Kaksi askelta eteen, yksi taakse: kohti olennaista

Kun mietin nuorempana omaa alanvalintaani etsin suuria kertomuksia. Etsin ohjenuoraa tai ennemminkin kantavaa näkökulmaa, joka lähtisi viemään eteenpäin. Kun sitten päädyin yhteiskuntatieteisiin, niin tein valinnan ihan pelkästään sillä ajatuksella, että saisin työkaluja oman elämäni hahmottamiseen. Sosiologian tarkasteltavana ovat yhteiskunnalliset ilmiöt kaikessa moninaisuudessaan. ...kohteet vaihtelevat yksilöiden ongelmista maailmanlaajuisiin kysymyksiin, uskonnosta talouteen ja nuorisokulttuurista perheeseen. Olin löytänyt etsimäni.

Noita työkaluja tarjoavat kuitenkin hyvin erilaiset tieteelliset näkökulmat sekä myös epätieteelliset. Minulta kesti todella kauan hahmottaa miten psykologian, sosiologian ja filosofian perusnäkökulmat eroavat toisistaan. Oma gradunikin perustui pitkälti siihen, mitä koin sosiologisesta näkökulmasta uupuvan ja mitä ajattelin opetusfilosofian voivan siihen tarjota. Loppujen lopuksi oma opiskeluni oli siirtymistä pois sosiologiasta kohti filosofiaa. Pois (positivistisesta) tieteestä kohti fenomenologista realismia.

Psykologiaa tulin vain sivunneeksi, mutta niihin näkökulmiin olenkin sitten syventynyt noiden self-help menetelmien, terapiajaksojen ja muun psykologisen lukemisen kautta. Jotenkin tuntuu, että nuo eri tieteelliset näkökulmat toimivat vierekkäin suhteessa kaksi askelta eteen ja yksi taakse.

Sanotaan, että kaikki -ismit ovat vaarallisia, köyhdyttäviä mustavalkoisen yksinkertaistavia ja vievät aina tarkasteltavasta kohteesta jotakin pois. Ehdoton nuori totuuden janoinen mieli kuitenkin etsii juuri jotain ehdottoman todellista, kyseenalaistamatonta ja selkeänä esittäytyvää "totuutta" jota lähteä seuramaan. Siksihän monet fanaattiset järjestöt ammentavatkin toiminnassaan nuorten rekrytoinnista.

Nuoreen kolahtaa se kun joku lupaa hänelle vastauksia ja antaakin vastauksia. Nuori ei vain vertailukohtien puutteessa pysty mitenkään itse vertailemaan auttavatko nuo vastaukset häntä ollenkaan oikeaan suuntan, jos tavoitteena pitää oman elämänhallinnan kehittymistä tai elämänmahdollisuuksien laajentumista sekä itsellä että ympäristöllä. Nuorta ei viedä kysymysten äärelle vaan köyhien vastausten äärelle. Jonkun toisen ihmisen ahdas elämänfilosofia siirretään sellaisenaan. Silloin ei tosiaan voi puhua totuuden tavoittamisesta. Mutta nuori ei ole kranttu silloin kun hänelle tarjotaan viitekehys käsittää koko kaoottisena esittäytyvä maailma.

Törmäsin taas tuohon maailman kokonaisuuden vangitsemiseen ideologian sisään alkaessani lukea pitkästä aikaa omaan aihepiiriini liittyvää kirjaa Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka. (toim. Timo Purjo ja Eevastiina Gjerstad) Sen sanoma oli yhdistelmä monia aikaisempia lukemiani, esitti myös uusia näkökulmia, mutta jotenkin kaikista artikkeleista silti kuulsi edelleen se suurten kertomusten idea: Kertomus joka vangitsee todellisuuden sisimmän sielun.

Kirjassa yhdistellään eri suuria kertomuksia. Siellä on muun muassa tarkoituksellisuusteorian (logoteorian) yhteydessä luonnehdinta buddhismin neljästä jalosta totuudesta ja miten ne suhtautuvat ihmisen elämänhallinnan haalimiseen. Filosofia on aina kokoelma rinnakkaisia kilpailevia näkökulmia, jotka väittävät pystyvänsä puristamaan totuuden johonkin hallittavaan muottiin. Totuus on kuitenkin niin laaja, että maailmanhistoria on pitänyt kaikkein viisaimpina heitä, jotka eivät yritä vangita sitä. Mutta tottakai niitä on kiinnostava lukea. Mahtavia ajatuksia ja totuutta lähestyviä teorioita, joista jokainen päätyy omalla kohdallaan haukkaamaan ilmaa, siinä missä kuvittelevat perhosen liitävän. Totuus ei ole yksi vaan monta.

Ambivalenssin käsitteen hyväksyminen oli sosiologiassa todella vaikeaa. Se näyttäytyi (ja näyttäytyy osaksi edelleen) relativistisena ja vetäytyvänä, varsinkin kun puhutaan asioista kuten yhteiskunnallisen moraalikäsityksen kehittyminen. Itselleni tietyt asiat ovat taivaan tosia eikä niiden kohdalla voida puhua suhteellisuudesta, vaikka niiden lähde onkin kokemuksellisuus ja intuitio. Ambivalenssi tuintui köyhdyttävältä ja esittää monimutkaisen yhteiskuntarakenten kaaoksena, jossa asioiden tapahtumisen järjestykselle ja systeemille ei näyttäydy mitään kyseenalaistamatonta kriteeriä. Ambivalenssin käsite näyttäytyy kuin kaikki olisi kyseenalaistettavissa. Joidenkin mielestä siitä kumpuava ahdistus on vain hyväksyttävä, toiset tarjoavat vastaukseksi uusia suuria kertomuksia.

Käsitän tuon ambivalennsin tässä kohdassa kuitenkin eri tavalla. Kun ambivalenssi tuodaan lähemmäs elämänhallinnan teemaa lähestytään suhteellisuudentajun näkökulmaa. Tässä kohdassa irrotaan suurten kertomusten perinteestä ja siirrytään kohti samanaikaisten, osaksi päällekkäisten, näkökulmien hyväksymistä. Maailmaa ei voida enää pelkistää, esittää yhdellä viitekehyksellä vaan useilla ja samanaikaisilla. Totuus ei löydy yhdestä näkökulmasta vaan useasta.

Muistan eräältä työhyvinvoinnin luennolta kuinka luennoitsija, psykologian professori, kirjoitti liidulla taululle lauseen "Terveyttä on suhteellisuudentaju." Se oli kaikki mitä hän kirjoitti tuon luennon aikana. Käsittelimme oman työmäärän hallitsemista, erilaisia sudenkuoppia, joiden kautta voi päätyä luopumaan omasta toimijuudestaan, subjektiivin suvereniteetistä ja päästää tilanteen ajelehtimaan.
Viisaus ei ole koskaan ismiä vaan lähestyy enemmänkin suhteellisuudentajua.

Olimme pari viikkoa takaperin purjehtimassa perheen miesten kesken ja siellä luin tuota Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka -kirjaa miehistölle ja pohdimme siinä elämän hyväksymistä. Isäni kertoi, että hänellä oli vuosikaudet työhuoneensa seinällä stoalainen Tyyneysrukous: Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan. Viisautta nähdä mihin kannattaa energiansa pistää. Rohkeutta tarttua toimeen. Elää lopun roskan kanssa. Stoalainen ajattelu virisi länsimaisen filosofian syntyaikoina, mutta se on jo silloin tavoittanut jotain aika olennaista. Vaikka onkin samalla esimerkki taas uudesta suuresta kertomuksesta.

Kun siirrytään ehdottoman totuuden tavoittelusta hyvinvoinnin tavoitteluun, niin samalla otetaan askel kohti ambivalenttista asennetta: "Hyväksynkö, että en voi tietää totuutta, jos siitä hyvästä tulen onnelliseksi?" Psykologia keskittyy ihmisen hyvinvoinnin tarkasteluun, tasapainoisuuden hahmottamiseen, ylilyöntien ehkäisyyn, oman kokemuksellisuuden ja tarpeiden hahmottamiseen ja rakentavaan kanavoimiseen. Ei puhuta suurista kertomuksista vaan miten saa syötyä ja nukuttua tarpeeksi.

Ahdistusta ei kuulu/tarvitse hyväksyä. On mahdollista löytää tapa nähdä asioissa tarkoituksenmukaisuutta ja elämää palvelevia asioita, jotka vievät tilannetta elämänmahdollisuuksia laajentavaan suuntaan. Samalla asioita on mahdollista arvioida eikä kaikki ole hahmotonta relativistista massaa. Asioiden arviointi ei kuitenkaan tähtää tyhjentävään määrittelyyn vaan olennaisen erottamiseen. Muu soopa kulkee sitten siinä sivussa ja siitä voi lähinnä huvittua.