Iloloukussa?

Näinä vaikeina aikoina porukka käy uskomattoman kuumana ja ollaan herkkiä synnyttämään jakolinjoja. Ei eletä niinkään kompromissien aikaa kuin erontekojen aikaa. Sikäli tätä aikaa voi hyvin verrata tuonne 1900-luvun alun vuosikymmeniin. Ja samalla moni ihminen (minä mukaan lukien) yrittää tarjota joitain työkaluja tuon erontekemisen mekanismin ymmärtämiseen.

Luin Heikki Pursiaisen osuvan postauksen, joka oli suunnattu empatian oppitunniksi perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalolle. Empatia on määritelmänä kykyä pystyä tarkastelemaan jotakin ilmiötä useammasta kuin yhdestä näkökulmasta ja näin kykyä asettua myös toisen ihmisen asemaan jossakin tilanteessa. Kuten on täälläkin todettu; kouluissa on perinteisesti opetetettu tietoja, taitoja ja empatiaa, nykyään se alkaa tietovyöryn ja muun ajankäytön paineessa kaartua lähinnä kahteen ensimmäiseen.

Pursiaisen postauksessa oivaltavinta on kuitenkin tuoda näkyväksi tuo ihmisen toiminnan tarkastelu kannustinten kautta ja miten sen hahmottaminen, minkä perässä ihminen juoksee, tuo hänen muuten järjettömältä vaikuttavan toimintansa ymmärrettäväksi. Erilaiset kannustimet näyttävät ympäristön hyvin erilaisena ja ekonomisti selittää, tietysti hieman redusoivastikin, esimerkiksi ihmiskäsitysten ja maailmankuvien erilaisuutta sillä, että ihmiset juoksevat erilaisten asioiden perässä. Psykologi toisi tähän taas klassisen Maslowin tarvehierarkian ja selittäisi, että ihminen ei osaa tavoitella korkean asteen asioita, ennen kuin hän on tajunnut, että alemman asteen tarpeet on jo tyydytetty. Minä tuon sosiologina tähän Weberin päämäärärationaalisuuden vain yhtenä toiminnan muotona.

Koko kannustinteoriaahan voidaan syyttää ihmisen toimintaa redusoivaksi, koska se tunnustaa lähinnä hyödyntavoittelun näkökulman eikä näe ihmisen toiminnan muita vaikuttimia. Lisäksi kannustimista puhuminen haiskahtaa aina päämäärärationaaliselta toiminnalta ja jättää siksi muut toiminnan muodot sen ulkopuolelle. Ekonomisti ajattelee, että hyödyntavoittelu edeltää kaikkea päätöksentekoa ja ihmisen toiminnan arvot johtuvat sitten siitä mitä hän pitää tavoiteltavana ja hyödyllisenä. Tätä voisi pitää jonakin päämäärärationaalista päätöksentekoa avaavana ajatuskulkuna.

Se jättää kuitenkin tosiaan sivuun sen asian, että monet tekijät saavat ihmiset toimimaan myös puhtaasti tunteen pohjalta affektiivisesti ja toisaalta ihmisen on aina myös mahdollista lähteä toimimaan niin sanotusti arvo edellä, eli asettaa jokin asiantila edelle kaikkia hyötynäkökulmia, "hinnasta viis tähän pyritään." Kun lähdetään liikkeelle siten, että arvo määrittää sen mitä ihminen pitää tavoiteltavana, ja näin ohjaa hänen toimintaansa, silloin olennaiseksi nouseekin se, miten yksilö hahmottaa sen mikä on arvokasta.

Arvorationaalista päätöksentekoa on useilla elämänalueilla ja se ärsyttää ekonomistien miehittämää julkista valtaa, koska arvorationaalisuus ei tunnusta mitään numeroiden ylivaltaista todistusvoimaa. Kansantaloustieteilijä perustelee, että "Näin ei voi jatkaa koska meillä ei yksinkertaisesti ole rahaa" ja arvorationaalinen eli esimerkiksi köyhimpien auttamista kannattava kansalainen toteaa, että "raha ei saa määrittää tätä asiaa, sen on oltava markkinatalouden ulottumattomissa." Tai kuten Sixten Korkman totesi ranskalaisen poliitikon sanoin: Haluamme hyvinvointivaltiota, emme markkinayhteiskuntaa.

No kumpi siis edeltää ihmisen toimintaa hyötynäkökulma vai arvot? Tässä tullaan taas toista kautta samaan ontologiseen kysymykseen arvojen olemassaolosta ihmisestä riippumatta; eli ovatko arvot olemassa ennen kuin ihminen jotakin arvottaa? Erot tämänkaltaisissa perusoletuksissa saavat aikaan todella erilaisia ihmiskuvia, joiden edustajien on hyvin vaikeaa ymmärtää toistensa tapaa hahmottaa maailmaa. Siksi Tarja Halosen ja Jussi Halla-ahon keskustelu, jos sellaista olisi, näivettyisi niin nopeasti.

Kun puhutaan kannustimista, moni ajattelee että omiin kannustimiin ei ole mahdollista vaikuttaa. Ne vain ovat olemassa ja "jostain syystä minä haluan ison auton ja ison talon, se kannustaa minua." On kuitenkin ihmisen oma päätös haluaako hän avata ja purkaa omat kannustimensa osiin ja tutkiskella mistä mikäkin motivaatio johtuu. Tähän kannustan myös jokaista ekonomistia. Enkä siis tarkoita, että se purkaminen olisi tuon yllämainitun luonnehdinnan tasoista purkamista vaan syvälle menevää luotaamista, mistä kumpuaa tarve tietynlaisen toiminnan korostamiselle. Se on kuitenkin rohkeutta vaativaa hommaa, koska samalla voi vahingossa myös muuttua ja löytää reflektoimalla arvokkaammaksi kokemiaan kannustimia.

Mikä sinua kannustaa? Miksi? Mihin sinun tarpeisiisi nuo kannustimet vastaavat? Ajatteletko, että kannustimesi heijastavat joitain arvoja vai toisinpäin?

Minua kannustaa ilon tavoittelu, monia asioita elämässäni valitsen sillä perusteella, että koen niiden edistävän ilon löytämistä ja toisaalta jätän asioita valitsematta, koska koen, että ne heikentävät mahdollisuuksiani tavoitella ja löytää iloa. Se on sellaista päämäärärationaalista ilon maksimointia. Se ei kuitenkaan ole helppoa, koska samanaikaisesti pitäisi tuntea itsensä aika hyvin, että tietää mistä tulee iloiseksi.

Kun ilo on kannustin, myös se voi muodostaa kannustinloukun, nimittäin iloloukun. Kun saavutetussa elämäntilanteessa saa iloa jo monista asioista, mutta sisällään tietää, että "saadakseni vielä suurempaa iloa minun pitäisi laittaa vaakalaudalle osa tästä jo saavutetusta ilosta," se vaatii saavutetuista eduista luopumista tai ainakin niiden pistämistä peliin.

Jos esimerkiksi tiedostan, että saan perheen kanssa vietetystä ajasta iloa, mutta samalla sisälläni koen, että saisin paljon iloa myös itseni toteuttamisesta kodin ulkopuolella, jossakin omassa harrastuksessa, saattaa muodsotua iloloukku, jos luulen, että harrastuksista saatava ilo on suurempaa kuin perheen kanssa vietetystä ajasta saatava ilo. Saan kuitenkin ymmärtää, että iloa on erilaista ja sikäli tässä kohtaa ei ole oikein puhua kannustinloukusta.

Sen sijaan iloloukusta voisi puhua sellaisessa tilanteessa, että mietin valintaa kahden harrastuksen välillä, jotka ovat toisensa poissulkevia ajallisista syistä. Tätä mietin nyt kun harkitsen pitäisikö minun luopua jostakin aikaa vievästä asiasta, jotta voisin lähteä vapaaehtoiseksi uuden Koskelan vastaanottokeskuksen tukiryhmään. Uskon nimittäin, että siellä vapaaehtoisena toimiminen toisi suurta ja aitoa iloa, ehkä vielä suurempaa kuin joku nykyinen harrastukseni. Näin tässä ilon tavoittelun tilanteessa voi muodostua aito iloloukku.

Ja ekonomistin sanoin tätä valintatilannetta voi ymmärtää vain empaattinen ihminen, joka tajuaa, että jollekin ihmiselle maahanmuuttajien auttamisesta saatava ilo voi olla kannustin.

Ihmisestä hyvä tulee

Kun kaksi humanistia ja ihmisalan ammattilaista kasvattaa lasta, niin heikompaa hirvittää miten montaa lapseen henkisiin tarpeisiin liittyvää asiaa voi pyöritellä ja pohtia. Eräs nuori psykologimies sanoi, että hän ei luultavasti koskaan hanki lasta, koska tietää mikä kaikki sellaisen kasvattamisessa voi mennä pieleen. Joskus sanoin kavereille näistä asioista jutellessamme, että omasta mieelstäni mikään ei oikeuta ihmistä siirtämään omia neuroosejaan omille lapsilleen. Ehkä se kertoo jotain siitä millä asenteella itse näihin asioihin suhtaudun. Toki tiedostan että rennomminkin saa ottaa, kukaanhan ei tule koteihin seuraamaan mitä malleja lapselleen siirtää.

Poika on nyt vajaa 14 kk vanha ja terhakasti opettelee kävelyä ja muodostaa omia sanajäljitelmiä. Meillä on oikein hauskaa. Vietän isyysvapaata kotosalla tämän kuukauden. Meillä on muutenkin ollut tänä vuonna hienosti yhteistä aikaa kun sain pidettyä vanhempainvapaita myös sen kuukauden, joka isälle myönnetään äidin vanhempainrahakauden aikana. Ja opettajan kesäloma on tässä elämänvaiheessa tietysti mukava bonus. Suomen perhevapaat ovat aivan mahtava ja täysin oikean suuntainen asia. Tässä vaiheessa tarvitaan stressitöntä ja väljää yhdessäoloa, se on kirjaimellisesti sijoitus tulevaisuuteen. Onneksi nykyään on todella hyvää kirjallisuuttakin saatavilla, itse olen pitänyt muun muassa Jari Sinkkosen kirjoista, joiden sanoma ei ole välttämättä räjäyttänyt pankkia, mutta ollut selkoisuudessaan omiaan lisäämään luottamusta, että vanhemmuus on loppujen lopuksi suhteellisen yksinkertaista.

Kun isä opettaa poikaa, molemmat huutavat. Mutta kun poika opettaa isää, molemmat itkevät. - David Hays

Mutta mutta, kun se vanhempien vaikutus omaan lapseensa on kuitenkin niin läpeensä massiivinen. Vanha sanonta, että esimerkki on vahvin kasvattaja on totta varsinkin silloin kun lapsi seuraa vanhempiaan. Ja kuinka paljon vaikutteita pienikin lapsi imee. Ei vain sanoja tai tekoja vaan sävyjä, tunnelmia, reaktioita. Lapsi esimerkiksi aistii miten vanhemmat reagoivat johonkin yllättävään tilanteeseen ja luonnollisesti ottaa tämän reaktion annettuna mallina. Kuinka suuri osa asenteista ja tavoistamme reagoida ovatkin edelliseltä polvelta suoraan siirtyneet. Ja nehän ovat sekä positiivisia että negatiivisia.

Pienen lapsen kohdalla varhaisen tuen merkitystä ei voi liioitella. Sosialisaatiossa merkittäviä toisia (eli erityisesti vanhempia) merkittävämpää vaikuttajaa ihmiseen ei ole. Olen opiskeluaikana täällä blogissakin pohtinut kahta tekijää ja niiden yhteisvaikutusta. Nimittäin perusluottamuksen syntymistä ja toisaalta positiivista minäkuvaa. Nuo kaksi ovat hyvin merkittäviä ihmisen toiminnan, oma-aloitteisuuden ja toisaalta passiivisuuden määrittäjiä. Ihminen, joka on sylikokemuksessa saanut hyvän perusluottamuksen, voi nousta jaloilleen myös mahalaskujen jälkeen. Ja toisaalta minäkuva muodostuu myös lähiympäristön reaktioiden perusteella, ja on myös herkästi periytyvä taipumus.

Yksi paljon puhuttu mutta myös ristiriitaisia kannanottoja aiheuttava aihe on se, kuinka varhaisessa vaiheessa lapsi oppii hahmottamaan oman toimintansa vaikutusmahdollisuuksia, eli sitä, mistä osa käyttää käsitettä vastuunottaminen. Tämä aihe tuli esille mukavasti tuolla peruskoulupesulan blogikirjoituksessa minäkuvaa tukevasta attributioerheestä, ja miten se voi myös saada päinvastaisen vaikutuksen kuten opittua avuttomuutta ja vetäytymistä toiminnasta. Omien vaikutusmahdollisuuksien havaitsemisen oppiminen alkaa minun mielestäni myös jo varhaislapsuudessa. Tämä on varmasti yksi syy miksi moent tuoreet vanhemmat syytävät vastasyntyneille turhiakin virikkeitä ja heidät haudataan ison lelukasan alle. Pitäisi saada sopivia haasteita, joista huomata, miten omalla toiminnalla ja keskittymisellä on mahdollista saada asioita aikaan. Koulussa sen oppimisen aloittaminen on jo merkittävästi vaikeampaa, koska haasteet ovat jo niin paljon laajempia ja omatoimisuuden odotus suurempi. Silloin voi käydä niin että lapsi ikäänkuin läkähtyy voimattomana mahdottoman haasteen edessä. Omien vaikutusmahdollisuuksien hahmottamista ei voi oppia kertarysäyksellä vaan pienissä paloissa.

Ehkä kaikkein tärkein asia, (jonka haluaisin myös painaa omaan kotiini seinälle) ja joka myös pahasti tökkää korvaan julkisissa tiloissa kuu(nne)llessa vanhempien reaktioita lapsiinsa: lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän sitä vähiten ansaitsee. Tämä siis pitää sisällään sen, että vaikka esimerkiksi koiran opettamisessa ja kouluttamisessa ehdollistaminen on tärkeää ja myös koiraa itseään palvelevaa toimintaa, ihmisvanhemman rakkaus omaa lastaan kohtaan ei saa koskaan olla ehdollista. Jos lapsi pääsee kokemaan, että hänen on toimittava tietyllä tavalla ollakseen arvokas ja rakastettu, siitä poisoppimiseen ei välttämättä riitä edes yksi ihmiselämä. Näitä henkilöitä löytää suortusyhteiskunnasta sieltä ja täältä.

Ja haluan siis vielä tarkentaa, ettei synny väärinymmärrystä: tämä ei koskaan tarkoita mitään "vapaata kasvatusta" tai sitä, että lasta ei rajoitettaisi. Vanhemman tärkeimpiä velvollisuuksia on myös tuottaa lapselleen hallittuja sopivan mittakaavan pettymyksiä ja asettaa selkeät rajat, jotka ovat johdonmukaisia ja pätevät myös erilaisissa tilanteissa. Mutta ehdollinen rakkaus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lapsen käytöksen ohjailussa käytetään vanhemman suunnalta tulevaa syvää pettymystä lapseen, jolloin lapsi myös kokee leimautumista ja ymmärtää että toiminta kyseenalaistaa hänen arvonsa. Kun lapsi tekee vanhemman toiveita tai yhteiskunnan lakeja vastaan, häntä rajoitetaan ja tarvittaessa vihelletään peli ehdoitta poikki, mutta sen jälkeen on tärkeää antaa viesti, että kritiikki kohdistuu aina tekoon eikä lapsen olemukseen.

Vanhemmuuteen tulisi aina sisältyä myös uteliaisuus omaa lasta kohtaan, ja paradoksaalisesti samanaikaisesti tietoisuus, että vaikka kuinka luulet tuntevasi lapsesi, et todellakaan tunne. Ihminen on aina toiselleen mysteeri ja jos luulee tietävänsä mitä toinen ajattelee, tulee hyvässäkin tarkoituksessa luultavasti tehneeksi enemmän tai vähemmän vahinkoa. Kasvatusalan työssä ollessani tekemisissä aikuistuvien nuorten henkilökohtaisten suunnitelmien ja toiveiden kanssa, herää monesti harras toive, että vanhemmat haluaisivat aidosti tyhjältä pöydältä tutustua lapsiinsa. Mutta sepä ei olekaan niin kovin yksinkertainen asia.

No mitäs sitten tapahtuu, jos ei vanhempi pysty tällaisia asioita omassa toiminnassaan toteuttamaan? Uskon vakaasti siihen, että suurin osa vanhemmista tekee todellakin parhaansa sillä tietoisuudella, joka heillä on. Vanhempana toimiminen on kuitenkin todella herkkä prosessi myös sikäli, että vanhemmalle itselleen omasta lapsuudesta tutut mallit lyövät läpi kuin odottamaton keihäs eikä oikein itsekään ymmärrä, että "mitenkäs tässä nyt kävikin tällä tavalla." Näitä välähdyksen omaisia hetkiä on tullut myös itselleni tässä ensimmäisen vuoden aikana useita ja olennaista niissä tilanteissa olisi tajuta, että tässä ei nyt puhu minä vaan ihan joku muu.

Suurin este/haaste oman lapsen rakentavassa huomioimisessa ja tukemisessa ovat vanhemman omat lapsuuden kokemukset. Kuinka suuri osa nykypäivän terapia-asiakkaista työstää omien vanhempiensa toimia, ei etsien syyllistä, vaan etsien ulospääsyä. Ben Furmanin menestyskirjan nimi on hyvin kuvaava: Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus. Ja jos se exit-ovi jostain aukeaa, se aukeaa tulemalla tietoiseksi siitä miten omat tunteet ja kokemukset tulivat lapsuudessa kohdatuiksi. Omien vanhempien mallit vaikuttavat vahvasti myös oman parisuhteen ja seksuaalisuuden muodostumiseen. Juuri tällä hetkellä luen oikein hyvää kirjaa, joka hahmottaa miten omien vanhempien parisuhde ja roolit perheessä vaikuttavat suoraan siihen millaista parisuhderoolia heidän lapsensa alkaa omassa aikuiselämässään etsiä.

Vanhemmuus on siis kimppu sukupolvien takaa tulevaa perintöä, mutta hassu se, joka haluaa ottaa kaiken annettuna eikä valikoida jyviä akanoista. Skeematerapeutti Kimmo Takanen on kirjoittanut todella hyän ja käytännönläheisen kirjan omien vanhempisuhteiden muodsotamista tunnelukoista ja miten niistä voi vapautua. Tätä suosittelisin jokaiselle vanhemmalle. Hän on myös tehnyt kirjan aiheista käytännönläheisen nettisivun, jossa voi testata omien vanhempien vaikutusta. Olemme sitä myös lukiolaisten kanssa välillä kokeilleet.

Vanhemmaksi tuleminen on varmasti avartanut minunkin käsityksiäni niistä päivistä kun innokkaana alan opiskelijana kyseenalaistin, että miten vanhempana saa toimia ilman kunnon kurssitusta oman toiminnan vaikutuksista. Silti olen edelleen sitä mieltä, että vanhemmuus on tärkeintä toimintaa mitä meidän yhteiskunnassamme tapahtuu, koska lapset ovat arvokkainta mitä meillä on. Ja: kuinka valtava ja kertautuva hinta niistä laiminlyönneistä ja välinpitämättömyydestä maksetaan, niin rahassa kuin rakkaudessa.

Ja samalla kun kantaa huolta lapsen henkisestä kehityksestä on krooninen huono omatunto, että ikkunat pestiin viimeksi reilu vuosi sitten. Silloinkin se tapahtui anopin toimesta ja lapsen kotiinsaapumisen kunniaksi. :)

Furman, Ben. 2010. Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus.

Junkkari, Kaija & Lari. 2010. Läsnä ja lähellä.

Sinkkonen, Jari. 1990. Pienistä pojista kunnon miehiä.

Sinkkonen, Jari. 2012. Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun.

Takanen, Kimmo. 2015. Tunne lukkosi.