Veni veni Emmanuel

Sana jouluksi.

Yksi viimeisen vuoden virkistävimmistä keskusteluista oli, kun lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja avasi elämän tarinallisuudessa toistuvia kaavoja, eräänlaisia "kanta-tarinoita." Hän opettaa kirjallisuutta useista eri kulttuureista tuleville nuorille, heidän oman kulttuurinsa kirjallisuutta, monestikaan edes osaamatta kyseistä kieltä. Hän vain kysyy, että "mikäs kirja se teidän kulttuurissanne onkaan sellainen, jossa vieras mies saapuu yhteisöön ja tuo mukanaan muutoksen." Opiskelijat ihmettevät: "Mistä saatoit tietää, että meidän kulttuurimme keskeinen kertomus on juuri tuo kuvaamasi?"

Mikäs se meidän kulttuurissamme on se kertomus kun vieras mies saapuu yhteisöön, tuo mukanaan muutoksen ja paljastaa jotain yhteisöstä?

Tällaisia kantakertomuksen kaavoja on useita kuten esimerkiksi kolmiodraaman kielletty rakkaus, eli velvollisuudentunnon ja rakkauden raastava yhteensovittaminen. Tästä hyvä esimerkki on esimerkiksi Doktor Zivago tai Anna Karenina. Kuinka säilyttää kunniallisuus ja silti sanoa kyllä sille raastavalle kaiken kyseenalaistavalle rakkaudelle. Suomalaisen lankeemustarinan esimerkki on varmasti Juhani Ahon Juha.

Toinen kaava on nuoren miehen hybris eli uhmakkaan rehvakkaan tuhlaajapojan lentoonlähtö vain kapsahtaakseen katajaan. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Egon riisunta. Suomen kirjallisuudessa Kullervo on hyvä tyyppiesimerkki.

Hyvä keskustelumme äidinkielen lehtorin kanssa juontui siihen miksi nämä kaavat toistuvat läpi vuosituhansien hyvin selkeästi havaittavasti? Mitä se kertoo paitsi ihmisluonnosta myös kulttuurien universalistisesta ytimestä?

Joulun aikaan mietitään sitä mikä on jaettua ihmisyyttä. Hetkeksi ei keskitytä katselemaan niitä lukemattomia eroja ja pluralismin ääretöntä kirjoa vaan sitä mikä kaikesta erilaisuudesta huolimatta on silti jaettua, ihmisyyden olemukseen sisältyvää, kaikkialla esiin puskevaa, eittämätöntä inhimillisen todellisuuden ydintä. Ja sitä löytyy.

Miksi lapset ovat joka paikassa niin hyvin samanoloisia, varauksettomia, vilpittömiä, lahjomattomia ja suoria? Miksi elämän rajallisuus ja sen kulttuuriset lieveilmiöt ovat eri kulttuureissa niin samankaltaisia? Miksi kuolleita kunnioitetaan? Miksi huumori on kaikkialla niin aseistariisuvaa ja yhdistävää? Jopa manipuloivassa Pohjois-Koreassa porukka repeilee alkeellisille eritevitseille.

Ihminen saattaa kokea tällaisten ilmiöiden alkuperän hyvin hengellisenä kokemuksena, toiset taas erittelevät ja yrittävät redusoida sitä kiehtovaa inhimillisyyden erityislaatua parhaansa mukaan. Itse kuulun selkeästi sinne vaikuttuvien puolelle ja oikein tarkoituksellisesti vaalin sitä lähes taikaa todistavaa tunnetta, jota elämän havainnointi herättää. Tunne tuo tietoa, jota järki ei tunnista.

Katsomuksellisesti en voi sanoa olevani uskovainen, vaan luottavainen. Uskovainen kun meidän yhteiskunnassamme on niin värittynyt ja painottunut käsite ja minulle se tarkoittaa opin mukaista uskoa. Rituaalisen dogman mukaan eläminen, ihmisten keräämän ja kirjoittaman kirjan seuraaminen ei minulta onnistu, mutta saan silti todeta, että minusta esimerkiksi Raamatussakin on paljon häivähdyksiä siitä hienosta todellisuudesta, joka voi olla meidän ihmisten jos osaamme vain katsoa oikeasta kulmasta. Eri kulttuurien pyhien kirjoitusten lukeminen on hengellinen kokemus, vaikkei uskovainen olisikaan.

Joulu on erityisesti kristittyjen juhla. Mutta sen luonteenomainen hengellisyys on universaalia, rauhoittuminen, pohdiskelu, kiitollisuuden harjoittaminen, lähimmäisyyden laajentaminen. Vaikka olen vain luottavainen ja hengellinen, minua ohjaa kyllä kertomus. Kertomus, jota kirjoittavat kaikki, ja jota ei kirjoita kukaan. Kertomus, jolla ei ole alkua eikä loppua. Näytelmä, jota ohjaa jokainen näyttelijä. 

Ihmiskunta kuluttaa paljon aikaa ja energiaa sen havainnoimiseen mitä todellisuudessa tapahtuu, mikä on elämän lopputulos. Ja sitä talletetaan, tarkemmin sanottuna sen havaittavia piirteitä talletetaan valtaviin tietokantoihin. Jos joku miljoonan vuoden päästä pääsee käsiksi kaikkiin tämän ajan talletettuihin tietoihin ja yrittää niiden perusteella muodostaa tyhjentävää kokonaiskuvaa siitä, mitä oli ihmisyys, onnistuuko hän? Jos hän lukee koraanit, raamatut, toorat ja muutamat muut. Ja siihen päälle vielä kaiken tieteen tuottaman aineiston?

Hän ei onnistu. Ihmettä ei voi koskaan laittaa purkkiin. Se miten elämän ilmiöt limittyvät, kerrostuvat, vuorovaikuttavat on sellainen kuhiseva kasa, että se elää aivan omaa elämäänsä. Ihmisyys on kuin inhimillinen riipumaton valinta, jota ei voi ennustaa, mutta jälkeenpäin kyllä ymmärtää mistä se tuli.

Luottavaiseksi voi tulla ihan vaan havainnoimalla elämää. Ihmiskunta tekee kyllä hikipäässä töitä haudatakseen sen tietyn jaetun ihmisyyden uskomattoman paskakasan alle, mutta ihmiskunta ei siinä onnistu. Elämä on aivan toisen kaliiberin vastustaja, elämä puskee esiin ja samoin siihen sisältyvä ihmisyyden olemus. Ja sen voi havaita, vaikuttua, kiehtoutua, kiitollistua ja harrastua sen edessä. Elämä voittaa aina ja sen mukana tietyt kuolemattomat, rakentavimmat lainalaisuudet ja periaatteet.

Eräs kiinnostava käsite, johon törmäsin tänä syksynä opiskelujen kautta on emergenssi eli alemman tason ilmiöistä koostuva mutta niiden summaa komleksimpi ilmiö. 2+2 onkin jotain muuta kuin neljä. Tätä esiintyy maailmassa eri kentillä, myös luonnontiede tunnustaa emergenssin olemassaolon ja toki etsii sille loogista ja empiiristä selitystä. Emergenssiä voisi kuitenkin kuvata kuin sellaiseksi mukavaksi hämmennystekijäksi, joka kertoo siitä, että me tunnemme ja hallitsemme ruutupaperin ruuduista 5 ja joku meitä suurempi tietää ne loput reilu 1200. Yksi emergentti ilmiö on ihmisen tietoisuus, se on kuin lamppu joka syttyy kun tarpeeksi montaa hermosolua hangataan vastakkain. Komleksinen systeemi, jota ei voida palauttaa tai täysin johtaa alkutekijöihinsä.

Eli kun on tarpeeksi kuhinaa, syntyy jotain odottamatonta, jopa käsittämätöntä. Tällaisena minä näen ihmisyyden. Ne jaetut asiat ovat omalla tavallaan käsittämättömiä, niiden lainalaisuudet oma lukunsa. Ihminen saattaa reagoida joskus tilanteen edellyttämällä tavalla, odottamatta. Joskus tällaiset valinnat tuntuvat tapahtumahetkellä käsittämättömiltä, mutta kun niitä katsoo jälkeenpäin, ymmärtää, että "Aaa.., ihmisyys se siellä vaan taas puski esiin." 

Ei uskovainen vaan luottavainen, elämä on paras kaikista kertomuksista.

Levollista ja rauhaisaa, pohdiskelevaa joulua rakkaalle ihmiskunnalle. 

Mitä puuhaat, Isi?

Pieni poikani kysyy minulta tuota otsikon kysymystä. Hän kysyy sen useasti silloin, kun vallitsee hiljaisuus. Se on minulle kuin herätyksen enkelin ääni. Olen ottanut tavoitteeksi, että hänen kysymyksensä ei jää ilmaan roikkumaan, vaan haluan siihen reagoida.

Minä olen löytänyt iloa. Ja ilo on pohjalla vaikuttava vire, joka toimii kuin todellisuuden värikynä. Se on vielä hauras ja myös uhattuna useasti, mutta silti se tuntuu äärettömän hyvältä.

Se värittää todellisuuttani, kun pääsen hakemaan pienen poikani päiväkodista ja päästään etsimään kaivureita ja katujyriä hänen kanssaan. Se värittää todellisuuttani, kun pääsen juttelemaan opiskelijoideni kanssa, kuulemaan heidän aitoja, hauraita ja äärettömän kauniita elämäntarinoitaan. Se värittää todellisuuttani silloin kun herään 05:45 ja könyän koiran kanssa usvaiseen syysmetsään hengitys höyryten.

Kaikki nuo tapahtumat olen joskus kokenut myös siitä toisesta näkökulmasta.

Välillä oma iloni on ollut kuin haudattuna. Sitä ei ole kaiken sen paskan ja synkkyyden seasta yksinkertaisesti ehtinyt kaivaa. Se synkkyys ja painolasti ovat olleet enemmänkin sellaista, jota olen ottanut kantaakseni, kuin että se olisi minussa itsessäni, pulppuaisi jostain mustasta lähteestä minun sielussani. Se on ollut reagointia yleiseen mielipiteeseen, vallitsevaan maailmankuvaan ja ihmiskuvaan, ja erityisesti siihen reduktionistiseen ajattelutapaan, joka meidän ajallemme on tyypillistä. Se on myös ollut rakentamattomien piiloarvojen edistämistä; ankaruutta, fundamentalismia, kapeakatseisuutta ja tuomitsevuutta. 

Meidän ajallemme on tyypillistä asioiden ja ilmiöiden perinpohjainen erittely, pilkkominen, lokerointi, nimeäminen, ja lopulta poisselittäminen. On kuvaavaa sanoa, että jokin asia "selitetään tyhjentävästi," siitä ei jää mitään jäljelle. Se esitetään osastensa summana, mutta samalla kadotetaan se elämään sisältyvä piirre, että 2+2 ei ole aina neljä. Osasten summa, varsinkin kun puhutaan inhimillisistä ilmiöistä, on monesti paljon enemmän. 

Tästä vuodesta voi sanoa, että se on itselleni ollut kuin sukeltaminen idealismin jääkylmän altaan syvään päähän. Se on jääkylmä, koska kukaan ei ole ollut altaassa niin pitkään aikaan...Idealisti on meidän ajassamme yhtä kuin naiivi ihminen. Mutta the Real World nimisessä paikassa, idealisti on paljon muutakin kuin naiivi. ;P

Ottaisinko tämän askeleen, vaikka kaikki maailman ihmiset seisoisivat ympärilläni nauramassa valinnalleni? Tekisinkö sen valinnan vaikka joutuisin samalla kieltämään ne tiedolliset arvot, joilla minut on kasvatettu? Jos sisälläni tietäisin, että juuri näin minun tulee menetellä...

Meidän sukupolvemme, meidän vanhempamme ja myös heidän vanhempansa on opetettu ja kasvatettu katsomaan vasemmalle, oikealle ja vielä kerran vasemmalle. Eikä se ole mikään ongelma, mutta samalla on unohdettu opettaa miten kuunnellaan kokemusta, niitä vivahteita, joille ei löydy järjellistä selitystä, mutta jotka kuitenkin kertovat niin voimakasta tarinaa, että sen sivuuttaminen on kuin sulkisi "taivaan portin" omalta äidiltään.

Olen törmännyt elämäni varrella joihinkin elämän tosiasioihin ja yksi tähän mennessä paikkansa pitänyt sanonta kuuluu: Totuus ei ole koskaan joko-tai vaan aina sekä-että. Tämä on minusta hyvä ohjenuora, koska aitoa ymmärrystä ei voida vangita liian ahtaaseen purkkiin. Monet totuudet ovat paradoksaalisia ja perimmäiset totuudet myös pakenevat määrittelyitä. Olen itse ajatellut, että perimmäinen totuus elämästä on enemmänkin harmonian ja balanssin maailma, syvä ymmärrys kaikkien vaihtoehtojen olemassaolosta samanaikaisesti. Siinä ei ihmisen pyristely ole oikea tapa toimia vaan oikea tapa on enemmänkin haltioitua ja nähdä harmonian sisältämä rakkaus kaikessa ympärillään olevassa. "Tämä kaikki tuli minun osakseni, jotta minä oppisin näkemään."

Tänä vuonna olen kuitenkin alkanut tulla tutuksi sen ajatuksen kanssa, että kokemuksella ja kokemuksellisuudella on näiden arvoitusten avautumisessa käänteen tekevä merkitys. Kuten Tommy Hellsten on sanonut,: "Ei riitä, että on ajatus, vaan sen pitää tuntua."

Tiedon hankinnassa meidän aikamme ei ole juuri perustanut muista lähteistä kuin havainnoista ja puhtaasta järjestä. Ne eivät kuitenkaan tietyssä kohdassa enää riitä vaan myös järjen tulee ottaa lusikka kauniiseen käteen ja pyytää kaverikseen kokemuksellisuus, joka voi vastata niihin kysymyksiin, jotka ovat rationaalisuuden ulottumattomissa.

Totuus ei ole koskaan joka järkeä tai tunnetta, vaan aina sekä järkeä että tunnetta.

Robert M. Pirzig kirjoittaa kirjassaan Zen ja moottoripyörän kunnostus, laadun filosofiasta ja miten jokaista ihmisen tekemää valintaa edeltää jonkinlainen tulkinta toiminnan/vaihtoehtojen laadusta. Tämä tulkinta tehdään hetkessä, sillä hetkellä olevalla tietovarannolla, mutta nopeimmissa tapauksissa se tehdään intuitiivisesti ja elämä virtaa seuraavassa hetkessä eteenpäin.

Intuitiivista kokemuksellisuutta käytetään päivittäin äärimmäisen paljon lukemattomissa tilanteissa. Voisi sanoa, että se on niin lähellä oleva toimintatapa, että sille ollaan jokseenkin sokeita.

Mitä kokemuksellinen intuitio meille kertoo ja mistä se ratkaisut ammentaa? Joku sanoisi, että psyyke heijastaa omia suosituksiaan koetun pohjalta, mutta voihan se psyyke myös yhtähyvin jäätyä ja kieltäytyä tekemästä ratkaisua ollenkaan. Tällaiselle neuroosille on varmasti joku oma nimi.

Olen aiemmin puhunut ja kijoittanut paljon olennaisen kokemuksesta, jonka olen itse tavoittanut elämässäni häivähdyksen omaisesti, hetkellisesti mutta toistuvasti. Ne ovat olleet hyvin voimakkaita tunnekokemuksia, jolloin on tuntunut, että olen hauraan, rakkaan totuuden äärellä. Sitä ns. "vilautettiin" ja sitten se otettiin pois. En ole ehkä tarpeeksi miettinyt ja eritellyt, mikä noita tilanteita yhdisti, mikä tuolle olennaisen kokemuksen esiin purskahtamiselle on nimellistä?

Jotkut ihmiset pyrkivät saavuttamaan ymmärryksen kaiken ykseydestä, keskinäisestä yhteydestä ja harmoniasta esimerkiksi meditoinnin avulla ja uskon, että siinä voi päästä hetkellisesti oivalluksen kautta raottamaan jotakin lipasta, mutta silloinkin puhutaan vielä hyvin selkeästi rationaalisesta ja intentionaalisesta panostamisesta totuuden tavoitteluun suoraan sitä itseään kohti. Sille on minun kokemukseni mukaan silloin tunnuksenomaista, että se vilahtaaa, välähtää ja on seuraavassa hetkessä taas poissa. Pidempi olennaisen kokemuksessa eläminen avautuu muilla keinoilla.

Aloitin tänä vuonna logoterapian opinnot ja yksi logoterapiaan sisältyvistä syvistä viisauksista on se, että onni tai onnellisuus eivät ole mahdollisia saavuttaa suoraan, vaan ne voi saada vain sivutuotteena silloin kun avoimin sydämin osallistuu elämään ja pyrkii toimimaan, kokemaan ja palvelemaan itselleen pyhiksi kokemiaan arvoja niin hyvin kuin vain osaa. Logoterapiassa ihminen ei saa jäädä laakereilleen lepäämään tai piirileikkiin napansa ympärille vaan hänellä on mahdollisuus pyrkiä kokemaan ympärillä olevan elämän tarjoamia merkityksellisiä asioita, pyrkiä toiminnallaan edistämään niitä asioita, joita pitää tavoiteltavina ja loppujen lopuksi pyrkiä kaikessa palvelemaan sitä ulottuvuutta, jonka kokee olevan noiden tärkeinä pitämiensä arvostusten lähde.

Jos halutaan kasvattaa tällaiseen ulottuvuuteen, merkitysmahdollisuuksien havaitsemiseen ja löytämiseen ja myös koko elämän merkityksen uskomiseen, täytyy lähteä liikkeelle toiminnallisesta kokemuksellisuudesta, koska vain se voi "herkistää" ihmisen oikeaan vastaanottamisen tapaan. Kokemuksellisuus muodostuu toimimalla eettisen intuition pohjalta ja huomaten oman toiminnan seuraukset ja vaikutukset. Kokemuksellisuus muodostuu myös aistimalla ympäristöä esimerkiksi taide-elämyksiä, sosiaalisuutta, tunteen kohteena olemista ja omien tunteiden kokemista ja nimeämistä.

Aikamme mantra ja klisee on "elä hetkessä mutta ennakoi missä sinun pitäisi olla 5 minuutin päästä."
Mindfulness ja erilaiset buddhalaiset metta-harjoitukset ovat esimerkkejä siitä miten ihmiset yrittävät herätellä kokemuksellisuuttaan, tuota liiallisen rationaalisuuden vaientamaa, tukahduttamaa, ääretöntä maailmaa.

Kokemuksellisuus ja rationaalisuus joutuvat toistensa kanssa tukkanuottasille nimenomaan rationaalisuuteen sisältyvän hallinnan tarpeen kanssa. Että jokin asia voi rationaalisuuden näkökulmasta saada hahmon, se pitää paloitella, lokeroida ja pitää purkissa niin kauan, että kaikki näytteet on saatu kerättyä. Hallinta on tietyllä tavalla vastaanottamisen vastakohta, ja kokemuksellisuus on vastaanottamista, vastaanottimena olemista.

Kokemus on hauraudessaan mahdollista kadottaa, se pelkää suurennuslasia, vielä enemmän pinsettejä. Tunteiden kohdalla on tieteellisestikin todettu, että mikäli vaientaa yhden tunteen, vaimentaa samalla kaikki tunteensa. Herkkyys, joka niitä kaikkia yhdistää, on kuin valoa pelkäävä hämärän eläin. Se tulee esiin vasta kun sen hahmo saa elää rauhassa ilman, että sitä kyseenalaistetaan, tai että sen arvoa ei tunnustettaisi. Hämäräeläin on omanarvontuntoinen ja pitää kiinni yksityisyydensuojastaan.

Ilolle on siis minun elämässäni tullut tilaa, koska on löytynyt lupa uskoa, että sillä mitä tekee, on todellakin korvaamaton, ikuinen merkitys. Sitä ei tarvitse eikä sitä voi ymmärtää intellektuaalisesti järjen työkaluilla vaan se koetaan. Se jälki, jonka jätän maailmaan tänään, elää ikuisesti. Ja se elää omaa elämäänsä; sen pahuus tai hyvyys kertaantuu, leviää ja mennessään lumipallona kerää sitä samaa voimaa, jolla se on lähetetty matkaan. Hyvää tai pahaa.

Välillä vielä herää ajatus, enkö olisi voinut ymmärtää tätä mitenkään helpommin? Silloin kuulen vastauksena Tommyn sanat: "Minun vastoinkäymiseni ovat rakkaudella minulle räätälöidyt." Tämän kaiken piti tapahtua, asiat eivät olisi voineet mennä millään muulla tavalla. 

Marieholm IF remppa jatkuu

Sitten viimeisen remonttipostauksen on vierähtänyt tovi.

Viimeksi työn alla oli vanhan kontaktiliiman irrotus kyljistä. Ja se oli kyllä totuudenmukaisesti kaikkein ärsyttävintä hommaa, mitä olen koskaan tehnyt. Psyykkisestikin melko rasittavaa, koska kaikessa suojavarustuksessa edettiin neliösentti kerrallaan käsillä hieroen. Kolmet kumihanskat sain hangattua puhki ja samalla koitin karhunkieltä, erilaisia harjoja, sikliä, hiekkapaperia, mutta homma eteni parhaiten ihan käsin. 

Se homma tuli sitten kuitenkin ajan kanssa valmiiksi ja lopputulos oli itseä tyydyttävä. Sen jälkeen vuorossa oli tiivistettävien kansihelojen irroitus. Sieltä lähti irti keulakaide, kaidetolpat ruffin takaseinään asti, genuan jaluskiskot, ikkunat sekä katon tartuntakahvat.

Hävityksen kauhistus

 Näin päästiin käsiksi myös ruffin katon vaurioon, joka oli paapuurin puolen katolla tartuntakahvan keskikohdalla. Katto oli noin kämmenen kokoiselta alueelta iskun voimasta painunut sisään, tartunkaide oli vääntynyt ja myös sisäkatossa näkyi alue, joka oli tullut puoli senttiä sisään. Kyseessä oli ollut siis ihan kunnon tärsky, koska vauriot olivat tätä luokkaa.  

Painunut kohta hiottiin huonosta paikkauksesta, irtotavarasta ja siistittiin paklausta varten. Täyttö tehtiin lasikuitupakkelilla, koska epoksin päälle ei topcoat ota kiinni. Sisäpuolelta murtunut katon kohta "liimattiin" epoksitäytteellä ja "tunkattiin" sopivalla pattingilla korotuspuristukseen. Sisäpuolelta katto ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että sinne olisi päässyt vettä vaurioittamaan rakennetta.

Lasikuitupaklattu ja hiottu

Kun ulkopuolen täyttö oli tehty, pinta hiottiin ja päälle vedettiin mallin mukaan sävytettyä topcoatia. Sitä Helsingissä tarjoaa Decoväri Aleksiskivenkadulla. Vein sinne yhden avotilan luukuista malliksi ja tekivät kilon valmista topcoatia, jolla sitten kaikki paikkaukset hoidettiin. Aikaansaatu sävy oli oikein onnistunut vaikka koko kansi on alkuperäisestä luonnollisesti haalistunut.

Genuan kisko ennen sikaflexin lisäämistä ja kiinnitystä

Näiden hommien lomassa tehtiin myös helojen läpivientien kosteussulku epoksilla. Genuan kiskoihin oli hankittava uudet pultit ja myös kaidetolppien kiinnityspulteista osa uusittiin hapettumisen takia. Genuan kiskojen pulteista kolme oli myös katkenneita, joten uusiminen tuli todella tarpeeseen.Tiivistys tehtiin sikaflexillä, vaikka jotkut suosittelevat hommaan erityisesti butyyliteippiä.

Sisällä päästiin sitten maalaus ja liimaushommiin. Alunperin IF:ssä sisäpuolen verhoilua on ollut myös jalkatilan kyljissä, mutta itse ajattelin vain maalata laidat uudella valkoisella topcoatilalla ja jättää ne sellaisena näkyviin. Siten päädyttiin vetämään kaikki verhoilematon pinta luonnonvalkoisella topcoatilla. Kaikki maalaukset eivät onnistuneet täydellisesti vaan pitkästä maalausajasta johtuen osan satsien kovettajat eivät jakaantuneet tasaisesti. Siinä kannattaa olla tarkkana, meillä hyväksi osoittautui maalikaupan mitta-astiat sekä kovettajalle lääkemittaruisku. Näin tarkka prosenttimäärä saatiin aina oikein ja seosta opittiin sekoittamaan myös maalauksen lomassa säännöllisesti, jolloin kovettaja jakaantuu tasaisesti kaikkialle.

Liimattua sisäseinän katetta

Sisäseinien uuden katteen liimaukseen sain avuksi kaverin, joka oli tehnyt samanlaisen projektin omalle veneelleen. Siitä oli korvaamaton apu, koska tällaiseen projektiin ryhtyessä homman vieraus on suurin vihollinen. Se muodostaa tehtävästä härkäsen, joka helpottuu heti kun pääsee kokeneessa seurassa hommassa käyntiin. Uusi matto oli ohuempaa kuin vanha, mutta pinnaltaan miellyttävää ja helppoa käsitellä. Itse liimaus on kuitenkin keskittymistä vaativaa, ja kannattaa kuivaharjoitella. Me saimme kaksi suurinta ja vaikeinta vuotaa seinään ilman suurempia hukkapaloja, mutta hermoja repivää touhua tuo liimaaminen kyllä on. Käytimme reilusti liiman ohenninta, joka auttoi merkittävästi levitystä ja sai myös lopputuloksesta tasaisen. Vielä on kuitenkin kuusi palaa liimaamatta. Katsotaan miten kesä tästä etenee.

Tässä vaiheessa projektia halusin korottaa keulapiikin punkkien tasoa kymmenellä sentillä, koska silloin niiden leveys kasvaa ja alapuolen lokeroiden tilavuus kasvaa samalla. Olen jo katsonut Cipax-yrityksen kautta sopivaa vesitankkia jonka ajattelin sijoittaa keulapunkan alle. Se vaatii kuitenkin jonkin verran korkeutta. Irrotin siis rälläkällä vanhan laminaatin palaset, joihin punkan vaneriset pohjat oli aemmin niitattu.

Sisäpohjan topcoat vedetty, edessä juuri laminoidut punkkien alatuet.

Uudet tuet tein puusta, laudasta sahasin sopivaan profiiliin kyljen muotoa vastaamaan ja laminoin katkokuitumatolla kiinni kylkeen. Homma onnistui hyvin ja tuet maalattiin vielä topcoatilla yli. Punkkien paino ei kuitenkaan lepää yksin näiden sivutukien varassa vaan myös lokeroiden pystylaipioiden ja sisäänpäin kaartuvien kylkien päällä, kun vanerit sahataan muotoonsa. Tukien uusimisen myötä koko keulaosan vaneriosat menivät kuitenkin myös uusiksi, koska pystytuet jäävät kymmenen senttiä liian mataliksi ja päällilevyt liian kapeiksi, kun leveyttä tulee lisää. Uutta tiikkivaneria saa kuitenkin muutamasta paikasta. Laajin valikoima lienee tuolla Lahdessa sijaitsevassa Träimportissa, joka myy eripaksuista venekäyttöön tarkoitettua tiikkivaneria.

Helat kiinnitettiin takaisin ennen maton liimausta. Aiemmassa postauksessa kerroin alavantin kiinnityshelan uusimisesta ja sellaiset hankittiin. Mitään vastaavaa kunnollista ja kestävää helaa ei kuitenkaan löytynyt valmiina vaan teetin ne mittojen mukaan Espoon erikoishitsauksessa Kirkkonummella happoteräslevystä. Laatu oli hyvää ja mitat täsmäsivät annettuihin. Myös ne pultattiin ja tiivistettiin muiden kaidehelojen ja kiskojen kanssa kanteen kiinni. 

Ikkunat olivat jonkinasteinen murheenkryyni, kun halusin uusia kaikki mahdolliset tiivisteet, jotka olivat kaikki sen reilu 40-vuotta vanhoja. Vastaavaa kumitiivistettä ei kuitenkaan löytynyt Etrasta eikä muistakaan pk-seudun kumiliikkeistä. Olin jo laittamassa sinne solukumisia vastineita väliin kunnes otin sitten yhteyttä Tanskaan Erteciin, joka tekee vielä myös uusia ikkunoita IF-veneisiin. Heiltä sain vinkin, että HR-parts tuottaa kuitenkin edelleen samoja tiivisteitä metritavarana, joten sain tilattua uudet tiivisteet. 

Niiden pätkiminen oli taas hermoja raastavaa, koska tiivisteen täytyy olla juuri oikean mittainen, että päät saa liimattua tasaisesti toisiinsa. Joku kokenut ikkunantiivistäjä olisi varmasti nauranut partaansa sähläystäni seuratessaan. No tulevaisuuden projekteissa tiivisteen katkominen menee kuitenkin jo helpommin. Liimasin kontaktiliimalla sopivat palaset karmeihin kiinni, mutta tiivisteen ja laidan väliin en laittanut mitään liimaa, vaikka aiemmat oli selvästi liimattu kiinni myös veneen seinään. En usko, että se oli kuitenkaan ollut niinkään tiiveyden takia kuin asennusta helpottamaan. 

Kävin sitten ruuvaamaan karmeja, mutta koska olin yksin matkassa, jouduin hieman taiteilemaan. HR-partsin sisätiiviste on 3 milliä paksumpaa kuin vanha ja koska minulta puuttuivat apukädet painamaan karmia ulkopuolelta, jouduin käyttämään väliaikaisia pidempiä ruuveja karmin "vetämiseen" lähemmäksi, minkä jälkeen sain varsinaiset ruuvit paikoilleen. Lopputulos oli yllättävän hyvä, ja nyt odottelen vain kunnon sadetta tai kunnon tuulta, että päästään katsomaan miten ne pitävät vettä, kun sitä tulee ämpärikaupalla ja kunnon paineella. Ikkunan kuuluu olla tiivis, vaikka sen päälle heitettäisiin puoli kuutiota kerralla. Sellaisia olosuhteet avomerellä välillä voivat olla.

Veneen sisäpilssi oli myös tarkoitus tiivistää ennen vesillelaskua ja se maalattin kahteen kertaan Hempelin Light primerillä. Alunperin olin ajatellut tehdä maalauksen halvemmalla Teknoksen vastaavalla pohjamaalilla Inerta 5:lla, mutta K-rauta vitkasteli niin paljon tilauksen hoitamisessa, että ostin Motonetistä Hempeliä. Vielä viimeisessä maalauksessa onnistuin kaatamaan maalipurkin veneen pilssiin, mutta vaikka tietysti ärräpäät tärisivät, kun makasin polvet ruvella huonossa asennossa kauhomassa liikaa maalia pilssistä purkkiin, se oli toisaalta paras paikka jonne purkki saattoi kaatua. Kun kaikki ylimääräinen saatiin kerättyä ja levitettyä, sitä oli taatusti joka paikassa ja vielä hyvin peittävä kerros.

Vene vielä ilman vahaa ja ikkunoita.

Ulkopuolelta vene vahattiin Autoglymin vahoilla mutta pohjaan ei tänä vuonna koskettu, koska vastaisuudessa olisi mukava tehdä kunnon pohjanputsaus, johon ei tänä keväänä ollut ajanpuutteen takia resursseja lähteä. Vastaisuudessa kylkien kiillon palauttamisessa olisi myös mukava kokeilla myllyttää niitä hankaustahnalla ja kunnon tehokkaalla kiillotuskoneella. Katsotaan jos siihen päästäisiin ensi keväänä.

Vene laskettiin veteen ja nyt se odottaa siirtoa Helsinkiin kotisatamaan. Ulkoa vene näyttää ihan oikealta IF-veneeltä, mutta sisukset puuttuvat täysin. :) Tänä kesänä ehdin ehkä ruuvata joitakin vaneriosia paikoilleen, mutta uusien osien muotoon sahaaminen ja ruuvaaminen jäävät vielä ensi talvehtimisen ajalle. Tänä kesänä purjehditaan kevyellä päiväpurrella.

Kelluva vene, tyhjä mieli.

Tällaista projektia harkitsevalle voin sanoa, että kannattaa ruveta, mutta ajankäytön vuoksi kannattaa vene saada mahdollisimman lähelle, jotta pendlaamiseen käytettävän ajan voi käyttää itse projektiin. Meillä matka veneelle kesti tänä keväänä tunnin suuntaansa ja tämä oli projektin suurin rajoittava tekijä.

Jatkoa kuitenkin seuraa...

IF-veneen remontin alku

Lupailin yksityskohtaisempaa kuvausta tuosta IF-veneen remontista, joka on työn alla.

Alla näkyvissä kuvissa näkyy tuo kunto, jossa vene kun se ostettiin. Puuosat olivat kohtalaisen hyvässä kunnossa eikä veneestä löytynyt mistään puolelta mitään homeeseen viittaavaa. Sisäkyljissä olevat vinyylimatot olivat kuitenkin melko tummuneet ja kulahtaneet, samoin kuin lattiassa oleva alkuperäinen muovimatto.

Ensin vene tyhjennettiin kaikesta irtilähtevästä tavarasta. Purjeet, patjat ja kaikki irtaimisto tuotiin pesua ja tuulettamista varten kotiin. Kerrostalokolmion ullakkohäkki on kovassa käytössä.

Tyhjentämisen jälkeen alkoi sisustuksen purku. Tiikkivanerit on IF-veneissä liitetty toisiinsa näkyviin jäänein ruuviliitoksin, mikä on hieman viimeistelemätön tapa rakentaa veneen sisustus. Purkamisessa se on kuitenkin siunaus, niin helposti eri palat lähtivät irti ja ne oli helppoa kuljettaa veneestä pois omaa huoltoaan odottamaan.
Kannella vene näytti myös kohtalaisen hyväkuntoiselta. Vasemmassa kansirakenteen kulmassa oli kuitenkin selkeä paikallinen vaurio, josta aikaisempi omistaja kertoi, että siihen oli kaatunut talvitelakoinnin aikana puu. Joku oli yrittänyt paikata vauriota Bilteman gelcoat massalla, mutta työ oli jäänyt vaillinaiseksi ja vesi oli päässyt lasikuidun sisään. Tämä tuli esiin myöhemmin katon sisäpuolella.

Kansi ennen remonttia, ruffin vaurio oikealla ikkunoiden kohdalla.

Vaurio on kuitenkin hyvin paikallinen ja korjattavissa. Keulakaiteen kiinnityksessä oli selkeää välystä ja sen kiinnikkeet olivat sisäkaton verhoilun alla piilossa; niihin ei oltu luultavasti koskettu 40 vuoteen. Samaten alkuperäiset tartuntakahvat kajuutan katolla olivat selkeästi vaihtamisen tarpeessa.


Maston jalka vaikutti hyvältä ja täysin ehjältä. Näissä pienemmissä lasikuituveneissä, joissa masto ei mene kannen läpi veneen pohjaan kiinni vaan seisoo veneen katolla, rakenne voi vaurioitua lähinnä vääränlaisesta käytöstä. Mastoa tukevat sivuilta vanttivajerit ja eteen ja taaksepäin harusvaijerit, jotka ovat kaikki kannessa kiinni. Mikäli ne kiristää liian tiukalle, se synnyttää maston jalkaa luonnottoman paineen, joka pienessä mittakaavassa voi synnyttää halkeamia kannen pintaan tai vakavammassa tapauksessa murtaa palkin, joka tukee mastoa sen alla vaakasuunnassa. IF veneessä maston kohdalla on myös runkoon kiinni lasikuitumatolla laminoitu vanerinen päälaipio (kuvissa valkoinen), joka toimii rungon kiinteänä jäykisteenä ja tukee sekä mastoa että vanttien kiinnityskohtia.

Vanttien rustilevy päälaipion takana styyrpuurin kannen alla

Vantit IF-veneessä ovat ainoastaan kannessa kiinni, mikä ei ole kaikkein kestävin vaihtoehto. Siksi IF-luokkasääntöihin on 90-luvulla lisätty lisäys, että veneen sisälle saa rakentaa ylimääräisen tukirakenteen juuri rustien (vanttivajerien kiinnityskohdat) kohdalle jäykistämään runkoa. Kovassa kisassa isoilla purjeilla runko on näistä kohdista kovalla rasituksella ja saattaa vanhemmissa veneissä jopa painua kyljistä sisäänpäin lommolle. Tässä meidän ostamassamme veneessä kyljet ovat kuitenkin kauniilla muodolla, johtuisiko osin siitä, että veneellä ei ole ilmeisesti juurikaa kisattu, miikä näkyy kannen helojen sijoittelusta sekä siitä, että veneessä ei ole esimerkiksi ollenkaan spinaakkeri (pallopurje) -varustusta.

IF:n vanttien rustit on kuitenkin tuettu kanteen kunnollisilla vastakappaleilla, jotka jakavat rasitusta suuremmalle alueelle. Saa myös nähdä tuleeko jossain välissä tulevina vuosina tarvetta tai intoa tehdä tuo lisätuentaprojekti. Siinä laminoidaan jäykistettyä sekä kannen suuntaisesti että laipiomaisesti kohtisuoraan veneen sisäkylkeä vasten. Tästä linkistä löytyvät IF:n luokkapiirustukset, joiden viimeisellä sivulla on myös piirustus tuosta hyväksytystä lisäjäykisteestä. 

Samaten Ruotsin IF-yhdistyksen sivuilta löytyy suositus, että alavantin rustirauta uusittaisiin uudenmalliseen helaan, joka suuntaa alavanttiin tulevaa rasitusta paremmin kuin alkuperäinen. Harvat IF-veneiden mastojen kaatumiset/katkeamiset ovat kuulemma johtuneet juuri tämän helan pettämisestä/vääntymisestä tai jopa irti repeytymisestä. Tämän uusimistyön haluan tehdä ensi tilassa.

Vinyylimaton irrotus, altapaljastuneet genuan jaluskiskon ruostevanat

Kun vanerinen sisustus oli ruuvattu irti, pääsi veneessä helposti käsiksi alkuperäisiin vinyylimattoihin, jotka oli liimattu veneen kylkiin, kansirakenteen seiniin ja lattiaan kontaktiliimalla. 40 vuotta vanha kontaktiliima oli vielä paikoin hyvin kiinni mutta osin se lähti iloisesti repimällä. Onneksi itse materiaali ei ollut hapertunut vaan tuli kokonaisena repimällä irti. Katossa vinyylimatto oli liimattu ohuille vanerilevyille, jotka oli sitten ruuvattu kattoon kiinni. Tämä on rakenteena inhimillinen, koska myös maton vaihtamisen pystyy tekemään muualla kuin veneessä ja sen jälkeen palauttamaan palaset paikoilleen. Se myös helpottaa sisäkaton alla olevien sähköjohtojen huoltamista ja käsiksi pääsyä.

Maton alta paljastuivat kaikki kannen läpiviennit, joista osa oli vahvistettu kunnon vastakappalein, mutta esimerkiksi keulakannen pääknaapia, johon esimerkiksi hinaustilanteessa kohdistuu mittavaa rasitusta, ei oltu tuettu kannen alla mitenkään. Myöskään heiluvaa keulakaidetta ei ollut tuettu alunperin kunnolla ja kiinnikkeet näyttivät siltä, ettei niihin oltu koskettu veneen valmistumisen jälkeen.


Veneen pisimmät genuan jaluskiskot ovat kannella partaan varvaslistassa kiinni ja ne eivät ole ilmeisesti olleet enää viimeisinä vuosina täysin vesitiiviit, koska sisäkyljessä maton alta paljastui selkeät ruostevanat, jotka ovat syntyneet kun jaluskiskon ruuvien välistä on pääsyt merivettä sisään. Tämäkin kiinnike on nyt hyvä uusia kun ruuveihin pääsee käsiksi ja aukot voi tiivistää uusien ruuvaamisen yhteydessä.

Sisämaton irrottamisen yhteydessä oli pakko irrottaa myös alkuperäiset alumiiniset ikkunan pokat. Ne nayttivät hieman nuhjaantuneilta mutta täysin ehjiltä. Alkuperäiset tiivisteet ovat kuitenkin nähneet jo paljon jo uusien tiivisteiden hankkiminen on tässä vaiheessa vielä arvoitus. En ole myöskään tutkinut voiko alumiinisen raamin ja lasikuidun saumaa tiivistää ihan vain sikaflex-massalla, joka pursotettaisiin ikkunan ja seinän väliin. Tämä jää vielä nähtäväksi. 

Kaikissa näissä remontin vaiheissa google on ollut kovassa käytössä. Itselleni valtavaksi avuksi, ohjeeksi, lohduksi ja toivoksi ovat olleet nuo Ruotsin IF-liiton sivut, mistä veneen rakenteen erityisluonne on selkiytynyt oikein hyvin. Samaten on tullut tutuksi venetsialaisen (?) miehen ylläpitämä aivan mahtava blogi, jota hän kirjoittanut rungoltaan täysin vastaavan Marieholm 26 veneen entisöinti- ja kunnostusurakasta. Hän pitää blogia sekä italiaksi että englanniksi ja on myös listannut sivuilleen paljon videoita esimerkiksi tuon jaluskiskon vaihtamisurakasta. Aivan mahtavan hienoa, että hän on jaksanut nähdä vaivaa ja hänen kokemuksistaan ja kuvauksistaan on tälle minun projektilleni valtavan suuri apu. Toki täytyy sanoa, että tällaista omistautumista osoittava on todellinen Marieholm veneiden intoilija ja omistautuja.

IF veneen pilssi painokölin takapuolella istumalaatikon alla.

IF-veneen rakenteesta sen verran, että Ruotsissa on erityisesti 1970 ja 1980 luvuilla rakennettu paljon lasikuituveneitä, joissa on sisäänlaminoitu köli. IF vene on tästä esimerkki, muita esimerkkejä ovat esimerkiksi Vindö-veneet ja Hallberg Rassy. Rakenne on huoltovapaa kunhan siitä pitää huolta. Pulteilla kiinnitetyssä "erillisessä" kölissä on omat haasteensa mutta rungon sisään laminoitu köli on tarkka siitä ettei painolastin ja rungon väliin pääse mitään kautta vettä. Lasikuitu imee vettä mikäli sille ei tehdä kunnollista vesieristystä. Gelcoat pinta, joka lasikuituveneissä näkyy ulospäin, ei ole täysin vesitiivis, joten vedenpinnan alapuolella käytetään vesieristyksenä epoksimaalia. Samaten vesieristys on tärkeää tehdä myös rungon sisäpuolella, koska tämän rakenteen veneissä on luonnostaan hyvin syvä, vettä keräävä pilssi, jossa on monia hyviä puolia mutta myös se piirre, että pilssissä seisoon aina pieni määrä vettä jota kerääntyy esimerkiksi kondensaation seurauksena. Seisoessaan veneen sisällä, vesi aikaa myöten löytää rakenteen pienetkin huokoset ja halkeamat, joiden kautta se painovoimankin vaikutuksesta jatkaa matkaansa kölin rakenteeseen.

IF:ssä veneen sisäpuolen pohja on jätetty alunperin topcoat-pinnalle (= gelcoat + parafiini), joka on maalattu suoraan laminoidun lasikuidun päälle. Se ei ole sataprosenttinen vesieristys, mutta sen päälle on helppoa maalata kaksikomponenttisella epoksimaalilla, jolloin kosteus ei pääse rakenteisiin.

Tähän vesieristysprojektiin hyvää osviittaa olen saanut suomalaisen pariskunnan blogista, jossa he purjehtivat ja kunnostavat Hallberg Rassy 29 venettään. Heidän 12 vuotta nuoremmassa veneessään paljastui juuri tuo kuvaamani kosteusvaurio kölin sisällä ja miten se sittemmin oikeaoppisesti ja perinpohjaisesti korjattiin. 

Työlistaa riittää:
- sisustuksen purkaminen

- mattojen irrotus
- vanhan liiman irrotus kyljistä ja katosta
- vanhojen kannen läpivientien irrotus, reikien puhdistus ja epoksitiivistys
- katon tartuntakahvojen irrotus ja vaurion avaaminen lasikuitupintaan asti
- uuden topcoat-pinnan maalaaminen vaurion kohdalle + hionta, vesihionta, hankaustahna,vahaus
- kansihelojen kiinnittäminen uudelleen ja tiivistäminen sikafelxillä
- uuden maton liimaus sisäkylkiin ja kansirakenteen seinään
- uuden maton liimaus kattolevyihin
- sisäpuolisen vedenalaisen osan vesieristys maalaus
- ulkopuolisen rungon tarkistaminen
- sisustuksen vanerikappaleiden siistimishionta ja teak-öljyäminen
- sisustuksen uudelleen kiinnittäminen
- pentterin rakentaminen
- uuden vesitankin kiinnittäminen
- uudet sähköt
- rungon ja kannen uusi saumaus
- veneen pesu ja vahaus ulkopuolelta
- pohjan myrkkymaalaus/virkistys karhennus

Tässä vaiheessa työn alla on tuo liiman poisto, joka on suoraan sanottuna vittumaista puuhaa. Liiman liuotin, ksyleeni, levitetään liiman päälle, minkä jälkeen liiman kuuluisi irrota hieromalla. Osin näin. Osin se kuitenkin istuu kyljessä niin tiukassa, että paksut kumihanskat ovat hieromisesta jo lähes puhki. Otan seuraavaksi läyttöön akkuporakoneeseen kiinnitetyn teräsharjan, jolla kuopsuttelen tiukimpia kohtia. Poistoon tarjottava erityis toffeelaikka oli maalauserikoisliikkeessä noin 50 € joten koitetaan nyt vielä muita konsteja. Töitä tehdään lisäksi vahvassa suojavarustuksessa. Ksyleenin paljaaltaan hengittäminen ei ole lainkaan terveellistä. Homma kuitenkin etenee ja lohdullista on, että kaikki muut hommat tämän jälkeen ovat mukavampia.

Venehommia

Hankimme maaliskuussa kolmen vuoden tauon jälkeen purjeveneen. On ollut ihan hyvä (kai), että on ollut muutaman vuoden ilman venettä. Nyt osaa paremmin tunnistaa, että se on itselle sellainen ilon lähde ja intohimo, että siitä täytyy osata pitää kiinni. On tärkeää olla uskollinen ilon lähteille. Jos jokin asia tuottaa kestävää iloa, se kannattaa pitää elämässä.

Mutta kun purjehtija hankkii oman veneen, hän siirtyy turistista vastuuasemaan. Se on sitoutumista uuteen "perheen jäseneen," vaikka tämä voi maallikosta kuulostaa vähintäänkin epäilyttävältä. Veneen pitäminen on kuitenkin aika kokonaisvaltainen asia, koska se vaatii hieman huolenpitoa vuoden ympäri. Samalla näillä leveyspiireillä se myös pakostakin värittää lyhyttä kesää aika tavalla.

Mutta se on sellainen elämäntapa; merielämä ja veneen kunnostus.
 
Nyt maaliskuussa vastaan tuli siis vene, joka oli sopivan hintainen ja sopivassa kunnossa. Päällimmäinen ajatus oli varmistaa, että päästään ensi kesänä vesille, mutta kun vene on nyt telakalla ja hallissa, alkoi samantien myös ajatustyö mitä kunnostustöitä kannattaa hoitaa saman tien kun olosuhteet ovat kohdallaan ja vene ollut pidempään maalla kuivumassa.

Kyseessä on 1974 rakennettu kansainvälinen kansanvene, IF. Se on 7.9 m pitkä ja 2,2 m leveä, painaa 2150 kg. Purjeveneeksi siis melko pieni, mutta näppärä. Vene on valmistettu Ruotsissa Marieholms-Brukin veistämöllä Gnosjössä Smålannissa. 

IF on edelleen yksi suurimpia Ruotsin, pohjoismaiden ja Alankomaiden veneluokkia. Pitkökölinen, suuntavakaa ja silti suhteellisen ketterä vene, joka purjehtii hyvin sekä saaristossa että avomerellä. Paljon näitä purjehtii myös Pohjanmerellä, missä olosuhteet ovat raaemmat kuin Suomen rannikoilla. Veneessä ei ole sisämoottoria vaan ulkolaitamoottori, spartalainen vanha kakstahti Johnson. Se menee jossain vaiheessa vaihtoon, mutta ensin pitää kunnostaa itse vene.


Kun sitten mietin mistä kunnostamisen aloittaa, kirkastui nopeasti, että tärkeintä tässä vaiheessa on varmistaa rungon vedeneristys ulkopuolelta ja sisäpuolelta ja sen lisäksi käyttää hyväksi telakointi hallissa ja kunnostaa veneen sisätilat hieman raikkaammiksi.

Samalla hommiin ryhtyessä syntyi ajatus kirjoittaa pientä historiikkia veneprojekteista ja erityisesti näistä kunnostuksista. Ne ovat olleet elämän suolaa ja hyvä tilaisuus oppia kädentaitoja, erityisesti pintakäsittelyä. Jokainen purjehtija lähtee liikkeelle omasta taitotasostaan ja oppii joko samalla ahdistuen tai itseään armahtaen. "Oppirahat täytyy kuitenkin jossain paikassa maksaa."

Keväällä 2008 olin Suomen Veneilyliiton nuoriso-ohjaaja koulutuspäivässä kouluttamassa liiton jäsenseurojen nuorisovastaavia ja siellä eräs toinen liiton kouluttaja kertoi omasta ensimmäisestä veneestään: "Ja sit mää päätin et ny mää hanki se paati..." Olin itse juuri täyttämässä 25 vuotta ja rahaton yliopisto-opiskelija. Silloin kuitenkin itsekin aloin ajatella, että olisikohan se seuraava askel. Otin maksimit opintolainaa, loput velkaa äidiltä ja ostin itselleni H-veneen.

Vanha H-veneeni 30.3.2008, kun kaupat oli juuri tehty

Kolmea venettä kävimme katsomassa ja kolmannen juuri ostimme. Iski into enkä tinkinyt tarpeeksi, mutta vene oli kunnoltaan seuraavaan vaihtoehtoon verrattuna niin siisti, että sitä ei myöskään halunnut päästää ohitse. Vene oli 1970-luvun Arteknon H-veneitä, siinä oli vanha kakstahtimoottori, purjeet hieman venähtäneet ja sähköt alkuperäiset. Mutta runko oli ryhdissä, uudet patjat, uusi masto ja pohja oli kohtuullisessa kunnossa. Teimme kaupat. 

Purjeen paikkausta kotikonsteilla

Siitä sitten alkoi mietintä mitä seuraavaksi tehdään. Koko vene tyhjennettiin silloisen tyttöystäväni 35 neliön asuntoon, joka oli jo muutenkin suhteellisen täynnä tavaraa. Kaikki irtilähtevät tekstiilit pestiin ja purjeet tuotiin veneestä pois. Niissä oli vähän paikkaamista, johon kävin ennakkoluulottomasti tyttöystävän Singerillä tms.Oli kone ihmeissään ja neula katkesi muutaman kerran, mutta niin sai isopurje vielä pari vuotta elinaikaa.

Paikkamaalatut kohdat

Seuraavaksi oli vuorossa pohja. Köli oli hieman ruosteessa ja arvailin ryhtyä joko hiomaan sen täysin auki (hiekkapuhallus oli opiskelijabudjetilla liian kallis vaihtoehto) tai sitten ottamaan vain ruostuneet kohdat auki, vetämään vesieristyksen epoksimaalilla ja sitten antifouling (myrkky) -maali päälle.

Vesieristyksessä on se idea, että pinnan tulee olla kattava ja aukoton, hengittämätön pinta. Siksi se tehdään kaksikomponenttisella epoksimaalilla, joka muodostaa veden läpäisemättömän kalvon kaikelle vedenalaiselle veneenosalle. 

Päädyin käsin siklillä raaputtamaan kaiken vanhan hilseilevän myrkkymaalin pois pohjasta. Joka on sen joskus tehnyt, tietää, että se on vähän sottaista puuhaa. Käytin toki maskia ja käsineitä, mutta pölyn määrä on melkoinen.

Myrkyllinen venemies

 Myrkyn alta tuli vastaan hyvin kova ja tasainen epoksipinta, johon en enää kajonnut vaan totesin, että se oli tarpeeksi kattava ja enimmäkseen halkeilematon, joten keskityin vain paikkaamaan muutamat kohdat hempelin epoksi pohjamaalilla (Light Primer) ja päälle vedettiin yacht primer, jonka ajattelin tuovan myrkkymaalille hyvän tartuntapinnan. Minulla kun ei ollut tietoa minkä laadun tai valmistajan epoksimaalilla esille tullut pinta oli alunperin vedetty ja yacht primeriä voi käyttää myös ns. tartuntamaalina kakskomponentti maalin ja antifouling maalin välissä.

Vesiraja oli konstikas, koska siihen oli joku viisas vetänyt jonkinlaisen teipin, joka oli kohdin todella tukevasti kiinni ja toisaalla ropisi irti kokonaan. Päädyin irrottamaan ne kohdat, jotka irti lähtivät ja maalasin vesirajan primerillä yli perässä, missä huomasin todellisen vesirajan olleen toivottua korkeammalla. Konsti oli hieman huithapeli ja korjattiin heti vuoden päästä, mutta tässä vaiheessa se tuntui hyvältä ajatukselta.

Vesirajan ratkaisu perässä

Samanaikaisesti veneprojektin kanssa opiskelin sosiologian kandintutkintoa Jyväskylässä ja vietin kaiken vapaa-ajan Helsingissä tyttöystävän luona ja Espoossa veneen alla. Tyttöystävällä oli onneksi auto, jolla sain hurruuttaa länsiväylää ja kuskata köysiä, patjoja, turvavälineitä ja kannettavaa kemiallista wc:tä paikasta toiseen.

Vesillelaskua odotellessa 26.5.2008

H-veneen sisätila

Loppujen lopuksi vene saatiin vesillelaskukuntoon 26.5. ja vesillelaskun jälkeen masto, purjeet ja spartalainen Nissan paikoilleen.  Sisältä veneeseen ei tuona keväänä tehty juuri muuta kuin tyttöystävän ompeemat uudet verhot. Muutoin sisustus sai jäädä siihen kuntoon, jossa vene oli ostettaessa.

Seuraavana keväänä olinkin sitten sormi suussa kun vene telakoitiin syksyllä tyttöystävän perheen mökin läheiselle telakalle Porvoon Emäsaloon, mutta parisuhde lähtikin alta vaikka vene ei. Olin siis tilanteessa, jossa minulla on koti Jyväskylässä, vene Porvoossa ja laituripaikkamahdollisuus setäni maatilalla Turun saaristossa. Eikä autoa, jolla päästä venettä hoitamaan ja varustamaan.

Tolpan pystytystä

No. Ensin veneelle piti valmistaa paikka sedän rantaan. Sitä varten sopivalle etäisyydelle rannasta oli lyötävä tolppa, johon peräköyden saisi kiinni ja keulan laituriin.
Poiju ei houkutellut, kun pohja on upottavaa leijua ja ketjun pituutta vaikea siksi arvioida. Tolpan pystytykseen oli ruvettava kevätjäiden aikaan, jotta tolppa pystyttiin tuomaan paikalle, nostamaan pystyyn ja ujuttamaan se syvälle leijuun, niin että se paikallaan pysyisi.

Työhön käytiin vanhan liiton konsteilla, jotka saaristossa on osattu iät ja ajat. Rannasta katsottiin suora lepän runko, joka kaadettiin, oksat karsittiin ja raahattiin runko tapahtumapaikalle. Metrin verran sahasimme runkoa lyhemmäksi, mutta silti sillä oli pituutta noin 7 metriä. Talkoisiin värvättiin koko lähisuku ja miehissä ja naisissa runko nostettiin hakattuun avantoon pystyyn ja alettiin hivuttaa sitä liejuun. Homma vaatii niin sanotusti fysiikkaa ja tupakkia, mutta valmista tuli.

Massan fysiikkaa

Sitten pitikin aloittaa itse veneen kunnostus. Opiskelijan rahat ovat aina keväisin loppu ja menin kahdeksi viikoksi päiväkotiin sijaiseksi, että taloutta saatiin hieman kasaan.

Auton sai isältä lainaan ja vietin syntymäpäiväni mukavasti Porvoossa telakalla jatkaen siitä mihin edellisenä keväänä olin jäänyt.

Hyvää syntymäpäivää Minulle!

Vesiraja oli edelleen huonosti ratkaistu ja päädyin repimään koko teipin vesirajasta irti ja valmistelemaan sen maalattavaksi. Vesirajasta löytyikin pieniä osmoosin esioireita, jotka olivat olleet teipin alla piilossa.

Osmoosin alku ja loppu.

Osmoosi eli lasikuiturutto tarkoittaa sitä, että lujitemuovin lasikuitukerrosten väliin on päässyt jotain kautta vettä, yleensä haljenneen pintamaalin läpi, ja se on alkanut ns. kukkia muodostaen kuplia, jotka rikkovat purjeveneen valkoisen gelcoat pinnan. Tämä on aina perin ikävä yllätys, koska vettynyt lasikuitu menettää lujuutensa ja se voi myös märkänä jäätyä rikki, kun vesi lujitemuovin sisällä laajenee. Kun vaurio nyt saatiin paljastettua ja revittyä auki, se sai jäädä vielä kuukaudeksi kuivumaan kevätaurinkoon.

Seuraava reissu Emäsaloon olikin helpommin sanottu kuin tehty. Oli tiedossa, että koska minulla ei ollut veneelle mitään laituripaikkaa Porvoon ja Rymättylän välillä, lähtitisin suoraan vesillelaskun jälkeen siirtopurjehtimaan veneen länteen.

Tunnelmointia telakalla, oma vene vielä kuivilla.

Tästä syystä telakalle tullessa minulla oli oltava mukana paitsi maalit ja muut kunnostusvälineet, myös viikon ruuat ja purjehdustamineet. Veneen varusteet olivat onneksi jo Emäsalossa. Ensin junalla Jyväskylästä Helsinkiin, siinä yksi yö kavereiden hellässä huomassa, sitten bussilla ensin Herttoniemeen, mistä hieman maaleja ja kunnostustavaroita. Sitten bussi Porvooseen, sieltä muutama kassillinen ruokaa ja vielä bussi Porvoosta Emäsaloon. Pysäkki oli noin 1,5 km päässä telakasta ja raahauduin repun, jenkkikassin, ja kahden ruokakassin alla telakalle. Tästä ei ole valitettavasti kuvamateriaalia.

Herätys 21.5.2009

Asuin siinä kolme päivää veneessä telakalla ja maalasin vesirajan Hempelin Lightprimerillä (eli epoksi kosteussulku) ja tein muutamat kunnostustyöt. Iltaisin kuvasin kauniita maisemia ja veneitä. Vesillelaskuaamuna nukuin pommiin ja heräsin traktorin ääneen kun venettäni tultiin siirtämään. Ehdin onneksi ulos veneestä, koska vene siirrettiin pukkeineen ja veneen pukki oli talvehtimisen aikana kokenut kovia telakanmiesten ratkaisun (pukeille korottaminen) takia. Vene saatiin kuitenkin onnellisesti rantaan ja isolla nosturilla veteen. Vahasin salamana vielä kansirakenteet ja lähdin suoraan kohti Helsinkiä ja länttä. Adjö Porvoo.

Venepukin siirto Porvoosta Rymättylään.

Seuraavana syksynä olikin sitten aika pohtia taas telakointia. Vene oli Rymättylässä, mutta venepukki edelleen Inkoossa. Päädyin lainaamaan taas isän autoa ja entisen työnantajani isoa peräkärryä, joiden avulla sitten siirsin telakointitarpeet Porvoosta Rymättylään.

Rymättylässä tilanne oli se, että nostoyrittäjä löytyi lahden toiselta puolelta ja hänen kanssaan sovimme, minne vene nostetaan talvehtimaan. Kaikki sujui sinä vuonna vallan hienosti. Vene kuitenkin nostettiin yhdellä kuorma-autolla toisen kuorma-auton peräkärryn kyytiin, koska yrittäjä ei tykännyt ajaa mutkaista peltotietä 1,5 tn vene roikkuen hiiabin nokassa lavalla. Siispä kylä kierrettiin kahdella kuorma-autolla, joista toinen toi veneen peräkärryllä paikalle, toinen nosti ilmaan ja pukki siirrettiin maahan veneen alle. Tässä kohtaa vetoautona käytetty kuorma-auto jäi kuitenkin sutimaan ruohikkoon ja vene killu toisen kuorma-auton nosturin nokassa. Mutta kuka näitä laskee.

Veneen nostoa kahdella kuorma-autolla ja peräkärryllä

Mastonnostot tuolla saaristossa ilman mastonosturia ovat kuitenkin niitä urheilusuorituksia, joista voi hieman jotain kertoa. H-veneen masto on olalla kannettavan kevyt. Sitä yksi ihminen siirtelee miten lystää vaakatasossa. Raskas siitä tulee kun kuvaan lisätään vähän momenttia ja vipua. Kun masto pystytetään mies/naisvoimin, tyvi ruuvataan

Juhannusaatto 2010: veneen takana vuosi aikaisemmin pystytetty tolppa

paikoilleen maston jalkaan kannelle ja varsi tuupataan/vedetään nivelensä varaan pystyyn. Näissä kuvissa sain taas lähisuvun avuksi veneenpitoon, kolme setää köyteen ja kolme miestä veneeseen pystyttämään.

Seuraavana keväänä tuuppasimme kuitenkin tolpan pystyyn kahdestaan serkkuni kanssa. Siltä kierrokselta ei ole taaskaan kuvia kun kaikki kädet pitelivät mastoa kaatumasta.

Seilasin vielä yhden kauden Turun saaristossa, mutta ilman moottoria kun sen jäähdytysjärjestelmä sanoi itsensä lopullisesti irti ja noin vanhaan ja "eksoottiseen" kakstahtikoneeseen ei varaosia löytynyt. Myin sen 20 €:lla Kotkaan muuan pelle pelottomalle, joka lupasi tehdä siitä vielä pelin.

Seuraavana syksynä 2010 telakoinnin jälkeen sain kuitenkin soiton Rymättylästä. Serkkuni kertoi, että vene oli kaatunut kyljelleen pukkeineen päivineen. Saaristossa oli ollut kunnon lounaismyrsky, joka pääsi puhaltamaan viiden kilometrin matkalta ilman esteitä ja puhalsi veneen kumoon. Voitteko kuvitella. Puhelimessa tämä kuulosti lähinnä aprillipilalta marraskuussa, mutta paikan päällä tilanne oli täyttä totta.

Tämä kaikki oli tapahtunut sillä pukilla, jonka olin ostanut veneen mukana ja josta minua oli varoitettu jo kaksi vuotta aiemmin Porvoossa telakalla: "Den här bocken är farlig vetdu..."

No minä pakkasin taas reppuni Jyväskylässä ja matkustin linja-autolla Rymättylään missä serkkuni odotti outo virnistys naamallaan. Olin häthätää ostanut etänä toisen käytetyn pukin, joka oli nimenomaan mittoihin tehty H-veneelle. Se istuu kölin ympärillä ja vaikka on puolet kevyempi, tukee venettä paljon paremmin eikä vene pääse ns. heijaamaan ollenkaan.

Veneen nosto oli kuitenkin vaikeaa, koska kun kyljellään oleva vene nostetaan nosturilla liinojen varaan, se jää kitkan vuoksi kallelleen eikä sitä voi kyljellään laskea pukin päälle. Siksi jouduimme rakentamaan kääntövaiheessa kevennyspaikkaa, johon laskea kyljellään olevaa venettä ja taas siirtää liinoja ja näin saimme sen lopulta pystysuoraan ja laskettua pukkinsa päälle.

Vene oli kaatuessaan raapinut itsensä alle jääviin pukin osiin. Styyrpuurin kyljelle vesirajan alle tuli sormen mentävä reikä. Kölin takapuolelle samaten styyrpuurin puolelle tuli pitkä naarmu, josta lasikuitulaminaatti paistoi maalikerrosten ja gelcoatin alta. Vene oli kaikki tyynni lätettävä talvehtimaan reikaisenä pellon laitaan. Tiesipä mitä lukea kun pääsee kotiin. Googleen "lasikuidun korjaus."

No seuraava kevät kertoi, että vauriot olivat onneksi hyvin paikallisia. Keulan reiän sain rajattua selkeästi pienelle alueelle, joskin on kuumottavaa kun veneen kyljestä paistaa päivä sisään. Kun irtoaines oli irrotettu, reikä teipattiin ulkopuolelta ilmatiiviisti ja karhennettiin sisäpuolelta hiomalla lasikuitu esiin gelcoatin alta. Sitten aloin laminoida katkokuitu lasikuitumattoa sisäpuolelle leikkaamalla sopivan kokoisia paloja matosta, levittäen ensin hartsia aluelle, sitten matto päälle, lisää hartsia ja ilmatiivistä telaamista.  Tämä toistetaan x-kertaa ja saadaan loppujen lopuksi uutta laminaattia, joka karhennuksen ansiosta liittyy katkottomasti vanhaan kylkeen. Lujuushan ei kuitenkaan paikkauskohdassa ole sama kuin täysin virheettömässä ja alun alkaen yhtenäiseksi laminoidussa kyljessä, mutta silti: reikä tuli paikattua.

Taas vedessä, Helatorstai 2011

Ulkopuolelta reikä täytettiin epoksikitillä, hiottiin tasaiseksi ja maalattiin epoksiprimerillä yli. Näin pyrittiin saamaan kosteussulku pitäväksi. Epoksi toimii myös lujana täyteaineena kovettuessaan laminaatin kovuuteen. Myrkkyvärit primerin päälle, vahaus veneen kylkeen ja takaisin mereen.

Tuona keväänä 2011 olin saanut valmistumisen jälkeen käärittyä sen verran rahaa kokoon, että luvassa oli joko uudet purjeet tai uusi kone. Varmaan arvaatte kumman purjehtija valitsi. Ja valinta oli oikea, sillä H-vene liikkuu tuoreilla purjeilla todella ketterästi ja varsinkin ilman moottorin painoa perälaudan ulkopuolella. Sinä kesänä opin purjehtimaan venettä vallan hienosti. Se siirrettiin Helsinkiin kun kotisatamaksi tuli Koivusaaren pursiseuran satama.

Vene telakoitiin syksyllä Jätkäsaaren telakka-alueelle, mikä oli hieman konstikas manööveri. Tulimme eräänä lauantaiaamuna Koivusaareen, kun nosto oli tarkoitus suorittaa yhdentoista aikaan. Menimme bussilla Lauttasaaren siltaa ja jo siinä vaiheessa tuli selväksi, että oli läpitunkematon sumu, mutta mikä vielä pahempaa meille, ei tuullut ollenkaan. Kun purjeveneessä ei ole moottoria, on tyven pahin vihollinen. Jouduimme siis melomaan veneen Lauttasaaren ympäri Länsisataman veneennostoalueelle. Joitakin kirosanoja vaihdettiin matkalla, mutta vene liikkuu tyynessä liikkeelle päästyään yllättävän pienellä voimalla.

No, kun sitten soitin Länsisatamasta yrittäjälle, onko hän jo paikalla ja kerroin, että juuri riisumme purjeita mastosta sen laskua varten, yrittäjä ilmoittikin, ettei hän suostu ottamaan riskiä maston laskemisesta Jätkäsaaren nostopaikalla, missä aallokko käy jatkuvasti monesta suunnasta ja pienikin nykäisy nosturiin repii koko maston ja mastonjalan kannesta irti.

Käytettynä ostettu pukki hiottiin ja maalattiin syksyksi 2011

Lillumme siis Länsisataman altaassa ilman tietoa siitä miten laskemme maston ja saamme veneen nostetuksi kuivalle maalle. Olin jo soittamassa kaverit paikalle että alamme miehissä tehoilla mastoa alas, mutta sitten soitin vielä tutulle nostoyrittäjälle Pekka Jokiselle, joka alunperin laski veneen veteen myös silloin kun se ostettiin Espoosta. Pekka lupasi hoitaa homman ja rauhallisella ajoituksella laskettiin ensin masto kannelle ja sen jälkeen nostettiin vene vedestä.

Näin päättyi kausi 2011. Seuraavaksi kaudeksi saatiinkin sitten moottori, vähän käytettynä löytynyt nelitahtinen pitkärikinen 5hp Honda, joka oli H-veneeseen oikein sopiva peli. Samalla vene varustettiin katsastusvarusteilla (katsastus on seurassa olemisen ehto) ja samalla osa veneen sähköistä rakennettiin uudelleen. Perämoottori latasi käydessään veneen käyttöakkua. Keväällä 2012 teetettiin veneeseen myös uusi sprayhood vanhan nuhjuisen ja hieman homehtuneen tilalle.

Kesällä 2012 Porkkalan selällä suunta kohti lounasta

Vielä yhden kauden purjehdimme H-veneellä. Venehän toimii purjehtimiseen kuin unelma, mutta meillä elämäntilanne kävi ahtaaksi ja H-vene myös. H-veneeseen kaipaa pidemmän päälle lämmitintä, jääkaappia ja seisomakokorkeutta. Lisäksi maston jalka oli notkahtanut sisäänpäin ja hieman jännitin ruveta sen korjaukseen, kun siitä ei ollut aiempaa kokemusta. Turhaan jännitin. Eipä se ole kuin epoksikäsittelyä ja laminoimista.

Laitoimme veneen sitten talvella 2012-2013 myyntiin ja eräs nuoripari osti sen ensiveneekseen.

Vanhan H-veneeni sisustus purettuna uuden omistajan tekemänä

Samantien kauppojen jälkeen he purkivat veneen sisustuksen ja laittoivat sen hienoon kuntoon. He myös asensivat sinne dieselkäyttöisen lämmittimen, joka meilläkin oli ollut hankintalistalla. Kylkiin ja kattoon vaihdettiin uudet matot, kaikki irtilähtevät puuosat irrotettiin, hiottiin ja öljyttiin. Lopputulos oli tosi hieno. Rohkaiseva projekti johon olen nyt itse ryhtymässä tämän uuden veneen kanssa.

Laitan jatkossa vähän kuvia tuosta nykyisen veneen kunnostuksen etenemisestä. En reaaliaikaisesti mutta jollakin viiveellä. Olennaista nyt on löytää aika jolloin hurruuttaa Porvooseen venettä laittamaan.

IF-veneen nykytila

Sisustus on purettu ja osina täällä Helsingissä. Matot on revitty laidoista ja katosta irti. Seuraavaksi ruvetaan irrottamaan vanhojen mattojen liimanjämiä kyljistä ja tarkistamaan heloituksen vesitiiviyttä; osia joita olisi nyt kätevä tiivistää uudestaan kun sisustusmatot eivät ole tiellä. Oheisesta kuvasta saa hyvän kuvan millainen rakenne IF-veneissä on. Kyljet ovat umpilaminaattia ja kansissa on lasikuidun sisään laminoitu vaneri jäykisteeksi

Kun remppaaminen tai sen määrä hieman joskus puuduttaa, voi katsoa tämän mahtavan videon kahdesta kaverista, jotka ottavat IF-veneestä kaiken ilon irti. Siitä käy ilmi kuinka pienelläkin veneellä voi purjehtia kunnolla kovassa tuulessa, kunhan se on tarpeeksi jykevä ja hyvin rakennettu.