltä näyttäväksi.

Yhteiskuntafilosian tasolla taas edustan hyvinkin vasemmistolaisia ajatuksia, kun koen, että vaikka ihmisen oma aktiivisuus on hänen onnellisuutensa avain, niin silti ympäröivän yhteiskunnan täytyy olla häntä siinä tukemassa, tarjota mahdollisuuksia ja varmistaa, että erehdyksen tullen ihminen ei tipahda maahan asti vaan saa uuden mahdollisuuden toteuttaa omaa aktiivisuuttaan ja tavoitella hyvää elämää. Ihmisellä kuuluu olla mahdollisuus tehdä virheitä ja olla oma keskeneräinen itsensä. Sitä kautta ihmiselle annetaan tilaa löytää oma aktiivisuutensa ja toteuttaa mahdollisuuksiaan. Aktiivisuus ja tavoitteellisuus oman elämän suhteen ovat yksilöllinen kasvuprojekti, joka eri ihmisillä etenee erilaisia reittejä. Siihen projektiin puuttuminen pakotteilla ei ole terveen yhteiskunnan merkki. Yhteiskunnan tehtävä on myös pehmentää elämään liittyvää sattumuksen tekijää. Esimerkiksi terveyden odottamaton romahtaminen ei ole sellainen asia, josta yksilön kuuluisi selvitä omin avuin.

Tällainen makrotason yhteiskunnan hahmottelu kuulostaa tietysti vasemmistolaisen hyvinvointivaltion puolustukselta, sen joka pohjattomasti nielee kaikki hiellä ja verellä ansaitut veroeurot. Ja silloin minä sanon, että laadusta kuuluu maksaa.

Näistä erilaista ajatuksistani voisi tietysti olla se seuraus, että kun aistin porukassa olevan enemmän vasemmistolaista porukkaa, vältän puhumasta yksilön onnellisuuden filosofiasta ja enemmän suurista yhteiskunnan rakenteisiin liittyvistä aiheista, jos haluan saada kavereita.

Kun taas aistisin porukan olevan enemmän oikeistolaista, en kovin kärkkäästi rupeaisi kommentoimaan yhteiskunnan rakenteita, koska tiedän, että niissä kysymyksissä olemme eri aaltopituudella, vaan ehkä puhuisin tavoitteellisen elämän antamista antoisuuden kokemuksista.

Tilanne on kuitenkin se, että harvemmin huomaan varoa näistä kysymyksistä keskustelua. Minulla on omat kantani, jotka ilmaisen, jos asiasta tulee puhe. En ensimmäisenä mutta vuorollani kyllä. Tilanne aina näyttää kuka kuulijoista vaivautuu ymmärtämään sanojen takana vaikuttavia ajatuksia.

Vielä eri ryhmän muodostavat tietysti ihmiset, jotka eivät mielellään ota kantaa mikro- saati makrotason filosofisiin kysymyksiin. Heille puheeni ovat varmaan aina yhtä hepreaa, joka sekä kiusaannuttaa että saa tuntemaan vierautta, kun ei osaa ottaa kantaa.

On kuitenkin tietysti hyvä vain rohkeasti ilmaista mitä mieltä on politiikasta ja yhteiskuntafilosofiasta. Jos joku sanomastani loukkaantuu, niin se hänelle suotakoon. Ehkä se kertoo jotakin meistä molemmista.

Mene itsesi yli

Tapasin eilen hyvin inspiroivan ihmisen. Näihin törmää silloin tällöin. En uskalla kertoa hänen tarinaansa kovin yksityiskohtaisesti, ettei joku vahingossa tunnista tapausta, mutta olennaista hänen tarinassaan oli se, että hän ei tietoisesti ole elämässään valinnut kohtaa missä aita on matalin, vaan missä se on useamman kymmenen metriä korkea. Hän oli keskivaikeasta lukihäiriöstään huolimatta etsiytynyt opiskelemaan lääketiedettä ja kertoi muun muassa tekniikoista, joilla tehdä sitä mikä on hänelle itselleen vaikeinta, lukeminen. Hän oli luovasti ottanut käyttöön keinot, joilla voittaa suurin haasteensa. Ja silti se kaikkein haastavin asia oli jatkuvasti nenän edessä. Voi sanoa, että hän ylittää itsensä säännöllisesti.

Minua tässä kiehtoo eritoten se, mistä tämä kyseinen ihminen saa energiansa puskea läpi sellaisista seinistä, joiden edessä valtaenemmistö tunnustaisi tappionsa ja lähtisi etsimään uutta suuntaa. Hän kertoi omasta motivaatiostaan lääketiedettä kohtaan, kuinka häntä ajaa vahva tahto auttaa ihmisiä ja kuinka hän maailman vähäosaisten kautta hahmottaa miten suuri etuoikeus on opiskella. Sen voimalla hän puskee eteenpäin ja haluaa valmistua lääkäriksi. Huima tahto.

Kyse ei ole suorittavasta tavasta suuntautua elämään vaan tahdosta saavuttaa itselle tärkeä päämäärä. On kyse päätöksestä oman päämäärän edessä. Tinkimättömyydestä ja pitkäjänteisyydestä itseä kohtaan. Mutta ennen kaikkea tästä ihmisestä huokui peräänantamattomuus ja vahva tahto. No varmasti tällaiset ominaisuudet voivat saada myös rajoittavia muotoja kuten jääräpäisyys tai joustamattomuus. Tämä ihminen kuitenkin puhui lähinnä siitä, että elämän ei hänen mielestään kuulu olla aina kivaa.

Hänen avoin teesinsä oli että "tekemällä helppoja asioita ihminen ei tule onnelliseksi." Se oli minun mielestäni hienosti sanottu ja olen siitä samaa mieltä. Samalla tunsin piston omassa sydämessäni; minä en ole koskaan laittanut itseäni kunnolla likoon, pistänyt itseäni kokeilemaan omia rajojani ja ottanut haastetta, jonka olisin jo lähtötilanteessa tiennyt todella haastavaksi. Minusta sellainen ihminen on rohkea.

Olen tässä jatkanut taas puolisen vuotta sitten aloittamaani kirjaa Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka (Gjerstad & Purjo 2011), joka tosiaan käsittelee enemmän tai vähemmän Viktor Frankl'in ajattelun ympärille rakentuvaa tarkoituksellisuus teoriaa (logoteoria) ja miten tämä tukee ihmisten antoisan ja merkityksellisen elämän muodostumista.

Kirjassa Hannele Niemi kirjoittaa: Viktor E. Frankl korostaa sitä, että ihmisen tärkein perustarve on löytää tarkoitus elämälleen. Elämäntarkoitus voi olla jotain sellaista, jossa me voimme olla antamassa itsestämme jotain toisillemme kuten palvelu, työ rakkaus, elämäntehtävä. Se on jotain sellaista, jota emme etsi vain itseämme varten ja tavoitellaksemme onneamme. Tavoittelemme jotain itseämme suurempaa. Onni tulee sivutuotteena. Elämään kuuluu jännite, ei niinkään harmonia ja tasapaino. Joudumme jatkuvasti tilanteisiin, jotka haastavat meitä ponnisteluun, kasvuun ja muutokseen. Yksi osa elämän tarkoituksen löytämistä on sen ymmärtäminen, että elämään kuuluu aina kärsimystä. Me joudumme kohtaamaan sen monissa muodoissa, ja myös luomaan sen edessä omat selviytymiskeinomme. Se ei ole alistumista, vaan asenteen luomista, joka antaa voimaa tehdä se, mikä kulloisessakin tilanteessa on mahdollista. ...Mitä annan elämälle?... "En odota enää elämältä, vaan elämä odottaa minulta." (Niemi 2011)


Edellä mainittu jonkinlaisen sisäisen kamppailun hyväksyminen pitää sisällään myös sen, että tavoittelun kautta saavutetut asiat maistuvat paremmilta. Itse koen, että toiminta voi olla tällöin lähes mitä vain. Kunhan toiminnan kautta antaa jotain itsestään. Itsensä haastaminen ja ponnistelu (henkinen tai fyysinen) saavat aikaan iloa. Em. kirjassa Ulla Solasaari kirjoittaa: Ilo on hyvinvoinnista ja elinvoimaisuudesta seuraava tunnetila. (Solasaari 2011) Ilo siis ilmentää elinvoimaisuutta. Jos ilo on kadoksissa niin sen tulkitsisi silloin olevan oire konkreettisen elinvoimaisuuden kokemusta tukevan toiminnan puutteesta.

Itse tiedän, että minulla on hyvin selkeä tarve tuntea elinvoimaisuuden kautta toimintakykyä ja pystyvyyttä. Ehkä se on jokin maskuliinisuuteen tai yleisesti miehenä olemiseen sisältyvä asia (tai sitten sillä ei ole mitään tekemistä sukupuolen tai maskuliinisuuden kanssa), mutta haluan kokea elinvoimaisuutta konkreettisen tekemisen ja kädentaidon kautta. Tuossa pari viikkoa sitten olin venehommissa tekemässä veneeseeni uutta pressukatosta talven varrelle ja voin sanoa, että sen sahaamisen ja naulaamisen kautta sain juuri elinvoimaa ja puhdasta ILOA.

Samalla tulee mieleen, miksi tuo elinvoimaisuuden ja konkreettisen kehon hallinnan tuoma onnistumisen kokemus ovat tässä teoreettisessa kynänpyörittelyssä ja virkamiestyössä niin kaukaisia ja harvinaisia asioita. En tiedä kuuluuko työn kautta toteuttaa omia vitaalisia arvoja, pystyvyyttä, toimintakykyä ja elinvoimaisuutta ilmentäviä tekoja, mutta itse koen, että mikseivät työntekemisen keskiössä olisi juuri nuo iloa tuottavat konkreettiset teot, joiden kautta saada onnistumisen kokemuksia. Tällä hetkellä työpäiväni konkreettisin toiminta on oppilaan siirtäminen sähköisessä ryhmähallintajärjestelmässä ryhmästä toiseen. Hiirenklikkaus. Naurettavaa. :D

Olen ennenkin harkinnut oman mukavuusalueeni ylittämistä juuri lähtemällä tekemään jotakin, missä yhdistyisivät sekä matemaattinen pähkäily että vahva kädentaito. Molemmat itselleni hieman vieraampia toiminnan alueita, tai sanotaan näin, että ne eivät ole tähän mennessä olleet vahvuuksiani. Mutta niistä olen kyllä elämässäni saanut hyvin antoisia onnistumisen kokemuksia. Olen miettinyt vaihtoehtona tälle nykyiselle elämälleni rakennusinsinöörin työtä. Siinä yhdistyisivät juuri nuo kaksi edellämainittua, mutta rakennusmestarina toimimisessa pääsisin yhdistämään siihen lisäksi vahvan sosiaalisen ulottuvuuden, koska joutuisin myös opettelemaan tavan viestiä tuloksellisesti rakennusmieshuumorin ja tyytymättömien työmiesten keskellä. Gotta love a challenge.

Olen ennenkin ollut sitä mieltä, että matemaattisesti lahjakkaisen ihmisten pitäisi pyrkiä ympäristöihin, joissa heitä haastettaisiin sosiaalisesti ja konkreettisesti. Ja toisaalta ihmistyöntekijöille tekisi hyvää päästä näkemään konkreettisia kysymyksiä ja vaivaamaan päätään yhteenlaskulla. Mukavuusalueesta luopuminen on meidän velvollisuutemme. Oman onnemme tähden.

Utslagningshotad? Vad betyder det för något? Att inte komma in på Hanken?

Luin mennä viikolla Miika Nousiaisen kirjan Metsäjätti. Se oli Nousiaisen tyylille uskollista tekstiä. Kantava idea on paperipitäjästä kotoisin oleva nuori mies, joka on ekonomiopiskelujen kautta päätynyt hallintoportaaseen yhtiössä, joka omistaa hänen kotipitäjänsä vaneritehtaan. Päähenkilö lähetetään sitten lopettamaan vanhan kotipaikkansa kantava voima, Törmälän tehdas.

Nousiainen kuvaa mukavan värikkäästi esimerkiksi eristyneen pikkupitäjän paikallispolitiikkaa ja kuinka katoavassa roolissa tällaiset asiat näyttäytyvät globaalin talouden kiemuroissa.

Eniten pidin kuitenkin itse kirjan kohdista, joissa kuvattiin erilaisten sosiaalisten kerrostumien kohtaamisia ja miten etuoikeutettu kansanosa voi olla aivan totaalisen tietämätön siitä todellisuudesta, joka on toisille arkipäivää. Mieleeni jäi erityisesti Nousiaisen kuvaus paperipitäjän pojasta Helsingin kauppakorkeakoulun ruokalassa tutustumassa vuohenjuustoon ja pestoon. Samaten hauska kohta oli alkoholisti- ja perheväkivalta perheen kasvatti, joka onnistuu naimaan itsensä suomenruotsalaiseen juristisukuun ja on ankkalammen päivällispöydässä pyörällä päästään.

Ehkä nämä kolahtivat juuri siksi, että olen itse tuntenut aina ristiriitaa tai enemmänkin ristivetoa eri yhteiskuntakerrostumien välillä enkä täysin yksiselitteisesti löydä itseäni oikein mistään. Olen itsekin ollut joskus suomenruotsalaisten appikokelaiden tentattavana, ruotsiksi tietysti. Olen itsekin syönyt Meilahdessa hammaslääkäriopiskelijoiden joukossa ja kokenut hyvin syvää alemmuudentuntoa noiden virheettömän ulkomuodon, määrätietoisuuden ja vahvan tukiverkon tuoman avoimuuden ja hyvän itsetunnon keskellä. (ja nämähän perustuivat kaikki omaan alemmuudentuntoiseen tulkintaani) Siellä ne enkelit liihottivat täysin tavoittamattomissa.

Toisaalta minun kuiluni siihen ryhmään on paljon kapeampi ja matalampi kuin monien muiden ihmisten. Ehkä se oma alemmuudentunto juontaa myös siihen, että en koe tehneeni tarpeeksi suurta hyppäystä omasta sosiaalisesta kerrostumastani ylöspäin, että voisin kokea saaneeni tarpeeksi muutosta aikaiseksi. Toisaalta tällainen ajattelu on todella ahdasmielistä ja myös surullista jos elää elämänsä statuksen perässä.

Se alemmuudentunto on vain jännä asia. Jotkut ihmiset ovat täysin sokeita tarkkailemaan oman viiteryhmänsä statusta ja kokemaan ristiriitaa muiden kohtaamiensa ihmisten aseman suhteen. Toiset reagoivat kuitenkin hyvin voimakkaasti kohdatessaan henkilön, jota pitävät itseään "ylempään" luokkaan kuuluvana ihmisenä, joka elää toisessa maailmassa. Tällainen alemmuudentunto on omiaan rajoittamaan ihmistä ja luomaan hänelle epärealistisia ihmisten luokitteluja. Pahinta on mikäli tällainen alemmuudentuntoinen ihminen pääsee itse hierarkiassa korkeammalle esimerkiksi valta-asemaan. Ihminen väheksyy itseän ja joutuu siksi puolustautumaan kyykyttämällä muita.

Haluaisinkin kysyä Miikka Nousiaiselta, että mistä se alemmuudentunto oikein tulee?

Lehdissä on viimeaikoina ollut useampi kirjoitus, joka on käsitellyt joko koulutusmyönteisyyden sosiaalista periytymistä tai muunkaltaisten asenteiden siirtymistä perheen sisällä.

Viimeisin oli Hesarissa viimeviikolla kun Nuorisobarometrin mukaan kyynisyys periytyy ja altistaa syrjäytymiselle. Satuin mennä viikkoina katsomaan myös Ylen dokumentin Miksi meitä vituttaa? jossa suomalaisten negatiivisuutta tutkinut Pekka Mustonen totesi, että puolet positiivisuudesta/negatiivisuudesta on perinnöllistä ja toinen puoli on sosiaalisten tekijöiden tulosta, vaikutettavissa.

Itse ajattelen, että myös alemmuudentunto ja itsensä väheksyminen ovat vahvasti sosiaalisesti periytyviä taipumuksia. Ja tämähän tapahtuu yhtä paljon kaikissa sosiaalisissa kerrostumissa. Vai tapahtuuko? Juuri se positiivisen itsetunnon mantra ja elämän näkeminen uhkien sijasta mahdollisuuksina olivat ainakin Nousiaisen kirjassa lähes ainoa erottava tekijä noiden eri ihmisryhmien välillä.

Noh, tämä keskustelu lipuu kohti tasavallan presidentin tekemää keinokokoelmaa, joka lytättiin vihervasemmiston puolelta ymmärtämättömyytenä ja syvien rakenteellisten rajoitteiden sivuuttamisena. Kyse on tietysti molemmista.

Alemmuudentunteen ja yksilön itsensä luomien raja-aitojen ylittäminen on yksi kysymys ja siihen suurin ja tehokkain vaikutusmahdollisuus on lapsuuden kodissa ja vanhemmuussuhteessa.

Silti on paljon sellaisia haasteita, joita ei parhainkaan Sarasvuo pysty tsemppaamaan ylittämään. Alkoholismi on esimerkiksi sairaus, joka ei toivomalla katoa. Siihenkin ajatumiseen voi jonkin verran omalla asenteella vaikuttaa tarttuuko pulloon, mutta jos Sarasvuo olisi saanut koko lapsuutensa kuulla juopolta isältään, että "mitä sä oikein yrität, ei susta mitään tuu" niin voisi brenkku maistua paremminkin. Jokainen vähättelevä viesti merkityksellisen aikuisen suusta on vähintään yhtä tehokas viesti kuin positiivinen tsemppaus samalta ihmiseltä. Kun sama aikuinen vielä omalla toiminnallaan antaa esimerkin, siihen tarttumiseen on monin verroin pienempi kynnys kuin toisenlaisella taustalla. Toisaalta Nousiainen kirjoittaa myrkyllisen ironisesti, että "Alkoholistiperheessä kasvaminen on paras kasvualusta bisnesmiehelle."

Kulttuurinen kehityssuunta voi hyvinkin olla menossa kohti avoimempia paremmin itsensä kanssa kosketuksissa olevia ja itsereflektoivia yksilöitä, jotka ymmärtävät olla väheksymättä itseään. Silti on huomattavissa, että tämä satavuotias korven suosta ryöminyt kansa on vielä tässä suhteessa jonkin verran jäljessä esimerkiksi isoveli ruotsista imigroineita hyvän itsetunnon lähettiläitä, suomenruotsalaisia. Kyseessä ei ehkä kuitenkaan ole pelkästään hallitsevan luokan saatujen etujen puolustaminen ja oman jälkikasvun varustaminen juuri niillä positiivisuuden avaimilla ja suorilla hampailla. Vaikkakin kaikki viimeksimainittu pitää varmasti myös paikkansa.

Minä koen alemmuudentuntoa, vaikka selvisin jopa siitä appikokelaiden tenttauksesta.

Lepakkomiehen suuret dualistiset kertomukset

Kävimme katsomassa Batman-trilogian kolmannen osan. Elokuva oli mukaansatempaava, tarkoituksellisen kärjistävä ja vetoaa samalla tehokkaasti tunteisiin. Saagahan sinänsä on aivan mahtava moraalisten kuilujen ihmemaa, jossa valittua sankaria koetellaan ja hän osoittautuu odotusten arvoiseksi. Tarina on tuttu ja faneillensa se on suurempi ja heidän mielestään varmasti parempi ohjenuora "kunnialliseen" elämään kuin esimerkiksi raamatun tekstit kristityille tai koraani muslimeille.

Kyseessä on klassinen sankaritarina, joka ammentaa moraalisista tienhaaroista; oman edun asettamisesta yleisen edun kanssa vierekkäin. Sankari ei koskaan pistä itseään apua tarvitsevien edelle. Olkootkin, että Batmanin "auttaminen" on enemmän "pahan" rankaisemista.

Mutta millaiset piirteet kuvaavat tuota tarinan ihannoitavaa sankaria: tinkimätön, ehdottoman lahjomaton, uhrautuva, introvertti, mystifioitu. Sankari on jotakin todellisuuden ja toisen ulottuvuuden rajamailta. Ihmisiin vetoaa syvästi tietty selittämättömyys.

Samalla elokuva antaa viestin, että suuria ihmismassoja voi inspiroida ainoastaan jonkun ihmisen uhraus heidän puolestaan. Batman saagan eri osissa puhutaan toistuvasti siitä mitä "ihmiset" tarvitsevat ja mikä heitä voi viedä eteenpäin. He kaipaavat paimenta, hiljaista vartijaa tai varjojen ritaria, joka väsymättä valvoo heidän turvallisuuttaan ja samalla antaa esimerkin suotavasta toiminnasta. Kun halutaan synnyttää ihmisissä sitoutuminen hyviin päämääriin, niin sen voi synnyttää ainoastaan pyyteetön uhrautuja, joka lunastaa kaikkien puutteellisuuden ja asettaa esimerkin miten asioiden tulisi olla.

Luin tässä mennä viikolla Richard Bachin kirjan Illusions, jonka ydin on olevaisen arvoituksen ratkaissut "vapahtaja," joka ei kuitenkaan halua osaansa. Hän kieltäytyy ottamasta palvotun ihmeidentekijän roolia, koska kokee, että kenellekään ei mene olennainen viesti koskaan perille. Myös tässä kirjassa oli kuitenkin selkeä viesti, että ihmiset voivat oppia uusia ulottuvuuksia elämästä ainoastaan jonkin "oppineen" tai kokonaiskuvan käsittävän opettajan kärsimyksen ja uhrauksen kautta. Kukaan ei suostu ottamaan mitään vastaan ennen kuin tilanne lunastetaan tragedialla.

Minua ehkä ärsyttää tällainen ajattelu, koska huomaan, että siinä on jonkinlainen totuudensiemen. Ihmiset eivät ole monta kertaa historian aikana muutoin kuin ensin saamalla näpeilleen ja jälkiviisaana todeten, ymmärtäneet, mistä asioista on syytä pitää kiinni.

Samalla kuitenkin ajattelen, että tämä lammaskatras vertaus ihmiskunnasta sokeana laumana myös hävittää jotakin todellisuudesta. Se saa myös ihmiset taantumaan ajattelemaan, että heidän ei ole koskaan mahdollistakaan elää muutoin kuin suurten kertomusten viitoittamaa polkua, jonka joku on ensin tallannut ja vielä esimerkillään asettanut useat viitat polun varrelle.

Korkea moraali ei ole kuitenkaan todellisuudessa yhdenkään ihmisen ulottumattomissa tai jotakin korkealentoista, johon vain kaukaiset, mystifioidut sankarit pystyvät. Samalla kun dualistinen ajattelu asettaa selkeän ihanteen hyvellisyydestä, oikeamielisestä ajattelusta, niin se myös samalla asettaa suurelle osalle ihmisistä täysin luonnottomat ja epärealistiset odotukset heiltä itseltään. Mikäli suuri yleisö ostaa ajatuksen lahjomattomuudesta ja tinkimättömyydestä, se myös alkaa elää noita hyveitä kohti ymmärtämättä, ettei niiden ole koskaan mahdollista saati tarkoituksenmukaista toteutua puhtaina. Puhtaan pyyteetöntä ihmistä ei ole olemassa eikä se olisi myöskään inhimillistä.

Dualismi asettaa ihanteen, mutta se samalla kahlitsee ihmisten mielet ymmärtämästä todellisuuden monisyistä luonnetta. Todellinen sankari ei ole välttämättä uhrautuja, joka toimii ihanteidensa mukaisesti uhraten kaiken muun. Näillä kriteereillähän meidän tulisi ihannoida myös kaikkia itsemurhapommittajiakin.

Todellinen sankari on tiedon etsijä, joka haluaa ymmärtää erilaisia näkökulmia ja rakentaa synteesiä ja keskusteluyhteyttä erilaisten todellisuuskuvien välille. Sankari ei ole hän, joka haluaa rakentaa vastakkainasetteluja ja lokeroida ihmisiä langenneisiin, paatumattomiin, taantuviin ja uhkaaviin lokeroihin. Sen sijasta sankari haluaa ymmärtää miten erilaisia maailmankuvia perustellaan ja miten ne saadaan sovitettua yhteen.

Dualistinen sankaruus ruokkii vastakkainasettelua ja myös pitää meitä ihmisiä vankinaan. Mustavalkoisen ihanteen ihannoimiseen on todella helppoa langeta.

Kaksi askelta eteen, yksi taakse: kohti olennaista

Kun mietin nuorempana omaa alanvalintaani etsin suuria kertomuksia. Etsin ohjenuoraa tai ennemminkin kantavaa näkökulmaa, joka lähtisi viemään eteenpäin. Kun sitten päädyin yhteiskuntatieteisiin, niin tein valinnan ihan pelkästään sillä ajatuksella, että saisin työkaluja oman elämäni hahmottamiseen. Sosiologian tarkasteltavana ovat yhteiskunnalliset ilmiöt kaikessa moninaisuudessaan. ...kohteet vaihtelevat yksilöiden ongelmista maailmanlaajuisiin kysymyksiin, uskonnosta talouteen ja nuorisokulttuurista perheeseen. Olin löytänyt etsimäni.

Noita työkaluja tarjoavat kuitenkin hyvin erilaiset tieteelliset näkökulmat sekä myös epätieteelliset. Minulta kesti todella kauan hahmottaa miten psykologian, sosiologian ja filosofian perusnäkökulmat eroavat toisistaan. Oma gradunikin perustui pitkälti siihen, mitä koin sosiologisesta näkökulmasta uupuvan ja mitä ajattelin opetusfilosofian voivan siihen tarjota. Loppujen lopuksi oma opiskeluni oli siirtymistä pois sosiologiasta kohti filosofiaa. Pois (positivistisesta) tieteestä kohti fenomenologista realismia.

Psykologiaa tulin vain sivunneeksi, mutta niihin näkökulmiin olenkin sitten syventynyt noiden self-help menetelmien, terapiajaksojen ja muun psykologisen lukemisen kautta. Jotenkin tuntuu, että nuo eri tieteelliset näkökulmat toimivat vierekkäin suhteessa kaksi askelta eteen ja yksi taakse.

Sanotaan, että kaikki -ismit ovat vaarallisia, köyhdyttäviä mustavalkoisen yksinkertaistavia ja vievät aina tarkasteltavasta kohteesta jotakin pois. Ehdoton nuori totuuden janoinen mieli kuitenkin etsii juuri jotain ehdottoman todellista, kyseenalaistamatonta ja selkeänä esittäytyvää "totuutta" jota lähteä seuramaan. Siksihän monet fanaattiset järjestöt ammentavatkin toiminnassaan nuorten rekrytoinnista.

Nuoreen kolahtaa se kun joku lupaa hänelle vastauksia ja antaakin vastauksia. Nuori ei vain vertailukohtien puutteessa pysty mitenkään itse vertailemaan auttavatko nuo vastaukset häntä ollenkaan oikeaan suuntan, jos tavoitteena pitää oman elämänhallinnan kehittymistä tai elämänmahdollisuuksien laajentumista sekä itsellä että ympäristöllä. Nuorta ei viedä kysymysten äärelle vaan köyhien vastausten äärelle. Jonkun toisen ihmisen ahdas elämänfilosofia siirretään sellaisenaan. Silloin ei tosiaan voi puhua totuuden tavoittamisesta. Mutta nuori ei ole kranttu silloin kun hänelle tarjotaan viitekehys käsittää koko kaoottisena esittäytyvä maailma.

Törmäsin taas tuohon maailman kokonaisuuden vangitsemiseen ideologian sisään alkaessani lukea pitkästä aikaa omaan aihepiiriini liittyvää kirjaa Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka. (toim. Timo Purjo ja Eevastiina Gjerstad) Sen sanoma oli yhdistelmä monia aikaisempia lukemiani, esitti myös uusia näkökulmia, mutta jotenkin kaikista artikkeleista silti kuulsi edelleen se suurten kertomusten idea: Kertomus joka vangitsee todellisuuden sisimmän sielun.

Kirjassa yhdistellään eri suuria kertomuksia. Siellä on muun muassa tarkoituksellisuusteorian (logoteorian) yhteydessä luonnehdinta buddhismin neljästä jalosta totuudesta ja miten ne suhtautuvat ihmisen elämänhallinnan haalimiseen. Filosofia on aina kokoelma rinnakkaisia kilpailevia näkökulmia, jotka väittävät pystyvänsä puristamaan totuuden johonkin hallittavaan muottiin. Totuus on kuitenkin niin laaja, että maailmanhistoria on pitänyt kaikkein viisaimpina heitä, jotka eivät yritä vangita sitä. Mutta tottakai niitä on kiinnostava lukea. Mahtavia ajatuksia ja totuutta lähestyviä teorioita, joista jokainen päätyy omalla kohdallaan haukkaamaan ilmaa, siinä missä kuvittelevat perhosen liitävän. Totuus ei ole yksi vaan monta.

Ambivalenssin käsitteen hyväksyminen oli sosiologiassa todella vaikeaa. Se näyttäytyi (ja näyttäytyy osaksi edelleen) relativistisena ja vetäytyvänä, varsinkin kun puhutaan asioista kuten yhteiskunnallisen moraalikäsityksen kehittyminen. Itselleni tietyt asiat ovat taivaan tosia eikä niiden kohdalla voida puhua suhteellisuudesta, vaikka niiden lähde onkin kokemuksellisuus ja intuitio. Ambivalenssi tuintui köyhdyttävältä ja esittää monimutkaisen yhteiskuntarakenten kaaoksena, jossa asioiden tapahtumisen järjestykselle ja systeemille ei näyttäydy mitään kyseenalaistamatonta kriteeriä. Ambivalenssin käsite näyttäytyy kuin kaikki olisi kyseenalaistettavissa. Joidenkin mielestä siitä kumpuava ahdistus on vain hyväksyttävä, toiset tarjoavat vastaukseksi uusia suuria kertomuksia.

Käsitän tuon ambivalennsin tässä kohdassa kuitenkin eri tavalla. Kun ambivalenssi tuodaan lähemmäs elämänhallinnan teemaa lähestytään suhteellisuudentajun näkökulmaa. Tässä kohdassa irrotaan suurten kertomusten perinteestä ja siirrytään kohti samanaikaisten, osaksi päällekkäisten, näkökulmien hyväksymistä. Maailmaa ei voida enää pelkistää, esittää yhdellä viitekehyksellä vaan useilla ja samanaikaisilla. Totuus ei löydy yhdestä näkökulmasta vaan useasta.

Muistan eräältä työhyvinvoinnin luennolta kuinka luennoitsija, psykologian professori, kirjoitti liidulla taululle lauseen "Terveyttä on suhteellisuudentaju." Se oli kaikki mitä hän kirjoitti tuon luennon aikana. Käsittelimme oman työmäärän hallitsemista, erilaisia sudenkuoppia, joiden kautta voi päätyä luopumaan omasta toimijuudestaan, subjektiivin suvereniteetistä ja päästää tilanteen ajelehtimaan.
Viisaus ei ole koskaan ismiä vaan lähestyy enemmänkin suhteellisuudentajua.

Olimme pari viikkoa takaperin purjehtimassa perheen miesten kesken ja siellä luin tuota Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka -kirjaa miehistölle ja pohdimme siinä elämän hyväksymistä. Isäni kertoi, että hänellä oli vuosikaudet työhuoneensa seinällä stoalainen Tyyneysrukous: Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan. Viisautta nähdä mihin kannattaa energiansa pistää. Rohkeutta tarttua toimeen. Elää lopun roskan kanssa. Stoalainen ajattelu virisi länsimaisen filosofian syntyaikoina, mutta se on jo silloin tavoittanut jotain aika olennaista. Vaikka onkin samalla esimerkki taas uudesta suuresta kertomuksesta.

Kun siirrytään ehdottoman totuuden tavoittelusta hyvinvoinnin tavoitteluun, niin samalla otetaan askel kohti ambivalenttista asennetta: "Hyväksynkö, että en voi tietää totuutta, jos siitä hyvästä tulen onnelliseksi?" Psykologia keskittyy ihmisen hyvinvoinnin tarkasteluun, tasapainoisuuden hahmottamiseen, ylilyöntien ehkäisyyn, oman kokemuksellisuuden ja tarpeiden hahmottamiseen ja rakentavaan kanavoimiseen. Ei puhuta suurista kertomuksista vaan miten saa syötyä ja nukuttua tarpeeksi.

Ahdistusta ei kuulu/tarvitse hyväksyä. On mahdollista löytää tapa nähdä asioissa tarkoituksenmukaisuutta ja elämää palvelevia asioita, jotka vievät tilannetta elämänmahdollisuuksia laajentavaan suuntaan. Samalla asioita on mahdollista arvioida eikä kaikki ole hahmotonta relativistista massaa. Asioiden arviointi ei kuitenkaan tähtää tyhjentävään määrittelyyn vaan olennaisen erottamiseen. Muu soopa kulkee sitten siinä sivussa ja siitä voi lähinnä huvittua.

Pistät vaan sen ketjun poikki...

Kävin kerran katsomassa otsikon nimisen näytelmän, jossa siskollani oli rooli. Siinä ketju symboloi alkoholismin ja purkautumiskanavattoman vuorovaikutuskulttuurin katkaisemista. Askelen ottamista varjosta valoon.

Olen nyt ollut tässä hieman innostunut tuosta lukemastani kirjasta. Se ehkä oikoo muutamia mutkia, mutta sen eteneminen ja syy-seurausten ymmärtäminen vaikuttaa itselleni loogiselta ja helppotajuiselta. Samalla se antaa selviä suuntaviivoja miten pitää yllä itsestään kumpuavaa ja samalla muita ihmisiä arvostavaa suhtautumista omaan lähiympäristöön. Kognitiivinen terapia taitaa olla aika hedelmällistä tai sanotaan että ainakin tuo skeematerapia näyttää keskittyvän yksilön omien tarpeiden tasapainottamiseen, jottei syntyisi ylilyöntejä eikä myöskään laiminlyöntejä. Toki se pistää paljon perhekasvatuksen piikkiin ja sikäli tasapainoisen paketin saaneet ovat siksi valoisammassa asemassa. Jonkinlaista vinoutumaa on kuitenkin luonnollisesti kaikkien kohdalla. Vanhemmuuden mahdollisuudet antaa kaikilla tavoilla "arveton" kasvatus lie lähes mahdotonta.

Kasvattaminen on sellaista toimintaa, että tietyllä historialla kasvattajan intuitio voi tuottaa hyvänkin tuloksen, mutta monesti se vain toistaa sukupolvien aikana kertyneitä haitallisia malleja, rankaisee vääristä asioista ja siirtää neurooseja ja epävarmuuksia elämästä seuraavalle polvelle. Vierestä seuraten olen nähnyt kuinka täysin kasvatuksen teoreettiseen puoleen perehtymätön ihminen on toiminut lasten kanssa aivan älyttömän esimerkillisesti: tukenut, kehunut, asettanut rajoja, jaksanut selittää, suuttunut tarvittaessa ja selittänyt miksi hän suuttui. Kertakaikkisen tervehdyttävää vanhemmuutta. Oletan, että tämä tasapaino kumpuaa kasvattajan itsensä saamasta rakentavasta kasvualustasta, jossa hän on saanut tukea, kannustusta, hyväksyntää, läsnäoloa ja rajoja. Ei ole jäänyt arpia laiminlyönneistä, jotka leimaisivat hänen myöhempää sosiaalista toimintaansa. Suurimmaksi osaksi kuitenkin sellainen kasvatus, jossa kasvattaja ei pysty etäännyttämään itseään tilanteista, monesti toteuttaa joitakin haitallisia malleja, jotka siirtyvät kasvatuksen kautta eteenpäin.

Näen työssäni hyvin paljon vanhempia, jotka tekevät parhaansa kasvattajina, mutta heillä ei syystä tai toisesta ole ollut mahdollisuutta havaita, miten oma historia peilaa suhteessa omaan lapseen. Perheeseen liittyvät ilmiöt ja niiden arviointi on sikäli konstikasta, että mikäli ei työkseen ole jotenkin tekemisissä perheiden kanssa, niin ihmiseltä puuttuvat vertailukohdat. Siksi ilmiöön tarttuminen on enemmän poikkeus kuin sääntö. Eikä ulkopuolisenkaan ole mahdollista mennä ihmiselle sanomaan, että sinä olet jäänyt lapsena vaille tukea ja olet nyt siirtämässä saman ilmiön omalle lapsellesi. Suurimmaksi osaksi omat vanhemmat ovat tehneet tai sanoneet meille jotain, jonka kanssa elämme tavalla tai toisella ja pienetkin asiat menneisyydessä voivat vaikuttaa todella haitallisesti mikäli saamme lapsia.

Ehkä tämä on todella ankarasti ja ahdaskatseisesti sanottu, mutta olen monesti ihmetellyt, miten lapsen saa hankkia ilman jonkinlaista kurssitusta itsetuntemuksesta, että voisi saada hieman etäisyyttä oman toimintansa taustalla vaikuttaviin malleihin, eikä turhaan siirtäisi niitä eteenpäin. Tuntuu, että monet ihmiset saavat etäisyyttä omiin neurooseihinsa ja ahtaisiin malleihinsa iän myötä, ja menestyvät siksi isovanhempina hyvin. Eivät vaadi liikaa, eivät väheksy vaan antavat lapsille sitä mitä nämä eniten tarvitsevat: läsnäoloa, hyväksyntää ja tarkoituksenmukaisten rajojen asettamista.

Silloin se on kuitenkin lapsen kannalta hieman myöhäistä, koska suurin osa noista ahtaista malleista omaksutaan juuri omilta vanhemmilta. Jos haluaisi lähteä liikkeelle tyhjältä pöydältä niin sen pitäisi tarkoittaa etäisyyden saamista omiin malleihin ennen kuin tulee vanhemmaksi.

Sukupolvien kierre ei katkea ennen kuin yksi polvi opettelee saamaan etäisyyttä omiin haitallisiin malleihinsa ennen lasten hankkimista.

Nämä ovat hyvin kipeitä aiheita ja juuri tämän päivän Hesarissa Klaes Anderson, tuo tummien vesien tulkki ja taiteilija, totesi, että kirjoittajalle omien vanhempien kuolema toimii yhdenlaisena vapauttimena. Tämän jälkeen omasta kokemuksellisuudesta ja omien vanhempien vaikutuksesta voi puhua vapautuneemmin. Kukaan ei luota, että oma vanhempi voisi saada etäisyyttä näin vaikeaan aiheeseen, jos aloite lähtee lapsesta itsestään. Kasvu ihmisenä tapahtuu itsestä lähtöisin. Ei siten, että oma lapsi tulee kertomaan kuinka syvät arvet lapsuus on häneen jättänyt.

Itsessään kokemuksellisuus on avain myös toiselta kannalta. Vanhempien ja lasten persoonalliset erot esimerkiksi temperamentissa, erityisesti herkkyydessä, avoimuuden tavoissa ja vuorovaikutuksessa voivat luoda vanhempien ja lasten välille syviäkin käsityskatkoja. Minä koen tämän asian näin, vaikka sinä kokisit sen minun sijassani toisin. Molempien kokemukset ovat yhtä valideja.

Mutta kysymyshän kuuluu: Haluavatko ihmiset vapautua menneisyytensä vahingollisista malleista?

Pax ystävät, pax!

Pitkästä aikaa.

Tilanne ei ole enää niin vahvasti päällä kuin viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet. Se on myös lukinnut osaksi haluja kirjoittaa, koska on ollut melko intensiivinen työstövaihe päällä. Monenlaista ajateltavaa on ollut ja oman elämän ruotimista eri näkökulmista. Keskiössä oma tyytyväisyys elämään ja miten se krooninen tyytymättömyys ja elämän optimointi, virittäminen ja mielekkyyden kokemuksen maaninen tavoittelu voivat vuotaa ylitse ja tehdä sosiaalisuudesta ja elämän jakamisesta toisen kanssa painostavaa. Kukaan ei jaksa pidemmän päälle jakaa elämäänsä ihmisen kanssa, joka ei ole koskaan tyytyväinen. Turvallisuuden tunne alkaa kadota jos joutuu kokoajan pelkäämään toisen ennakoimatonta reagointia.

Aloittelen lukemaan kirjaa Tunne lukkosi. Vaikuttaa hyvältä teokselta. Taustalla on kognitiivisen terapian pohjalta johdetun skeematerapian idea, että ihmisen menneisyys ja lapsuus eritoten leimaavat hänen myöhempää regointiaan ja muodostavat eräänlaisia blokkeja sosiaalisuuteen ja asioihin suhtautumiseen. Paljon ammennetaan vanhempien aikaansaamista reaktioista. Kirja on hyvin käytännönläheinen ja lupailee työvälineitä oman suhtautumisen tarkkailuun ja sikäli pidempiaikaisen avun saavuttamiseen. Ettei eväisi itseltään onnea loputtomasti.

Vene on vesillä, käytiin viikonloppuna Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen saaressa Stora Brändössä Porkkalan suunnalla. Kiva paikka ja aurinkoa riitti. Merelle ei paha yllä ja se ei myöskään jätä tilaa joutaville. Ennemmin se rauhoittaa ja korvaa turhia ajatuksia konkreettisella keskittymisellä. Kun purjehtiessa täytyy intensiivisesti keskittyä kolmeen yhtäaikaiseen asiaan turvallisesti eteenpäin pääsemiseksi, niin samanaikaisesti on lähes mahdotonta stressata työasioita. Perillä saaren rannassa tuijottaessa nuotioon olennainen on sitten monesti lähempänä kuin pitkiin aikoihin.

Kunnianhimosta luopuminen käväisi mielessä tuossa yhtenä päivänä bussissa istuessa. Mietin vain, että onko siitä kokonaan luopuminen tavoiteltavaa/tarkoituksen mukaista tai edes mahdollista. Toisaalta se ajatuksena tuntuu häivähdyksenomaisesti rauhoittavalta ja kuin sopeutumisen viimeiseltä saarekkeelta. Kunnianhimosta luopuminen ei kai tarkoittaisi pysähtymistä, ja sitä ei kukaan kai kaipaisikaan. Pysähtynyt ihminen lakkaa kehittymästä. Mutta ehkä kunnianhimo ei liity ainakaan siihen malliin, että eläisi elämänsä toimien itsestään lähtöisin. Jotenkin kunnianhimo kalskahtaa aina siltä, että sen liikkeellepaneva voima tulee jostakin ulkoapäin.

Luin erästä vanhaa tekstiäni teinivuosilta missä mainitsin, että olin siinä vaiheessa hylännyt tavoitteeni tulla maailman tunnetuimmaksi ihmiseksi. Hyvä, että luovuin tuosta tavoitteesta jo siinä vaiheessa. Suurin osa maailman tunnetuimmista ihmisistä on melko lailla yhden asian miehiä, mustavalkoisuudessaan tai keskittymiskyvyssään menneet periaatteellisuudessa sille tasolle, jolla vie ehkä omaa pakkomiellettään tehokkaasti eteenpäin, mutta rauhallisen, syvän viisauden ja suhteellisuudentajun kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Jotenkin kun luin tuosta kirjasta listaa mahdollisista tunnelukoista, niin löysin sieltä saman tien kolme neljä itseäni rajoittavaa toimintamallia. Näitä lukkoja on yhteensä 18, joten olen iloinen, ettei vastaavuuksia löytynyt nopealla perehtymisellä sen enempää. Elämä kun voi näemmä mennä ruttuun niin lukemattomilla eri tavoilla ja kaikkien kanssa pitäisi pystyä elämään. Omat lukkoni liittyivät lähinnä emotionaalliseen estyneisyyteen; "tunteet on hallittava", hyväksynnän hakuun; "toiset määrittävät arvoni", ulkopuolisuuteen; "en kuulu mihinkään" sekä vaativuuteen; "olen riittämätön." Saa nähdä mitä vastauksia tai selittäviä tekijöitä noiden takaa löytyy.

Käykää itse tutustumassa: http://www.skeematerapia.fi/

Voi tehdä myös testin: http://www.tunnelukkosi.fi/testi.php

Kuoleman kevät 2012

Viimeajat eivät ole olleet mitään kevyimpiä. Olen pettänyt rakkaan luottamuksen ja joutunut pitkästä aikaa silmätysten oman itsekkyyteni kanssa. Jossakin syvällä ajattelin, että olisin päässyt elämässä jo hieman lähemmäs sitä jotain aikuisuutta, kykyä elää tasapainossa oman lähiympäristön kanssa; ottaa vastuu oman toiminnan vaikutuksista ja ymmärtää, että minä olen aivan samalla viivalla, samanlainen rääpäle kuin kaikki muutkin pikku kakkiaiset.

Minun joustava moraalini alkaa tulla tiensä päähän sekin. Kun hartioilta riisutaan jeesustelun ja hurskastelun taipumus, itsensä korottaminen kaikkea elollista koskevien lainalaisuuksien yläpuolelle, niin jäljelle pitäisi jäädä jotakin aitoa. Oma terapiani tuossa vuoden vaihteen molemmin puolin yritti pureutua sen tarpeen aukipurkamiseen. Vaikka omasta erityislaadusta ja muiden ihmisten hyväksynnän tarpeesta pääsisi hieman irti, niin tulos ei vielä tarkoita tasapainoa, jos edelleen näkee itsensä päähenkilönä näytelmässä, jossa kaikki muut hahmot ovat enemmän tai vähemmän statisteja. Tarinan sankaria ei koskaan tuomita samassa kategoriassa muiden kuolevaisten kanssa. Näin siis saduissa. Todellisuus on jotain muuta.

Syyllisyys ja oman toiminnan seuraukset. Minä opin lapsena venyttämään totuutta turvattomuuden tunteen seurauksena. Opin väistämään tilanteita, joissa joutuisin kohtaamaan tapahtumien seurauksia. Minä pelkäsin ja samalla samaistuin hyvin syvästi syyllisen rooliin. Syyllisyydestä tulee sillä tavalla kai jossain vaiheessa osa lasta ja ihmistä. Ja sitten alkaa ajatella, että koska minä olen jo se toivottoman tuomittu ja mahdottoman paatunut, niin minun on pystyttävä venyttämään sääntöjä, ettei se minun likaisuuteni loista kaikelle kansalle. Minun on ok tehdä asiat omalla tavallani, venyttää sallittuja asioita, koska olen jo menetetty tapaus.

Näen samaa reagointia koulussa päivittäin, kun oppilaat ajattelevat, että epämiellyttävät asiat ja velvollisuudet järjestyvät siten, että niistä ei vain kerro kenellekään. Sirpaleita ei saa koskaan täydellisesti piilotettua maton alle. Se on elämän fakta. Kukaan ei ole heille kertonut, että virheiden tekeminen ja myös eettinen laiminlyönti on ihmisyyteen kuuluva oppitunti, se ei tee meistä saastuneita. Niin kauan kuin omatunto puhuu, hyvä tahto on voitolla. Minä haluan tuoda ne asiat päivänvaloon. Minä tuon ne päivänvaloon. Minä en ole tehnyt sellaista rikosta, josta tuomioistuin minua koskaan syyttäisi, silti syyllisyys istuu kuin polttomerkki. Terapian yksi määritelmä kuuluu, että terapiassa kuollaan vanhalle, jotta uusi avarampi ja rakentavampi tapa suhtautua voi syntyä. Minä haluan kuolla vanhat mallini pois, syntyä uudelleen.

No näiden aatosten kanssa kahlataan, kun sitten viikon sisällä tapahtuu kaksi kuolemantapausta. Isotätini, joka on ollut minulle lähimpänä isoäidin roolia, uupui elämään vanhana ryppyisenä mummona. Täti oli koko suvun ilopilleri, joka valaisi tilaisuudet ja lauloi täydestä sydämestään, myös silloin kun käheä patinoitunut äänensä jätti tauot sointuja pidemmiksi. Hän eli vanhoilla päivillään intensiivisesti läpi urheilukisat ja äänitti radiosta yökaudet puhuttelevaa syvällistä musiikkia. Täti jätti jälkeensä esimerkin elämisestä ja olennaisen havaitsemisesta muiden ihmisten läheisyydessä. Hän kertoi kuinka hän sukutapaamisen jälkeen sai jaetuista hetkistä iloa ja elinvoimaa, jota ammentaa pitkien yksinelämisen jaksojen mausteeksi. Tädin kuolema ei tullut shokkina, koska sitä osattiin odottaa ja hän oli elänyt itkän ja antoisan elämän. Siitä tuli enemmänkin luonnollinen rauhoittuminen. Hän nukkui pois.

Toinen suruviesti tuli tänään. Kaverini, joka on sairastanut imusolmukesyöpää viime kesästä lähtien, uupui taistelussa tautia vastaan. Hän oli nuori, alle 30-vuotias muuten terve mies. Vielä vuosi sitten hän oli elinvoimainen jalkapalloilija ja aktiivinen osallistuja, pidetty leppoinen kaveri. Keskeinen tunne tämän tiedon kanssa on epäusko ja voimattomuus, mitä kauheaa tuhlausta. Hän oli rakas, hyvä ihminen, arvokas aivan kuin me kaikki mittaamattoman arvokkaat yksilöt olemme. Mieleen on jäänyt hänen tavoitteensa ymmärtää sitä, että kaikkien meidän tavoittelema kehitys on kimppu erilaisia näkökulmia, joista jokainen on omalla tavallaan oikeassa. Hänellä oli myös voimakas oikeudentunto, joka tuli esiin siinä, että hän avasi suunsa ja kunnioitti toista ihmistä väittääkseen vastaan. Monta ajatusta ja keskustelua jää nyt käymättä. Tämän ihmisen päästä ehti tulla niin monta hyvää ajatusta, että olen vain surullinen mistä jäämme paitsi. En osaa tuntea katkeruutta elämän lain edessä, koska en (onneksi) päässyt seuraamaan kovin läheltä hänen hiipumistaan. Silti jää sellainen olo, että olisin halunnut halata häntä viimeiselle matkalle. Herran huomaan ystävä, kohti uusia seikkailuja. Tulee ikävä.

Minä pysähdyn ja katson ympärilleni. Minun ongelmani ja haasteeni asettuvat tärkeysjärjestykseen.

AJ:n muistolle hänen viimeaikainen julkaisunsa face-seinällään:
The Dalai Lama was asked what surprised him most, he said "Man. Because he sacrifices his health in order to make money. Then he sacrifices money to recuperate his health. And then he is so anxious about the future that he does not enjoy the present; the result being that he does not live in the present or the future; he lives as if he is never going to die, and then dies having never really lived."

Ansaittu koskemattomuus

Koettelemus, hieno sana. Ihmistä koetellaan. "Katsotaanpa mihin sinusta on." Monet ovat käyneet läpi vaikeita koettelemuksia. Heidän uskoaan hyvyyteen on koeteltu. Se usko hyvyyteen, toivo paremmasta, on joko murtunut, tai sitten se seisoo vahvempana kuin koskaan.

Näin unta, jossa jouduin taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan. Tuollaisen kokemuksen kautta voi taas muistaa miltä se jatkuva varuillaan oleminen tuntuu, miten vilkuilee olkansa yli ja odottaa milloin täytyy puolustautua. Silloin karisevat mielestä oman heikkouden hyväksymisen teesit ja toisen posken kääntäminen. Alkaa taistelu olemassaolemisen ja koskemattomuuden oikeudesta. Vaikka vihollinen on ylivoimainen ja tarraa jäseniisi joka puolelta, taistelet niin kauan kuin voimat riittävät, kunnes sinut murretaan.

Nimetön kommentoi tuossa kirjoitustani, että fyysinen tuntemus on todellisempaa kuin psyykkisten tai henkisten tuntemusten ruotiminen. No vaikka olenkin sitä mieltä, että psyykkinen hyvinvointi on jokseenkin samalla viivalla, niin toki on asioita, jotka kyseenalaistavat sen kaltaiset pyrkimykset ja asettuvat tärkeysjärjestyksessä edelle. Jos tuota ajattelee esimerkiksi tarvehierarkian kautta, niin toki ihmisen mahdollistuu syventyä henkisiin ulottuvuuksiin vasta siinä vaiheessa, kun esimerkiksi fyysinen terveys, fyysinen tasapaino on saavutettu.

Samalla tavalla ihmisen perustarve turvallisuuteen mahdollistaa puheen itsensä toteuttamisesta ja yksilön oikeuksien täyttymisestä, tasa-arvosta, ihmisarvosta. Silloin kun pommit tippuvat niskaan ja yöt kuluvat odottaen jonkun potkaisevan oven sisään, on melko vaikea käsitellä sellaista asiaa kuin itsensä toteuttamisen mahdollisuudet arjessa. Myös oppiminen mahdollistuu vasta kun ihminen tuntee olonsa turvalliseksi.

Ihmisen sosiaalinen ympäristö on mitä on. Siinä ei ole hurskastelemisen aihetta, ihminen tekee parhaansa niillä tiedolla ja taidolla, joita takkiin on tarttunut. Siksi eri ihmisten maailmankuvat ovat vain niin käsittämättömän erilaisia. Jos joku on nyrkein ja kyynärpäin tottunut survomaan itsensä läpi elämän, niin tilanteen rauhoittuminen ei vielä tarkoita, että maailmankuva muuttuisi kuin salamaniskusta ja nyrkit voisi laskea.

Mietin myös, että kuinka kauan itse kestäisin sitä luolamiesmeininkiä, jossa koskemattomuus on lähinnä sarkastinen vitsi. Jokainen hetki pitäisi olla varuillaan, suojautua uhalta. Siinä voimaantuu hieman eri tavalla puolustamaan omaa tilaansa, omaa oikeuttaan saada perustarpeensa tyydytettyä. Sellainen tilanne on monelle normaalitila. Mutta millaista filosofista pohdintaa, jos minkäänlaista, sellainen tilanne mahtaisi promota?

Joidenkin ihmisten nuoruus ja tämänhetkinen todellisuus on tosiaankin sitä taistelua. Muusta ei tiedetä, ei osata kaivata. Sellaiseen sosiaalisuuteen voi myös ajautua. Esimerkiksi leimaantumisen kautta ihmisen tapa samaistua vääristyy, syyllisyys otetaan omaksi ominaisuudeksi, koetaan, että oma osa on se koira paskan äärellä, joka tappelee muiden koirien kanssa ruuan tähteistä. Tilanteessa, jossa sosiaalinen ympäristö on vienyt itsemäärittelyoikeuden ihmiseltä, hän saattaa hyvinkin reagoida kuin häkkiin laitettu eläin. Itkee ja potkii hetken aikaa, turhautuu ja lopulta alistuu.

Sooner or later they're gonna break you.

Ihminen sisäistää osansa. Jokainen on murrettavissa. Hyväksytään kyynärpäiden teroittaminen, illuusio vapaudesta sammuu, taistelusta tulee ainoa todellisuus. Sen syntymiseen ei vaadita niin kovin paljoa.

Noh, kirjoitukseni ovat valahtamassa synkkyyden alhoon, kun pahuuden teema on ollut omassa ajattelussa niin vahvasti esillä ja arkipäivässä nuo välinpitämättömyyden/piittaamattomuuden, itsekkyyden/omahyväisyyden, kategorisoinnin, vieraantumisen, turvautumisen tarpeen synnyttämän ylemmyyden tunteen, tekopyhyyden ja ahneuden merkit ovat jatkuvasti läsnä. Meidän yhteiskuntamme ei ole koskaan ollutkaan missään norsunluutornissa, jonne eivät kaltoinkohdeltujen ihmiskohtaloiden seuraukset yltäisi.

Jännästi tuli seitsemän noita pelottavia merkkejä. No ei se sattuma ollut. Meidän kuolemansyntimme. Portti raaistumisen, taantumisen ja epäinhimillisyyden suuntaan.

Yhteiskuntajärjestys ja -turvallisuus. Ilman niitä ei ole minun mahdollista messuta inhimillisyyden korkeammasta ulottuvuudesta ja oman heikkouden hyväksymisen tuomasta rauhasta. Vasta kun voin olla vilkuilematta olan yli ja lopettaa rauhassa varuillaan olemisen, voin vihdoin saada sen itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden, jonka jokainen ihminen on syntymässään ansainnut.

Pahuus

Tämän päivän aihe on itselleni vaikea ja vieras. Kysymyksessä on pahan käsite, sen merkitykset ja olemassaolo. Minua on tässä teemassa haastettu ennenkin ja se on tuntunut epämukavalta, koska paha on ollut sellainen asia, joka ei löydä paikkaansa omassa maailmankuvassani ja ihmiskuvassani. Minua on myös haastettu tarkastelemaan pahaa itsessäni, tulemaan sen kanssa tutuksi samaan aikaan, kun itselleni koko käsite paha on jokseenkin vieraannuttava.

Olen itse aina ajatellut, että ihmisten aikaansaama kärsimys maailmassa on selitettävissä ihmisyyden puutteellisuudesta kumpuavaksi ilmiöksi, jossa ihminen kehittyy ja kasvaa ja saa toivon mukaan sellaiset eväät, joilla kanavoida omia taipumuksiaan, tarpeitaan, temperamenttiaan ja muita piirteitään, jolloin inhimillisyyden ulottuvuudet löytävät niiden luonnollisen/rakentavan tavan suuntautua. Puuttuvat eväät; esim. sylikokemuksen puute, poissaolevat vanhemmat, lapsen luonnollisten tarpeiden sivuuttaminen, rajojen puute, puutteellinen syventyminen omien tunteiden kanavoimiseen vuorovaikutuksen kautta; saavat sitten aikaan inhimmillisyyden kanavoitumista vahingollisesti, vaarallisesti ja tuottaen inhimmillistä kärsimystä, kokemusta, jolle jotkut antavat nimen "paha."

Onko tämä nyt sitä hurskastelua? Olen nuo ajatukseni pohjannut esimerkiksi Kohlbergin moraalikehitysteoriaan, Maslowin tarvehierarkiaan sekä tiettyihin kehityspsykologisiin kehitystehtävien jatkumoon; poikkeavuudet on tätä kautta mahdollista selittää, en osaa vain sanoa kuinka hedelmällistä se on.

Luen kirjaa "Pahan kosketus," jonka mukaan ilmiöiden patologisointi ja selittäminen esimerkiksi terveydentilan puutteina on merkki omasta tarpeesta etäännyttää pahuutta, kyvyttömyydestä ottaa pahuutta yhtenä selitysmahdollisuutena ja toisaalta kieltää sosiaalisen kaltoinkohtelun uhrien kokemusta. Ihmisellä on toki oikeus kokemukseensa ja uskon, että ihmisen parantuminen esimerkiksi traumaattisesta kokemuksesta ei voi täydentyä mikäli hän ei saa oikeutetusti kokea häntä kohdannutta tragediaa epäoikeudenmukaiseksi, vääräksi, rikolliseksi, riippumattomuutta ja suvereniteettiä loukkaavaksi. Silti ihmettelen mitä ilmiön nimittäminen pahaksi tai pahuudeksi palvelee.

Kirjassa jota luen yritetään saada taso, jossa pahan käsite ei kuvaa ihmistä vaan on todellisuudessa esiintyvä ilmiö, hahmoton, määrittelemätön asiantila, joka on olemassa ja jonka kyseenalaistaminen osoittaa kypsymättömyyttä kohdata todellisuus raadollisimmillaan. Minun täytyy myöntää, että juuri tämä ajatus on se joka tuntuu todella epämiellyttävältä, mystifioidun synkältä käsitykseltä, että pahuus olisi jokin vyöryvä voima, jossa hyvän on ikuisesti pyristeltävä eloonjäämisestään. Silloinhan meidän auttamistyössä olevien pitäisi asettua taisteluun tuntematonta tai määrittelemätöntä vihollista kohtaan aseena pelkkä oma inhimillisyys.

Kuten jo aikaisemmin sanoin terapeutin on tarpeen ymmärtää inhimillistä pahuutta siinä määrin, että uppoaa uhrin kokemuksiin kaikessa raadollisuudessaan ja pyrkii kanssaelämään uhrin tuskaa. Terapeutin tehtävä on saada ihmiselle kuulluksi tulemisen tunne, jolloin hänen kokemuksensa asetetaan pöydälle ja se asetetaan inhimillisen hyvän rinnalle, osoitetaan ihmisellä millaista kohtelua/millaista hyvää elämää hän tosiasiassa ansaitsee.

Mitä ihmisen on mahdollista odottaa? Ihminen ansaitsee jotakin muuta kuin väkivallan kierrettä, kieroutuneita riippuvuussuhteita, epävarmuuden kanavoimista puolustautumiseksi ym. Sellaisen ihmisen kohdalla, jonka todellisuuskuva on varhaisimmasta lapsuudesta asti myrkytetty luottamuksen puuttumisella, kajoamisella ja lapsuuden varastamisella; hänen kohdallaan kierteen rikkominen voi tarkoittaa kuvainnollista buuttaamista, vanhojen rikosten mitätöimistä niiden erittelyllä, käsittelyllä ja painamalla menneisyyteen. Tällaisten yksilöiden kokemuksesta ei koskaan tule ehyttä, luottamuksen täyttämää ja hyvyyteen uskovaa, koska he ovat sattuneet sen vahingollisesti kanavoituneen inhimillisyyden tielle.

Inhimillisyydestä voi kasvaa kaikki mitä kuvitella saattaa, meissä jokaisessa on potentiaali tulla hirviöiksi, jotka tappavat silmittömästi ja perustelevat omaa toimintaansa oikeutetuksi. Siitä voi kasvaa synkimmistä synkin tarina, jossa viattomat ja joskus täysin sivulliset ihmiset kärsivät sellaisia raakuuksia, joita kenenkään ei koskaan tulisi kokea. Tarkoittaako se kuitenkaan sitä, että paha/pahuus olisivat kuin staattinen tai eteenpäin vyöryvä voima, jota tulee kauhistella, tai ainakaan antaa sen toteamuksen kääntyä sääliksi?

Mietin tietysti, että miten inhimillisyyden kaikkein synkimpien varjopuolien kanssa työskentelevät asennoituvat ja löytävät oikean tavan käsitellä sellaista määrää kärsimystä. Millä ilveellä ihmiset jaksavat tehdä raakaa sosiaalisten ongelmien kanssa painiskelevaa työtä? Kutsumus ei voi olla oikea asenne, koska tahto tehdä hyvää törmää eittämättä ennen pitkää omaan voimattomuuteensa ilmiöiden valtavan mittasuhteen kanssa. Myöskään oman kelpaamisen ansaitseminen ei voi olla oikea asenne vaan viestittää jotain kieroutunutta hyväksymisen tavoittelua. Mikä siis on oikea asenne/motiivi tehdä raadollista auttamistyötä rikollisten, raiskausten ja insestin uhrien tai perheväkivaltaa kokeneiden parissa?

Mielenterveyshoitajien tai lastensuojelun työnohjauksessa kiksit saadaan ehkä siitä, että eletään todellisuudessa. Siitä mitään poistamatta, siihen mitään lisäämättä, paikassa nimeltä The Real World. Siihen todellisuuteen kuuluu ainakin joidenkin maailmankuvassa myös sellainen asia kuin Pahuus. Nämä asiat kohdataan, koska ne ovat totta, ne ovat tapahtuneet inhimillisille olennoille ja noita ihmisiä täytyy yrittää auttaa eteenpäin. Ei siksi, että siitä saisi palkinnon, ei siksi, että joku tulisi kiittämään, vaan koska jossain vaiheessa nuo ihmiset voivat saada katkaistua sen inhimillisen pahan kierteen esimerkiksi väkivallasta, rikollisuudesta, aineriippuvuudesta tai vääriin ihmisiin takertumisesta.

Kuinka lähelle minä todellisuudessa haluan mennä inhimillistä kärsimystä? Jaksanko minä rakastaa ihmistä silloin kun hän sitä vähiten ansaitsee? Onhan mukava todeta, että tässä sitä nyt ollaan tekemisissä ihmisten elämän kanssa, mutta löytyykö minusta aitoa halua laittaa itseäni likoon sen viattoman pienen pojan maailmankuvan muokkaamiseksi, että hän voisi löytää jonkin muun tavan hahmottaa elämää kuin pettymys, puolustautuminen ja omien tarpeiden asettaminen kyseenalaiseksi. Kuinka kauan olen valmis olemaan sen ihmisen rinnalla, etten itse anna hänelle turhaa toivoa, esimerkkiä luotettavasta ihmisestä, joka loppujen lopuksi vetää kuitenkin maton hänen jalkojensa alta. Auttaminen ei ole mikään nätti kiva harrastus vaan jos otat toisen kärsimyksen jakaaksesi, vaikket kantaaksesi, niin se tie ei joissain tapauksissa pääty ehkä koskaan. Olenko minä valmis siihen vastuuseen?

Miksi minun pitäisi olla juuri se, jonka täytyy laittaa itsensä likoon, ja olla niiden kaikkein raadollisimpien varjopuolien kanssa tekemisissä? Eikö ole luonnollista suojella itseään pahuudelta/ihmisyyden järkyttävyydeltä? Suurin osa ihmisistä valitsee nähdä vähemmän todellisuudessa ilmeneviä inhimillisyyden varjopuolia.

Ehkei minun tarvitse. Ehkä minä en ole niitä tarpeeksi vahvoja ihmisiä, jotka lyövät kätensä paskaan, koska niin kuuluu tehdä. Ei minun kuitenkaan tarvitse vaipua itsesääliin, auttamista on kaiketi monella tasolla.

Oodi Siskolle

Pidimme pari viikkoa takaperin tupaantuliaiset uudessa asunnossa. Ilta oli succee; kaikki vieraat lauloivat kuorossa Kalliolle kukkulalle ja muutaman muunkin ikimuistoisen laulun. Illan onnistui irrottamaan muuan tuttavamme kontrabasisti tuuheiden viiksiensä kera. Hän lausui ihmisläheisen runon, ja rakensimme sen ympärille päättömän sydämellisen performanssin. Ilta oli korkattu ja rentous taattu. Kontrabasisti lausui kiitoksiin, että jonkun on aina rikottava korrektiuden kuori, että ihmiset voivat rennosti nauttia tunneltamasta ja tulla esille.

Olen tuota korrektiuden teemaa sitten pallotellut. Olen päätynyt siihen, että korrektius on tietyllä tavalla aitouden vastakohta. Tai sanotaan näin, että ne eivät kumoa toisiaan, mutta tähtäävät päinvastaiseen päämäärään. (tuo viimeinen oli paremman puoliskoni tarkennus) Ihminen on tässäkin kohtaa sikäli jakomielinen, että hän nauttii täysin palkein päästessään ympäristöön, jossa tuntuu turvalliselta riisua kaikki korrektius ja etäisyys. Samalla varsinkin vieraassa ympäristössä säilytetään viimeiseen saakka fasadit ja korrektiuden etäisyyden kenttä. Tarvitaan monta itsensä pelleksi tekemistä muilta ihmisiltä, että nämä pälyilevät rauniot tuntevat että täällähän on okei tehdä itsestään se pelle joka luonnostaan on.

Niin kuin se Tony de Mello meitä opetti: Minä olen Pöljä, sinä olet Pöljä.

Joillakin ihmisillä tuntuu olevan suuri tarve riisua korrektiuden kahleet, joillekin nuo kahleet pistävät silmään enemmän kuin toisille. Heistä on sääli, että me vieraantuneet rauniot purjehdimme toistemme ohi varjojen takana. He pyrkivät aktiivisesti rakentamaan tilanteita, joissa muilla ihmisillä olisi mahdollisuus heittäytyä ja luottaa tulevansa hyväksytyiksi vaikka tekevät jotain mikä "ei ole korrektia."

Jollain tavalla oma Siskoni on tällainen hahmo, joskin ajattelen, että hän saattaa tuottaa tuota korrektiuden riisumista läheisilleen jopa tiedostamattaan. Olemme kasvaneet samassa kodissa, mutta hän on ollut vierestä seuraten luonnostaan hyvin aitouteen pyrkivä. En ole koskaan kysynyt, miten tai milloin tämä on saaut alkunsa. Yleensä ihmiset eivät ainakaan varhaisnuoruudessaan ole vielä niin vahvan riippumattomia persoonia, että tuntuisi turvalliselta hylätä sovinnaisuuden rajat ja toimia kokeillen ja heittäytyen, pistäen itsensä likoon. Yleensä niiden ihmisten kohdalla, jotka toimivat ilman sovinnaisuuden kiinnikkeitä, tuo asenne tuntuu saaneen alkunsa jossakin vaiheessa tietyn kyllääntymisen tuloksena tai sitten löytäen itsestään luonnollisen fiiliksen tehdä asioita. Niin tai näin, se vaikuttaa ulospäin lahjakkaan riippumattomalta tavalta suhtautua elämän heittämiin mahdollisuuksiin.

Pistäen itsensä likoon...

On olemassa ihmisiä, jotka eivät koskaan laita itseään likoon, jotka säilyttävät tärkeilevän huolitellun ja hillityn fasadinsa tilanteessa kuin tilanteessa. Heille hyvä elämä tarkoittaa yhtä kuin puhdas suoritus. Silti kun korrektiuden kyllästämä ihminen näkee aitojen ihmisten kanssakäymistä, hänen sisällään liikahtaa jokin. Sovinnaisuuden kautta saatava sosiaalinen hyväksyntä ei ole yhtä syvää kuin oman henkilökohtaisen olemuksen paljastamisen kautta tuleva hyväksyminen. Sovinnaisuus vie oman tiensä päähän, mutta sen pidemmälle sen kautta ei pääse. Aitous tuo mukanaan oppimisen jatkumon, jossa ihminen hyäksyy, että saadakseen kokemuksen, löytääkseen jotain uutta, on laitettava itsensä likoon.

Onnea aitouden tiellä.

Totuuden tavoittelun vankila

Kirjaimellisesti hiihdän Käpylän lumisia katuja. Ohimenevästä autosta avautuu ikkuna ja riehakas juntti huutaa: "Onko hyvä luisto?"

Ei luista, joskus tuntuu etten kuulu tänne. Täällä on kaunista ja tiedän, että se muuttuu vain kauniimmaksi, mutta energia suuntautuu hassusti sinne missä sitä ei kaivata tai sitten se hajautuu kohdistumattomana kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Elämä ei täällä ainakaan nyt näytä yksinkertaiselta. Rakkaat ihmiset ovat ympärillä ja on siksi turvallinen olla. Silti kysyn: "Eikö sustakin olis hauska vaan myydä kaikki ja LÄHTEÄ?"

Sain luettua Zenin loppuun jo hetki sitten ja olen makustellut sen sanomaa samalla avaten uusia kansia. Tuo lukemiseen hyödynnettävä aika on ehkä ainoa positiivinen puoli siinä kun viettää päivästään noin 2h 20 min ruuhkabussissa. Olen saanut luettua yllättävän paljon sellaista mikä on jäänyt rästiin.

Pirsigin kirjasta Zen ja moottoripyörän kunnossapito jäi ihan havahtunut olotila. Spoilaamatta kirjaa totaalisesti sanon, että hän on filosofian salapoliisina analyyttisen järjen lähteellä ja tulee toteamukseen, että ihmisten tulkinnat ja arvotukset asioista ohikiitävissä hetkissä viestittävät jostakin, jolle hän antaa nimen Laatu. Laatu edeltää hänen ajattelussaan kaikkea ja siksi laatu on myös asioiden alkuperä. Kun hän sitten seuraa oman ajattelunsa periaatteita klassisen filosofian lähteille, hän löytää mielestään syyn siihen miksi meidän dualistinen ajattelumme ja dialektinen tapamme perustella asioita johtavat väistämättä teknisen kylmään asennoitumiseen, vieraantumiseen ja alunperin hyvinä pidettyjen tavoitteiden kärjistymiseen ongelmiksi kuten esimerkiksi ympäristötuhoiksi.

Pirsig päätyy päätelmään, että länsimaisen dialektisen ja sitä kautta analyyttisen/"järjellisen"/rationaalisen ajattelun historia on alunalkaen lähtenyt väärälle polulle unohtaen laadun tai uskonnollisen elämän mukaan pyhän hengen tai psykologien mukaan intuition tai minun sanojeni mukaan kokemuksellisuuden merkityksen elämää ohjaavana ohjenuorana, jonka kuunteleminen ja sen mukaan eläminen synnyttää parhaiten tasapainoista elämää ja ehkäisee ylilyönneiltä. Pirsig löytää myös muiden filosofien joukosta sukulaiskäsitteen subliminäärinen minä, joka pyrkii kuvaamaan laadun esitietoista luonnetta asioiden tulkintaa edeltävänä tilana.

Mikä tuo puuttuva osanen sitten onkin, niin puhtaan rationaalisuuden aikaansaamat ilmiöt ovat osoittaneet järjellisyyden kestämättömyyden elämää ohjaavana asenteena. Sen rinnalle kaivataan "maalaisjärkeä", kohtuuden ihannetta, keskittymistä muuhun kuin välineelliseen tuottavuuteen. Kun tuohon perään olen alkanut lukea tuoreempaa kirjaa riittävyyden filosofiasta, niin tämän ympäröivän yhteiskunnan vieraantuminen aidosta ilosta ja lähimmäisyydestä ja ympäröivästä kauneudesta on alkanut jokseenkin masentaa.

Haluaisi lähteä pois. Haluaisin havahtua jossakin kaukana, tilanteessa, jossa mieli puhdistuu tarvitsemisen pakkomielteestä. Jossa nauraa vedet silmissä eikä pysty eikä halua perustella tilannetta millään järjellisellä tavalla. Kokemuksellisuus on jollain lailla kuin kellumista.

Samaten tuon analyyttisyyden ja perusteluiden kaipuun länsimaisesta traditiosta meidän suomalaisten on tuntunut olevan todella vaikeaa ymmärtää esimerkiksi venäläiseen kulttuuriin sisältyvää kokemuksellisuuden arvostusta, joka luonnollisesti alistaa alleen rationaalisen perustelemisen.

"Koska minusta vaan tuntui siltä..." Tuo on melko aseistariisuva perustelu. Miksi me kauhistumme, jos lapsi sanoo noin? Siksi, että tämä absoluuttiseen totuuteen perustuva järjestelmä menettäisi merkityksensä kokonaan jos hyväksytään, että ihmisen intuitio voi toimia samalla tavalla käypänä perusteluna kuin empiirisen tiedon hankinta ja eri kanavista tulevan tiedon kriittinen arviointi.

Ei mikään ihme, että Pirsig ei kirjassa saanut teoreettisen filosofian dualistisia ajattelijoita innostumaan omasta kokemuksellisuudestaan, koska sehän vie pohjan koko länsimaisen tieteen historialta. Varsinkin positivistinen ja empiiriseen tietoon perustuva tiede on kuin hatara ja pinnallinen kuori, jonka tieteenfilosofinen tarkastelu ei kestä muutoin kuin ottamalla tietyssä vaiheessa käyttöön joitakin oletuksia maailman ja todellisuuden luonteesta. Sinne jää suuria aukkoja.

Kun opiskeluaikana törmäsin kriittisen realismin ontologiaan ja sain kuulla, että yksilön havaintoihin ja tulkintaan luottaminen on mahdollista ja että todellisuus on olemassa meistä riippumatta, se tuntui rauhoittavalta ja huojentavan luonnolliselta tavalta tulkita asioita. Kaikki tämä ihmisten materiaaliseen hyvinvointiin ja elämän välittömien edellytysten turvaamisella perusteltava ylituotanto ja ympäristön havainnointi tuntui köyhältä ja pinnalliselta tavalta hahmottaa todellisutta. Realismi tarjosi ajattelutavan, jolla tietyt myytit materiaalisen menestyksen itseisarvosta ja loputtomasti positiiviseen etenevästä kehityksestä voitiin tuoda päivänvaloon.

Silti myös realismin kautta "totuus" kuitenkin tuntuu jossain vaiheessa päätyvän asioiden riippumattomuuden vertailuun ja arvojen hierarkiaan, mikä jättää kysymyksen arvojen vertailemisen tiedon lähteestä. Hermeneuttinen kriittinen realismi esittää väitteen että tulkinta ei vääristä kuvaa todellisuudesta vaan tulkinnan viitekehys voi tiedon arvioinnin pohjalta tulla riippumattomaksi. Lähestytään totuutta, mutta tulkinnallinen elementti ei voi silti koskaan esittää mitään ehdottoman objektiivisena totuutena. Tällöin tulkintaan otetaan mukaan puhtaan tiedon tavoittelun HYVEITÄ, jotka taas palautuvat arvotulkinnoiksi.

Miksei kokemuksellisuutta voida hyväksyä? Miksi tuo totuusfetissi vieraannuttaa ja pitää meitä vankilassa? Miksi lähteä dialektiikan polulle, jonka päästä löytyy vain kasa harmaita hiuksia?

Pirsig vetää yhteen kirjassaan, että antiikin filosofian hyve sana on käännöksen seuraksena saanut tulkinnallisen merkityksen, kun sen suora käännös ja merkitys on erinomaisuus, joka hänen mukaansa taas palautuu siihen, että asioita edeltää aina jokin hierarkinen tulkinta laadusta. Tuo intuitiivinen kokemus tärkeydestä on se kuinka lähelle meidän keinoillamme on mahdollista päästä totuutta. Sen intuitiivisen kokemuksen lähde on uskonnosta ja elämänkatsomuksesta riippuen se jokin "elämän tarkoitus."

Muistan eräällä elämänkatsomustiedon kurssilla yliopistolla, kun opettajamme kertoi kuinka Erik Ahlman, essentialistisen filosofian edustaja, tuli eräällä luennollaan opiskelijoiden kanssa dialektiikan päähän sanomalla, että Minä uskon tähän. Se on akateemikon suusta yhtä aseistariisuvaa kuin tuo intuitioon luottava maalaisjärki.

Haluaisin havahtua jossakin (ehkä itäisillä mailla, ehkä amerikkalaisen alkuperäisväestön keskuudessa) missä totuuden tavoittelu ei ole elämisen mitta vaan kokemuksellisuus ja hetkessä kelluminen on se vallitseva ajattelutapa. Nämä länsimaisen tieteen aikaansaannokset tuntuvat näyttäneen kaiken mitä niillä on näytettävissä.

Kokemuksellisuuden omaksuminen saattaa kuitenkin vaatia tietystä kriittisyydestä luopumista. Se saattaa tarkoittaa arvojen keikahtamista. Miten sinä toimisit, jos totuus menettäisi merkityksensä? Se ei ole meidän maailmankuvastamme mikään helppo temppu.

Katso ympärillesi mitä sen järjellisyyden hedelmät ovat olleet? Katso sademetsään tai buddhalaiseen luostariin, mitä kokemuksellisuus tarjoaa?

Mustaa vai valkoista? Vasemmalta vai oikealta?

Luin taannoin erään keittiöpsykologin henkilökohtaisen mielipiteen siitä, että useasti kateellisten ja katkeroituneiden parjaama suomenruotsalaisten voittokulku sekä sosiaalisen pääoman että eliniänodotteen suhteen johtuu siitä, että he ovat aidosti onnistuneet sammuttamaan melankoliaan ja suurien kokonaisuuksien hallintaan tähtäävän oikean aivopuoliskonsa ja elävät ainoastaan sillä asiakeskeisyyteen ja toiminnan välittömiin ja konkreettisiin seurauksiin keskittyvällä vasemmalla aivopuoliskolla.

Kyseessä oli erään ympäristöhistorioitsijan oma empiirinen tulkinta suomenruotsalaisten suhtautumisesta eri asioihin ja millaiset asiat he sivuuttavat. Tämä tuntui todella ärsyttävältä ja mustavalkoiselta tulkinnalta; eniten se ehkä kirpaisee sen takia, että noin asetetut määritelmät näyttävät monet asiat pysyvinä ja lähtökohtaisten edellytysten vankeina. Niin kuin tiettyjen suomalaisten melankolisuus olisi ikuinen risti, jonka tämä kansa on saanut lahjaksi taipumuksestaan unelmoida suurista linjoista ja idealisoida asioita.

Useisiin suomenruotsalaisiin tutustuneena täytyy kylläkin myöntää, että olen monesti ihmetellyt mistä se loputon korrektius ja hillitty kohtuullisuus oikein kumpuaa. Näiden tuntemieni ihmisten keskustelu keikkuu siinä helppojen arkisten asioiden kuten hankintojen, tuttujen ihmisten kuulumisten ja lemmikkien taipumusten välillä. Ensin ajattelin, että tässä nyt murretaan ensin jäätä koska itse olin vieraampi ja sitten upotaan niihin jokaista järisyttäviin tulkintoihin elämän tarkoituksesta ja toisaalta sydäntä riipaisevasta idealismista, joka kyseenalaistaa kaiken maallisen ja konkreettisen kaikkein arvokkaimpien ideoiden tieltä. Tuota syventymistä ja filosofointia ei kuitenkaan suomenruotsalaisten kohdalla koskaan ole tullut. Silloin sai itsensä kiinni miettimästä missä on tuon kansanosan uppoutuminen. Tiedän kuitenkin, että en ole tavannut jokaista suomenruotsalaista.

Itse en usko, että kyse olisi näin radikaalista asiasta, että suomenruotsalaisten aivotoiminnassa olisi oleellista eroa, mutta en myöskään usko, että se sosiaalinen pääoma olisi niin totaalisen pitävä asia, joka säästää jokaisen yhteisön jäsenen murheen alholta ja keskittää hänen ajatuksensa konkreetteihin asioihin, kuten talkoissa hääräämiseen. Löytyykö vastaus sieltä millaiset Sveat ovat alunperin lähteneet suomen rannikoita asuttamaan ja selvinneet. Onko korostunut asiasuuntautuneisuus siis sittenkin kirjoitettu geeneihin? Sitä on vaikea uskoa.

Luen tässä juuri Zen ja moottoripyörän kunnossapito nimistä kirjaa, jossa kirjoittaja jakaa ihmiset klassisen järjellisiin eli analyyttisiin ihmisiin ja toisaalta romanttisiin eli kokemuksellisiin ihmisiin. Hänen mukaansa jokainen tulkinta ja ajatusrakenne on tulkittavissa tämän kahtiajaon kautta ja hänen mukaansa tasapainoinen elämäntapa ja järjellisyyden positiivinen hyödyntäminen sellaisten ylilyöntien kuten esimerkiksi ympäristökatastrofien välttämiseksi on löydettävissä järjellisyyden esteettisestä puolesta, joka ei ole koskaan teknologian esiinmarssin jälkeen päässyt kaiken paskan alta esiin.

Tuo jaottelu vain jatkaa tätä kokemuksellisuuden ja arvotulkintoihin pohjaavan ajatusmallin ja toisaalta analysointiin, lokeroimiseen ja "välineellisiin" seurauksiin keskittyvän ajatusmallin erottamista. Kumpikaan ei yksin voi koskaan selittää maailmaa; kumpikaan ei pääse atomien eikä Jumalan kautta tyhjentävään malliin, jonka kautta voitaisiin tavoittaa ydintä.

Zen ja moottoripyörän kunnossapito asettaa jossain välissä vastakkain myös itämaisen filosofian ja analyyttisen järkiperäisyyden eri kieltä puhuvina ja siksi toisiaan ymmärtämättöminä suuntauksina. Minun on kyllä hyvin helppoa ymmärtää, että suomenruotsalainen talkoisiin osallistuva insinöörimies ei varmasti näkisi itämaisen filosofian tietoisuuden tasojen tai kokemuksellisuuden laajentamisessa mitään omaksumisen arvoista. Sellaista tarvetta hänellä ei ole.

Vasen ja oikea. Oikea ja vasen. Minun keittiöpsykologiani tuo myös esille yksinkertaistavan ja myös jollain lailla herjaavan kysymyksen siitä toimiiko poliittinen oikeisto pelkästään vasemmalla aivopuoliskolla ja vasemmisto oikealla aivopuoliskolla. Monesti tuntuu, että vasemmiston tapa pyhittää teknisesti/taloudellisesti kestämättömät idealistiset utopiat ihanneyhteiskunnasta ovat suoraa tuotetta heidän tarpeestaan asettua toisten ja varsinkin vähäosaisten asemaan ja nähdä, että se on elämässä tärkeintä.

Samaan aikaan välineellisiin tuloksiin ja järkiperäisen analyyttisyyden vaatimiin perusteluihin keskittyvä oikeisto ei voi ymmärtää missä todellisuudessa vasemmistolainen idealismi oikein elää, kun heidän kaikki ehdotuksensa ovat vain niin kestämättömiä eivätkä perustu järkeen. Miksi pitäisi syytää rahaa jonnekin, missä se ei saa mitään aikaan, ei tuota mitään, ei pureudu minkään selkeän helposti määriteltävän tekijän muodostamiseen tai uuden konkreettisen ja silmällä havaittavan muutoksen aikaansaamiseen.

Itse olen aina pitänyt suuressa arvossa vasemmistolaista ja suomenruotsalaista poliitikkoa Claes Anderssonia, josta kukaan ei varmasti tekisi tulkintaa, että hän edustaisi niitä vasemman aivopuoliskon suomenruotsalaisia. Hän on vahvasti inhimillinen ja sivistynyt mies, joka on lukeneisuutensa ohella syvästi taiteellinen ja kokemuksellinen ihminen. Hän on myös tuonut oman analyyttisen ja järjellisen lahjakkuutensa palvelemaan inhimillistä kokemuksellisuutta.

Zen ja moottoripyörän kunnossapito on vasta puolessa välissä joten odotan löytyykö loppuun mennessä jonkinlainen harmonia järjellisyyden ja kokemuksellisuuden rajapinnasta, jonka valossa ihmisten olisi mahdollista löytää yhteistä kieltä ja elää tasapainossa ympäristön kanssa.