Maailma muutetaan yksi ihminen kerrallaan

Luin taas palan matkaa Maija-Riitta Ollilan kirjaa (Moraalin tuolla puolen) ja sain uusia virkistäviä ajatuksia. Olen täällä blogissanikin joskus hehkuttanut dialogisen filosofian edustajaa Martin Buberia, jonka ajattelussa vuorovaikutus ja kohtaaminen vasta luovat todellisuuden. Tässä ajattelussa vuorovaikutuksen toinen osapuoli, ihminen, tunnustetaan avoimesti riippumattomana ja itseisarvoisena päämääränä, tästä tulee ajattelun Minä-Sinä –suhde.

Maija-Riitta Ollila vie Buberin dialogista todellisuuskuvaa ja kohtaamisen logiikkaa eteenpäin hahmotellen sen kautta Rendezvous-etiikkaa. Tämä ajatus tarkoittaa, että vuorovaikutuksessa ihmiset aina herättävät toisissaan reaktion. Joku ihminen herättää minussa reaktion, tuo esiin jonkin ajatuksen itsessäni ja minä toimin tuon kokemuksen tuloksena jollakin tavalla. Maija-Riitta Ollila käyttää tuosta satunnaisesta muuttujasta käsitettä Kolmas, jolla hän pyrkii hahmottamaan reaktion tai heränneen kokemuksen tuloksen omaista luonnetta. Kaksi ihmistä vuorovaikutuksessa herättävät toisissaan jonkin kokemuksen siitä mikä on oikein ja mikä on väärin ja nämä kaksi ihmistä toimivat heränneen kokemuksen tuloksena.

Ollilan mukaan kolmas on periaatteessa objektiivinen ja nuo kaksi vuorovaikutuksen toimijaa jakavat saman tuloksen, vuorovaikutuksen tuloksena moraali näyttäytyy samanlaisena. Kuitenkin koska ihmisten todellisuuskäsitykset ovat hajanaisia, harhaisia ja epätarkkoja, kolmannen pohjalta syntyy vääristyneitä moraalisia tulkintoja. Ihmiset toimivat parhaan kykynsä mukaan, mutta koska tilannetta edeltänyt tieto on ollut vallinaista tai rakentamatonta, metsään menee toiminta.

Tämä siis tarkoittaisi myös sitä, että mikäli pystytään hahmottamaan toisen ihmisen todellisuuskäsitystä (mikä taitaa olla tyhjentävästi mahdotonta) ja päästään hänen kanssaan vuorovaikutukseen, niin oikeanlaisella vuorovaikutuksella, oikeita kysymyksiä tekemällä vuorovaikutustilanteesta olisi mahdollista rakentaa sellainen, että se tukisi yksilön rakentavia moraalisia tulkintoja. Olen sitä mieltä, että tuo yllämainittu prosessi on toteutunut monien ihmisten kohdalla automaattisesti. He ovat jo lapsuudessaan olleet vuorovaikutuksessa tahojen kanssa, jotka ovat pyrkineet herättelemään heidän ajatteluaan oikeaan suuntaan.Rakentavien vaikutteiden tuloksena heidän oma kokemuksensa oikeasta ja väärästä on muodostunut rakentavaksi ja elämänmahdollisuuksia tukevaksi.

Liian monen kohdalla vuorovaikutusympäristö on kuitenkin tarjonnut vain sellaisia aineksia, jotka eivät ole herättäneet yksilön ajattelua hyvällä tavalla. Kun taustalla on sitten vielä ollut hyvin rikkonainen ja osin vahingollinenkin käsitys todellisuuden suhteista, tuloksena voi olla hyvinkin vääristynyt moraali. Itse ajattelen, että mikäli rendezvous-etiikka on mahdollisuus herättää jokaisessa ihmisessä rakentava kokemus oikeasta ja väärästä, niin silloin vuorovaikutuksen toisen osapuolen on myös mahdollista ennakoida millainen vuorovaikutus hänen puoleltaan herättää toisen rakentavan moraalisen kokemuksen.

Joku älähtää nyt saman tien, että tuo on manipulointia. Minä vastaan, että kasvatus on tietoisesti tavoitteellista toimintaa, jonka tavoitteena on tukea yksilön omia toimintamahdollisuuksia. Rakentavat toimintamahdollisuudet tukevat samalla myös muiden ihmisten toimintaa ja yleisiä elämänmahdollisuuksia.

Nyky-yhteiskunta on paikoin vieraantunut elämästä ja toisista ihmisistä; autenttisesta viisauden tavoittelusta ja pitkäjänteisestä, kaukonäköisestä kokonaisuuden hallinnasta. Liian paljon ihmisten toiminta perustuu toiminnan välittömille seurauksille, nopeille vaikutuksille ja seurausten ajattelemattomuudelle. Vallitseva kuva siitä mitä on hyvä elämä, on suossa. On perheitä ja koteja, joissa ei olla aidosti kiinnostuneita läheisten tekemisistä, ei nosteta kissaa pöydälle, koska ihmisillä on ”itsemääräämisoikeutensa.” Ollaan niin häveliään korrekteja jättämään asiat omaan arvoonsa, että elämä on kohta vain pelkkää mössöä ja harmaata relativismia. Media suoltaa sitä paskaa, jota pinnalliset ihmismielet haluavat horroksessaan kuulla.

Miksi ei keskustella asioista? Onko se taito unohtunut? Onko vapaan kasvatuksen ja yksilön vapauden sukupolvi sitä koskaan edes oppinut? Ei haluta konfrontoida ja sanoa napakasti omaa mielipidettä mihinkään, koska ”kaikki on kuitenkin niin suhteellista, eikä toisten toimintaa saa tuomita.” Sanonpa tähän, että on mahdollista konfrontoida ja nostaa kissa pöydälle myös tuomitsematta.

Mitä ovat ne oikeat kysymykset, joilla keskustelu saataisiin taas heräämään ja ihmiset kiinnostumaan, tarttumaan vaikeasti hahmotettavia teemoja sarvista? Mitä kysymyksiä kysymällä vuorovaikutuksen Kolmas muodostuisi yleväksi kokemukseksi, joka motivoisi ihmistä toimimaan oikein? Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisen ajattelun herättelyssä olennaisinta ovat oikein valitut kysymykset. Toisen ihmisen kokemusta kuuntelemalla ja hahmottamalla hänen elämänhistoriaansa, on myös mahdollista hahmottaa minkä asian kirkastaminen auttaisi häntä hahmottamaan paremmin todellisuutta ja itseään sen osana.

Mietin mikä on se esittämisen tapa, jolla nyky-yhteiskunta herätetään keskustelemaan? Tietyllä tapaa, niin hirveältä kuin se kuulostaakin, kouluammuskelujen luonteiset tapahtumat ovat juuri niitä impulsseja, joilla relativismi pyritään särkemään. Se ei kuitenkaan saanut aikaan tilannetta, jossa ihmiset olisivat alkaneet keskustella. Tragedia oli liian yleismaailmallista ja etäistä, sen syitäkään ei koskaan todellisuudessa eritelty kunnolla tai käsitelty ajattelumallia, joka oikeutti sellaisen toiminnan. Tekijät todettiin yksiselitteisesti sairaiksi ja asia lakaistiin maton alle. Minä vain pelkään, että relativismin, välittämättömyyden ja vieraantumisen seurauksena anomiset vahingonteot tulevat lisääntymään.

Minusta on alkanut tuntua, että dialogisuuden hengessä tapa herättää maailma on provosointi. Kun vuorovaikutuksessa tulee kasvokkain toisen ihmisen kokemuksen kanssa, on myös helppoa nähdä millaisella provosoinnilla hänen ajatteluaan on mahdollista hieman ravistella ja elävöittää. Se ei ole manipulointia, koska toiminnan ainut tavoite on saada ihminen ajattelemaan. Tämä provosointi on vain sikäli raakaa toimintaa, että se ei voi tapahtua muuten kuin kasvokkaisessa välittömässä vuorovaikutuksessa, yksi kerrallaan. No tietyiltä osin samaan herättelyyn voi soveltaa myös ryhmäkeskustelua, jolloin tehokkaammin tavoittaa useamman kuulijan samanaikaisesti.

Joka tapauksessa pirunmoinen urakka. Toisaalta ajattelisin, että jos ”anna hyvän kiertää” –periaatteella lähdettäisiin porukalla liikkeelle, että jokainen pyrkisi aktiivisesti konfrontoimaan ja järisyttämään kohtaamiaan ihmisiä, niin keskustelu alkaisi varmasti jossain vaiheessa myös yleisellä tasolla olla rikkaampaa ja asiapitoisempaa. Kohta kaikki pyrkisivät provosoimaan toisiaan ja saataisiin aikaa mahtava keskustelu. Siitä ei nimittäin vielä sota synny vaikka asioista keskusteltaisiin ja keskusteltaisiin asiasta.

Lähdetään liikkeelle yksi kerrallaan.

Maailma on pilalla; otan lomaa

Opinnäytetyö valmistuu jotakin vauhtia ja samalla totutellaan puoliaikuiseen elämänrytmiin. Aikuiseen sikäli, että käydään kurinalaisesti töissä, mutta puoliaikuiseen, koska elämän kiinteät ja pysyvät elementit lähinnä vähentyvät. En kuitenkaan halua sanoa, että aikuisuus olisi pelkkää tylsää velvollisuudentuntoa ja itsensä rajoittamista; angstinen teini minussa vain kaipaa sitä juurettomuutta ja ennakoimatonta elämää.

Luin viikonloppuna Maija-Riitta Ollilan kirjaa Moraalin tuolla puolen, missä kirjoittaja erittelee todella osuvasti ja tarkkanäköisesti lyhytnäköistä "kevytetiikkaa", jossa nykypäivän ihmisten ajattelu perustuu kovin pintapuolisille mutu-tunteille. Ajattelua ei ohjaa niinkään tahto viisastua kuin elämässä leijuminen.

Itseäni kirjassa puhutteli erityisesti tunne-etiikkaa käsittelevä osio, jossa Ollila käsittelee tunteen perversiota. Ihmisen velvollisuudentunto, ja hänen oikean ja väärän tajunsa saattavat kääntyä vääristyneeksi, jos ihminen kokee vastuuntuntoa rajattomasti koko ihmiskunnan virheistä. Hän saattaa kokea velvollisuudekseen oikaista myös sellaiset laiminlyönnit ja epätoivotut asiat, jotka eivät ole hänestä itsestään lähtöisiä. Tämä voi esimerkiksi tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen myötäelää maailman tuskaa niin voimakkaasti, että alkaa kokea surua ja huonoa omaatuntoa maailman epätäydellisyydestä.

Tunne-etiikka on etiikan tavoitelluimpia muotoja, jolloin ihminen sitoutuu ja tiedostaa asioiden parhaan tolan eläytyen siihen tunteiden tasolla. Tämä on hyvin kokonaisvaltaista ja myös äärimmäisen motivoivaa; tunne on suuri voimavara ja kuin täydellistää ponnistelun. Jos sitä ei kuitenkaan mausteta järkietiikan terveellä maalaisjärjellä ja suhteellisuudentajulla, ihminen kokee syyllisyyttä asioista, jotka ovat toki parannettavissa, mutta joista hän ei ole itse kokonaisvaltaisesti vastuussa.

Tunne, järki ja viimeisenä tahto. Tahto-etiikasta Ollila käyttää sanaa Fortissimo-etiikka mikä tarkoittaa, että ihminen sitten painaa eettisten periaatteidensa perässä läpi harmaan kiven, vaikka matkan varrella huomaisikin, että hänen eettinen periaatteensa tuottaa hänelle itselleen pahaa oloa, eikä loppujen lopuksi edes toteuta alunalkaen jaloa periaatetta.

Tasapainoa, tasapainoa...tunnetta arvioidaan järjellä ja puskutraktoriksi eettiseen kamppailuun lisätään sopivasti tahtoa: pitäisi tulla hyvä. Jos paletista kuitenkin puuttuu joku palanen, niin lopputulos jää jollain tavalla vinoutuneeksi.

Itseeni tuo tunne-etiikka vetoaa sillä tavalla, että vaikka asioihin ja rakentaviin periaatteisiin sitoutuminen tunteella on hyvä asia, niin minulta hukkuu kerta toisensa jälkeen suhteellisuuden taju siitä, että olen osa kokonaisuutta, jossa kannan vastuuni itsestäni ja omasta välittömästä toiminnastani, mutta en ole vastuussa koko maailmasta. Tottakai kehityksen avainasia on tavoitella toiminnan laajempia positiivisia seurauksia ja taustalla tavoitellaan parempaa tai parasta mahdollista maailmaa, mutta sinne ei mennä vain minun panoksellani.

Ihminen elää itseään varten ja jos unohtaa elää itseään varten, siitä ei kukaan muu tule pitämään huolta. Omat tarpeensa ja ilon tavoittelunsa voi asettaa loputtomasti sivuun, eikä siitä kuitenkaan jaeta mitään mitaleja. Loppujen lopuksi vain alkaa kyynistyä, kun huomaa, etteivät omat hartiavoimat yksin riitäkään muuttamaan tätä maailmaa paratiisiksi.

Minulla oli jossain vaiheessa kavereiden kanssa ideointia, että kun nyt saan tämän kuuden vuoden uurastukseni opiskelun saralla päätökseen ja siirryn ainakin toistaiseksi pois opiskelun piiristä, niin tätä voisi juhlistaa lähtemällä Kuubaan salsaamaan tai muuten irrotella ja palkita itsensä näkemällä hieman muutakin kuin lähijunan kattopaneelit aamuruuhkassa. En pelkää jämähtäväni työelämään päästyäni, mutta nyt tuntuisi olevan oikea aikaa hieman maltillisesti revitellä ja tehdä sitä mitä mieli tekee. Se ei ole ennenkään ollut mahdotonta, mutta nyt aika tuntuu sopivalta.

Ihmettelen vain sitä, että olenko yksin ajatukseni kanssa, kun minun pitää antaa itselleni erikseen lupa tehdä sellaisia asioita, jotka eivät välttämättä olekaan loppuun asti rationaalisuuden kautta perusteltuja. Missä vaiheessa vastuunottaminen vääristyi ja muuttui vankilaksi? Vai onko se vain kaavamaisuudessaan niin turvallista ja helposti ennakoitavaa, kun kerta toisensa jälkeen asettaa ilontarpeensa sivuun ja uurastaa silmät kiinni?

Minä SAAN pitää hauskaa ja minä SAAN elää itselleni, ottaa elämästä kaiken irti. Tunne-perversion havaitsee myös sitä kautta, että kun tarpeeksi kauan jauhaa vastuullista mallikansalaisuuttaan, niin loppujen lopuksi haluaisi heittää hanskat tiskiin totaalisesti; myydä kaiken, vaihtaa nimen ja numeron ja aloittaa uusi elämä ilman vastuullisuuden haamua. Ehkei kuitenkaan aina tarvitse mennä niin äärilaidasta toiseen.