Todellisuus ilmastopelottelun ja -vähättelyn takana?

Luin reilu viikko takaperin artikkelin, joka hieman kärjistävällä tyylillä käsitteli tunnettua ja pelottavaa skenaariota, arktisten metaaniklatraattien sulamista ja metaanin ilmakehään vapautumista. Metaanin vaaroja on käsitelty näissä yhteyksissä jo 20 vuotta, mutta koska varmoja ennusteita ei ole mahdollista antaa, tämä skenaario on jäänyt lähinnä scifi-leffojen ja kirjojen aineistoksi, kuten Risto Isomäen kirjoihin. Kannattaa muuten tutustua, kutkuttavia apokalypsioita.

Lukemassani metaanin vaikutuksia käsittelevässä artikkelissa annettiin kuitenkin hyvinkin hätkähdyttäviä ja arvostettujen asiantuntijatahojen kannanottoja, jotka povaavat mahdollisesti todella dramaattista lämpötilan nousua vielä sadan vuoden sisällä. Tämän voi joku tulkita ilmastopelotteluksi, mutta on vaikeaa uskoa, ettei ilmasto tulisi todellisuudessa lämpenemään. Muutoksen jyrkkyys riippuu lähinnä skenaariosta, jota tarkastellaan.

Ilmastotavoitteissa puhutaan, että tavoitteena on säilyttää maapallon lämpeneminen alle +2 asteessa, mutta lukemani perusteella en itse enää usko, että siihen olisi mahdollisuuksia. Yli luultavasti mennään, mutta mitä ne muutokset sitten konkreettisesti tarkoittavat? Jokainen voi googlata ja löytää tietoa, itse liitän tähän yhden artikkelin mitä +4-asteen maailma tarkoittaa. Merenpinta nousisi lievällä ennusteella noin metrin ja pakottaisi miljoonat ihmiset evakkoon. Samaten lievän ennusteen mukaan kuivuusalueet laajentuvat, eli jos todellisuus on jotain Etiopian kuivuuksien kaltaista ilmastonmuutosta, on rehellistä sanoa, että se johtaa miljoonien ihmisten nälänhätään. Ihmisten, jotka eivät ole aiheuttaneet pienintäkään osaa tästä ilmastonlämpenemisestä.

Noita skenaarioita lukiessa tulee myös mieleen, että suurin osa tutkijoista ottaa sen lievemmän kannan eikä sitä worst case scenario-vaihtoehtoa. Mutta kun näistä asioista ei voi tietää ja siihenhän se ilmastopelottelukin perustuu. Kukaan ei voi varmasti sanoa, että metaanipäästöt eivät räjähdysmäisesti kasva 2050 mennessä ja merenpinnan ja lämpötilan nousu tee ruuan tuotannosta ja merien elämästä täysin mahdotonta. Kysymyshän kuuluukin onko meillä varaa katsoa se kortti?

Hyviä kysymyksiä ovat mistä saadaan puhdasta vettä ja mistä saadaan ruokaa, kun monet alueet muuttuvat joko paahtavan kuumiksi, tulvaisen sateisiksi tai toistuvien myrskyjen reitille? Siitä syttyvät sodat ovat eloonjäämissotia ja se näkökulma kyllä selkäpiitä kylmää. Miten pakolaistaaltoihin suhtaudutaan jos heille ei ole tarjota ruokaa? Annetaan kuolla? Ja toisaalta miten se eroaa nykytilanteesta?

No tämä tuppaa nyt juuri menemään sen ilmastopelottelun puolelle, mikä ei ole tarkoituksenani. Minusta tässä tilanteessa on erityisen kiinnostavaa miten eri ihmiset suhtautuvat ja reagoivat näihin uutisiin. Osa menee puoleksi tunniksi lähes hyperventilaatioon ymmärtäessään mitä maailmalle tapahtuu, osalle tapahtumat ovat niin kaukaisia ja täysin ilman kosketuspintaa arkipäivän elämään, ettei päätä juuri pakota, vaan voi rauhassa jatkaa omaa elämää samaa rataa. Osa ottaa puolustuskannan.

Minulle ihan konkreettinen asia on se, että oman auton ostaminen tuntuu todella pahalta. Myönnän kyllä, että reagoin tähän melko tunneperäisesti, koska eihän se minun autoilemattomuuteni tätä kokonaisuutta enää käännä. En itsekään enää luota ihmislajiin sen vertaa, että uskoisin 100 miljoonan muun ihmisen ajattelevan aatteellisesti ja yhtäkkiä vain jättävän autonsa kotiin. En usko heidän pystyvän siihen. Toivottavasti olen väärässä. Haluan vielä joskus karistaa orastavan kyynisyyden.

Tuntuu myös aika hurjalta, että tällaiseen maailmaan sitä on tuomassa uutta ihmistä. Se tuntuu siksi pahalta, että tämä uusi ihminen ei ole ollut itse mitenkään päättämässä tai vaikuttamassa siihen, että asiat ovat näin päin helvettiä. Hän joutuu vain oppimaan tavan elää täällä paskan joukossa ja löytää tapansa suhtautua ja perustella se miksi ihmisiä tullaan tappamaan ruuan ja veden puutteen vuoksi. Ehkä siihen on tulevaisuudessa jokin uusi elonjäämisen ideologia perusteluksi. Saapi nähdä.

Ehkä se lapsen hankinta kuitenkin kertoo jostakin toisenlaisesta eetoksesta elämää kohtaan. Elämän jatkaminen on yhdenlainen luottamuksen mittari, että loppujen lopuksi kehityksen suunta on kuitenkin kohti harmonisempaa todellisuutta. Tämä ajatus on nykyään monelle ihmiselle vieras, koska he ovat menettäneet uskonsa ihmisen kykyyn ymmärtää omaa parastaan. Todelliset nihilistit ja ekofasistit eivät voi edes kuvitella lisääntyvänsä ja jatkavansa ihmiskunnan typeryyttä. He eivät usko ihmiseen olentona jos ovat koskaan edes uskoneet.

...ja onhan se omakin usko koetuksella näiden uutisten äärellä. Mutta välillä tulee myös joitain hyviä uutisia. Toivoisi vain, että se hyvien ja huonojen uutisten suhde olisi vähän toisenlainen, enkä tällä kertaa osoita sormella mediaa.

Siperian ikiroudassa kytee aikapommi

Metaanin määrä ilmakehässä kasvanut hälyttävästi

Metaanin vapautuminen ilmakehään suuri huoli

Tuore IPCC raportti ilmastonmuutoksen johdannaisvaikutuksista ja riskeistä

Sehän tässä muutoksen rajuudessa on sinänsä positiivista, että porukalta putoaa pois se perustelu, että "ei minun elinaikanani." Kyllä paljon ehtii tapahtua vielä sinäkin aikana kun täällä vielä heilutaan. Just wait and see.

Uuden elämän kevät

Kevät on ollut kiireisempää kun osasin taas uumoilla. Toisaalta nyt on jotenkin ollut myös sellainen olo, että ihan kuin olisi pientä kevätuupumusta, vaikka tämä vuodenaika onkin itselle paras kaikista. Onhan tästä kevään koittamisesta ollut sellaisiakin tutkimuksia, että pohjolan pitkään hämärähetkeen liittyvä sininen valo on parasta ihmisen piristämisessä ja nyt kun valkoinen kirkkaus meidät ympäröi, se ei ole mitenkään yksiselitteisesti piristävää. Itsemurhalukematkin ovat keväisin koholla. Tähän vuodenaikaan liittyy myös monien aktiviteettien tiivistyminen ja kasaantuminen, ihminen voi vahingossa jäädä kevään jyräämäksi.

Sitä kannattaa ihan tietoisesti yrittää ehkäistä. Itse tein silloin muutama vuosi sitten kokeilun, että yritin tavoittaa itselleni seesteisemmän kuukauden, elokuun, tunnelmaa tässä maalis-huhtikuussa. Siinä oli se idea, että kun elokuussa kesä on jo kypsymässä päätökseensä ja sellainen kiihkein kesästressi on helpottanut, on melko leppoisa olotila ja lähinnä fiilistelee viipyvää lämpöä. Mikä sitä nyt kenellekin on se leppoisin kuukausi, siihen tunnelmaan voi yrittää päästä myös näin kevään pyörityksessä.

Meillä suunnitellaan keittiöremonttia. Se on virkistävää ja antaa jotain suunnittelemista ja lupauksen käytännön askareista kun pääsee purkamaan vanhaa ja rakentamaan uutta. JEE. :) Olen itse aina fiiliksissä kun saan jonkin projektin johon paneutua, suunnitella ja sitten toteuttaa. Se toteuttaminen on omalla kohdalla se jännittävin juttu, kun tykkään tehdä käsillä, mutta toisaalta rempat eivät ole koskaan mitenkään helposti ennakoitavia projekteja, niin siinä pääsee sopeutumaan yllättäviinkin tilanteisiin. Harrastelijan epämukavuusalue, mutta antoisa sellainen. Pistän tähän muutaman kuvan projektin alkutilanteesta. Joku päätön pyökin rakastaja tämän nykyisen on joskus kasannut, mutta nyt haetaan jotain valoisampaa ja kontrastikkaampaa ratkaisua, ja ennen kaikkea lisää lasku- ja säilytystilaa. Vanha keittiö on muuten myynnissä, jos kiinnostaa.

Ehkä tässä on myös jonkinlainen elämäntilanteeseen liittyvä kypsyminen käsillä, kun meille on kesällä syntymässä lapsi. Itse sitä näemmä prosessoi jonkinlaisella valmistautumisella, mikä omalla kohdalla tarkoittaa luontevasti keittiöremonttia. Sitten syksyllä on varmasti kädet täynnä muuta ajateltavaa, ja on mukavampi lämmittää sitä vellikulhoa uudessa keittiössä. Ja tässä vaiheessa myös asennoituu, että kun suuria reissuja ei nyt ole lähiaikoina tiedossa tämän elämänmuutoksen seurauksena, niin luonteva projekti löytyy täältä kodin sisältä. Tuleva isä tässä pohtii elämänsisältöään ja itsensä toteuttamista. Vielä pitäisi tietenkin lukea muutama kirja aiheesta helpottamaan mahdollista kipuilua. Teoria ennen käytäntöä. ;)

Remppaamiseen taivuttavat myös koiran kolttoset, kun se on huurupäissään remunnut pitkin ja poikin ja olohuone-eteisakselilla ei enää juuri ehjää listan pätkää löydy ja mööpelit ovat myös kokeneet kovia. Ehkä se on kasvattanut meitä jollakin lailla välittämään tuosta vilpittömän hyväntahtoisesta mutta turhautumisen riivaamasta luontokappaleesta. Sillä on yksin ollessa näköjään taipumus sellaiseen henkeen, jota kuvaa hyvin pohjalainen sanonta: "Pirelkää musta kiinni, notten mä revi rahojani." Olisi joskus mukava nähdä miltä sen päiväohjelma täällä kotosalla näyttää kun muu porukka on työmaalla. Ehkä se on jotain tällaista.

Tässä nyt totutellaan ajatukseen, että jos kaikki menee hyvin, meitä olisi täällä syksyllä sitten neljä. Mitähän kaikkea se tuo sitten mukanaan, siitä tulee varmasti tännekin jotain rustattua.

Yhteis(ö)laulua

Liityin vuoden alusta kuoroon. En enää edes muista mistä idea alunperin lähti, mutta erityisesti halusin elvyttää vanhaa lauluharrastusta ja saada harrastuksen, jossa on muita ihmisiä ympärillä. Bonuksena sain tietysti eliniän odotteen pidentymisen, koska onhan laajalti tiedossa, että kuorolaulu tilastollisesti ennakoi pitkää elämää ja ehkäisee monilta elintapasairauksilta ja syrjäytymiseltä, näin suoraviivaistettuna. Elän siis muutaman vuoden pidempään tekemällä jotain mikä on mukavaa. Aika hyvä diili. No sisäinen sosiologi herää kuitenkin havainnoimaan myös muita kuorolaulun ulottuvuuksia.

Olen siis itse laulanut aiemmin vain soolotyyppisesti ja klassista laulua vuoden verran opiskellut, mutta kuorossa en ole laulanut koskaan aikaisemmin. Olin kouluaikana se soolon laulaja, joka sai keskittyä siihen, että yleisö kuunteli yksin häntä. Kyllähän sitä nautti huomion keskipisteenä olemisesta, esiintymisestä ja että pääsi yleisön eteen näyttämään taitonsa. Silloin sai kiksit siitä, että oli siinä yksin. Nyt sitä kaipaa jotain muuta.

Kerroin sitten kuoroon liittymisestä kaverilleni, ja ensi fiilisten perusteella kuvasin kuorossa laulamista vähän samanlaiseksi kuin purjehdusta, joka meillä on tämän ystäväni kanssa yhteistä: porukan yhteinen tavoite, fyysisyys ja psyykkisyys yhdistettynä samaan toimintaan, koordinaatiota ja ympäristön tiedostamista vaativaa keskittymistä. Kuorolaulu on tosiaan kaikkia noita ja se on siksi melko monipuolista toimintaa.

Jokainen osaa laulaa yksin. Osa osaa laulaa yksin niin mahtavan hyvin että he täyttävät musikaalisella karismallaan valtavan lavan ja vaikka 50 000 kuulijan odotukset. Yhdessä laulaminen on kuitenkin eri asia, koska siinä olennaista ei ole pelkkä yksilösuoritus.

Olimme kuluneen viikonlopun laululeirillä muuan leirikeskuksessa ja vietimme näin tehokkaan vuorokauden laulun äärellä. Illalla kuunnellessani vanhempien kuorolaisten pienryhmäesityksiä mietin ihaillen pöydässä, että se kuulosti siksi niin hyvältä, koska he kuuntelivat toisiaan. Lopputulos oli jotain sellaista, mitä yksikään kuorolainen ei olisi yksin pystynyt koskaan saamaan aikaan. Kuorolaiset tarvitsevat toisensa ja siinä on jotain aika siistiä.

Yhteisöllisyys ei välttämättä tarkoita riippuvuussuhdetta, vaan yhteisö voi rakentua myös sellaisten ihmisten tai toiminnan ympärille, missä yksilöt jakavat aikaa vaikka heillä ei ole mitään selkeää yhteistä tavoitetta, johon kaikkia tarvittaisiin. Sellainenkin toiminta tuntuu hyvältä, koska siinä ainoa kriteeri yhteiselle jakamiselle on oma halu, jolle ei tarvitse olla mitään sen suurempaa nimittäjää.

Itse kuitenkin nautin myös sellaisesta toiminnasta, jossa yhteisö toimii yhteisen tavoitteen ympärillä, tavoitteen, joka jaetaan ja jota kaikki pitävät tärkeänä ja haluavat vaikuttaa, että lopputulos olisi mahdollisimman hyvä. Itse kun en ole koskaan joukkueurheilua juuri harrastanut, tällainen kokemus on tullut vastaan vasta aikuisiällä. Ehkä siksi esimerkiksi nuorisopurjehdustoiminta oli itselleni niin suuri juttu, koska siellä koin ensimmäistä kertaa juuri sellaista yhteen hiileen puhaltamista ja porukan hitsautumista. No kuorolaulu on tosiaan yhteen hiileen puhaltamista. Toiminta ja kehittyminen voivat lähteä liikkeelle vasta kun kaikki osallistujat allekirjoittavat tavoitteen.

Vaimo vanhana kuorolaulajana sanoi, että hänelle yksi merkityksellinen ja keskeinen asia kuorolaulamisessa on ollut toisten yhteisön jäsenten panoksen kunnioittaminen. Tämä tarkoittaa sitä että kun jonkun osaporukan osuutta hiotaan, muut kunnioittavat heidän palasensa prosessia hiljaisuudella. Kuoro on myös sikälikin avoimuutta ja jakamista ruokkiva yhteisö, että harjoiteltaessa jotain ennalta outoa kappaletta, virheiden tekemistä rohkaistaan aivan poikkeuksellisesti. Jos ihminen antautuu vielä puolituttujen ihmisten joukossa asettamaan jotakin niin henkilökohtaista kuin oman lauluäänensä alttiiksi valistuneille kuulijoille, niin hän todella luottaa siihen, että hänen heittäytymistään ei palkita pahalla. Yksilö kelpaa yrittäen ja vielä puutteellisena. Yhteisö ottaa huomaansa.

Tässä yksilökeskeisessä ajassa myös yhteisöjä on onneksi vielä olemassa. Yhteiseen tavoitteeseen ja keskinäiseen riippuvuuteen perustuvat yhteisöt ovat kuitenkin keskimäärin tavoitteiltaan varmasti hieman erilaisia kuin 100 vuotta sitten. Jos silloin nuottakuntaan tai paliskuntaan liittyminen tarkoitti elinkeinon harjoittamisen yhteisöä ja motivaationa oli saada ruokaa, että säilyy elossa, meidän nykypäivän yhteisöjemme tavoitteet ovat luovempia, esteettisempiä ja elämän välttämättömien edellytysten ulkopuolisia.

Niin kuin nyt kuorolaulu, jossa jäsenten tavoite on kuulostaa yhdessä kauniilta ja harmoniselta. Yhteislaulu nyt sattuu vain olemaan luonteeltaan hyvin tehokas yhteisöllisyyden kokemuksen nostamisen keino, kuten kansallislauluistakin voi huomata. Voitte kuvitella millainen yhteisöllisyyden kokemus syntyy kun laulu vain jatkuu.