Wednesday, April 08, 2020

Kuka hieroo käsiään?


Tämä koronakriisi kirvoittaa inspiraatiota.

Olemme Mika Aaltolan mukaan siirtymässä koronakriisin kohtaamisessa eripuraisuuden vaiheeseen, missä kansallinen yksimielisyys alkaa murentua ja erilaiset mielipiteet siitä miten kriisiä pitäisi hoitaa alkavat saada alaa. Siksi täytyy kirjoittaa nyt ennen kuin yhteiskunnallisen keskustelun taso masentaa minut hiljaiseksi. Maailman tyhmin ihminen jo aloitti syyttämällä maansa tilasta WHO:ta.

Meitä sosiologeja joskus syytetään yhteiskuntavastaisiksi, kun olemme niin kriittisiä. Sosiologi ei kuitenkaan niinkään hiero käsiään anomian toivossa, mutta luulen, että keskimääräistä enemmän sosiologit saavat nautintoa, kun jokin inhimillisen elämän keinotekoisuus tulee näkyväksi. Jokainen paasto paljastaa jotakin ja koronakriisin tuoma paasto sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja paasto työpaikalla käymisestä tekevät näkyviksi yhtä ja toista. 

Minkä ihmisryhmän elämäntyyli on kokenut suurinta muutosta tässä yllättävässä tilanteessa? Kosmopoliittien kaupunkilaisten elämäntapa on suurimmassa muutoksessa, koska heidän elämäntapaansa sisältyy normaalitilanteessa eniten omaehtoista kasvokkaista vuorovaikutusta, kulutusmahdollisuuksia ja matkustamista, kaikki nämä on nyt kielletty. Sormella osoittamatta (mutta vähän kyllä nyökkään siihen suuntaan) tämä epidemia ei ole myöskään saapunut Suomeen laivalla tai tavarajunalla vaan lentokoneella. Joka muuta väittää ei myönnä totuutta. 

Korona konkretisoi selkeästi sen, kuinka keino-tekoista on sulloa metallilieriö täyteen ihmisiä sardiinipurkin tapaan ja heittää heitä maapallon kolkasta toiseen hiilivetyjä polttamalla. Mikäli he olisivat matkustaneet saman matkan laivalla ja laivamatka olisi kestänyt kaksi kuukautta, viruksen globaali levinneisyys olisi ollut hyvin erilainen. No ei se espanjantautiakaan kuitenkaan estänyt.

Mutta minkä ihmisryhmän elämäntapa on eniten uhattuna? Niiden, jotka elävät kädestä suuhun. Jokaisessa koko yhteiskuntaa koskettavassa kriisissä heikoimmassa asemassa elävä yhteiskunnan osa kärsii aina suhteessa eniten, koska heillä ei ole puskureita. Niiden, joilla on (rahallisesti) eniten menetettävää, ovat myös niitä rationaalisimpia haalimaan omaisuudelleen vakuutuksia, jotka pehmentävät markkinoiden heilahteluita ja väliaikaisia notkahduksia. Heitäkin kuitenkin tässä tilanteessa kuumottaa, koska puskurit eivät kestä ikuisesti. 

Yhteiskunnat pumppaavat nyt markkinoille laivalasteittain rahaa, jotta meidän talouskasvuun perustuva yhteiskuntajärjestelmämme saataisiin pidettyä pystyssä. Muutama työttömyyskassa jo menetti toimintakykynsä, kun eivät ole varautuneet tällaiseen kriisiin. Heidän puolustuksekseen on kuitenkin sanottava, että ei kukaan ole mitenkään täysin varautunut koko yhteiskunnan pysähtymiseen. Ja lomautusuhat koskevat yhtä lailla kuntien ja valtion työntekijöitäkin, kun tilanne pitkittyy, vaikka perinteisesti on sanottu, että valtion leipä on pitkä ja kapea. Julkinen puoli reagoi jähmeämmin talouspohjan rappeutumiseen ja on siksi rauhallisempi työnantaja kriisin tullessa, mutta julkinen puoli myös rämpii kriisistä ylös yksityistä hitaammin. Muistan 90-luvun lamasta lähinnä sen, että koulukirjat olivat kyllä puhkikulutettuja, kun julkinen koulutus säästi kaikessa mahdollisessa.

Yhteiskuntarauhan edellytys on talouden rullaaminen. Jos jokin yhteiskunnan osa-alue täysin halvaantuisi, se voisi aloittaa ketjureaktion hallitsemattomia vaikutuksia. Ja tottakai niin kävisikin, ellei tämä tilanne olisi ohimenevä. Kuten alussa totesin, nyt ollaan kuitenkin siirtymässä siihen vaiheeseen, missä yhteen hiileen puhaltaminen ja yhteisymmärrys eivät ole enää keskeisiä vaan poliitikot alkavat tapella mitä tietä ulos kriisistä. On monen poliitikon unelma päästä valitsemaan ratkaisutapoja tämän kaltaisessa tilanteessa, koska perusteluksi voidaan käyttää kriisiä. Ja mahtava mahdollisuus oppositiolle päästä osoittamaan sormella, ”väärin korjattu.” Siitä saadaan myös iltapäivälehdille sisältöä seuraavaksi pariksi vuodeksi, myös niiden talous kiittää kun kansa saa taivasteltavaa.

Tässä akuutissa tilanteessa me takerrumme hallinnan tavoitteluun ja Suomen kaltaisessa insinööriyhteiskunnassa hallintaa tavoitellaan juuri rationaalisuuden kautta. Samalla sosiaalinen kontrolli perustuu rationaalisuuden hyväksyntään ja irrationaalisuuden paheksuntaan. Nyt saa todella pahaa silmää jos aivastaa Prismassa, meidät on kyllästetty tiedolla ja kauppakeskusten kuulutukset valelevat vielä grillikastiketta paistin päälle muistuttamalla rationaalisuuden vaateesta ja siitä, että nyt jos koskaan on paheksuttavaa toimia vastoin yleistä tietoa.

Meidän hallinnan tavoittelumme taustalla on menettämisen pelko. Meidän kaikkien mummut ja papat, mammat ja faarit, mufat ja fammut. Kiuruveden tilanne on kauhea, kun pahaa aavistamattoman tulokkaan ensimmäinen kädenpuristus olikin samalla se viimeinen. Hän toimi kuoleman asiamiehenä. Minunkin yli 70-vuotiaat isäni ja äitini lukevat tätä. En itsekään lähde heidän luokseen pääsiäiseksi. En tekisi niin vaikka Uudenmaan rajat olisivat auki, kun tiedän mitä luultavasti veisin mukanani. Myös minä pyrin hallitsemaan tilannetta rationaalisuudella.

Esimerkiksi Singapore lähti ultrarationaaliseen poissulkemissotaan virusta vastaan. Tämä osoittaa myös heidän järjestäytyneen yhteiskuntansa vahvuuden, se on lähes totalitaarista kun Singapore normatiivisessa todellisuudessa jo pelkkä roskaaminen voi olla vankilaan vievä rike. Nyt tämä sosiaalinen kontrolli valjastetaan palvelemaan viruksen leviämisen ehkäisyä ja kaikki yhteiskunnan osapuolet toimivat robotin tehokkuudella.Tilanne on melko erilainen kuin monessa muussa maassa. Esimerkiksi Italian kulttuurinen eetos ei ole lähtökohtaisesti yhtä helposti kurinalaiseen toimintaan sovitettavissa.

Samalla kuitenkin sota virusta vastaan saa myös luonnonvastaisia piirteitä, se on juurikin keino-tekoista. Kun katsoo dokumenttia Singaporen desinfiointisodasta, se saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä, kun ymmärtää, että bakteerien ja virusten tappaminen ei tule ihmiskuntaa pelastamaan. Rutto tai espanjantauti olivat kauheita tragedioita, joiden kautta jäljelle jäävä ihmispopulaatio sai kuitenkin jonkinlaisen immuniteetin vastaavia uhkia vastaan. Nyt me yritämme kynsin ja hampain estää tuota vaikutusta, koska emme halua päästää irti läheisistämme tai omasta elämästämme. Siksi ihmisen elämään takertuminen on luonnollisen kanssa taistelua.

Ehkä tunnetuin luonnonsuojelijamme mutta myös ekofasistiksi parjattu Pentti Linkola, joka käytti elämänsä kertomalla modernin yhteiskunnan elämäntavan luonnonvastaisuudesta, kuoli juuri hiljattain. Yksi hänen kantavista teeseistään oli ihmiskunnan ylipopulaatio ja sen harventamisen tarve. Hän varmasti sai tietää koronavirustilanteesta ennen kuolemaansa, mutta en usko hänenkään hieroneen käsiään asiasta kuullessaan.

Thursday, April 25, 2019

Rakennemuutoksen myymistä

Taas näitä vaalikrapuloitani päästän ilmoille. Tuleepahan kirjoitettua pidemmästi ainakin kerran neljässä vuodessa.

Maailma muuttuu niin nopeasti, että tukka hulmuaa. Monesti kuulee sanottavan, että työelämä/maailma muuttuu paljon nopeammin kuin yksilöt. Elämme sellaista aikaa, jolloin valtaosa yksilöistä kuvainnollisesti juoksee maailman perässä.

Mistä muutoksen nopeus sitten johtuu? Globaalista toimintaympäristöstä, jolloin muutoksen liikkeelle sysäävät impulssit voivat tulla hyvin laajalta alueelta ja väestöpohjasta. Tiedon määrän räjähtämisestä mutta myös sen jakamisen helppoudesta, jolloin ideat kulkevat moninkertaisesti ihmisiä nopeammin. Viestintä on nykyään tehokkuudessaan reaaliaikaista, jolloin kenenkään ei tarvitse odotella kirjeen perilletuloa, jotta asiassa päästään eteenpäin. Toista se oli 1840-luvulla kun uskonnollisen herätysliikkeen levinneisyys riippui siitä kuinka nopeasti poropaimen liikkui laumansa mukana paikasta toiseen. 

Ihmisyksilöiden hallinnan kokemus rapautuu muutosnopeuden kasvaessa, kun ei vaan pysy kärryillä. Ja kun tipahtaa kärryn reunan yli, alkaa ymmärrettävästi vituttaa. Se taas saa aikaan joukon reaktioita, kuten esimerkiksi kyseessä olevan ilmiön mitätöintiä ja kieltämistä, mutta myös kaipuuta vanhaan tapaan toimia. Menestyjät tällaisessa muutosnopeudessa ovat niitä, joille on kaikkein luontaisinta uudistaa itseään jatkuvasti, luoda nahkansa säännöllisesti. Avoimuus ei kuitenkaan lisää hallinnan kokemusta, jos ei ole samanaikaisesti kompetenssia havaita mitkä tiedot ja taidot uudessa tilanteessa ovat olennaisia.

Tästä muutoksesta hyvä esimerkki on elinikäisen oppimisen mantra, joka näille muutosvoittajille on myös alkanut muodostua kliseeksi. Se on klisee esimerkiksi osalle nuorista ikäryhmistä erityisesti siksi, että he harvemmin enää pyrkivät hahmottamaan vaikkapa työuraa mitenkään elinikäisenä projektina vaan enemmänkin alati muuttuvana maisemana, jossa tehdään toinen toisensa jälkeen suunnanvaihtoja harkitusti tai tiedostamatta. Uusien kompetenssien tarpeen määrittelee tällöin käsillä oleva tehtävä eikä niinkään jokin 15-vuotissuunnitelma tietyn uranimikkeen saavuttamisesta. Elinikäinen oppiminen on tästä näkökulmasta lähinnä itsestäänselvyydeksi tullut tapa toimia tai asennoitua. Muutosvoittajilla on pienempi kynnys havaita, että "en hallitse tätä, tarvitsen lisää osaamista" ja lähteä etsimään oikeaa suuntaa mistä täydentävä koulutus löytyy. Se voi olla tutkintokoulutusta, mutta tulevaisuudessa vielä useammin se on jonkin tietyn osaamisen saamiseen liittyvä kurssi.

Suuren muutosnopeuden maailmassa on siis voittajansa ja häviäjänsä ja uusi tapa toimia vaatii erilaisia pohjataitoja kuin perinteinen tapa. Muutosvoittajilla on monesti vahva malli aloitekyvystä, parhaimmillaan se on kuin sisäänkirjoitettu malli miten reagoida muutostarpeeseen. Osalle tällainen itseohjautuvuus ei tule mitenkään apteekin hyllyltä, ja monessa tapauksessa se selittyy mallien puuttumisella. Perinteisen maailman toimintatavat ja meritokraattiset kompetenssit ovat vain tutumpia.

Miten siis ottaa huomioon yksilön muutoskompetenssi, kun maailma muuttuu ja kun sitä tilanteen vaatiessa vielä "pitää muuttaa" oikein rankalla kädellä? Tätä voi miettiä katsoessaan vuoden 2019 eduskuntavaalien tulosta. Miten ilmastovaaleiksi ennakoiduista vaaleista tuli änkyrä-junttikapinan seuraava näytös? Ilmentää pelisilmää myöntää, että juuri tuon ylläkuvatun vastareaktion huomioiminen on olennaista myös kollektiivisen päätöksenteon areenoilla. Koska mullistavan uudistuksen maalaaminen saa suuressa yleisössä aikaan vahvan tunnereaktion kuten hallinnan menettämisen pelon, ei ole hedelmällistä nostaa asiaa pöydälle sillä tavalla. Kannattaa miettiä mittakaavaa ja palastella tavoitteet aina sellaisiksi, että ne ovat yksilön merkityshorisontin sisäpuolella ja niiden kautta on jotain voitettavaa ja ennen kaikkea samastuttavaa. 

Monesti puhutaan, että arvot ja asenteet muuttuvat hitaimmin, niitä tieteen kentällä saatetaan myös tutkimusasetelmasta riippuen tutkia suhteellisen pysyvinä ilmiöinä. Kuitenkin niissä tapahtuu muutosta, se on samalla se maailman muutos, jota kaikki hartaasti toivovat. On kuitenkin paradoksaalista, että sellaisessa ilmiössä kuin ilmastonmuutos, joka vaatii hyvin radikaalia ja rivakkaa toimintaa, muutosta pyritään saavuttamaan muuttamalla kokonaisen kansakunnan asenneilmastoa kerralla tuuttaamalla teemaa jokaisesta median kanavasta. Tulos on helppoa ennustaa: siitä seuraa vastustusta ja teeman liputtajien leimaaminen "alarmisteiksi."

Median toimintalogiikka on selkeä, tarjotaan tietoa ja valotetaan ilmiöitä, mutta näin kompleksin ilmiön äärellä, pelkän hiilinielut vs. päästöjen leikkaaminen -keskustelun ymmärtäminen vaatii hyvin monenlaista pohjatietoa. Ja jo tässä yksistään piilee monta väärinymmärtämisen ja vieraantumisen mahdollisuutta. Tunnereaktio sulkee havainnoinnin kun "ei tästä ota selvää." Sen sijaan yksilön havainnointi suuntautuu johonkin oman elämänpiirin kannalta konkreettisen ilmiön parantamiseen.

Populismin viesti ei kaipaa mitään pohjatietoa tai varsinkaan pohjakoulutusta. Se on pelkistetty ja yksinkertaistettu viesti, joka myös valjastaa tunne-energian mukaan. Miten saman mekanismin voisi tehdä sulkeutumisen sijasta ulospäin? Miten avoimuuden ja muutoksen mahdollisuus osoitetaan yksilölle yksinkertaiseksi tosiasiaksi, johon asennoituminen ei ole mitenkään monimutkaista tai varsinkaan uhkaavaa? Tunteita ei kannata tässä kohtaa kavahtaa ennakoimattomana tai impulsiivisena voimana vaan kanavoitana asiana. Miten se olemassa oleva tunne-energia valjastetaan muutoksen käyttöön?

Äänestäjästä ei ole tarkoituksenmukaista yrittää tehdä tällaisten asioiden asiantuntijaa, se ei ole hänen tehtävänsä. Hänen on tärkeää saada reagoida tunteella sellaisen asian puolesta, johon tunne voi luontevasti suuntautua. Tämän myöntäminen ei ole millään tavalla alentuvaa paitsi jos ajatellaan, että puhtaan järjen kautta toimiminen ja tunne-energian vaimentaminen on ainoa oikea tapa tehdä päätöksiä. Politiikan maailma ei ole yksin asiantuntijoiden tieto-maailma vaan äänestäjien kautta politiikan maailma on myös vahvasti tunne-maailma. Kun puhutaan ääripäistymisestä voidaan havaita eriytymistä myös siinä kuinka paljon painoarvoa tunnereaktiolle annetaan. Onko tunnereagointi halveksittavan alkeellista? Tällainen ajattelu ajaa samantien osan ihmisistä takajaloilleen.

Rakennetta voidaan muuttaa myös ilman, että yksilöiden muutosnopeutta otetaan huomioon, mutta se on monesti kallista, koska siitä seuraa syrjäytymistä. Sellainen muutos ei ole myöskään omiaan lisäämään vakautta, vaikka tarkoitusperät olisivat kuinka jalot. Jos halutaan vakiinnuttaa pysyvää muutosta, voimavaroja sen jalkauttamisessa kannattaa ohjata viestin kiteyttämiseen, sen purkamiseen konkreettiseksi arjen tavoitteeksi ja miksi tämä vaihtoehto olisi sinulle parempi kuin vanha systeemi. Metsän omistajaa ei saada motivoitua vähentämänä avohakkuita velvoittavalla asennemuutoksella "tämä on sinun velvollisuutesi maailmaa kohtaan" vaikka se totta onkin. Hän saattaa motivoitua esimerkiksi jatkuvan hakkuun periaatteisiin luonnon monimuotoisuuden tuomien lisäarvojen kautta tai mitä se mahdollistaa virkistyskäytön tai maatilamatkailun kautta. Mitä muuta kautta tämä asia voitaisiin osoittaa läheiseksi arkeen liittyväksi asiaksi ja myös tunnepuolta aktivoivaksi näkökulmaksi? Tätä pohdintaa puolueissa varmasti paljon tehdään tai ainakin syytä olisi. Kaikki motivaatio ei kumpua siitä, mitä jää viivan alle tai tilille verojen jälkeen. 

Jos media haluaa vauhdittaa muutoksen vakiinnuttamista, se voi osaltaan olla tukemassa sitä näkökulman valitsemisen kautta. Mitä lähemmäs ihmisen omaa elämänpiiriä jokin taustoittava artikkeli tulee, sitä enemmän se antaa samaistumispintaa ja antaa myös tilaa tuulettaa tunteita. Medialla on mahtava mahdollisuus konkretisoida asioita ja myös asettaa niitä mittasuhteisiinsa. Ei pyrkiä alarmisoimaan lisää vaikka se kuinka lisäisikin klikkauksia. Oman haasteensa tähän tekee informaatiokanavien kuplautuminen kun algoritmit tuuttaavat jonkun yksilön somekanavat täyteen vahingollista sontaa, joka rohkaisee lähinnä negatiivisia havaintoja ja kielteisten tunteiden kasautumista. Ihan jokainen yksilö avautuu muutokselle paremmin kun sosiaaliset viestit tukevat elämänmahdollisuuksien lisäämistä ja avautumista enemmän kuin sulkeutumista. 

Saturday, November 10, 2018

Kaapo saa raivarin

Eräänä aamuna Kaapo oli lähdössä leikkipuistoon isänsä kanssa. Kaapo oli nukkunut huonosti eikä puuro meinannut maistua.
- Kaapo, jos meinaat lähteä puistoon, täytyy syödä reippaasti, Kaapon äiti evästi.
- Puuro on pahaa, sinä äiti olet laittanut pahaa puuroa.
- Kaapo, sama tilanne joka aamu, puurosta ei neuvotella.
Kaapoa harmitti, hänestä oli epäreilua, että aikuiset saivat päättää mitä syödään. Äiti kaapi viimeiset rippeet Kaapon kulhosta ja työnsi lusikan Kaapon suuhun.
- Sitten pissalle ja hammaspesulle niin voitte lähteä isän kanssa puistoon.
Kaapo osasi jo itse käydä pöntöllä, mutta housujen takaisin pukemisessa kesti vielä jonkin verran aikaa.
- Kaaaapooo, mikä maksaa, isä huusi eteisessä. Isällä oli jo kengät jalassa ja hän etsi takkiaan.
- Kaapo, jos haluat puistoon, meidän pitää mennä nyt! isä sanoi tiukasti.
- No joo joo! Kaapo puuskahti ja puuskutti housujen vyötäröä ylös. Kaapoa harmitti kun kokoajan hoputettiin ja aina oli muka kiire jonnekin. Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen Kaapo sai päällysvaatteet päälleen ja he pääsivät lähtemään.

Isä käveli reippaasti edellä ja teki jotain puhelimellaan. Kaapo käveli isän jäljessä ja tökki löytämällään kepillä vastaantulevia käpyjä. He saapuivat leikkipuistoon ja isä jäi nojaamaan telineeseen syventyen edelleen puhelimeensa. Puistossa oli vanhempia kouluikäisiä lapsia leikkimässä, ehkä tokaluokkalaisia. Kaapo meni reippaasti heidän luokseen.
- Hei, mitä te teette? hän kysyi lähimmältä pojalta. Poika katsoi Kaapoa, mutta ei sanonut mitään.
- Tuu, mennään. sanoi pojan vieressä ollut tyttö ja he lähtivät kauemmas kahden kaverinsa luo. Kaapo ei ymmärtänyt miksi lapset eivät puhuneet hänelle. Kaikki neljä menivät karuselliin ja Kaapo seisoi katsomassa miten he ottivat vauhtia. Kauempana Kaapon isä teki edelleen jotain tärkeää puhelimellaan.
- Saanko mäkin tulla mukaan, Kaapo kysyi lapsilta. Yksi pojista juoksi karusellin ympäri antaen porukalle vauhtia.
- Lisää, huusi toinen porukan tytöistä. 
- Et sä saa tulla tänne. Tää on meidän karuselli, toinen tytöistä huusi Kaapolle. Kaaposta tuntui pahalta ja epäreilulta, kun lapset eivät ottaneet häntä mukaan. Hän lähti juoksemaan vauhtia antavan pojan vierellä ja yritti saada otetta karusellin kaiteesta. Poika kuitenkin juoksi paljon nopeammin kuin Kaapo ja tuli tönäisseeksi Kaapoa vauhtia ottaessaan. Kaapo kaatui ja ranteeseen sattui. Hän alkoi itkeä ja käteen tarttui kourallinen hiekkaa ja kiviä. Kaapo kääntyi huutaen kohti karusellissa nauravia lapsia, Kaapon isä nosti katseensa kännykästä ja näki Kaapon heittävän sepelin lasten päälle.
- Kaapo! hän huusi juostessaan kohti karuselliä. Isä kaappasi Kaapon kainaloonsa. Kaapo huusi ja potki ilmaa, käytti kaikkea voimaansa vääntelehtien irti isän otteesta. Lapsijoukko oli jo juossut kauemmas kiipeilytelineeseen.
- Kaapo rauhoitu! isä melkein huusi ja painoi poikaa voimalla itseään vasten mutta siitä Kaapo vain raivostui lisää. Isän ote lipesi ja Kaapo pääsi tiputtautumaan hiekalle. Hän juoksi nyyhkyttäen kauemmas isästä. Kaaposta tuntui epäreilulta kun isä syytti häntä vaikka toiset olivat olleet ilkeitä.

- Kaapo, miksi sä heität toisten päälle kiviä? Kyllä sä tiedät ettei niin saa tehdä.
Kaapon isä huomasi puuskuttavansa ja turhautuvansa siihen, että joka kerta puistossa tapahtui jotain ihme draamaa eikä poika keskity leikkimään rauhassa. Hän ajatteli juosta Kaapon uudestaan kiinni pistääkseen pojan selittämään mitä tämä oikein meinasi mutta sai kuitenkin toisen ajatuksen.

- Kaapo, hän sanoi mahdollisimman sovittelevasti yrittäen rauhoittua. Kaapo ei tullut isän luo, mutta isä kyykistyi muutaman metrin päähän pojasta.
- Sua harmittaa nyt tosi paljon. Sovitaan, että just nyt saat päästää kaiken pihalle. Nyt voit huutaa ja räyhätä niin paljon kuin keuhkoista lähtee, isä on tässä vieressä. On vaan kaksi sääntöä, ei saa satuttaa ketään eikä saa rikkoa paikkoja. Kaapo tuijotti isää vavisten välillä nyyhkytyksistä. Hän kuuli mitä isä sanoi ja yritti raivota, mutta ei löytänyt samaa oloa kuin äsken lasten ollessa karusellissa. Isä katsoi Kaapoa.
- Vai haluatko tulla syliin? isä lisäsi kun huomasi Kaapon askaroivan mahdollisuuksia. Kaapo tuli nojaamaan isän kyykyssä olevaan polveen.
- Kaikki on ihan hyvin. isä sanoi ja halasi nyyhkyttävää Kaapoa.
- Mitä siinä oikein tapahtui?
Kaapo oli hiljaa mutta laittoi kädet isän kaulan ympäri. Hän tunsi vatsan pohjassa hengästyttävää painetta kaikesta raivoamisesta ja itkemisestä, eikä saanut nyyhkytyksiä loppumaan.

Isä nousi Kaapo sylissään ja lähti kävelemään kohti leikkipuiston takana olevaa pyörätietä.
- Ehkä äiti on jo saanut ruuan valmiiksi ja Roosa varmaan odottaa meitä jo kotona, hän jutteli kävellessään. Kohta Kaapo halusi pois isän sylistä kävelemään itse. Hän otti kuitenkin isän kahdesta sormesta kiinni.
- Mennään kotiin, Kaapo sanoi. Nyyhkytykset jatkuivat vielä. 

Saturday, January 27, 2018

Avioton Pikku-Matti ja naisen osa


Innostuin viime syksynä toden teolla sukututkimuksesta. Se on jännää touhua. Mielikuvitus pääsee laukkaamaan tuhatta ja sataa, kun se rakentaa käsitystä siitä todellisuudesta, joka kirkonkirjojen merkintöjen välille muodostuu. Laitan teille tähän yhden esimerkin kirjojen sivuilta löytyneistä tarinoista. Seuraavat tapahtumat saivat siis päivänvalon 2.2.1789 eli jokseenkin tasan 229-vuotta sitten.

Avioton Pikku-Matti

1780-luvun lopulla Eurassa Nuoranteen talossa asui piika nimeltä Liisa Eerikintytär. Hän oli syntynyt 29.7.1761, synnyinpitäjästä ei ole tietoa. 1788 kesällä kävi niin, että Liisa huomasi olevansa raskaana. Avioton raskaus oli suuri häpeä vaikka tuohon aikaan isäntien piioilleen siittämät aviottomat lapset olivatkin tavallinen ilmiö. Liisa oli kuitenkin jo 28-vuotias ja siihen asti selvinnyt ilman vahinkoraskauksia, joten herää väistämättä epäilys oliko kyse raiskauksesta. Naisen osa ei ole ollut koskaan helppo.

Raskaana ollessaan Liisa huomasi tai ei huomannut, että lapsia olikin yhden sijasta kaksi. 2.2.1789 Liisalle syntyi kaksoset tyttö ja poika. Tyttö kuoli varhain tai jo lapsivuoteessa, mutta poika jäi eloon ja sai nimen Matti. Lapsista ei löydy mitään mainintaa Euran kasteluettelosta. Mutta Nuoranteen talon palkollisten luettelosta löytyy Liisan nimi sekä seuraavalla rivillä: Son oäckta Mats. Ylempänä sivulla on Herr Erik Linqvist (s.19.11.1749)





Liisa asui vauvansa kanssa vielä kaksi vuotta Euran pitäjässä luultavasti Vähävahen kylässä. Heistä ei löydy sieltä kuitenkaan merkintää, monesti itselliset ja huorin tehneet sijoitettiin kylien laitamille syrjäisiin paikkoihin. Vähävahessa oli kuitenkin muutakin talotonta väestöä, läksiäimiä ja vuokralaisia. Aviottoman äidin leima oli kova ja syrjään johtava. Keväällä 1791, kun Matti oli jo 2-vuotias, Liisa muutti poikineen pois Eurasta naapuripitäjään Köyliöön, jonne nykyisiä teitä pitkin on matkaa 15 kilometriä. He muuttivat vuokralle Köyliön Kirkkosaaren Vanhaan kartanoon, joka on tiettävästi Suomen vanhin kartano, jopa 1100-luvulta peräisin. Siellä vuokralaisia ja käsityöläisiä oli paljon ja heidän joukkoonsa luultavasti limittyi helpommin myös yksi avioton äiti poikansa kanssa.

Köyliöön saapumisilmoituksessa (rivi 8.) lukee Eurasta saapunut Kvinsperson eli itsellinen (avioton) Liisa poikansa Matin kanssa.





Heidän Köyliössä asustaessaan on tullut tietoon, että naapuripitäjässä Säkylässä Haverin torpasta oli kuollut emäntä. Haverin torppari Tuomas Mikonpoika oli jäänyt leskeksi kesäkuussa 1791. Puoli vuotta asuttuaan Köyliössä Liisa pakkasi itsensä ja poikansa matkaan ja muutti Haverin torppaan tammikuussa 1792. Maaliskuussa Liisa ja Tuomas menivät naimisiin, Liisa oli tuolloin 31-vuotias, uusi aviomies 17 vuotta vanhempi ja hänellä oli itsellään useampia aikuisia lapsia. Tuomas tarjosi Liisalle siviilisäädyn.

Haverin rippikirjassa uuden vaimon avioton lapsi on kirjattuna muun perheen ulkopuolelle sivun alalaitaan koruttomalla maininnalla “oäckta son Matts” eikä patronyymiä, joka tuohon aikaan toimitti sukunimen virkaa. Sata vuotta myöhemmin, kun kirkonkirjojen kieli vaihtui ruotsista suomeksi, samassa tapauksessa oli vain avoin maininta äpärä. 





Matti sai ajan myötä kaksi pikkusiskoa. Toisella kymmenellään hän kuitenkin muutti pois äitinsä luota rengiksi ensin Brunin taloon Suur-Säkylän kylälle ja sitten kapellaani Ingeliuksen rengiksi 1811-1813. Rengiksi lähtiessään Matti otti käyttöön patronyymin Eerikinpoika, silloisella perinteellä, jonka mukaan avioton lapsi otti käyttöön äitinsä isän nimen patronyymiksi, tai sitten tietäen jotain biologisen isänsä nimestä. 1813 Matti muutti Säkylästä Euraan lähelle synnyinpaikkaansa Nuorannetta.

Liisa jäi leskeksi Tuomaksen kuollessa jo 1810-luvulla. Hän eli leskenä ja mäkitupalaisena loput vuotensa Suur-Säkylän alueella ja kuoli 8.12.1825.

Eurassa Luistarin kylässä oli torppa nimeltä Tyrisevä, jota oli 1700-luvun lopulta asti asunut muuan Tuomas Matinpoika perheineen. Tuomaksella ja hänen vaimollaan Maria Heikintyttärellä oli tytär nimeltä Lovisa (s. Eurassa 14.9.1800), johon Matti oli jossain vaiheessa iskenyt silmänsä. Lovisa ja Matti vihittiin ystävänpäivänä 1819. Matti on merkitty Tyrisevän rippikirjaan kotivävyksi (måg).





Pari asui Lovisan vanhempien torpan piirissä vielä vuoteen 1821, minä aikana syntyi heidän esikoispoikansa, joka sai luonnollisesti nimekseen Matti (s. Eurassa 2.4.1820).

1821 nuori perhe muutti Mestilän kylälle Kauttuan ruukin torppareiksi ja silloin Matti otti käyttöön nimen Matti Eerikinpoika Lindqvist. (Matts Eriksson Lindqvist). Mistä tämä nimenmuutos johtui? Liittyikö se aviosäädyn muutokseen itsellisen naisen aviottomasta pojasta aviomieheksi. Vai siihen, että ruukin torpparina hänellä oli oltava joku nimi?

Ja miksi juuri nimi Lindqvist? Oliko Matilla esimerkiksi tietoa, että Nuoranteen rippikirjaan mainittu Eric Linqvist oli hänen biologinen isänsä? Jos hän olisi ottanut nimen paikan mukaan, olisi luullut, että hän olisi valinnut jonkin suomenkielisen nimen, joita seudulla oli torppareilla muitakin. Joka tapauksessa tästä lähtien kaikissa kirkon kirjoissa on kirjattu tuo nimi.

1823 perheeseen syntyi toinen poika Kustaa (s. Eurassa 2.4.1823 Gustaf Mattsson Lindqvist)





Kauttuan rautaruukin alueella oli teollinen toiminta alkanut jo lähes sata vuotta ennen esimerkiksi Tampereen perustamista. Ruukin omisti 1700-luvulla Timmin suku, jonka jälkeen uudeksi isännäksi 1801 tuli Anders Henrik Falck. Ruukin ensimmäinen päärakennus oli rakennettu jo 1746 ja uusi isäntä Falck rakennutti itselleen uuden asuinkartanon 1802. Nykyään ruukin alue on museoitu kuin myös ruukinpuisto.






1831 marraskuussa jo viisilapsinen Lindqvistin perhe muutti Euran Kauttualta Ulvilaan Koiviston kartanon maille Ojalan torppaan. Koiviston kartano oli vanha kartano Ulvilan pitäjässä. Sen perusti jo Kustaa Vaasa kuninkaankartanoksi 1557. Koivisto sijaitsee Kokemäenjoen länsirannalla vastapäätä paikkaa, jossa on sijainnut keskiaikainen Ulvilan kaupunki ja sen silloinen satama. Sama paikka, josta Kustaa Vaasa lähetti 1500-luvun puolessa välissä Ulvilan porvarit Helsingin Vironniemelelle rakentamaan ja asuttamaan uutta Helsinkiä.


Koiviston kartanoon, Harmaa Linnaan liittyy myös eräs historiallinen tapahtuma, kun 1839 silloisen isännän Gustaf Jacob von Willebrandin tytär Gustava Sofia teki itsemurhan hirttäytymällä. Tuolloin Lindqvistin perhe asui jo Koiviston kartanon alusmailla. Tuosta tapahtumasta on saanut innoituksensa Suomen ensimmäinen kauhuromaani Harmaa linna, jonka on kirjoittanut Axel Gabriel Ingelius.

Ojalan torpassa, Matin ja Lovisan kodissa, vuodet seurasivat toisiaan ja sadot vaihtelivat. Kuudes lapsi Ulrica Sophia syntyi 1834 ja kahdeksas lapsi 1840, kymmenes lapsi 1845. Rippikirjasta käy ilmi, että ehtoollispakon ollessa voimassa, ripillä käytiin merkintöjen mukaan kaksi kertaa vuodessa, kirkossa varmasti useamminkin. Lukutaitoa kuvaava X-merkki on sekä Matilla että Lovisalla kovin puolinainen eli lukemisen kanssa oli vähän niin ja näin. Poika Kustaa sen sijaan on osannut lukea paremmin mistä kertoo kokonainen x-merkintä. Pojasta polvi paranee. Pikkusisko Eva Stina vasta lukea osasikin.






1840-luvun lopulla Matti Eerikinpoika Lindqvist alkoi vetäytyä perheen pään tehtävistä ja Ojalan torpparisopimusta jatkettiin Matin toisen pojan Kustaan kanssa. Kustaa löysi vierelleen vaimon Maija-Liisa Grönrosin (s. Ulvilassa 19.3.1828) Koiviston kylältä. Heidän esikoistyttärensä Maria Josefina Lindqvist syntyi 9.7.1849. Hän oli isoisäni isoäiti.

1860-luvulla Suomessa alkoivat kovat ajat. 1865 alkaen Suomea koettelivat vakavat katovuodet, joiden seurauksena Satakunnassa riehui kulkutauteja kuten pilkkukuumetta.

Katovuosista kerrotaan wikipediassa:

1867 syksyllä ihmisiä alkoi kuolla tuhansittain. Satakunta, Häme, Pohjanmaa ja Pohjois-Karjala menettivät eniten väestöstään, jopa 20 prosenttia. Useimmat kuolemat aiheuttivat taudit, joille kaupunkeihin paenneet ja tilapäismajoitukseen päätyneet altistuivat.[25] Syyskuussa kuoli noin 5 000, joulukuussa 6 500 ihmistä.[26] Kulkutaudit levisivät koko maahan ja tappoivat nälkiintyneitä ihmisiä laumoittain. Vuoden 1868 alussa nälänhätä oli suurimmillaan. Tammikuussa kuoli 8 000, helmikuussa 9 400 henkeä, maaliskuussa 14 500 henkeä, huhtikuussa 20 600 ja toukokuussa 25 200 ihmistä. Vuoden aikana kuoli yhteensä 137 700 henkeä.[26][28][27][29][20][30] Pahimmin kärsivät Kuopion, Vaasan ja Oulun läänit sekä Turun ja Porin läänin pohjoisosat eli Satakunta.[29]

1867 kesällä Matti Eerikinpoika kuoli 77-vuotiaana, mikä oli tuohon maailman aikaan jo saavutus sinänsä. Kuolinsyyksi ei kuitenkaan kirjattu pilkkukuumetta vaan vanhuus. Lovisa Tuomaksentytär kuoli Ulvilassa heti seuraavana vuonna Matin perässä. Katovuodet veivät myös Matin pojan Kustaan sekä hänen vaimonsa Maija-Liisan. Lapset jäivät orvoiksi, mutta pitäjässä oli onneksi paljon sukulaisia.

Avioton Pikku-Matti ehti elämänsä aikana tehdä paljon työtä, saada kymmenen lasta ja jakaa ikääntymisensä elämänkumppaninsa kanssa.

1869 Koiviston kartanon päärakennus paloi ja sen tilalle rakennettiin uusi, mutta siihen mennessä kohtalo oli jo ripotellut Matin lapsenlapset pitkin maailmaa.


Lähteet:

SSHY:n kuva-arkisto

Köyliön kartanon historiaa: https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%B6yli%C3%B6nkartano

Museoviraston sivut Kauttuan ruukin historiasta: http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=912

Ahlströmin ruukki historiikki: http://www.ahlstrominruukit.fi/kauttua/ruukki-info/historia
 
Ulvilan historiaa: http://www.ulvila.fi/ulvila.asp?menu=%7B524B2391-0606-4BBB-AB1E-CF8EC5BFF14C%7D&url=kulttuuri/ulvilanhistoria.xml
 
Koiviston kartanon tietoja wikipediassa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Koiviston_kartano

Sunday, September 03, 2017

Rutiinin kirous vai siunaus?

Koulussamme vieraili Luontoliiton toiminnanjohtaja Leo Stranius luennoimassa lukiolaisille ajanhallinnasta. Luennossaan Leo toi esiin näkökulman, että mitä useampi asia on rakennettu rutiiniksi, sen vähemmän niiden suorittamiseen kuluu aikaa, koska päätöstä toimintaan siirtymisestä ei tarvitse aina erikseen jahkailla ja tehdä ratkaisua. Hänelle itselleen esimerkiksi työmatkapyöräily ei ole mikään päivittäinen valintakysymys vaan automaatio, joka sovitetaan muuhun elämään. Silloin jahkailua, "pitäiskö mun nyt mennä pyörällä?" ei tarvitse jauhaa vaan voi keskittyä muihin asioihin.

Olen itsekin suuri rutiinien puolestapuhuja  ja juuri elämänhallinnan näkökulmasta Leon kanssa samaa mieltä, että esimerkiksi ihmisen elämän fyysiset perusedellytykset uni, ravitsemus ja liikunta tulisi rakentaa mahdollisimman ennakoitaviksi ja toistuviksi. Niiden muodot saavat olla rikkaat ja vaihtelevat, mutta säännöllisyys on avainasia. Kysymys ei siis olekaan perusedellýtysten sisällöstä vaan juuri niiden ajallisesta säännöllisyydestä. 

Pikkulapsiperheen arjessa rutiinit ovat pelastajia. Kun sapluuna rullaa, pallot pysyvät ilmassa. Moni vanhempi tietää mitä tapahtuu jos päiväunet jäävät väliin. Lapsettomalle ihmiselle voi olla pieni ihmetys, jonkinasteinen kauhistuskin kuinka "tiukkoja" pikkulapsien vanhemmat ovat siitä, että päiväuniaika ei häiriydy. Siinä on kuitenkin takana kokemustieto, että jos rutiini särjetään, sen vaikutukset yltävät yllättävän pitkälle. Sinänsä päiväunien paikka saattaa olla hyvinkin luova ja vaihteleva (esim. vaunuissa, riippukeinussa, autossa, veneessä) mutta niiden tulee/kannattaa tapahtua juurikin samalla kellon lyömällä. Kysymys ei siis edelleenkään ole sisällöllinen vaan ajallinen. Esikoinen oli noin puolivuotias, kun hänen päivittäinen aamupäiväunensa kesti minuutilleen 32 minuuttia, poika siis itse heräsi siinä vaiheessa. :) 

Pienelle lapselle rutiini on yhtä kuin turvallisuus. Jos voi ennakoida, että asiat tapahtuvat jossain määrin toistuvasti ja säännöllisesti, se tuo turvallisuutta ja samalla vapauttaa energiaa muihin asioihin. Jos taas rutiinia ei lapsen elämässä ole, lapsi reagoi tilanteeseen levottomuudella ja erityisesti keskittymisen häiriintymisellä. Lapsi nauttii siitä, että asiat tapahtuvat tutulla tavalla ja tutussa järjestyksessä. Myöhemmin tulee sitten kaipuu poikkeuksiin ja urien räjäyttämiseen.

Meidän perheessä olen oman kokemukseni pohjalta kokenut lapsen hahmottamista helpottavan, kun puheessa nimeää mikä aika kulloinkin on kyseessä. Tämä auttaa lasta jäsentämään asioiden tuttua tapahtumajärjestystä, kun ainakin meidän kolmivuotias vasta aavistelee kellotaulua. "Nyt ei oo leikkiaika vaan ruoka-aika." Silloin kun kaikella on aikansa, on myös lupa keskittyä kerrallaan yhteen asiaan eikä hajottaa keskittymistään päällekkäisiin ja siksi ontuviin prosesseihin. Yksi asia kerrallaan.  

Silloin kun ympäristö vaihtuu ääriolosuhteisiin, ennakoitavasta rutiinista tulee taas se sama turvallisuuden ehto, jota se lapsellekin tarkoittaa. Tästä hyvä esimerkki on avomeripurjehdus, missä noudatetaan vahtikiertosysteemiä. Vaikka siellä ei ole mahdollista saada mitään lomaa olosuhteista, vuorottelulla ja yhteisellä säännöllisellä ateriarytmillä varmistetaan, että kaikki saavat jokseenkin saman verran lepoa ja ainakin saman ravinnon. Vaikka avomeripurjehdus on uuvuttavaa, vahtikierron ansiosta sitä kuitenkin jokseenkin jaksaa päivästä ja viikosta toiseen. Siellä rutiinia ei voi valita, vaan se hyväksytään eloonjäämisen ehdoksi.

Elämässä on kuitenkin tullut vastaan myös ihmisiä, joille rutiini on kirosana ja kysymys toistuvuuden lisäämisestä ahdistava. Heille rutiini näyttäytyy ahtaana, hallitsevana ja orjuuttavana asiana. Asiana, joka vie luovuudelta ja spontaaniudelta pohjan. Tällöin ihminen yleensä myös karttaa mitään säännöllisyyttä elämässään vaan haluaa ennemminkin elämän virtaavan kosken lailla poukkoillen ja laukaten, myös törmäillen. Se on ainakin osan mukaan autenttisempaa, villimpää ja elinvoimaisempaa elämää, kun hetki hetkeltä ei ole mitään tietoa mitä seuraavaksi tapahtuukaan.

Elämänlaatu on tottakai myös subjektiivinen kysymys ja sikäli kukin itse kysyy mitä asioiden toistuvuus tai säännöllisyys, ennakoitavuus minulle tuovat? Leo Stranius esitti argumentin, että kun tietyt asiat ovat kalenterissa kiinteästi, se mahdollistaa spontaaniutta niiden väliin jäävillä jaksoilla. Täytyy siis olla myös sellaista aikaa, jota ei ole merkitty rutiininomaisesti mihinkään toimintaan. Mutta spontaaneja tapahtumia kannattaa seurata jokin toistuva rutiini esimerkiksi iltapala ja yöuni.

Jos yhden faktan sanoisi tietyn säännöllisyyden ja ennakoitavuuden annista, pitkää ikää ainakin. Juuri luin hyvän artikkelin siitä miten esimerkiksi säännöllinen hyvälaatuinen yöuni huuhtoo aivoista erilaisia kuona-aineita ja on näin puhdistavaa unta. Myös ruokavalion säännöllisyys ja ennakoitavuus ovat elimistölle hyviä asioita. Suuremmat muutokset ruokavaliossa tai ailahtelevuus ruoka-ajoissa voivat saada kehon sekaisin ja oireilu voi näiden tuloksena olla ensin fyysistä uupumusta, joka vaikuttaa sitten myös mielialaan.

Myös tavaksi muodostunut säännöllinen liikkuminen tekee keholle todella hyvää. Porukka luulee, että kuntoilu on jotakin erityistä tai suurieleistä, mutta treenaamiseen liittyvillä luennoilla saa kuulla, että kaikesta liikkumisesta noin 70 % tulisi joka elämäntilanteessa olla peruskestävyys liikkumista jolloin pulssi pysyy 90-130 ja hengästyminenkin on kohtuullista. Se vain vie jonkin verran aikaa. Eli rutiiniksi muodostuva hyötyliikunta on ensimmäinen askel, avainasemassa säännöllisyys ja toistuvuus. Ottaa tavaksi.     

Rutiinit häiriytyvät erityisesti reissatessa ja tämä on varmasti yksilöllisesti eriasteisesti rasittavaa ihmisille. Osa ihmisistä erikseen nauttii reissun päällä siitä, että mikään ei tapahtdu tutulla kaavalla. Toisilta taas vaatii paljon energiaa elää tilanteessa, joka poikkeaa ajallisesti totutusta. Osa ihmisistä on sellaisia, että matkallakin täytyy löytää aamiaispaikka, joka löytyy helposti samalla kellonlyömällä aamulla. Sille on heidän elämässään selkeä tilaus. 

Rutiinista voi toki rakentaa itselleen myös häkin haalimalla rutiineja saadakseen näin hallinnan kokemusta. Kun kaikki tapahtuu kuten minä haluan ja olen päättänyt, homma on hallinnassa. Yleensä kyse ei tällöin ole ajankäytöllisistä rutiineista vaan totunnaistuneesta tavasta toimia, tehdä asioita. Siinä on pieni neuroosin siemen, jota voisi avata kysymyksellä onko rutiini siunaus joka näyttäytyy kirouksena vai kirous joka näyttäytyy siunauksena? Jossain vaiheessa rutiinista muodostuu häkki, josta poikkeaminen alkaakin tuntua ahdistavalta, ja juuri siinä vaiheessa häkki tulisi räjäyttää ja järjestää asia uudelleen. Kuten aikaisemmin painotin, kyse ei ole sisällöstä vaan ajallisesta toistuvuudesta. Rutiinin sisältöä kannattaa säännöllisesti tarkistaa vaikka itse funktio ja ajankohta esimerkiksi aamupala, pysyisi samana. Kaurapuurosta en faktoihin perustuen luovu, mutta mites muuten.

Laajemmin rutiinien sisällön kyseenalaistamisessa on kyse uudistumisen syklistä, joka unohtuessaan saa esimerkiksi työyhteisössä tai yksilön henkilökohtaisessa elämässä aikaan jämähtämistä. Vallitsevat toimintatavat alkavat vahingossa näyttää ainoilta mahdollisilta. Muutos sinänsä ei ole koskaan itseisarvo vaan eläminen, elämän virtaaminen. Rutiini kuten moni muukin asia on vain renki tässä elämässä. 

Saturday, March 25, 2017

Valoisa maskuliinisuus

Tein vaalikoneen ja tulokseksi sain lähinnä feministipuolueen ehdokkaita. Olin kuitenkin jo päättänyt ehdokkaani toisesta puolueesta, joka on kylläkin nuori nainen, mutta ei tuo poliittiseen päätöksentekoon "puhtaasti" feminiinistä näkökulmaa. Ja minäpä kerron mitä sillä tarkoitan.

Meidän perheessä kasvaa pieni miehen alku, joka pursuaa toimintatarmoa. Hän ei pysy paikoillaan kuin sekunnin osia kerrallaan, mielenkiinto siirtyy ja jatkuvasti on 5 rautaa tulessa. Hän haluaa aina tulla mukaan, tehdä yhdessä, auttaa, osallistua ja tehdä myös itse. Joskus hänelle sanotaan, että: "Odota, pysähdy!", koitetaan hetkellisesti padota hänen hellittämätöntä erergiaansa. Joskus pysähtyminen onnistuu, joskus ei.

Tuo energia, joka hänessä ja hänestä virtaa on hyvin aikaansaava ja ulospäinsuuntautuva, aivan kuin on myös isän rooli pienen lapsen elämässä. Isän kuuluu tarjota projekteja ja suunnata lapsen mielenkiintoa ja havainnointia ulospäin, saattaa ja sitten päästää maailmaan. Näin monissa kasvatusoppaissa, muun muassa Sinkkosen kirjassa Pienistä pojista kunnon miehiä. Tätä voisi kuitenkin täydentää sellaisella täydennyksellä, että juuri maskuliinisen energian on tarkoitus saada aikaan noita asioita, itse rooli voi olla kasvattajista kenellä hyvänsä biologisesta sukupuolesta tai sukupuolettomuudesta riippumatta. Tuo energia on kuitenkin maskuliinista. 

Törmäsin tässä mennä viikkoina kurssilla käsitteeseen valoisa maskuliinisuus, jolla tarkoitetaan jotakin muuta kuin hegemoninen macho-maskuliinisuus tai pelkistetty feminismin vastustaminen. Maskuliinista energiaa on meissä kaikissa samoin kuin feminiinisyyttä. Samaten niistä molemmista voi tulla esille hyvin tumma tai synkkä versio, tuhoavakin, ja toisaalta myös rakentavampi valoisa ja oman luonteensa positiivisia erityispiirteitä esiintuova energia, feminiininen tai maskuliininen. Ja jos joku haluaa tässä kohdassa kääntää nämä käsitteet kysymykseksi aivopuoliskoista, sen suon kernaasti.

Maskuliinisuus on luonteeltaan jotain muuta kuin feminiinisyys ja se on korostuneesti omanlaistaan, eikä tähän sisälly nyt mitään tarpeetonta vastakkainasettelua. Maskuliinisesta energiasta voisi käyttää luonnehdintoja kuten:

- ulospäin laajentuva
- alati muuttuva, eläväinen (dynaaminen)
- päämäärähakuinen
- virtaava
- toiminnallinen
- eteenpäin pyrkivä
- liikkuva
- peräänantamaton

Tuhoavassa tai tummemmassa muodossaan maskuliininen energia saa aikaan kapeakatseisuutta, oman edun oikeuttamista eloon jäämisellä, voiman logiikkaa ja vahvemman oikeutusta; alistamista ja suorituskeskeisyyttä. Näille tummemmillekin ominaisuuksille on ollut historiassa tilausta, mutta ei meidän tämänhetkisessä seesteisessä ja yhteiskuntarauhallisessa länsimaassamme. 

Feminiinistä energiaa kuvaavia adjektiiveja ovat:
- vastavuoroisuus
- vuorovaikutteisuus
- tunnekeskeisyys
- ihmisläheisyys
- empatiakykyisyys
- näkökulman vaihtamisen kyky

Ja taas toisaalta tummemmat, synkemmät versiot feminiinisyydestä voivat saada muotoja kuten esimerkiksi katkeroituminen, ylihuolehtiminen tai alistuminen.

Mutta palataan vielä siihen valoisampaan versioon maskuliinisuudesta. Valoisan maskuliinisuuden ominaisuuksille on yhteiskunnassa ja ihmiselämässä selkeä tilaus. Niillä on suuri arvo, jota ilman meidän inhimillinen elämänmuotomme lopettaisi olemassaolonsa. Siksi niitä täytyy vaalia ja tuoda niiden tilausta näkyväksi samalla kun vastustetaan noita tummempia piirteitä, jotka vievät autoritaarisuudessaan tilaa feminiisen energian ilmenemismuodoilta.

Minulle feminismi on ollut käsitteenä aina hyvin vaikea nielaistava. Feminismi-käsitteen tämän ajan laajan merkityksen kanssa olen suurelta osin täysin samaa mieltä, mutta käsite feminismi jää minun päässäni ja suussani yksipuoliseksi. Siihen minun mielessäni sisältyy asetelma miesten ylivallan ja naisten alistamisen lopettamisesta lähtökohtana tasa-arvotyölle. Myönnän, että nämä molemmat ovat faktoja sekä miesten ylivalta, että naisten alisteinen asema monissa osin maapalloa. Pelkkään emansipaatioon pyrkivä aate perustuu kuitenkin negatiiviseen vapauden käsittämiseen eli vapauteen JOSTAKIN, tässä tapauksessa hegemonisen maskuliinisuuden vallasta vapautumiseen.

Positiivinen vapaus eli vapaus JOHONKIN tarkoittaisi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyössä sitä, että ymmärrettäisiin vapaus ja tilaus sekä feminiinisyydelle että maskuliinisuudelle, ei kumpaakaan toisen kustannuksella vaan sen ymmärtäen, että molemmat ovat mahdollisuuksia, molempia tarvitaan. Jos joku tästä posiitivisen vapauden näkökulmasta nyt uhriutuu ja leimaa minut etuoikeutetuksi norsunluutornista huutelijaksi, niin kerron sinulle: sinä olet vapaa olemaan sekä feminiininen että maskuliininen. Pidä juhlat.

Maskuliinisuus ja feminiinisyys on käsitteinä omittu valtataistelun käsitteiksi, mikä on kavennuttavaa ja suoraan sanoen perseestä. Se sumentaa ihmisten käsityskykyä ja myös saa heidät ymmälleen miten feminiinisyyttä/maskuliinisuutta saisi ilmaista, että se olisi hyväksyttävää. Molempia saa ja tulee ilmaista niillä valoisilla muodoilla. Jos joku joutuu pitämään maskuliinisuuttaan tai feminiinisyyttään vakan alla, ollaan vääristyneessä tilanteessa.

Kyse ei ole valtataistelusta eikä edes nollasummapelistä vaan sen ymmärtämisestä, että kyseessä on kaksi eri asiaa. Niiden tavoitteet eivät positiivisessa muodossaan kilpaile tai pyri syrjäyttämään vaan täydentävät toisiaan. Vääristyessään ne ovat molemmat vahingollisia ja pyrkivät oikeuttamaan vain itsensä. Minun mielestäni nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa kukaan ei ole sitä mieltä, että ainoastaan toinen näistä energian muodoista olisi oikeutettu, mutta keskustelua käydään siitä kummalle on tämän hetkisessä yhteiskunnassa enemmän tilaa. 

Kysymys kuuluukin esimerkiksi millaista johtamista edustaa tai edustaisi puhtaasti feminiinen tulokulma? Ruotsalaisesta päätöksenteosta voidaan saada kuvaa miten heidän yhteiskunnassaan suuremman roolin saanut feminiininen energia vaikuttaa päätöksentekoon ja tapakulttuuriin. Ruotsissa asioista tulee voida keskustella ja jokaisella on oikeus lausua oma mielipiteensä. Tällaisessa kulttuurissa feminiinisyyteen sisältyvät vastavuoroisuuden ja tunnekeskeisyyden piirteet saavat selkeästi enemmän tilaa, mutta sillä on tietysti myös hintansa, joka tulee esiin esimerkiksi päätöksenteon pitkittymisenä.

Tähän ovat kuvanneet esimerkiksi suomalaiset rauhanturvaajat yhteisprojektien johtamisesta ja sopimisesta ruotsalaisten kollegojen kanssa; ruotsalaisten kanssa neuvotellessa jokaisen tulee saada kertoa oma näkökulmansa ja kokemuksensa. Paljon on myös kannanottoja sen puolesta, että ruotsalaiset miehet ovat ymmällään siitä mikä heidän roolinsa tässä vahvistuneen feminiinisyyden ympäristössä on. Suomalaisesta näkökulmasta ruotsalainen mies on omaksunut hyvinkin feminiinin roolin ehkä valoisan maskuliinisuuden hinnalla. 

Sodat voitetaan maskuliinisella energialla, sodat vältetään feminiinisellä energialla.

Tuoreessa Hesarin artikkelissa BMW:n toimitusjohtaja Mia Miettinen ottaa kantaa sen puolesta miten hän on löytänyt keinot edetä ja menestyä työelämässä biologisesta sukupuolestaan huolimatta. Artikkeli oli suppea ja köyhä, provokatiivinenkin ja jätti juuri sen huomioimatta, että Miettinen on varmasti hyväksynyt toimintatavoikseen suomalaisessa työelämässä vallallaolevan maskuliinisen asiakeskeisyyden korostuneen feminiinisyyden sijasta. Se on toiminut hänen tilanteessaan ilmeisen menestyksekkäästi, mutta Miettisen biologisesta sukupuolesta on mahdotonta vetää johtopäätöstä, että työelämän kulttuuri olisi keskimäärin yhtä helppo naisille päätöksentekijöinä kuin miehille.

Suomalainen työelämä on korostuneen asiakeskeinen ja määrällisten arvojen läpäisemä. Tämä tarkoittaa sitä, että työelämään ehdottomasti ja välttämättä tarvittavat asiat kuten luovuus, kokemuksellisuus, vuorovaikutteisuus, joita feminiininen energiaa edustaa, ovat vaarassa jäädä sivuun työelämästä. Feminiininen energia tulee korostuneesti esiin naissukupuolen toiminnassa, mutta yhtä lailla myös miehet hyötyvät siitä ja myös kaipaavat sitä. Kauheita ovat työyhteisöt, joissa on pelkästään naisia tai pelkästään miehiä.

Parhaat työyhteisöni ovat olleet sellaisia, joissa johto koostuu sekä naisista että miehistä. Olkootkin, että naiset ovat saattaneet ilmentää hyvinkin maskuliinista ajattelutapaa ja energiaa, jolloin ei voi puhua päätöksenteon feminiinisyydestä. Jossain tapauksissa on saattanut olla niin, että korostuneen asiakeskeisellä naisesimiehelleni olen saanut itse tuoda feminiinisempää tunnekeskeistä näkökulmaa näkyviin.

On erotettava toisistaan biologinen sukupuoli ja toisaalta feminiininen ja maskuliininen energia. Tai vastaavasti ymmärrettävä, että aivopuoliskojen ilmentäminen on yksilöllistä eikä pelkästään biologiseen sukupuoleen sidottua.

On olemassa naisia, jotka ovat korostuneen maskuliinisia ja on olemassa miehiä, jotka ovat korostuneemman feminiinisiä. Kaikki variaatiot löytyvät ihmskunnan monimuotoisuuden jatkumolta. Naiset saattavat kamppailla sen kanssa kuinka ilmaista omaa feminiinisyyttään tai kuten väärin ilmaistaan "naisellisuuttaan" ja silti säilyttää "uskottavuus" millä tarkoitetaan sopivuutta yhteiskunnassa valtaa pitäviin maskuliinisiin piirteisiin asiakeskeisyyteen, päämäärätietoisuuteen. On siksi surullista kuinka usein tämä keskustelu vedetään siihen onko itsenäisen naisen uskottavaa pitää  hametta vai housuja. Epätietoisuus energioiden virtaamisesta suunnataan biologisten sukupuolten muinaisiin tunnusmerkkeihin.

Itselleni miehenä valoisa maskuliinisuus on kuitenkin tarjonnut tavan hahmottaa omaa tilaani toteuttaa asiakeskeisyyttäni, toimintatarmoani ja projekteihin innostumista luvan kanssa. Miehenä oleminen ja sen hyväksyttävä, rakentava ilmentäminen on naisen aseman vahvistumisen myötä muutoksessa. En kuitenkaan miehenä millään tavalla pelkää naisten aseman vahvistumista, koska tiedän että maskuliinisuudelle on ikuinen ja positiivinen tilaus. Nainen ei halua, että mies olisi samanlainen kuin nainen. Myöskään mies harvoin haluaa, että nainen olisi samanlainen kuin mies. Voin itse samanaikaisesti liputtaa avoimesti ja voimakkaasti tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta ja samalla edustaa oman näköistäni versiota maskuliinisuudesta, hieman putkiaivoista mutta aikaansaavaa. 

Äänestän vaaleissa nuorta naista, joka tekemisissään  ja pyrinnöissään on maskuliinisen aikaansaava, maskuliinisen faktaorientoitunut, mutta tuo faktaosaaminen palvelee feminiinistä muiden huomioon ottamista ja feminiinisemmän vastavuoroisen ja demokraattisemman kunnan ja yhteiskunnan rakentamista.

Wednesday, December 21, 2016

Veni veni Emmanuel

Sana jouluksi.

Yksi viimeisen vuoden virkistävimmistä keskusteluista oli, kun lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja avasi elämän tarinallisuudessa toistuvia kaavoja, eräänlaisia "kanta-tarinoita." Hän opettaa kirjallisuutta useista eri kulttuureista tuleville nuorille, heidän oman kulttuurinsa kirjallisuutta, monestikaan edes osaamatta kyseistä kieltä. Hän vain kysyy, että "mikäs kirja se teidän kulttuurissanne onkaan sellainen, jossa vieras mies saapuu yhteisöön ja tuo mukanaan muutoksen." Opiskelijat ihmettevät: "Mistä saatoit tietää, että meidän kulttuurimme keskeinen kertomus on juuri tuo kuvaamasi?"

Mikäs se meidän kulttuurissamme on se kertomus kun vieras mies saapuu yhteisöön, tuo mukanaan muutoksen ja paljastaa jotain yhteisöstä?

Tällaisia kantakertomuksen kaavoja on useita kuten esimerkiksi kolmiodraaman kielletty rakkaus, eli velvollisuudentunnon ja rakkauden raastava yhteensovittaminen. Tästä hyvä esimerkki on esimerkiksi Doktor Zivago tai Anna Karenina. Kuinka säilyttää kunniallisuus ja silti sanoa kyllä sille raastavalle kaiken kyseenalaistavalle rakkaudelle. Suomalaisen lankeemustarinan esimerkki on varmasti Juhani Ahon Juha.

Toinen kaava on nuoren miehen hybris eli uhmakkaan rehvakkaan tuhlaajapojan lentoonlähtö vain kapsahtaakseen katajaan. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Egon riisunta. Suomen kirjallisuudessa Kullervo on hyvä tyyppiesimerkki.

Hyvä keskustelumme äidinkielen lehtorin kanssa juontui siihen miksi nämä kaavat toistuvat läpi vuosituhansien hyvin selkeästi havaittavasti? Mitä se kertoo paitsi ihmisluonnosta myös kulttuurien universalistisesta ytimestä?

Joulun aikaan mietitään sitä mikä on jaettua ihmisyyttä. Hetkeksi ei keskitytä katselemaan niitä lukemattomia eroja ja pluralismin ääretöntä kirjoa vaan sitä mikä kaikesta erilaisuudesta huolimatta on silti jaettua, ihmisyyden olemukseen sisältyvää, kaikkialla esiin puskevaa, eittämätöntä inhimillisen todellisuuden ydintä. Ja sitä löytyy.

Miksi lapset ovat joka paikassa niin hyvin samanoloisia, varauksettomia, vilpittömiä, lahjomattomia ja suoria? Miksi elämän rajallisuus ja sen kulttuuriset lieveilmiöt ovat eri kulttuureissa niin samankaltaisia? Miksi kuolleita kunnioitetaan? Miksi huumori on kaikkialla niin aseistariisuvaa ja yhdistävää? Jopa manipuloivassa Pohjois-Koreassa porukka repeilee alkeellisille eritevitseille.

Ihminen saattaa kokea tällaisten ilmiöiden alkuperän hyvin hengellisenä kokemuksena, toiset taas erittelevät ja yrittävät redusoida sitä kiehtovaa inhimillisyyden erityislaatua parhaansa mukaan. Itse kuulun selkeästi sinne vaikuttuvien puolelle ja oikein tarkoituksellisesti vaalin sitä lähes taikaa todistavaa tunnetta, jota elämän havainnointi herättää. Tunne tuo tietoa, jota järki ei tunnista.

Katsomuksellisesti en voi sanoa olevani uskovainen, vaan luottavainen. Uskovainen kun meidän yhteiskunnassamme on niin värittynyt ja painottunut käsite ja minulle se tarkoittaa opin mukaista uskoa. Rituaalisen dogman mukaan eläminen, ihmisten keräämän ja kirjoittaman kirjan seuraaminen ei minulta onnistu, mutta saan silti todeta, että minusta esimerkiksi Raamatussakin on paljon häivähdyksiä siitä hienosta todellisuudesta, joka voi olla meidän ihmisten jos osaamme vain katsoa oikeasta kulmasta. Eri kulttuurien pyhien kirjoitusten lukeminen on hengellinen kokemus, vaikkei uskovainen olisikaan.

Joulu on erityisesti kristittyjen juhla. Mutta sen luonteenomainen hengellisyys on universaalia, rauhoittuminen, pohdiskelu, kiitollisuuden harjoittaminen, lähimmäisyyden laajentaminen. Vaikka olen vain luottavainen ja hengellinen, minua ohjaa kyllä kertomus. Kertomus, jota kirjoittavat kaikki, ja jota ei kirjoita kukaan. Kertomus, jolla ei ole alkua eikä loppua. Näytelmä, jota ohjaa jokainen näyttelijä. 

Ihmiskunta kuluttaa paljon aikaa ja energiaa sen havainnoimiseen mitä todellisuudessa tapahtuu, mikä on elämän lopputulos. Ja sitä talletetaan, tarkemmin sanottuna sen havaittavia piirteitä talletetaan valtaviin tietokantoihin. Jos joku miljoonan vuoden päästä pääsee käsiksi kaikkiin tämän ajan talletettuihin tietoihin ja yrittää niiden perusteella muodostaa tyhjentävää kokonaiskuvaa siitä, mitä oli ihmisyys, onnistuuko hän? Jos hän lukee koraanit, raamatut, toorat ja muutamat muut. Ja siihen päälle vielä kaiken tieteen tuottaman aineiston?

Hän ei onnistu. Ihmettä ei voi koskaan laittaa purkkiin. Se miten elämän ilmiöt limittyvät, kerrostuvat, vuorovaikuttavat on sellainen kuhiseva kasa, että se elää aivan omaa elämäänsä. Ihmisyys on kuin inhimillinen riipumaton valinta, jota ei voi ennustaa, mutta jälkeenpäin kyllä ymmärtää mistä se tuli.

Luottavaiseksi voi tulla ihan vaan havainnoimalla elämää. Ihmiskunta tekee kyllä hikipäässä töitä haudatakseen sen tietyn jaetun ihmisyyden uskomattoman paskakasan alle, mutta ihmiskunta ei siinä onnistu. Elämä on aivan toisen kaliiberin vastustaja, elämä puskee esiin ja samoin siihen sisältyvä ihmisyyden olemus. Ja sen voi havaita, vaikuttua, kiehtoutua, kiitollistua ja harrastua sen edessä. Elämä voittaa aina ja sen mukana tietyt kuolemattomat, rakentavimmat lainalaisuudet ja periaatteet.

Eräs kiinnostava käsite, johon törmäsin tänä syksynä opiskelujen kautta on emergenssi eli alemman tason ilmiöistä koostuva mutta niiden summaa komleksimpi ilmiö. 2+2 onkin jotain muuta kuin neljä. Tätä esiintyy maailmassa eri kentillä, myös luonnontiede tunnustaa emergenssin olemassaolon ja toki etsii sille loogista ja empiiristä selitystä. Emergenssiä voisi kuitenkin kuvata kuin sellaiseksi mukavaksi hämmennystekijäksi, joka kertoo siitä, että me tunnemme ja hallitsemme ruutupaperin ruuduista 5 ja joku meitä suurempi tietää ne loput reilu 1200. Yksi emergentti ilmiö on ihmisen tietoisuus, se on kuin lamppu joka syttyy kun tarpeeksi montaa hermosolua hangataan vastakkain. Komleksinen systeemi, jota ei voida palauttaa tai täysin johtaa alkutekijöihinsä.

Eli kun on tarpeeksi kuhinaa, syntyy jotain odottamatonta, jopa käsittämätöntä. Tällaisena minä näen ihmisyyden. Ne jaetut asiat ovat omalla tavallaan käsittämättömiä, niiden lainalaisuudet oma lukunsa. Ihminen saattaa reagoida joskus tilanteen edellyttämällä tavalla, odottamatta. Joskus tällaiset valinnat tuntuvat tapahtumahetkellä käsittämättömiltä, mutta kun niitä katsoo jälkeenpäin, ymmärtää, että "Aaa.., ihmisyys se siellä vaan taas puski esiin." 

Ei uskovainen vaan luottavainen, elämä on paras kaikista kertomuksista.

Levollista ja rauhaisaa, pohdiskelevaa joulua rakkaalle ihmiskunnalle.