Kävimme katsomassa Batman-trilogian kolmannen osan. Elokuva oli mukaansatempaava, tarkoituksellisen kärjistävä ja vetoaa samalla tehokkaasti tunteisiin. Saagahan sinänsä on aivan mahtava moraalisten kuilujen ihmemaa, jossa valittua sankaria koetellaan ja hän osoittautuu odotusten arvoiseksi. Tarina on tuttu ja faneillensa se on suurempi ja heidän mielestään varmasti parempi ohjenuora "kunnialliseen" elämään kuin esimerkiksi raamatun tekstit kristityille tai koraani muslimeille.
Kyseessä on klassinen sankaritarina, joka ammentaa moraalisista tienhaaroista; oman edun asettamisesta yleisen edun kanssa vierekkäin. Sankari ei koskaan pistä itseään apua tarvitsevien edelle. Olkootkin, että Batmanin "auttaminen" on enemmän "pahan" rankaisemista.
Mutta millaiset piirteet kuvaavat tuota tarinan ihannoitavaa sankaria: tinkimätön, ehdottoman lahjomaton, uhrautuva, introvertti, mystifioitu. Sankari on jotakin todellisuuden ja toisen ulottuvuuden rajamailta. Ihmisiin vetoaa syvästi tietty selittämättömyys.
Samalla elokuva antaa viestin, että suuria ihmismassoja voi inspiroida ainoastaan jonkun ihmisen uhraus heidän puolestaan. Batman saagan eri osissa puhutaan toistuvasti siitä mitä "ihmiset" tarvitsevat ja mikä heitä voi viedä eteenpäin. He kaipaavat paimenta, hiljaista vartijaa tai varjojen ritaria, joka väsymättä valvoo heidän turvallisuuttaan ja samalla antaa esimerkin suotavasta toiminnasta. Kun halutaan synnyttää ihmisissä sitoutuminen hyviin päämääriin, niin sen voi synnyttää ainoastaan pyyteetön uhrautuja, joka lunastaa kaikkien puutteellisuuden ja asettaa esimerkin miten asioiden tulisi olla.
Luin tässä mennä viikolla Richard Bachin kirjan Illusions, jonka ydin on olevaisen arvoituksen ratkaissut "vapahtaja," joka ei kuitenkaan halua osaansa. Hän kieltäytyy ottamasta palvotun ihmeidentekijän roolia, koska kokee, että kenellekään ei mene olennainen viesti koskaan perille. Myös tässä kirjassa oli kuitenkin selkeä viesti, että ihmiset voivat oppia uusia ulottuvuuksia elämästä ainoastaan jonkin "oppineen" tai kokonaiskuvan käsittävän opettajan kärsimyksen ja uhrauksen kautta. Kukaan ei suostu ottamaan mitään vastaan ennen kuin tilanne lunastetaan tragedialla.
Minua ehkä ärsyttää tällainen ajattelu, koska huomaan, että siinä on jonkinlainen totuudensiemen. Ihmiset eivät ole monta kertaa historian aikana muutoin kuin ensin saamalla näpeilleen ja jälkiviisaana todeten, ymmärtäneet, mistä asioista on syytä pitää kiinni.
Samalla kuitenkin ajattelen, että tämä lammaskatras vertaus ihmiskunnasta sokeana laumana myös hävittää jotakin todellisuudesta. Se saa myös ihmiset taantumaan ajattelemaan, että heidän ei ole koskaan mahdollistakaan elää muutoin kuin suurten kertomusten viitoittamaa polkua, jonka joku on ensin tallannut ja vielä esimerkillään asettanut useat viitat polun varrelle.
Korkea moraali ei ole kuitenkaan todellisuudessa yhdenkään ihmisen ulottumattomissa tai jotakin korkealentoista, johon vain kaukaiset, mystifioidut sankarit pystyvät. Samalla kun dualistinen ajattelu asettaa selkeän ihanteen hyvellisyydestä, oikeamielisestä ajattelusta, niin se myös samalla asettaa suurelle osalle ihmisistä täysin luonnottomat ja epärealistiset odotukset heiltä itseltään. Mikäli suuri yleisö ostaa ajatuksen lahjomattomuudesta ja tinkimättömyydestä, se myös alkaa elää noita hyveitä kohti ymmärtämättä, ettei niiden ole koskaan mahdollista saati tarkoituksenmukaista toteutua puhtaina. Puhtaan pyyteetöntä ihmistä ei ole olemassa eikä se olisi myöskään inhimillistä.
Dualismi asettaa ihanteen, mutta se samalla kahlitsee ihmisten mielet ymmärtämästä todellisuuden monisyistä luonnetta. Todellinen sankari ei ole välttämättä uhrautuja, joka toimii ihanteidensa mukaisesti uhraten kaiken muun. Näillä kriteereillähän meidän tulisi ihannoida myös kaikkia itsemurhapommittajiakin.
Todellinen sankari on tiedon etsijä, joka haluaa ymmärtää erilaisia näkökulmia ja rakentaa synteesiä ja keskusteluyhteyttä erilaisten todellisuuskuvien välille. Sankari ei ole hän, joka haluaa rakentaa vastakkainasetteluja ja lokeroida ihmisiä langenneisiin, paatumattomiin, taantuviin ja uhkaaviin lokeroihin. Sen sijasta sankari haluaa ymmärtää miten erilaisia maailmankuvia perustellaan ja miten ne saadaan sovitettua yhteen.
Dualistinen sankaruus ruokkii vastakkainasettelua ja myös pitää meitä ihmisiä vankinaan. Mustavalkoisen ihanteen ihannoimiseen on todella helppoa langeta.
Saturday, September 08, 2012
Lepakkomiehen suuret dualistiset kertomukset
Labels:
elämänkatsomus,
idealismi,
ihmisyys,
sitoutuminen,
tavoitteellisuus,
tiedostaminen
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment