Kuka hieroo käsiään?

Tämä koronakriisi kirvoittaa inspiraatiota.

Olemme Mika Aaltolan mukaan siirtymässä koronakriisin kohtaamisessa eripuraisuuden vaiheeseen, missä kansallinen yksimielisyys alkaa murentua ja erilaiset mielipiteet siitä miten kriisiä pitäisi hoitaa alkavat saada alaa. Siksi täytyy kirjoittaa nyt ennen kuin yhteiskunnallisen keskustelun taso masentaa minut hiljaiseksi. Maailman tyhmin ihminen jo aloitti syyttämällä maansa tilasta WHO:ta.

Meitä sosiologeja joskus syytetään yhteiskuntavastaisiksi, kun olemme niin kriittisiä. Sosiologi ei kuitenkaan niinkään hiero käsiään anomian toivossa, mutta luulen, että keskimääräistä enemmän sosiologit saavat nautintoa, kun jokin inhimillisen elämän keinotekoisuus tulee näkyväksi. Jokainen paasto paljastaa jotakin ja koronakriisin tuoma paasto sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja paasto työpaikalla käymisestä tekevät näkyviksi yhtä ja toista. 

Minkä ihmisryhmän elämäntyyli on kokenut suurinta muutosta tässä yllättävässä tilanteessa? Kosmopoliittien kaupunkilaisten elämäntapa on suurimmassa muutoksessa, koska heidän elämäntapaansa sisältyy normaalitilanteessa eniten omaehtoista kasvokkaista vuorovaikutusta, kulutusmahdollisuuksia ja matkustamista, kaikki nämä on nyt kielletty. Sormella osoittamatta (mutta vähän kyllä nyökkään siihen suuntaan) tämä epidemia ei ole myöskään saapunut Suomeen laivalla tai tavarajunalla vaan lentokoneella. Joka muuta väittää ei myönnä totuutta. 

Korona konkretisoi selkeästi sen, kuinka keino-tekoista on sulloa metallilieriö täyteen ihmisiä sardiinipurkin tapaan ja heittää heitä maapallon kolkasta toiseen hiilivetyjä polttamalla. Mikäli he olisivat matkustaneet saman matkan laivalla ja laivamatka olisi kestänyt kaksi kuukautta, viruksen globaali levinneisyys olisi ollut hyvin erilainen. No ei se espanjantautiakaan kuitenkaan estänyt.

Mutta minkä ihmisryhmän elämäntapa on eniten uhattuna? Niiden, jotka elävät kädestä suuhun. Jokaisessa koko yhteiskuntaa koskettavassa kriisissä heikoimmassa asemassa elävä yhteiskunnan osa kärsii aina suhteessa eniten, koska heillä ei ole puskureita. Niiden, joilla on (rahallisesti) eniten menetettävää, ovat myös niitä rationaalisimpia haalimaan omaisuudelleen vakuutuksia, jotka pehmentävät markkinoiden heilahteluita ja väliaikaisia notkahduksia. Heitäkin kuitenkin tässä tilanteessa kuumottaa, koska puskurit eivät kestä ikuisesti. 

Yhteiskunnat pumppaavat nyt markkinoille laivalasteittain rahaa, jotta meidän talouskasvuun perustuva yhteiskuntajärjestelmämme saataisiin pidettyä pystyssä. Muutama työttömyyskassa jo menetti toimintakykynsä, kun eivät ole varautuneet tällaiseen kriisiin. Heidän puolustuksekseen on kuitenkin sanottava, että ei kukaan ole mitenkään täysin varautunut koko yhteiskunnan pysähtymiseen. Ja lomautusuhat koskevat yhtä lailla kuntien ja valtion työntekijöitäkin, kun tilanne pitkittyy, vaikka perinteisesti on sanottu, että valtion leipä on pitkä ja kapea. Julkinen puoli reagoi jähmeämmin talouspohjan rappeutumiseen ja on siksi rauhallisempi työnantaja kriisin tullessa, mutta julkinen puoli myös rämpii kriisistä ylös yksityistä hitaammin. Muistan 90-luvun lamasta lähinnä sen, että koulukirjat olivat kyllä puhkikulutettuja, kun julkinen koulutus säästi kaikessa mahdollisessa.

Yhteiskuntarauhan edellytys on talouden rullaaminen. Jos jokin yhteiskunnan osa-alue täysin halvaantuisi, se voisi aloittaa ketjureaktion hallitsemattomia vaikutuksia. Ja tottakai niin kävisikin, ellei tämä tilanne olisi ohimenevä. Kuten alussa totesin, nyt ollaan kuitenkin siirtymässä siihen vaiheeseen, missä yhteen hiileen puhaltaminen ja yhteisymmärrys eivät ole enää keskeisiä vaan poliitikot alkavat tapella mitä tietä ulos kriisistä. On monen poliitikon unelma päästä valitsemaan ratkaisutapoja tämän kaltaisessa tilanteessa, koska perusteluksi voidaan käyttää kriisiä. Ja mahtava mahdollisuus oppositiolle päästä osoittamaan sormella, ”väärin korjattu.” Siitä saadaan myös iltapäivälehdille sisältöä seuraavaksi pariksi vuodeksi, myös niiden talous kiittää kun kansa saa taivasteltavaa.

Tässä akuutissa tilanteessa me takerrumme hallinnan tavoitteluun ja Suomen kaltaisessa insinööriyhteiskunnassa hallintaa tavoitellaan juuri rationaalisuuden kautta. Samalla sosiaalinen kontrolli perustuu rationaalisuuden hyväksyntään ja irrationaalisuuden paheksuntaan. Nyt saa todella pahaa silmää jos aivastaa Prismassa, meidät on kyllästetty tiedolla ja kauppakeskusten kuulutukset valelevat vielä grillikastiketta paistin päälle muistuttamalla rationaalisuuden vaateesta ja siitä, että nyt jos koskaan on paheksuttavaa toimia vastoin yleistä tietoa.

Meidän hallinnan tavoittelumme taustalla on menettämisen pelko. Meidän kaikkien mummut ja papat, mammat ja faarit, mufat ja fammut. Kiuruveden tilanne on kauhea, kun pahaa aavistamattoman tulokkaan ensimmäinen kädenpuristus olikin samalla se viimeinen. Hän toimi kuoleman asiamiehenä. Minunkin yli 70-vuotiaat isäni ja äitini lukevat tätä. En itsekään lähde heidän luokseen pääsiäiseksi. En tekisi niin vaikka Uudenmaan rajat olisivat auki, kun tiedän mitä luultavasti veisin mukanani. Myös minä pyrin hallitsemaan tilannetta rationaalisuudella.

Esimerkiksi Singapore lähti ultrarationaaliseen poissulkemissotaan virusta vastaan. Tämä osoittaa myös heidän järjestäytyneen yhteiskuntansa vahvuuden, se on lähes totalitaarista kun Singapore normatiivisessa todellisuudessa jo pelkkä roskaaminen voi olla vankilaan vievä rike. Nyt tämä sosiaalinen kontrolli valjastetaan palvelemaan viruksen leviämisen ehkäisyä ja kaikki yhteiskunnan osapuolet toimivat robotin tehokkuudella.Tilanne on melko erilainen kuin monessa muussa maassa. Esimerkiksi Italian kulttuurinen eetos ei ole lähtökohtaisesti yhtä helposti kurinalaiseen toimintaan sovitettavissa.

Samalla kuitenkin sota virusta vastaan saa myös luonnonvastaisia piirteitä, se on juurikin keino-tekoista. Kun katsoo dokumenttia Singaporen desinfiointisodasta, se saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä, kun ymmärtää, että bakteerien ja virusten tappaminen ei tule ihmiskuntaa pelastamaan. Rutto tai espanjantauti olivat kauheita tragedioita, joiden kautta jäljelle jäävä ihmispopulaatio sai kuitenkin jonkinlaisen immuniteetin vastaavia uhkia vastaan. Nyt me yritämme kynsin ja hampain estää tuota vaikutusta, koska emme halua päästää irti läheisistämme tai omasta elämästämme. Siksi ihmisen elämään takertuminen on luonnollisen kanssa taistelua.

Ehkä tunnetuin luonnonsuojelijamme mutta myös ekofasistiksi parjattu Pentti Linkola, joka käytti elämänsä kertomalla modernin yhteiskunnan elämäntavan luonnonvastaisuudesta, kuoli juuri hiljattain. Yksi hänen kantavista teeseistään oli ihmiskunnan ylipopulaatio ja sen harventamisen tarve. Hän varmasti sai tietää koronavirustilanteesta ennen kuolemaansa, mutta en usko hänenkään hieroneen käsiään asiasta kuullessaan.

Rutiinin kirous vai siunaus?

Koulussamme vieraili Luontoliiton toiminnanjohtaja Leo Stranius luennoimassa lukiolaisille ajanhallinnasta. Luennossaan Leo toi esiin näkökulman, että mitä useampi asia on rakennettu rutiiniksi, sen vähemmän niiden suorittamiseen kuluu aikaa, koska päätöstä toimintaan siirtymisestä ei tarvitse aina erikseen jahkailla ja tehdä ratkaisua. Hänelle itselleen esimerkiksi työmatkapyöräily ei ole mikään päivittäinen valintakysymys vaan automaatio, joka sovitetaan muuhun elämään. Silloin jahkailua, "pitäiskö mun nyt mennä pyörällä?" ei tarvitse jauhaa vaan voi keskittyä muihin asioihin.

Olen itsekin suuri rutiinien puolestapuhuja  ja juuri elämänhallinnan näkökulmasta Leon kanssa samaa mieltä, että esimerkiksi ihmisen elämän fyysiset perusedellytykset uni, ravitsemus ja liikunta tulisi rakentaa mahdollisimman ennakoitaviksi ja toistuviksi. Niiden muodot saavat olla rikkaat ja vaihtelevat, mutta säännöllisyys on avainasia. Kysymys ei siis olekaan perusedellýtysten sisällöstä vaan juuri niiden ajallisesta säännöllisyydestä. 

Pikkulapsiperheen arjessa rutiinit ovat pelastajia. Kun sapluuna rullaa, pallot pysyvät ilmassa. Moni vanhempi tietää mitä tapahtuu jos päiväunet jäävät väliin. Lapsettomalle ihmiselle voi olla pieni ihmetys, jonkinasteinen kauhistuskin kuinka "tiukkoja" pikkulapsien vanhemmat ovat siitä, että päiväuniaika ei häiriydy. Siinä on kuitenkin takana kokemustieto, että jos rutiini särjetään, sen vaikutukset yltävät yllättävän pitkälle. Sinänsä päiväunien paikka saattaa olla hyvinkin luova ja vaihteleva (esim. vaunuissa, riippukeinussa, autossa, veneessä) mutta niiden tulee/kannattaa tapahtua juurikin samalla kellon lyömällä. Kysymys ei siis edelleenkään ole sisällöllinen vaan ajallinen. Esikoinen oli noin puolivuotias, kun hänen päivittäinen aamupäiväunensa kesti minuutilleen 32 minuuttia, poika siis itse heräsi siinä vaiheessa. :) 

Pienelle lapselle rutiini on yhtä kuin turvallisuus. Jos voi ennakoida, että asiat tapahtuvat jossain määrin toistuvasti ja säännöllisesti, se tuo turvallisuutta ja samalla vapauttaa energiaa muihin asioihin. Jos taas rutiinia ei lapsen elämässä ole, lapsi reagoi tilanteeseen levottomuudella ja erityisesti keskittymisen häiriintymisellä. Lapsi nauttii siitä, että asiat tapahtuvat tutulla tavalla ja tutussa järjestyksessä. Myöhemmin tulee sitten kaipuu poikkeuksiin ja urien räjäyttämiseen.

Meidän perheessä olen oman kokemukseni pohjalta kokenut lapsen hahmottamista helpottavan, kun puheessa nimeää mikä aika kulloinkin on kyseessä. Tämä auttaa lasta jäsentämään asioiden tuttua tapahtumajärjestystä, kun ainakin meidän kolmivuotias vasta aavistelee kellotaulua. "Nyt ei oo leikkiaika vaan ruoka-aika." Silloin kun kaikella on aikansa, on myös lupa keskittyä kerrallaan yhteen asiaan eikä hajottaa keskittymistään päällekkäisiin ja siksi ontuviin prosesseihin. Yksi asia kerrallaan.  

Silloin kun ympäristö vaihtuu ääriolosuhteisiin, ennakoitavasta rutiinista tulee taas se sama turvallisuuden ehto, jota se lapsellekin tarkoittaa. Tästä hyvä esimerkki on avomeripurjehdus, missä noudatetaan vahtikiertosysteemiä. Vaikka siellä ei ole mahdollista saada mitään lomaa olosuhteista, vuorottelulla ja yhteisellä säännöllisellä ateriarytmillä varmistetaan, että kaikki saavat jokseenkin saman verran lepoa ja ainakin saman ravinnon. Vaikka avomeripurjehdus on uuvuttavaa, vahtikierron ansiosta sitä kuitenkin jokseenkin jaksaa päivästä ja viikosta toiseen. Siellä rutiinia ei voi valita, vaan se hyväksytään eloonjäämisen ehdoksi.

Elämässä on kuitenkin tullut vastaan myös ihmisiä, joille rutiini on kirosana ja kysymys toistuvuuden lisäämisestä ahdistava. Heille rutiini näyttäytyy ahtaana, hallitsevana ja orjuuttavana asiana. Asiana, joka vie luovuudelta ja spontaaniudelta pohjan. Tällöin ihminen yleensä myös karttaa mitään säännöllisyyttä elämässään vaan haluaa ennemminkin elämän virtaavan kosken lailla poukkoillen ja laukaten, myös törmäillen. Se on ainakin osan mukaan autenttisempaa, villimpää ja elinvoimaisempaa elämää, kun hetki hetkeltä ei ole mitään tietoa mitä seuraavaksi tapahtuukaan.

Elämänlaatu on tottakai myös subjektiivinen kysymys ja sikäli kukin itse kysyy mitä asioiden toistuvuus tai säännöllisyys, ennakoitavuus minulle tuovat? Leo Stranius esitti argumentin, että kun tietyt asiat ovat kalenterissa kiinteästi, se mahdollistaa spontaaniutta niiden väliin jäävillä jaksoilla. Täytyy siis olla myös sellaista aikaa, jota ei ole merkitty rutiininomaisesti mihinkään toimintaan. Mutta spontaaneja tapahtumia kannattaa seurata jokin toistuva rutiini esimerkiksi iltapala ja yöuni.

Jos yhden faktan sanoisi tietyn säännöllisyyden ja ennakoitavuuden annista, pitkää ikää ainakin. Juuri luin hyvän artikkelin siitä miten esimerkiksi säännöllinen hyvälaatuinen yöuni huuhtoo aivoista erilaisia kuona-aineita ja on näin puhdistavaa unta. Myös ruokavalion säännöllisyys ja ennakoitavuus ovat elimistölle hyviä asioita. Suuremmat muutokset ruokavaliossa tai ailahtelevuus ruoka-ajoissa voivat saada kehon sekaisin ja oireilu voi näiden tuloksena olla ensin fyysistä uupumusta, joka vaikuttaa sitten myös mielialaan.

Myös tavaksi muodostunut säännöllinen liikkuminen tekee keholle todella hyvää. Porukka luulee, että kuntoilu on jotakin erityistä tai suurieleistä, mutta treenaamiseen liittyvillä luennoilla saa kuulla, että kaikesta liikkumisesta noin 70 % tulisi joka elämäntilanteessa olla peruskestävyys liikkumista jolloin pulssi pysyy 90-130 ja hengästyminenkin on kohtuullista. Se vain vie jonkin verran aikaa. Eli rutiiniksi muodostuva hyötyliikunta on ensimmäinen askel, avainasemassa säännöllisyys ja toistuvuus. Ottaa tavaksi.     

Rutiinit häiriytyvät erityisesti reissatessa ja tämä on varmasti yksilöllisesti eriasteisesti rasittavaa ihmisille. Osa ihmisistä erikseen nauttii reissun päällä siitä, että mikään ei tapahtdu tutulla kaavalla. Toisilta taas vaatii paljon energiaa elää tilanteessa, joka poikkeaa ajallisesti totutusta. Osa ihmisistä on sellaisia, että matkallakin täytyy löytää aamiaispaikka, joka löytyy helposti samalla kellonlyömällä aamulla. Sille on heidän elämässään selkeä tilaus. 

Rutiinista voi toki rakentaa itselleen myös häkin haalimalla rutiineja saadakseen näin hallinnan kokemusta. Kun kaikki tapahtuu kuten minä haluan ja olen päättänyt, homma on hallinnassa. Yleensä kyse ei tällöin ole ajankäytöllisistä rutiineista vaan totunnaistuneesta tavasta toimia, tehdä asioita. Siinä on pieni neuroosin siemen, jota voisi avata kysymyksellä onko rutiini siunaus joka näyttäytyy kirouksena vai kirous joka näyttäytyy siunauksena? Jossain vaiheessa rutiinista muodostuu häkki, josta poikkeaminen alkaakin tuntua ahdistavalta, ja juuri siinä vaiheessa häkki tulisi räjäyttää ja järjestää asia uudelleen. Kuten aikaisemmin painotin, kyse ei ole sisällöstä vaan ajallisesta toistuvuudesta. Rutiinin sisältöä kannattaa säännöllisesti tarkistaa vaikka itse funktio ja ajankohta esimerkiksi aamupala, pysyisi samana. Kaurapuurosta en faktoihin perustuen luovu, mutta mites muuten.

Laajemmin rutiinien sisällön kyseenalaistamisessa on kyse uudistumisen syklistä, joka unohtuessaan saa esimerkiksi työyhteisössä tai yksilön henkilökohtaisessa elämässä aikaan jämähtämistä. Vallitsevat toimintatavat alkavat vahingossa näyttää ainoilta mahdollisilta. Muutos sinänsä ei ole koskaan itseisarvo vaan eläminen, elämän virtaaminen. Rutiini kuten moni muukin asia on vain renki tässä elämässä. 

Ihmisestä hyvä tulee

Kun kaksi humanistia ja ihmisalan ammattilaista kasvattaa lasta, niin heikompaa hirvittää miten montaa lapseen henkisiin tarpeisiin liittyvää asiaa voi pyöritellä ja pohtia. Eräs nuori psykologimies sanoi, että hän ei luultavasti koskaan hanki lasta, koska tietää mikä kaikki sellaisen kasvattamisessa voi mennä pieleen. Joskus sanoin kavereille näistä asioista jutellessamme, että omasta mieelstäni mikään ei oikeuta ihmistä siirtämään omia neuroosejaan omille lapsilleen. Ehkä se kertoo jotain siitä millä asenteella itse näihin asioihin suhtaudun. Toki tiedostan että rennomminkin saa ottaa, kukaanhan ei tule koteihin seuraamaan mitä malleja lapselleen siirtää.

Poika on nyt vajaa 14 kk vanha ja terhakasti opettelee kävelyä ja muodostaa omia sanajäljitelmiä. Meillä on oikein hauskaa. Vietän isyysvapaata kotosalla tämän kuukauden. Meillä on muutenkin ollut tänä vuonna hienosti yhteistä aikaa kun sain pidettyä vanhempainvapaita myös sen kuukauden, joka isälle myönnetään äidin vanhempainrahakauden aikana. Ja opettajan kesäloma on tässä elämänvaiheessa tietysti mukava bonus. Suomen perhevapaat ovat aivan mahtava ja täysin oikean suuntainen asia. Tässä vaiheessa tarvitaan stressitöntä ja väljää yhdessäoloa, se on kirjaimellisesti sijoitus tulevaisuuteen. Onneksi nykyään on todella hyvää kirjallisuuttakin saatavilla, itse olen pitänyt muun muassa Jari Sinkkosen kirjoista, joiden sanoma ei ole välttämättä räjäyttänyt pankkia, mutta ollut selkoisuudessaan omiaan lisäämään luottamusta, että vanhemmuus on loppujen lopuksi suhteellisen yksinkertaista.

Kun isä opettaa poikaa, molemmat huutavat. Mutta kun poika opettaa isää, molemmat itkevät. - David Hays

Mutta mutta, kun se vanhempien vaikutus omaan lapseensa on kuitenkin niin läpeensä massiivinen. Vanha sanonta, että esimerkki on vahvin kasvattaja on totta varsinkin silloin kun lapsi seuraa vanhempiaan. Ja kuinka paljon vaikutteita pienikin lapsi imee. Ei vain sanoja tai tekoja vaan sävyjä, tunnelmia, reaktioita. Lapsi esimerkiksi aistii miten vanhemmat reagoivat johonkin yllättävään tilanteeseen ja luonnollisesti ottaa tämän reaktion annettuna mallina. Kuinka suuri osa asenteista ja tavoistamme reagoida ovatkin edelliseltä polvelta suoraan siirtyneet. Ja nehän ovat sekä positiivisia että negatiivisia.

Pienen lapsen kohdalla varhaisen tuen merkitystä ei voi liioitella. Sosialisaatiossa merkittäviä toisia (eli erityisesti vanhempia) merkittävämpää vaikuttajaa ihmiseen ei ole. Olen opiskeluaikana täällä blogissakin pohtinut kahta tekijää ja niiden yhteisvaikutusta. Nimittäin perusluottamuksen syntymistä ja toisaalta positiivista minäkuvaa. Nuo kaksi ovat hyvin merkittäviä ihmisen toiminnan, oma-aloitteisuuden ja toisaalta passiivisuuden määrittäjiä. Ihminen, joka on sylikokemuksessa saanut hyvän perusluottamuksen, voi nousta jaloilleen myös mahalaskujen jälkeen. Ja toisaalta minäkuva muodostuu myös lähiympäristön reaktioiden perusteella, ja on myös herkästi periytyvä taipumus.

Yksi paljon puhuttu mutta myös ristiriitaisia kannanottoja aiheuttava aihe on se, kuinka varhaisessa vaiheessa lapsi oppii hahmottamaan oman toimintansa vaikutusmahdollisuuksia, eli sitä, mistä osa käyttää käsitettä vastuunottaminen. Tämä aihe tuli esille mukavasti tuolla peruskoulupesulan blogikirjoituksessa minäkuvaa tukevasta attributioerheestä, ja miten se voi myös saada päinvastaisen vaikutuksen kuten opittua avuttomuutta ja vetäytymistä toiminnasta. Omien vaikutusmahdollisuuksien havaitsemisen oppiminen alkaa minun mielestäni myös jo varhaislapsuudessa. Tämä on varmasti yksi syy miksi moent tuoreet vanhemmat syytävät vastasyntyneille turhiakin virikkeitä ja heidät haudataan ison lelukasan alle. Pitäisi saada sopivia haasteita, joista huomata, miten omalla toiminnalla ja keskittymisellä on mahdollista saada asioita aikaan. Koulussa sen oppimisen aloittaminen on jo merkittävästi vaikeampaa, koska haasteet ovat jo niin paljon laajempia ja omatoimisuuden odotus suurempi. Silloin voi käydä niin että lapsi ikäänkuin läkähtyy voimattomana mahdottoman haasteen edessä. Omien vaikutusmahdollisuuksien hahmottamista ei voi oppia kertarysäyksellä vaan pienissä paloissa.

Ehkä kaikkein tärkein asia, (jonka haluaisin myös painaa omaan kotiini seinälle) ja joka myös pahasti tökkää korvaan julkisissa tiloissa kuu(nne)llessa vanhempien reaktioita lapsiinsa: lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän sitä vähiten ansaitsee. Tämä siis pitää sisällään sen, että vaikka esimerkiksi koiran opettamisessa ja kouluttamisessa ehdollistaminen on tärkeää ja myös koiraa itseään palvelevaa toimintaa, ihmisvanhemman rakkaus omaa lastaan kohtaan ei saa koskaan olla ehdollista. Jos lapsi pääsee kokemaan, että hänen on toimittava tietyllä tavalla ollakseen arvokas ja rakastettu, siitä poisoppimiseen ei välttämättä riitä edes yksi ihmiselämä. Näitä henkilöitä löytää suortusyhteiskunnasta sieltä ja täältä.

Ja haluan siis vielä tarkentaa, ettei synny väärinymmärrystä: tämä ei koskaan tarkoita mitään "vapaata kasvatusta" tai sitä, että lasta ei rajoitettaisi. Vanhemman tärkeimpiä velvollisuuksia on myös tuottaa lapselleen hallittuja sopivan mittakaavan pettymyksiä ja asettaa selkeät rajat, jotka ovat johdonmukaisia ja pätevät myös erilaisissa tilanteissa. Mutta ehdollinen rakkaus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lapsen käytöksen ohjailussa käytetään vanhemman suunnalta tulevaa syvää pettymystä lapseen, jolloin lapsi myös kokee leimautumista ja ymmärtää että toiminta kyseenalaistaa hänen arvonsa. Kun lapsi tekee vanhemman toiveita tai yhteiskunnan lakeja vastaan, häntä rajoitetaan ja tarvittaessa vihelletään peli ehdoitta poikki, mutta sen jälkeen on tärkeää antaa viesti, että kritiikki kohdistuu aina tekoon eikä lapsen olemukseen.

Vanhemmuuteen tulisi aina sisältyä myös uteliaisuus omaa lasta kohtaan, ja paradoksaalisesti samanaikaisesti tietoisuus, että vaikka kuinka luulet tuntevasi lapsesi, et todellakaan tunne. Ihminen on aina toiselleen mysteeri ja jos luulee tietävänsä mitä toinen ajattelee, tulee hyvässäkin tarkoituksessa luultavasti tehneeksi enemmän tai vähemmän vahinkoa. Kasvatusalan työssä ollessani tekemisissä aikuistuvien nuorten henkilökohtaisten suunnitelmien ja toiveiden kanssa, herää monesti harras toive, että vanhemmat haluaisivat aidosti tyhjältä pöydältä tutustua lapsiinsa. Mutta sepä ei olekaan niin kovin yksinkertainen asia.

No mitäs sitten tapahtuu, jos ei vanhempi pysty tällaisia asioita omassa toiminnassaan toteuttamaan? Uskon vakaasti siihen, että suurin osa vanhemmista tekee todellakin parhaansa sillä tietoisuudella, joka heillä on. Vanhempana toimiminen on kuitenkin todella herkkä prosessi myös sikäli, että vanhemmalle itselleen omasta lapsuudesta tutut mallit lyövät läpi kuin odottamaton keihäs eikä oikein itsekään ymmärrä, että "mitenkäs tässä nyt kävikin tällä tavalla." Näitä välähdyksen omaisia hetkiä on tullut myös itselleni tässä ensimmäisen vuoden aikana useita ja olennaista niissä tilanteissa olisi tajuta, että tässä ei nyt puhu minä vaan ihan joku muu.

Suurin este/haaste oman lapsen rakentavassa huomioimisessa ja tukemisessa ovat vanhemman omat lapsuuden kokemukset. Kuinka suuri osa nykypäivän terapia-asiakkaista työstää omien vanhempiensa toimia, ei etsien syyllistä, vaan etsien ulospääsyä. Ben Furmanin menestyskirjan nimi on hyvin kuvaava: Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus. Ja jos se exit-ovi jostain aukeaa, se aukeaa tulemalla tietoiseksi siitä miten omat tunteet ja kokemukset tulivat lapsuudessa kohdatuiksi. Omien vanhempien mallit vaikuttavat vahvasti myös oman parisuhteen ja seksuaalisuuden muodostumiseen. Juuri tällä hetkellä luen oikein hyvää kirjaa, joka hahmottaa miten omien vanhempien parisuhde ja roolit perheessä vaikuttavat suoraan siihen millaista parisuhderoolia heidän lapsensa alkaa omassa aikuiselämässään etsiä.

Vanhemmuus on siis kimppu sukupolvien takaa tulevaa perintöä, mutta hassu se, joka haluaa ottaa kaiken annettuna eikä valikoida jyviä akanoista. Skeematerapeutti Kimmo Takanen on kirjoittanut todella hyän ja käytännönläheisen kirjan omien vanhempisuhteiden muodsotamista tunnelukoista ja miten niistä voi vapautua. Tätä suosittelisin jokaiselle vanhemmalle. Hän on myös tehnyt kirjan aiheista käytännönläheisen nettisivun, jossa voi testata omien vanhempien vaikutusta. Olemme sitä myös lukiolaisten kanssa välillä kokeilleet.

Vanhemmaksi tuleminen on varmasti avartanut minunkin käsityksiäni niistä päivistä kun innokkaana alan opiskelijana kyseenalaistin, että miten vanhempana saa toimia ilman kunnon kurssitusta oman toiminnan vaikutuksista. Silti olen edelleen sitä mieltä, että vanhemmuus on tärkeintä toimintaa mitä meidän yhteiskunnassamme tapahtuu, koska lapset ovat arvokkainta mitä meillä on. Ja: kuinka valtava ja kertautuva hinta niistä laiminlyönneistä ja välinpitämättömyydestä maksetaan, niin rahassa kuin rakkaudessa.

Ja samalla kun kantaa huolta lapsen henkisestä kehityksestä on krooninen huono omatunto, että ikkunat pestiin viimeksi reilu vuosi sitten. Silloinkin se tapahtui anopin toimesta ja lapsen kotiinsaapumisen kunniaksi. :)

Furman, Ben. 2010. Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus.

Junkkari, Kaija & Lari. 2010. Läsnä ja lähellä.

Sinkkonen, Jari. 1990. Pienistä pojista kunnon miehiä.

Sinkkonen, Jari. 2012. Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun.

Takanen, Kimmo. 2015. Tunne lukkosi.

Vähästä voi näemmä aina ottaa vielä vähän

Tehdystä hallitusohjelmasta näkee, että Suomesta on tulossa vielä selkeämmin tuloerojen ja eriarvoisuuden maa. Kuten sosiologian professorini Risto Heiskala totesi kyseessä on republikaanihallitus, jossa on yhdistettynä arvokonservatiivit ja arvoliberaalit. Tämä näkyy hyvin sen tekemissä arvovalinnoissa.

Pidin Sipilän tyylistä vetää neuvotteluprosessia ja minusta oli myös hyvä, että tiedottaminen oli niukkaa. Kun tuollaista paperia vedetään kasaan, siihen on olemassa miljoona mielipidettä ja vetoomusta, jotka ovat kaikki esittäjilleen täysin perusteltuja, niin kuin ovatkin, jokaisella on omien arvojensa mukaiset perustelut, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Olen monesti iloinen, että jotakin tapahtuu, koska päättämättömyys on minusta kaikkein huonoin olotila, mutta tämä meidän republikaani poppoomme tulee kuitenkin minun arvomaailmani valossa saamaan myös hyvin paljon vahinkoa aikaan. Kun otetaan sieltä missä on vähiten, vahvistetaan samalla vähäosaisuuden kierrettä. Sille syntyy aina kerrannaisvaikutuksia. Ennaltaehkäiseviä ja tasaainottavia toimia ovat sellaiset toimet, jotka luovat mahdollisuuksia sinne missä niitä ei muuten ole. Tasapainottavaa ei ole se, että luodaan mahdollisuuksia sinne, missä niitä jo on.

No, Suomen hallitus edustaa nyt tällä hetkellä tällaisia arvoja. Piste. Jos jotain muuta halutaan, niin ei kun muuttamaan yleistä mielipidettä, se onnistuu koulutuksella ja valistuksella. Koulutuksen vaikutus ihmisen arvopohjaan on hyvin selkeä, keskimäärin opiskelija siirtyy konservatiivista liberaalimmaksi ja itsestään ulospäin eli tiedon lisääntyessä ja empatian kehittyessä hän alkaa kummasti kannattaa sellaisia ratkaisuja, jotka jakavat hyvinvointia mahdollisimman laajalle. Toki ihmisten lähtötasotkin näissä kyvyissä eroavat vahvasti. ;) Ihmisen välineellisen tiedon lisääntyminen tuo mahdollisuuksia puuttua epäkohtiin tai edistää toivotun asiantilan toteutumista, mutta vasta empatiakyvyn kehittyminen saa aikaan arvovalintoja, jotka jakavat hyvinvointia. Esimerkkinä tästä on OECD:n raportti tuloerojen vahingollisuudesta talouskasvulle, sitä tietoa voi joko hyödyntää hyvinvointipolitiikan määrittelyssä tai sitten ohittaa tämän "epäolennaisen," tai republikaanipoppoomme tapauksessa, ennemminkin epämiellyttävän tiedon.

Mutta, tämän kirjoituksen tavoitteena on ennemminkin pohtia sitä mistä puhutaan kun puhutaan vähävaraisuudesta. Merja Kyllönen totesi hyvin omassa erittelyssää hallitusohjelmasta, että köyhän osa oli hallitukselle vieras, ja näinhän se on. Mistäpä he tietäisivät millaista se kädestä suuhun -arki todellisuudessa on. Jos poliitikkoa ei erikseen tämä asia kiinnosta, että hän lukisi köyhyystutkimusta, vierailisi leipäjonoissa tai työttömien yhdistysten tapahtumissa, niin hän on mediatiedon varassa. Leipäjonoihin tutustuessa hän saattaisi huomata, että siellä on kansaneläkkeellä eläviä vanhuksia, jotka ovat siellä saadakseen ruokaa. Hyvinvointisosiologian professori Juho Saaren mukaan, heidän määränsä tulee myös eläkeleikkausten myötä lisääntymään.

Mutta siis: mistä puhumme kun puhumme vähävaraisuudesta. Onhan olemassa kaksi eri käsitettä suhteellisen köyhyyden eli koetun köyhyyden ja hieman yksinkertaistaen vakavan vähävaraisuuden eli absoluuttisen köyhyyden käsite. Itse olen joskus sanonut hieman sarkastisesti, että jonkinlainen köyhyyden mittari on se, jos ihminen laihtuu vaikkei itse haluaisi. Elintasosairaudet ovat nykyään monesti kääntyneet elintapasairauksiksi, joten köyhät ovat kyllä kipeitä mutta eri syystä kuin 1930-luvulla. Voisi puhua myös elintasoterveydestä kun sairain espoolainen on terveempi kuin keskiverto kainuulainen.

Mitä pienituloisuus sitten tarkoittaa käytännössä? Pienituloisuus määriteltiin juuri henkilöksi, joka tienaa alle 1200 € ja heidän kaltaisiaan on Suomessa 690 000. Samassa artikkelissa käsiteltiin kuvaavasti miten oma tulotaso vaikeuttaa mieltämään missä todellisuudessa kulkee pienituloisuuden raja. Näin taisi käydä esimerkiksi Laura Rädylle. 230 000 suomalaista elää pelkän perusturvan varassa. Sillä ei pitkälle pötkitä ja monesti tilanteet ovat sellaisia, että kun kaikki energia menee pennin venyttämiseen ja välittömien tarpeiden hoitamiseen, energiaa oman elämäntilanteen kohentamiseen ei yksinkertaisesti jää.

Löysin mielenkiintoisen kelan tutkimusosaston selosteen, joka liittyy suhteellisen köyhyyden eli koetun köyhyyden käsitteisiin. Siinä käsitellään mitä tarkoitetaan kun puhutaan kohtuullisesta kuluttamisesta ja toisaalta välttämättömästä kuluttamisesta. Selosteessa oli suhteellista köyhyyttä hyvin kuvaava teksti: Köyhyyden olemusta luonnehtii aina vastentahtoisuus, ei preferenssit tai omaehtoinen valinta. Ihmisen säästäväinen tai puritaaninen elämäntapa ei tee hänestä köyhää, jos kyse ei ole pakon sanelemasta niukkuudesta. Tämä on syytä muistaa. Niukkuuden kokemus on myös yksilöllistä, mutta tässä selosteessa hahmotellaan myös mikä on välttämättömän kulutuksen määritelmä. Siinä laaditaan viitebudjetti, jossa määritellään mikä kulutus on välttämätöntä perustarpeiden tyydyttämiseen. Kuten edellä mainitsin, perusturvalla saa kyllä ruuan suuhun ja lämpimän kuivan paikan nukkua, mutta jos on ainoastaan sen varassa, ei kyllä pysty edistämään tilanteensa kohentumista, koska kaikki energia kuluu välttämättömyyksien turvaamiseen.

Olimme 2004 käymässä opiskelijaporukalla Prahassa Tsekin sosiaali- ja terveysministeriön vastineessa ja siellä heidän määritelmänsä toimeentulotuesta oli tuolloin "eksistenssi-minimi" eli millä summalla ihminen pysyy elossa, sillä summalla sai noin 1,5 omenaa päivässä. Empatiakyvyttömän mielestä se on aivan tarpeeksi. Suomen toimeentulotuki on onneksi mitoitettu hieman eri tavalla, mutta leikkaukset esimerkiksi iäkköiden asumistukeen vievät heidän elämäänsä kohti eloonjäämiskamppailua, se ei ole ihmisarvoista elämää. Kun vanhus lämmittää makkarakeittoa ottamalla hanasta mahdollisimman kuumaa vettä keiton joukkoon, säästääkseen sähköä, jotakin on pahasti pielessä ja on täysin turhaa puhua enää hyvinvointivaltiosta. Ja tarkoitan siis tilannetta, jossa vanhus ei ole vain neuroottisen pihi vaan aidosti vähävarainen.

Jostain piti leikata, mutta se mikä itseäni pöyristyttää, että samalla ei ollut pöydällä esimerkiksi varallisuusveron palauttamista, tai pääomaveron ja kiinteisöveron korottamista, jotka kyllä olisivat ottaneet sieltä mistä on varaa ottaa. Kokoomus kuitenkin vihaa varallisuusveroa, koska se vie ihmiseltä mahdollisuuden itse vaikuttaa siihen mitä pääomaa verotetaan, eli käytännössä se vie mahdollisuuden verosuunnitteluun ja perusteluksi lisäillään, että jokin prosentti ihmisistä lähtisi rahoinensa taas pakoon. Minä sanon, että jos ei osaa kuin laskea, saa lähteä. Nykyisessä tilanteessa voidaan vaan tsempata ja kannustaa yritysjohtajia leikkaamaan oma palkkansa ja osakkaita luopumaan osingoistaan vapaaehtoisesti. Heidän empatiakykynsä kun on kuitenkin tunnetusti vahvempi kuin työntekijäpuolella, niin he varmasti tähän moraalisesti kykenevät.

Ei liene yllätys, että ääneni meni eduskuntavaaleissa köyhyystutkija Maria Ohisalolle. Toivotan hänelle paljon energiaa tärkeään työhönsä ja intoa jatkaa poliitikkojen empatiakyvyn herättelyä, vaikka sitten tuottamalla sitä empiiristä välineellistä informaatiota päätöksen teon tueksi. Yleisen mielipiteen ja empatiakykyisen opposition täytyy sitten vain myydä se informaatio niille kuuroille korville. Ja toivon, että Maria on ehdokkaana vielä vastaisuudessakin.

Pohjalla

Mikä on kaikkivoipaisuuden illuusion vastakohta? Joku saattaisi arvata, että se on nöyrä suhteellisuudentaju mutta ei, se on vasta puolessa välissä.

Kaikkivoipaisuuden illuusiolla tarkoitan sellaista tunnetilaa, jossa ihminen uskoo hallitsevansa omaa elämäänsä, pystyvänsä vaikuttamaan sen kulkuun, pystyvänsä ennakoimaan seurauksia ja välttämään ikävät kokemukset, muokkaamaan elämästään sellaisen kuin itse haluaa. Tämä kokemus on valtava etuoikeus, mutta niin kuin sanottua, se ei perustu todellisuudelle. Ihminen ei todellisuudessa loppu viimein hallitse omaa elämäänsä, vaan sen mahdollistavat lukemattomat hänestä riippumattomat tekijät ja tapahtumat, ja se myös katoaa ja hajoaa hänestä itsestään riippumattomista syistä.

Mutta mikä siis onkaan tämän hallinnan illuusion vastakohta? Mitä siellä toisessa päässä on? Se on tila, jossa ihminen ei koe minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia oman elämänsä reunaehtojen suhteen. He tietävät olevansa lohduttoman tuomittuja siihen elämään mikä on heidän osakseen annettu. Ja puhun nyt siitä ihmisryhmästä, joka tosiaan näkee sen todellisuuden, että vaikka he seisoisivat kaksi vuotta päällään (ja ehkä joku yrittääkin) se ei tuo heille vaikutusmahdollisuuksia tavoitella niitä asioita, joita he pitävät tavoittelemisen arvoisina. Tila, jossa ihminen ei uskalla toivoa mitään, koska mitään parempaa ei ole odotettavissa. Silloin ollaan mustalla pohjalla, missä psyyke on todella kovilla.

Eli näin muodostuu jana ihmisen vaikutusmahdollisuuksien kokemuksen jatkumosta:

kaikkivoipaisuuden illuusio------------------------------------------------täydellinen näköalattomuus
<----------------------------------------------------------------------------------------------------------------->

Noiden kahden yllämainitun puolivälissä onkin sitten nöyrä suhteellisuudentaju omista vaikutusmahdollisuuksista.

Olen tässä lukenut harmaan tihkusateen ja marraskuun keskellä Katja Ketun Kätilöä, jonka yleistunnelma on kuvaus rumasta ympäristöstä, jossa ihmiset ovat hyväksyneet elävänsä kituuttamalla sattumien ja omien sosiaalisten tarpeidensa vietävänä ympäristössä, joka ei tarjoa suuremmin mahdollisuuksia tai toiveita paremmasta tulevaisuudesta. Heidän tilannettaan ei kuitenkaan voi eikä saa mitenkään sääliä. Kaikki sellainen olisi alentumista, koska yksikään näistä ihmisistä ei tietoisesti sääli itseään jouduttuaan syntymään sellaisiin olosuhteisiin. He säälivät itseään vain silloin kun ymmärtävät, että tietyt ovet eivät koskaan avaudu, eivät heidän elämänsä aikana. Ne ovat niitä lannistavia kokemuksia, lohduttomia, toivon murskaajia.

Nykypäivän maailmassa on paljon ihmisiä, jotka elävät tuollaisissa olosuhteissa. Heitä on enemmän kuin suomalaisia, heitä on enemmän kuin koko Euroopassa on ihmisiä. Äärimmäisessä köyhyydessä elää UM:n tiedon ja määrittelyn mukaan 1,3 miljardia ihmistä. Silloin kun puhutaan absoluuttisesta köyhyydestä eikä suhteellisesta köyhyydestä, puhutaan myös hyvin heikoista vaikutusmahdollisuuksista omaan tilanteeseen. Silti näissä paikoissa ei näe pelkkää katkeruutta ja apatiaa. Ne, jotka ovat käyneet esimerkiksi Afrikan köyhimmissä maissa (itse en ole), kertovat siitä syvästä elämänilosta, joka monessa paikassa kohtaa kulkijaa. Toivo elää vahvana, elämässä on vain voitettavaa. Tuolla hallinnankokemuksen janalla äärimmäisen köyhyyden ihmiset eivät jää tuonne täydelliseen odotuksettomuuteen vaan he löytävät keinoja pitää päänsä pinnalla vaikka näköalat ovat minimaaliset.

Ihmiselle on luontaista kehittää erilaisia jaksamisen keinoja tällaisissa tilanteissa. Psykoterapeutti Ofra Ayalonin malli erilaisista selviytymisvoimavaroista on yleisesti mielenterveyden tukemisessa käytetty malli, mutta mitä näistä keinoista voi ottaa käyttöönsä vaikkapa äärimmäisessä köyhyydessä elävä kouluttamaton, työtön, suuren perheen vanhempi?

◦ Belief; uskomuksiin perustuva, esimerkiksi rukoilu
◦ Affect; tunteiden käsittelyyn liittyvä, oman tunnetilan ilmaiseminen esimerkiksi taiteen kautta
◦ Social; vuorovaikutukseen perustuva selviytyminen, jakaminen
◦ Imagination; mielikuvituksen kautta työstäminen
◦ Cognitive; järkeily, ajattelu, havainnointi
◦ Physiological; nukkuminen, syöminen, liikunta

Monesti hyvin matalan koulutuksen saaneet ihmiset eroavat selviytymisen keinoissaan korkeammin koulutetuista ihmisistä ja heille saattavat tuntua toimivammilta esimerkiksi nuo hengelliseen ulottuvuuteen liittyvät tavat kuten vetoaminen Jumalan tahtoon ja kaitselmukseen omassa elämässä. Myös sosiaaliset selviytymistavat ovat hyvin tärkeitä ja köyhyys jos jokin sitoo ihmiset tiukasti yhteen. Jos vain jotakin saadaan, se jaetaan kaikkien tarvitsevien kanssa ja yhteisö on kuin suuri perhe. Myös monet maailman vetovoimaisimmista, iloisimmista ja elinvoimaisimmista musiikki- ja tanssikulttuureista ovat kehittyneet äärimmäisen köyhyyden ympäristöissä. Ne ovat toimineet ja toimivat edelleen myös coping-mekanismeina mahdottomalta tuntuvia olosuhteita kohtaan. Ahdistus ja näköalattomuus tanssitaan pois mielestä.

Nämä selviytymisen keinot eivät kuitenkaan mitenkään taikaiskusta tuo heille helpompaa elämää tai aukaise uusia ovia, joiden kautta saavuttaa toimintamahdollisuuksia. Siellä missä ihmisten elämä pyörii jokapäiväisen selviytymisen ympärillä, ei myöskään ole mitään harhaluuloja omista vaikutusmahdollisuuksista vaan elämä on hyvin nöyrää ja vähään tyytyvää. Onnistuminen ja ilon aihe löydetään siitä jos jokainen perheen tai yhteisön jäsen saadaan ruokittua. Ihmisellä on vähäisissä vaikutusmahdollisuuksissaan aina suhtautumisen vapaus ja tätä vapautta nuo ihmiset ovat oppineet hyödyntämään.

Monesti suomalaisessa tuloerokeskustelussa vedotaan ihmisten oma-aloitteisuuteen ja julkista mielipidettä vieritetään yksilönvastuun suuntaan silloin kun ihminen on joutunut ahdinkoon. On luotu kuva työttömän arkkityypistä, joka makaa sohvalla. Kuinka moni työtön todellisuudessa vaipuu totaaliseen toimettomuuteen eikä yritä parantaa omaa tilannettaan? Sellaisiakin tapauksia varmasti on, mutta haluaisin ensin nähdä sellaisen tutkimuksen, jonka valossa voitaisiin näyttää, että näin moni ihminen tyytyy makaamaan siinä sohvalla.

Yhden pro-gradu tutkielman löysin juuri tuon julkisen diskurssin vaikutuksista vallitsevaan mielikuvaan työttömästä. Löytyy myös TEM:n Jaana Lähteenmaan tutkimusartikkeli nuoren työttömän toimijuuden muutoksesta työttömyyden pitkittyessä. Se antaa selkeää kuvaa miten hallinnan kokemus riipii pitkin tuota esittämääni janaa vasemmalta oikealle. Silloin kun toimintamahdollisuuksissa syntyy tällainen raju muutos kuin jääminen työttömäksi, ihminen ei saman tien keksi, että lähdenpä tästä tanssimaan salsaa, että suru kaikkoaa. Yhteisökin saattaa kadota ympäriltä.

Siellä, missä tuota hallinnan omnipotenssia esiintyy, sitä vaalitaan suurella energialla ja pyritään turvaamaan myös oman jälkikasvun vaikutusmahdollisuudet, jotteivät he vain putoa rattailta ja joudu elämän raadollisuuden kanssa silmätysten. Oma jälkikasvu tutustutetaan siihen sosiaaliseen verkostoon, joka pitää piireissä ja pinnalla. Heidän ystäviensä valintaan kiinnitetään huomiota, jotta segregaatio säilyy selkeänä. Näin heidän todellisuuskuvansa myös pidetään halutunlaisena, eliitin on tärkeää saada siirrettyä eteenpäin oma maailmankuvansa. Tällaisissa yhteisöissä eläneillä ei ole luonnostaan ja täysin ymmärrettävästi juurikaan kosketuspintaa siihen toiseen ääripäähän. Sosiologina nautin katsoa suomalaista yhteiskuntaluokka parodiaelokuvaa Nousukausi, koska juuri tämän kuilun se esitti selkeästi. Kun katoaa rahat, katoaa verkostot ja hupsista keikkaa.

Polarisaatio etenee mutta tuloerokeskustelussa vedotaan siihen, että Suomessa tilanne ei ole läheskään yhtä vakava kuin monessa muussa maassa. Ei olekaan, mutta polarisaation luonteeseen kuuluu, että se jatkaa syvenemistään ja sen ääripäät myös ruokkivat itse tätä muutosta. Näköalattomuus tarttuu kuten on käynyt esimerkiksi Ruotsin maahanmuuttajalähiöissä. Vaikka integraatio etenee ja koulutusmahdollisuudet ovat kaikille avoinna, maahanmuuttajat törmäävät esimerkiksi työnhaussa lukemattomiin lasikattoihin yrittäessään tavoitella niitä samoja asioita, joista muutkin ruotsin kansalaiset unelmoivat. Vähempikin alkaa turhauttamaan.

Jos tuloeroille ei tehdä mitään, ne kärjistyvät hamaan tappiin asti. Jossain vaiheessa valta siirtyy oligarkeille, joilla ei ole enää mitään syytä pyrkiä muuttamaan kehityksen suuntaa.

Saavutetusta riippumattomuudesta luopuminen

Suomen kuvalehti julkaisi hiljattain (1.8.) artikkelin köyhyysloukussa elävästä pienyrittäjästä. Artikkeli on jatkoa 2012 julkaistulle jutulle köyhyyden kokemuksesta arjessa. Tämä nyt julkaistu jatko-osa esitti hyviä pointeja varallisuuskuilun ja yhteiskunnan ääripäiden vieraantumisen ehkäisemiseksi. Itseäni kuitenkin kiinnostivat juuri ajatukset suhteellisen köyhyyden kokemuksesta, eli miten vähävaraisuuteen sopeutuminen muokkaa ihmisen toimintamalleja ja miten toimintamahdollisuuksien puute muokkaa omakuvaa.

Kirjoittaja kirjoitti herättävästi mutta ehkä myös ironisesti, että …syrjäytyminen on periytyvää. Lasten kasvaessa olen entistä enemmän vakuuttunut tuon ajatuksen paikkansapitävyydestä. Heistä ei taida enää tulla yhteiskuntakelpoisia millään. …Heidän maailmassaan erilaiset kulutustottumukset todella eristävät yhteisöstä. Lapseni rakastavat kirpputoreja, arvostavat itsetehtyä eivätkä erityisesti halua osallistua perjantai-iltojen juhla- ja kulutuskekkereihin. He ovat onnistuneet luomaan itselleen arvot, jotka ovat soveliaita vähäosaisen lapsille. Lasteni arvot ja mielenkiinnon kohteet ovat kuitenkin vääjäämättä erilaisia kuin koulutovereiden. Tämä rajoittaa sosiaalista kanssakäymistä huomattavasti enemmän kuin toivoisin.

Tuota jäin miettimään. Itse elän tällaisessa kuvitteellisessa vähävaraisuudessa, jossa omaa pihiyttäni ja ideologisista syistä rajoitan omaa kulutustani tietyissä asioissa rankalla kädellä. Se auttamatta rajaa ja rajoittaa niitä aktiviteetteja, joita tulee läheisten kanssa jaettua. Ystävien ja kavereiden kanssa olisi varmasti mahdollista jakaa vaikka mitä maksavia aktiviteetteja, mutta itse tykkään eniten niistä yksinkertaisista (ja ”sattumalta” ilmaisista) aktiviteeteista, joita ympäristö suo ja joiden kautta voi jakaa aikaa ja huomiota kavereiden kanssa. Kävelyt, pyöräilyt, retkeilyt, laulaminen ym. Samanlaiset kulutustottumukset haluan myös siirtää lapsilleni ja näyttää heille, että antoisan ja aktiivisen sosiaalisuuden ei tarvitse maksaa rahaa. Sen hinta on enemminkin oma viitseliäisyys, toisten huomiointi ja idearikkaus. Tuntuu hyvin ahtaalta, jos kouluympäristö ja lapsen maailma eivät mukamas taivu enää näihin ilmaisiin aktiviteetteihin vaan maksullisista aktiviteeteista kieltäytyminen vaikeuttaisi heidän verkostoitumistaan ja ystävystymistä samanikäisten kanssa.

Omassakin elämässä kuitenkin huomaa, että kuluttamattomuus on selkeästi syrjäänvetävä periaate, varsinkin jos oma lähipiiri kovasti yhteisiä kulutusaktiviteetteja korostaa. Silloin kaveripiiri saattaa haluamatta vaihtua. Kuluttamattomuus saattaa myös sulkea joitain muita ovia, joihin esimerkiksi kulutuserottautumisella on hyvin selkeä merkitys. "Gotta spend money, to make money" tai ehkä vielä osuvammin "If you don't wear Gucci you're not one of us." Minusta joskus tuntuu, että tämä ulossulkemisen pelko määrittää suuren ihmismassan, ja siis "aikuisten" ihmisten kulutuskäyttäytymistä, ja se tuntuu kyllä melko surulliselta. Kuinka moni ihminen hankkii vaikka väkisin vankan kulutuskyvyn ja myös näyttää sen, kunhan häntä ei vain suljeta ulos siitä erottautumisen piiristä.

Silloin kun kuluttamattomuus on ihmisen oma päätös eikä pakkotilanne, ihminen varmasti perustelee kulutuksen jättämisen synnyttämää sosiaalista aukkoa omilla arvoillaan: ”taidamme vain arvostaa eri asioita.” Jos ihminen kuitenkin syystä tai toisesta haluaa kuulua joukkoon, joka kuluttaa, ja pakkotilanteessa häneltä putoaa kulutusmahdollisuus pois, tilanne on toinen. Silloin ihminen varmasti saattaa katkeroitua, koska toimintaedellytys oman näköiseen elämään katoaa.

Juuri tätä yllä mainittua tilannetta kirjoittaja mukavasti artikkelissa avasi: Taloudellinen tilanteemme on siis joko hiukan parantunut tai olemme tottuneet vallitsevaan olotilaan ja oppineet selviytymään. Olemme myös luultavasti unohtaneet, miltä tuntuu käyttää rahaa, emmekä enää ahdistu kaupan juustohyllyn tai suklaiden kohdalla. En ole enää niin tuskainen kuin viimeksi kirjoittaessani.

Huomionarvoista tuossa tekstissä on toteamus: ”miltä tuntuu käyttää rahaa.” Joku joka ei ole koskaan päässyt kuluttamisen makuun, ei myöskään välttämättä sitä samalla tavalla kaipaa. Raha tuo toimintamahdollisuuksia ja illuusion valinnan vapaudesta, kun ihminen kokee pystyvänsä ”itse ansaitsemillaan rahoilla” hankkimaan itselleen arkea helpottavia ja mukavoittavia hyödykkeitä. Kun tuohon riippumattomuuden illuusioon tottuu ja siitä tulee rutiini ja automaatio, sen katoaminen on luonnollisesti shokki. Se tuntuu askeleelta taaksepäin. Kirjoittajan tekstistä tulee viesti tyytymisestä: arkijuusto on ainoa mahdollisuus. Kuitenkin: jos ei Old Amsterdam -juustoa ole koskaan ollut mahdollisuutta maistaa, sitä ei välttämättä myöskään osaa kaivata.

Olen paljon pohtinut tuota prosessia, mitä tapahtuu, kun ihminen joutuu luopumaan jostain, jonka hän itse omalla panostamisellaan kokee saavuttaneensa; jokin asia, joka lisää hänen riippumattomuuden tunnettaan. Millainen tunne- tai henkinen prosessi tai sopeutuminen siitä seuraa kun olosuhteet pakottavat ihmisen hyväksymään, että tuota aiempaa riippumattomuutta ei enää ole.

Itselleni tästä hyvä esimerkki on tämän syksyinen projektini työmatkapyöräily. Sen ajan kun olen pendlannut Helsingistä Espooseen, olen lukemattomasti kironnut odottamista bussipysäkillä ja kuinka raivostuttavaa on haaskata aikaansa bussissa istumiseen. Kun nyt sitten pyöräilen saman matkan ja siihen kuluu sama aika, olen kuitenkin saanut pohjattomasti iloa ja elinvoimaa siitä, että en ole riippuvainen bussien aikatauluista vaan omasta aikataulustani. Päätän itse myös reitin ja jos jonain aamuna haluan polkea rannan kautta ja käydä katselemassa merta, sen kun käännyn yhdestä risteyksestä toiseen suuntaan.

Monet ihmiset, jotka haluavat liikkumisen vapautta ostavat auton. Heillä on omat perustelunsa auton valinnalle ja yhdet niistä ovat varmasti nopeus ja mukavuus. Autoilu on helppoa, vaivatonta ja suhteellisen riippumatonta ulkoisista olosuhteista. He kokevat ehkä auton ratissa sitä samaa vapautta, jota minä pyörän päällä. Saa mennä mitä kautta huvittaa, omasta mielestäni tämä pätee pyörällä vielä paremmin kuin autolla.

Kaikki tyynni, tilanne eli koettu riippumattomuus on yhtäläinen. Mutta mitä tosiaan tapahtuukaan kun tämä etuoikeus otetaan ihmiseltä pois. Missä kulkee se kipuraja, joka saa autoilijan lopullisesti luopumaan liikkumisen vapaudestaan ja riippumattomuudestaan ja jättämään auton kotiin. Ja toisaalta minä pyöräni päällä, mikä saa minut lopulta jättämään pyörän kotiin.

Se voi olla fyysinen pakote, joka itselläni tulee ehkä vastaan kun lämpötila laskee reilusti alle – 20 cº. Se on fyysinen pakote, joka saa minut luopumaan riippumattomuudestani ja paarustamaan taas bussipysäkille kärvistelemään. Autoilijalle se pakote on luultavasti psyykkisempi, esimerkiksi kun bensalitran hinta ylittää 5 €. Silloin hän ehkä myöntää, että tämä lysti ja liikkumisen vapaus on nyt ohi. (toisaalta eräs tuttu nokiapomo sanoi, että hänelle se tarkoittaa vain, että teillä on nyt mukavasti tilaa)

Kun ihminen joutuu luopumaan riippumattomuudestaan, hänellä on itsellään keskittymisen ja suhtautumisen vapaus miten tilanteeseen suhtautuu. Siitä voi kimpaantua ja lähteä vastustamaan muutosta kynsin ja hampain ja lopulta katkeroitua, kun huomaa, että bensa on nyt lopullisesti loppu. Toinen vaihtoehto on kokea tervettä nöyryyttä ja tunnustaa, että ihminen ei hallitse kaikkia olosuhteita vaan hänen on järkevää sopeutua vähintään hetkelliseen toimintakyvyn kaventumiseen.

Sama prosessi tulee eteen terveyden menettämisen yhteydessä ja silloin se on varmasti monin verroin rankempaa. Silloin turhautuminen, pettymys ja katkeruus suuntautuvat joissain tapauksissa myös elämään itseensä. Se on hyvin surullista, mutta pohjattoman inhimillistä. Jokainen toivoo, ettei omalla kohdallaan koskaan joudu sellaista sopeutumista käymään läpi.

Kuitenkin ne, jotka äkillisestä pakko köyhyydestä tai esimerkiksi vammautumisesta huolimatta ovat löytäneet rakentavan tavan käsitellä ja suhtautua omaan elämäntilanteeseensa, ovat jollakin syvällä tavalla harmonisen oloisia. Tällainen olo minulle tuli esimerkiksi kun pyörätuolikelauksen mestari Toni Piispanen eräässä luentotilaisuudessa kertoi omasta prosessistaan elinvoimaisesta urheilijasta ensin vammautuneeksi ja sitten takaisin menestyneeksi urheilijaksi. Se antaa meille esimerkin oikeasta tavasta prosessoida ja käsitellä omaa toimintakyvyn ja riippumattomuuden kokemuksen menettämistä.

Vähävaraisen selkeä ja kyseenalaistamaton ahdinko juontaa juurensa esimerkiksi siihen, miten sopeutat elämäsi jos ruokabudjetti leikataan kolmasosaan entisestä. Kun lukee näiden sinnittelevien perheiden ja ihmisten ahdingosta, täytyy muistaa, että pakkotilanteessa sopeutuminen on aivan eri asia kuin silloin kun itse päättää olla kuluttamatta. Itse kuitenkin koen, että elämänpiirin ei kuitenkaan tarvitse kokea pelkästään köyhtyvän kulutusmahdollisuuksien puutteessa. Jokaiselle meistä tekee hyvää huomata miten yksinkertaistamalla voi löytää suuria iloja.

Lisääkö parta ilmanvastusta?

Vanha kollegani Antti Värtö kirjoitti blogissaan Peruskoulupesula osuvan ja lukemisen arvoisen artikkelin tietynlaisesta voimaantumisen vastakohdasta eli opitusta avuttomuudesta. Kirjoittaja tuo myös konkreettisesti näkyväksi miten erheellisesti esimerkiksi opettajan on mahdollista tulkita oppilaan toimintaa hänen luonteen ominaisuudekseen, vaikka kyse voi olla myös jostain muusta. Itseäni tuossa artikkelissa kiinnostaa kuitenkin juuri tuo opittu avuttomuus ja sen syntyyn vaikuttavat tekijät. Miten poisoppia avuttomuudesta, tai paremminkin voimaantua huomaamaan oman toiminnan merkitys.

Tässä blogissa olen aiemmin kirjoittanut omasta näkökulmastani, että oman toiminnan vaikutukset havaitaan varhaisessa vaiheessa annetun sopivan vastuun kautta. Lapsen tai nuoren ihmisen tulee saada sopivia haasteita, joiden kautta askel askeleelta huomata oman toiminnan mahdollisuudet. Jos lapsi tai nuori tekee esimerkiksi työsuorituksen, vaikkapa siivoaa huoneensa, hän saa siitä positiivisen palautteen tai vaikkapa tienaa viikkorahansa siivoamalla koko talon. Tällainen toiminta näyttää miltä tavoitteen saavuttaminen tuntuu tai mihin sillä voi pyrkiä.

Vanhempien ihmisten kohdalla voimaantuminen on monesti paljon monisyisempi ja haastavampi tavoite. Miten siirtyä urautuneista rutiineista ja elämäntavoista kohti itseä tyydyttävämpää elämää? Siinä täytyy tapahtua paljon poisoppimista ja luopumista ja oman epämukavuusalueen hyväksymistä: kaikki hyvin haastavia oppimisen muotoja, jotka eivät toteudu kädenkäänteessä, muutoksen eteen joutuu monesti tekemään tosissaan töitä.

Monesti sellaisessa tilanteessa, kun kuullaan jonkun ihmisen kertovan hajallaan olevasta elämästään, hänelle suositellaan kuntoilua. Tämä tuli taas esille kun yle julkaisi artikkelin pitkäaikaistyöttömästä miehestä, joka lisätienestin eteen tekee netissä työtä esiintyen maksullisena naisseuralaisena. Artikkelin kommenttiketjussa oli taas liuta ”voimaannuttavia” responsseja, kuten ”Lenkkeily ei maksa mitään.” ”Kannattaisi nousta sängystä ja huolehtia kunnostaan.” Näitä riittää. Tässä taas mielestäni tapahtui tuo Antin artikkelissa esiintynyt attribuutioerhe, kun ihmiset tulkitsevat muiden ihmisten toimintaa oman näkökulmansa linssien läpi.

Näiden kommenttien taustalla vaikuttava intentio on kuitenkin ainakin joissain tapauksissa hyvää tarkoittava; kuntoilu on sellainen projekti ihmisen elämässä, joka tuo hyvin konkreettisesti näkyviin ihmisen omat mahdollisuudet vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa ja samalla nähdä kuinka ITSE asetettu, oma tavoite saavutetaan. Paradoksi onkin, että se positiivinen vaikutus tulee esille vasta silloin kun sen tavoitteen asettaa itse, haluten ITSE pyrkiä kohti tavoitettaan. Jonkun muun tekemä saliohjelma ei vielä tee tavoitteesta omaa eikä siksi myöskään synnytä yhtä suurta hallinnan kokemusta kun tavoitteen saavuttaa.

Kuntoilu on tässä nyky-yhteiskunnassamme sellainen trendi, joka viestii omaa elämänhallintaa, tavoitteellisuutta, päämäärätietoisuutta ja monia muita omnipotenssin oireita. Samalla kuntoilu on kuitenkin vilpittömästi elämänlaadun kannalta tervehdyttävää, fyysistä ja psyykkistä energiaa lisäävää ja tasapainottavaa toimintaa. Sen ääripäät ovat hyvä olo ja toisessa päässä kontrollihakuinen ja konemainen suorittaminen, jossa saliohjelman tavoitteen saavuttamatta jättäminen tarkoittaa kymmentä lisäpunnerrusta.

Kun itsestä lähtevään voimaantuneeseen ja päämäärätietoiseen tavoitteen asettamiseen lisätään selkeä kurinalaisuus, aletaan liueta harmaalle alueelle: tavoite muuttuu. Tämä tapahtuu nyky-yhteiskunnassa kuin varkain ja näitä suorittajia on moni huippuorganisaatio täynnä. Jos ihmisen elämä onkin suhteellisen tasapainoinen ja hyvinvoiva, niin silti ihminen tulee ensin vahingossa ja sitten tarkoituksellisemmin vertaamaan omaa suoritustaan ympäristöön ja kadottaa suhteellisuudentajun muiden vertailukohtien puutteessa.

Pyöräilen itse nyt syyskaudella työmatkani Helsingistä Espooseen Munkkiniemen ja Seurasaaren kautta. Meitä välineurheilijoita seisoo siellä maantiepyöriemme kanssa 15 rinnakkain Munkkiniemen valoissa. Kun sitten valo vaihtuu, adrenaali virtaa kohisten jokaisen tiukan pyöräilypaidan alla ja lukkopolkimet kalskahtavat kenkiin, ja sitten LÄHTEE. Näitä tilanteita olisi vilpittömän huvittavaa seurata jos ei se raviurheilu johtaisi aina välillä ihan todellisiin vaaratilanteisiin, kun joku kingi meinaa kiilaustilanteessa törmätä bussipysäkkiin.

Minusta tuo työmatkapyöräily on kiinnostava laboratorio seurata miten ihmisten tavoitteen asettaminen on karannut lievästi sanottuna käsistä. On nimittäin yksi asia työmatkapyöräillä ja toinen asia treenata kilpapyöräilyä.

Kokeilkaapa googlettaa työmatkapyöräily niin huomaatte kuinka paljon tämän näennäisen viattoman ja terveen hyötyliikunnan ympärille on kehitetty erilaista oheisilmiötä. On erilaisia kilometrikisoja työyhteisöille: ”Leikkimielinen Kilometrikisa on kaikille avoin ja maksuton kilpailu, jonka tarkoitus on innostaa ihmisiä työmatkapyöräilyyn…" Tämä itseäni aina tökkää silmään: miksi ajatellaan, että kilpailu on automaattisesti motivoivaa tai innostavaa?

Sellaiselle ihmiselle, joka harkitsee polkevansa pari kertaa viikossa töihin, on tuskin motivoivaa lähteä ensimmäiseksi tekemään sitä kilpaillen. Tässä kohtaa kilpailu on ulkoapäin asetettu motivaatio tehdä jotain eikä se silloin varmasti synnytä sisäsyntyistä motivaatiota. Jos ihminen haluaa kilpailla, hän toki saa kilpailla, mutta olisi hyvä, että vallitseva kuva työmatkapyöräilystä pidettäisiin mahdollisimman vaihtelevana ja erilaisuutta tukevana. Enemmänkin: Pyöräile, jos huomaat, että siitä tulee hyvä olo.

Voimaantunut, motivoitunut, päämäärätietoinen viestivät kaikki sitä yksilönvastuun yhteiskunnan ihanne ihmiskuvaa, jossa ihminen haluaa optimoida oman toimintansa ja tehdä siitä mahdollisimman tavoitteellista, haastavaa ja antoisaa. Sellaisen ihmiskuvan näkökulmasta voi olla vaikeaa kohdata totuutta, että monimuotoisuus tarkoittaa myös monia ihmisiä, jotka eivät tunnista tavoitteita eivätkä myöskään hoksaa miten omalla toiminnalla voisi jonnekin pyrkiä. Ja saattaa olla, että vaikka tajuaisivat, eivät silti allekirjoittaisi tavoitetta, koska ei vaan kiinnosta. Ja sitähän se yksilönvapaus todellisuudessa tarkoittaa.

Idealismin kuolema

Taas tuttu vaalien jälkeinen lievä masennus päällä. Eniten masentaa tietenkin se, että äänestysprosentti jäi omasta mielestäni järkyttävän alhaiseksi ja toisaalta myös se kuinka lyhytnäköistä ja kotiin päin vetävää suuren osan äänestyskäyttäytyminen on. Tuossa alla olevassa kuvassa Hanna Sauli on hyvin kiteyttänyt miltä poliittinen kartta näiden vaalien osalta todellisuudessa näyttää kun siihen lisätään tuo nukkuvien osuus.

kuva: Hanna Sauli

Oman mielen matalasuhdanne juontaa kuitenkin myös siihen miten vähän itse teen tärkeäksi kokemieni asioiden ja arvojen eteen. Pidän itseäni jonkinlaisena idealistina ja maailmanparantajana, mutta missä se näkyy? Minä en ilmennä omaa aatteellisuuttani mitenkään muuten kuin tämän blogin kautta. Jos joku yrittää minua kadulla profiloida ulkonäön perusteella, hän ei näe vihervasemmistolaista vaan valkokaulus pikkuporvarin tennareissaan ja kauluspaidassaan. Harvasta asiasta mitä teen, voi suoraan päätellä, mitä pidän yhteiskunnan kannalta tärkeänä tai tavoiteltavana. Kaappi-idealisti. Tämä herättää itseni soimaamaan itseäni, onko mitään säälittävämpää kuin ihminen, joka ei usko omiin arvoihinsa, joka ei elä niitä todeksi, selkä suorassa. Kunnioitan niitä ihmisiä, jotka tekevät talkoolaisina vaaleissa pitkää päivää sen eteen mihin uskovat.

Työssäni koulussa en avoimesti tuo omaa ideologiaani nuorten tietoon, en ota vahvasti kantaa heidän tekemiensä valintojen rakentavuudesta ideologian näkökulmasta vaan myötäilen samaa sekulaaria kantaa ottamattomuutta ja yksilön oikeuksien korostamista kuin koko muu koulutusjärjestelmä. Tämä on tietysti työn tekemisen edellytys, koska ainoa mitä nuorelle voi valintatilanteessa korostaa, on kokonaiskuva. Tuoda ilmi erilaisia perusteluita puolesta ja vastaan ja tuoda myös ilmi erilaisia perusteluita, joita eri ihmiset omassa tulevaisuudenvalinnassaan painottavat. Tämä on täysin perusteltua ja vastuullista toimintaa, mutta samalla se jättää onton tunteen, koska osa ihmisestä haluaisi huutaa, että ”TEE NOIN, ÄLÄ TEE NOIN.”

Työyhteisössä olen se hieman kryptinen hahmo, josta harva saa otetta, koska en ota vahvasti kantaa sellaisissa asioissa, joissa ideologia voisi tulla näkyväksi. Työyhteisön dynamiikka on kiinnostava, koska sieltä löytyvät ne samat roolit kuin muutenkin poliittisessa kentässä. Muutama äänekäs populisti, jotka taivastelevat idealistien hömpötystä ja vetävät kotiinpäin minkä kerkiävät. Sieltä löytyy muutama jakamattoman ihmisarvon korostaja, jotka pitävät tätä selkeänä ohjenuoranaan, löytyy muutama reaali-kriteerein kyseenalaistaja, jotka vetoavat resursseihin ja pitäytymiseen perustehtävässä ja se loppu porukka on niitä kansan syviä rivejä, hissukoita, joista ei missään tilanteessa saa revittyä reaktiota puolesta eikä vastaan. Myös itse olen siellä monesti hiljaa, eli olen juuri sitä samaa hiiriporukkaa takarivissä. No välillä kyllä palaa hihat enkä pysty pitämään suutani kiinni mutta harvemmin.

Kirjoitin itselleni 21-vuotiaana kirjeen. Saan avata sen vuonna 2033 kun täytän 50-vuotta. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen pelottavammaksi tuo kirje käy. Muistan missä mielentilassa sen kirjoitin, itselleni muistutukseksi. En enää muista sisällöstä kovin paljon, mutta muistan sen funktion, jonka tekstille loin. ”Älä lakkaa uskomasta tärkeisiin asioihin.” Kirje on äidillä säilytyksessä ja hyvä motivaattori äidille elää vähintään vuoteen 2033.

Tuo kirje on jossain mielessä idealismia puhtaimmillaan. Ihmisen evästys itselleen taistella ja pitää olennainen mielessään. Naulasin teesini Wittenbergin oveen. Onhan niitä ideoita sittemmin kovastikin koeteltu ja käyty läpi muutama kriisi siitä mitä niiden kautta löytyy vai onko tavoite edes oikeassa suunnassa. Olen aina iloinnut siitä, että hyvät ja rakentavimmat ideat nauttivat kyseenalaistamisesta, koska siten ne tulevat näkyviksi ja pysyvät esillä. Tämän tajuavat myös niiden vastustajat ja mieluummin kiertävät nämä kysymykset, koska heidän heikommat ja lyhytnäköisemmät argumenttinsa häviävät rakentavimmille ideoille joka kerta.

Miksi idealismia ei sitten ”kehtaa” tuoda esiin? Monet meistä uskovat asioihin kovastikin ja tietävät miten asiat olisivat paremmin mutta pitävät suunsa kiinni. Ehkä siksi, että idealismi leimataan hyvin nopeasti naiiviksi, se lytätään mahdollisimman nopeasti ”reaali” politiikan keinoilla, osoitetaan asiantuntijatiedon valossa miten idealistinen ajatus ei voi koskaan kantaa hedelmää. Otetaan numerot esiin ja siinä sitten nauretaan kuinka idealisti yrittää housut kintussa säilyttää osan arvokkuudestaan kun on mennyt lausumaan jotakin tulevaisuuden mahdollisuuksia syleilevää mutta ah niin naiivia.

Tästä kuitenkin seuraa juuri se politiikan kuolema, koska siellä missä ei ole idealismia, vaihtoehdot kuolevat. Missä ei ole idealismia ei ole myöskään innostusta vaan ontto usko tilastoiden tuottamaan faktaan. Kansa ei kuitenkaan hae politiikasta totuutta vaan tunnetta, jonka nimi on toivo. Jos toivo tapetaan liberaalin markkinatalouden kaiken jyräävän ajattelun alle sanomalla että: ”se nyt vaan on niin,” ihmiset kieltäytyvät äänestämästä. Eihän politiikka silloin tarjoa vaihtoehtoja vaan sitä yhtä ja samaa markkinoita kumartavaa hyssyttelypolitiikkaa.

Nukkuville sanon vain sen, että hymistely ja statistina seisoskelu on yksi asia kunhan ottaa kantaa edes äänestämällä. Kaikkien ei ole tarkoituskaan olla aktiiveja, mutta jokaisen velvollisuus on käyttää aivojaan. Äänestätte miten äänestätte kunhan äänestätte.

No mitä ne tämän nuoren änkyrän idealistiset teesit sitten ovat? Esimerkiksi tällaisia:

1. Ei voi olla niin, että koko maailma on rähmällään globaalin liberaalin talouselämän edessä. Sellaisen periaatteen päästäminen inhimillisen elämän määrittäjäksi on yksinkertaisesti tuhoavaa. Talous on vaihdannan keino ja tapa järjestää tuotantoa. Se ei ole mikään itsenäisesti toimiva lohikäärme, joka jauhaa rikkautta toisaalle ja paskaa toisaalle. Julkisen vallan oikeus ja velvollisuus on rajoittaa talouden mekanismeja ja rakentaa tulontasausjärjestelmiä.

2. Politiikka ei saa perustua ihmiskuvalle pelkästään omaa etuaan ajattelevasta ihmisestä. Jos tähän kelkkaan lähdetään, se muokkaa kaikesta toiminnasta katkeroitunutta ja vainoharhaista. Se ei loppujen lopuksi jätä tilaa avoimuudelle ja ihmiskunnan (henkinen) kehitys pysähtyy.

3. Solidaarisuus ja toisesta ihmisestä välittäminen ovat kaikkea toimintaa määrittäviä kaikkein korkeimpia ja pyhimpiä arvoja, joita inhimillisessä elämässä on. Ne kestävät kyseenalaistamista, KUNHAN joku vaivautuu tuomaan niitä kerta toisensa jälkeen pöydälle ja toimimaan unilukkarina siellä missä ne meinaavat unohtua.

4. Ihmiskunnan elämäntapa ja laajamittainen puuttuminen luonnon miljoonien vuosien kuluessa syntyneeseen balanssiin, johtaa rajuun elinmahdollisuuksien kaventumiseen, useiden eläin- ja kasvilajien sukupuuttoon ja miljoonien ihmisten kuolemiseen ruuan tuotannon vaikeutumisen vuoksi. Ainoa oikea tapa palauttaa luonnon ennastavat mekanismit, on pidättäytyä erilaisista tuotantoa haittaavia ympäristövaikutuksia kiertävistä (ja valtavan kalliista) teknisistä ratkaisuista ja hyväksyä tuotannon lasku. Balanssi ei kestä loputonta manipulointia vaan palauttaa ihmiskunnan järjestykseen tavalla tai toisella. 10 000 vuotta on maapallon historiassa häviävän pieni hetki, 100 vuotta silmänräpäys.


No voihan olla, että tässä tulee omallakin kohdalla elon edetessä vielä suurikin murros ideologiassa. Välillä sitä aina voipuu tämän savotan mahdottomuuden edessä ja miettii miksi yleensä lähteä yrittämään mitään muutosta kun olisi mahdollista vain sulkea silmänsä ja keskittyä elämään omaa pientä elämäänsä. Saisi rauhassa kuluttaa miten huvittaa ja järjestää elämänsä täysin omien mielenkiinnonkohteiden ja hetkellisten mielijohteiden mukaan. Hivellä omaa erinomaisuuttaan ja ottaa itsestään esiin sellainen subliikin menestyjän perikuva. Ostaisin jumalattoman ison veneen ja päheän tontin jostain kauniista rannasta.

Ehkä minä kypsynkin myöhään kuin Nalle Wahlroos konsanaan, ja ajan mittaan minusta tulee samanlainen itsekäs vanha mulkku. Käperryn omaan egooni ja alan joka kohdassa vetää kotiinpäin. Enemmän minulle, vähemmän muille. Alan äänestämään ryhmää, joka ajaa oman sosioekonomisen viiteryhmäni statuksen nostamista. Vähempiosaisten oikeuksista viis, äänestäkööt ne köyhien puolesta, jotka eivät ymmärrä omaa etuaan.