Mitä puuhaat, Isi?

Pieni poikani kysyy minulta tuota otsikon kysymystä. Hän kysyy sen useasti silloin, kun vallitsee hiljaisuus. Se on minulle kuin herätyksen enkelin ääni. Olen ottanut tavoitteeksi, että hänen kysymyksensä ei jää ilmaan roikkumaan, vaan haluan siihen reagoida.

Minä olen löytänyt iloa. Ja ilo on pohjalla vaikuttava vire, joka toimii kuin todellisuuden värikynä. Se on vielä hauras ja myös uhattuna useasti, mutta silti se tuntuu äärettömän hyvältä.

Se värittää todellisuuttani, kun pääsen hakemaan pienen poikani päiväkodista ja päästään etsimään kaivureita ja katujyriä hänen kanssaan. Se värittää todellisuuttani, kun pääsen juttelemaan opiskelijoideni kanssa, kuulemaan heidän aitoja, hauraita ja äärettömän kauniita elämäntarinoitaan. Se värittää todellisuuttani silloin kun herään 05:45 ja könyän koiran kanssa usvaiseen syysmetsään hengitys höyryten.

Kaikki nuo tapahtumat olen joskus kokenut myös siitä toisesta näkökulmasta.

Välillä oma iloni on ollut kuin haudattuna. Sitä ei ole kaiken sen paskan ja synkkyyden seasta yksinkertaisesti ehtinyt kaivaa. Se synkkyys ja painolasti ovat olleet enemmänkin sellaista, jota olen ottanut kantaakseni, kuin että se olisi minussa itsessäni, pulppuaisi jostain mustasta lähteestä minun sielussani. Se on ollut reagointia yleiseen mielipiteeseen, vallitsevaan maailmankuvaan ja ihmiskuvaan, ja erityisesti siihen reduktionistiseen ajattelutapaan, joka meidän ajallemme on tyypillistä. Se on myös ollut rakentamattomien piiloarvojen edistämistä; ankaruutta, fundamentalismia, kapeakatseisuutta ja tuomitsevuutta. 

Meidän ajallemme on tyypillistä asioiden ja ilmiöiden perinpohjainen erittely, pilkkominen, lokerointi, nimeäminen, ja lopulta poisselittäminen. On kuvaavaa sanoa, että jokin asia "selitetään tyhjentävästi," siitä ei jää mitään jäljelle. Se esitetään osastensa summana, mutta samalla kadotetaan se elämään sisältyvä piirre, että 2+2 ei ole aina neljä. Osasten summa, varsinkin kun puhutaan inhimillisistä ilmiöistä, on monesti paljon enemmän. 

Tästä vuodesta voi sanoa, että se on itselleni ollut kuin sukeltaminen idealismin jääkylmän altaan syvään päähän. Se on jääkylmä, koska kukaan ei ole ollut altaassa niin pitkään aikaan...Idealisti on meidän ajassamme yhtä kuin naiivi ihminen. Mutta the Real World nimisessä paikassa, idealisti on paljon muutakin kuin naiivi. ;P

Ottaisinko tämän askeleen, vaikka kaikki maailman ihmiset seisoisivat ympärilläni nauramassa valinnalleni? Tekisinkö sen valinnan vaikka joutuisin samalla kieltämään ne tiedolliset arvot, joilla minut on kasvatettu? Jos sisälläni tietäisin, että juuri näin minun tulee menetellä...

Meidän sukupolvemme, meidän vanhempamme ja myös heidän vanhempansa on opetettu ja kasvatettu katsomaan vasemmalle, oikealle ja vielä kerran vasemmalle. Eikä se ole mikään ongelma, mutta samalla on unohdettu opettaa miten kuunnellaan kokemusta, niitä vivahteita, joille ei löydy järjellistä selitystä, mutta jotka kuitenkin kertovat niin voimakasta tarinaa, että sen sivuuttaminen on kuin sulkisi "taivaan portin" omalta äidiltään.

Olen törmännyt elämäni varrella joihinkin elämän tosiasioihin ja yksi tähän mennessä paikkansa pitänyt sanonta kuuluu: Totuus ei ole koskaan joko-tai vaan aina sekä-että. Tämä on minusta hyvä ohjenuora, koska aitoa ymmärrystä ei voida vangita liian ahtaaseen purkkiin. Monet totuudet ovat paradoksaalisia ja perimmäiset totuudet myös pakenevat määrittelyitä. Olen itse ajatellut, että perimmäinen totuus elämästä on enemmänkin harmonian ja balanssin maailma, syvä ymmärrys kaikkien vaihtoehtojen olemassaolosta samanaikaisesti. Siinä ei ihmisen pyristely ole oikea tapa toimia vaan oikea tapa on enemmänkin haltioitua ja nähdä harmonian sisältämä rakkaus kaikessa ympärillään olevassa. "Tämä kaikki tuli minun osakseni, jotta minä oppisin näkemään."

Tänä vuonna olen kuitenkin alkanut tulla tutuksi sen ajatuksen kanssa, että kokemuksella ja kokemuksellisuudella on näiden arvoitusten avautumisessa käänteen tekevä merkitys. Kuten Tommy Hellsten on sanonut,: "Ei riitä, että on ajatus, vaan sen pitää tuntua."

Tiedon hankinnassa meidän aikamme ei ole juuri perustanut muista lähteistä kuin havainnoista ja puhtaasta järjestä. Ne eivät kuitenkaan tietyssä kohdassa enää riitä vaan myös järjen tulee ottaa lusikka kauniiseen käteen ja pyytää kaverikseen kokemuksellisuus, joka voi vastata niihin kysymyksiin, jotka ovat rationaalisuuden ulottumattomissa.

Totuus ei ole koskaan joka järkeä tai tunnetta, vaan aina sekä järkeä että tunnetta.

Robert M. Pirzig kirjoittaa kirjassaan Zen ja moottoripyörän kunnostus, laadun filosofiasta ja miten jokaista ihmisen tekemää valintaa edeltää jonkinlainen tulkinta toiminnan/vaihtoehtojen laadusta. Tämä tulkinta tehdään hetkessä, sillä hetkellä olevalla tietovarannolla, mutta nopeimmissa tapauksissa se tehdään intuitiivisesti ja elämä virtaa seuraavassa hetkessä eteenpäin.

Intuitiivista kokemuksellisuutta käytetään päivittäin äärimmäisen paljon lukemattomissa tilanteissa. Voisi sanoa, että se on niin lähellä oleva toimintatapa, että sille ollaan jokseenkin sokeita.

Mitä kokemuksellinen intuitio meille kertoo ja mistä se ratkaisut ammentaa? Joku sanoisi, että psyyke heijastaa omia suosituksiaan koetun pohjalta, mutta voihan se psyyke myös yhtähyvin jäätyä ja kieltäytyä tekemästä ratkaisua ollenkaan. Tällaiselle neuroosille on varmasti joku oma nimi.

Olen aiemmin puhunut ja kijoittanut paljon olennaisen kokemuksesta, jonka olen itse tavoittanut elämässäni häivähdyksen omaisesti, hetkellisesti mutta toistuvasti. Ne ovat olleet hyvin voimakkaita tunnekokemuksia, jolloin on tuntunut, että olen hauraan, rakkaan totuuden äärellä. Sitä ns. "vilautettiin" ja sitten se otettiin pois. En ole ehkä tarpeeksi miettinyt ja eritellyt, mikä noita tilanteita yhdisti, mikä tuolle olennaisen kokemuksen esiin purskahtamiselle on nimellistä?

Jotkut ihmiset pyrkivät saavuttamaan ymmärryksen kaiken ykseydestä, keskinäisestä yhteydestä ja harmoniasta esimerkiksi meditoinnin avulla ja uskon, että siinä voi päästä hetkellisesti oivalluksen kautta raottamaan jotakin lipasta, mutta silloinkin puhutaan vielä hyvin selkeästi rationaalisesta ja intentionaalisesta panostamisesta totuuden tavoitteluun suoraan sitä itseään kohti. Sille on minun kokemukseni mukaan silloin tunnuksenomaista, että se vilahtaaa, välähtää ja on seuraavassa hetkessä taas poissa. Pidempi olennaisen kokemuksessa eläminen avautuu muilla keinoilla.

Aloitin tänä vuonna logoterapian opinnot ja yksi logoterapiaan sisältyvistä syvistä viisauksista on se, että onni tai onnellisuus eivät ole mahdollisia saavuttaa suoraan, vaan ne voi saada vain sivutuotteena silloin kun avoimin sydämin osallistuu elämään ja pyrkii toimimaan, kokemaan ja palvelemaan itselleen pyhiksi kokemiaan arvoja niin hyvin kuin vain osaa. Logoterapiassa ihminen ei saa jäädä laakereilleen lepäämään tai piirileikkiin napansa ympärille vaan hänellä on mahdollisuus pyrkiä kokemaan ympärillä olevan elämän tarjoamia merkityksellisiä asioita, pyrkiä toiminnallaan edistämään niitä asioita, joita pitää tavoiteltavina ja loppujen lopuksi pyrkiä kaikessa palvelemaan sitä ulottuvuutta, jonka kokee olevan noiden tärkeinä pitämiensä arvostusten lähde.

Jos halutaan kasvattaa tällaiseen ulottuvuuteen, merkitysmahdollisuuksien havaitsemiseen ja löytämiseen ja myös koko elämän merkityksen uskomiseen, täytyy lähteä liikkeelle toiminnallisesta kokemuksellisuudesta, koska vain se voi "herkistää" ihmisen oikeaan vastaanottamisen tapaan. Kokemuksellisuus muodostuu toimimalla eettisen intuition pohjalta ja huomaten oman toiminnan seuraukset ja vaikutukset. Kokemuksellisuus muodostuu myös aistimalla ympäristöä esimerkiksi taide-elämyksiä, sosiaalisuutta, tunteen kohteena olemista ja omien tunteiden kokemista ja nimeämistä.

Aikamme mantra ja klisee on "elä hetkessä mutta ennakoi missä sinun pitäisi olla 5 minuutin päästä."
Mindfulness ja erilaiset buddhalaiset metta-harjoitukset ovat esimerkkejä siitä miten ihmiset yrittävät herätellä kokemuksellisuuttaan, tuota liiallisen rationaalisuuden vaientamaa, tukahduttamaa, ääretöntä maailmaa.

Kokemuksellisuus ja rationaalisuus joutuvat toistensa kanssa tukkanuottasille nimenomaan rationaalisuuteen sisältyvän hallinnan tarpeen kanssa. Että jokin asia voi rationaalisuuden näkökulmasta saada hahmon, se pitää paloitella, lokeroida ja pitää purkissa niin kauan, että kaikki näytteet on saatu kerättyä. Hallinta on tietyllä tavalla vastaanottamisen vastakohta, ja kokemuksellisuus on vastaanottamista, vastaanottimena olemista.

Kokemus on hauraudessaan mahdollista kadottaa, se pelkää suurennuslasia, vielä enemmän pinsettejä. Tunteiden kohdalla on tieteellisestikin todettu, että mikäli vaientaa yhden tunteen, vaimentaa samalla kaikki tunteensa. Herkkyys, joka niitä kaikkia yhdistää, on kuin valoa pelkäävä hämärän eläin. Se tulee esiin vasta kun sen hahmo saa elää rauhassa ilman, että sitä kyseenalaistetaan, tai että sen arvoa ei tunnustettaisi. Hämäräeläin on omanarvontuntoinen ja pitää kiinni yksityisyydensuojastaan.

Ilolle on siis minun elämässäni tullut tilaa, koska on löytynyt lupa uskoa, että sillä mitä tekee, on todellakin korvaamaton, ikuinen merkitys. Sitä ei tarvitse eikä sitä voi ymmärtää intellektuaalisesti järjen työkaluilla vaan se koetaan. Se jälki, jonka jätän maailmaan tänään, elää ikuisesti. Ja se elää omaa elämäänsä; sen pahuus tai hyvyys kertaantuu, leviää ja mennessään lumipallona kerää sitä samaa voimaa, jolla se on lähetetty matkaan. Hyvää tai pahaa.

Välillä vielä herää ajatus, enkö olisi voinut ymmärtää tätä mitenkään helpommin? Silloin kuulen vastauksena Tommyn sanat: "Minun vastoinkäymiseni ovat rakkaudella minulle räätälöidyt." Tämän kaiken piti tapahtua, asiat eivät olisi voineet mennä millään muulla tavalla. 

Käpertymisen vastavoimat

2000-luvun alussa Hollannissa tehtiin tutkimusta (Vinken 2007)) nuorten ikäkohorttien arvojen muutoksesta iän karttuessa. Siinä eroteltiin erilaisia ura-ankkureita, eli mitä arvostuksia ihminen asettaa työlleen ja miten nämä arvostukset iän myötä muuttuvat. Parikymppisillä nuorilla aikuisilla ja varsinkin miehillä korostuivat yrittäjyyteen, itseohjautuvuuteen ja suorittavuuteen liittyvät arvot, kuten arvata saattaa. Naisilla korostuvat virikkeellisyys, itsensä toteuttaminen ja luovuus. Filantrooppiset ura-ankkurit tulivat näkyviin hieman myöhemmin ja niitä esiintyi molemmilla sukupuolilla erityisesti reilun 25-vuoden iässä, mutta sitten reilu kolmekymppisinä, ehkä myös perheellistymisen myötä, ihmiset alkoivat arvostaa työssään pysyvyyttä säilyttävyyttä ja muun elämän mahdollistavuutta. Itsensä toteuttaminen tapahtuu tässä vaiheessa myös muuta kautta kuin haastamalla itseään työpaikalla.

Tällaisena reilu kolmekymppisenä sitä katsoo taaksepäin ja puntaroi millaista kehitystä omissa arvostuksissa on viimeisen 15-vuoden aikana tapahtunut. Tuon säilyttävyyden arvojen voimistumisen huomaa väistämättä, varsinkin kun se perhekin ympärille ilmaantui. Siihen pystyy kuitenkin myös kognitiivisesti vaikuttamaan millaisia arvoja haluaa edistää, mistä luopua ja mitä pitää lähellään.

Avoimuus muutokselle on se arvo, johon tutkimusten mukaan (Vinken 2007, Puohiniemi) ikä vaikuttaa selkeimmin. Naiset ovat lähtötasoltaan keskimäärin avoimempia uusille ajatuksille ja kehityssuunnille kuin miehet, mutta molemmilla sukupuolilla ikä lisää keskimäärin perinteiden, homogeenisuuden ja turvallisuuden arvostamista avoimuuden kustannuksella. Meillä on mielikuva siitä kuinka muutos ja esimerkiksi teknologian kehityksen muutokset saattavat vanhoista ihmisistä näyttää turhilta tai jopa uhkaavilta ja miten se paatos ja päivittely nuoren polven aktiviteeteista luisuu aina puheeseen kuinka ennen oli kaikki paremmin. Sitä se aika saa aikaan. Säännöllisesti nostetaan kuitenkin esiin myös esimerkkejä hyvin avoimista ja ennakkoluulottomista vanhoista ihmisistä, jotka odottavat tulevaisuutta avoimen rohkeasti ja punnitsevat uusia muutoksia paljon pienemmillä ennakko-oletuksilla tai varautuneisuudella.

Tämä varautuneisuus ja paatoksellinen säilyttävyys voi alkaa hyvin nuorellakin iällä, jos henkilö on niin sanotusti uuskonservatiivinen eli arvostaa avoimen näkyvästi perhearvoja, traditioita ja tuttuja hyväksi todettuja tapoja toimia. Ikätovereista se saattaa tietysti näyttää melko koomiseltakin, jos nuori ihminen saarnaa uutuuksien uhkista eikä halua nähdä niissä mitään mahdollisuuksia. Maailma voi näin alkaa kaventua hyvin varhain.

Oireita tällaisesta "käpertymisestä" on esimerkiksi omalle maailmankuvalle vastakkaisten näkökulmien säännönmukainen demonisointi tai patologisointi. Omalle säilyttävälle ja turvallisuushakuiselle arvomaailmalle on myös helppoa löytää boostia esimerkiksi netistä tai vaikkapa lehtien tekstiviestipalstoilta, missä kukoistaa juuri tuo päivittely. Jos tapaatte joskus hairahtua sellaista palstaa lukemaan, tiedätte millaisen tunteen se nostaa. Itsestäni se tuntuu kuristavalta ja tulee olo, että nämä ihmiset eivät saa etäisyyttä ja kahlitsevat itse itsensä siihen näköalattomuuteen, joka taas ruokkii sitä säilyttävyyttä korostavaa maailmankuvaa. Sieltä palstoilta änkyrät myös löytävät vertaistukea ja malleja toimia perinteen oikeuttamina ja sulkeutua arvioimasta omaa asennoitumista uusiin asioihin.

Toinen lievempi oire on myös, että lukee vastakkaista näkökulmaa kuin piru raamattua eli oma ennakkoluulo ja lähtökohta värittää esimerkiksi jonkin kolumnin lukemista. Myönnän kyllä, että tästä vapautuminen on hyvin vaikeaa ja suurtaa henkistä laajuutta vaativaa. Itsekin esimerkiksi luen Tuomas Enbusken ja Matti Apusen kolumnit järjestäen jo lähtiessä syvä ryppy silmien välissä ja pyhää vihaa puhkuen. Minun olisi kuitenkin hyvä lähteä siihen lukemiseen toki kriittisellä mutta avoimella suhtautumisella avoinna sille mahdollisuudelle, että Enbuske tai Apunen saisivat minut näkemään asioita uudessa valossa ja arvioimaan omaa tulokulmaani asiaan. Vielä näin ei ole kylläkään käynyt.

Olen ennenkin viitannut erään sosiologikouluttajan lausahdukseen, että aidosti avartavaa ja omat silmät aukaisevaa toimintaa ovat kaksi ylitse muiden: matkustaminen ja lukeminen. Molemmat asettavat oman näkökulman ja maailmankuvan kyseenalaiseksi ja pakottavat katsomaan maailmaa uudesta vinkkelistä. Olin aikaisemmin töissä Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyönkeskus CIMOssa, missä organisaation strategian päätavoite kuului yksinkertaisuudessaan "Aidosti avarakatseinen Suomi." Kun miettii, niin koko Bolognan prosessin ja EUn vapaan liikkuvuuden mekanismien idea, perustuu juuri tuolle vieraiden kulttuurien hyödyttävälle kohtaamiselle. Omat tavat toimia ja niiden hyvät tai huonot perustelut tulevat näkyviksi, kun niitä katsoo vierekkäin toisenlaisten toimintamallien kanssa. Kaikkien vaihtokokemusten ydintä on toiseuden kokemus, jota ei pääse kokemaan oman kulttuurin vaikutuspiirissä. Vasta se tuo ihmisen aidosti kasvotusten oman maailmankuvan kyseenalaistettavuuden kanssa.

Sosiologiassa puhutaan symboliuniversumeista ja kun symboliuniversumi vaihtuu, samalla täytyy toiminnan perustelut ja toimintamallit käydä läpi uudelleen. Vasta kun uudessa symboliuniversumissa liikkumisen myötä rutiinit alkavat löytyä, ympäristö alkaa taas vaikuttaa itsestäänselvältä ja sokeutuminen alkaa. Silloin kannattaa taas vaihtaa maisemaa.

Toinen keino on se lukeminen. Mikä on sinulle esimerkiksi sellainen ala, jonka edustajien mielipiteitä ja niiden perusteluja sinun on kaikkein vaikeinta ymmärtää? Olisitko valmis lukemaan kirjan taikka useamman, joissa esiteltäisiin heidän näkökulmansa taustalla vaikuttavia perusteluja? Varmasti monet ihmiset tekevät tätä jo ihan "know your enemy"-periaatteen vuoksi. Jotta pystyy argumentoimaan kunnolla ja osoittamaan vastapuolen perusteluiden aukot, ne täytyy kahlata tiukalla seulalla. Se on kuitenkin juuri sitä pirun raamatunlukua eikä kriittistä avoimuutta. Kuinka nollata ennakko-oletuksia? Se on vaikeaa.

Minulle kaikkein vaikeinta on ymmärtää ihmisiä, jotka perustelevat kaiken numeroilla ja minulle tekee siksi hyvää lukea tilastoja ja ymmärtää miten excel-miehet/naiset muodostavat mielipiteensä. Ja sitten kun olemme excel-miehen kanssa debatissa, totean kuitenkin aina loppuun oman maailmankuvani kulmakiven: "Nihilisti tietää kaiken hinnan muttei minkään arvoa." Jonain päivänä, kun olen siirtynyt opiskelemaan laskentatointa, ymmärrän heitä vielä vähän paremmin, ja silloin voin vinkata kurssikavereille hyvää luettavaa esimerkiksi essentialistisen ontologian puolelta. Näin maailma meille kullekin avautuu.

Ihmiset siirtyvät yleissivistävän koulutuksen jälkeen eriytymisen vaiheeseen, jossa he pääsevät oman kiinnostuksensa mukaan syventymään ja rakentamaan erityisosaamistaan jonkin tietyn alan kysymysten parissa. Tämä on meidän pitkälle eriytyneen yhteiskuntajärjestelmämme edellytys, mutta samalle se saa aikaan sen, että mikään ei velvoita ihmistä haastamaan omaa maailmankuvaansa, vaan erilaisten maailmankuvien segregaatiota lähinnä syvennettään ja ihmisten henkistä etäisyyttä näin lisätään. Tulee aina vain vaikeammaksi kommunikoida ja syntyy juori sellaisia juopia, jotka tulevat näkyviksi sellaisissa kommenteissa kuin "tehokkuusajattelu on sairaus" tai "humanistin jalat ovat tukevasti ilmassa."

Ihmiset eivät pahimmassa tapauksessa suostu tutustumaan toisen ihmisen maailmankuvaan eikä keskinäistä ymmärrystä silloin koskaan synny. Ehkä nämä ajatukseni kuulostavat utopistisen konsensushakuisilta, mutta se tavoite on mielestäni kokonaiskuva ja keskinäinen ymmärrys, edes sen tukeminen. Sitä vasten ihmisten poteroituminen oman maailmankuvansa taakse on taantumista.

Miten säilyttää avarakatseisuus ja tahto olla avoin kuuntelemaan hyvin erilaisia tapoja hahmottaa maailmaa ja elämää? Opiskelemalla ja matkustamalla. Kirjan aukaisu ja matkalippujen ostaminen ovat molemmat sellaista toimintaa, että ne helpottuvat mitä enemmän niitä tekee. Ja sitten siitä vahingossa vakiintuu elämäntapa, aidosti avarakatseinen ihminen.

Idealismin kuolema

Taas tuttu vaalien jälkeinen lievä masennus päällä. Eniten masentaa tietenkin se, että äänestysprosentti jäi omasta mielestäni järkyttävän alhaiseksi ja toisaalta myös se kuinka lyhytnäköistä ja kotiin päin vetävää suuren osan äänestyskäyttäytyminen on. Tuossa alla olevassa kuvassa Hanna Sauli on hyvin kiteyttänyt miltä poliittinen kartta näiden vaalien osalta todellisuudessa näyttää kun siihen lisätään tuo nukkuvien osuus.

kuva: Hanna Sauli

Oman mielen matalasuhdanne juontaa kuitenkin myös siihen miten vähän itse teen tärkeäksi kokemieni asioiden ja arvojen eteen. Pidän itseäni jonkinlaisena idealistina ja maailmanparantajana, mutta missä se näkyy? Minä en ilmennä omaa aatteellisuuttani mitenkään muuten kuin tämän blogin kautta. Jos joku yrittää minua kadulla profiloida ulkonäön perusteella, hän ei näe vihervasemmistolaista vaan valkokaulus pikkuporvarin tennareissaan ja kauluspaidassaan. Harvasta asiasta mitä teen, voi suoraan päätellä, mitä pidän yhteiskunnan kannalta tärkeänä tai tavoiteltavana. Kaappi-idealisti. Tämä herättää itseni soimaamaan itseäni, onko mitään säälittävämpää kuin ihminen, joka ei usko omiin arvoihinsa, joka ei elä niitä todeksi, selkä suorassa. Kunnioitan niitä ihmisiä, jotka tekevät talkoolaisina vaaleissa pitkää päivää sen eteen mihin uskovat.

Työssäni koulussa en avoimesti tuo omaa ideologiaani nuorten tietoon, en ota vahvasti kantaa heidän tekemiensä valintojen rakentavuudesta ideologian näkökulmasta vaan myötäilen samaa sekulaaria kantaa ottamattomuutta ja yksilön oikeuksien korostamista kuin koko muu koulutusjärjestelmä. Tämä on tietysti työn tekemisen edellytys, koska ainoa mitä nuorelle voi valintatilanteessa korostaa, on kokonaiskuva. Tuoda ilmi erilaisia perusteluita puolesta ja vastaan ja tuoda myös ilmi erilaisia perusteluita, joita eri ihmiset omassa tulevaisuudenvalinnassaan painottavat. Tämä on täysin perusteltua ja vastuullista toimintaa, mutta samalla se jättää onton tunteen, koska osa ihmisestä haluaisi huutaa, että ”TEE NOIN, ÄLÄ TEE NOIN.”

Työyhteisössä olen se hieman kryptinen hahmo, josta harva saa otetta, koska en ota vahvasti kantaa sellaisissa asioissa, joissa ideologia voisi tulla näkyväksi. Työyhteisön dynamiikka on kiinnostava, koska sieltä löytyvät ne samat roolit kuin muutenkin poliittisessa kentässä. Muutama äänekäs populisti, jotka taivastelevat idealistien hömpötystä ja vetävät kotiinpäin minkä kerkiävät. Sieltä löytyy muutama jakamattoman ihmisarvon korostaja, jotka pitävät tätä selkeänä ohjenuoranaan, löytyy muutama reaali-kriteerein kyseenalaistaja, jotka vetoavat resursseihin ja pitäytymiseen perustehtävässä ja se loppu porukka on niitä kansan syviä rivejä, hissukoita, joista ei missään tilanteessa saa revittyä reaktiota puolesta eikä vastaan. Myös itse olen siellä monesti hiljaa, eli olen juuri sitä samaa hiiriporukkaa takarivissä. No välillä kyllä palaa hihat enkä pysty pitämään suutani kiinni mutta harvemmin.

Kirjoitin itselleni 21-vuotiaana kirjeen. Saan avata sen vuonna 2033 kun täytän 50-vuotta. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen pelottavammaksi tuo kirje käy. Muistan missä mielentilassa sen kirjoitin, itselleni muistutukseksi. En enää muista sisällöstä kovin paljon, mutta muistan sen funktion, jonka tekstille loin. ”Älä lakkaa uskomasta tärkeisiin asioihin.” Kirje on äidillä säilytyksessä ja hyvä motivaattori äidille elää vähintään vuoteen 2033.

Tuo kirje on jossain mielessä idealismia puhtaimmillaan. Ihmisen evästys itselleen taistella ja pitää olennainen mielessään. Naulasin teesini Wittenbergin oveen. Onhan niitä ideoita sittemmin kovastikin koeteltu ja käyty läpi muutama kriisi siitä mitä niiden kautta löytyy vai onko tavoite edes oikeassa suunnassa. Olen aina iloinnut siitä, että hyvät ja rakentavimmat ideat nauttivat kyseenalaistamisesta, koska siten ne tulevat näkyviksi ja pysyvät esillä. Tämän tajuavat myös niiden vastustajat ja mieluummin kiertävät nämä kysymykset, koska heidän heikommat ja lyhytnäköisemmät argumenttinsa häviävät rakentavimmille ideoille joka kerta.

Miksi idealismia ei sitten ”kehtaa” tuoda esiin? Monet meistä uskovat asioihin kovastikin ja tietävät miten asiat olisivat paremmin mutta pitävät suunsa kiinni. Ehkä siksi, että idealismi leimataan hyvin nopeasti naiiviksi, se lytätään mahdollisimman nopeasti ”reaali” politiikan keinoilla, osoitetaan asiantuntijatiedon valossa miten idealistinen ajatus ei voi koskaan kantaa hedelmää. Otetaan numerot esiin ja siinä sitten nauretaan kuinka idealisti yrittää housut kintussa säilyttää osan arvokkuudestaan kun on mennyt lausumaan jotakin tulevaisuuden mahdollisuuksia syleilevää mutta ah niin naiivia.

Tästä kuitenkin seuraa juuri se politiikan kuolema, koska siellä missä ei ole idealismia, vaihtoehdot kuolevat. Missä ei ole idealismia ei ole myöskään innostusta vaan ontto usko tilastoiden tuottamaan faktaan. Kansa ei kuitenkaan hae politiikasta totuutta vaan tunnetta, jonka nimi on toivo. Jos toivo tapetaan liberaalin markkinatalouden kaiken jyräävän ajattelun alle sanomalla että: ”se nyt vaan on niin,” ihmiset kieltäytyvät äänestämästä. Eihän politiikka silloin tarjoa vaihtoehtoja vaan sitä yhtä ja samaa markkinoita kumartavaa hyssyttelypolitiikkaa.

Nukkuville sanon vain sen, että hymistely ja statistina seisoskelu on yksi asia kunhan ottaa kantaa edes äänestämällä. Kaikkien ei ole tarkoituskaan olla aktiiveja, mutta jokaisen velvollisuus on käyttää aivojaan. Äänestätte miten äänestätte kunhan äänestätte.

No mitä ne tämän nuoren änkyrän idealistiset teesit sitten ovat? Esimerkiksi tällaisia:

1. Ei voi olla niin, että koko maailma on rähmällään globaalin liberaalin talouselämän edessä. Sellaisen periaatteen päästäminen inhimillisen elämän määrittäjäksi on yksinkertaisesti tuhoavaa. Talous on vaihdannan keino ja tapa järjestää tuotantoa. Se ei ole mikään itsenäisesti toimiva lohikäärme, joka jauhaa rikkautta toisaalle ja paskaa toisaalle. Julkisen vallan oikeus ja velvollisuus on rajoittaa talouden mekanismeja ja rakentaa tulontasausjärjestelmiä.

2. Politiikka ei saa perustua ihmiskuvalle pelkästään omaa etuaan ajattelevasta ihmisestä. Jos tähän kelkkaan lähdetään, se muokkaa kaikesta toiminnasta katkeroitunutta ja vainoharhaista. Se ei loppujen lopuksi jätä tilaa avoimuudelle ja ihmiskunnan (henkinen) kehitys pysähtyy.

3. Solidaarisuus ja toisesta ihmisestä välittäminen ovat kaikkea toimintaa määrittäviä kaikkein korkeimpia ja pyhimpiä arvoja, joita inhimillisessä elämässä on. Ne kestävät kyseenalaistamista, KUNHAN joku vaivautuu tuomaan niitä kerta toisensa jälkeen pöydälle ja toimimaan unilukkarina siellä missä ne meinaavat unohtua.

4. Ihmiskunnan elämäntapa ja laajamittainen puuttuminen luonnon miljoonien vuosien kuluessa syntyneeseen balanssiin, johtaa rajuun elinmahdollisuuksien kaventumiseen, useiden eläin- ja kasvilajien sukupuuttoon ja miljoonien ihmisten kuolemiseen ruuan tuotannon vaikeutumisen vuoksi. Ainoa oikea tapa palauttaa luonnon ennastavat mekanismit, on pidättäytyä erilaisista tuotantoa haittaavia ympäristövaikutuksia kiertävistä (ja valtavan kalliista) teknisistä ratkaisuista ja hyväksyä tuotannon lasku. Balanssi ei kestä loputonta manipulointia vaan palauttaa ihmiskunnan järjestykseen tavalla tai toisella. 10 000 vuotta on maapallon historiassa häviävän pieni hetki, 100 vuotta silmänräpäys.


No voihan olla, että tässä tulee omallakin kohdalla elon edetessä vielä suurikin murros ideologiassa. Välillä sitä aina voipuu tämän savotan mahdottomuuden edessä ja miettii miksi yleensä lähteä yrittämään mitään muutosta kun olisi mahdollista vain sulkea silmänsä ja keskittyä elämään omaa pientä elämäänsä. Saisi rauhassa kuluttaa miten huvittaa ja järjestää elämänsä täysin omien mielenkiinnonkohteiden ja hetkellisten mielijohteiden mukaan. Hivellä omaa erinomaisuuttaan ja ottaa itsestään esiin sellainen subliikin menestyjän perikuva. Ostaisin jumalattoman ison veneen ja päheän tontin jostain kauniista rannasta.

Ehkä minä kypsynkin myöhään kuin Nalle Wahlroos konsanaan, ja ajan mittaan minusta tulee samanlainen itsekäs vanha mulkku. Käperryn omaan egooni ja alan joka kohdassa vetää kotiinpäin. Enemmän minulle, vähemmän muille. Alan äänestämään ryhmää, joka ajaa oman sosioekonomisen viiteryhmäni statuksen nostamista. Vähempiosaisten oikeuksista viis, äänestäkööt ne köyhien puolesta, jotka eivät ymmärrä omaa etuaan.

Voiton tavoittelun ja kilpailemisen vaihtoehdot

Tämän syksyn kirjamessuilla oli puhumassa itävaltalainen tietokirjailija Christian Felber, esittelemässä kirjaansa Näkyvä käsi (2013). Esitys oli virkistävä tulokulma talouspoliittiseen keskusteluun, jota meidän aikanamme dominoi taloudellisen liberalismin murskaava aluevaltaus ja sen vastavoimien epätoivoinen räpistely säilyttääkseen edes jotakin säilyttämisen arvoista.

Kirjan suomenkielinen nimi näkyvä käsi viittaa Adam Smithin Näkymätön käsi käsitteeseen, jossa markkinoiden itsensä hoitava vaikutus kelpaa talousliberalistisen periaatteen vastaukseksi lähes mihin tahansa taloudelliseen tai yhteiskunnalliseen kysymykseen. Felberin näkökulma talouteen on yhteisölähtöinen ja sikäli merkittävä, että hänen uudistava ajatuksensa on lähtenyt yhteiskuntavastuullisten yritysten aloitteesta ja tahdosta vaikuttaa myös yhteisön hyvinvointiin rakentavasti.

Felberin teesi on, että lähes kaikkien länsimaiden perustuslakiin on kirjattu tavoite, että taloudellinen yritystoiminta ja sen edistäminen tähtäävät "yhteisen hyvän edistämiseen." Nykyisessä taloudellisessa järjestelmässä voitot valuvat kuitenkin harvojen käsiin, eivätkä jakaudu koskaan tasaisesti. Usein Felberin puheessa esiintynyt käsite Common good ballance sheet tarkoittaa yrityksen tuloksellisuuden tarkkailun sijasta huomion kiinnittämistä yrityksen yhteisen hyvän edistämiseen esimerkiksi sitä kautta kuinka hyvinvoivia sen työntekijät kokevat olevansa, miten se edistää muuta hyvinvointia esimerkiksi verotulojensa kautta ym. Tällaista vastuullista toimintaa pystytään sitten edistämään suosimalla yrityksiä, jotka todistetusti parhaiten jakavat hyvinvointia ympärilleen.

Tottakai mallin kritiikki on taas laulua, kuinka tällainen markkinasääntely ei ole vapaan kilpailun mukaista. Felber kuitenkin nimenomaan kyseenalaistaa kilpailun merkityksellisyyden ja sanoo, että järjestelmässä on kyse muiden kuin määrällisten voittojen arvoista. Olen todella iloinen, että tällaisia avauksia tulee ja Felberin kirja on enimmäkseen rakennettu vastaamaan siihen luonnollisesti ja ymmärrettävästi kohdistuvaan murskakritiikkiin. Jos meidän aikanamme haluaa kyseenalaistaa taloudelliseen kilpailuun perustuvan markkinatalouden, saa niskaansa nuo miljoonat mukavaan elämään tottuneet hyeenat, jotka kynsin ja hampain, kirkuen puolustavat oikeuttaan haalia voittoa. Siksi olisi mukava kuulla miten esimerkiksi The Economist lehti käsittelisi tätä teoriaa jos ei ole sitä jo tehnyt. En tähään hätään ainakaan löytänyt heiltä artikkelia aiheesta.

Felberin malli ottaa pöydälle vahvasti perusteltuja arvoja, joita hänen ehdottomansa järjestelmän kautta olisi kapitalismia helpompaa edistää:
1. Ihmisarvo
2. Solidaarisuus
3. Ekonominen kestävyys

Erityisesti viimeinen näistä herättää itseni, koska ympäristötieteiden näkökulmasta jatkuvaa kasvua tavoitteleva talousjärjestelmä, joka itsessään perustuu kilpailuun ja tuotannon laajentamisen tarpeeseen, mikäli yritys haluaa meneestyä ja säilyä markkinoilla, on täysin kestävän kehityksen vastainen. JATKUVA KASVU EI VOI OLLA KESTÄVÄÄ.

Kapitalismin ja sosialismin välille on ennenkin ehdotettu vaihtoehtoisia järjestelmiä, joista yksi tunnetuimpia on Third way:näkin tunnettu distributismi. Sen runkona toimii ajatus omistuksen hajauttamisesta kapitalistisen oligopolin sijasta. Distributismin kaksi päävaihtoehtoa ovat:

1. Omistuksen hajauttaminen kansalaisten kesken ja
2. pienyritteliäisyyden tukeminen.

Molemmat sellaisia asioita, joihin perinteisessä sosiaalidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa ei ole ollut mikään pitkä matka. Esimerkiksi osuuskunta toiminta Suomessa on ollut kukoistava esimerkki yhteisomistuksesta ja demokraattisesta päätöksenteosta taloudellisessa yrityksessä. Varmasti joku sanoisi, että Suomi on jo nyt ja varsinkin ollut distributistinen yhteiskunta, mutta omasta mielestäni meidän taloudellista järjestelmäämme ei ole koskaan perusteltu distributistisilla arvoilla.

Mielestäni kapitalistisen järjestelmän kritiikki ja vaihtoehdot pidetään aina niin marginaalissa, koska vallitsevaa ihmiskuvaa kilpailuhenkisestä oman edun tavoittelijasta ei koskaan kritisoida. Suuri osa poliitikoista ja ihmisistä yleensä saattaa kannattaa inhimillisen kokemuksen mittarein mitattuna solidaarista yhteiskuntaa, toisista huolta pitämistä ja tulontasausta, mutta nämäkään idealistit eivät välttämättä sisimmässään usko, että ihmismassoissa olisi potentiaalia ymmärtää muuta kuin omaa etuaan, "mitä minä tästä saan." Vallitseva ihmiskuva on oman edun tavoittelija, joka ei arkipäivän valintatilanteissa pysty asettamaan yhteistä etua oman etunsa edelle. Tämä on samalla suurin syy siihen, että kilpailu ja voitontavoittelu saavat arvoina loistaa muiden arvojen kustannuksella.

Mitä sitten tarkoittaisi tuon ihmiskuvan kyseenalaistaminen ja ehkä korvaaminen? Se tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi myönnetään, että mitä enemmän ihminen kouluttautuu, sen solidaarisempaan suuntaan hänen arvonsa kehittyvät. Tästä on suoraa näyttöä esimerkiksi suomalaisessa arvotutkimuksessa Martti Puohiniemeltä. Hän on käyttänyt kansainvälisen arvotutkija Shalom Schwarzin arvokehää hahmotellakseen suomalaisen yhteiskunnan arvoja. Tässä kuvassa näkyy sekä sukupuolen, iän että koulutuksen vaikutus yksilön arvokehityksessä.

Tarvitaan keskustelua ja yksilöiden haastamista tarkastelemaan eri arvoja rinta rinnan. Heille täytyy myös tuoda suurille massoille tuntemattomia mutta jo olemassa olevia mittareita, joilla arvioida omaa kokemustaan ja kehittää kykyä havaita toiminnan vaikutuksia ympäristössä ja hahmottaa kokonaiskuvaa. Vasta tällöin suppea kilpailunäkökulma asettuu yksilön omassa ajattelussa kyseenalaiseksi. Se alkaa vähitellen näyttäytyä sinä aburdin alkeellisena ja ahtaana ajatusrakenteena, joka se todellisuudessa on.

Ehkä mitenkään yleistettävän ihmiskuvan määritteleminen ei ole tavoiteltavaa tai mahdollista, mutta olennaista on nostaa solidaarisuuteen, yhteiseen hyvään ja kestävään kehitykseen tähtäävät ihmiskuvat validisti vallitsevan kilpailullisen ihmiskuvan rinnalle yhteiskunnallisessa keskustelussa ja mediassa. Kilpailu, kilpailullisuus ja erityisesti kilpailun yhteistä hyvää edistävä vaikutus ovat lähinnä myytti. Vaatii paljon rohkeutta ottaa pöydälle tarkasteluun se mahdollisuus, että ihmiskunnan seuraava kehitystehtävä on kilpailusta luopuminen.

Monta totuutta yhteiskunnasta

Kaveri toi mukanaan Kansan Uutiset. Niille, joille julkaisu on tuntemattomampi, kyseessä on Vasemmistoliiton lehti. Luin lehden, joka käsitteli samoja ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita kuin muutkin tuntemani viikkolehdet. Kirjoitustapa oli kuitenkin jollain tapaa erilainen. Lauseiden sisältökään ei mielestäni ollut sen paatoksellisempaa, mutta jotenkin rivien välistä kuulsi näkökulman erilaisuus verrattuna esimerkiksi Helsingin Sanomiin. Aate on jollain tapaa läsnä vaikka sitä on selkeästi yritetty hieman mainstreamata, ettei lehden käteensä saava sivullinen pelästy.

Joskus olen lukenut Vihreää Lankaa, Uutispäivä Demaria. Molemmat kiinnostavia ja oman näköisiään. Nykypäivää en ole lukenut, mutta olen joskus selannut Kauppalehteä, niin eikös se aja melkein saman asian. ;) No, tasapuolisuuden nimissä olisi varmasti hyvä lukea välillä myös oikeistojulkaisua, vaikka se kuinka tiukkaa tekisikin.

Mielestäni tässä on lähinnä kiinnostavaa se, että vaikka meillä on yksi monopolipäivälehti Helsingin Sanomat, joka ei tietenkään ole missään mielessä riippumaton tai painotuksista vapaa, mutta kuvaa yhteiskunnan ilmiöitä päivälehdistä kattavimmin, niin sen lisäksi löytyy paljon vahvemmin ja avoimemmin värittynyttä mediaa, joilla on varmasti oma säännöllinen kuulijakuntansa. Kiinnostavaa tässä on erityisesti se, että se maailmankuva tai näkökulma yhteiskuntaan, jota esimerkiksi Kansan Uutiset tarjoaa, on selkeästi erilainen verrattuna moneen muuhun lehteen. Joku ihminen, joka on ikänsä lukenut Suomenmaata, ei välttämättä tule juuri edes ajatelleeksi samoja ilmiöitä siitä näkökulmasta mitä esimerkiksi Vihreä Lanka tarjoaa. Vaikutteet säilyvät ihmisten elämässä erillään.

Polarisaatio poliittisissa arvomielipiteissä ja aatteissa on kaikkialla läsnäoleva asia ja jossain vaiheessa eriytyminen etenee niin pitkälle, että samasta asiasta puhutaan jokseenkin päinvastaisilla argumenteilla, molemmat näkökulmat omalla tavallaan perusteltuja. Ja tämä kaikki tapahtuu ainoastaan kantasuomalaisen poliittisen kulttuurin sisällä.

Törmäsin viime vuoden lopulla pariin nuorempaan samaa alaa opiskelevaan ihmiseen baarissa ja aloimme vääntää yhteiskunnallisesta aiheesta. Vaikka olimme kaikki valinneet sosiologian itseämme kiinnostavana pääaineena, niin tämä ryhmä edusti hyvin erilaista eetosta siitä mihin tieteen kautta pyrittiin ja myös mitä pidettiin tiedon lähteenä. Olin heidän näkökulmistaan avoimen järkyttynyt, koska heidän mielipiteidensä taustalta erottuva arvopohja oli itselleni hyvin vieras ja suoraan sanoen kylmä. Se oli tarkkaileva, vetäytyvä, erityisesti korostettiin yksilön itsemääräämisoikeutta itsetuhoon asti. Heille käsite "yhteinen hyvä" oli reliikki menneestä maailmasta, joka on jäänyt päivittämättä 2000-luvulle. Yhteiskuntatiede tarkoitti heille kliinistä empiriaa, jota ei saa värittää yhteiskunnan korjaamisen pyrkimys vaan puhdas statistin roolissa havainnointi.

Miten nämä kaksi asiaa, erilaiset poliittiset julkaisut ja toisaalta kylmä, yhteisestä hyvästä piittaamaton yhteiskuntatiede liittyvät toisiinsa? Niitä yhdistää se miten asiat on mahdollista perustella rationaalisesti hyvin erilaisilla tavoilla. Puhutaan samasta asiasta, tehdään samat havainnot, mutta johtopäätökset voivat olla täysin päinvastaisia omasta tarkastelunäkökulmasta riippuen. Eniten minua kylmää kun tapaan sellaisia kaupunkilaisia oman sukupolveni edustajia, joille aito, tunteen värittämä halu parantaa maailmaa on lähinnä naiivia todellisuuden pakenemista. Heidän todellisuutensa on kylmä, kilpailullinen paikka, missä terve ja järkevä on se, joka ymmärtää jättää utopiat omaan arvoonsa.

Karkaan nyt sosiologian puolelle missä tästä samasta ilmiöstä käytetään käsiteparia arvorationaalisuus ja välineellinen päämäärärationaalisuus. Päämäärärationaalisuus on omanlaisensa ideologia, joka hakee perusteluita omalle olemassaololleen sekä hyötynäkökulmista että empiirisesti havaittavista toiminnan seurauksista. Arvorationaalisuus taas tarkoittaa jotakin toimintaa, jonka motivaationa on jokin ideologinen aspekti kuten arvo, jota halutaan edistää, vaikka sille ei välttämättä löydy positivistisilla tieteen keinoilla havaittavia perusteita. Jokin asia koetaan tärkeäksi vaikka se ei olisi välineellisesti perusteltua.

Yksi suosikkiteoreetikkoni Jurgen Habermas on ollut sitä mieltä, että postmodernin yhteiskunnan kohdalla puhdas päämäärärationaalinen ajattelu- ja toimintatapa tulee törmäämään seinään ja korvautumaan arvorationaalisemmalla toiminnalla. Välineellinen ajattelu on kuin höyryveturi, joka puhkuu itsensä sammuksiin.

No. Lähinnä sitä toivoo, että ihmisille voisi kehittyä halu ymmärtää toistensa näkökulmia. Vaikka yksi lukisi Nykypäivää ja toinen Kansan Uutisia, niin yhteisen pöydän ääressä voisi käydä keskustelua ja että ihmiset haluaisivat ymmärtää miten toinen perustelee oman näkökulmansa. Habermas on tullut tunnetuksi omasta kommunikatiivisen toiminnan teoriastaan, missä hän pyrkii hahmottelemaan miten rationaalisuuden elävänä arvorationaalisenakin tavoitteena on ymmärryksen lisääminen ja konsensuksen etsiminen keskustelun osapuolien välillä, kuitenkaan sortumatta siihen kompromissiin, että kaikki näkökulmat olisivat suhteellisesti ihan yhtä hyviä ja päteviä subjektiivisia ilmauksia.

Lisää keskustelua, lisää totuuden etsintää, lisää arvokannanottoja ja vastakannanottoja. Vaikka niiden nuorten mielipiteet minua kylmäsivätkin, niin pahinta mitä voin tehdä on vetäytyä keskustelemasta heidän kanssaan.

(Joulun) Idea pelastaa maailman

Kaiken suhteellisuudentajun oppimisen ja etäisyyden saamisen jälkeenkin idealismi ei koskaan lopullisesti haihdu minnekään. Sitä on aina sydämessään se ihminen, joka vakaasti uskoo oman ideologian toimivuuteen. Tämä maailma ansaitsee parempaa, mikä tarkoittaa, että pitää uskaltaa seistä uskomansa aatteen takana, tukea ja viedä sitä käytäntöön. Joulun aikaan rakkauden soturit ja kadonneen arvon metsästäjät yhdistävät voimansa hartaan lähimmäisyyden puolesta. Oikeamielisyys voi tavoittaa jokaisen sydämen.

Minua joskus kritisoidaan liiallisesta teoreettisuudesta, ja toisinaan myös naiiviudesta, etteivät suuret linjani ole tästä todellisuudesta. Toiset peilaavat ideoitaan aina todellisuuteen ja toteutettavuuteen, mutta jaksavatko he muistaa, että suurimmat uudistajat ovat aina puhuneet kieltä, joka on ollut aikalaisille vierasta. Fenomenologinen tai teoreettinen filosofia yleisesti ei ammenna suuntiaan empiirisestä yleistyksestä. Vaan ne lähtevät yksittäisen ajatuksen soveltamisesta yleiseksi käytännöksi. Silti on sanottava, että kun saman idean allekirjoittaa useampi ihminen, ei ole enää kysymys yksittäistapauksesta.

Ideoiden voima. Hyvä, puhutteleva, kantava ja voimakas idea löytää hedelmällisen maaperän ajattelevista ihmisistä. Ajatteleva ihminen on lannistamaton, hän ei taivu edes sorron alla, vaan pitää tärkeäksi kokemastaan asiasta kiinni, soveltaa sitä ja kehittää eteenpäin. Loppujen lopuksi tuo oikeamielinen kokemus johtaa yhden ihmisen toiminnaksi, sitten se muuttuu vallitsevaksi tavaksi, sitten käytännöksi, sitten instituutioksi. Näin muutetaan maailmaa. Ja on paskapuhetta, että se ei olisi mahdollista. Se vie ehkä 300 vuotta, mutta se tehdään koska se koetaan oikeaksi.

Ensin on rajattava maailman rakentavin idea. Mikä se olisi? Lähimmäisyys? Rakkaus? Totuus? Ihmisyys? Puutteellisuus? Oppiminen? Toisen ihmisen kokemuksen kuuleminen? Nuo kaikki ovat minun muotoilemiani esimerkkejä. Mikä on sinun pyhä ideasi?

Me kaikki uskomme johonkin. Toivottavasti se idea on mahdollistava, elämän monimuotoisuutta palveleva ja kokonaisuuden hahmottamiseen pyrkivä. Sellaiset aatteet kestävät nimittäin parhaiten kritiikkiä. Sellaiset aatteet eivät kuole vaikka joku yrittäisi niitä latistaa tai painaa hiljaisuuteen.

Esimerkiksi oikeudenmukaisuus ei ole sellainen asia, joka voitaisiin joskus sammuttaa. Se on absoluuttinen, universaali arvo, joka toki saa erilaisia määrittelyitä ja sisältöjä, mutta sen idea on kuolematon. Ja sen lähde on kokemus. Tämän arvon sisältöä tarkennetaan aina kaikella tiedolla mitä on saatavilla, mutta silti idea on ja pysyy. Tavoitteena on turvata yksilölle/yhteisölle se mikä on hänen oikeutensa. Yksilön- tai yhteisön oikeus. Tämän arvon äärellä olen ollut itse sokea luottamaan, että oikeudenmukaisuus toteutuu pelkän välittämisen kautta. Välittäminen ei kuitenkaan vielä tee oikeudenmukaisuutta tyhjäksi.

Kun löytää idean, joka on itselle niin pyhä, että sen toteuttamiseen haluaa käyttää elämänsä tässä todellisuudessa, niin sen käytäntöön siirtäminen on raakaa ja käytännönläheistä työtä. Yleensä ottaen arvojen, ideoiden ja aatteiden edistäminen on esimerkkinä toimista ja esimerkin antamista, sekä kyltymätöntä vuorovaikutuksellisuutta idean vakiinnuttamiseksi. Tärkeää ideaa pidetään tapetilla niin kauan kuin tarve vaatii.

Esimerkiksi naisasiajärjestöt ovat toimineet aktiivisesti reilut sata vuotta ja sen kautta saavuttaneet monia asioita. Samaten monet vähemmistöjen oikeudet ovat kokeneet muutosta. Työ ei kuitenkaan koskaan lopu.

Näin joulun aikaan miettii mikä on tähän juhlaan liittyvä idea, joka ihmisiä puhuttelee. Juhlitaan tämän uskonnon keskeisintä profeettaa, jolla on uskonnon piirissä uskovien lunastajan rooli. Silti Jeesus oli omalla tavallaan myös ensimmäinen hippi, aatteen mies ja esimerkin kautta maailmaa muuttava henkilö. Hän määritteli esimerkillään hyvin kokonaisvaltaisen ja kattavan kuvan lähimmäisyydestä. Mitä tarkoittaa olla ihminen ihmiselle.

Eikö se ole joulun sanoma? Miten olla ihminen ihmiselle. Joulu on ehkä se hetki vuodesta, jolloin ideoiden otollinen maaperä on hedelmällisimmillään. Silloin myös parkkiintuneempi ja karskimpi mieli voi raottaa oveaan ja hyväksyä idean siemenen. Se on kai sitä aatteen käytäntöä.

Mikro porvari, makro vassari

Joskus isommassa ryhmässä ollessani minusta tuntuu, että oma tapani olla ja viestiä ei ole kaikkein helpostilähestyttävin. Minun olemiseni toisten ihmisten kanssa viestii vahvoja mielipiteitä, tavoitteelista suhtautumista asioihin ja itsenäisen riippumattoman yksilöllisyyden arvostamista. Jotenkin tuntuu, että tällainen omana itsenäni oleminen saa jotkin ihmiset vieraantumaan, koska he eivät samaistu sellaiseen tavoitteellisuuteen. Lisäksi minusta tuntuu, että monesti tuollaiset painotukset liitetään hieman oikeistolaiseen arvomaailmaan.

On jotenkin hassua, että tämän viestinnän teen lähinnä tiedostamatta ihan vain olemalla se mikä olen: hieman puhelias, hieman teoreettinen, vahvoja mielipiteitä omaava ihminen. Otan kantaa. En kuitenkaan huutele syvempiä eetoksiani kadulla mitenkään kovin kärkkäästi vaan puhun tässä enemmän tilanteista, joissa olen isommassa ryhmässä tutustumassa vielä hieman vieraisiin ihmisiin. Näissä tilanteissa olen joskus hieman varuillani siitä mitä uskallan missäkin porukassa sanoa, koska tuntuu, että minulle ominainen vahva ilmaisu vieraannuttaa joitakin ihmisiä, vaikka muuta toivoisin.

Tuollaisissa ohikiitävissä tilanteissa on jokseenkin mahdotonta tarjota vieraammille kanssaihmisille kattava kuva omasta arvomaailmasta ja välttää väärinkäsityksiä. Ja toki ymmärrän, että näissä tilanteissa ei voi muuta kuin luottaa, että tutustumisen arvoiset samanhenkiset ihmiset jaksavat tutustua kunnolla saadakseen todellisen kuvan siitä mikä on minulle kokonaisuudessa tärkeää.

Ajattelen kuitenkin että tässä on myös sellainen tietty yhteiskuntafilosofinen ero, joka erottaa ihmisiä juuri painotuksen tasolla arkisemmassakin keskustelussa. Monesti keskusteluissa sekoitetaan makro ja mikrotason yhteiskuntafilosofia. Vaikka mikrotasolla puhuttaessa yksilön onnellisuuden tavoittelusta, hyvästä elämästä ja antoisuudesta, painotan yksilön aktiivisuutta ja oman näköisen elämän tavoittelua, niin tämä ei vielä kerro mitään siitä mitä pitäisin yhteiskunnan tasolla toivottavana painotuksena.

Oma kuvani hyvästä elämästä rakentuu juuri sille, että yksilö pyrkii olemaan aktiivinen ja kuuntelemaan itseään. Opettelee tuntemaan itseään, näkemään mikä on itselle ominaista ja millainen toiminta on itselle sopivan tavoitteellista ja missä pääsee kokeilemaan ja hieman ylittämään omia rajojaan, että saavuttaisi antoisia onnistumisen kokemuksia.

Ehkä tuo on hieman sellaista Sarasvuon jeesustelua, mutta yksilön filosofian osalta tuollainen ilmaisu ehkä ilmentää jotain siitä mitä itselleni tarkoittaa antoisa elämä. Siihen ei silti liity missään muodossa suorittamiseetos tai kilpailullisuus. Sellainen asennoituminen ei minun mielestäni tuo tuohon antoisuuteen mitään lisäarvoa. Ainoa mittari on näin ihmisen kokemuksellisuus, että elämä tuntuu ilmentävän itselle tärkeitä, reflektoinnista kumpuavia asioita. Siihen kuuluu myös oman heikkouden ja omien vaikutusmahdollisuuksien rajojen tunnustaminen. Tällöin ihminen ei pidä itseään kaikkivoipana. No man is an island.

Tämä siis mikrotason filosofiana. Tällaisesta asiasta puhuminen voi joillekin ihmisille kokemukseni mukaan kalskahtaa oikeistolaiselta yksilön vastuun korostamiselta, vaikka nyt puhuttiin vain yksilön oman kokemuksen antoisuudesta. Ei viitattu mitenkään yksilön vastuuseen yhteisön toimivuudesta vaan siitä miten kokea oma elämä antoisaksi ja itseltä näyttäväksi.

Yhteiskuntafilosian tasolla taas edustan hyvinkin vasemmistolaisia ajatuksia, kun koen, että vaikka ihmisen oma aktiivisuus on hänen onnellisuutensa avain, niin silti ympäröivän yhteiskunnan täytyy olla häntä siinä tukemassa, tarjota mahdollisuuksia ja varmistaa, että erehdyksen tullen ihminen ei tipahda maahan asti vaan saa uuden mahdollisuuden toteuttaa omaa aktiivisuuttaan ja tavoitella hyvää elämää. Ihmisellä kuuluu olla mahdollisuus tehdä virheitä ja olla oma keskeneräinen itsensä. Sitä kautta ihmiselle annetaan tilaa löytää oma aktiivisuutensa ja toteuttaa mahdollisuuksiaan. Aktiivisuus ja tavoitteellisuus oman elämän suhteen ovat yksilöllinen kasvuprojekti, joka eri ihmisillä etenee erilaisia reittejä. Siihen projektiin puuttuminen pakotteilla ei ole terveen yhteiskunnan merkki. Yhteiskunnan tehtävä on myös pehmentää elämään liittyvää sattumuksen tekijää. Esimerkiksi terveyden odottamaton romahtaminen ei ole sellainen asia, josta yksilön kuuluisi selvitä omin avuin.

Tällainen makrotason yhteiskunnan hahmottelu kuulostaa tietysti vasemmistolaisen hyvinvointivaltion puolustukselta, sen joka pohjattomasti nielee kaikki hiellä ja verellä ansaitut veroeurot. Ja silloin minä sanon, että laadusta kuuluu maksaa.

Näistä erilaista ajatuksistani voisi tietysti olla se seuraus, että kun aistin porukassa olevan enemmän vasemmistolaista porukkaa, vältän puhumasta yksilön onnellisuuden filosofiasta ja enemmän suurista yhteiskunnan rakenteisiin liittyvistä aiheista, jos haluan saada kavereita.

Kun taas aistisin porukan olevan enemmän oikeistolaista, en kovin kärkkäästi rupeaisi kommentoimaan yhteiskunnan rakenteita, koska tiedän, että niissä kysymyksissä olemme eri aaltopituudella, vaan ehkä puhuisin tavoitteellisen elämän antamista antoisuuden kokemuksista.

Tilanne on kuitenkin se, että harvemmin huomaan varoa näistä kysymyksistä keskustelua. Minulla on omat kantani, jotka ilmaisen, jos asiasta tulee puhe. En ensimmäisenä mutta vuorollani kyllä. Tilanne aina näyttää kuka kuulijoista vaivautuu ymmärtämään sanojen takana vaikuttavia ajatuksia.

Vielä eri ryhmän muodostavat tietysti ihmiset, jotka eivät mielellään ota kantaa mikro- saati makrotason filosofisiin kysymyksiin. Heille puheeni ovat varmaan aina yhtä hepreaa, joka sekä kiusaannuttaa että saa tuntemaan vierautta, kun ei osaa ottaa kantaa.

On kuitenkin tietysti hyvä vain rohkeasti ilmaista mitä mieltä on politiikasta ja yhteiskuntafilosofiasta. Jos joku sanomastani loukkaantuu, niin se hänelle suotakoon. Ehkä se kertoo jotakin meistä molemmista.

Lepakkomiehen suuret dualistiset kertomukset

Kävimme katsomassa Batman-trilogian kolmannen osan. Elokuva oli mukaansatempaava, tarkoituksellisen kärjistävä ja vetoaa samalla tehokkaasti tunteisiin. Saagahan sinänsä on aivan mahtava moraalisten kuilujen ihmemaa, jossa valittua sankaria koetellaan ja hän osoittautuu odotusten arvoiseksi. Tarina on tuttu ja faneillensa se on suurempi ja heidän mielestään varmasti parempi ohjenuora "kunnialliseen" elämään kuin esimerkiksi raamatun tekstit kristityille tai koraani muslimeille.

Kyseessä on klassinen sankaritarina, joka ammentaa moraalisista tienhaaroista; oman edun asettamisesta yleisen edun kanssa vierekkäin. Sankari ei koskaan pistä itseään apua tarvitsevien edelle. Olkootkin, että Batmanin "auttaminen" on enemmän "pahan" rankaisemista.

Mutta millaiset piirteet kuvaavat tuota tarinan ihannoitavaa sankaria: tinkimätön, ehdottoman lahjomaton, uhrautuva, introvertti, mystifioitu. Sankari on jotakin todellisuuden ja toisen ulottuvuuden rajamailta. Ihmisiin vetoaa syvästi tietty selittämättömyys.

Samalla elokuva antaa viestin, että suuria ihmismassoja voi inspiroida ainoastaan jonkun ihmisen uhraus heidän puolestaan. Batman saagan eri osissa puhutaan toistuvasti siitä mitä "ihmiset" tarvitsevat ja mikä heitä voi viedä eteenpäin. He kaipaavat paimenta, hiljaista vartijaa tai varjojen ritaria, joka väsymättä valvoo heidän turvallisuuttaan ja samalla antaa esimerkin suotavasta toiminnasta. Kun halutaan synnyttää ihmisissä sitoutuminen hyviin päämääriin, niin sen voi synnyttää ainoastaan pyyteetön uhrautuja, joka lunastaa kaikkien puutteellisuuden ja asettaa esimerkin miten asioiden tulisi olla.

Luin tässä mennä viikolla Richard Bachin kirjan Illusions, jonka ydin on olevaisen arvoituksen ratkaissut "vapahtaja," joka ei kuitenkaan halua osaansa. Hän kieltäytyy ottamasta palvotun ihmeidentekijän roolia, koska kokee, että kenellekään ei mene olennainen viesti koskaan perille. Myös tässä kirjassa oli kuitenkin selkeä viesti, että ihmiset voivat oppia uusia ulottuvuuksia elämästä ainoastaan jonkin "oppineen" tai kokonaiskuvan käsittävän opettajan kärsimyksen ja uhrauksen kautta. Kukaan ei suostu ottamaan mitään vastaan ennen kuin tilanne lunastetaan tragedialla.

Minua ehkä ärsyttää tällainen ajattelu, koska huomaan, että siinä on jonkinlainen totuudensiemen. Ihmiset eivät ole monta kertaa historian aikana muutoin kuin ensin saamalla näpeilleen ja jälkiviisaana todeten, ymmärtäneet, mistä asioista on syytä pitää kiinni.

Samalla kuitenkin ajattelen, että tämä lammaskatras vertaus ihmiskunnasta sokeana laumana myös hävittää jotakin todellisuudesta. Se saa myös ihmiset taantumaan ajattelemaan, että heidän ei ole koskaan mahdollistakaan elää muutoin kuin suurten kertomusten viitoittamaa polkua, jonka joku on ensin tallannut ja vielä esimerkillään asettanut useat viitat polun varrelle.

Korkea moraali ei ole kuitenkaan todellisuudessa yhdenkään ihmisen ulottumattomissa tai jotakin korkealentoista, johon vain kaukaiset, mystifioidut sankarit pystyvät. Samalla kun dualistinen ajattelu asettaa selkeän ihanteen hyvellisyydestä, oikeamielisestä ajattelusta, niin se myös samalla asettaa suurelle osalle ihmisistä täysin luonnottomat ja epärealistiset odotukset heiltä itseltään. Mikäli suuri yleisö ostaa ajatuksen lahjomattomuudesta ja tinkimättömyydestä, se myös alkaa elää noita hyveitä kohti ymmärtämättä, ettei niiden ole koskaan mahdollista saati tarkoituksenmukaista toteutua puhtaina. Puhtaan pyyteetöntä ihmistä ei ole olemassa eikä se olisi myöskään inhimillistä.

Dualismi asettaa ihanteen, mutta se samalla kahlitsee ihmisten mielet ymmärtämästä todellisuuden monisyistä luonnetta. Todellinen sankari ei ole välttämättä uhrautuja, joka toimii ihanteidensa mukaisesti uhraten kaiken muun. Näillä kriteereillähän meidän tulisi ihannoida myös kaikkia itsemurhapommittajiakin.

Todellinen sankari on tiedon etsijä, joka haluaa ymmärtää erilaisia näkökulmia ja rakentaa synteesiä ja keskusteluyhteyttä erilaisten todellisuuskuvien välille. Sankari ei ole hän, joka haluaa rakentaa vastakkainasetteluja ja lokeroida ihmisiä langenneisiin, paatumattomiin, taantuviin ja uhkaaviin lokeroihin. Sen sijasta sankari haluaa ymmärtää miten erilaisia maailmankuvia perustellaan ja miten ne saadaan sovitettua yhteen.

Dualistinen sankaruus ruokkii vastakkainasettelua ja myös pitää meitä ihmisiä vankinaan. Mustavalkoisen ihanteen ihannoimiseen on todella helppoa langeta.

Kaksi askelta eteen, yksi taakse: kohti olennaista

Kun mietin nuorempana omaa alanvalintaani etsin suuria kertomuksia. Etsin ohjenuoraa tai ennemminkin kantavaa näkökulmaa, joka lähtisi viemään eteenpäin. Kun sitten päädyin yhteiskuntatieteisiin, niin tein valinnan ihan pelkästään sillä ajatuksella, että saisin työkaluja oman elämäni hahmottamiseen. Sosiologian tarkasteltavana ovat yhteiskunnalliset ilmiöt kaikessa moninaisuudessaan. ...kohteet vaihtelevat yksilöiden ongelmista maailmanlaajuisiin kysymyksiin, uskonnosta talouteen ja nuorisokulttuurista perheeseen. Olin löytänyt etsimäni.

Noita työkaluja tarjoavat kuitenkin hyvin erilaiset tieteelliset näkökulmat sekä myös epätieteelliset. Minulta kesti todella kauan hahmottaa miten psykologian, sosiologian ja filosofian perusnäkökulmat eroavat toisistaan. Oma gradunikin perustui pitkälti siihen, mitä koin sosiologisesta näkökulmasta uupuvan ja mitä ajattelin opetusfilosofian voivan siihen tarjota. Loppujen lopuksi oma opiskeluni oli siirtymistä pois sosiologiasta kohti filosofiaa. Pois (positivistisesta) tieteestä kohti fenomenologista realismia.

Psykologiaa tulin vain sivunneeksi, mutta niihin näkökulmiin olenkin sitten syventynyt noiden self-help menetelmien, terapiajaksojen ja muun psykologisen lukemisen kautta. Jotenkin tuntuu, että nuo eri tieteelliset näkökulmat toimivat vierekkäin suhteessa kaksi askelta eteen ja yksi taakse.

Sanotaan, että kaikki -ismit ovat vaarallisia, köyhdyttäviä mustavalkoisen yksinkertaistavia ja vievät aina tarkasteltavasta kohteesta jotakin pois. Ehdoton nuori totuuden janoinen mieli kuitenkin etsii juuri jotain ehdottoman todellista, kyseenalaistamatonta ja selkeänä esittäytyvää "totuutta" jota lähteä seuramaan. Siksihän monet fanaattiset järjestöt ammentavatkin toiminnassaan nuorten rekrytoinnista.

Nuoreen kolahtaa se kun joku lupaa hänelle vastauksia ja antaakin vastauksia. Nuori ei vain vertailukohtien puutteessa pysty mitenkään itse vertailemaan auttavatko nuo vastaukset häntä ollenkaan oikeaan suuntan, jos tavoitteena pitää oman elämänhallinnan kehittymistä tai elämänmahdollisuuksien laajentumista sekä itsellä että ympäristöllä. Nuorta ei viedä kysymysten äärelle vaan köyhien vastausten äärelle. Jonkun toisen ihmisen ahdas elämänfilosofia siirretään sellaisenaan. Silloin ei tosiaan voi puhua totuuden tavoittamisesta. Mutta nuori ei ole kranttu silloin kun hänelle tarjotaan viitekehys käsittää koko kaoottisena esittäytyvä maailma.

Törmäsin taas tuohon maailman kokonaisuuden vangitsemiseen ideologian sisään alkaessani lukea pitkästä aikaa omaan aihepiiriini liittyvää kirjaa Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka. (toim. Timo Purjo ja Eevastiina Gjerstad) Sen sanoma oli yhdistelmä monia aikaisempia lukemiani, esitti myös uusia näkökulmia, mutta jotenkin kaikista artikkeleista silti kuulsi edelleen se suurten kertomusten idea: Kertomus joka vangitsee todellisuuden sisimmän sielun.

Kirjassa yhdistellään eri suuria kertomuksia. Siellä on muun muassa tarkoituksellisuusteorian (logoteorian) yhteydessä luonnehdinta buddhismin neljästä jalosta totuudesta ja miten ne suhtautuvat ihmisen elämänhallinnan haalimiseen. Filosofia on aina kokoelma rinnakkaisia kilpailevia näkökulmia, jotka väittävät pystyvänsä puristamaan totuuden johonkin hallittavaan muottiin. Totuus on kuitenkin niin laaja, että maailmanhistoria on pitänyt kaikkein viisaimpina heitä, jotka eivät yritä vangita sitä. Mutta tottakai niitä on kiinnostava lukea. Mahtavia ajatuksia ja totuutta lähestyviä teorioita, joista jokainen päätyy omalla kohdallaan haukkaamaan ilmaa, siinä missä kuvittelevat perhosen liitävän. Totuus ei ole yksi vaan monta.

Ambivalenssin käsitteen hyväksyminen oli sosiologiassa todella vaikeaa. Se näyttäytyi (ja näyttäytyy osaksi edelleen) relativistisena ja vetäytyvänä, varsinkin kun puhutaan asioista kuten yhteiskunnallisen moraalikäsityksen kehittyminen. Itselleni tietyt asiat ovat taivaan tosia eikä niiden kohdalla voida puhua suhteellisuudesta, vaikka niiden lähde onkin kokemuksellisuus ja intuitio. Ambivalenssi tuintui köyhdyttävältä ja esittää monimutkaisen yhteiskuntarakenten kaaoksena, jossa asioiden tapahtumisen järjestykselle ja systeemille ei näyttäydy mitään kyseenalaistamatonta kriteeriä. Ambivalenssin käsite näyttäytyy kuin kaikki olisi kyseenalaistettavissa. Joidenkin mielestä siitä kumpuava ahdistus on vain hyväksyttävä, toiset tarjoavat vastaukseksi uusia suuria kertomuksia.

Käsitän tuon ambivalennsin tässä kohdassa kuitenkin eri tavalla. Kun ambivalenssi tuodaan lähemmäs elämänhallinnan teemaa lähestytään suhteellisuudentajun näkökulmaa. Tässä kohdassa irrotaan suurten kertomusten perinteestä ja siirrytään kohti samanaikaisten, osaksi päällekkäisten, näkökulmien hyväksymistä. Maailmaa ei voida enää pelkistää, esittää yhdellä viitekehyksellä vaan useilla ja samanaikaisilla. Totuus ei löydy yhdestä näkökulmasta vaan useasta.

Muistan eräältä työhyvinvoinnin luennolta kuinka luennoitsija, psykologian professori, kirjoitti liidulla taululle lauseen "Terveyttä on suhteellisuudentaju." Se oli kaikki mitä hän kirjoitti tuon luennon aikana. Käsittelimme oman työmäärän hallitsemista, erilaisia sudenkuoppia, joiden kautta voi päätyä luopumaan omasta toimijuudestaan, subjektiivin suvereniteetistä ja päästää tilanteen ajelehtimaan.
Viisaus ei ole koskaan ismiä vaan lähestyy enemmänkin suhteellisuudentajua.

Olimme pari viikkoa takaperin purjehtimassa perheen miesten kesken ja siellä luin tuota Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka -kirjaa miehistölle ja pohdimme siinä elämän hyväksymistä. Isäni kertoi, että hänellä oli vuosikaudet työhuoneensa seinällä stoalainen Tyyneysrukous: Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan. Viisautta nähdä mihin kannattaa energiansa pistää. Rohkeutta tarttua toimeen. Elää lopun roskan kanssa. Stoalainen ajattelu virisi länsimaisen filosofian syntyaikoina, mutta se on jo silloin tavoittanut jotain aika olennaista. Vaikka onkin samalla esimerkki taas uudesta suuresta kertomuksesta.

Kun siirrytään ehdottoman totuuden tavoittelusta hyvinvoinnin tavoitteluun, niin samalla otetaan askel kohti ambivalenttista asennetta: "Hyväksynkö, että en voi tietää totuutta, jos siitä hyvästä tulen onnelliseksi?" Psykologia keskittyy ihmisen hyvinvoinnin tarkasteluun, tasapainoisuuden hahmottamiseen, ylilyöntien ehkäisyyn, oman kokemuksellisuuden ja tarpeiden hahmottamiseen ja rakentavaan kanavoimiseen. Ei puhuta suurista kertomuksista vaan miten saa syötyä ja nukuttua tarpeeksi.

Ahdistusta ei kuulu/tarvitse hyväksyä. On mahdollista löytää tapa nähdä asioissa tarkoituksenmukaisuutta ja elämää palvelevia asioita, jotka vievät tilannetta elämänmahdollisuuksia laajentavaan suuntaan. Samalla asioita on mahdollista arvioida eikä kaikki ole hahmotonta relativistista massaa. Asioiden arviointi ei kuitenkaan tähtää tyhjentävään määrittelyyn vaan olennaisen erottamiseen. Muu soopa kulkee sitten siinä sivussa ja siitä voi lähinnä huvittua.

Mustaa vai valkoista? Vasemmalta vai oikealta?

Luin taannoin erään keittiöpsykologin henkilökohtaisen mielipiteen siitä, että useasti kateellisten ja katkeroituneiden parjaama suomenruotsalaisten voittokulku sekä sosiaalisen pääoman että eliniänodotteen suhteen johtuu siitä, että he ovat aidosti onnistuneet sammuttamaan melankoliaan ja suurien kokonaisuuksien hallintaan tähtäävän oikean aivopuoliskonsa ja elävät ainoastaan sillä asiakeskeisyyteen ja toiminnan välittömiin ja konkreettisiin seurauksiin keskittyvällä vasemmalla aivopuoliskolla.

Kyseessä oli erään ympäristöhistorioitsijan oma empiirinen tulkinta suomenruotsalaisten suhtautumisesta eri asioihin ja millaiset asiat he sivuuttavat. Tämä tuntui todella ärsyttävältä ja mustavalkoiselta tulkinnalta; eniten se ehkä kirpaisee sen takia, että noin asetetut määritelmät näyttävät monet asiat pysyvinä ja lähtökohtaisten edellytysten vankeina. Niin kuin tiettyjen suomalaisten melankolisuus olisi ikuinen risti, jonka tämä kansa on saanut lahjaksi taipumuksestaan unelmoida suurista linjoista ja idealisoida asioita.

Useisiin suomenruotsalaisiin tutustuneena täytyy kylläkin myöntää, että olen monesti ihmetellyt mistä se loputon korrektius ja hillitty kohtuullisuus oikein kumpuaa. Näiden tuntemieni ihmisten keskustelu keikkuu siinä helppojen arkisten asioiden kuten hankintojen, tuttujen ihmisten kuulumisten ja lemmikkien taipumusten välillä. Ensin ajattelin, että tässä nyt murretaan ensin jäätä koska itse olin vieraampi ja sitten upotaan niihin jokaista järisyttäviin tulkintoihin elämän tarkoituksesta ja toisaalta sydäntä riipaisevasta idealismista, joka kyseenalaistaa kaiken maallisen ja konkreettisen kaikkein arvokkaimpien ideoiden tieltä. Tuota syventymistä ja filosofointia ei kuitenkaan suomenruotsalaisten kohdalla koskaan ole tullut. Silloin sai itsensä kiinni miettimästä missä on tuon kansanosan uppoutuminen. Tiedän kuitenkin, että en ole tavannut jokaista suomenruotsalaista.

Itse en usko, että kyse olisi näin radikaalista asiasta, että suomenruotsalaisten aivotoiminnassa olisi oleellista eroa, mutta en myöskään usko, että se sosiaalinen pääoma olisi niin totaalisen pitävä asia, joka säästää jokaisen yhteisön jäsenen murheen alholta ja keskittää hänen ajatuksensa konkreetteihin asioihin, kuten talkoissa hääräämiseen. Löytyykö vastaus sieltä millaiset Sveat ovat alunperin lähteneet suomen rannikoita asuttamaan ja selvinneet. Onko korostunut asiasuuntautuneisuus siis sittenkin kirjoitettu geeneihin? Sitä on vaikea uskoa.

Luen tässä juuri Zen ja moottoripyörän kunnossapito nimistä kirjaa, jossa kirjoittaja jakaa ihmiset klassisen järjellisiin eli analyyttisiin ihmisiin ja toisaalta romanttisiin eli kokemuksellisiin ihmisiin. Hänen mukaansa jokainen tulkinta ja ajatusrakenne on tulkittavissa tämän kahtiajaon kautta ja hänen mukaansa tasapainoinen elämäntapa ja järjellisyyden positiivinen hyödyntäminen sellaisten ylilyöntien kuten esimerkiksi ympäristökatastrofien välttämiseksi on löydettävissä järjellisyyden esteettisestä puolesta, joka ei ole koskaan teknologian esiinmarssin jälkeen päässyt kaiken paskan alta esiin.

Tuo jaottelu vain jatkaa tätä kokemuksellisuuden ja arvotulkintoihin pohjaavan ajatusmallin ja toisaalta analysointiin, lokeroimiseen ja "välineellisiin" seurauksiin keskittyvän ajatusmallin erottamista. Kumpikaan ei yksin voi koskaan selittää maailmaa; kumpikaan ei pääse atomien eikä Jumalan kautta tyhjentävään malliin, jonka kautta voitaisiin tavoittaa ydintä.

Zen ja moottoripyörän kunnossapito asettaa jossain välissä vastakkain myös itämaisen filosofian ja analyyttisen järkiperäisyyden eri kieltä puhuvina ja siksi toisiaan ymmärtämättöminä suuntauksina. Minun on kyllä hyvin helppoa ymmärtää, että suomenruotsalainen talkoisiin osallistuva insinöörimies ei varmasti näkisi itämaisen filosofian tietoisuuden tasojen tai kokemuksellisuuden laajentamisessa mitään omaksumisen arvoista. Sellaista tarvetta hänellä ei ole.

Vasen ja oikea. Oikea ja vasen. Minun keittiöpsykologiani tuo myös esille yksinkertaistavan ja myös jollain lailla herjaavan kysymyksen siitä toimiiko poliittinen oikeisto pelkästään vasemmalla aivopuoliskolla ja vasemmisto oikealla aivopuoliskolla. Monesti tuntuu, että vasemmiston tapa pyhittää teknisesti/taloudellisesti kestämättömät idealistiset utopiat ihanneyhteiskunnasta ovat suoraa tuotetta heidän tarpeestaan asettua toisten ja varsinkin vähäosaisten asemaan ja nähdä, että se on elämässä tärkeintä.

Samaan aikaan välineellisiin tuloksiin ja järkiperäisen analyyttisyyden vaatimiin perusteluihin keskittyvä oikeisto ei voi ymmärtää missä todellisuudessa vasemmistolainen idealismi oikein elää, kun heidän kaikki ehdotuksensa ovat vain niin kestämättömiä eivätkä perustu järkeen. Miksi pitäisi syytää rahaa jonnekin, missä se ei saa mitään aikaan, ei tuota mitään, ei pureudu minkään selkeän helposti määriteltävän tekijän muodostamiseen tai uuden konkreettisen ja silmällä havaittavan muutoksen aikaansaamiseen.

Itse olen aina pitänyt suuressa arvossa vasemmistolaista ja suomenruotsalaista poliitikkoa Claes Anderssonia, josta kukaan ei varmasti tekisi tulkintaa, että hän edustaisi niitä vasemman aivopuoliskon suomenruotsalaisia. Hän on vahvasti inhimillinen ja sivistynyt mies, joka on lukeneisuutensa ohella syvästi taiteellinen ja kokemuksellinen ihminen. Hän on myös tuonut oman analyyttisen ja järjellisen lahjakkuutensa palvelemaan inhimillistä kokemuksellisuutta.

Zen ja moottoripyörän kunnossapito on vasta puolessa välissä joten odotan löytyykö loppuun mennessä jonkinlainen harmonia järjellisyyden ja kokemuksellisuuden rajapinnasta, jonka valossa ihmisten olisi mahdollista löytää yhteistä kieltä ja elää tasapainossa ympäristön kanssa.

Aikalaisanalyysi homokansankynttilöistä, toivon airueista

Tämän viikon kulttuuriset vaikutteet ovat olleet sellaisia, että olen lukenut Orwellin 1984:ää ja kävin katsomassa Pirkko Saision Homo näytelmän. Näille yhteistä on tietenkin kirjoitettujen ja kirjoittamattomien normien sisäistäminen ja myöskin niiden murtaminen.

En ole koskaan pitänyt vapautta mitenkään ehdottoman arvostettavana tai tärkeimpänä asiana, koska en usko siihen, että ihminen voisi olla onnellinen ilman rajoitteita. Silti oma vapauden arvostamattomuuteni pohjaa tietysti suurimmaksi osaksi siihen, etten ole koskaan joutunut elämään joutuen pelkäämään omien ominaisuuksieni, ajatusteni tai sukupuolisuuteni takia. Mielipiteenvapaus, koskemattomuus, jakamaton ja ehdoton ihmisarvo sekä yksilön suvereniteetti ovat minulle itsestäänselvyyksiä vaikka niin ei tietenkään missään ajassa tai paikassa ihmisyhteisöjen keskuudessa ole. Vaikka noita kohti onnistuttaisiin pyristelmään niiden ylläpitäminen vie vähintään yhtä paljon energiaa kuin tavoitteen saavuttaminen.

Orwell sopii aikaamme siinä mielessä hyvin, että postmoderni aika on kyseenalaistanut aikansa vallinneet tasa-arvon ja mahdollistavana yhteiskunnan ihanteet sikäli, että suuret massat eivät välttämättä usko hyödykkeiden ja resurssien kontrolloidun jakamisen lisäävän ihmisten elämänsisältöä tai antoisuuden kokemusta. Varsinkin oikeistosta kuuluu mielipiteitä, jotka painottavat yksilön oman pyristelyn olevan suurempi tae elämänlaadulle, kun ihmisen onni riippuu enemmän hänestä itsestään sekä toisaalta myös sattumasta tai onnesta. Tällöin elämässä on heidän mielestään elämisen meininkiä, kun oma tulevaisuus ei ole ennustettavaa vaan riippuu sekä raasta menestyksenjanosta että onnesta.

Orwell ennustaa, ettei mikään yhteiskuntajärjestys voi koskaan olla pysyvä mikäli se ei lähde manipuloimaan ihmisten kokemusmaailmaa. Demokratiaan kuuluu aaltoliike, inhimillisen kokemuksellisuuden tuoma kyllääntyminen ja uudistuminen. Kun 2007 eduskuntavaaleissa demarit jäi oppositioon ja kokoomus nousi hallitukseen, monen mielestä tämä oli tarpeellinen ja virkistävä ruiske politiikkaan; aika aikansa kutakin ja vasemmistoaate siirtyi paitsioon tai jäähylle odottamaan nousuaan. Kun sitten porvariston kulutusjuhlat olivat hetken olleet pinnalla, niin Orwellin kasvoton ja aatteeton prole-kansanosa nousi kapinaan ylhäistön kulutusjuhlia vastaan. No varmasti Perussuomalaisia äänestivät myös keskiluokan edustajat, mutta silti kansanliikkeenä viime eduskuntavaalit olivat kouluttamattoman kansanosan mielenilmaus, ja sieltä paistavat sellaiset piirteet kuin vieraanpelko, turvautuminen, sisäänpäinkääntyminen sekä puhdas itsekeskeisyys.

Sama aaltoliike on huomattavissa myös pidemmällä aikajänteellä keskustelusta hyvinvointiyhteiskunnan roolista yleisellä tasolla. Minne resurssit ohjataan, kuka ansaitsee tuen? Miten järjestelmässä kehitetään, ei niinkään tuen määrää, kuin sitä, että ihminen löytäisi omat voimavaransa ja oman vastuunsa itsestään? Edelleen silti tiettynä pyhänä ihmisarvon mittarina ovat perus terveydenhuollon kohderyhmä sekä lapset ja nuoret. Koulujärjestelmän on Suomessa edelleen hyvin korkealle arvostettu joskin maailmalla ilmaisen koulutuksen arvostusta ei voi samoilla mittareilla mitata. Siellä se on lähinnä utopistinen haavekuva.

Silti tässä ajassa on myös huomattavissa tasa-arvon ja jakamattoman ihmisarvon ihanteen arvon lasku tai paremminkin inflaatio. Ihmiskunnan muisti on lyhyempi kuin kanalla eikä varsinkaan pidempi kuin 50-vuotta. Toisen maailmansodan muisto heikkenee päivä päivältä ja lyhytnäköinen perustelemattomuus valtaa alaa. Nationalistiset aatteet selkeämmästä segregaatiosta ovat massojen turhautumisen oireita. Ambivalentin moniarvoisuuden ajanjakso on kääntymässä mustavalkoisuuteen ja suppeampaan ehdottomuuksien aikaan. Ainakin tällaisia aineksia on leviämässä ja massojen levottomuus ei ainakaan vähenny.

Vapaus ja tasa-arvo ovat loputon taistelu. Se ei tule loppumaan koskaan. Siinä ei liioin tulla koskaan saavuttamaan kovin suuria tuloksia, vaikkakin jokainen yksilön erilaisuuden huomiointi on todella suuri saavutus. Nykypäivän Suomi on parempi kuin 100-vuotta sitten. Homojen taistelu ei silti tule laantumaan ainakaan seuraavien 150-vuoden aikana. He ovat oman aikansa airueita, kansankynttilöitä ajassa, jolloin suvaitsevaisuus ja erilaisuuden rikkaus joko siirtyvät uudelle tasolle tai taantuvat ennakkoluuloihin.

Orwellin yhteiskunta on sattumien summa. Samoin on myös nykyinen yhteiskuntajärjestys esimerkiksi Suomessa. Yhteiskunta on aina ihmistensä aikaansaannos ja sikäli siihen pureutuvat vaikutteet riippuvat monesta asiasta. Mikäli länsi-Euroopasta olisi 1900-luvulla puuttunut muutama suuriegoinen sekopää, niin nationalismin jalansija olisi voinut olla lopulta hyvinkin toisenlainen, ehkä myös pidempiaikainen ja kyseenalaistamattomampi, koska sen vaarat eivät olisi kansanmurhan kautta hypänneet silmille. Toisen maailmansodan trauma alkaa kohta haihtua ja kauniina ajatuksena ilmaan noussut Euroopan yhteisö ja avoimen jakamisen ajatus kokemassa mahalaskua. Seuraako tästä nationalismin nousu ja sisäänpäin kääntyminen koko Euroopassa?

No kannatus avoimuudelle on silti edelleen vahvaa ja myös avoimuudesta seuraava välineellinen hyöty on sen verran selkeästi perusteltavissa, että ihmiset kuuntelevat vielä tervettä järkeä. Sattuma jää vain osoittamaan millainen kansankynttilä meedio putkahtaa jossain vaiheessa esiin nationalististen ihanteidensa kanssa ja alkaa isoveljen karismalla aivopestä kouluttamatonta ja vaikutteille altista kansanosaa käärmeenkielisellä propagandalla. Tällaisia sattumia näinä aikoina hieman jännittää. Että Timo Soini, sinä jännität minua.

Pedagoginen taivas

Olen aloittanut juuri uudessa työpaikassa ja se on imenyt yllättävän paljon voimia. Kyseessä on kouluyhteisö. Iskin ysiluokkalaisena viinipullon vetoa äidinkielen opettajani kanssa siitä tuleeko minusta opettaja. Hän piti sitä varmana ja minä olin vastaan. Minusta ei varsinaisesti tullut opettajaa, mutta silti tuntui itsensä pettämiseltä kun kävelin koulun ovesta sisään.

Olen tässä pohtinut opettajien ammattitauteja sekä sitä miten tämä ympäristö muokkaa omaa käyttäytymistä. Jollain tapaa olen huomaavinani, että suuri osa opettajista ei ole kovin hyviä kuuntelemaan. Tai vaikka he luonnostaan olisivatkin, niin tämä työ saa ihmisen helposti korostamaan enemmän sitä, että asiat etenevät kuin sitä, että rauhoitetaan hetki pysähtyen toisen aatosten äärellä.

Toinen selkeä piirre on opettajan tarve tarttua hallitsemaan tilannetta, myös niissä kohdissa, jolloin se ei ole tarkoituksenmukaista tai toivottavaa. Tämä sulkee ympäristöä ja tekee opettajasta tilanteen johdattajan. En kuitenkaan halua ajatella mitä tapahtuisi mikäli opettajat eivät toimisi näin. Kaikkien lasten kohdalla itseohjautuvuuteeen luottaminen ei ole vaihtoehto. Realismi iskee silmille.

Surullista on myös huomata kuinka monet kauniit ajatukset oppilaan itseohjautumisesta ja aktivoinnista jäävät ajatuksen tasolle. Osaksi kyse on asenteellisesta vammasta, jossa opettaja tekee asiat totutulla tavalla suhtautuen uudistuksiin tai "syvempään" pedagogiikkaan olankohautuksella tai tuhahduksella. Niissä kohdissa tekee mieli kysyä, että:
Haluatko loputtomasti huutaa lapsille kuin koirille väärien ja ei toivottujen tekojen seurauksena vai haluatko tehdä itsesi tarpeettomaksi ja onnistua synnyttämään nuoressa omaa prosessointia, jonka seurauksena hän tiedostaa normit ja toisen ihmisen kunnioittamisen tärkeyden?

Toisaalta opettajalla itsellään on kai myös oikeus suojella itseään mikäli haasteiden kohtaaminen tuntuu yksinkertaisesti liian kovalta. Vaatimus opettajan itsensälikoonlaittamiselle on todella vaativa haaste, ja jos sen tekee oppikirjan mukaisesti tehden työtä täydellä persoonallaan, niin illalla tuntuu siltä kuin olisi jäänyt puskutraktorin jalkoihin. Itse olen lähinnä pyrkinyt selviytymään viikot läpi päivä kerrallaan haalien keinoni matkan varrelta ja yrittäen sietää epävarmuutta kun ei tiedä mitä huominen tuo. Kädestä suuhun periaate ei kuitenkan taida toimia pidemmän päälle vaan jossain vaiheessa pitäisi syntyä jokin kestävämpi työtapa oman työkentän hallintaan.

Pistän väliaikatietoa kun saan rämmittyä eteenpäin.

Pelottaako? Yritä silti antaa anteeksi...

Näinä aikoina minua todella ahdistaa tämä pelon ilmapiiri, joka tuntuu leviävän yhteiskunnassa. Pelon synnyttämät ylireagoinnit ruokkivat uusia nokituksia, silmä silmästä periaatteella. Se on muuten maailman kaikkien aikojen huonoin perustelu millekään. Kunpa ihmiset osaisivat antaa anteeksi. Uskon, että se on paikoin kylläkin hirvittävän vaikeaa.

Lätkähurmoksen keskellä minua aina vieraannuttaa se hurja uho, joka Suomen metsistä kantautuu. Kauppatorin juhlien iltana vastaan tuli bussilasteittain sinivalkoiseksi maalattuja ihmisiä, kuskillakin oli leijonapaita päällä. En väitä, etteikö samanlaista hurmoshenkeä ja yhden asian ympärille muodostuvaa fanatismia olisi yhtälailla muualla maailmassa, futisfanit hyvänä esimerkkinä. Jotenkin vain mietin, että mitä ihmeen traumaa siinä työstetään kun kysyin eräältä vieraammalta ihmiseltä, milloin hän kokee onnistumisen kokemuksia, ja hän osasi sanoa vain, että "16 vuoden odottamisen jälkeen tää on ollut aivan mahtavaa." Miten se yhden porukan voitto voidaan kokea niin vahvasti? Tässä kohtaa tarvitsisin psykologin perehdyttämään, miten ihmisen pyhän kokemus muodostuu. Itselleni sellainen hurmoksellisuus esittäytyy alkeellisena ja primitiivisenä ilmireagointina.

Olen miettinyt maailmankuvan merkitystä esimerkiksi sille kokeeko ihminen tarvetta turvata omaa positiotaan suhteessa muihin. On olemassa ihmisiä, jotka ovat kasvaneet teroittaen kyynärpäänsä ja saaden vaikutteet, että maailma on vaarallinen ja paha paikka, jossa ainoa tapa selviytyä on epäillä jokaista ja turvata oma elonsa.

Kun lehdet kirjoittavat pyydystävistä laskelmoivista raiskauksista, joukkopahoinpitelyistä joissa ihmista hakataan raskailla aseilla, niin että hänen loppuelämänsä tuhoutuu, alan itsekin tunnistaa selkäpiissä hiipivän epävarmuuden; "pitäisikö täällä puolustautua?" Minä en ole iso mies, ja vaikka provosoituna reagoin jyrkästi ja agressiivisesti, niin sotaisaa minusta on vaikea saada, olen aika leppoisa ja pehmoinen. Noita väkivaltauutisia lukiessa sitä sitten miettii, että miten minä toimin jos minut pyydystetään juna-asemalta ja potkitaan päähän niin että makaan vihanneksena sairaalassa.

Hetken jo harkitsin uudelleen itsepuolustustouhujen aloittamista, mutta sitten tajusin, että se olisi juuri periksi antamista pelolle. Kyse on valinnasta. Tähän asti paras resepti hyvän ja turvallisen elämän muodostumiseen on ollut se, että ei ehdoin tahdoin hankkiudu tilanteisiin, joissa provosoi muita, välttää itselleen vahingolliseksi kokemiensa ihmisten seuraa, mutta viimeisenä ja tärkeimpänä ei antaudu pelolle vaan tietoisesti vahvistaa omaa ennakkoluulottomuuttaan ja uskoaan vilpittömyyteen. Jos minut sitten hakataan rautaputkella vihannekseksi ja perheeni raiskataan, niin en silti suostu uskomaan, että tilannetta helpottaisi se mikäli olisin kokoajan pelännyt sen tilanteen tapahtuvan. Järki päässä, mutta ei pala kurkussa.

Kumpi elää parempaa elämää, hän joka neuroottisesti haalii haulikoita kaappiinsa ja kylvää pelon sekaista epävarmuutta lähipiiriinsä, vai hän joka toteaa, että mahdollisuus sairaiden ihmisten epätoivoisiin ja perustelemattomiin tekoihin on aina olemassa, eikä tilannetta voi siinä mielessä paeta. Ainoa mitä ihminen voi itsensä kannalta tehdä on pyrkiä vahvistamaan positiivista asennetta ympäristössään ja vahvistaa järjestelmää, joka auttaa sairaita ihmisiä pääsemään hoitoon, ettei heidän tarvitsisi raiskata ja hakata ohikulkijoita. Se pelonsekainen turhautuminen ja kanavoituminen vihaksi ei ainakaan auta tilannetta yhtään mihinkään.

Pelon kanssa pitää tulla toimeen. Minua pelottaa, että ihmisten pelko saa vallan ja alkavat toimia vaistojensa varassa unohtaen, että ihmisyyteen kuuluu kyky nähdä pelon läpi. Pelostani huolimatta minun tulee muistaa mikä on olennaista ja mistä en suostu luopumaan.

Jos sitten perheeni on raiskattu ja tapettu ja yritän pelkkää mustaa nähden kontata eteenpäin ilman elämänhalua, niin toivon, että joku on minua auttamassa takaisin valoon. Eläminen ilman anteeksiantamista ei ole elämistä. Se on jotain muuta. Mustaa katkeruutta hamaan loppuun. Se ruokkii väkivallan kierteen Israelin rajoille, se ruokkii samat asiat kaupunkijengien välille. Mikään ei muutu ennen kuin joku sanoo, että haluaa yksinkertaisesti irti sen vihaamisen vallasta. Toivon, että minäkin osaisin antaa anteeksi kauheat teot jotka tapahtuisivat minun läheisilleni; en tiedä osaisinko, apua ainakin tarvitsisin.

Miksi solidaarisuutta? Mikä "vahvimman velvollisuus"?

Huomaan viittaavani turhan usein Helsingin Sanomiin, mikä ei anna kovin monipuolista kuvaa tietolähteistä. Täytyy myöntää, että tällä hetkellä elämään mahtuu aika huonosti minkään sortin lukemista.

Niin tai näin luin kuitenkin tämän aamun Hesarista lauseen "Porvari boheemi, jolla on proletunteet ja kapitalistin ajattelu." Tämä herätti kiinnostukseni, koska olen itse miettinyt, että monilta piirteiltäni olen porvariporsas (En finlandssvensk marsipansgris), mutta ajattelun perintönä olen saanut myös velvollisuuden ottaa heikompien selviytyminen huomioon. Se ei ole aina hauskaa tai helppoa, mutta en siitä eroonkaan tunnu pääsevän. Ja vaikkei niillä"proletunteilla" ole kovin paljoa käytännön johdannaisia, niin silti erotun niistä ihmisistä, jotka kokevat huono-osaisuuden olevan geneettisesti periytyvää tai yksilön itsensä ansaitsemaa.

Typerryttävä on itselleni sellainen tilanne, jossa huomaan, että korkeasti koulutettu ihminen on hukannut oikeudenmukaisuuden tajunsa jos sitä koskaan olikaan.
Solidaarisuudella ei olekaan mitään tekemistä koulutuksen kanssa...tietenkään. Kuitenkin itse helposti ajattelisin, että kohoava koulutustaso lisää valistuneisuutta tiedostaa, että yleiseen hyvinvointiin satsaaminen ja toisista huolehtiminen maksavat itsensä takaisin moninkertaisesti.

Mietin vain mikä osa ihmisessä on se puoli, joka saa aikaan solidaarisuuden? Miksi joku ihminen ajattelee lähtökohtaisesti yhteisvastuun ja hyötyjen tasapuolisen jakamisen kautta ja toiset vetävät kotiinpäin? Miksi joidenkin ihmisten kohdalla lisääntyvä tietomäärä ei saa aikaan halua ymmärtää vaikeammassa asemassa olevia ja asettua toisten asemaan?

Minä en aio koskaan pyytää anteeksi omaa hyväosaisuuttani. Ei ole myöskään minun vikani, että osalla ihmisistä menee huonosti. Silti on myös minun vastuullani, että heitä autetaan. Siitä seuraa välillisesti hyvää myös itselleni.

vs.

Miksi minun pitäisi kerta toisensa jälkeen nostaa seisomaan ihminen, jonka jalat eivät yksinkertaisesti kanna? On loogista ja luontevaa, että ihminen, jonka toimintaedellytykset ovat heikot, karsiutuu. Jokainen hoitaa loppujen lopuksi oman tonttinsa ja varsinkaan ihmistä, joka ei itse auta itseään, ei voi auttaa.

Nämä kaksi eetosta ovat kuin eri planeetoilta ja niiden taustalla on tietysti täysin erilainen kuva maailmasta.

Toisen ihannekuva on maailma, jossa kaikki ovat yritteliäitä, kykeneviä ja motivoituneita ja saavat asioita aikaan.Toisen ihannemaailma on taasen paikka, jossa on tilaa myös niille, jotka eivät ole niin yritteliäitä, kykeneviä ja motivoituneita, ja silti yhdessä yrittämällä ja toisia tukemalla saadaan asioita aikaan. Kumpi kuva on houkuttelevampi tai toisaalta realistisempi?

Hyysätä, paapoa, tehdä karhun palvelus ja passivoida ihmisten oma-aloitteisuutta.

VAI

Syrjiä, polkea heikompia, toteuttaa vahvimman lakia.

Lähinnä itseäni kiinnostaa tässä se miten perustellaan tilannetta, jossa eri lähtökohdilla varustetut ihmiset laitetaan samalle viivalle ja sanotaan, että jokaisen pitää selvitä omillaan. Miten perustellaan ajatus, että kaikkien pitää suoriutua tietyistä asioista? Miten niin pitää? Pitää suoriutua tai mitä? Kuolema korjaa?... Miksi pitäisi selvitä omillaan? Mitä pahaa tapahtuu jos tarvitsen apua?

Solidaarisuus tähtää juuri siihen, että eri lähtökohdat tasoitettaisiin jollain tavalla vertailukelpoisiksi. Siksi ihmettelen miksi ne meistä, jotka ovat vahvempia ja joiden toimintaedellytykset ja lähtökohdat ovat todella hyvät, eivät ymmärrä, että on vahvimman velvollisuus huolehtia, että kaikki muutkin pääsevät maaliin.

Miksi osa vahvoista, koulutetuista ja hyvin toimeentulevista ihmisistä ei tunnista (tunnusta) tätä velvollisuutta? Mitä se on vahvimmalta pois? Miten vahva ihminen perustelee selän kääntämistään?

Suojakilpemme, maailman vanhin asia.

On taas viikon jälkeen rauhallinen sunnuntai; tuntuu kyllä, että kaikki sunnuntait ovat rauhallisia. Ihana sunnuntai. Maltillinen krapula saa aistimaan herkemmin, sitä kokee asiat läheisemmiksi. Tämä elämä tapahtuu juuri minulle.

Olin lauantain saaristossa hoitamassa venejuttuja, korjaamassa luonnonmullistusten tuhoja. Pääsin leikkimään kissanpennun kanssa ja heräämään hämyisestä vinttihuoneesta aamun täydelliseen pimeyteen. Kaupungin ulkopuolella kaamos myös jollain tavalla rauhoittaa, koska täydessä pimeydessä ei ole mitään järkeä hosua vaan odottaa valon sarastusta. Tuntoaisti nousee uuteen ulottuvuuteen, samoin kuuleminen. Valosaaste ei luo kelmeää hohdettaan, vaan pimeys on täysin iholla. Luonnon pimeys on aina tuntunut minusta rauhoittavalta, enkä ole ymmärtänyt ihmisiä, jotka pelkäävät pimeää, eikä minun tietysti tarvitsekaan.

Lähtiessäni saaristosta setäni tarttui käteeni ja toivotti Herran siunausta. Tuli lämmin olo, koska hän todella tarkoitti sitä mitä sanoi. Se oli puhdas välittämisen ilmaus. Vastoinkäymisten kohdatessa ihmiset avautuvat herkemmin ja tunteet tuodaan näkyviin. Hyvä tahto halutaan lausua, tuoda näkyväksi ja tunnustaa ihmisen merkitys. Niin tehdään koska se kumpuaa jostakin syvältä ihmisyydestä. Se tuntuu aivan älyttömän hyvältä. Maailman paras tunne. "Kai sinä tiedät kuinka tärkeä minulle olet, toivon sinulle vain parasta." Lähimmäisenrakkaus on kuin kaitselmus ja turvallisuuden viitta, joka lasketaan tärkeiden ihmisten hartioille. Päivän Hesarissa luki isän kommentti kuinka lapsen ja puolison rakkaus ovat isälle kaikkein parhaita suojakilpiä, joiden kanssa hän elää pitkän ja turvallisen elämän.

Välittäminen on jotain, mikä on samanaikaisesti ihmisen luontaisten viettien ajamaa, mutta sen lisäksi se toteuttaa korkeimpia henkisiä ihanteita siitä mikä on meissä ihmisissä parasta. Minulle rakkaus on aina ollut elämän suurin ilonlähde ja yleisen elämään luottamisen kivijalka, mutta se esittäytyy minulle samalla itsenäisenä ihmisistä riippumattomana voimana. Puhdas rakkaus on itsessään jo tämä maailma ja kaikki sen tapahtumat aikojen alusta asti. Rakkauden idea ja sen vääristymät ovat puhdasta eteenpäin vievää energiaa, joka edeltää kaikkea inhimillistä elämää. Minun on mahdotonta kuvitella maailmaa, jossa rakkaus ei olisi läsnä.

Se positiivisen energian kierre, johon minä olen melko vahvasti juuttunut, on tulosta ainoastaan lähimmäisten rakkaudesta. Ja se ruokkii itseään, vahvistuu päivä päivältä ja jossain vaiheessa rakkauden ja välittämisen aikaansaama kasvu poikii uudenlaisen tavan hahmottaa todellisuutta. Mennä viikolla koin ahaa elämyksen kun huomasin, että minun ajattelussani ja sopeutumiskyvyssäni on tämän bloginkin kirjoittamisen eli noin neljän viimeisen vuoden aikana tapahtunut muutosta aurinkoisempaan suuntaan. Asiat ovat tuntuneet löytävän oman luonnollisen rytminsä ja vaikka vastaan on tottakai tullut myös epämiellyttäviä kokemuksia ja pieniä vastoinkäymisiä, niin ollaan silti kävelty kadun aurinkoisella puolella. Sen huomaaminen tuo toivoa, että minulla on todellakin mahdollisuus kehittyä. En tule välttämättä pysymään minään epätoivon lähettiläänä tai itsesäälin mestarina vaan on olemassa aika jolloin ihminen voi oppia harmonisemman elämän salaisuuksista.

Sain eilen aamulla loppuun Maija-Riitta Ollilan kirjan Moraalin tuolla puolen. Kirja ei ole paksu, mutta sen asia on ollut niin painavaa, että se on vaatinut sulattelua. Pitkään aikaan avartavin luku- ja oppimiselämys. Siteeraan kohdan, jota lukiessa idealisti tunsi taas toivoa:

...ihmisen todellinen minuus ei avaudu egon tasolla vaan korkeamman itsen näkökulmasta. Egon maailmassa pönkitetään kaikkea, mikä korostaa ihmisen turhamaista itsetärkeyttä, hänen omistuksiaan ja arvovaltaansa, hänen erinomaisuuttaan, erityisyyttä ja - ennen kaikkea - hänen erillisyyttään. Ego kuvittelee olevansa erillään ja irrallaan muusta luomakunnasta ja siksi se myös kuvittelee olevansa taisteluasetelmassa muita vastaan. Kun ihminen ymmärtää todellisen luonteensa ja siihen perustuvan yhteyden kaikkeen elolliseen (joissakin näkemyksissä myös elottomaan), hän lakkaa hyökkäämästä toisia vastaan ja huomaa, että haavoittumaton on vain se, joka ei hyökkää. Joka hyökkää, käy itseään vastaan ja haavoittaa taas itseään.
Kun ihminen on korkeimman itsensä ohjauksessa, hän alkaa toimia uudella tavalla. Hän pyrkii antamaan sen sijaan, että kahmisi itselleen, hän vapautuu addiktiivisesta elämäntavasta, hän puhdistaa mielensä kielteisistä ajatuksista ja sitä kautta kielteisistä tunteista. Hän pysyttäytyy uudella tietoisuuden tasollaan niin etteivät arkipäivän pikkuharmit kokoajan suista häntä tasapainosta. Hän jättää väliin ihmissuhteiden kärhämät ja alinomaiset valtataistelut. Hän ei sotkeennu vertailuihin ja sitä kautta ylemmyyden tavoitteluun. Ego tekee kaikkensa pitääkseen hänet pelokkaana ja pienenä uskottelemalla, että harhojen maailma on todellinen maailma, että pahuus ja epäkohdat ovat lopullinen totuus elämästä, että ihminen itse on juuri se rajallinen tietoinen minuus, jonka turvallisuus järkkyy maallisista menetyksistä, yhteiskunnallisen aseman romahduksesta ja vaikkapa vanhenemisesta. Todellinen itse on kaiken tämän tuolla puolen. Todellinen itse on syvästi sitoutunut toisten auttamiseen eikä suinkaan jää kylpemään autuudessaan jättäen toiset oman onnensa nojaan. Köyhää ja sairasta tulee auttaa, ja syvän kohtalonyhteyden tunnossa auttaminen tulee luonnostaan.
Mihin yhteys sitten perustuu? Viime kädessä se pohjautuu ihmisten yhteiseen jumaluuden osallisuuteen. Jumala ei ole persoonallinen kristillisen jumaluuden tapaan vaikkakaan asian ymmärtämisen kannalta ei ole haitallista kuvitella Jumala persoonallisena. Joku käyttää nimitystä unified field (yhteinen kenttä), toinen nimeä universumi, kolmas puhuu korkeammasta intelligenssistä, joka kattaa kaiken olevaisen, neljäs Suuresta Hengestä. Mikään ei estä puhumasta Jumalatar Äidistä tai Taivaan Isästä, kunhan viesti on sama: ihmisen alkuperä ei selity pelkästään mekanististen metaforien avulla, vaan hänellä on osallisuus laajempaan tietoisuuteen, johon hänen tulee luoda myös tietoinen yhteys ollakseen oma itsensä.

Minulle se jumaluuden osallisuus on rakkaus itsessään. Pyhällä hengellä käsitän Rakkauden itsessään. Ennen harmonian löytämistä ihmisen täytyy tulla osalliseksi rakkaudesta. Rakkauden ottaminen elämäänsä on siinä mielessä kuin antaisi itsensä korkeimman käteen. Minä välitän ja se riittää.

Ennen kaikkea olevaista oli idea rakkaudesta.

Ollilan lainaukseen sisältyvä todellisuuskäsitys ja ihmiskuva ovat hyvin lähellä sitä miten itse käsitän elämän. Se on jonkun mielestä utopia ja illuusio, mutta minulle se kertoo ihmisyyden suuresta kertomuksesta, joka ei ole menettänyt hohtoaan, vaikka päivän lehti puhuukin "menneestä ajasta, jolloin ihmiset olivat vielä huomaavaisia toisiaan kohtaan." Hyvyyden ja välittämisen ihanne ei himmene vaikka 99 % ihmisistä eläisikin egon kyllästämää, vieraantunutta elämää. Meissä on mahdollisuus hyvään, mahdollisuus hahmottaa harmonia ja rakkauden kertoma totuus.

Maailma muutetaan yksi ihminen kerrallaan

Luin taas palan matkaa Maija-Riitta Ollilan kirjaa (Moraalin tuolla puolen) ja sain uusia virkistäviä ajatuksia. Olen täällä blogissanikin joskus hehkuttanut dialogisen filosofian edustajaa Martin Buberia, jonka ajattelussa vuorovaikutus ja kohtaaminen vasta luovat todellisuuden. Tässä ajattelussa vuorovaikutuksen toinen osapuoli, ihminen, tunnustetaan avoimesti riippumattomana ja itseisarvoisena päämääränä, tästä tulee ajattelun Minä-Sinä –suhde.

Maija-Riitta Ollila vie Buberin dialogista todellisuuskuvaa ja kohtaamisen logiikkaa eteenpäin hahmotellen sen kautta Rendezvous-etiikkaa. Tämä ajatus tarkoittaa, että vuorovaikutuksessa ihmiset aina herättävät toisissaan reaktion. Joku ihminen herättää minussa reaktion, tuo esiin jonkin ajatuksen itsessäni ja minä toimin tuon kokemuksen tuloksena jollakin tavalla. Maija-Riitta Ollila käyttää tuosta satunnaisesta muuttujasta käsitettä Kolmas, jolla hän pyrkii hahmottamaan reaktion tai heränneen kokemuksen tuloksen omaista luonnetta. Kaksi ihmistä vuorovaikutuksessa herättävät toisissaan jonkin kokemuksen siitä mikä on oikein ja mikä on väärin ja nämä kaksi ihmistä toimivat heränneen kokemuksen tuloksena.

Ollilan mukaan kolmas on periaatteessa objektiivinen ja nuo kaksi vuorovaikutuksen toimijaa jakavat saman tuloksen, vuorovaikutuksen tuloksena moraali näyttäytyy samanlaisena. Kuitenkin koska ihmisten todellisuuskäsitykset ovat hajanaisia, harhaisia ja epätarkkoja, kolmannen pohjalta syntyy vääristyneitä moraalisia tulkintoja. Ihmiset toimivat parhaan kykynsä mukaan, mutta koska tilannetta edeltänyt tieto on ollut vallinaista tai rakentamatonta, metsään menee toiminta.

Tämä siis tarkoittaisi myös sitä, että mikäli pystytään hahmottamaan toisen ihmisen todellisuuskäsitystä (mikä taitaa olla tyhjentävästi mahdotonta) ja päästään hänen kanssaan vuorovaikutukseen, niin oikeanlaisella vuorovaikutuksella, oikeita kysymyksiä tekemällä vuorovaikutustilanteesta olisi mahdollista rakentaa sellainen, että se tukisi yksilön rakentavia moraalisia tulkintoja. Olen sitä mieltä, että tuo yllämainittu prosessi on toteutunut monien ihmisten kohdalla automaattisesti. He ovat jo lapsuudessaan olleet vuorovaikutuksessa tahojen kanssa, jotka ovat pyrkineet herättelemään heidän ajatteluaan oikeaan suuntaan.Rakentavien vaikutteiden tuloksena heidän oma kokemuksensa oikeasta ja väärästä on muodostunut rakentavaksi ja elämänmahdollisuuksia tukevaksi.

Liian monen kohdalla vuorovaikutusympäristö on kuitenkin tarjonnut vain sellaisia aineksia, jotka eivät ole herättäneet yksilön ajattelua hyvällä tavalla. Kun taustalla on sitten vielä ollut hyvin rikkonainen ja osin vahingollinenkin käsitys todellisuuden suhteista, tuloksena voi olla hyvinkin vääristynyt moraali. Itse ajattelen, että mikäli rendezvous-etiikka on mahdollisuus herättää jokaisessa ihmisessä rakentava kokemus oikeasta ja väärästä, niin silloin vuorovaikutuksen toisen osapuolen on myös mahdollista ennakoida millainen vuorovaikutus hänen puoleltaan herättää toisen rakentavan moraalisen kokemuksen.

Joku älähtää nyt saman tien, että tuo on manipulointia. Minä vastaan, että kasvatus on tietoisesti tavoitteellista toimintaa, jonka tavoitteena on tukea yksilön omia toimintamahdollisuuksia. Rakentavat toimintamahdollisuudet tukevat samalla myös muiden ihmisten toimintaa ja yleisiä elämänmahdollisuuksia.

Nyky-yhteiskunta on paikoin vieraantunut elämästä ja toisista ihmisistä; autenttisesta viisauden tavoittelusta ja pitkäjänteisestä, kaukonäköisestä kokonaisuuden hallinnasta. Liian paljon ihmisten toiminta perustuu toiminnan välittömille seurauksille, nopeille vaikutuksille ja seurausten ajattelemattomuudelle. Vallitseva kuva siitä mitä on hyvä elämä, on suossa. On perheitä ja koteja, joissa ei olla aidosti kiinnostuneita läheisten tekemisistä, ei nosteta kissaa pöydälle, koska ihmisillä on ”itsemääräämisoikeutensa.” Ollaan niin häveliään korrekteja jättämään asiat omaan arvoonsa, että elämä on kohta vain pelkkää mössöä ja harmaata relativismia. Media suoltaa sitä paskaa, jota pinnalliset ihmismielet haluavat horroksessaan kuulla.

Miksi ei keskustella asioista? Onko se taito unohtunut? Onko vapaan kasvatuksen ja yksilön vapauden sukupolvi sitä koskaan edes oppinut? Ei haluta konfrontoida ja sanoa napakasti omaa mielipidettä mihinkään, koska ”kaikki on kuitenkin niin suhteellista, eikä toisten toimintaa saa tuomita.” Sanonpa tähän, että on mahdollista konfrontoida ja nostaa kissa pöydälle myös tuomitsematta.

Mitä ovat ne oikeat kysymykset, joilla keskustelu saataisiin taas heräämään ja ihmiset kiinnostumaan, tarttumaan vaikeasti hahmotettavia teemoja sarvista? Mitä kysymyksiä kysymällä vuorovaikutuksen Kolmas muodostuisi yleväksi kokemukseksi, joka motivoisi ihmistä toimimaan oikein? Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisen ajattelun herättelyssä olennaisinta ovat oikein valitut kysymykset. Toisen ihmisen kokemusta kuuntelemalla ja hahmottamalla hänen elämänhistoriaansa, on myös mahdollista hahmottaa minkä asian kirkastaminen auttaisi häntä hahmottamaan paremmin todellisuutta ja itseään sen osana.

Mietin mikä on se esittämisen tapa, jolla nyky-yhteiskunta herätetään keskustelemaan? Tietyllä tapaa, niin hirveältä kuin se kuulostaakin, kouluammuskelujen luonteiset tapahtumat ovat juuri niitä impulsseja, joilla relativismi pyritään särkemään. Se ei kuitenkaan saanut aikaan tilannetta, jossa ihmiset olisivat alkaneet keskustella. Tragedia oli liian yleismaailmallista ja etäistä, sen syitäkään ei koskaan todellisuudessa eritelty kunnolla tai käsitelty ajattelumallia, joka oikeutti sellaisen toiminnan. Tekijät todettiin yksiselitteisesti sairaiksi ja asia lakaistiin maton alle. Minä vain pelkään, että relativismin, välittämättömyyden ja vieraantumisen seurauksena anomiset vahingonteot tulevat lisääntymään.

Minusta on alkanut tuntua, että dialogisuuden hengessä tapa herättää maailma on provosointi. Kun vuorovaikutuksessa tulee kasvokkain toisen ihmisen kokemuksen kanssa, on myös helppoa nähdä millaisella provosoinnilla hänen ajatteluaan on mahdollista hieman ravistella ja elävöittää. Se ei ole manipulointia, koska toiminnan ainut tavoite on saada ihminen ajattelemaan. Tämä provosointi on vain sikäli raakaa toimintaa, että se ei voi tapahtua muuten kuin kasvokkaisessa välittömässä vuorovaikutuksessa, yksi kerrallaan. No tietyiltä osin samaan herättelyyn voi soveltaa myös ryhmäkeskustelua, jolloin tehokkaammin tavoittaa useamman kuulijan samanaikaisesti.

Joka tapauksessa pirunmoinen urakka. Toisaalta ajattelisin, että jos ”anna hyvän kiertää” –periaatteella lähdettäisiin porukalla liikkeelle, että jokainen pyrkisi aktiivisesti konfrontoimaan ja järisyttämään kohtaamiaan ihmisiä, niin keskustelu alkaisi varmasti jossain vaiheessa myös yleisellä tasolla olla rikkaampaa ja asiapitoisempaa. Kohta kaikki pyrkisivät provosoimaan toisiaan ja saataisiin aikaa mahtava keskustelu. Siitä ei nimittäin vielä sota synny vaikka asioista keskusteltaisiin ja keskusteltaisiin asiasta.

Lähdetään liikkeelle yksi kerrallaan.

Kylmyydestä palkitaan; vassariksi kasvetaan

Lueskelin viikonloppuna Dostojevskin esikoisromaanin Köyhää väkeä. Helppolukuinen ja viihdyttävä, mahtavan tarkkaa kuvausta ja tuntojen tulkintaa reppanoista ihmiskohtaloista.

Tuon kirjan pohjalta nousee ajatus missä määrin ihminen on oman onnensa seppä ja missä määrin riippuvainen häntä suurempien voimien suopeudesta? Minun sisälläni taistelee aina ristiriitaisten arvojen myllerrys, missä vastakkain ovat omin voimin selviytymisen ja oman pesän turvaaminen ja toisaalta oman heikkouden hyväksyminen. Yleensä jälkimmäinen on voitolla.

Hyvinvointiyhteiskunnan ruusuilla tanssiminen on melko veteenpiirrettyä siinä mielessä, että se turvallisuuden tunne on tietyllä tapaa keinotekoisesti yllpidettyä. Samantien kun rahat loppuvat, ihminen loukkaantuu tai tulee sosiaalisesti murjotuksi, niin näennäisen staattiselta elämäntavalta ja kokemukselta tipahtaa pohja. Ja se voi käydä ihan kenelle tahansa. Kuka tahansa voi jäädä auton alle tai alkaa nähdä pieniä vihreitä miehiä. Oman ahdingon ja tuskan keskellä katoavat ne vaivalla yllpidetyt illuusiot omanarvontunnosta ja riippumattomuudesta.

Minä sain joskus reilu 10-vuotiaana joulu- tai synttärilahjaksi kirjan nimeltä Menestys. Se kertoi menestyksen avaimista, en muista tarkempaa sisältöä, mutta sen kantava idea oli esitellä erilaisia näkökulmia menestyksen saavuttamiseen. Kirjan ainoa pahempi puute oli ettei menestystä muistini mukaan kertaakaan kunnolla määritelty.

Ihmiselle on luontaista, että hän ei halua olla riippuvainen kenestäkään muusta, vaan tulla toimeen omillaan: elää osana yhteisöä, mutta suoriutua oman panoksensa turvin. Kun ihminen joutuu kerta toisensa jälkeen turvautumaan muiden apuun, niin se omanarvontunto ja ylpeys pärjäämisestä karisevat lopulta täysin. Sellaiseen tilanteeseen joutuneet harvemmin pitävät alennustilaansa millään tavalla positiivisena tai rentona. Se on ainoastaan nöyryyttävää.

Itselläni on sikäli ristiriitainen kokemus, että mielestäni turvaverkkoja ehdottomasti tarvitaan ja olen niitä itsekin rakentamassa, mutta ymmärrän myös sitä pärjäämisen ihannointia. Olen sitä mieltä, että ihminen saa tarvita apua ja tukea, eikä se millään tavalla tee hänestä sen säälittävämpää tai väheksyttävämpää yhteisön jäsentä. Ne piinkovat porhaltajat, jotka laskevat erilaisia vaihtoehtoja omien kriteereidensä (monesti numeeristen) kautta, ovat aivan yhtä inhimillisiä kakkiaisia kuin sosiaalipuolen vakioasiakkaat.

Toisaalta siitä ei pääse mihinkään, että tämä meidän nykyinen ja valitettavasti myös tuleva (ainakin siltä näyttää) yhteiskuntajärjestyksemme palkitsee niitä, jotka valitsevat kylmät arvot ja oman pesän turvaamisen välineellisen menestymisen kautta. Porkkanat suodaan niille, jotka sulkevat korvansa muiden huudoilta ja keskittyvät haalimaan menestystä vain itselleen. Minua hävettää, että tämä ärsyttää minua. Minä en haluaisi ärsyyntyä siitä, mutta en voi sille mitään. Minua ärsyttää suunnattomasti se, että ihmisen on mahdollista ajatella vain itseään ja oman välittömän ympäristönsä toimintaedellytyksiä ja hänen tiensä materiaaliseen onneen on kuin kiveen kirjoitettu.

Välillä vaan ajattelee, että miksen minäkin saisi olla kunnolla puhtaasti itsekäs ja mässäillä oman työni hedelmillä? Panostaa kuluttamiseen ja käyttää älykkyyttäni ainoastaan oman edun tavoitteluun? Tehdä työtä puhtaasti itselleni. Pistää osaamiseni puhtaaseen duuniin, eikä uhrata turhia ajatuksia heikompien pärjäämiseen.

On jotenkin absurdia miettiä kuka on enää tarpeeksi hullu valitakseen huonosti palkatut ihmisalat ja sisällöllisemmät palkitsevuuden kokemukset, kun välillä tuntuu, ettei muista ihmisistä välittäminen ole edes sosiaalisesti arvostettua. Tämä kirjoitukseni kuulostaa tietysti siltä, että olen katkeroitunut omien valintojeni takia ja mietin miksen minäkin saisi vaan haalia rahaa ja kyykyttää köyhiä. Tuohon kysymykseen en ole saanut vastausta. Kun on joskus saanut osakseen tietoisuuden elämän edellytysten hauraasta luonteesta, siltä ei osaa enää sulkea silmiään.

On myös kiinnostava kysymys, että vaikka tässä meidän pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissamme minunkaltaisilleni ihmisille on vielä käyttöä, niin maailmassa on paljon sellaisia yhteiskuntia, joissa hyvinvointiin keskittyviä tietotyöläisiä ei kaivata ja he joutuvat tarpeettomina hankkimaan uuden elämäntavan. Sosiaalisen elämän arvaamattomuus ja se, että ne elämän nallekarkit tosiaan jaetaan älyttömän epätasan, kohdataan niissä maissa muilla menetelmillä. Joissakin maissa heikoimmat vaietaan kuoliaaksi. Ja tosiaan kuoliaaksi asti. Sen on täältä katsottuna vierasta, mutta paikallisella mentaliteetilla ei välttämättä yhtä vaikeaa ymmärtää. Elämän eetos saattaa siellä olla, että elämä on taistelua ja jokainen potkii niin kauan kuin hänen osakseen on annettu.

Monien porvaripuolueiden teesi on, että mikä on kun rehellinen työnteko ei enää kannata? Eikö se kyseenalaista sen ahkeruuteen, yritteliäisyyteen ja oma-aloitteisuuteen perustuvan elämäntavan? Sitten ne laskevat verot ja saavat omansa onnellisiksi, kun sillä työnteolla ja uraporhaltamisella saa haalittua mammonaa ja materiaalista hyvää niin että korvista pursuaa. Ahkeruudesta kuuluu saada palkkio. On vain nykypäivän uusi keksintö, että sen palkinnon kuuluu olla rahallinen. Aiemmin se palkinto tarkoitti ihan vaan sitä omanarvontuntoa, täyttä vatsaa ja kuivaa lämmintä sänkyä missä nukkua.

Vassarit kysyvät, että mitä meidän on mahdollista tehdä, että se sosiaaliseen elämään liittyvän epävarmuuden aikaansaama inhimillinen hätä ja kärsimys olisivat pienempiä? He tietysti haluaisivat lisätä henkistä hyvinvointia, inhimillisyyttä ja välittämisen arvoja. Se on sitä rakkauden sanomaa, jota ei pysty vastustamaan. Mutta demarit eivät kyllä ole enää mitään vassareita, jos siellä aletaan ajaa bemareilla päristelevän keskiluokan etuja.

Se yritteliäisyyttä ja oma-aloitteista pärjäämistä arvostava osa minussa, joka haluaa aina näyttää muille mallia, joka luottaa kykyihinsä ja tietää olevansa terävä kuin partaveitsi, kyllä haluaisi nauttia työn hedelmistä ja myös painaa niiden hedelmien eteen merkittävästi duunia. Ja minä en voi olla ihailematta niitä teräksen kovia ja omanarvontuntoisia partaveitsiä, jotka eivät uhraa ajatustakaan epäonnistumiselle vaan satsaavat, toimivat ja nostavat palkkionsa tietäen (tai luulevansa) ansainneensa sen.

Toisaalta se filantrooppi, nyyhkyromantikko minussa taas ei kestä sitä ajatusta leipäjonoista ja syyntakeettomista kärsijöistä, jotka ovat täysin sattumalta tipahtaneet rattailta. Haluaa aina ottaa osan toisen tuskasta ja pyrkiä auttamaan heitä takaisin rattaille, että he vielä kerran saisivat koottua omanarvontuntonsa pärjäämisestään ja tarpeellisuudestaan.

Minun osani on ilmeisesti aina käydä tätä kamppailua päässäni, sisäinen parlamentarismi humisee ja sekoittaa ajatuksia. Tarja Halonen sanoi joskus, että parlamentarismiin kuuluu aina se ärsyttävä moniarvoisuus, joka pitää vain hyväksyä. Ehkä tällainen ajattelutapa voi siis olla omiaan terveessä politiikassa, missä pitää parhaimmillaan ymmärtää hyvin toisistaan poikkeavia arvomaailmoja.

Minä olen kylmä oman edun tavoittelija, joka joutuu/saa panostaa kaikkensa muiden auttamiseksi. Yritä siinä nyt sitten elää.