Rakennemuutoksen myymistä

Taas näitä vaalikrapuloitani päästän ilmoille. Tuleepahan kirjoitettua pidemmästi ainakin kerran neljässä vuodessa.

Maailma muuttuu niin nopeasti, että tukka hulmuaa. Monesti kuulee sanottavan, että työelämä/maailma muuttuu paljon nopeammin kuin yksilöt. Elämme sellaista aikaa, jolloin valtaosa yksilöistä kuvainnollisesti juoksee maailman perässä.

Mistä muutoksen nopeus sitten johtuu? Globaalista toimintaympäristöstä, jolloin muutoksen liikkeelle sysäävät impulssit voivat tulla hyvin laajalta alueelta ja väestöpohjasta. Tiedon määrän räjähtämisestä mutta myös sen jakamisen helppoudesta, jolloin ideat kulkevat moninkertaisesti ihmisiä nopeammin. Viestintä on nykyään tehokkuudessaan reaaliaikaista, jolloin kenenkään ei tarvitse odotella kirjeen perilletuloa, jotta asiassa päästään eteenpäin. Toista se oli 1840-luvulla kun uskonnollisen herätysliikkeen levinneisyys riippui siitä kuinka nopeasti poropaimen liikkui laumansa mukana paikasta toiseen. 

Ihmisyksilöiden hallinnan kokemus rapautuu muutosnopeuden kasvaessa, kun ei vaan pysy kärryillä. Ja kun tipahtaa kärryn reunan yli, alkaa ymmärrettävästi vituttaa. Se taas saa aikaan joukon reaktioita, kuten esimerkiksi kyseessä olevan ilmiön mitätöintiä ja kieltämistä, mutta myös kaipuuta vanhaan tapaan toimia. Menestyjät tällaisessa muutosnopeudessa ovat niitä, joille on kaikkein luontaisinta uudistaa itseään jatkuvasti, luoda nahkansa säännöllisesti. Avoimuus ei kuitenkaan lisää hallinnan kokemusta, jos ei ole samanaikaisesti kompetenssia havaita mitkä tiedot ja taidot uudessa tilanteessa ovat olennaisia.

Tästä muutoksesta hyvä esimerkki on elinikäisen oppimisen mantra, joka näille muutosvoittajille on myös alkanut muodostua kliseeksi. Se on klisee esimerkiksi osalle nuorista ikäryhmistä erityisesti siksi, että he harvemmin enää pyrkivät hahmottamaan vaikkapa työuraa mitenkään elinikäisenä projektina vaan enemmänkin alati muuttuvana maisemana, jossa tehdään toinen toisensa jälkeen suunnanvaihtoja harkitusti tai tiedostamatta. Uusien kompetenssien tarpeen määrittelee tällöin käsillä oleva tehtävä eikä niinkään jokin 15-vuotissuunnitelma tietyn uranimikkeen saavuttamisesta. Elinikäinen oppiminen on tästä näkökulmasta lähinnä itsestäänselvyydeksi tullut tapa toimia tai asennoitua. Muutosvoittajilla on pienempi kynnys havaita, että "en hallitse tätä, tarvitsen lisää osaamista" ja lähteä etsimään oikeaa suuntaa mistä täydentävä koulutus löytyy. Se voi olla tutkintokoulutusta, mutta tulevaisuudessa vielä useammin se on jonkin tietyn osaamisen saamiseen liittyvä kurssi.

Suuren muutosnopeuden maailmassa on siis voittajansa ja häviäjänsä ja uusi tapa toimia vaatii erilaisia pohjataitoja kuin perinteinen tapa. Muutosvoittajilla on monesti vahva malli aloitekyvystä, parhaimmillaan se on kuin sisäänkirjoitettu malli miten reagoida muutostarpeeseen. Osalle tällainen itseohjautuvuus ei tule mitenkään apteekin hyllyltä, ja monessa tapauksessa se selittyy mallien puuttumisella. Perinteisen maailman toimintatavat ja meritokraattiset kompetenssit ovat vain tutumpia.

Miten siis ottaa huomioon yksilön muutoskompetenssi, kun maailma muuttuu ja kun sitä tilanteen vaatiessa vielä "pitää muuttaa" oikein rankalla kädellä? Tätä voi miettiä katsoessaan vuoden 2019 eduskuntavaalien tulosta. Miten ilmastovaaleiksi ennakoiduista vaaleista tuli änkyrä-junttikapinan seuraava näytös? Ilmentää pelisilmää myöntää, että juuri tuon ylläkuvatun vastareaktion huomioiminen on olennaista myös kollektiivisen päätöksenteon areenoilla. Koska mullistavan uudistuksen maalaaminen saa suuressa yleisössä aikaan vahvan tunnereaktion kuten hallinnan menettämisen pelon, ei ole hedelmällistä nostaa asiaa pöydälle sillä tavalla. Kannattaa miettiä mittakaavaa ja palastella tavoitteet aina sellaisiksi, että ne ovat yksilön merkityshorisontin sisäpuolella ja niiden kautta on jotain voitettavaa ja ennen kaikkea samastuttavaa. 

Monesti puhutaan, että arvot ja asenteet muuttuvat hitaimmin, niitä tieteen kentällä saatetaan myös tutkimusasetelmasta riippuen tutkia suhteellisen pysyvinä ilmiöinä. Kuitenkin niissä tapahtuu muutosta, se on samalla se maailman muutos, jota kaikki hartaasti toivovat. On kuitenkin paradoksaalista, että sellaisessa ilmiössä kuin ilmastonmuutos, joka vaatii hyvin radikaalia ja rivakkaa toimintaa, muutosta pyritään saavuttamaan muuttamalla kokonaisen kansakunnan asenneilmastoa kerralla tuuttaamalla teemaa jokaisesta median kanavasta. Tulos on helppoa ennustaa: siitä seuraa vastustusta ja teeman liputtajien leimaaminen "alarmisteiksi."

Median toimintalogiikka on selkeä, tarjotaan tietoa ja valotetaan ilmiöitä, mutta näin kompleksin ilmiön äärellä, pelkän hiilinielut vs. päästöjen leikkaaminen -keskustelun ymmärtäminen vaatii hyvin monenlaista pohjatietoa. Ja jo tässä yksistään piilee monta väärinymmärtämisen ja vieraantumisen mahdollisuutta. Tunnereaktio sulkee havainnoinnin kun "ei tästä ota selvää." Sen sijaan yksilön havainnointi suuntautuu johonkin oman elämänpiirin kannalta konkreettisen ilmiön parantamiseen.

Populismin viesti ei kaipaa mitään pohjatietoa tai varsinkaan pohjakoulutusta. Se on pelkistetty ja yksinkertaistettu viesti, joka myös valjastaa tunne-energian mukaan. Miten saman mekanismin voisi tehdä sulkeutumisen sijasta ulospäin? Miten avoimuuden ja muutoksen mahdollisuus osoitetaan yksilölle yksinkertaiseksi tosiasiaksi, johon asennoituminen ei ole mitenkään monimutkaista tai varsinkaan uhkaavaa? Tunteita ei kannata tässä kohtaa kavahtaa ennakoimattomana tai impulsiivisena voimana vaan kanavoitana asiana. Miten se olemassa oleva tunne-energia valjastetaan muutoksen käyttöön?

Äänestäjästä ei ole tarkoituksenmukaista yrittää tehdä tällaisten asioiden asiantuntijaa, se ei ole hänen tehtävänsä. Hänen on tärkeää saada reagoida tunteella sellaisen asian puolesta, johon tunne voi luontevasti suuntautua. Tämän myöntäminen ei ole millään tavalla alentuvaa paitsi jos ajatellaan, että puhtaan järjen kautta toimiminen ja tunne-energian vaimentaminen on ainoa oikea tapa tehdä päätöksiä. Politiikan maailma ei ole yksin asiantuntijoiden tieto-maailma vaan äänestäjien kautta politiikan maailma on myös vahvasti tunne-maailma. Kun puhutaan ääripäistymisestä voidaan havaita eriytymistä myös siinä kuinka paljon painoarvoa tunnereaktiolle annetaan. Onko tunnereagointi halveksittavan alkeellista? Tällainen ajattelu ajaa samantien osan ihmisistä takajaloilleen.

Rakennetta voidaan muuttaa myös ilman, että yksilöiden muutosnopeutta otetaan huomioon, mutta se on monesti kallista, koska siitä seuraa syrjäytymistä. Sellainen muutos ei ole myöskään omiaan lisäämään vakautta, vaikka tarkoitusperät olisivat kuinka jalot. Jos halutaan vakiinnuttaa pysyvää muutosta, voimavaroja sen jalkauttamisessa kannattaa ohjata viestin kiteyttämiseen, sen purkamiseen konkreettiseksi arjen tavoitteeksi ja miksi tämä vaihtoehto olisi sinulle parempi kuin vanha systeemi. Metsän omistajaa ei saada motivoitua vähentämänä avohakkuita velvoittavalla asennemuutoksella "tämä on sinun velvollisuutesi maailmaa kohtaan" vaikka se totta onkin. Hän saattaa motivoitua esimerkiksi jatkuvan hakkuun periaatteisiin luonnon monimuotoisuuden tuomien lisäarvojen kautta tai mitä se mahdollistaa virkistyskäytön tai maatilamatkailun kautta. Mitä muuta kautta tämä asia voitaisiin osoittaa läheiseksi arkeen liittyväksi asiaksi ja myös tunnepuolta aktivoivaksi näkökulmaksi? Tätä pohdintaa puolueissa varmasti paljon tehdään tai ainakin syytä olisi. Kaikki motivaatio ei kumpua siitä, mitä jää viivan alle tai tilille verojen jälkeen. 

Jos media haluaa vauhdittaa muutoksen vakiinnuttamista, se voi osaltaan olla tukemassa sitä näkökulman valitsemisen kautta. Mitä lähemmäs ihmisen omaa elämänpiiriä jokin taustoittava artikkeli tulee, sitä enemmän se antaa samaistumispintaa ja antaa myös tilaa tuulettaa tunteita. Medialla on mahtava mahdollisuus konkretisoida asioita ja myös asettaa niitä mittasuhteisiinsa. Ei pyrkiä alarmisoimaan lisää vaikka se kuinka lisäisikin klikkauksia. Oman haasteensa tähän tekee informaatiokanavien kuplautuminen kun algoritmit tuuttaavat jonkun yksilön somekanavat täyteen vahingollista sontaa, joka rohkaisee lähinnä negatiivisia havaintoja ja kielteisten tunteiden kasautumista. Ihan jokainen yksilö avautuu muutokselle paremmin kun sosiaaliset viestit tukevat elämänmahdollisuuksien lisäämistä ja avautumista enemmän kuin sulkeutumista. 

Perityn maailmankuvan uusintaminen vai uudistaminen

On ollut hiljaista blogirintamalla muutama kuukausi. Syksy on ollut työteliäs ja tiivis, positiivisella tavalla. Blogi jää harrastuksena joskus lapsipuolen asemaan, vaikka mieli kovasti palaisi naputtelemaan.

Tämäkin aihe on jo lähteiltään vanhentunut, mutta kirjoitan sen silti. Aihe itsessään kun ei vanhene.

Jokin aika sitten Taloussanomissa julkaistiin artikkeli Rikas kasvattaa lapsensa toisin, teetkö sinä samoin. Sen kantava sanoma oli se, että taloudellisen menestyksen kokenut ihminen haluaa siirtää toimintamalleja omalle jälkikasvulleen ja näin varmistaa, että myös seuraava polvi pysyy leivän syrjässä kiinni. Tai ehkä se ei ole niinkään leivän syrjässä pysymistä kuin jotain ihan muuta. Olennainen viesti on kuitenkin se, että tietoisesti altistaa lastaan malleille, joiden haluaa varmistavan tietyn ajattelutavan vakiintumista.

Sosiaalinen periytyvyys on voimakas ilmiö. Ja kun sosiaalisen liikkuvuuden tutkimuksia on tehty, on havaittu että todennäköisyys siirtyä sosiaalisesta kerrostumasta ylempään, on paljon pienempi kuin toisinpäin. En tiedä arvasiko 1700-luvun aatelinen, että hänen jälkikasvunsa tulee sijoittumaan taloudellisilla mittareilla menestyksekkäästi vielä 300-vuoden jälkeenkin. Tästähän HS:kuukausiliite ja Ilkka Malmberg kirjoittivat pari vuotta sitten kivan artikkelin.

Olennainen erohan eri kerrostumien välillä on se miten tietoisesti malli siirretään. Kuinka tietoisesti vanhemmat pyrkivät valitsemaan lapsensa ystäväpiirin? Kuinka tietoisesti joitain taitoja, esimerkiksi taloudenhallintaa, opetetaan? Väitän, että mitä ylemmäs kerrostumissa mennään, sitä tietoisempaa jälkikasvun altistaminen tietyille vaikutteille on. Kun puhutaan työttömyyden sosiaalisesta periytymisestä, en tiedä montaakaan pitkäaikaistyötöntä, joka toivoisi samaa tilannetta lapselleen ja tietoisesti pyrkisi saamaan lastaan omaksumaan sellaisia asioita, jotka voisivat häntä samalle tilanteelle altistaa. Silloin kun sellaista tapahtuu, se tapahtuu tiedostamatta. Mutta yhteiskunnan korkeammille kerrostumille on näkyvää, mitkä ominaisuudet ja mallit heidät pitävät vallan ja rahan kahvassa. Melko yksinkertaisia asioita kuten usko omaan tekemiseen, panostaminen koulutukseen ym.

Helsingin yliopiston ja Tampereen yliopiston yhteistyössä tekemä MetroP-tutkimus pureutuu koululaisten alisuoriutumisen kasautumista selittäviin tekijöihin ja myös siihen missä tekijöissä esimerkiksi koulut eroavat. Tutkimuksessa mitataan myös opiskelijan peruskoulun jälkeisiä koulutusvalintoja ja opintosuoriutumista ennustavia tekijöitä kuten minäpystyvyyttä, välttämisorientaatiota, vanhempien koulutustaustaa, osaamista akateemisissa aineissa ym. Odotan innolla hankkeen ja tutkimuksen lopullisia raportteja, mutta jo nyt voi käydä lukemassa tutkimuksen ensimmäistä julkaisua, jossa mm. pitkäaikaisseuranta tutkimusten pioneeri Jorma Kuusela ja sosiaali- ja terveysalan dosentti ja monia huono-osaisuuteen liittyviä ilmiöitä tutkinut Matti Rimpelä kirjoittavat. Yhden artikkelin nimi on kuvaavasti: Oppilaiden sosioekonomisen taustan yhteys koulumenestykseen koulutasolla.

Mutta jos tosiaan siirrytään siihen miten sosiaalinen periytyvyys toimii maailmankatsomuksen kohdalla. Kun halutaan siirtää tapa suhtautua johonkin, sitä ei voi siirtää suoraan. Se siirretään, usein tiedostamatta, esimerkiksi sävyinä, sivulauseina, huomion kiinnittämisenä ja huomiotta jättämisenä. Ympäristöön voi myös istuttaa viestejä, ja tämänkin moni vanhempi tekee varmasti aidosti tiedostamattaan. Esimerkiksi oma isäni kuunteli kotona paljon Veikko Lavia, Juha Vainiota, Tapio Rautavaaraa sekä klassista musiikkia. Pankkiiri on diktaattori, ja köyhät senkun raahustaa. Jokainen ihminen on laulun arvoinen. En päivääkään vaihtaisi pois. Viestit ovat hyvin selkeitä ja vaikuttavia; pieni ihminen suuren maailman puristuksessa, kukaan ei lopulta pärjää yksin, elämänilo ja -sisältö on löydettävä pienistä asioista.

Se on paitsi melko suomalainen maailmankuva myös pientilallisten ja työläisten maailmankuva. Sellainen maailmankuva antaa myös monia "ohjesääntöjä" miten asioihin tulee suhtautua. Otetaan esimerkiksi klassinen lautapeli monopoli. Minunkin lapsuudenkodistani löytyy kyllä Monopoli, mutta sitä ei ole koskaan otettu pois paketista (no rehellisesti sanoen ehkä yhden kerran). Ei siksi, että olisi jotenkin kirjoitettu normi, että sen pelaaminen olisi kiellettyä vaan siksi, että peliin sisältyi paljon sellaisia asioita, jotka eivät tuohon yllä mainittuun maailmankuvaan oikein istuneet edes leikkinä. Esimerkiksi: onko ok hyötyä toisen ihmisen virheistä tai epäonnesta tai tyhmyydestä. Meidän monopolin pelaamisestamme ei olisi oikein tullut mitään kun kaikki olisivat lahjoittaneet hotelleitaan vähävaraisille. Ja samalla tietysti kokeneet pientä ylemmyyden tuntoa. ;)

Joissain perheissä monopolin ajattelumalli on kuitenkin varmasti ihan ok valmennusta "maailman" tavoille. Kun bisnesvainua kehitetään, ihmisen täytyy herkistää itseään havaitsemaan oikea hetki iskeä. "Ihminen on toiselle susi, syö tai tule syödyksi." Tällainen ajattelu ei tietenkään näyttäydy moraalittomana, silloin kun se ihan aidosti heijastaa omaa näkökulmaa maailmasta, joka on tanner/pelilauta/kilparata. Siellä moni asia perustuu siihen että osaa laskea kaksi plus kaksi ja vilkaista olkansa yli. Maailmankuvat nyt vain ovat erilaisia. Enkä tosiaan sano, että kaikki perheet, joissa on iloisesti pelattu monopolia, olisivat jonkun riistomaailmankuvan saastuttamia, tämä oli vain esimerkki.

Eetos ja kasvatukseen sisältyvien ohjeiden velvoittavuus kuitenkin tietysti vaihtelevat ja on perheitä, joiden vesat kävelevät vanhempiensa arvojen yli mennen tullen. Sanoutuvat irti tai tekevät ennemminkin irtioton; heidän täytyy itsenäistyäkseen saada alleviivata olevansa näennäisen riippumattomia, mutta saattavat sittemmin salassa elää todeksi juuri niitä samoja vanhempiensa arvoja. Ja viimeistään siinä vaiheessa tutut arvot pompsahtavatkin esiin, kun alkaa itse kasvattaa seuraavaa sukupolvea. Joku tietysti perustelee tätä geeneillä, kilpailullisuuden ja eduntavoittelun periytymisellä geeneissä ja esimerkiksi luontaisten kilpailuviettien erilaisuudella. Itse näen nuo taipumukset luotuina ja siirrettyinä malleina.

Jokainen perii maailmankuvan. Joskus ihmisen on täysin pakko jyrätä se jäädäkseen eloon. Tällaisia kertomuksia ovat esimerkiksi uskonnollisten yhteisöjen jäseneksi syntyneet homoseksuaaliset ihmiset, joiden luontaiselle taipumukselle ei ole löytynyt maailmankuvasta mitään (sallittua) lokeroa. Loppujen lopuksi he joko muuttavat maailmankatsomustaan ja pahimmassa tapauksessa joutuvat samalla valitsemaan hylkäävänsä kaikki aiemmat sosiaaliset kontaktinsa, saadakseen olla avoimesti ja sallitusti sitä mitä he luontaisimmin kokevat olevansa, tai tuhoutuvat. Moni on tällaisessa tilanteessa joutunut liian kovan paikan eteen, eikä ole jaksanut/löytänyt tietä jatkaa elämää.

Lievemmissäkin tapauksissa mallit ovat olemassa ja soittavat tangoa takaraivossa. Osa ihmisistä ei myöskään halua/ymmärrä/vaivaudu näkemään mikä mahdollisuus heillä on valita pois joitakin perittyjä toimintamalleja tai arvoja, jotka he tarkemmalla arvioinnilla kokisivat rakentamattomiksi tai vahingollisiksi. Sehän on totta tosiaan kovaa työtä. Poisoppiminen on maailman vaikeimpia asioita: täytyy ensin havaita, sitten arvioida, hylätä, korvata uudella ja lopuksi vakiinnuttaa uusi tapa. Aikaa ja tupakkia vaativaa touhua on se. Helpompaa on antaa mallien pursuta yli äyräidensä ja pistää ehkä vielä vähän "paremmaksi".

Apinavertaushan on aina ajankohtainen :)

Aloitetaan häkillä, jossa on viisi apinaa.

Laitetaan banaani roikkumaan häkin katosta ja tikkaat banaanin alapuolelle. Jonkin ajan kuluttua joku apinoista lähtee kiipeämään banaania kohti. Heti kun apina koskettaa tikkaita, ruiskutetaan muita apinoita kylmällä vedellä.

Jonkin ajan kuluttua joku toinen apina lähtee kohti banaania samoin tuloksin - muita apinoita ruiskutetaan kylmällä vedellä. Kohtapuoliin tikkaille pyrkivän apinan aikeet estetään toisten toimesta.

Nyt luovutaan kylmästä vedestä. Yksi apina otetaan häkistä pois, ja tilalle laitetaan uusi. Uusi apina haluaa kiivetä tikkaille ja hakea banaanin. Kauhukseen apina huomaa, että muut käyvät sen kimppuun. Parin yrityksen jälkeen apina ymmärtää, että yritys kiivetä tikkaita johtaa joukkokuritukseen.

Seuraavaksi korvataan taas yksi alkuperäisistä apinoista uudella. Edellisellä kerralla vaihdettu apina osallistuu kuritukseen nyt innolla!

Näin toimitaan kaikkien alkuperäisten apinoiden kanssa. Joka kerta, kun uusi tulokas yrittää tikkaille, muut kurittavat tätä. Useimmilla ei ole mitään käsitystä, miksi ne eivät saa kiivetä tikkaille tai miksi ne osallistuvat tulokkaan kurittamiseen.

Kun kaikki alkuperäiset apinat on korvattu, ei yhtäkään häkissä olevaa apinaa ole ruiskutettu kylmällä vedellä. Kuitenkaan yksikään apina ei enää yritä tavoitella banaania.

Miksi ei?

Koska niiden mielestä täällä on aina toimittu näin.

Jokainen saa kuitenkin aina kyseenalaistaa ja muodostaa uusia malleja ja asenteita, mutta se vaatii jotain. Minäkin voin poisoppia vasemmistolaisen turvallisuushakuisuuden, epäluuloisuuden, pienimuotoisuuden, vähään tyytymisen ja alastähtäämisen. Todeta, että laskuoppihan on ihan mukava tapa suhtautua uusiin ihmisiin? Todeta, että omien kilpailuvalttien ja vahvuuksien tuotteistaminen onkin ihan ok. Että saa menestyä, nauttia siitä ja se saa näkyä. Sehän ei vielä suoraan tarkoita, että hukkaisin ihmisarvon kokonaan, vai?

Ja tässä juuri tullaan siihen, että maailmankuvan muokkaaminen on aina myös omien arvojen muokkaamista tai vähintään priorisoinnin järjestämistä. Muuttuuko tärkein johtotähti samalla johonkin suuntaan? Hyvään vai huonoon? Sen arvioimistahan se toimintaan siirtyminen on. Ainakin silloin jos näistä asioista haluaa olla tietoinen. Ihminen on myös yleisesti ottaen hyvin herkkä aistimaan miten sosiaalinen ympäristö suhtautuu hänen arvojensa tai prioriteettiensa muuttumiseen. Moikkaavatko kaverit vielä moottoripyöräjengissä jos yksi porukasta vaihtaa sähkö-avusteiseen polkupyörään? Tai arkisemmin kutsuuko vanhemmat vielä jouluksi, jos valitsenkin toisen tien? Jotkut kirjailijat ovat kuvanneet tätä viimeistä tilannetta siten, että he ovat kokeneet vapautuvansa kirjoittajina joistain estoista vasta siinä vaiheessa kun omia vanhempia ei enää siinä mielessä ole ollut kritisoimassa. Tämä kuulostaa itselleni jotenkin surulliselta.

Ja kiinnostavaa on tietenkin miten ihmisten luontaiset taipumukset tukevat tai eivät tue maailmankuvasta tietoiseksi tulemista ja sen muokkaamista kriittisen arvioinnin pohjalta? Jotenkin tuntuu, että osa ihmisistä on jo luonnostaan uskaliaampia korvaamaan omia asenteitaan ja jotkut ovat taas oppineet siihen. Toiset kuitenkin pitävät joko turvallisuushakuisuuttaan tai laiskuuttaan viimeiseen asti kiinni jostakin rakkaasta ahtaasta kopista, joka on "paska mutta oma." Anthony de Mello kirjoittaa jesuiittapapista, joka 85-vuotiaana tuli luennon jälkeen kertomaan Tonylle, että: "Tiedätkö, huomaan nyt että olen koko ikäni uskonut ja opettanut täysin väärin, näen sen nyt." Kypsä se ihminen, jolla on kyky asettaa oma maailmankuvansa avoimesti alttiiksi kyseenalaistamiselle. Ja myös etsiä uutta tietoa, joka ei pelkästään tue vanhaa maailmankuvaa vaan vähän koettelee sitä. Ne rakentavimmat ja elämän mahdollisuuksia parhaiten laajentavat arvot kun nauttivat kyseenalaistamisesta. Ja saahan sitä messuta omaa maailmankuvaansa ympärilleen, kunhan säännöllisesti hakee vaikutteita myös sen ulkopuolelta.

Mutta: maailmankuvan arviointi ja mahdollinen kehittäminen ei voi koskaan perustua jonkun mallin suoraan kopiointiin. Googlatessa nimittäin löysin myös tällaisen ihanan vakioimattoman faktan, että taloudellisesti menestyvät ihmiset käyttävät hammaslankaa. Arvaatte mitä iltalehden lukijat tekivät sinä iltana. "Jos minä vakiinnutan tämän, seuraava polvi kylpee rahassa." Uskoo ken tahtoo ja tällöinhän he eivät myöskään muokanneet maailmankuvaansa vaan ruokkivat omaa kateuden värittämää maailmankuvaansa. Ei poisoppimista vaan räpistelyä. Loppujen lopuksi paradoksi "Saat sen mistä luovut" pitää pitkälle paikkansa.

Missä vaiheessa sisällissodan lietsomisesta on tullut ihan ok läppä?

Näinä aikoina on todellinen taitolaji säilyttää kylmät hermot ja olla provosoitumatta yhteiskunnassa vellovasta keskustelusta. Tunteet alkavat läikähdellä yhdellä jos toisellakin hyvin herkässä. Meidän yhteiskunnassamme lietsotaan tietoisesti kahtiajakoa ja eripuraa.

Tätä tekstiä eivät myöskään lue ne ihmiset, joiden toivoisin sen lukevan. Tätä lukevat korkeintaan minun samanmieliset kaverini, joten tämän jakaminen lähinnä vahvistaa "meidän" yhteenkuuluvuuttamme eikä niinkään pura sitä kahtiajakoa, jota lietsojat haluavat syventää. Mutta tämä blogi onkin lähinnä omien fiilisten kaatopaikka.

Vedetään vähän yhteen mitä tässä on kasassa: Suomessa on vuonna 2015 valtapuolueen kansanedustaja, joka poseeraa äärikansallisen järjestön edustajien kanssa, ja tietoisesti haluaa tulla yhdistetyksi tähän porukkaan. Tämä tekee hänestä nationalistin, koska hän toiminnallaan osoittaa kannattavansa äärinationalistisia pyrkimyksiä. Hänen kannattajansa harrastavat väkivaltaisuuksia ihannoivia kannanottoja, joita hän ei itse mitenkään suitsi vaan laittaa vettä myllyyn. Jos hänen omat kirjoituksensa eivät edusta kansanedustajan itse edistämää ja kannattamaa kantaa, vaan ovat jonkinlaista proosaa, jota hän kirjoittelee lauantain ratoksi, ne ovat silloin edelleen hyvin harkittu provokatiivinen teko, jonka hän on tiennyt fanaatikkojen kannattajiensa tulkitsevan kannustukseksi ja vastapuolen vuorostaan sodanjulistukseksi. Multiculturalism, josta Immonen kirjoittaa voidaan kääntää suomeksi tarkoittamaan multikulturalismi ajattelutapaa, joka kuvaa monikulttuurisuuspolitiikan muotoa, jossa asteesta riippuen maahanmuuttajien oman kulttuurin säilymiseen panostetaan yhteiskunnallisia resursseja. Saman englanninkielisen käsitteen voi kuitenkin kääntää myös tarkoittamaan monikulttuurisuutta yleisesti ja silloin se saa paljon laajemman ja pelottavamman merkityksen. Immonen on tiennyt tämän kaksoismerkityksen olemassaolon postauksen tehdessään.

Kun menee googlettamaan persujen itse käyttämän termin monikulturismi, alkaa löytyä hyvin arveluttavan oloisia lähteitä, joissa multikulturalismi hallintomalli saa hyvin vapaasti kärjistettyjä merkityksiä. Voin kuvitella, että näitä lähteitä lukemalla alkaa muodostua todellisuudesta poikkeava kuva salaliitosta, joka haluaa tuhota kantasuomalaisen kulttuurin ja ohjata kaikki yhteiskunnan varat moskeijojen rakentamiseen. Liekkö se ollutkin Immosenkin kirjoitusta kimmonnut tekijä kun juuri oli Helsingin Sanomissa näyttävästi moskeijasuunnitelmat esillä.

Maahanmuutosta on mahdollista kirjoittaa kriittinen ja kehittämiskohteita etsivä kirjoitus, jossa keskitytään tämänhetkisen asiantilan ymmärtämiseen ja sen kehittämiseen tulevaisuudessa. Sellaista keskustelua on ymmärtääkseni kuulutettu valtion ylintä johtoa myöten. Oma äitini opettaa eläkkeellä ollessaan talkootyönä suomen kieltä ja kulttuuria uussuomalaisille naisille, toimintaa, jonka toivoisi korostuneesti olevan yhteiskunnan yhteinen ja yhteisistä varoista kustannettava asia. Kotouttamistoimien resurssointi on kaikkien mielestä riittämätöntä, mutta tämän asian kehittämiseksi ja varojen ohjaamiseksi Olli Immosen suusta en ole kuullut yhtään avausta. Mikäli hän kannattaa assimilaatiota ja vastustaa multikulturalismia voisi kuvitella hänen boostaavan kotoutusmäärärahoja ja suomen kielen koulutusta.

Äiti saa kotouttamistoiminnassa kohdata ympäri maailman eri kulttuureista tulevia naisia ja nähdä heidän kokemuksensa, kun hän toivottaa heidät tervetulleeksi. Sitä toivoo jokainen, joka toiseutta täällä kylmässä pohjolassa kokee. Jokaiselle vieraassa kulttuurissa aikaa viettäneelle on kuitenkin selvää, että hengähdystaukoja tuon vieraassa ympäristössä vietetyn ajan aikana ovat ne hetket, kun saa joskus puhua omaa äidinkieltään ja harjoittaa itselleen tuttuja kulttuurisia tapoja. Silloin voi saada kokemuksen, ettei olekaan niin vieraalla maalla ja oma identiteetti on tervetullut myös uuteen ympäristöön. Sitä on monikulttuurisuus ja tervetulleeksi tulemisen kokemus pitää sisällään sen, että saat toteuttaa omaksi kokemiasi tapoja myös täällä ollessasi. Joku on toivottanut tervetulleeksi myös Immosen oman vaimon, jolla on toisen kulttuurin tausta. Hänen oma kirjoituksensa ei toivota ketään tervetulleeksi Suomeen, ei ketään. Jokainen muualta tulija edustaa toista kulttuuria ja tässä kohdassa on täysin turhaa saivarrella monikulttuurisuus käsitteen erilaisista merkityksistä.

Hänen kirjoituksensa ei ollut maahanmuuttokritiikkiä, ei millään lailla rakentava tai ratkaisuja etsivä avaus vaan tietoinen provokaatio. Hän kuittaa sen loppujen lopuksi läpäksi, joka on nostettu pois merkitysyhteydestään. Immonen täytyy saada julkisuuteen kunnolla selittämään mitä hän tekstillään yrittää sanoa ja miten hän uskoo sen kannattajiensa tulkitsevan. Minusta näyttää, että Immonen ei täysin ymmärrä mitä hän tekee naputellessaan näppäimistöään. Jos ihannoi taistelua ja saa jotakin kicksejä sotaisesta retoriikasta niin lausuisi niitä sitten vaikka eduskuntatalon portailla tai järjestäisi e-talon aulassa runonlausujaiset.

Minä olen sen sortin tosikko, että en ymmärrä vakavilla asioilla pelleilyä. Tästä koko farssista ja sen vähättelystä tulee sellainen olo, että pelataan tieten tahtoen julkisuuspeliä uussuomalaisten, eli toisen kulttuurin edustajien ihmisarvolla. Se on mahdollista tulkita kiihottamiseksi kansanryhmää vastaan, ja siitä on säädetty rangaistus rikoslaissa.

Tämä julkisuuspeli leikkii myös sanamuodoissaan sisällissodan mielikuvalla, jota Immosen peesaajat odottavat kieli pitkällä. He odottavat merkkiä, hörhöjä riittää molemmilla puolilla ja tänne on mahdollista saada hyvin lyhyessä ajassa vahingossakin aikaan aseellinen yhteenotto kahden ääriryhmittymän välillä. Ei siihen vaadita kuin kunnon agitointia, vastapuolen mustamaalaamista ja kapeaakin kapeampaa kärjistämistä. Se alkaa muualta tulleiden autojen polttamisesta ja loppuu joukkomurhaan. Vastapuoli lähtee kyllä tunnetusti mukaan, esimerkkejä löytyy. Sitäkö halutaan?

Viesti: Kaikki uussuomalaiset ovat jo suomalaisia, kun puhumme/puhutte suomalaisista puhumme/puhutte myös heistä. Heillä on samanaikaisesti oma kulttuurinsa, yksilöllinen kuten jokaisella ihmisellä, ja josta kukaan ei voi eikä tarvitsekaan päästä eroon. Heitä ei täältä toivomalla eikä myöskään ampumalla minnekään saa. He eivät tule katoamaan, heitä ei täältä kukaan minnekään lähetä. He saavat harjoittaa omaa kulttuuriaan, kulttuuri ei ole kenellekään uhka, islam ei ole ampunut ketään, sen tekevät uskonnon väärinkäyttäjät. Suomi ei ole koskaan ollut monokulttuurinen maa ja sellaisen haikaileminen on kapeakatseista ja täysin vahingollista tälle yhteiskunnalle. Maahanmuuton vastaanottamisen rakenteista haluan vastaisuudessa asiapitoista ja kehittävää kommentointia.

Provosoiduin.

Käpertymisen vastavoimat

2000-luvun alussa Hollannissa tehtiin tutkimusta (Vinken 2007)) nuorten ikäkohorttien arvojen muutoksesta iän karttuessa. Siinä eroteltiin erilaisia ura-ankkureita, eli mitä arvostuksia ihminen asettaa työlleen ja miten nämä arvostukset iän myötä muuttuvat. Parikymppisillä nuorilla aikuisilla ja varsinkin miehillä korostuivat yrittäjyyteen, itseohjautuvuuteen ja suorittavuuteen liittyvät arvot, kuten arvata saattaa. Naisilla korostuvat virikkeellisyys, itsensä toteuttaminen ja luovuus. Filantrooppiset ura-ankkurit tulivat näkyviin hieman myöhemmin ja niitä esiintyi molemmilla sukupuolilla erityisesti reilun 25-vuoden iässä, mutta sitten reilu kolmekymppisinä, ehkä myös perheellistymisen myötä, ihmiset alkoivat arvostaa työssään pysyvyyttä säilyttävyyttä ja muun elämän mahdollistavuutta. Itsensä toteuttaminen tapahtuu tässä vaiheessa myös muuta kautta kuin haastamalla itseään työpaikalla.

Tällaisena reilu kolmekymppisenä sitä katsoo taaksepäin ja puntaroi millaista kehitystä omissa arvostuksissa on viimeisen 15-vuoden aikana tapahtunut. Tuon säilyttävyyden arvojen voimistumisen huomaa väistämättä, varsinkin kun se perhekin ympärille ilmaantui. Siihen pystyy kuitenkin myös kognitiivisesti vaikuttamaan millaisia arvoja haluaa edistää, mistä luopua ja mitä pitää lähellään.

Avoimuus muutokselle on se arvo, johon tutkimusten mukaan (Vinken 2007, Puohiniemi) ikä vaikuttaa selkeimmin. Naiset ovat lähtötasoltaan keskimäärin avoimempia uusille ajatuksille ja kehityssuunnille kuin miehet, mutta molemmilla sukupuolilla ikä lisää keskimäärin perinteiden, homogeenisuuden ja turvallisuuden arvostamista avoimuuden kustannuksella. Meillä on mielikuva siitä kuinka muutos ja esimerkiksi teknologian kehityksen muutokset saattavat vanhoista ihmisistä näyttää turhilta tai jopa uhkaavilta ja miten se paatos ja päivittely nuoren polven aktiviteeteista luisuu aina puheeseen kuinka ennen oli kaikki paremmin. Sitä se aika saa aikaan. Säännöllisesti nostetaan kuitenkin esiin myös esimerkkejä hyvin avoimista ja ennakkoluulottomista vanhoista ihmisistä, jotka odottavat tulevaisuutta avoimen rohkeasti ja punnitsevat uusia muutoksia paljon pienemmillä ennakko-oletuksilla tai varautuneisuudella.

Tämä varautuneisuus ja paatoksellinen säilyttävyys voi alkaa hyvin nuorellakin iällä, jos henkilö on niin sanotusti uuskonservatiivinen eli arvostaa avoimen näkyvästi perhearvoja, traditioita ja tuttuja hyväksi todettuja tapoja toimia. Ikätovereista se saattaa tietysti näyttää melko koomiseltakin, jos nuori ihminen saarnaa uutuuksien uhkista eikä halua nähdä niissä mitään mahdollisuuksia. Maailma voi näin alkaa kaventua hyvin varhain.

Oireita tällaisesta "käpertymisestä" on esimerkiksi omalle maailmankuvalle vastakkaisten näkökulmien säännönmukainen demonisointi tai patologisointi. Omalle säilyttävälle ja turvallisuushakuiselle arvomaailmalle on myös helppoa löytää boostia esimerkiksi netistä tai vaikkapa lehtien tekstiviestipalstoilta, missä kukoistaa juuri tuo päivittely. Jos tapaatte joskus hairahtua sellaista palstaa lukemaan, tiedätte millaisen tunteen se nostaa. Itsestäni se tuntuu kuristavalta ja tulee olo, että nämä ihmiset eivät saa etäisyyttä ja kahlitsevat itse itsensä siihen näköalattomuuteen, joka taas ruokkii sitä säilyttävyyttä korostavaa maailmankuvaa. Sieltä palstoilta änkyrät myös löytävät vertaistukea ja malleja toimia perinteen oikeuttamina ja sulkeutua arvioimasta omaa asennoitumista uusiin asioihin.

Toinen lievempi oire on myös, että lukee vastakkaista näkökulmaa kuin piru raamattua eli oma ennakkoluulo ja lähtökohta värittää esimerkiksi jonkin kolumnin lukemista. Myönnän kyllä, että tästä vapautuminen on hyvin vaikeaa ja suurtaa henkistä laajuutta vaativaa. Itsekin esimerkiksi luen Tuomas Enbusken ja Matti Apusen kolumnit järjestäen jo lähtiessä syvä ryppy silmien välissä ja pyhää vihaa puhkuen. Minun olisi kuitenkin hyvä lähteä siihen lukemiseen toki kriittisellä mutta avoimella suhtautumisella avoinna sille mahdollisuudelle, että Enbuske tai Apunen saisivat minut näkemään asioita uudessa valossa ja arvioimaan omaa tulokulmaani asiaan. Vielä näin ei ole kylläkään käynyt.

Olen ennenkin viitannut erään sosiologikouluttajan lausahdukseen, että aidosti avartavaa ja omat silmät aukaisevaa toimintaa ovat kaksi ylitse muiden: matkustaminen ja lukeminen. Molemmat asettavat oman näkökulman ja maailmankuvan kyseenalaiseksi ja pakottavat katsomaan maailmaa uudesta vinkkelistä. Olin aikaisemmin töissä Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyönkeskus CIMOssa, missä organisaation strategian päätavoite kuului yksinkertaisuudessaan "Aidosti avarakatseinen Suomi." Kun miettii, niin koko Bolognan prosessin ja EUn vapaan liikkuvuuden mekanismien idea, perustuu juuri tuolle vieraiden kulttuurien hyödyttävälle kohtaamiselle. Omat tavat toimia ja niiden hyvät tai huonot perustelut tulevat näkyviksi, kun niitä katsoo vierekkäin toisenlaisten toimintamallien kanssa. Kaikkien vaihtokokemusten ydintä on toiseuden kokemus, jota ei pääse kokemaan oman kulttuurin vaikutuspiirissä. Vasta se tuo ihmisen aidosti kasvotusten oman maailmankuvan kyseenalaistettavuuden kanssa.

Sosiologiassa puhutaan symboliuniversumeista ja kun symboliuniversumi vaihtuu, samalla täytyy toiminnan perustelut ja toimintamallit käydä läpi uudelleen. Vasta kun uudessa symboliuniversumissa liikkumisen myötä rutiinit alkavat löytyä, ympäristö alkaa taas vaikuttaa itsestäänselvältä ja sokeutuminen alkaa. Silloin kannattaa taas vaihtaa maisemaa.

Toinen keino on se lukeminen. Mikä on sinulle esimerkiksi sellainen ala, jonka edustajien mielipiteitä ja niiden perusteluja sinun on kaikkein vaikeinta ymmärtää? Olisitko valmis lukemaan kirjan taikka useamman, joissa esiteltäisiin heidän näkökulmansa taustalla vaikuttavia perusteluja? Varmasti monet ihmiset tekevät tätä jo ihan "know your enemy"-periaatteen vuoksi. Jotta pystyy argumentoimaan kunnolla ja osoittamaan vastapuolen perusteluiden aukot, ne täytyy kahlata tiukalla seulalla. Se on kuitenkin juuri sitä pirun raamatunlukua eikä kriittistä avoimuutta. Kuinka nollata ennakko-oletuksia? Se on vaikeaa.

Minulle kaikkein vaikeinta on ymmärtää ihmisiä, jotka perustelevat kaiken numeroilla ja minulle tekee siksi hyvää lukea tilastoja ja ymmärtää miten excel-miehet/naiset muodostavat mielipiteensä. Ja sitten kun olemme excel-miehen kanssa debatissa, totean kuitenkin aina loppuun oman maailmankuvani kulmakiven: "Nihilisti tietää kaiken hinnan muttei minkään arvoa." Jonain päivänä, kun olen siirtynyt opiskelemaan laskentatointa, ymmärrän heitä vielä vähän paremmin, ja silloin voin vinkata kurssikavereille hyvää luettavaa esimerkiksi essentialistisen ontologian puolelta. Näin maailma meille kullekin avautuu.

Ihmiset siirtyvät yleissivistävän koulutuksen jälkeen eriytymisen vaiheeseen, jossa he pääsevät oman kiinnostuksensa mukaan syventymään ja rakentamaan erityisosaamistaan jonkin tietyn alan kysymysten parissa. Tämä on meidän pitkälle eriytyneen yhteiskuntajärjestelmämme edellytys, mutta samalle se saa aikaan sen, että mikään ei velvoita ihmistä haastamaan omaa maailmankuvaansa, vaan erilaisten maailmankuvien segregaatiota lähinnä syvennettään ja ihmisten henkistä etäisyyttä näin lisätään. Tulee aina vain vaikeammaksi kommunikoida ja syntyy juori sellaisia juopia, jotka tulevat näkyviksi sellaisissa kommenteissa kuin "tehokkuusajattelu on sairaus" tai "humanistin jalat ovat tukevasti ilmassa."

Ihmiset eivät pahimmassa tapauksessa suostu tutustumaan toisen ihmisen maailmankuvaan eikä keskinäistä ymmärrystä silloin koskaan synny. Ehkä nämä ajatukseni kuulostavat utopistisen konsensushakuisilta, mutta se tavoite on mielestäni kokonaiskuva ja keskinäinen ymmärrys, edes sen tukeminen. Sitä vasten ihmisten poteroituminen oman maailmankuvansa taakse on taantumista.

Miten säilyttää avarakatseisuus ja tahto olla avoin kuuntelemaan hyvin erilaisia tapoja hahmottaa maailmaa ja elämää? Opiskelemalla ja matkustamalla. Kirjan aukaisu ja matkalippujen ostaminen ovat molemmat sellaista toimintaa, että ne helpottuvat mitä enemmän niitä tekee. Ja sitten siitä vahingossa vakiintuu elämäntapa, aidosti avarakatseinen ihminen.

Oikeutta, vai jotain ihan muuta?

Laitan tähän kaksi suhteellisen tunnettua elokuvakohtausta. Molemmat ovat itselleni mieleisistä elokuvista. Ensimmäinen on Quentin Tarantinon riemukkaasta toisen maailmansodan vaihtoehtolopusta nimeltä Inglorious Bastards. Siinä loppukohtauksessa Hitler on murhattu, mutta juutalaispuhdistusten pääkätyri natsiupseeri on neuvotellut itselleen koskemattomuuden ja luovutuksen vahingoittumattomana liittoutuneiden puolelle. Tällainen pälkähästä pääseminen ei kuitenkaan ole elokuvan muiden päähenkilöiden mieleen:



Toinen kohtaus on elokuvasta Girl with the Dragon Tattoo. Siinä elokuvan toinen päähenkilö Lisbeth Salander kohtaa raiskaajansa ja jättää tähän lähtemättömän vaikutuksen:



Molemmat kohtaukset saivat itseni kokemaan syvää tyydytystä sekä kokemuksen että kohtauksessa toteutuu oikeus. Elokuvien kohtaukset hyödynsivät asetelmallaan ihmisen luontaisen oikeudentajun lähdettä ja kun elokuvat on rakennettu siten, että katsoja saa melko dualistisen kuvan pahiksista, tämä asetelma tukee kokemuksen syntymistä. Jokin primitiivinen ulottuvuus katsojassa nauttii kun pahuutta tehneitä elokuvan hahmoja sattuu. Eli suomeksi: meistä tuntuu hyvältä kun näemme pahiksen kokevan sitä kärsimystä, jota hän on itse tuottanut.

Ihmisen luontainen oikeustaju tunnistaa epäoikeudenmukaisuuden, synnynnäisestä oikeustajusta todistavat esimerkiksi hyvin pienillä lapsilla tehdyt tutkimukset, joissa he tunnistavat epäoikeudenmukaisuuden ja iloitsevat kun se oikaistaan. Tämä ei ole yllättävää ja sen evolutiivinen selitys kulkenee jotenkin siihen tapaan, että yhteistoimintaan perustunut ihmislajin evoluutio on saanut aikaan luontaisen yhteistoimintaa tukevan oikeudenmukaisuusperiaatteen. Siitä poikkeaminen on ollut lajin kehitykselle vahingollista ja poikkeavat yksilöt ovat karsiutuneet yhteisöstä eivätkä niiden geenit ole näin levinneet.

Teleologisempi selitys perustelisi oikeudenmukaisuuden sen olemuksellisella idealla, joka toteutuu ihmisten toiminnassa. Oikeudenmukaisuus on siis olemassa oleva asiantila ja arvo, de facto. Se on olemassa ihmisistä riippumatta ja ihmisten toiminta joko noudattaa oikeudenmukaisuutta tai sitten ei, mutta oikeudenmukaisuus on siitä riippumatta olemassa oleva asia. Sen esiintyminen ihmisen toiminnassa voidaan näin nähdä todistukseksi ihmisen olemukseen sisältyvästä staattisesta oikeustajusta.

Selitystavasta riippumatta oikeustaju on ihmisen olemukseen kuuluva luontainen asia, mutta kiinnostavampaa on mistä syntyy ihmisten tarve hyvitykseen? Onko ihmisellä luontainen halu kostaa? Pienten lasten kohdalla on toki huomattavissa, että pettymys ja aggressio epäoikeudenmukaisuuteen purkautuu vahingontekona, mutta kun lasta konfrontoidaan tilanteessa, hänen turhautumisensa purkautuu lapsenomaisena vuodatuksena, kuinka epäoikeudenmukainen toisen teko on ollut, ja miltä se itsestä tuntuu. Vahva tunnereaktio.

Lapsen kohdalla toiseen käsiksi käymistä selittää se, että lapsi yhdistää suoraan epäoikeudenmukaisen teon tekijän persoonan ominaisuudeksi. Tätä tekevät kyllä myös aikuiset, mutta lapset eivät yritä peitellä toimintaansa. ”Tuo otti minulle kuuluneen leivän, siksi hän on ihmisenä kelvoton ja minulla on oikeus kurittaa häntä.” Luontainen hammas hampaasta -ajattelu leimahtaa. Rikos ja rangaistus.

Sille on olemassa tämä ihana suomen kielen sanakin: kuritus. Jos ihminen tekee epäoikeudenmukaisuuksia, on oikeutettua, että hänet määrätään kuritushuoneeseen, jotta epäoikeudenmukaisuutta kohdanneet ihmiset saavat hyvityksensä. Kuinka se hiveleekään runneltua mieltä kun ihminen saa kuulla, että ”siellä se nyt istuu ja saa tuntea nahoissaan mitä teki.” Vai tuntuuko se hyvältä? Parantaako se jotain ihmisen sisällä?

Rikollista ei ole PAKKO ymmärtää, se on vapaaehtoista. Myöskään rikollisen toiminnan tai normista poikkeamisen syitä ei kukaan pakota ymmärtämään vaan sekin on vapaaehtoista, joskin omasta mielestäni suositeltavaa. Tämä on yksi aikuisuuden kehitystehtävä, josta ei puhuta tarpeeksi. Jos aikuinen tyytyy omaan kostonhaluunsa ja vuolemaan tuhkaa mustan ihmiskuvansa ylle, hän pitää itsensä katkeruuden kierteessä ja myös luo sitä ympärilleen. Hän alkaa luoda myös läheisilleen kuvaa kuinka normista poikkeavia ”kuuluukin vähän luunapittaa, että tajuavat seuraavalla kerralla.” Sitten siitä tulee ensin pienen porukan vakiintunut toimintamalli, sitten normi ja loppujen lopuksi instituutio kuten vankeinhoitolaitos. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa ja mediassa törmää nykyään toistuvasti kannanottoihin, että ”rikollisuutta ei tarvitse ymmärtää.” Ei näemmä tarvitse, mutta saattaa kannattaa.

Yksi tunnetuimpia ja äärimmäisen tehokas esimerkki tällaisesta kulttuurin luomasta vahvistamisesta on satu Hannusta ja Kertusta. Sadun lopussa vääryydellä sankarit vanginnut noita poltetaan elävältä ja se on kirjan lukijoille suuri ilo. Lapset kiemurtelevat riemuiten lattialla: ”JES! Paha sai palkkansa!” Tässä vahvistetaan luontaista oikeustajua mutta samalla siinä luodaan ja vahvistetaan malli hyvityksestä. Silmä silmästä -ajattelu perustuu ihmisen luontaisen oikeustajun hyödyntämiseen ja sen vääristämiseen, mutta sitä myös vahvistetaan sosiaalisesti ja joihinkin kulttuureihin se on kirjoitettuna oikein alleviivatuin kirjaimin.

Tämä hyvityksen hakemisen kierre on yksi suurimpia ihmiskunnan henkisen kehityksen esteitä tai ainakin hidasteita. Se on pahimmillaan useiden sukupolvien pituinen katkeruuden ketju, jossa kasvaville siitä tulee täysin normaali kuva maailmasta. Tästä on lievempiä esimerkkejä (jotka eivät ole lieviä ollenkaan) Suomessa, missä perheväkivaltaa kokeneet lapset ovat suuressa riskiryhmässä siirtää mallia eteenpäin ja lyödä omia lapsiaan. Näin he vahingossa kostavat omat epäoikeudenmukaisuuden kokemuksensa omille lapsilleen, tekevät rikkinäisyydessään sen mitä itse kaikkein vähiten toivoisivat. Silloin pettymys omaan toimintaan tai pahimmillaan omaan persoonaan voi kasvaa kohtalokkaaksi taakaksi.

Sama malli laajemmassa mittakaavassa voi kuitenkin leimata kokonaisten yhteisöjen toimintaa, mistä esimerkkejä ovat ääriliikkeet kuten Al Qaida tai Isis. Kun katkeruudesta tehdään julkisessa keskustelussa oikeutettua ja ihmisiltä puuttuvat rakentavammat väkivallan kierrettä kyseenalaistavat mallit, saadaan aikaan hyvin musta todellisuus. On kuitenkin väärin puhua näissä tapauksissa pahan akselista, koska ei näistä yhteisöistä ole hyvä täysin kadonnut vaikka se onkin pahan alla piilossa. On hyvin helppoa ja edellä mainituista syistä luontaistakin demonisoida sellainen toiminta, joka itseä kauhistuttaa ja tuntuu uhkaavalta. "Jos tuollainen katkeruuden kierre rantautuukin Suomeen..." Kyllä se todennäköisemmin syntyy täällä meillä ihan omasta toimestamme kuten kävi 1918.

Minua välillä kummeksuttaa oman yhteiskuntamme mediassa esiintyvä retoriikka ”ihmisten oikeustajun laiminlyömisestä.” Jos puhutaan suomea, niin siinä tarkoitetaan, ettei oikeuslaitos ole pystynyt tekemään päätöstä, joka tarjoaisi suurelle yleisölle hyvityksen kokemuksen. Hyvä esimerkki tästä oli syksyllä kohahduttanut Helsingin nuorisojengiväkivalta, joka sai sosiaalisessa mediassa ihmisten hyvityksen kaipuun räjähtämään. Tällaiset tilanteet vaativat sitä arvojohtajuutta ja julkilausumia, joita odotan tasavallan presidentiltä tai arkkipiispalta. Kun kansa lähtee lynkkaamaan, tarvitaan kokonaiskuvaa viljeleviä kansanisiä ja –äitejä, jotka kertovat suurelle yleisölle myös sen toisen puolen.

Itse arvostamani asiantuntija kasvatuksen ja erityisesti väkivaltanuorisotyön saralla on Timo Purjo, joka toi rakentavasti näkyväksi väkivallan kierteen syitä ja seurauksia.

Vaikka hyvityksen hakeminen on jossain määrin ihmisen luontaisiin taipumuksiin perustuvaa, se on myös rasite, joka estää meitä elämästä rakentavaa elämää. Näen itse siitä vapautumisen ihmiskunnan evolutiivisena kehitystehtävänä, koska yksilöt, jotka eivät pysty ottamaan etäisyyttä omaan hyvityksen tarpeeseensa, toimivat tuhoisasti sekä muita ihmisiä että ympäristöään kohtaan. Jos tätä kehitystehtävää ei pystytä toteuttamaan, ihmiset tuhoavat toinen toisensa.

Todellisuus ilmastopelottelun ja -vähättelyn takana?

Luin reilu viikko takaperin artikkelin, joka hieman kärjistävällä tyylillä käsitteli tunnettua ja pelottavaa skenaariota, arktisten metaaniklatraattien sulamista ja metaanin ilmakehään vapautumista. Metaanin vaaroja on käsitelty näissä yhteyksissä jo 20 vuotta, mutta koska varmoja ennusteita ei ole mahdollista antaa, tämä skenaario on jäänyt lähinnä scifi-leffojen ja kirjojen aineistoksi, kuten Risto Isomäen kirjoihin. Kannattaa muuten tutustua, kutkuttavia apokalypsioita.

Lukemassani metaanin vaikutuksia käsittelevässä artikkelissa annettiin kuitenkin hyvinkin hätkähdyttäviä ja arvostettujen asiantuntijatahojen kannanottoja, jotka povaavat mahdollisesti todella dramaattista lämpötilan nousua vielä sadan vuoden sisällä. Tämän voi joku tulkita ilmastopelotteluksi, mutta on vaikeaa uskoa, ettei ilmasto tulisi todellisuudessa lämpenemään. Muutoksen jyrkkyys riippuu lähinnä skenaariosta, jota tarkastellaan.

Ilmastotavoitteissa puhutaan, että tavoitteena on säilyttää maapallon lämpeneminen alle +2 asteessa, mutta lukemani perusteella en itse enää usko, että siihen olisi mahdollisuuksia. Yli luultavasti mennään, mutta mitä ne muutokset sitten konkreettisesti tarkoittavat? Jokainen voi googlata ja löytää tietoa, itse liitän tähän yhden artikkelin mitä +4-asteen maailma tarkoittaa. Merenpinta nousisi lievällä ennusteella noin metrin ja pakottaisi miljoonat ihmiset evakkoon. Samaten lievän ennusteen mukaan kuivuusalueet laajentuvat, eli jos todellisuus on jotain Etiopian kuivuuksien kaltaista ilmastonmuutosta, on rehellistä sanoa, että se johtaa miljoonien ihmisten nälänhätään. Ihmisten, jotka eivät ole aiheuttaneet pienintäkään osaa tästä ilmastonlämpenemisestä.

Noita skenaarioita lukiessa tulee myös mieleen, että suurin osa tutkijoista ottaa sen lievemmän kannan eikä sitä worst case scenario-vaihtoehtoa. Mutta kun näistä asioista ei voi tietää ja siihenhän se ilmastopelottelukin perustuu. Kukaan ei voi varmasti sanoa, että metaanipäästöt eivät räjähdysmäisesti kasva 2050 mennessä ja merenpinnan ja lämpötilan nousu tee ruuan tuotannosta ja merien elämästä täysin mahdotonta. Kysymyshän kuuluukin onko meillä varaa katsoa se kortti?

Hyviä kysymyksiä ovat mistä saadaan puhdasta vettä ja mistä saadaan ruokaa, kun monet alueet muuttuvat joko paahtavan kuumiksi, tulvaisen sateisiksi tai toistuvien myrskyjen reitille? Siitä syttyvät sodat ovat eloonjäämissotia ja se näkökulma kyllä selkäpiitä kylmää. Miten pakolaistaaltoihin suhtaudutaan jos heille ei ole tarjota ruokaa? Annetaan kuolla? Ja toisaalta miten se eroaa nykytilanteesta?

No tämä tuppaa nyt juuri menemään sen ilmastopelottelun puolelle, mikä ei ole tarkoituksenani. Minusta tässä tilanteessa on erityisen kiinnostavaa miten eri ihmiset suhtautuvat ja reagoivat näihin uutisiin. Osa menee puoleksi tunniksi lähes hyperventilaatioon ymmärtäessään mitä maailmalle tapahtuu, osalle tapahtumat ovat niin kaukaisia ja täysin ilman kosketuspintaa arkipäivän elämään, ettei päätä juuri pakota, vaan voi rauhassa jatkaa omaa elämää samaa rataa. Osa ottaa puolustuskannan.

Minulle ihan konkreettinen asia on se, että oman auton ostaminen tuntuu todella pahalta. Myönnän kyllä, että reagoin tähän melko tunneperäisesti, koska eihän se minun autoilemattomuuteni tätä kokonaisuutta enää käännä. En itsekään enää luota ihmislajiin sen vertaa, että uskoisin 100 miljoonan muun ihmisen ajattelevan aatteellisesti ja yhtäkkiä vain jättävän autonsa kotiin. En usko heidän pystyvän siihen. Toivottavasti olen väärässä. Haluan vielä joskus karistaa orastavan kyynisyyden.

Tuntuu myös aika hurjalta, että tällaiseen maailmaan sitä on tuomassa uutta ihmistä. Se tuntuu siksi pahalta, että tämä uusi ihminen ei ole ollut itse mitenkään päättämässä tai vaikuttamassa siihen, että asiat ovat näin päin helvettiä. Hän joutuu vain oppimaan tavan elää täällä paskan joukossa ja löytää tapansa suhtautua ja perustella se miksi ihmisiä tullaan tappamaan ruuan ja veden puutteen vuoksi. Ehkä siihen on tulevaisuudessa jokin uusi elonjäämisen ideologia perusteluksi. Saapi nähdä.

Ehkä se lapsen hankinta kuitenkin kertoo jostakin toisenlaisesta eetoksesta elämää kohtaan. Elämän jatkaminen on yhdenlainen luottamuksen mittari, että loppujen lopuksi kehityksen suunta on kuitenkin kohti harmonisempaa todellisuutta. Tämä ajatus on nykyään monelle ihmiselle vieras, koska he ovat menettäneet uskonsa ihmisen kykyyn ymmärtää omaa parastaan. Todelliset nihilistit ja ekofasistit eivät voi edes kuvitella lisääntyvänsä ja jatkavansa ihmiskunnan typeryyttä. He eivät usko ihmiseen olentona jos ovat koskaan edes uskoneet.

...ja onhan se omakin usko koetuksella näiden uutisten äärellä. Mutta välillä tulee myös joitain hyviä uutisia. Toivoisi vain, että se hyvien ja huonojen uutisten suhde olisi vähän toisenlainen, enkä tällä kertaa osoita sormella mediaa.

Siperian ikiroudassa kytee aikapommi

Metaanin määrä ilmakehässä kasvanut hälyttävästi

Metaanin vapautuminen ilmakehään suuri huoli

Tuore IPCC raportti ilmastonmuutoksen johdannaisvaikutuksista ja riskeistä

Sehän tässä muutoksen rajuudessa on sinänsä positiivista, että porukalta putoaa pois se perustelu, että "ei minun elinaikanani." Kyllä paljon ehtii tapahtua vielä sinäkin aikana kun täällä vielä heilutaan. Just wait and see.

Puhumattomuuden kulttuurin kasvottomat yhteisöt

Junamatkalla joululomalle otin taas esiin Tommy Hellstenin. Ehkä se on se asia, joka minulla on keski-ikäisten naisten kanssa yhteistä, usko Tommy Hellstenin suhteellisuudentajuun.

Tommyn näkökulma on aina se syvä inhimillisyys, oman puutteellisuuden ja heikkouden hyväksyminen, sen tuoma nöyryys ja sitten, ovien avautuminen. Hän kirjoittaa osuvasti vanhemmuudesta tässä meidän ajassamme. Nykyään perhekeskeisyys on hieman kontroverssi näkökulma. Siihen ei ole Hellstenin mukaan aikaa ja sen vaatima itsensä likoonlaittaminen ja kokonaisvaltainen oman puutteellisuuden kohtaaminen eivät ole oikein muodissa. Perhe-elämä ja lasten kanssa touhuaminen nähdään enemmän antoisan ja tavoitteellisen elämän bonuksina, niiden funktio on täyttää se tietty kolo aikuisen merkityksellisyyden tunteen etsinnässä, mutta ei sen enempää. Hellsten taas kirjoittaa siitä kuinka vanhemmuuteen kuuluu tietty terve syyllisyys, joka tarkoittaa ettei vanhempi pyri ulkoistamaan lapsestaan huolen kantamista jollekin ulkoiselle osapuolelle. Lapsen hankintaa tai lapsen kanssa kasvamista ei voi hoitaa mitenkään puolivillaisesti vähän sinnepäin vaan se tarkoittaa, että vanhempi näyttää itsensä ja näkee myös ne omat ärsyttävät piirteensä ja pyytää tarvittaessa lapseltaa anteeksi. Siihen ei myöskään hänen mukaansa istu vanhempien korostunut yksilökeskeisyys ja itsensä toteuttamisen haaliminen; henkinen kasvu tarkoittaa hänen mukaansa siirtymistä itseensä uppoutumisesta kohti toisia ihmisiä ja tarvittaessa omien tarpeiden rakentavaa syrjään pistämistä.

Kun lukee tällaista perhekeskeisyyden ja yhteisöllisyyden ylistystä nykyaikana, se varmasti nostaa osalla ihmisistä karvat pystyyn kuinka konservatiivinen ja ahdas tuo käsitys heidän mielestään on. Tommy itsekin myöntää eräässäkin haastattelussa todenneensa, että lapsi ei voi tulla ehjäksi ilman äitiä ja isää ja tämän sanottuaan kokenut olevansa fossiilinen ahdaskatseinen reliikki, joka tuomitsee toisten ihmisten elintapaa. Hän puhui siinä kuitenkin vain terapiatyön tuomalla kokemuksella; mitä aikuinen ihminen on selkeästi jäänyt vaille.

Onko perhekeskeisyys konservatiivista tai ahdasta? Miksi perheeseen panostaminen ja sen takia tietyistä elämänasioista luopuminen tuntuu menneen ajan ilmiöltä?
Samalla meille on kuitenkin syntynyt tietty downshiftaajien ihmisryhmä, jotka ammentavat uusyhteisöllisyydestä, mindfullnessista, läsnäolosta ja konkreettisista ja yksinkertaisista asioista elämäniloa. Hellsten korostaa kylläkin vahvasti ydinperhemallia, joka on nykyisen uusperhebuumin vierellä selkeästi ahdas. Jos ei kuitenkaan juutu tähän perhekäsitykseen vaan jatkaa hänen ajatustensa taustalla vaikuttavaa perustelua kohden, sieltä löytyy hyvin luonnollisiin ihmisen tarpeisiin perustuva ajatus.

Tommyn mukaan ihminen, joka ei suostu kohtaamaan oman elämänsä rajallisuutta, omaa puutteellisuuttaan ja keskeneräisyyttään, ei tule koskaan myöskään elämään hetkessä ja saamaan syvää iloa elämän äärellä. Meidän ajassamme kuolema ja elämän rajallisuus on häivytetty mahdollisimman kauas, koska ne eivät oikein istu markkinateolliseen ihmisen voimaannuttamiseen perustuvaan kulutusfilosofiaan tai identiteettiprojektin kaupallistamiseen. Nykypäivän ihmisillä on täysin luonnoton illuusio omasta erinomaisuudestaan ja kaikkivoipaisuudestaan. Materiaalinen hyvinvointi on mennyt monin paikoin niin totaalisesti överiksi, että ihmiset menettävät kyvyn arvioida asioiden tavoiteltavuutta. Hellsten kiteytti kiireen käsitteen sanomalla, että yltäkylläisyyden yhteiskunnassa kiire johtuu vääristä valinnoista, jotka johtuvat vääristä arvoista. Se on totta.

Tommyn ajatusten taustalta erotan myös tietyn pedagogisen pohjavireen, joka korostaa esimerkin kautta oppimista. Paljon elämän syvästä viisaudesta siirretään traditionaalisesti tarinankertomisen eetoksella ja aikuinen, vanhempi on aina se lapsen peili, jonka kautta lapsi kokee ja näkee mitä hän saa tuntea ja mitä ei. Ilman peiliä, kokemus jää tyhjäksi. Tästä traditionaalisesta näkökulmasta Hellstenin ajatukset taas kajahtavat toisten korvaan taantumuksellisina, mutta niiden taustalla ovat juuri nuo ihmisen luonnolliset tarpeet saada lupa omaan puutteellisuuteensa ja tähän näkökulmaan itse ainakin uskon lujasti.

Yhteisöllisyys on sellainen käsite, joka ei varmastikaan kenelläkään tuota harmaita hiuksia tai ärsytystä, tai jos tuo niin olisi kiinnostavaa kuulla miksi. Yhteisöllisyyden todetaan saavan uusia muotoja ja siksi jokainen löytää itsensä jostain yhteisöstä ja kokee, että hyvä näin. Perheyhteisöllisyys on taas käsitteenä hieman kiistanalaisempi, koska on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa tai halua nähdä tarvetta kuulua mihinkään perheyhteisöön. Heille on esimerkiksi tämä joulunaika siksi varmasti vaikeaa aikaa.

Itselleni yhteisöllisyys tarkoittaa kuitenkin kahta asiaa, jotka eivät oikein taivu esimerkiksi nykyisin korostettaviin verkkoyhteisöihin. Yhteisöllisyyteen kuuluu:
1. Viettää tavoitteetonta oleskeluaikaa yhdessä.
2. Olla kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa.

Vaikka yhteisöllisyyttä on nykyelämässä varmaan jos jonkinlaista niin näiden kahden kriteerin täyttymättömyydestä kärsii toistuvasti. Nuo kriteerit ovat myös sikäli haastavia ja haavoittuvaisia, että niiden toteutuminen vaatii ainakin jossain määrin nykyiseen työssäkäyvän ihmisen elämäntapaan sisältyvän kiireen selättämistä ja ajan pyhittämistä siihen, ettei tehdä mitään, mikä sekin on tässä tavoitteellisuuden prässissä kuin tabu tai synti.

Vuorovaikutuskulttuuri on Suomessa melko nuorta verrattuna moniin muihin kulttuureihin. Täällä on tongittu sammalta siinä kun etelänmaiden kaupunkikulttuureissa ihmiset ovat toimineet ainakin yhteistoiminnallisemmin kuin täällä pohjolassa. Minusta tämä kehitys näkyy erityisesti siinä miten Suomessa suostutaan tai ollaan suostumatta istumaan jaarittelemassa pöydän ääressä puuta heinää aamuun asti, ilman että joku alkaa jossain vaiheessa hönkiä, että mennään baariin tai tehdään sitä tai tätä. Vanhoissa kulttuureissa on aivan keskeisessä arvossa se, että istutaan ja jutellaan, kerrotaan tarinoita, syödään, puhutaan vähän lisää, syödään vähän lisää ja vietetään aikaa. Sinne ovat tervetulleita erilaiset mielipiteet, väitellään ja välillä riidellään, siinä ei ole mitään vaarallista. Omasta mielestäni yksi esimerkki tässä mielessä korkealle kehittyneestä kulttuurista on esimerkiksi juutalaisuus tai mikä tahansa muu kulttuuri, jossa yhteisö istuu illastamaan saman pöydän ääreen ja siinä vietetään aikaa PITKÄÄN.

Suomen on helppoa siirtää orastava ja hieman alkeellinen puhumattomuuden kulttuurinsa sähköisiin medioihin, missä porukka nauttii suunnattomasti saadessaan piiloutua nimimerkin taakse ja sen turvasta huudella mitä sylki suuhun tuo. Tämä on se tendenssi, jonka koen nykyisessä suomalaisuudessa kaikkein vieraimpana itselleni, ja josta itselleni tulee ihan paha olla. Silti myönnän jakavani tämänkin kirjoituksen sosiaalisessa mediassa, mikä ei mielestäni kuitenkaan tee tästä niinkään tekopyhää kirjoittamista kuin hätähuudon.

Meillä ei ole vuosituhantista kasvokkaisen keskustelun perinnettä, joka suojaisi meitä sähköisen viestinnän välttämättä mukanaan tuomasta etääntymisestä kasvokkaisuudesta. Kun porukka juoksee kokoajan ja viestit lentävät, ei ole yksinkertaisesti aikaa pysähtyä katsomaan toista silmiin ja näyttää oma itsensä sellaisena läheisyyden tarvetta pursuavana rääpäleenä jollaisia me kaikki olemme. Kasvokkaisuus vaatii jotain ihan muuta ja se myös kehittää meissä aivan muita taipumuksia kuin sähköinen media. Kasvokkain ollessa oma oleminen ja ulosanti on sovitettava tilanteeseen ja siinä aistitaan läsnäolijoita eri tavalla kuin chatissa. Vielä kun antaudutaan keskusteluun, joka käsittelee henkilökohtaisia asioita, haasteet siirtyvät ihan uudelle tasolle. Jos se on vierasta, se voi tuntua älyttömän ahdistavalta ja vaatia sellaisia taitoja joita ihminen luulee itseltään puuttuvan. Väitän kuitenkin, että jokainen ihminen omaa kaikki edellytykset istua illallisella ja keskustella, kuunnella, osallistua edellytystensä mukaisesti ja kokea kuuluvansa joukkoon, tulevansa hyväksytyksi. Minä en ainakaan kovin syvästi koe tulevani hyväksytyksi jonkun ihmisen peukuttamisesta facebookissa.

Joulun aikaan ihmiset antautuvat vuosittaiseen kokeiluun: palataan perheyhteisön piiriin. Heti ovella ärsyynnytään niistä omien vanhempien maneereista, jotka ovat ottaneet päähän niin kauan kuin jaksaa muistaa. Samalla muistaa ne kohdat, joissa omat vanhemmat epäonnistuivat huomioimaan tai jopa sivuuttivat omat tarpeet lapsena. Ja heidän kädetön ja kömpelö sosiaalisuutensa se vasta päähän ottaakin. Silti ne vanhemmat ihmiset tekevät aina parhaansa omilla edellytyksillään ja omista lähtökohdistaan, ilmaisevat välittämistään niin kuin taitavat. Ei kukaan ole heillekään antanut sitä esimerkkiä kuinka keskustellaan luontevasti ja avataan omaa fiilistä. Vanhemmille porukan kokoontuminen saman pöydän ääreen on kuitenkin vuoden suurin ja rakkain hetki. Sen puhumattomuuden murtaminen vain vie niitä miespolvia, että opitaan keskustelemaan ja kertomaan tarinoita.

Invandrare pullakuski

Kerron teille kuinka menin lähdin kohtaamaan menneisyyttäni. Vietin 4 vuotta sitten kesän Tukholmassa, täälläkin siitä silloin kirjoitin. Se oli hyvin tunteikas kesä, ei mitenkään kepeä vaan myös stressaava ja joskus ahdistavakin.

Ajoin siellä pullaa ja leipää kauppoihin isolla kuorma-autolla. Ajoin kesän aikana kahta reittiä. Ensimmäinen oli Södermalmilla hyvin tiiviissä urbaanissa ympäristössä, missä kaupat olivat pieniä ja kujat kapeita. Muistan tilanteen kuinka ajoin aikaa säästääkseni tietoisesti yksisuuntaista katua väärään suuntaan, ja poliisiauto tuli vastaan. No Ruotsin poliisi suhtautui hieman ymmärtäväisemmin ammatinharjoittajan laiminlyönteihin. Muutaman kerran ruttasin liikennemerkin, kun ison auton oli yksinkertaisesti mahdotonta kääntyä tietyistä mutkista. Reittini kulki Tukholman keskustatunnelia pitkin Södermalmin keskustaan asti ja suurin osa isompien kauppojen lastauspaikoista oli myös maan alla olevia ahtaita lastauslaitureita, missä oli selkeä kuskien marssijärjestys ja hierarkia. Kerran ruttasin toisen kuljettajan autosta peilin rikki. Kun en huomannut asiasta ilmoittaa oikealle henkilölle, oletettiin, että yritin vierittää syyn muiden kuskien niskoille, mistä sain kuulla huutia.

Auton ajaminen oli yksi asia, mutta itse tuotteiden toimittaminen kaupan hyllyyn asti oli seuraava haaste. Aikataulu oli tiukka, joten kokemattomana minulta kului tuhottomasti liikaa aikaa oikeiden paikkojen löytämiseen, tuotteiden merkkaamiseen ja niiden rahtaamiseen myymälään asti. Muutamassa paikassa sain yleensä kuulla kunniani kaupan tilaavilta henkilöiltä, kuinka olin tuonut aina liian vähän leipää, vääriä tuotteita ja kuinka olin aina myöhässä. Yhteen kauppaan, Slussenin COOP Extraan, ehdin eräänä päivänä vasta noin 11:30, koska kauppa oli reittini viimeisenä. Kaupan hyllyt olivat olleet koko aamupäivän tyhjänä. Myymälävastaava sulki tieni lastaustilasta ja tivasi: "Tycker du att det här är okej, komma på den här tiden?" Olin kirjaimellisesti juossut koko päivän kaupasta toiseen, kaatanut muutaman rullakon, stressannut liikenteessä ja hikoillut huonoissa työasennoissa, joten itkua vääntäen annoin hänelle pomoni puhelinnumeron ja kehotin olemaan yhteydessä.

Toinen minua piinannut ihminen oli totaalisen mulkku ämmä, joka hoiti Hemköp Skanstullin leipäosastoa. Hänen mielestään minun olisi aina pitänyt telepaattisesti aistia mitä tuotteita juuri heidän hyllynsä kaipasivat ja kun joskus unohdin tuoda jotain tiettyä keksilaatua, jota hän juuri edellisellä kerralla oli toivonut, sai hän syyn valittaa kuinka kuulemma suhtauduin työhöni välinpitämättömästi enkä ollut yhteityökykyinen. Saatanan harppu. Ruotsin kielen taitoni ei ollut niin suvereeni, että olisin sujuvasti väitellyt naisen kanssa. Siispä otin yleensä hänen rutinansa nöyrästi vastaan, minkä seurauksena hän soitti pomolleni, että en kuulemma ottanut asiakkaan palautetta vastaan.

Kolmas negatiivinen henkilö oli Vintertullenin Coopissa. Siellä oli kesän lomakaudeksi myymälävastaavaksi ylennetty lihamestari, joka yleensä vastasi siis ainoastaan lihapuolesta, mutta joutui nyt tekemään tilauspäätökset myös leipiä koskien ja koki mitä ilmeisimmin painiskelevansa liian suurissa saappaissa ja kukapa muukaan olisi ollut sopivampi sijaiskärsijä kuin Invandrare pullakuski. Hänen kanssaan rupesimme kuitenkin saavuttamaan yhteisymmärrystä, kun selitin hänelle sydänveret lattialla tekeväni vilpittömästi parhaani, mutta että olin vielä oppimassa. Mies ymmärsi että olin Suomesta ja kertoi myös vaimonsa olevan suomalainen. Tämän jälkeen hän kohteli minua hieman paremmin.

Lähdin nyt keskiviikkona ensimmäistä kertaa neljään vuoteen käymään Tukholmassa, tuossa muistojeni kauneimmassa kaupungissa. Lähdin sieltä silloin kuvainnollisesti ovet paukkuen, sydän rikottuna ja nöyryytettynä, vannoen etten tulisi takaisin. Nyt lähdin kuitenkin kiertämään Södermalmia Viking Linen terminaalin takaa, kävelin tuttuja katuja ja muistelin silloisia tunnelmiani. Olin silloin solmussa tunteideni kanssa, yksin vieraassa maassa ja kasvokkain vaativan, itsenäisen työtehtävän kanssa. Pystyin edelleen saamaan tuosta tunteesta kiinni. Nyt kuitenkin mietin mitä olisin voinut tehdä paremmin. Ihmissuhde ei olisi luultavasti toiminut, vaikka välimatkaa ei olisi ollutkaan. Työ ei olisi ollut sen helpompaa, vaikka en olisi joutunut käyttämään vieraampaa kieltä. Tukholma olisi edelleen ollut kaunis. Se oli sitä edelleen. Kävelin Södermalmin etelärantaa ja katselin tuttuja kauniita maisemia.

Kävelin Vintertullenin Coop-kauppaan ihan vain verestääkseni vanhoja muistoja. Siellä minua vastaan käveli yllättäen tuo vanha tuttavani lihamestari, niin kuin ei välillä olisi neljää vuotta ollutkaan. Hän ei luonnollisesti tunnistanut minua, en olisi odottanutkaan. Tuntui kuitenkin mukavalta huomata miten arki oli tuossa kaupassa mitä ilmeisimmin jatkunut kaikki nämä vuodet ilman katkoja. Jatkoin matkaani Södermalmin kauniiden puistojen poikki kohti Skanstullin Hemköpiä. En ollut koskaan ennen mennyt kauppaan sisään etuovesta vaan lastauslaiturilta, joten kesti hetken aikaa kun löysin kaupan asematunnelista. Kaupasta löysin leipää hyllyttämästä samaisen harpun ämmän, joka minua oli aiemmin tylyttänyt. Siellä hän edelleen jatkoi elämäänsä elämää tärkeämpien leipälaatikoiden keskellä.

Kävelin rantaan ja tunnustelin omaa fiilistäni. Tukholma oli edelleen kaunis. Kiersin päivän aikana kaikki suosikkipaikkani: Tantolundenin, Långholmenin, Kronobergin puiston ja Kungsholmenin rannan. Söin jäätelöä vanhoissa paikoissa. Mietin miten silloin ajattelin mahdollisuutta asua Tukholmassa pysyvästi ja löytää oma iso ikkunalautani Södermalmin kattojen yltä, vanhasta talosta missä olisi lautalattiat.

Nyt kotini on Helsingissä. Tukholma ei ole onneksi kadonnut mihinkään, sen voi löytää uudelleen. En tiedä kuinka realistista sinne muuttaminen on ainakaan tässä vaiheessa, kun elämä hakee uomiaan Helsingissä, mutta ainakin se on lähellä. Siellä voi käydä useinkin. Joskus tänne kirjoitin, että kansallisuusidentiteetiltäni koen olevani skandinaavi. Koen samalla tavalla edelleen, sen verran kotoisalta tuo ruotsalainen puheen sorina ja ilmeikäs keskustelu minusta taas kuulosti.

Mene itsesi yli

Tapasin eilen hyvin inspiroivan ihmisen. Näihin törmää silloin tällöin. En uskalla kertoa hänen tarinaansa kovin yksityiskohtaisesti, ettei joku vahingossa tunnista tapausta, mutta olennaista hänen tarinassaan oli se, että hän ei tietoisesti ole elämässään valinnut kohtaa missä aita on matalin, vaan missä se on useamman kymmenen metriä korkea. Hän oli keskivaikeasta lukihäiriöstään huolimatta etsiytynyt opiskelemaan lääketiedettä ja kertoi muun muassa tekniikoista, joilla tehdä sitä mikä on hänelle itselleen vaikeinta, lukeminen. Hän oli luovasti ottanut käyttöön keinot, joilla voittaa suurin haasteensa. Ja silti se kaikkein haastavin asia oli jatkuvasti nenän edessä. Voi sanoa, että hän ylittää itsensä säännöllisesti.

Minua tässä kiehtoo eritoten se, mistä tämä kyseinen ihminen saa energiansa puskea läpi sellaisista seinistä, joiden edessä valtaenemmistö tunnustaisi tappionsa ja lähtisi etsimään uutta suuntaa. Hän kertoi omasta motivaatiostaan lääketiedettä kohtaan, kuinka häntä ajaa vahva tahto auttaa ihmisiä ja kuinka hän maailman vähäosaisten kautta hahmottaa miten suuri etuoikeus on opiskella. Sen voimalla hän puskee eteenpäin ja haluaa valmistua lääkäriksi. Huima tahto.

Kyse ei ole suorittavasta tavasta suuntautua elämään vaan tahdosta saavuttaa itselle tärkeä päämäärä. On kyse päätöksestä oman päämäärän edessä. Tinkimättömyydestä ja pitkäjänteisyydestä itseä kohtaan. Mutta ennen kaikkea tästä ihmisestä huokui peräänantamattomuus ja vahva tahto. No varmasti tällaiset ominaisuudet voivat saada myös rajoittavia muotoja kuten jääräpäisyys tai joustamattomuus. Tämä ihminen kuitenkin puhui lähinnä siitä, että elämän ei hänen mielestään kuulu olla aina kivaa.

Hänen avoin teesinsä oli että "tekemällä helppoja asioita ihminen ei tule onnelliseksi." Se oli minun mielestäni hienosti sanottu ja olen siitä samaa mieltä. Samalla tunsin piston omassa sydämessäni; minä en ole koskaan laittanut itseäni kunnolla likoon, pistänyt itseäni kokeilemaan omia rajojani ja ottanut haastetta, jonka olisin jo lähtötilanteessa tiennyt todella haastavaksi. Minusta sellainen ihminen on rohkea.

Olen tässä jatkanut taas puolisen vuotta sitten aloittamaani kirjaa Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka (Gjerstad & Purjo 2011), joka tosiaan käsittelee enemmän tai vähemmän Viktor Frankl'in ajattelun ympärille rakentuvaa tarkoituksellisuus teoriaa (logoteoria) ja miten tämä tukee ihmisten antoisan ja merkityksellisen elämän muodostumista.

Kirjassa Hannele Niemi kirjoittaa: Viktor E. Frankl korostaa sitä, että ihmisen tärkein perustarve on löytää tarkoitus elämälleen. Elämäntarkoitus voi olla jotain sellaista, jossa me voimme olla antamassa itsestämme jotain toisillemme kuten palvelu, työ rakkaus, elämäntehtävä. Se on jotain sellaista, jota emme etsi vain itseämme varten ja tavoitellaksemme onneamme. Tavoittelemme jotain itseämme suurempaa. Onni tulee sivutuotteena. Elämään kuuluu jännite, ei niinkään harmonia ja tasapaino. Joudumme jatkuvasti tilanteisiin, jotka haastavat meitä ponnisteluun, kasvuun ja muutokseen. Yksi osa elämän tarkoituksen löytämistä on sen ymmärtäminen, että elämään kuuluu aina kärsimystä. Me joudumme kohtaamaan sen monissa muodoissa, ja myös luomaan sen edessä omat selviytymiskeinomme. Se ei ole alistumista, vaan asenteen luomista, joka antaa voimaa tehdä se, mikä kulloisessakin tilanteessa on mahdollista. ...Mitä annan elämälle?... "En odota enää elämältä, vaan elämä odottaa minulta." (Niemi 2011)


Edellä mainittu jonkinlaisen sisäisen kamppailun hyväksyminen pitää sisällään myös sen, että tavoittelun kautta saavutetut asiat maistuvat paremmilta. Itse koen, että toiminta voi olla tällöin lähes mitä vain. Kunhan toiminnan kautta antaa jotain itsestään. Itsensä haastaminen ja ponnistelu (henkinen tai fyysinen) saavat aikaan iloa. Em. kirjassa Ulla Solasaari kirjoittaa: Ilo on hyvinvoinnista ja elinvoimaisuudesta seuraava tunnetila. (Solasaari 2011) Ilo siis ilmentää elinvoimaisuutta. Jos ilo on kadoksissa niin sen tulkitsisi silloin olevan oire konkreettisen elinvoimaisuuden kokemusta tukevan toiminnan puutteesta.

Itse tiedän, että minulla on hyvin selkeä tarve tuntea elinvoimaisuuden kautta toimintakykyä ja pystyvyyttä. Ehkä se on jokin maskuliinisuuteen tai yleisesti miehenä olemiseen sisältyvä asia (tai sitten sillä ei ole mitään tekemistä sukupuolen tai maskuliinisuuden kanssa), mutta haluan kokea elinvoimaisuutta konkreettisen tekemisen ja kädentaidon kautta. Tuossa pari viikkoa sitten olin venehommissa tekemässä veneeseeni uutta pressukatosta talven varrelle ja voin sanoa, että sen sahaamisen ja naulaamisen kautta sain juuri elinvoimaa ja puhdasta ILOA.

Samalla tulee mieleen, miksi tuo elinvoimaisuuden ja konkreettisen kehon hallinnan tuoma onnistumisen kokemus ovat tässä teoreettisessa kynänpyörittelyssä ja virkamiestyössä niin kaukaisia ja harvinaisia asioita. En tiedä kuuluuko työn kautta toteuttaa omia vitaalisia arvoja, pystyvyyttä, toimintakykyä ja elinvoimaisuutta ilmentäviä tekoja, mutta itse koen, että mikseivät työntekemisen keskiössä olisi juuri nuo iloa tuottavat konkreettiset teot, joiden kautta saada onnistumisen kokemuksia. Tällä hetkellä työpäiväni konkreettisin toiminta on oppilaan siirtäminen sähköisessä ryhmähallintajärjestelmässä ryhmästä toiseen. Hiirenklikkaus. Naurettavaa. :D

Olen ennenkin harkinnut oman mukavuusalueeni ylittämistä juuri lähtemällä tekemään jotakin, missä yhdistyisivät sekä matemaattinen pähkäily että vahva kädentaito. Molemmat itselleni hieman vieraampia toiminnan alueita, tai sanotaan näin, että ne eivät ole tähän mennessä olleet vahvuuksiani. Mutta niistä olen kyllä elämässäni saanut hyvin antoisia onnistumisen kokemuksia. Olen miettinyt vaihtoehtona tälle nykyiselle elämälleni rakennusinsinöörin työtä. Siinä yhdistyisivät juuri nuo kaksi edellämainittua, mutta rakennusmestarina toimimisessa pääsisin yhdistämään siihen lisäksi vahvan sosiaalisen ulottuvuuden, koska joutuisin myös opettelemaan tavan viestiä tuloksellisesti rakennusmieshuumorin ja tyytymättömien työmiesten keskellä. Gotta love a challenge.

Olen ennenkin ollut sitä mieltä, että matemaattisesti lahjakkaisen ihmisten pitäisi pyrkiä ympäristöihin, joissa heitä haastettaisiin sosiaalisesti ja konkreettisesti. Ja toisaalta ihmistyöntekijöille tekisi hyvää päästä näkemään konkreettisia kysymyksiä ja vaivaamaan päätään yhteenlaskulla. Mukavuusalueesta luopuminen on meidän velvollisuutemme. Oman onnemme tähden.

Utslagningshotad? Vad betyder det för något? Att inte komma in på Hanken?

Luin mennä viikolla Miika Nousiaisen kirjan Metsäjätti. Se oli Nousiaisen tyylille uskollista tekstiä. Kantava idea on paperipitäjästä kotoisin oleva nuori mies, joka on ekonomiopiskelujen kautta päätynyt hallintoportaaseen yhtiössä, joka omistaa hänen kotipitäjänsä vaneritehtaan. Päähenkilö lähetetään sitten lopettamaan vanhan kotipaikkansa kantava voima, Törmälän tehdas.

Nousiainen kuvaa mukavan värikkäästi esimerkiksi eristyneen pikkupitäjän paikallispolitiikkaa ja kuinka katoavassa roolissa tällaiset asiat näyttäytyvät globaalin talouden kiemuroissa.

Eniten pidin kuitenkin itse kirjan kohdista, joissa kuvattiin erilaisten sosiaalisten kerrostumien kohtaamisia ja miten etuoikeutettu kansanosa voi olla aivan totaalisen tietämätön siitä todellisuudesta, joka on toisille arkipäivää. Mieleeni jäi erityisesti Nousiaisen kuvaus paperipitäjän pojasta Helsingin kauppakorkeakoulun ruokalassa tutustumassa vuohenjuustoon ja pestoon. Samaten hauska kohta oli alkoholisti- ja perheväkivalta perheen kasvatti, joka onnistuu naimaan itsensä suomenruotsalaiseen juristisukuun ja on ankkalammen päivällispöydässä pyörällä päästään.

Ehkä nämä kolahtivat juuri siksi, että olen itse tuntenut aina ristiriitaa tai enemmänkin ristivetoa eri yhteiskuntakerrostumien välillä enkä täysin yksiselitteisesti löydä itseäni oikein mistään. Olen itsekin ollut joskus suomenruotsalaisten appikokelaiden tentattavana, ruotsiksi tietysti. Olen itsekin syönyt Meilahdessa hammaslääkäriopiskelijoiden joukossa ja kokenut hyvin syvää alemmuudentuntoa noiden virheettömän ulkomuodon, määrätietoisuuden ja vahvan tukiverkon tuoman avoimuuden ja hyvän itsetunnon keskellä. (ja nämähän perustuivat kaikki omaan alemmuudentuntoiseen tulkintaani) Siellä ne enkelit liihottivat täysin tavoittamattomissa.

Toisaalta minun kuiluni siihen ryhmään on paljon kapeampi ja matalampi kuin monien muiden ihmisten. Ehkä se oma alemmuudentunto juontaa myös siihen, että en koe tehneeni tarpeeksi suurta hyppäystä omasta sosiaalisesta kerrostumastani ylöspäin, että voisin kokea saaneeni tarpeeksi muutosta aikaiseksi. Toisaalta tällainen ajattelu on todella ahdasmielistä ja myös surullista jos elää elämänsä statuksen perässä.

Se alemmuudentunto on vain jännä asia. Jotkut ihmiset ovat täysin sokeita tarkkailemaan oman viiteryhmänsä statusta ja kokemaan ristiriitaa muiden kohtaamiensa ihmisten aseman suhteen. Toiset reagoivat kuitenkin hyvin voimakkaasti kohdatessaan henkilön, jota pitävät itseään "ylempään" luokkaan kuuluvana ihmisenä, joka elää toisessa maailmassa. Tällainen alemmuudentunto on omiaan rajoittamaan ihmistä ja luomaan hänelle epärealistisia ihmisten luokitteluja. Pahinta on mikäli tällainen alemmuudentuntoinen ihminen pääsee itse hierarkiassa korkeammalle esimerkiksi valta-asemaan. Ihminen väheksyy itseän ja joutuu siksi puolustautumaan kyykyttämällä muita.

Haluaisinkin kysyä Miikka Nousiaiselta, että mistä se alemmuudentunto oikein tulee?

Lehdissä on viimeaikoina ollut useampi kirjoitus, joka on käsitellyt joko koulutusmyönteisyyden sosiaalista periytymistä tai muunkaltaisten asenteiden siirtymistä perheen sisällä.

Viimeisin oli Hesarissa viimeviikolla kun Nuorisobarometrin mukaan kyynisyys periytyy ja altistaa syrjäytymiselle. Satuin mennä viikkoina katsomaan myös Ylen dokumentin Miksi meitä vituttaa? jossa suomalaisten negatiivisuutta tutkinut Pekka Mustonen totesi, että puolet positiivisuudesta/negatiivisuudesta on perinnöllistä ja toinen puoli on sosiaalisten tekijöiden tulosta, vaikutettavissa.

Itse ajattelen, että myös alemmuudentunto ja itsensä väheksyminen ovat vahvasti sosiaalisesti periytyviä taipumuksia. Ja tämähän tapahtuu yhtä paljon kaikissa sosiaalisissa kerrostumissa. Vai tapahtuuko? Juuri se positiivisen itsetunnon mantra ja elämän näkeminen uhkien sijasta mahdollisuuksina olivat ainakin Nousiaisen kirjassa lähes ainoa erottava tekijä noiden eri ihmisryhmien välillä.

Noh, tämä keskustelu lipuu kohti tasavallan presidentin tekemää keinokokoelmaa, joka lytättiin vihervasemmiston puolelta ymmärtämättömyytenä ja syvien rakenteellisten rajoitteiden sivuuttamisena. Kyse on tietysti molemmista.

Alemmuudentunteen ja yksilön itsensä luomien raja-aitojen ylittäminen on yksi kysymys ja siihen suurin ja tehokkain vaikutusmahdollisuus on lapsuuden kodissa ja vanhemmuussuhteessa.

Silti on paljon sellaisia haasteita, joita ei parhainkaan Sarasvuo pysty tsemppaamaan ylittämään. Alkoholismi on esimerkiksi sairaus, joka ei toivomalla katoa. Siihenkin ajatumiseen voi jonkin verran omalla asenteella vaikuttaa tarttuuko pulloon, mutta jos Sarasvuo olisi saanut koko lapsuutensa kuulla juopolta isältään, että "mitä sä oikein yrität, ei susta mitään tuu" niin voisi brenkku maistua paremminkin. Jokainen vähättelevä viesti merkityksellisen aikuisen suusta on vähintään yhtä tehokas viesti kuin positiivinen tsemppaus samalta ihmiseltä. Kun sama aikuinen vielä omalla toiminnallaan antaa esimerkin, siihen tarttumiseen on monin verroin pienempi kynnys kuin toisenlaisella taustalla. Toisaalta Nousiainen kirjoittaa myrkyllisen ironisesti, että "Alkoholistiperheessä kasvaminen on paras kasvualusta bisnesmiehelle."

Kulttuurinen kehityssuunta voi hyvinkin olla menossa kohti avoimempia paremmin itsensä kanssa kosketuksissa olevia ja itsereflektoivia yksilöitä, jotka ymmärtävät olla väheksymättä itseään. Silti on huomattavissa, että tämä satavuotias korven suosta ryöminyt kansa on vielä tässä suhteessa jonkin verran jäljessä esimerkiksi isoveli ruotsista imigroineita hyvän itsetunnon lähettiläitä, suomenruotsalaisia. Kyseessä ei ehkä kuitenkaan ole pelkästään hallitsevan luokan saatujen etujen puolustaminen ja oman jälkikasvun varustaminen juuri niillä positiivisuuden avaimilla ja suorilla hampailla. Vaikkakin kaikki viimeksimainittu pitää varmasti myös paikkansa.

Minä koen alemmuudentuntoa, vaikka selvisin jopa siitä appikokelaiden tenttauksesta.

Pahuus

Tämän päivän aihe on itselleni vaikea ja vieras. Kysymyksessä on pahan käsite, sen merkitykset ja olemassaolo. Minua on tässä teemassa haastettu ennenkin ja se on tuntunut epämukavalta, koska paha on ollut sellainen asia, joka ei löydä paikkaansa omassa maailmankuvassani ja ihmiskuvassani. Minua on myös haastettu tarkastelemaan pahaa itsessäni, tulemaan sen kanssa tutuksi samaan aikaan, kun itselleni koko käsite paha on jokseenkin vieraannuttava.

Olen itse aina ajatellut, että ihmisten aikaansaama kärsimys maailmassa on selitettävissä ihmisyyden puutteellisuudesta kumpuavaksi ilmiöksi, jossa ihminen kehittyy ja kasvaa ja saa toivon mukaan sellaiset eväät, joilla kanavoida omia taipumuksiaan, tarpeitaan, temperamenttiaan ja muita piirteitään, jolloin inhimillisyyden ulottuvuudet löytävät niiden luonnollisen/rakentavan tavan suuntautua. Puuttuvat eväät; esim. sylikokemuksen puute, poissaolevat vanhemmat, lapsen luonnollisten tarpeiden sivuuttaminen, rajojen puute, puutteellinen syventyminen omien tunteiden kanavoimiseen vuorovaikutuksen kautta; saavat sitten aikaan inhimmillisyyden kanavoitumista vahingollisesti, vaarallisesti ja tuottaen inhimmillistä kärsimystä, kokemusta, jolle jotkut antavat nimen "paha."

Onko tämä nyt sitä hurskastelua? Olen nuo ajatukseni pohjannut esimerkiksi Kohlbergin moraalikehitysteoriaan, Maslowin tarvehierarkiaan sekä tiettyihin kehityspsykologisiin kehitystehtävien jatkumoon; poikkeavuudet on tätä kautta mahdollista selittää, en osaa vain sanoa kuinka hedelmällistä se on.

Luen kirjaa "Pahan kosketus," jonka mukaan ilmiöiden patologisointi ja selittäminen esimerkiksi terveydentilan puutteina on merkki omasta tarpeesta etäännyttää pahuutta, kyvyttömyydestä ottaa pahuutta yhtenä selitysmahdollisuutena ja toisaalta kieltää sosiaalisen kaltoinkohtelun uhrien kokemusta. Ihmisellä on toki oikeus kokemukseensa ja uskon, että ihmisen parantuminen esimerkiksi traumaattisesta kokemuksesta ei voi täydentyä mikäli hän ei saa oikeutetusti kokea häntä kohdannutta tragediaa epäoikeudenmukaiseksi, vääräksi, rikolliseksi, riippumattomuutta ja suvereniteettiä loukkaavaksi. Silti ihmettelen mitä ilmiön nimittäminen pahaksi tai pahuudeksi palvelee.

Kirjassa jota luen yritetään saada taso, jossa pahan käsite ei kuvaa ihmistä vaan on todellisuudessa esiintyvä ilmiö, hahmoton, määrittelemätön asiantila, joka on olemassa ja jonka kyseenalaistaminen osoittaa kypsymättömyyttä kohdata todellisuus raadollisimmillaan. Minun täytyy myöntää, että juuri tämä ajatus on se joka tuntuu todella epämiellyttävältä, mystifioidun synkältä käsitykseltä, että pahuus olisi jokin vyöryvä voima, jossa hyvän on ikuisesti pyristeltävä eloonjäämisestään. Silloinhan meidän auttamistyössä olevien pitäisi asettua taisteluun tuntematonta tai määrittelemätöntä vihollista kohtaan aseena pelkkä oma inhimillisyys.

Kuten jo aikaisemmin sanoin terapeutin on tarpeen ymmärtää inhimillistä pahuutta siinä määrin, että uppoaa uhrin kokemuksiin kaikessa raadollisuudessaan ja pyrkii kanssaelämään uhrin tuskaa. Terapeutin tehtävä on saada ihmiselle kuulluksi tulemisen tunne, jolloin hänen kokemuksensa asetetaan pöydälle ja se asetetaan inhimillisen hyvän rinnalle, osoitetaan ihmisellä millaista kohtelua/millaista hyvää elämää hän tosiasiassa ansaitsee.

Mitä ihmisen on mahdollista odottaa? Ihminen ansaitsee jotakin muuta kuin väkivallan kierrettä, kieroutuneita riippuvuussuhteita, epävarmuuden kanavoimista puolustautumiseksi ym. Sellaisen ihmisen kohdalla, jonka todellisuuskuva on varhaisimmasta lapsuudesta asti myrkytetty luottamuksen puuttumisella, kajoamisella ja lapsuuden varastamisella; hänen kohdallaan kierteen rikkominen voi tarkoittaa kuvainnollista buuttaamista, vanhojen rikosten mitätöimistä niiden erittelyllä, käsittelyllä ja painamalla menneisyyteen. Tällaisten yksilöiden kokemuksesta ei koskaan tule ehyttä, luottamuksen täyttämää ja hyvyyteen uskovaa, koska he ovat sattuneet sen vahingollisesti kanavoituneen inhimillisyyden tielle.

Inhimillisyydestä voi kasvaa kaikki mitä kuvitella saattaa, meissä jokaisessa on potentiaali tulla hirviöiksi, jotka tappavat silmittömästi ja perustelevat omaa toimintaansa oikeutetuksi. Siitä voi kasvaa synkimmistä synkin tarina, jossa viattomat ja joskus täysin sivulliset ihmiset kärsivät sellaisia raakuuksia, joita kenenkään ei koskaan tulisi kokea. Tarkoittaako se kuitenkaan sitä, että paha/pahuus olisivat kuin staattinen tai eteenpäin vyöryvä voima, jota tulee kauhistella, tai ainakaan antaa sen toteamuksen kääntyä sääliksi?

Mietin tietysti, että miten inhimillisyyden kaikkein synkimpien varjopuolien kanssa työskentelevät asennoituvat ja löytävät oikean tavan käsitellä sellaista määrää kärsimystä. Millä ilveellä ihmiset jaksavat tehdä raakaa sosiaalisten ongelmien kanssa painiskelevaa työtä? Kutsumus ei voi olla oikea asenne, koska tahto tehdä hyvää törmää eittämättä ennen pitkää omaan voimattomuuteensa ilmiöiden valtavan mittasuhteen kanssa. Myöskään oman kelpaamisen ansaitseminen ei voi olla oikea asenne vaan viestittää jotain kieroutunutta hyväksymisen tavoittelua. Mikä siis on oikea asenne/motiivi tehdä raadollista auttamistyötä rikollisten, raiskausten ja insestin uhrien tai perheväkivaltaa kokeneiden parissa?

Mielenterveyshoitajien tai lastensuojelun työnohjauksessa kiksit saadaan ehkä siitä, että eletään todellisuudessa. Siitä mitään poistamatta, siihen mitään lisäämättä, paikassa nimeltä The Real World. Siihen todellisuuteen kuuluu ainakin joidenkin maailmankuvassa myös sellainen asia kuin Pahuus. Nämä asiat kohdataan, koska ne ovat totta, ne ovat tapahtuneet inhimillisille olennoille ja noita ihmisiä täytyy yrittää auttaa eteenpäin. Ei siksi, että siitä saisi palkinnon, ei siksi, että joku tulisi kiittämään, vaan koska jossain vaiheessa nuo ihmiset voivat saada katkaistua sen inhimillisen pahan kierteen esimerkiksi väkivallasta, rikollisuudesta, aineriippuvuudesta tai vääriin ihmisiin takertumisesta.

Kuinka lähelle minä todellisuudessa haluan mennä inhimillistä kärsimystä? Jaksanko minä rakastaa ihmistä silloin kun hän sitä vähiten ansaitsee? Onhan mukava todeta, että tässä sitä nyt ollaan tekemisissä ihmisten elämän kanssa, mutta löytyykö minusta aitoa halua laittaa itseäni likoon sen viattoman pienen pojan maailmankuvan muokkaamiseksi, että hän voisi löytää jonkin muun tavan hahmottaa elämää kuin pettymys, puolustautuminen ja omien tarpeiden asettaminen kyseenalaiseksi. Kuinka kauan olen valmis olemaan sen ihmisen rinnalla, etten itse anna hänelle turhaa toivoa, esimerkkiä luotettavasta ihmisestä, joka loppujen lopuksi vetää kuitenkin maton hänen jalkojensa alta. Auttaminen ei ole mikään nätti kiva harrastus vaan jos otat toisen kärsimyksen jakaaksesi, vaikket kantaaksesi, niin se tie ei joissain tapauksissa pääty ehkä koskaan. Olenko minä valmis siihen vastuuseen?

Miksi minun pitäisi olla juuri se, jonka täytyy laittaa itsensä likoon, ja olla niiden kaikkein raadollisimpien varjopuolien kanssa tekemisissä? Eikö ole luonnollista suojella itseään pahuudelta/ihmisyyden järkyttävyydeltä? Suurin osa ihmisistä valitsee nähdä vähemmän todellisuudessa ilmeneviä inhimillisyyden varjopuolia.

Ehkei minun tarvitse. Ehkä minä en ole niitä tarpeeksi vahvoja ihmisiä, jotka lyövät kätensä paskaan, koska niin kuuluu tehdä. Ei minun kuitenkaan tarvitse vaipua itsesääliin, auttamista on kaiketi monella tasolla.

Älä oleta!!!

Ei lopu teksti vaikka elämä vakiintuu.

Mitä sinä toivot, että sinulle olisi kerrottu kun olit 15-vuotias? Minkä asioiden painottaminen olisi hyödyttänyt sinua? Ihmisten tarpeet ja suuntaukset vaihtelevat loputtomasti ja jokaisella on oikeus saada tukea juuri itse tarvitsemallaan tavalla. Se, mikä on yhdelle itsestäänselvyys ja täysin luonnollinen asia, voi toiselle olla kasvun ja kehittymisen paikka, joka tuottaa hänelle todellista haastetta.

Ihminen tekee tahattomia oletuksia muiden ihmisten kokemusmaailmasta. Minä saan itseni toistuvasti kiinni ihmettelemästä miksi ihmisten edellytykset havainnoida ympäristön vaikutusta itseensä vaihtelevat niin paljon. Tämä on vahvasti ympäristön vaikutuksen tuloksena kehittyvä taito, jota kotona joko ruokitaan, mutta vähintään annetaan malli siitä millaisia asioita ympäristöltä kuuluu sietää. Toisessa huonossa tapauksessa mallia ei syystä tai toisesta ole saatavilla, jolloin ihminen jää totaalisesti pimentoon siitä mitä hänellä on ympäristöltään oikeus odottaa.

Ihmisen omanarvontunto voi tietysti kehittyä pitkällä aikavälillä ja suuri osa ihmisistä ehkä kommentoisi tätä tekstiäni, että ihminen oppii mikä on hyväksi tekemällä muutamia vääriä valintoja. Lievissä tapauksissa tämä varmasti onkin asian laita, mutta on myös paljon tapauksia, joissa sosiaalisten odotusten rakentuminen vääristyy pysyvästi positiivisten mallien puutteessa.

Kuuluuko elämän olla sellainen sekasotku, jossa ihmisten kyky hahmottaa tällaisia asioita on melko kehittymättömällä tasolla? En usko, että kysymyksessä on sellainen taito, joka ei olisi kehitettävissä. Miksi ihmisen pitäisi huonon kommunikaation ja puutteellisten kotimallien vaikutuksena olla tuomittu vahingoittamaan itseään hakeutumalla vahingolliseen vuorovaikutukseen muiden samojen ongelmien kanssa kamppailevien kanssa?

Olen nyt itse aloittanut terapian ja siellä kantavat teemat ovat olleet itsensä hyväksyminen, vihatyö eli oikeus kielteisiin tunteisiin, omien rajojen asettaminen sekä kroonisen tyytymättömyyden ja liian kriittisen itsearvioinnin työstäminen. Voin sanoa täydellä varmuudella, että tekisi hyvää monelle ihmiselle. Ovat syyt mitä tahansa, niin ihmisellä on oikeus elää ilman häpeää ja orjuuttavia, vahingollisia käsityksiä vuorovaikutuksesta tai sosiaalisista odotuksista. Olen todella iloinen niiden koululaisten puolesta, joille esimerkiksi draamakasvatusta tarjotaan jo peruskoulutuksessa.

Voi olla että on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka joko herkkyyden puutteesta tai vahvalla erottelukyvyllään pystyvät vapautumaan vahingollisen tai kieroutuneen sosialisaation malleista. Monesti tällaisia yksilöitä ylistetään heidän kyvystään elää riippumattomina ja luoda oma tulevaisuutensa välittämättä puutteellisista eväistä. Suurimman osan kohdalla sosiaaliset ja myös psyykkiset rajoitteet kantavat kuitenkin hedelmää pitkälle seuraavaan ja sitä seuraavaan polveen. Minua ärsyttää suunnattomasti miksi suurin osa ihmisistä on luonnostaan täysin riippuvaisia ja siksi niin haavoittuvaisia siinä miten monella tavalla heidän kehittymisensä voi mennä päin helvettiä.

Minä, joka olen saanut lapsuudessani hyvin vahvat eväät, vahvan sylikokemuksen sekä luvan näyttää heikkouttani, työstän silti terapiassa omia kehittymisen paikkojani eikä loppua rakentavien mallien kehittämiselle ole näköpiirissä. Miten siis voisi joskus saavuttaa tasapainon sellainen ihminen, jonka kotona ei puhuta, missä välittämisen tavat ovat joko näkymättömiä tai vääristyneitä? En halua nyt tässä pelkästään alentua tai paasata siitä kuinka jotkut ihmiset on tuomittu paskaan elämään. Minua nimittäin ihan aidosti ihmetyttää kuinka herkistä mekanismeista tässä puhutaan.

Kun koulussa katson ympärilleni näen koko ikäluokan kirjon erilaisuutta; herkkiä ja vähemmän herkkiä, pohdiskelevia ja vähemmän pohdiskelevia, toiminnallisia ja vähemmän toiminnallisia, sisäänpäinkääntyneitä ja ulospäinkääntyneitä, vahvuutta korostavia ja heikkoutta korostavia nuoria, joista jokainen on saanut mallikseen jollain lailla painottuneen sosialisaation. Sattuman kauppana sitä joko vahvistetaan niistä samoista kohdista tai voi olla, että sattumalta hän kohtaa koulussa jonkun aikuisen, joka vahvistaa toisia näkökulmia sopeutumisessa sosiaalisiin tilanteisiin, voi kehittää hänen maailmankuvaansa ja minäkuvaansa sekä antaa hänelle esimerkin omanarvontunnosta mikäli sellainen malli on kotikasvatuksessa jäänyt puuttumaan.

Joka tapauksessa jokaisen ihmisen sosiaalisaation kehittyminen tuntuu täysin sattumanvaraiselta prosessilta, jossa toisille jaetaan ja jotkut jäävät täysin ilman. Enkä voi sanoa, että minulla olisi tähän oikeastaan mitään parannusehdotusta. Totean vain, että jokin ei toimi.

Distinktio

Tapaan tarkkailla vieraita ohikulkijoita jonkin verran, mutta erityisen herkullista on tarkkailla ihmisiä autoissaan ja arvailla keitä he ovat ja miksi he ajavat juuri sen kaltaisella autolla. Kurttuiset ilmeet neljän ruuhkassa ihmiset naputtelevat autonsa rattia ja odottavat vuoroaan ajaa kehätien ramppia alas vilinään, kukin pyrkimässä taholleen.

Ja myönnän, että teen näiden tarkkailujeni perusteella huimia johtopäätöksiä, oletuksia ja yleistyksiä, kuinka juuri tietynlaiset ihmiset ajavat tietynlaisilla autoilla. :) En kuitenkaan juuri levittele näitä analyysejäni lähipiirille, mitä nyt koko internetille. Minulla on sen verran vilkas mielikuvitus, että teen keittiöpsykologiset päätelmäni jo kuskin aurinkolasien merkin perusteella.

Minusta on vain todella kiinnostavaa millaisia latauksia auton omistamiseen joillakin ihmisillä liittyy. Auto on harvoin vain auto, vaan sitä käytetään samalla ilmentämään esimerkiksi statusta tai toisaalta käytännöllisyyttä. Minua kiinnostaa kuinka tietoisesti statusta halutaan ilmaista. Vai tehdäänkö se enemmänkin harkitsemattomana sivutuotteena.

Kerran kun olin päiväkodissa töissä, erään lapsen isä tuli hakemaan poikaansa kotiin ja ajoi pihaan Hummerilla. Olisi tehnyt mieleni oksentaa miehen buutseille, mutta hillitsin itseni. En kuitenkaan todella edes tiedä tajusiko tai tajuaako lapsen isä mitä hänen autovalintansa edustaa ihmisille. Voihan olla, että hänen lähipiirissään moisen auton omistaminen on käytännöllistä ja tarkoituksenmukaista eikä siihen liity mitään sen enempää.

Tietoinen statuksen ilmaiseminen on lähinnä surullista. Krooninen erottautumisen tarve on merkki epävarmuudesta ja omasta riittämättömyyden kokemuksesta. Mikäli ihminen kokee, että luodakseen uskottavuutta hänen on ilmennettävä makuaan, laatutietoisuuttaan tai varallisuuttaan esittäytymällä tiettyjen kulutusvalintojen kautta, hän samalla ruokkii epävarmuuttaan ja suorituksiin perustuvaa kelpaamista.
Mikäli odotan huomiota ja hyväksyntää sen perusteella mitä minulla on päälläni, millaisessa kolossa nukun tai millaisessa ravintolassa käyn syömässä, olen valinnut rankan tien, jolla mitään ei saa koskaan ilmaiseksi, vaan jokainen hyväksynnän murunen ansaitaan loputtomassa taistelussa erottautumisen kentällä. Se ei ole mitään kevyttä leikkiä vaan vääristynyt perversio, jossa ihmisen arvo mitätöityy.

Status ja erottautuminen perustuvat kuvaan kilpailun maailmasta, jossa ainoa tapa selvitä on olla parempi, mieluiten paras. Kuka koiraista laulaa komeimman kosiolaulun? Kuka hyeenoista on röyhkein haaskalla? Kuka tienaa eniten? Kuka hallitsee hyödykkeitä? Kuka turvaa jälkikasvulleen parhaat edellytykset? Loppujenlopuksi se on aika primitiivisen yksinkertaista.

Statuksen ilmaiseminen voi olla periytyvää, enkä nyt tarkoita, että Mersu kestää isältä pojalle, vaan että poika oppii jo varhain ostamaan oman Mersun. Kuuluuhan hän tiettyyn kastiin, mikä on syytä osoittaa. Ehkä sitä perustellaan laatutietoisuudella, ja toisaalta sillä, että jos on edellytyksiä, niin miksei ostaisi, miksei menestyksestään saisi nauttia? Kysymys on kuitenkin ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuudesta ja siitä mihin kiinnittää huomiota.

Mille asialle haluan antaa huomiota? Mihin asiaan keskittyä? Omasta energiastani ei valitettavasti liikene varoja keskittyä siihen millaisen mielikuvan minusta saa sen perusteella millainen kello minulla on. Se on ihan oma taiteen lajinsa. Suodaan se heille, jotka siihen haluavat keskittyä. Toivottavasti he eivät tee sitä riittämättömyyden kokemuksessaan.

Olipas pitkä teksti vain ilmeentääkseni, kuinka joskus pelkään etten riitä ilman suorituksia. :)

Kulttuurien välissä; kuka kävelee ylitseni?

Sain eilen luettua Miika Nousiaisen kirjan Vadelmavenepakolainen ja se oli kyllä ihan hauska pläjäys. Siinä neuroottisesti ruotsalaisuutta ihannoiva suomalaisinsinööri ajautuu epätoivoisiin tekoihin pyrkiessään kansankodin jäseneksi. Kaikkein parasta antia kirjassa oli kuitenkin ruotsalaisen keskustelukulttuurin ihannointi, mikä sai välillä hykertelemään. Vaikka se mässäili stereotypioilla, se myös teki ihan tarkkanäköisä havaintoja sekä suomalaisuuden että ruotsalaisuuden varjopuolista.

Vietin vuosi sitten kesän Ruotsissa ajaen kuorma-autoa Tukholmassa ja sopeutumisvaikeuksistani huolimatta minua silloin ihastutti se kuinka keskustelevaista ruotsalaisuus on. Se ei ole välttämättä yhtä aitoa kuin suomalainen kulttuuri, mutta se perustuu kommunikoinnille, mikä on minusta mukava lähtökohta. Firman autokuskit sanoivat aamupalaverissa pomolleen Fredrikille, että: "Va fan håller ni på med där i kontoret?" Sen jälkeen Fredrik tyynesti totesi, että tuo on yksi mielipide ja sanojalla on oikeus olla sitä mieltä. Det finns alltid tid att diskutera lite. Suomalainen kuski olisi pitänyt turpansa kiinni ja kiroillut koko viikon yksin rattinsa takana, kuinka huonosti firman asioita hoidetaan. Tuntui siltä, että jos jokin asia on Ruotsissa huonosti, siitä puhutaan eikä juroteta. Jurottaminen on minun silmissäni niin alkeellista ja tuntuu älytömän vieraalta. Miten sellainen mököttäminen veisi asioita mihinkään suuntaan?

Muita ruotsalaisuuden ihannoituja stereotypioita ovat avarakatseisuus ja ennakkoluulottomuus, joista en kyllä osaa todellakaan sanoa ovatko ruotsalaiset sen avarakatseisempia tai ennakkoluulottomampia kuin muutkaan ihmiset. Se ihanne kuitenkin perustuu ajatukselle, että suuntautuu asioihin ja ihmisiin varauksettomasti. Vaikka ruotsalaisia pidetään naiiveina, niin mieluummin minä olen naiivi ja avoin uusille asioille, kuin skeptinen kyynikko, joka odottaa kaikesta pahinta ja turvaa selustansa. Tunneavoimuus on minun maailmassani tapa pyrkiä ratkaisemaan asioita, siirtää hiertäviä asioita taakse ja mennä elämässä eteenpäin. Tuon toiminnan välineet ovat kuitenkin lähinnä tavoitteellisempaa ja korostunutta kommunikaatiota.

Suomalaisuutta on myös se krooninen väheksyntä, joka on kyllä kaikkien stereotypioiden välttämisestä huolimatta suomalaisen kulttuurin ytimessä jarruttava mentaliteetti. Ujouden ja puhumattomuuden pitäminen hyveinä on täysin naurettavaa. "Vaikeneminen on kultaa." Ei ole mitään ihannoitavaa siinä jos ihminen antaa muiden ihmisten polkea omia oikeuksiaan vain sen takia, ettei halua tehdä itsestään mitenkään isoa numeroa tai olla vaivaksi. Tiedän eräänkin ihmisen, joka ei halunnut mennä jututtamaan kirjastontätiä, koska ei halunnut olla vaivaksi. Tiedän ihmisen, joka ei uskaltanut mennä opiskelijaruokalaan syömään, koska ajatteli, että kaikki kääntyvät katsomaan, että mitä se tuokin tänne tulee.

Minusta sellainen itsensä väheksyntä ja nöyristely on luotaantyöntävää. Se saa minut näkemänä punaista, osaksi sen takia, että inhoan sitä piirrettä itsessäni. Korvessa kasvanut kohtelias suomalainen pyytää aina ensin kohteliaasti luvan, ennen kuin tekee itseään tykö. Esimerkiksi uusiin ihmisiin tutustumisessa tämä on passivoiva ja jarruttava tendenssi. Parhaiten ihmisiin tutustuu, kun ei uhraa ajatusta, sille että toinen ei välttämättä pidäkään omasta seurasta. Kyllä se tulee esiin, jos näin on ja sen jälkeen voidaan tehdä uusia ratkaisuja.

Suomalaisuuteni saa minut myös asettumaan syrjään tilanteissa, joissa olisi hyvä ottaa askel eteenpäin ja tehdä itsestään numero. Kaikkeen ei tarvitse pyytää lupaa. Kysyin mallioppilaan kohteliaisuudella kuubalaiselta salsaopettajaltani Carlokselta saanko ottaa vielä yhden lisätunnin viikossa, että saisin liikehdintääni hieman sulavammaksi ja varmuutta jalkatyöhön. Hän ei ymmärtänyt kysymystä, latinomentaliteettiin ei turhien lupien kyseleminen istu. Elämästä nautitaan täydellä intensiteetillä eikä uhrata ajatusta lupien kyselemiselle.

Se skagailu ja väheksyntä on mukamas jotain luontaista, josta ei voisi vapautua. Opittu vahingollinen malli se on, ja minä opin sen pois. Perkele. Minä päätän ottaa suomalaisuudesta vain sen hyvän enkä niitä huonoja. Minulla on siihen mahdollisuus ja myös oikeus.