Tule Rakkaus lastes luo, armos siunaukses suo

Rajankävijät, Rakkauden soturit ja Kadonneen arvon metsästäjät vetäytyvät viettämään inhimillisyyden juhlaa. Sen paremman ihmisyyden juhlaa. Joulu on läsnäolon juhla ja lähelläolemisen juhla. Yksinkertaista oikeastaan. Monien ihmisten kohdalla se yksinkertainen perusidea on vaan haudattu niin uskomattoman paskakerroksen alle, ettei sitä meinaa löytää ennen kuin on käynyt sen kaiken paskan läpi. Kunhan vain pysähdytään, otetaan lasi jotain lämmintä ja jutustellaan. Sitä on joulu parhaimmillaan. Rakkaus tulee ihmisten luokse luopumisen seuraksena. Tommyn sanoin.

Mietin tuossa ulkona kävellessä, että kun tieteisuskovaiset perustelevat rakkautta ihmislajin eloonjäämisen kannalta säilyttävänä taipumuksena tai vaistona, niin olen joskus ollut sellaisten ihmisten puolesta hieman surullinen. On minusta köyhdyttävää ajatella, että rakkaus olisi puristettavissa johonkin niin pelkistävään kuin biologisen eloonjäämiseen ja lajin säilymiseen.

Toisaalta, ihmisen tietoisuus itsestään, metatietoisuus taidoistaan ja kognitiivisista kyvyistään, on lajien joukossa poikkeuksellista. Voisi ajatella, että koska ihmisen kehityksen ja valta-aseman edellytyksenä on ollut tuon tietoisuuden kehittyminen ja ihmisen aivojen kehittyminen pitkälle, niin myös näillä taipumuksilla on omat korkeammat muotonsa, joita kohti lajinsäilymistaipumus meitä vie. Henkisen pääoman ja tietoisuuden huipulla onkin toisen ihmisen kunnioittaminen ja välittämisen muodot, jotka auttavat ihmislajia saavuttamaan harmonian lähimmäisen tiedostamisen kautta. Sodat eivät ainakaan palvele lajinsäilymistä millään tavalla. Mikäli tietoisuus kehittyisi kohti välittämisen korkeampia muotoja ja sen seurauksena ihminen oppisi sovittamaan kulutuksensa sen mukaan, että kaikille riittää, niin tämä taipumus olisi varmasti lajinsäilymisen kannalta erittäin suosiollinen tilanne.

Että jos nyt haluaa ehdoin tahdoin ajatella rakkautta sen evoluution kautta, niin rakkaus näyttäytyy korkeimpana mahdollisena kehitysasteena, viimeisenä ja haastavimpana oppikokonaisuutena, jonka tavoittelu on matka kohti ihmislajin menestystä.

Ja toisaalta jos rakkautta ajatellaan arvoteorian näkökulmasta, niin se on maailman riippumattomin ja kyseenalaistamattomin periaate, joka toimii vertailukohtana kaikkien mudien elämänsisältöjen arvioinnissa. Sen vieressä muut asiat saavat oman arvonsa ja asettuvat siksi suhteellisuuden mukaisesti omalle paikalleen.

Mutta eihän rakkauden juhlassa ole kysymys sen perustelemisesta tai perustelemattomuudesta. Lähimmäisestä välittäminen on tunne, joka perustelee itse itsensä. Se on kokemus merkityksestä. Pysähtyminen elämän rajallisuuden äärellä antaa meille eväät ymmärtää rakkauden sanomaa. Kaikki muu liukenee loppujen lopuksi käsiemme välistä, mutta se mitä ihmisen on mahdollista saavuttaa rakkaudessa, jää elämään myös sen jälkeen kun kynttilä kerran puhalletaan sammuksiin.

Taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen.
Sanat siunaavimmat kun lankee sydämeen.

Siis kansat kaikki, nyt kiittäkäätte rakkautta.

Kuri, nuhde ja annettujen auktoriteettien kunnioittaminen

Ehkä minä olen pehmeä, mutta totalitaristisen pakkolaitoksen (kuten koulun) toimintaan sisältyvä ihmisten arvottaminen saa itseni puskemaan yhdenlaista kiukkuhikeä.

Hurskastelijat istuvat norsunluutornissaan ja legitimoivat oman tuomitsemisensa systeemin tarpeilla. "Systeemi ei pyöri, jos täällä saa jokainen tehdä mitä haluaa." Siispä sanktioita,..ja onko SE nyt varmasti saanut kokea tarpeeksi kovat seuraukset laiminlyönnistään/puutteellisuudestaan, jotta ymmärtää miten systeemissä kuuluu elää.

Sanktioillahan niitä terveitä ihmisiä vissiin tehdään. Behavioristien silmät kiiluvat kohottaessaan kätensä tuomioon ja äänestäessään minkä arvoinen tämä sielu on, onko hänen toimintansa alentanut hänen arvonsa yhteisön silmissä. Ihanteen kyseenalaistajat ja rikkojat tuomitaan omassa kategoriassaan.

Monesti tuntuu, että kysymys noiden arvottamisien ja oman konfliktintunteeni taustalla on erilainen kunnioituksen määritelmä. Systeemin auktoriteettihahmot toteuttavat automaattisesti piilorooliaan systeemin säilyttäjinä. Tässä roolissaan he kokevat vahvasti alkuperäisiin sääntöihin sisältyneen käsityksen kunnioituksesta ja kokevat, että tuo käsitys tulisi välittää yksi yhteen samanlaisena myös systeemin nykyisille ja tuleville jäsenille. Mikäli luovutaan yhteisten sääntöjen kunnioittamisen tavoitteesta, niin kaaos on jo ovella. Kunnioittaminen on siis välitettävä ja paremminkin syötettävä, ja jos ei purematta meinaa niellä, niin kyllä pari eristyskertaa varmasti opettaa ehdollistumaan systeemin pyhiin sääntöihin.

Oppilaani eivät oikein ymmärrä mitä jälki-istunto palvelee. Siellä kun ei opi mitään, normista poikkeamista ei käsitellä mitenkään. Ainoa ajatus jälki-istunnossa istuessa on, että systeemillä on näköjään valta päättää että minä olen sopeutumaton. Ainakaan jälki-istunto ei kehitä todettua tilannetta yhtään mihinkään suuntaan.

Minä en koe mitään wow-elämystä päästessäni tunkemaan näitä nuoria normien loukkuihin. Tämä on viimeinen koko ikäluokan kokoava saareke, jossa luodaan elämän kestävää segregaatiota, rakennetaan identiteetin peruspilareita ja saadaan kyllä hyvässä ja pahassa ihmisiin siinnytettyä käsitys heidän arvostaan. Kun näen kollegoiden kohottavan kätensä äänestäessään käytösnumerosta, leimasta nuoren otsassa, en todellakaan näe mitä se palvelee. Jotenkin tuntuu kuin siinä tilanteessa olisi ilmeissä vieläpä häivähdys nautintoa kun pääsee vihdoinkin kääntämään veistä sen meluavan, sääntöjä kunnioittamattoman nuoren lihassa. "Mitenkäs nyt suu pannaan."

Se numero ei kuitenkaan kerro ihmisen sosiaalisuudesta tai hänen toisten ihmisten kunnioittamisestaan yhtään mitään. Se leima on vain yksi tarpeeton sanktio ketjun jatkeeksi. Kirjallista tavoitettaan, eli nuoren sopeuttamista yhteiskuntaan ja hänen yhteisten pelisääntöjen kunnioittamistaan, se ei vie tippaakaan siihen suuntaan, että hän noudattaisi asioita aidosta kunnioituksesta. Aito kunnioitus tarkoittaa itsen kanssa käydyn keskustelun jälkeistä sisäistämistä. Jokin asia kierrätetään oman prosessoinnin kautta ja sen jälkeen asia saa sen luonnollisesti ansaitseman arvon.

Jos otetaan esimerkki, että lapsi on tehnyt jotakin, mikä on ollut syystä tai toisesta kiellettyä. Lapsi pyritään puhuttelemaan, hänen kanssaan käydään keskustelu miksi sääntö on olemassa ja mitä sen rikkomisesta voi seurata, normin perustelu. Lapsi käy keskustelun ja aikuinen huomaa, että viesti menee perille. Kuinka typerältä mahtaakaan siinä tilanteessa tuntua aikuisena sanoa, että "No menepä nyt kuitenkin vielä puoleksi tunniksi vaatehuoneeseen kärsimään rangaistuksesi, koska niin on tapana."

Joillekin silmittömille sanktioiden kannattajille tekee mieli huutaa, että:"Katso itseäsi, kadotat itsesi lapsen käydessä uhmaamaan. Nämä eivät ole koiria, joiden käyttäytymistä kuuluisi muokata ja ehdollistaa tunnistamaan alkeelliset seuraukset. Tajuatko sinä, että jokainen näistä lapsista tekee parhaansa niillä edellytyksillä, jotka heillä ovat. Jokainen heistä pystyy yksilölliseen määrään itsensä rajoittamista." Sillä kumpi on tärkeämpää, systeemin ylläpitäminen vai lapsi?

No mutta kaadetaan kuitenkin kaikki se autoritäärinen indoktrinoiva paska pöydälle, tuomitaan lapsi lohduttomaksi tapaukseksi perhetaustan ja muiden lapsen itsensä ulottumattomissa olevien asioiden perusteella. Sillä systeemi on pyhä ja joka ei sen antimia pysty tuskassaan ja hätähuudossaan sisäistämään itsekontrollinsa suuntaviivoiksi on menetetty sielu. Tunnevammoja nähdään siellä ja täällä, mutta kaikkein pahin synti tuntuu olevan sopeutumattomuus.

Sopeudu, saatana SOPEUDU!!! Systeemi on pyhä, älä kyseenalaista sääntöjä, älä kyseenalaista systeemiä. Järjestys on oltava. Ja sitten se tarina apinoista:

Aloitetaan häkillä, jossa on viisi apinaa.

Laita banaani roikkumaan häkin katosta ja tikkaat banaanin alapuolelle. Jonkin ajan kuluttua joku apinoista lähtee kiipeämään banaania kohti. Heti, kun apina koskettaa tikkaita, ruiskuta muita apinoita kylmällä vedellä. Jonkin ajan kuluttua joku toinen apina lähtee kohti banaania samoin tuloksin - muita apinoita ruiskutetaan kylmällä vedellä. Kohtapuoliin tikkaille pyrkivän apinan aikeet estetään toisten toimesta.

Nyt luovutaan kylmästä vedestä. Yksi apina otetaan häkistä pois, ja tilalle laitetaan uusi. Uusi apina haluaa kiivetä tikkaille ja hakea banaanin. Kauhukseen apina huomaa, että muut käyvät sen kimppuun.

Parin yrityksen jälkeen apina ymmärtää, että yritys kiivetä tikkaita johtaa joukkokuritukseen.

Seuraavaksi korvataan taas yksi alkuperäisistä apinoista uudella. Edellisellä kerralla vaihdettu apina osallistuu kuritukseen nyt innolla!

Näin toimitaan kaikkien alkuperäisten apinoiden kanssa. Joka kerta, kun uusi tulokas yrittää tikkaille, muut kurittavat tätä. Useimmilla ei ole mitään käsitystä, miksi ne eivät saa kiivetä tikkaille tai miksi ne osallistuvat tulokkaan kurittamiseen.

Kun kaikki alkuperäiset apinat on korvattu, ei yhtäkään häkissä olevaa apinaa ole ruiskutettu kylmällä vedellä. Kuitenkaan yksikään apina ei enää yritä tavoitella banaania.

Apinat ovat kovia oppimaan. Lapset vielä kovempia. Kuitenkin ainut asia, joka sanktioilla leimaamisesta opitaan on miten muita ihmisiä on mahdollista leimata. Syvimpään opitaan kuva itsestä ja jokainen luokittelu, joka asettaa itsen jonkun toisen vierelle. Palveleeko koulu yhteiskuntaa vai yksilöitä tai mitä sen kuuluisi palvella? Minä tiedän oman vastaukseni.

Ihmisarvon ansaitseminen ahkeruudella

"Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä." Oletko sinä sitä mieltä? Olenko minä sitä mieltä? Enpä tiedä...

Olen tässä vain miettinyt, että mikä erottaa suomalaisen yhteiskunnan tehokkuussaavutuksien valossa muista ihmisten yhteisöistä. Mitä meillä on täällä kaamoksen taivaan alla muka enemmän kuin välimeren auringossa, missä hommaa ei tehokkuuden näkökulmasta tunnuta saavan hanskaan?

Ystävä on seurannut millainen eetos yrittämiseen on katolisessa kehitysmaassa, jossa kurja asema ja yhteiskunnallinen status ovat kohtalon sanelemia asioita, joita voi lähinnä voivotella, mutta todellisuus- ja ihmiskuvaan ei yksinkertaisesti mahdu sellainen käsite kuin omat vaikutusmahdollisuudet tulevaisuuden muodostumiseen. En syytä yksin katolista uskoa, mutta sosiologin mielen taustalla kummittelee aina protestanttisen etiikan vaikutus puritaaniin työntekoon, yritteliäisyyteen.
Voin ilman omaa kannanottoa avoimesti kysyä onko protestanttinen yhteiskunta pidemmälle kehittynyt, koska se on onnistunut vakiinnuttamaan vahvemman yksilönvastuun? Vaikka uskonnon vaikutus maallistumisen myötä vähentyy, niin edelleen kulttuuriin on jäänyt vallitsevaksi periaatteeksi ihmisen oman ponnistelun merkitys hänen onnellisuuttaan takaavana tekijänä.

Vaikka Hesarin kuukausiliite otti vahvasti kantaa, että työn kenttä on murtunut, pirstaloitunut, ja suuri osa porukasta lepäilee laakereilla keräten hedelmiä, niin meillä tehdään silti edelleen paljon töitä. Jokaisella työntekijällä on vieläpä samanaikaisesti tunne, että pitäisi tehdä 5 kertaa enemmän töitä ollakseen hyvä, kelvatakseen. Meillä yhteiskunnan tehokkuus perustuu sisäistettyihin työnteon ihanteisiin; ei siinä yhden pääministerin tsemppauspuheet vielä kesää tee, sori Jyrki.

Toimettomuus on jotain kauheaa, sairastuttaa ihmiset. Olen tästä samaa mieltä, mutta mietin myös auttaako ahdistusta ja sairastumista turhautumista sosiaalisesta paineesta nouseva syyllisyyden tunne toimettomuudesta. "Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä." Tämä on todella valtava ihmisarvoon kohdistuva latistus. "Jos et tee työtä, et ansaitse elää."

Tehokkuus ei ole omassa arvoasteikossani kovin korkealla. Ihmisarvoon se ei minun todellisuudessani vaikuta ollenkaan. Silti ihmisten sisältä kaikkialla Suomessa ja myös monissa muissa maissa (joskin usein protestanttisissa) kumpuaa ajatus omasta kelpaamattomuudesta mikäli tehtävien määrä, vaikeustaso tai muu syy ylittää omat voimavarat. Tämä kyllä kertoo jostakin kulttuurisessa asenteessa. En usko, että kaikki maailman kulttuurit allekirjoittaisivat ajatusta, että mikäli työ ei suju, olen huono ihminen.

Ahkeruus, säntillisyys, täsmällisyys ja kurinalaisuus ovat yhtä kuin luotettavuus työelämässä. Kaveri joka on sisäistänyt kontrollin asettaa omat tarpeensa sivuun suoriutuakseen tehokkaasti työtehtävästä, on työnantajan voitontavoittelun kannalta kuin taivaan lahja. Häntä ei tarvitse ruoskia, koska hän itse ruoskii itsensä. Tämä ihanne on jotenkin sairaalloinen. Ihminen, joka unohtaa inhimilliset tarpeensa ja asettaa työn itsensä edelle, kusee omiin muroihinsa. Ehkä nyt murskaan protestanttisen todellisuuskäsityksen kertomalla totuuden, että meillä on tämä yksi elämä aikaa kokea, iloita, laulaa ja nauraa, joten miksi työ olisi niin arvokasta, että sen takia pitäisi asettaa inhimillisyys syrjään?

Suomalainen tehokkuus perustuu inhimillisyyden syrjään pistämiselle. Jos joku on sitä kautta ansainnut itselleen taivaspaikan, niin jo on se taivas kumma paikka.

"Pitää kantaa vastuu."

No perkele, minä kannan vastuun siitä miten kohtelen muita ihmisiä, miten jaan puutteen lähimmäisteni kanssa, miten tervehdin bussikuskia, miten omalla toiminnallani näytän esimerkkiä välittävästä käytöksestä. Kuka kokee olevansa vastuussa mistäkin. Minun todellisuuskuvani ei taivu olemaan vastuussa organisaation tehokkuudesta, ajankäytön minimoinnista, tuottavuuden maksimoinnista.

Kilpailu tehokkuudessa on yksi vieraantumisen aste. Ainakaan sillä ei saada aikaan yhtään parempia ihmisiä. Kapitalismin materiaalinen voittokulku on perustunut ihmisen yltäkylläisyyden fetissin valjastamiselle. Siksi nykyiset päättäjät ovat niin vastakarvaan myöntämään että esimerkiksi BKT on täysin riittämätön ja kestämätön mittari yhteiskunnalliselle hyvinvoinnille, koska se mittaa ainoastaan kasvua: ei hyödykkeiden jakautumista, ei koulutuksen tai terveydenhuollon laatua tai varsinkaan ihmisten onnellisuutta. Onnellisuustutkimuksissa kärjessä ovat pienet väliamerikan maat kuten Costa Rica, katolinen köyhä valtio. Niillä listoilla Italia on noin sijalla 60 ja Suomi noin sijalla 120. Kurttuotsainen protestantismi jyrää.

Vastuu tehokkuudesta on kauniimpi nimi ahneudelle.

Aikalaisanalyysi homokansankynttilöistä, toivon airueista

Tämän viikon kulttuuriset vaikutteet ovat olleet sellaisia, että olen lukenut Orwellin 1984:ää ja kävin katsomassa Pirkko Saision Homo näytelmän. Näille yhteistä on tietenkin kirjoitettujen ja kirjoittamattomien normien sisäistäminen ja myöskin niiden murtaminen.

En ole koskaan pitänyt vapautta mitenkään ehdottoman arvostettavana tai tärkeimpänä asiana, koska en usko siihen, että ihminen voisi olla onnellinen ilman rajoitteita. Silti oma vapauden arvostamattomuuteni pohjaa tietysti suurimmaksi osaksi siihen, etten ole koskaan joutunut elämään joutuen pelkäämään omien ominaisuuksieni, ajatusteni tai sukupuolisuuteni takia. Mielipiteenvapaus, koskemattomuus, jakamaton ja ehdoton ihmisarvo sekä yksilön suvereniteetti ovat minulle itsestäänselvyyksiä vaikka niin ei tietenkään missään ajassa tai paikassa ihmisyhteisöjen keskuudessa ole. Vaikka noita kohti onnistuttaisiin pyristelmään niiden ylläpitäminen vie vähintään yhtä paljon energiaa kuin tavoitteen saavuttaminen.

Orwell sopii aikaamme siinä mielessä hyvin, että postmoderni aika on kyseenalaistanut aikansa vallinneet tasa-arvon ja mahdollistavana yhteiskunnan ihanteet sikäli, että suuret massat eivät välttämättä usko hyödykkeiden ja resurssien kontrolloidun jakamisen lisäävän ihmisten elämänsisältöä tai antoisuuden kokemusta. Varsinkin oikeistosta kuuluu mielipiteitä, jotka painottavat yksilön oman pyristelyn olevan suurempi tae elämänlaadulle, kun ihmisen onni riippuu enemmän hänestä itsestään sekä toisaalta myös sattumasta tai onnesta. Tällöin elämässä on heidän mielestään elämisen meininkiä, kun oma tulevaisuus ei ole ennustettavaa vaan riippuu sekä raasta menestyksenjanosta että onnesta.

Orwell ennustaa, ettei mikään yhteiskuntajärjestys voi koskaan olla pysyvä mikäli se ei lähde manipuloimaan ihmisten kokemusmaailmaa. Demokratiaan kuuluu aaltoliike, inhimillisen kokemuksellisuuden tuoma kyllääntyminen ja uudistuminen. Kun 2007 eduskuntavaaleissa demarit jäi oppositioon ja kokoomus nousi hallitukseen, monen mielestä tämä oli tarpeellinen ja virkistävä ruiske politiikkaan; aika aikansa kutakin ja vasemmistoaate siirtyi paitsioon tai jäähylle odottamaan nousuaan. Kun sitten porvariston kulutusjuhlat olivat hetken olleet pinnalla, niin Orwellin kasvoton ja aatteeton prole-kansanosa nousi kapinaan ylhäistön kulutusjuhlia vastaan. No varmasti Perussuomalaisia äänestivät myös keskiluokan edustajat, mutta silti kansanliikkeenä viime eduskuntavaalit olivat kouluttamattoman kansanosan mielenilmaus, ja sieltä paistavat sellaiset piirteet kuin vieraanpelko, turvautuminen, sisäänpäinkääntyminen sekä puhdas itsekeskeisyys.

Sama aaltoliike on huomattavissa myös pidemmällä aikajänteellä keskustelusta hyvinvointiyhteiskunnan roolista yleisellä tasolla. Minne resurssit ohjataan, kuka ansaitsee tuen? Miten järjestelmässä kehitetään, ei niinkään tuen määrää, kuin sitä, että ihminen löytäisi omat voimavaransa ja oman vastuunsa itsestään? Edelleen silti tiettynä pyhänä ihmisarvon mittarina ovat perus terveydenhuollon kohderyhmä sekä lapset ja nuoret. Koulujärjestelmän on Suomessa edelleen hyvin korkealle arvostettu joskin maailmalla ilmaisen koulutuksen arvostusta ei voi samoilla mittareilla mitata. Siellä se on lähinnä utopistinen haavekuva.

Silti tässä ajassa on myös huomattavissa tasa-arvon ja jakamattoman ihmisarvon ihanteen arvon lasku tai paremminkin inflaatio. Ihmiskunnan muisti on lyhyempi kuin kanalla eikä varsinkaan pidempi kuin 50-vuotta. Toisen maailmansodan muisto heikkenee päivä päivältä ja lyhytnäköinen perustelemattomuus valtaa alaa. Nationalistiset aatteet selkeämmästä segregaatiosta ovat massojen turhautumisen oireita. Ambivalentin moniarvoisuuden ajanjakso on kääntymässä mustavalkoisuuteen ja suppeampaan ehdottomuuksien aikaan. Ainakin tällaisia aineksia on leviämässä ja massojen levottomuus ei ainakaan vähenny.

Vapaus ja tasa-arvo ovat loputon taistelu. Se ei tule loppumaan koskaan. Siinä ei liioin tulla koskaan saavuttamaan kovin suuria tuloksia, vaikkakin jokainen yksilön erilaisuuden huomiointi on todella suuri saavutus. Nykypäivän Suomi on parempi kuin 100-vuotta sitten. Homojen taistelu ei silti tule laantumaan ainakaan seuraavien 150-vuoden aikana. He ovat oman aikansa airueita, kansankynttilöitä ajassa, jolloin suvaitsevaisuus ja erilaisuuden rikkaus joko siirtyvät uudelle tasolle tai taantuvat ennakkoluuloihin.

Orwellin yhteiskunta on sattumien summa. Samoin on myös nykyinen yhteiskuntajärjestys esimerkiksi Suomessa. Yhteiskunta on aina ihmistensä aikaansaannos ja sikäli siihen pureutuvat vaikutteet riippuvat monesta asiasta. Mikäli länsi-Euroopasta olisi 1900-luvulla puuttunut muutama suuriegoinen sekopää, niin nationalismin jalansija olisi voinut olla lopulta hyvinkin toisenlainen, ehkä myös pidempiaikainen ja kyseenalaistamattomampi, koska sen vaarat eivät olisi kansanmurhan kautta hypänneet silmille. Toisen maailmansodan trauma alkaa kohta haihtua ja kauniina ajatuksena ilmaan noussut Euroopan yhteisö ja avoimen jakamisen ajatus kokemassa mahalaskua. Seuraako tästä nationalismin nousu ja sisäänpäin kääntyminen koko Euroopassa?

No kannatus avoimuudelle on silti edelleen vahvaa ja myös avoimuudesta seuraava välineellinen hyöty on sen verran selkeästi perusteltavissa, että ihmiset kuuntelevat vielä tervettä järkeä. Sattuma jää vain osoittamaan millainen kansankynttilä meedio putkahtaa jossain vaiheessa esiin nationalististen ihanteidensa kanssa ja alkaa isoveljen karismalla aivopestä kouluttamatonta ja vaikutteille altista kansanosaa käärmeenkielisellä propagandalla. Tällaisia sattumia näinä aikoina hieman jännittää. Että Timo Soini, sinä jännität minua.

Samaistumisen selektio

Työssäni olen näköalapaikalla katsomassa mitä ihmiset, tässä tapauksessa nuoret ihmiset, valitsevat. Se herättää paljon ajatuksia, miten he tehdessään valintaa tulevaisuudestaan, samalla rajaavat pois tiettyjä mahdollisuuksia ja valikoituvat kukin tavallaan johonkin suuntaan. Syystä tai toisesta. Taustalla vaikuttavat ympäristön mielipiteet, palaute omasta suoriutumisesta mutta ehkä vahvimmin se mihin he samaistuvat. Esimerkiksi koulutuksen sosiaalisessa periytymisessä paljon tutkittu korkeakoulutuksen periytyminen näkyy tavallisten nuorten arjessa nimenomaan samaistumisen kautta. "Näenkö itseni jossakin, mikä on minun osani."

Jotenkin tuntuu, että suuret massat, joita yhteiskunnassa riittää, kömpivät ja räpistelevät systeemin syövereissä miten taitavat. Mikäli haluaa päästä jonnekin, on tehtävä töitä, ja silti odotukset ovat vain yhtä juhlavat ja tähdelliset kuin raatamiseen panostamisen määrä. Edellytyksiäkin olisi, mutta niiden hyödyntäminen ei kohdennu ja oikeanlaisten tukirakenteiden puutteessa jää valtaosan kohdalla enemmän tai vähemmän vakan alle.

Toisaalta tuntuu, että tietty osa, jonkinlainen eliitti, kelluu läpi systeemin joutumatta juuri kohtaamaan sen varjopuolia tai laiminlyöntejä vaan heidän etenemisensä systeemin suomissa puitteissa on jouhevaa ja suvereenia. He hyödyntävät tarjotut mahdollisuudet, tähtäävät korkealle, panostavat osansa ja keräävät lopuksi hedelmät.

Olin viikko sitten käymässä eliittilukion esittelytilaisuudessa, minne oli tuotu näytille jonkinlaisia "valioyksilöitä." Heidän koulunkäyntinsä ei ollut helppoa tai vailla haasteita, mutta oikealla panostamisella, hyvässä ohjauksessa ja tiukan tuen kannattamina, he suoriutuvat osastaan loistavasti.

Nimenomaan tiukan tuen kannattelemina. Kun kuuntelin heidän tarinoitaan elämän etenemisestä ja miten he olivat päätyneet siihen missä olivat, tuli mieleen, että heidän valikoitumisensa ei ole tosiaankaan ollut sattumanvaraista. Nuoret on treenattu laittaen heidät jo varhain jollain lailla valikoituneeseen kielikylpy- tai kansainväliseen päiväkotiin. Sieltä heidät on kiidätetty saman kerman täyttämään peruskouluun, jossa tuetusta, ja monesti myös akateemisia virikkeitä saaneesta aineksesta, on ollut helppoa saada esille koulumyönteisyys ja toimintasuuntautuneisuus, jolloin porukka tiivistyy entisestään ja samalla tukee toistensa kaltaista suoriutumista.

Kun nuori tässä vaiheessa katsoo jotakin toista saman ikäluokan ryhmää, jotka eivät ole samalla tavalla valikoituneita, niin hän huomaa tiedostaen tai tiedostamattaan selkeitä eroja. Sosiaaliset koodit ovat erilaisia, ryhmät kunnioittavat erilaisia normeja eri tavalla ja ennen kaikkea nuori huomaa, että hän itse ei samaistu tuohon viiteryhmään. Ero on siinä vaiheessa jo hyvin pitkälle edennyt ja sanellut etukäteen miten monen ihmisen elämä tulee keskimäärin etenemään. En väitä etteikö myös olisi poikkeuksia, mutta selektio on jo tuossa vaiheessa tapahtunut.

Mihin porukkaan minä samaistun? Onko se "koulumenestyjät," onko se "rennommin ottavat, elämään keskittyjät", onko se "systeemin vastustajat." Valinta ei ole tietoinen vaan tapahtuu samalla tavalla kuin yhteisön antaman symboliuniversumin omaksuminen; jokin tapa tehdä ja käsittää tuntuu vain luontevammalta kuin joku toinen. Samanlainen porukkaan samaistuminen toistuu eri vaiheissa, joten hän, joka on alunalkaen panostanut esimerkiksi koulumenestykseen ja tämän kaltaiseen työntekoon jatkaa luultavimmin valitsemallaan tiellä, ainakin keskimäärin.

Eliittilukion tapauksessa tuntuu, että viiteryhmän valintaan käytetään suhteettoman paljon energiaa, jotta nuori varmasti painaisi mieleensä mikä on hänen porukkansa, millainen seura tuntuu luontevalta. Nuori saa myös samalla tärkeää tietoa millaisia valintoja tällaisessa viiteryhmässä suositaan ja mitä vieroksutaan. Kun esimerkiksi opiskelusta annettu esimerkki pitää sisällään ainoastaan korkeakoulutettuja, ei nuorelle tule mieleenkään ajatella, että hänen paikkansa voisi olla jossakin muualla.

Ohjauksen näkökulmasta tällainen rakenne tuntuu vain melko leimaavalta ja ennaltamäärätyltä. Ja tietysti ohjaajan tehtävä onkin pyrkiä murtamaan ennalta asetettuja määrääviä tekijöitä. Tuntuukin, että silloin kun kyse on eliittinuoren kääntämisestä etsimään itsestään uusia puolia ja oman näköisiä vaihtoehtoja, suurin vastustus tulee hänen viiteryhmästään, varsinkin kotoa. Kun taas pyritään tekemään siirtymistä toisen suuntaan, käytännöllisen tai jäsentymättömän tuen piiristä kohti teoreettisempia valintoja ja akateemisempaa tulevaisuutta, niin tuntuu että suurin vastustaja on henkilö itse.

Molemmat vastustajat ovat todella mahtavia, koska viiteryhmä on laittanut eliittinuoren jalostamiseen valtavasti energiaa eikä varmasti seuraa vierestä kun heidän työnsä hedelmät "valuvat hukkaan."

Myös toisessa tapauksessa vastustaja on mahtava, koska matalamman koulutustaustan perheestä tulevan olisi ylitettävä itsensä ja omat rajansa; uskallettava ottaa askel ja samaistua niihin kouluunsa panostaviin nuoriin, etsiä sieltä itselleen uutta viiteryhmää.

Eniten tämä viiteryhmäristiriita tulee esille maahanmuuttajaperheiden välillä, missä usko koulutukseen on kova, mutta samanaikaisesti akateemiseen vaihtoehtoon panostaminen tarkoittaa monesti myös katseen kääntämistä kauemmas omasta kulttuurista ja uuden kotimaan tapojen omaksumista. Systeemin ja maahanmuuttajien kotoutumisprosessin kannalta tällaiset nopeat sopeutujat ovat tietenkin ihanteellisia yksilöitä, mutta yksilön itsensä kannalta tuollainen hyppäys voi aiheuttaa melkoista ristiriitaa ja juurettomuuden tunnetta. Nuori omaksuu hurjaa vauhtia uusia tapoja luovia suvereenisti systeemissä ja etsii samalla itsestään uuteen viiteryhmään sopeutuvaa itseä.

Jos ajattelee koko samastumisen prosessia yhteiskunnan tasolla, niin koulutuksen selektiivinen vaikutus perii hierarkisen järjestyksensä sen tietyn eliitin ideologiasta, koska heidän makunsa on se kriteeri, jonka valossa tavoittelu tapahtuu. Eliitin edustajat päättävät minne he haluavat jälkikasvuaan tukea. Ja tämän viiteryhmän päätökseen vaikuttavat eniten ideologiset vaikutteet, kuten se millainen painoarvo annetaan esimerkiksi taloudelliselle menestykselle.

Onkin kiinnostava ajatella, että vaikka suuria massoja ohjaillaan itse asiassa hallinnon avulla, niin mikäli halutaan vaikuttaa korkeimman kerrostuman tulevaisuuden valintoihin, niin ensin pitää vaikuttaa yhteiskuntakeskusteluun ja siellä liikkuviin ideologisiin aineksiin. Vasta kun korkein kerrostuma alkaa omaksua uusia tapoja ajatella, he alkavat tukea ja ohjata jälkikasvuaan uusiin vaihtoehtoihin. Kysymykseksi jää voiko tuo ideologia koskaan olla korkeasti koulutetun eliitin kohdalla jonkin muu kuin taloudellinen menestyminen.

Myönnän kuitenkin avoimesti, että omien lapsieni kohdalla pohdin kyllä mihin tai kehen he mahtavat samaistua. Aika näyttää miten siihen reagoin.

Älä oleta!!!

Ei lopu teksti vaikka elämä vakiintuu.

Mitä sinä toivot, että sinulle olisi kerrottu kun olit 15-vuotias? Minkä asioiden painottaminen olisi hyödyttänyt sinua? Ihmisten tarpeet ja suuntaukset vaihtelevat loputtomasti ja jokaisella on oikeus saada tukea juuri itse tarvitsemallaan tavalla. Se, mikä on yhdelle itsestäänselvyys ja täysin luonnollinen asia, voi toiselle olla kasvun ja kehittymisen paikka, joka tuottaa hänelle todellista haastetta.

Ihminen tekee tahattomia oletuksia muiden ihmisten kokemusmaailmasta. Minä saan itseni toistuvasti kiinni ihmettelemästä miksi ihmisten edellytykset havainnoida ympäristön vaikutusta itseensä vaihtelevat niin paljon. Tämä on vahvasti ympäristön vaikutuksen tuloksena kehittyvä taito, jota kotona joko ruokitaan, mutta vähintään annetaan malli siitä millaisia asioita ympäristöltä kuuluu sietää. Toisessa huonossa tapauksessa mallia ei syystä tai toisesta ole saatavilla, jolloin ihminen jää totaalisesti pimentoon siitä mitä hänellä on ympäristöltään oikeus odottaa.

Ihmisen omanarvontunto voi tietysti kehittyä pitkällä aikavälillä ja suuri osa ihmisistä ehkä kommentoisi tätä tekstiäni, että ihminen oppii mikä on hyväksi tekemällä muutamia vääriä valintoja. Lievissä tapauksissa tämä varmasti onkin asian laita, mutta on myös paljon tapauksia, joissa sosiaalisten odotusten rakentuminen vääristyy pysyvästi positiivisten mallien puutteessa.

Kuuluuko elämän olla sellainen sekasotku, jossa ihmisten kyky hahmottaa tällaisia asioita on melko kehittymättömällä tasolla? En usko, että kysymyksessä on sellainen taito, joka ei olisi kehitettävissä. Miksi ihmisen pitäisi huonon kommunikaation ja puutteellisten kotimallien vaikutuksena olla tuomittu vahingoittamaan itseään hakeutumalla vahingolliseen vuorovaikutukseen muiden samojen ongelmien kanssa kamppailevien kanssa?

Olen nyt itse aloittanut terapian ja siellä kantavat teemat ovat olleet itsensä hyväksyminen, vihatyö eli oikeus kielteisiin tunteisiin, omien rajojen asettaminen sekä kroonisen tyytymättömyyden ja liian kriittisen itsearvioinnin työstäminen. Voin sanoa täydellä varmuudella, että tekisi hyvää monelle ihmiselle. Ovat syyt mitä tahansa, niin ihmisellä on oikeus elää ilman häpeää ja orjuuttavia, vahingollisia käsityksiä vuorovaikutuksesta tai sosiaalisista odotuksista. Olen todella iloinen niiden koululaisten puolesta, joille esimerkiksi draamakasvatusta tarjotaan jo peruskoulutuksessa.

Voi olla että on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka joko herkkyyden puutteesta tai vahvalla erottelukyvyllään pystyvät vapautumaan vahingollisen tai kieroutuneen sosialisaation malleista. Monesti tällaisia yksilöitä ylistetään heidän kyvystään elää riippumattomina ja luoda oma tulevaisuutensa välittämättä puutteellisista eväistä. Suurimman osan kohdalla sosiaaliset ja myös psyykkiset rajoitteet kantavat kuitenkin hedelmää pitkälle seuraavaan ja sitä seuraavaan polveen. Minua ärsyttää suunnattomasti miksi suurin osa ihmisistä on luonnostaan täysin riippuvaisia ja siksi niin haavoittuvaisia siinä miten monella tavalla heidän kehittymisensä voi mennä päin helvettiä.

Minä, joka olen saanut lapsuudessani hyvin vahvat eväät, vahvan sylikokemuksen sekä luvan näyttää heikkouttani, työstän silti terapiassa omia kehittymisen paikkojani eikä loppua rakentavien mallien kehittämiselle ole näköpiirissä. Miten siis voisi joskus saavuttaa tasapainon sellainen ihminen, jonka kotona ei puhuta, missä välittämisen tavat ovat joko näkymättömiä tai vääristyneitä? En halua nyt tässä pelkästään alentua tai paasata siitä kuinka jotkut ihmiset on tuomittu paskaan elämään. Minua nimittäin ihan aidosti ihmetyttää kuinka herkistä mekanismeista tässä puhutaan.

Kun koulussa katson ympärilleni näen koko ikäluokan kirjon erilaisuutta; herkkiä ja vähemmän herkkiä, pohdiskelevia ja vähemmän pohdiskelevia, toiminnallisia ja vähemmän toiminnallisia, sisäänpäinkääntyneitä ja ulospäinkääntyneitä, vahvuutta korostavia ja heikkoutta korostavia nuoria, joista jokainen on saanut mallikseen jollain lailla painottuneen sosialisaation. Sattuman kauppana sitä joko vahvistetaan niistä samoista kohdista tai voi olla, että sattumalta hän kohtaa koulussa jonkun aikuisen, joka vahvistaa toisia näkökulmia sopeutumisessa sosiaalisiin tilanteisiin, voi kehittää hänen maailmankuvaansa ja minäkuvaansa sekä antaa hänelle esimerkin omanarvontunnosta mikäli sellainen malli on kotikasvatuksessa jäänyt puuttumaan.

Joka tapauksessa jokaisen ihmisen sosiaalisaation kehittyminen tuntuu täysin sattumanvaraiselta prosessilta, jossa toisille jaetaan ja jotkut jäävät täysin ilman. Enkä voi sanoa, että minulla olisi tähän oikeastaan mitään parannusehdotusta. Totean vain, että jokin ei toimi.

Pedagoginen taivas

Olen aloittanut juuri uudessa työpaikassa ja se on imenyt yllättävän paljon voimia. Kyseessä on kouluyhteisö. Iskin ysiluokkalaisena viinipullon vetoa äidinkielen opettajani kanssa siitä tuleeko minusta opettaja. Hän piti sitä varmana ja minä olin vastaan. Minusta ei varsinaisesti tullut opettajaa, mutta silti tuntui itsensä pettämiseltä kun kävelin koulun ovesta sisään.

Olen tässä pohtinut opettajien ammattitauteja sekä sitä miten tämä ympäristö muokkaa omaa käyttäytymistä. Jollain tapaa olen huomaavinani, että suuri osa opettajista ei ole kovin hyviä kuuntelemaan. Tai vaikka he luonnostaan olisivatkin, niin tämä työ saa ihmisen helposti korostamaan enemmän sitä, että asiat etenevät kuin sitä, että rauhoitetaan hetki pysähtyen toisen aatosten äärellä.

Toinen selkeä piirre on opettajan tarve tarttua hallitsemaan tilannetta, myös niissä kohdissa, jolloin se ei ole tarkoituksenmukaista tai toivottavaa. Tämä sulkee ympäristöä ja tekee opettajasta tilanteen johdattajan. En kuitenkaan halua ajatella mitä tapahtuisi mikäli opettajat eivät toimisi näin. Kaikkien lasten kohdalla itseohjautuvuuteeen luottaminen ei ole vaihtoehto. Realismi iskee silmille.

Surullista on myös huomata kuinka monet kauniit ajatukset oppilaan itseohjautumisesta ja aktivoinnista jäävät ajatuksen tasolle. Osaksi kyse on asenteellisesta vammasta, jossa opettaja tekee asiat totutulla tavalla suhtautuen uudistuksiin tai "syvempään" pedagogiikkaan olankohautuksella tai tuhahduksella. Niissä kohdissa tekee mieli kysyä, että:
Haluatko loputtomasti huutaa lapsille kuin koirille väärien ja ei toivottujen tekojen seurauksena vai haluatko tehdä itsesi tarpeettomaksi ja onnistua synnyttämään nuoressa omaa prosessointia, jonka seurauksena hän tiedostaa normit ja toisen ihmisen kunnioittamisen tärkeyden?

Toisaalta opettajalla itsellään on kai myös oikeus suojella itseään mikäli haasteiden kohtaaminen tuntuu yksinkertaisesti liian kovalta. Vaatimus opettajan itsensälikoonlaittamiselle on todella vaativa haaste, ja jos sen tekee oppikirjan mukaisesti tehden työtä täydellä persoonallaan, niin illalla tuntuu siltä kuin olisi jäänyt puskutraktorin jalkoihin. Itse olen lähinnä pyrkinyt selviytymään viikot läpi päivä kerrallaan haalien keinoni matkan varrelta ja yrittäen sietää epävarmuutta kun ei tiedä mitä huominen tuo. Kädestä suuhun periaate ei kuitenkan taida toimia pidemmän päälle vaan jossain vaiheessa pitäisi syntyä jokin kestävämpi työtapa oman työkentän hallintaan.

Pistän väliaikatietoa kun saan rämmittyä eteenpäin.

Tuntuma heikkouteen

Olen rantautunut Helsinkiin kahden viikon merireissulta. Vene on nyt siirretty Helsinkiin ja siirtopurjehdus Turun suunnalta tapahtui ilman moottoria ja lähes puolet matkasta yksin purjehtien. Veneeni on melko pieni, lihaksilla ja luonnon voimilla liikuteltava, joten sen kanssa kunnon keskittymisellä ja neuvokkuudella selviää myös yksinään, vaikka se jonkin verran kasaakin jännitettä.

Oli jonkinlainen tarmonnäyte jatkaa matkaa kun meihistö lähti vaihtosatamasta kotiin ja jäin yksin navigoimaan ukkosten sekaan saaristomerelle. Veljeni sitä sanoi, että hyväiset ovat haikeita mutta kun hyvästellään rannalla niin ero tuntuu repivämmältä. Siinä sitten pala kurkussa lähdin jatkamaan matkaa ja muistelin mukavia muistoja kun samat tutut rannat vielä vilahtelivat maisemassa. Jotenkin tuntuu, että tahattoman leppoisat muistot syntyvät silloin kun toiminta on vain vienyt mukanaan.

Läheisimmän kanssa kävimme keskustelua omien varjopuolien kanssa elämisestä ja miten minusta ei voi koskaan saada otetta mikäli en suostu itselleni myöntämään että myös minä olen joiltain osiltani rasittava ja se on ihan ok. Yksin jatkaessani matkaa otin käteeni Tommy Hellstenin "Saat sen mistä luovut" kirjan. Tämä voi tilanteena kuulostaa hieman absurdilta tai huvittavalta niille, jotka ovat lukeneet Hellstenin kirjan Miesmatka. Mies purjehtii yksinään ja pohtii oman heikkoutensa ja puutteellisuutensa hyväksymistä. Kyllä Tommy olisi minusta ylpeä jos tietäisi.

Saat sen mistä luovut perustaa ideansa siihen, että ainoastaan myöntämällä oman heikkoutensa ja tulemalla sen kanssa toimeen, ihminen saavuttaa inhimillisyyden ytimen ja voi kasvaa ihmisenä hyväksyen, että hänen omat hallinnan mahdollisuutensa elämässä ovat hyvin rajalliset. Ihmisen kasvu on parhaimmillaan, kun nöyrästi katsoen hyväksyy oman puutteellisuutensa ja lähtee pelkoa tuntien raivaamaan uutta väylää sinne missä ei ole vielä kulkenut.

Pelon ja oman riittämättömyyden kanssa eläminen on jatkuva taistelu, johon voi rakastua. Ehkä jossain vaiheessa myös helpottuu omien rajojen rikkominen eli niiden itselle pelottavimpien elämänkenttien valloittaminen. Löysin itseni kirjasta siltä kohdalta jossa avattiin korostuneen kohteliasta ihmistä, joka tarjoilee itsestään kanssa ihmisille aina mahdollisimman siloitellun version, mikä tekee mahdottomaksi saada läheisyyttä tai välittämistä muilta ihmisiltä. Ihminen kaipaa välittämistä ja rakkautta eniten juuri silloin kun hän sitä vähiten ansaitsisi. Meillä ihmisillä on vaikeuksia luottaa siihen, että voisimme silloin rakkautta keneltäkään saada.

Rakkaudettomuuden pelko on minun kohdallani poikinut tavan tarjota parastani. Siinä yksinpurjehtiessani listasin asioita, jotka ovat juuri niitä omia kipeitä kasvun paikkoja, joiden myöntäminen ja toistaminen voisi tehdä itselle hyvää. Suuri osa niistä on jonkinlaisen hallinnan tunteen haalimista sekä ylikorostunutta vastuunottamista muiden ihmisten reaktioista. Näiden myöntäminen itselleen voi jossain vaiheessa tarkoittaa sitä, että niistä voisi luopua, ei kuitenkaan intentionaalisesti yrittämällä.

Veloena joskus kommentoi lukiessaan, että parasta on vain havainnoida omaa reaktiota eikä pyrkiä muuttamaan mitään omassa reaktiossa. Silloin siitä vaivihkaa ilman intentiota vapautuu. Minäkin saan ilmaista negatiivisia reaktioita toisia ihmisiä kohtaan pelkäämättä että jäisin yksin.

Lähimmäiseltä tenttasin mihin se luottamus perustuu. Tommy Hellsten tarjosi vastaukseksi Jumalaa, joka on jo olemukseltaan anteeksiantamuksen syli, joka ottaa kiinni. Jokainen kelpaa ja on oikeutettu armoon myöntäen omat kasvun paikkansa.

Minun lähimmäiseni ei kuitenkaan ole Jumala, jonka syli olisi ehtymätön rakkauden lähde, vaan hänkin on inhimillinen, joskin lämmin, mutta silti ihminen. Miten voisin luottaa, että hän rakastaa minun vikojani ja että minun olisi turvallista näyttää oma itseni vikoineen päivineen?

Ehkä tämänkin kohta on sen pelon kanssa elämistä. Varmuutta ei ole, eikä tule saataville. Sitä ei koskaan voi saada. Varmuus on jotain, mitä meille ihmisille ei suoda. Pelko on se mikä jää jäljelle, ikuinen testi omalle nöyrälle alttiiksi asettumiselle. Se askel tuntemattomaan otetaan joka ikinen päivä.

Kuten olen todennut, jokainen päivä on hyvä aloittaa kiittämällä kaikesta kiittämisen arvoisesta. Jokainen päivä kuitenkin jatkuu kiitosten jälkeen vaikeimman haasteen valitsemisella. Jatkuvalla veitsenterällä eläminen ja oman hallinnan puutteen myöntäminen on ihmisen osa, se on sopeutumisen pitkä oppimäärä. Siinä on myös maali, joka asettaa asiat aina oikeaan tärkeysjärjestykseen.

Alueiden Suomi

Tänään kirjoitetaan vaihtelun vuoksi jotain muuta kuin sitä "tunnetiedostamissoopaa." Voin paljastaa jotain itsestäni; minulla on karttafetissi. Jos jossakin roikkuu kartta, se varastaa huomioni todella tehokkasti ja voin uppoutua yhden kartan ääreen tuntikausiksi. Myös lehteä lukiessa huomaan leikkaavani talteen ties minkälaisia karttoja kuten esimerkiksi kaavoitusuudistuksia, tänä aamuna viimeksi kartan kuntauudistuksen painopisteistä.

Karttaa katsoessani huomasin, että jos vedetään viiva Vaasa-Seinäjoki-Jyväskylä-Mikkeli-Lappeenranta syntyy lähes viivasuora linja, joka hahmottaa melko tarkkaan itselleni merkityksellisen Suomen alueen, jolla olen eniten viettänyt aikaa ja joka on tullut parhaiten tutuksi. Silti tämä Suomen niemen kärki, muodostaa ehkä noin kuudes tai korkeintaan viidesosan koko Suomen pinta-alasta. Tämä on laaja ja harvaan asuttu maa.

Minua myös kiehtoo se millaisen alueen ihmiset mieltävät omaksi elämänpiirikseen. Kun samaan karttaan vetää viivat, Jyväskylä-Lappeenranta, Lappeenranta-Savonlinna-Joensuu, Joensuu-Kuopio ja Kuopio-Jyväskylä muodostuu tietynlainen salmiakkikuvio Savonmaalle itäisempään Suomeen, joka on jostain näkökulmasta järvisuomen sydäntä ja kattaa suuren osan eteläisestä sisäsuomesta. Olen tuolla alueella vieraillut, ja Jyväskylässä asunutkin, mutta järvisuomi on aina ollut minulle hieman vieraampi alue Suomesta.

Kun taas laskee yhteen pelkästään tuon salmiakkikuvion kasvukeskusten väkiluvut saadaan kuitenkin karvan verran vajaa 500 000 ihmistä. Minua kiehtoo kuinka moni tuon alueen asukkaista mieltää elämänpiirikseen juuri tuon salmiakkikuvion. Sieltä ehkä löytyy heille kaikki tarpeellinen. He eivät välttämättä ollenkaan kaipaa meren läheisyyttä, rannikoiden karuja kallioisia muotoja, eivät suolan tuoksua tai länsisuomalaista koleaa suoruutta.

Viime kesästä vietin osan Savossa, Puumalassa ja vierailin ensimmäistä kertaa Lappeenrannassa. Molemmat olivat todella valloittavia paikkoja ja viihdyin todella hyvin. Minua jäi vain mietityttämään kuinka erilaisesta näkökulmasta sillä kolkalla asuvat ihmiset tarkastelevat tätä maata. Heille esimerkiksi Venäjän läheisyys on todella arkipäiväistä ja näkyvää. Ruotsia en siellä päin kuullut kertaakaan. Tapasin ihmisiä, joiden elämä pyörii juuri tuon salmiakkikuvion alueella, Helsinkikin on heille kaukainen ja toisarvoinen. Miksi lähteä järveä edemmäs kalaan?

Minä olen viettänyt leijonaosan elämästäni rannikolla. Tämä tuntuu luontevalta, joskin Järvi-Suomi -vierailuista on muodostumassa mukava pysyvä mauste tähän kylmien ja koruttomien kallioluotojen Suomikuvaan.

Suomen alueellisuus on maan pienestä koosta huolimatta kiistämättä vahvaa ja ihmiset muodostavat myös selkeitä alue tai "maakuntaidentiteettejä." Niitä ruokitaan stereotypioilla ja ihmisten yleistävillä mielikuvilla. Minäkin pönkitän opportunistina omakuvaani selittäen omia ominaisuuksiani alueellisilla taipumuksilla ja perimäni hajonnalla. Luovin suvereenisti eri maakuntaidentiteettien välillä, ja "olen" milloin mitäkin sen suhteen mikä asia on kyseessä.

Silloin kun puhutaan suoruudesta, rehellisyydestä, yritteliäisyydestä, ahkeruudesta ja luotettavuudesta olen pohjalainen.
Kun puhutaan sitkeydestä, pitkäjänteisyydestä ja neuvokkuudesta olen varsinaissuomalainen.
Kun taas puhutaan huomaavaisuudesta, välittämisestä ja ihmisen kohtaamisesta, olen karjalainen.

Tämä on toisaalta totta, mutta stereotypioiden kautta voisin myös rehellisesti eritellä mistä huonot puoleni juotavat.

Kun puhutaan äkkipikaisuudesta, olen hämäläinen ja pohjalainen.
Kun puhutaan jossittelusta, skeptisyydestä tai tosikkoudesta olen varsinaissuomalainen.
Kun puhutaan häilyvyydestä tai yliherkkyydestä, olen karjalainen.

Stereotypiat ovat hauskoja, harhaanjohtavia kuin horoskooppiselostukset, mutta silti niin mukavia ja vetoavia. Useissa lehtiartikkeleissahan on ruodittu tuota itä- ja länsi-suomalaisten eroa. Varmaan lähinnä kulttuuriset erot ovat tänäkin päivänä aistittavissa tunnelmallisina tekijöinä ja ovat tietysti sikäli hyvin voimakkaita mielikuvien muokkaajia.

Yhtenäinen suomalaisuus on yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta aina keinotekoisesti ylläpidetty illuusio yhtenäisestä yhteisöstä. Näkökulmia kun on yhtä monta kuin asukkaita.

Distinktio

Tapaan tarkkailla vieraita ohikulkijoita jonkin verran, mutta erityisen herkullista on tarkkailla ihmisiä autoissaan ja arvailla keitä he ovat ja miksi he ajavat juuri sen kaltaisella autolla. Kurttuiset ilmeet neljän ruuhkassa ihmiset naputtelevat autonsa rattia ja odottavat vuoroaan ajaa kehätien ramppia alas vilinään, kukin pyrkimässä taholleen.

Ja myönnän, että teen näiden tarkkailujeni perusteella huimia johtopäätöksiä, oletuksia ja yleistyksiä, kuinka juuri tietynlaiset ihmiset ajavat tietynlaisilla autoilla. :) En kuitenkaan juuri levittele näitä analyysejäni lähipiirille, mitä nyt koko internetille. Minulla on sen verran vilkas mielikuvitus, että teen keittiöpsykologiset päätelmäni jo kuskin aurinkolasien merkin perusteella.

Minusta on vain todella kiinnostavaa millaisia latauksia auton omistamiseen joillakin ihmisillä liittyy. Auto on harvoin vain auto, vaan sitä käytetään samalla ilmentämään esimerkiksi statusta tai toisaalta käytännöllisyyttä. Minua kiinnostaa kuinka tietoisesti statusta halutaan ilmaista. Vai tehdäänkö se enemmänkin harkitsemattomana sivutuotteena.

Kerran kun olin päiväkodissa töissä, erään lapsen isä tuli hakemaan poikaansa kotiin ja ajoi pihaan Hummerilla. Olisi tehnyt mieleni oksentaa miehen buutseille, mutta hillitsin itseni. En kuitenkaan todella edes tiedä tajusiko tai tajuaako lapsen isä mitä hänen autovalintansa edustaa ihmisille. Voihan olla, että hänen lähipiirissään moisen auton omistaminen on käytännöllistä ja tarkoituksenmukaista eikä siihen liity mitään sen enempää.

Tietoinen statuksen ilmaiseminen on lähinnä surullista. Krooninen erottautumisen tarve on merkki epävarmuudesta ja omasta riittämättömyyden kokemuksesta. Mikäli ihminen kokee, että luodakseen uskottavuutta hänen on ilmennettävä makuaan, laatutietoisuuttaan tai varallisuuttaan esittäytymällä tiettyjen kulutusvalintojen kautta, hän samalla ruokkii epävarmuuttaan ja suorituksiin perustuvaa kelpaamista.
Mikäli odotan huomiota ja hyväksyntää sen perusteella mitä minulla on päälläni, millaisessa kolossa nukun tai millaisessa ravintolassa käyn syömässä, olen valinnut rankan tien, jolla mitään ei saa koskaan ilmaiseksi, vaan jokainen hyväksynnän murunen ansaitaan loputtomassa taistelussa erottautumisen kentällä. Se ei ole mitään kevyttä leikkiä vaan vääristynyt perversio, jossa ihmisen arvo mitätöityy.

Status ja erottautuminen perustuvat kuvaan kilpailun maailmasta, jossa ainoa tapa selvitä on olla parempi, mieluiten paras. Kuka koiraista laulaa komeimman kosiolaulun? Kuka hyeenoista on röyhkein haaskalla? Kuka tienaa eniten? Kuka hallitsee hyödykkeitä? Kuka turvaa jälkikasvulleen parhaat edellytykset? Loppujenlopuksi se on aika primitiivisen yksinkertaista.

Statuksen ilmaiseminen voi olla periytyvää, enkä nyt tarkoita, että Mersu kestää isältä pojalle, vaan että poika oppii jo varhain ostamaan oman Mersun. Kuuluuhan hän tiettyyn kastiin, mikä on syytä osoittaa. Ehkä sitä perustellaan laatutietoisuudella, ja toisaalta sillä, että jos on edellytyksiä, niin miksei ostaisi, miksei menestyksestään saisi nauttia? Kysymys on kuitenkin ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuudesta ja siitä mihin kiinnittää huomiota.

Mille asialle haluan antaa huomiota? Mihin asiaan keskittyä? Omasta energiastani ei valitettavasti liikene varoja keskittyä siihen millaisen mielikuvan minusta saa sen perusteella millainen kello minulla on. Se on ihan oma taiteen lajinsa. Suodaan se heille, jotka siihen haluavat keskittyä. Toivottavasti he eivät tee sitä riittämättömyyden kokemuksessaan.

Olipas pitkä teksti vain ilmeentääkseni, kuinka joskus pelkään etten riitä ilman suorituksia. :)

Pelottaako? Yritä silti antaa anteeksi...

Näinä aikoina minua todella ahdistaa tämä pelon ilmapiiri, joka tuntuu leviävän yhteiskunnassa. Pelon synnyttämät ylireagoinnit ruokkivat uusia nokituksia, silmä silmästä periaatteella. Se on muuten maailman kaikkien aikojen huonoin perustelu millekään. Kunpa ihmiset osaisivat antaa anteeksi. Uskon, että se on paikoin kylläkin hirvittävän vaikeaa.

Lätkähurmoksen keskellä minua aina vieraannuttaa se hurja uho, joka Suomen metsistä kantautuu. Kauppatorin juhlien iltana vastaan tuli bussilasteittain sinivalkoiseksi maalattuja ihmisiä, kuskillakin oli leijonapaita päällä. En väitä, etteikö samanlaista hurmoshenkeä ja yhden asian ympärille muodostuvaa fanatismia olisi yhtälailla muualla maailmassa, futisfanit hyvänä esimerkkinä. Jotenkin vain mietin, että mitä ihmeen traumaa siinä työstetään kun kysyin eräältä vieraammalta ihmiseltä, milloin hän kokee onnistumisen kokemuksia, ja hän osasi sanoa vain, että "16 vuoden odottamisen jälkeen tää on ollut aivan mahtavaa." Miten se yhden porukan voitto voidaan kokea niin vahvasti? Tässä kohtaa tarvitsisin psykologin perehdyttämään, miten ihmisen pyhän kokemus muodostuu. Itselleni sellainen hurmoksellisuus esittäytyy alkeellisena ja primitiivisenä ilmireagointina.

Olen miettinyt maailmankuvan merkitystä esimerkiksi sille kokeeko ihminen tarvetta turvata omaa positiotaan suhteessa muihin. On olemassa ihmisiä, jotka ovat kasvaneet teroittaen kyynärpäänsä ja saaden vaikutteet, että maailma on vaarallinen ja paha paikka, jossa ainoa tapa selviytyä on epäillä jokaista ja turvata oma elonsa.

Kun lehdet kirjoittavat pyydystävistä laskelmoivista raiskauksista, joukkopahoinpitelyistä joissa ihmista hakataan raskailla aseilla, niin että hänen loppuelämänsä tuhoutuu, alan itsekin tunnistaa selkäpiissä hiipivän epävarmuuden; "pitäisikö täällä puolustautua?" Minä en ole iso mies, ja vaikka provosoituna reagoin jyrkästi ja agressiivisesti, niin sotaisaa minusta on vaikea saada, olen aika leppoisa ja pehmoinen. Noita väkivaltauutisia lukiessa sitä sitten miettii, että miten minä toimin jos minut pyydystetään juna-asemalta ja potkitaan päähän niin että makaan vihanneksena sairaalassa.

Hetken jo harkitsin uudelleen itsepuolustustouhujen aloittamista, mutta sitten tajusin, että se olisi juuri periksi antamista pelolle. Kyse on valinnasta. Tähän asti paras resepti hyvän ja turvallisen elämän muodostumiseen on ollut se, että ei ehdoin tahdoin hankkiudu tilanteisiin, joissa provosoi muita, välttää itselleen vahingolliseksi kokemiensa ihmisten seuraa, mutta viimeisenä ja tärkeimpänä ei antaudu pelolle vaan tietoisesti vahvistaa omaa ennakkoluulottomuuttaan ja uskoaan vilpittömyyteen. Jos minut sitten hakataan rautaputkella vihannekseksi ja perheeni raiskataan, niin en silti suostu uskomaan, että tilannetta helpottaisi se mikäli olisin kokoajan pelännyt sen tilanteen tapahtuvan. Järki päässä, mutta ei pala kurkussa.

Kumpi elää parempaa elämää, hän joka neuroottisesti haalii haulikoita kaappiinsa ja kylvää pelon sekaista epävarmuutta lähipiiriinsä, vai hän joka toteaa, että mahdollisuus sairaiden ihmisten epätoivoisiin ja perustelemattomiin tekoihin on aina olemassa, eikä tilannetta voi siinä mielessä paeta. Ainoa mitä ihminen voi itsensä kannalta tehdä on pyrkiä vahvistamaan positiivista asennetta ympäristössään ja vahvistaa järjestelmää, joka auttaa sairaita ihmisiä pääsemään hoitoon, ettei heidän tarvitsisi raiskata ja hakata ohikulkijoita. Se pelonsekainen turhautuminen ja kanavoituminen vihaksi ei ainakaan auta tilannetta yhtään mihinkään.

Pelon kanssa pitää tulla toimeen. Minua pelottaa, että ihmisten pelko saa vallan ja alkavat toimia vaistojensa varassa unohtaen, että ihmisyyteen kuuluu kyky nähdä pelon läpi. Pelostani huolimatta minun tulee muistaa mikä on olennaista ja mistä en suostu luopumaan.

Jos sitten perheeni on raiskattu ja tapettu ja yritän pelkkää mustaa nähden kontata eteenpäin ilman elämänhalua, niin toivon, että joku on minua auttamassa takaisin valoon. Eläminen ilman anteeksiantamista ei ole elämistä. Se on jotain muuta. Mustaa katkeruutta hamaan loppuun. Se ruokkii väkivallan kierteen Israelin rajoille, se ruokkii samat asiat kaupunkijengien välille. Mikään ei muutu ennen kuin joku sanoo, että haluaa yksinkertaisesti irti sen vihaamisen vallasta. Toivon, että minäkin osaisin antaa anteeksi kauheat teot jotka tapahtuisivat minun läheisilleni; en tiedä osaisinko, apua ainakin tarvitsisin.

The Big Brother in my head

Ostin Martikaisen uuden levyn Usko ja sen sulattelussa menikin sitten koko pääsiäinen. Kaverin sävelet, mutta erityisesti sanoitukset ovat sen verran tiivistä tavaraa, että sitä haukkoo henkeään.

Levyllä paistaa kyllä korostuneesti sellainen maailmankuva tai enemmänkin kuva yhteiskunnasta, joka on itselleni ollut jo pidempään hieman vieras. Sellaiset sanat kuin pakkovalta, vapaudenriisto, anarkia ja vapaa-ajattelu yhdistyvät mielikuvaani Martikaisen ajattelusta.

Hän ei näe perusteita sille miksi ihminen saisi rajoittaa toistaan. Tai ainakin levyltä viestittyy sellainen viesti. Sain synttärilahjaksi yhdeltä kaverilta Orwellin kirjan 1984, mikä oli osuva lahja, koska en ole Orwelliani vielä lukenut. Ehkä sen jälkeen taas tajuan paremmin mitä vapauden korostajat vouhottavat.

Martikaista kuunnellessa itse vain muistan kuinka opiskelua aloittaessani minulla oli selkeästi päässäni ajatus, että tämä vallitseva yhteiskunnallinen järjestys ja tapa hahmottaa todellisuutta on vain yksi monista tavoista järjestää asiat, sattumanvarainen asiantila, jolle ei ole esittää mitään riippumatonta perustelua vaan loppujen lopuksi se on kyseenalaistettavissa ja myös korvattavissa monella muulla hyvinkin erilaisella mallilla.

Maailmassa on erilaisia malleja yhteisöistä, enkä usko, että mikään niistä olisi millään tavalla "oikea." Silti en myöskään usko, että nykyinen asiantila olisi sattunut sattumalta. Minun on hyvin vaikea uskoa, että esimerkiksi maailmanhistoria olisi voinut mennä vallitsevilta piirteiltään olennaisesti eri tavalla, vaan monien hirvittävienkin asioiden on pitänyt tapahtua ja ne ovat muokanneet nykyisestä tilanteesta tämän laisen. Se ei ole miltään kantilta virheetön asiantila, mutta minun omaa sopeutumistani auttaa se, etten joudu kokoajan kantamaan tyytymättömyyttä siitä, että on "valittu" tämä systeemi kaikista niistä lukemattomista mahdollisuuksista.

Opiskeluja aloittaessani koin, että ihmiskunnalla ei ole mitään oikeutta kasvattaa jälkikasvuaan uskomaan samoihin oletuksiin, kuin mille meidän kuvamme todellisuudesta rakentuu. Minun mielestäni se oli rikos ihmisyyttä vastaan, manipuloinnin ja aivopesun selkein ilmentymä. Silloin ajattelin, että jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus valita oma itsensä sekä tapansa hahmottaa todellisuutta.

Tämä ei olisi kuitenkaan ainoastaan mahdotonta vaan myös väärin. Se perintö, joka meille on annettu kaiken kulttuurihistorian ja tietopääoman muodossa, on ihmisyyden ja ihmisen käsityskyvyn juhla. Kukaan ihminen ei yhden elämän aikana pystyisi mitenkään hahmottamaan sellaisia asiakokonaisuuksia kuin ihmiskunnan historia on tuottanut. Siitä näkökulmasta kyse ei ole niinkään yksilöstä kuin ihmisyydestä kokonaisuutena, kaikki inhimillisyyden variaatiot ovat olleet mukana muokkaamassa nykyistä maailmankuvaamme tämän kaltaiseksi.

Perinnöstä on mahdotonta ja myös tarkoituksenvastaista vapautua. Sitä voi tarkastella, ja pyrkiä tarkentamaan, mutta korvaaminen ei ole tarpeen.

Martikainen ei varmasti olekaan vapaa-ajattelussaan halunnut hylätä mitään osaa täysin vaan pelkästään kritisoida yksilön oikeuksiin ja omanarvontuntoon suuntautuvia uhkia ja loukkauksia. Sehän on sitä syvää humanismia. Ihmisarvoisen elämän oikeus. Se ajatus ei hyväksy minkäänlaisia hyvän elämän piirteiden määrittelyitä ulkopuolelta.

Minä taas olen hyvinkin taipuvainen määrittelemään tiettyjä reunaehtoja sille mitä tarkoittaa hyvä elämä. Välillä mietin onko minulla siihen oikeus. Kysymys on sinänsä ontto, koska jokainen ihminen toimiessaan oman kokemuksensa mukaisesti, tulee toteuttaneeksi jotain ihmisyyden variaatiota. Minä tuon oman lisäni kirjavaan kakkuun ja parempi avata suunsa kuin pysyä korrektisti hiljaa.

Liberalismi, relativismi, konservatismi vai realismi?

Otsikon perusteella voisi ajatella, että rakastan ismejä.

Sain mennäviikolla kuulla kritiikkiä näkemyksistäni liberalismin vahingollisuudesta ja siitä, että oma näkemykseni asiasta ei ole johdonmukainen. Tein tässä sitten kotiläksyjä ja yritän nyt pukea sanoiksi sen mitä tarkoitan kun kuvaan itseäni libertarismin, arvorelativismin ja talousliberalismin vastustajaksi. Täälläkin sitä joskus avasin ja sain silloin rakentavaa kritiikkiä, että käsitteiden sisällöt eivät olleet tekstissäni johdonmukaisia.

Olen virheellisesti kuvannut itseäni uuskonservatiiviksi; virheellisesti sikäli, että en tosiaan usko, että mitään saavutettaisiin taantumuksellisella vanhaan pitäytymisellä tai ahtaiden perinteiden nostamisella sosiaalisiksi reunaehdoiksi. Olen kyllä traditionalisti, koska näen, että mikään ihmisyhteisö ei voisi pysyä koossa ilman jonkinlaisia traditioita.

Ihmistä ei ole luotu absoluuttiseen vapauteen. Absoluuttinen vapaus voisi toimia ainoastaan jos kaikki ihmiset olisivat omaksuneet pyyteettömyyden hallitsevaksi elämänasenteekseen. Tämä ei ole kuitenkaan mahdollista eikä edes tavoitteellista, joten sääntelyä tarvitaan. Ihmistä tulee rajoittaa ja ohjata. Eri intressiryhmien luoma konsensus rakentaa tasapainon, jossa vapauden ja yhteistoiminnan periaatteet vahvistetaan ja niitä voidaan siirtää sosiaalistamisen kautta muille yhteisön jäsenille.

Kun sanon, että ihmisen ei ole mahdollista saavuttaa pyyteettömyyttä, en silti tarkoita, että sosiaaliset rakenteet perustuisivat mihinkään tuulesta temmattuun yhteiskuntasopimukseen, vaan ihmisyyden luontaisen huomaavaisuuden vahvistamiseen sosiaalisten rakenteiden kautta. Kyse ei siis ole niinkään ihmisten rajoittamisesta kuin valistamisesta, silmien aukaisemisesta näkemään ihmisyyden positiiviset mahdollisuudet. Olen arvorealisti, en arvokonservatiivi. Ihmistä on mahdollista auttaa löytämään rakentava tapa elää.

Liberalismi kääntyy suvaitsevaisuudessaan liian nopeasti relativismiksi, jolloin kaikki vaihtoehdot hyväksytään yhtä hyvinä. Relativismi on tapa pestä kädet ja kieltäytyä vastuusta. Vastuusta itseään, yhteisöään ja omia pyhinä kokemiaan asioita kohtaan. Ei ole olemassa ihmistä, jolle jokin asia ei olisi pyhä. Kaiken tulkinnan pohjalla vaikuttaa jokin tulkinta pyhästä. Ääriliberalismi perustuu vapausperversioon, jossa vapaus on kaikkein korkein ja kyseenalaistamattomin itseisarvo. Ajatus ihmisen absoluuttisesta vapaudesta ruokkii relativismia.

Talousliberalismia on helppoa ja yksinkertaista vastustaa, koska siinä palvotaan yksinkertaista numeroiden lainalaisuutta ja rahan lakia. Se hävittää ihmisyyden rippeet alta aikayksikön.

Olen kuitenkin ehdoton yksilönvapauden, sananvapauden, kokoontumisvapauden, mielipiteenvapauden ja yksilön koskemattomuuden ja suvereniteetin kannattaja.
Olen ehkä arkikielisesti "liberaali" tavassani korostaa vähemmistöjen oikeuksia ja peräänkuuluttaa avointa keskustelua ja avoimuutta erilaisuudelle, mutta vierastan liberalismin taipumusta kääntyä relativismiin. Haluan korostaa oikeutta kommentoida toisen ihmisen mielipiteitä, rakentaa keskustelua ja vasta kriittisen tarkastelun jälkeen sanoa mitä ajatuksia toisen mielipide minussa herättää. Asioita on mahdollista arvioida ja asettaa järjestykseen niiden hyödyllisyyden, rakentavuuden ja ihmisyyden kunnioittamisen kannalta.

Oliko Jeesus persu vai vassari?

Hyvää kristillisen kirkon pääjuhlaa. Ylösnousemusta odotellessa...

Hesarissa oli eilen kirjoitus historiallisesta Jeesuksesta, historiallisesta henkilöstä nimeltä Jeesus. Todisteita tuon henkilön olemassa olosta on roppakaupalla, joten hän on varmasti ollut olemassa. Jeesuksen opetukset on tallennettu monelta kantilta ja osa niistä on päätynyt pyhiksi kirjoituksiksi. Muut ihmiset ovat valinneet mitä Jeesuksen viisauksista halutaan jakaa kaikille.

Lehdessä kirjoitettiin myös historiallisena tietolähteenä Tuomaan evankeliumista, joka ei koskaan päätynyt raamattuun, vaikka kuvaakin yksityiskohtaisesti Jeesuksen opetuksia:

”Rakasta ystäviäsi kuin omaa sieluasi, suojele heitä kuin silmääsi.”

”Sinä näet tikun ystäväsi silmässä, mutta et näe puuta omassa silmässäsi. Kun otat puun silmästäsi, näet tarpeeksi, että voit poistaa tikun ystäväsi silmästä.”

Suurimmaksi osaksi Tuomaan evankeliumi on kuitenkin täynnä kryptisiä porraspäätelmiä ja näennäisen epäloogisia paradokseja. Joku suuri filosofi saattaisi tietysti sanoa, että viisaudet ovat aina tulkinnallisia. Ja toisaalta kaikista noista kirjoituksista kajastaa se paimentolaisuuden kieroitunut hedelmällisyyden palvonta. Vuosituhansien aikainen taistelu kitsaassa autiomaassa, jossa ainoa ilo ja velvollisuus on elämän ikiaikainen jatkuvuus. Siinä alkaa jo yks sun toinenkin luennoida paratiisista.

Näinä aikoina kun paljon puhutaan kirkon kahtia jakautumisesta liberaalien ja konservatiivisten ainesten kesken, minä ehkä lukeutuisin liberaaliksi kristityksi ja tulkinnallisuuden puolesta puhujaksi. Silti painottaisin enemmän itsetutkiskelun merkitystä harmonisen elämän löytämisessä. Jeesuksen opetuksissa oli siemen ja alkuajatus siitä mitä ihmisen on mahdollista oppia välittämisestä ja lähimmäisyydestä.

Olen pitänyt uuden arkkipiispan kiteytyksistä uskonnon merkityksestä nykyisessä pluraalissa yhteiskunnassa. Ihmisten katsomuksellisuus on välttämätön osa inhimillisyyttä ja pidin siitä, että myös eduskuntavaaleissa välillä yritettiin (vaikka epätoivoisesti) kuuluttaa katsomuksellisten kysymysten käsittelyä. Se taso, jolla keskustelu liikkuu, on köyhää asioiden ilmiperustelua,kun olisi tärkeää päästä käsiksi mielipiteiden taustalla vaikuttaviin ennakko-oletuksiin. Niin kiire ei voi Portugalin pelastusrahastolla olla ettei ehdittäisi käydä yhtä julkista yhteiskunnallista keskustelua ihmisyyden perimmäisestä olemuksesta. Siinä tulisi Hallahoiden harhautunut ja pelonsekainen propaganda perustelemattomana tiensä päähän.

Toisaalta olen samaa mieltä, että on esimerkillistä kuinka täällä hieman edistyksellisemmässä demokratiassa luottamus systeemiin on edelleenkin sen verran luja, että kun ihminen on tyytymätön, hän rustaa sen äänestyskuponkiin, luottaen saavansa muutosta aikaan, eikä sen sijaan lähde kaduille polttamaan autoja.

Näissä vaaleissa kantoi hedelmää porvarihallituksen kylvämä alempien kerrostumien polkeminen. Kun tyytymättömyys tarpeeksi kasvaa, niin meille syntyy myös puoluekenttä, joka kuvastaa kansan vastakkainasettelua. Hallitukseen pyrkivät ylintä kerrostumaa kuvastavat riistokapitalistit, keskiluokkaa nuoleskeleva ja keinotekoista yhteisöllisyyttä kuvastava solidaarisuuspuolue sekä viimeisenä turhautuneiden änkyräjunttien ryhmä. On kiinnostavaa seurata kuinka riistokapitalistien talousliberaalit ja änkyräjunttien yksinkertaistettu ymmärtämättömyys pienen ihmisen sivuuttamiselle kohtaavat.

Jeesus saattaisi seurata tilannetta sivusta hieroen käsiään ja myhäillen kuinka mehevä ja hedelmällinen soppa tästä syntyikään. Tulonjakopopulismin taustalla vaikuttaa kuitenkin aito kummeksunta ja ällistyneisyys mille laeille yhteiskunnan nykymeno oikein perustuu, kun se ei ainakaan ole yksittäisen heikon ihmisen tukeminen. Oliko Jeesus itsekin sittenkin yksinkertaistava ja krumeluurit riisuva persu? Oliko Jeesuksen opetus populismia?

Onko populismia vetäistä matto pois taloustieteilijän alta sanomalla, että vaurastuminen on täysin toisarvoista sen rinnalla miten onnistut ilmaisemaan välittämistä avuntarpeessa olevaa kohtaan. Miten vastaa riistokapitalisti, jos keskiluokkainen sanoo mielellänsä köyhtyvänsä kunhan kaikille saadaan ruokaa ja lämmin paikka nukkua? Niin Jeesus on meitä kuitenkin opettanut.

Luuk.6:38 Jeesus sanoi “Antakaa, niin teille annetaan."
Mark 10:21 Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa.

Tuo on melko selkeää ja helposti tulkittavaa tekstiä. Onnellisemmaksi rikkaat tulisivat kun luopuisivat sen loputtoman haalimisen sijasta.

Ehkä Jeesus silti oli vassari, koska kaikkein pyhintä hänelle ei ollut oman position turvaaminen vaan yhteisen hyvän jakaminen vaikka se tarkoittaisi asettumista alttiiksi sille, että joutuu itsekin luopumaan jostain. Pannanpohjimmainen kysymys ei siis ollut Mitä tämä on minulta pois? vaan Keneltä vielä puuttuu?

Toisen ihmisen totuus

Luen kiinnostavaa kirjaa ADHD-asiakkaiden voimaannuttavasta ohjauksesta. Kirja rakentuu ratkaisukeskeisen ohjauksen periaatteille ja siinä kuvataan pintapuolisesti myös ratkaisukeskeisyyden taustalla vaikuttavia taustaoletuksia ja teorioita.

Kirja yhdistyy mukavasti viimeaikoina pyörittelemääni ajatukseen oletuksettomuuden ihanteesta. Minä ihaillen katson ihmisiä, jotka kaikessa sosiaalisessa toiminnassa tuntuvat lähtevän liikkeelle ilman taustaoletuksia ja ilman tulkinnan tarvetta. Tilanne kertoo miten sen kanssa edetään ja kaikki tapahtuu joka tapauksessa näennäisen tavoitteettomasti edeten askel kerrallaan.

Voimaannuttavan ohjauksen käsikirjassa kuvataan ratkaisukeskeisen ohjauksen ihannetta "avoimen tilan" positiosta, jolloin lähdetään liikkeelle näkökulmasta, että ohjattava itse pitää sisällään vastaukset kysymyksiin omasta elämästään. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta jos avoimen tilan positiota voisi levittää yleiseksi tavaksi suuntautua elämään ja vastaantuleviin asioihin. Tavoitetila tai paremminkin ideaalitila olisi tällöin avoimuuden ja tulkitsemattomuuden tuleminen jatkuvaksi tilaksi.

Sellaiset ihmiset ovat tietysti aivan älyttömän rasittavia, koska he ovat kuin kameleontteja ja vaihtavat mielipidettään ympäristöstä tulevien ärsykkeiden perusteella. Silti tuo tulkitsemattomuuden asenne on hyvin lähellä viisautta ihmisestä, joka ei tiedä mitään. Jatkuvan avoimuuden kautta myönnetään omien keinojen puutteellisuus vangita jokin asian tila. Minulla ei yksinkertaisesti ole keinoja saada tyhjentävästi määriteltyä jotakin ilmiötä tai asiaa.

Avoimen tilan positio lähestyy Martin Buberin "Minä Sinä" -filosofiaa, jota joskus täälläkin innoissani avasin. Siinä hän näkee, että toisen ihmisen kohtaaminen ja oman kokemuksen sanoittaminen vuorovaikutuksessa vasta todellistaa ihmisen kokemuksen ja tuo sen osaksi todellisuutta. Tämä siis tarkoittaa, että kuunnellessaan toisen ihmisen kokemusta ihminen voi myös samalla tulla lähemmäksi todellisuutta, nähdä häivähdyksen totuutta. Tyhjentävästi sitä ei meille koskaan näytetä, mutta jokaisen ihmisen velvollisuus on pyrkiä ymmärtämään tätä maailmaa mahdollisimman hyvin ja tarkasti. Surullinen hän, joka haluaa elää tiukkojen määrittelyiden turvaamaa elämää.

Avoimuus on mahdollisuus, joka annetaan ihmiselle. Avoimuus ei kuitenkaan tarkoita relativismia, jossa hyväksyttäisiin kaikki esille tuodut kokemukset varauksetta ja ainoastaan todettaisiin, että "No sinä näet sen noin." Avoimuus tarkoittaa pyrkimystä kuulla toisen ihmisen kokemuksessa hänen palansa totuudesta. Jokaisen ihmisen kokemus on tulkinta todellisuudesta ja siksi se myös tavoittaa jotakin siitä. Toista ihmistä kuunnellessa voi parhaimmillaan saada ahaa-elämyksen uudesta näkökulmasta lähestyä tuttua asiaa. Kuten Maija-Riitta Ollila sanoi, todellisuus on pallo, jota on mahdollista pumpata mistä näkökulmasta tahansa.

Ratkaisukeskeisyys ohjauksen teoriana on kuitenkin itsensä vanki. Voimaannuttavan ohjauksen käsikirjassa käsitellyt taustaperiaatteet systeemiteoria, kybernetiikka ja sosiaalinen konstruktionismi ovat hienoja lähtökohtia, mutta ilman tärkeintä tavoitetta hahmottaa todellisuus, ne jäävät pinnallisiksi muotisanoiksi vailla käytännön johdannaisia.

Systeemiteoria perustuu ajatukselle, että jonkin toiminnan osatekijän auttaminen voi saada aikaan suurtavaikutusta kokonaisuuden kannalta. Asioilla on merkittäviä kerrannaisvaikutuksia, ja tähän esimerkiksi perustuu se, että ohjausken vaikuttavuutta ja suoria merkityksiä on suhteellisen mahdotonta todentaa. Ohjauksen vaikutus tulee esiin lähinnä silloin kun ihminen 40-vuoden päästä soittaa ja kertoo eläneensä tasapainoisen elämän.

Kybernetiikka taasen luottaa enemmän havaintoon kuin tulkintaan. Ohjattavasta tehdään mahdollisimman paljon havaintoja, minkä tarkoituksena on tukea hänen itseohjautuvuuttaan, eli toimia peilinä; sanoitetaan ulkopuolisen ihmisen näkökulma, niin samalla ihminen oppii näkemään itsensä realistisesti. Eli ohjauksessa on tärkeää puhua havaintojen tuomista kokemuksista eliantaa palautetta. "Nyt musta näyttää siltä..." Tai niin kuin Pasilassa Pöystin mennessä terapiaan, terapeutti toteaa lakonisesti; "Sä imet tuttia, mä huomaan..."

Ratkaisukeskeisyys kuitenkin kaatuu sosiaalisen konstruktionismin mukana, joka lähtee liikkeelle ajatuksesta, ettei ole olemassa riippumatonta todellisuutta, ainoastaan tarinoita, sosiaalisia konstruktioita ja tulkintoja, joita on äärettömästi erilaisia.

Mikäli avoimuuteen ja avoimen tilan positioon yhdistetään ontologinen teoria riippumattomasta todellisuudesta, niin kriittinen avoimuus on paras ja periaatteessa ainoa mahdollisuus tarkentaa omia tulkintojaan tuosta riippumattomasta todellisuudesta. Tällöin esimerkiksi jokainen keskustelu toisen ihmisen kanssa on kuin mahdollisuus avata ikkuna totuuteen. Meillä on mahtava ja ainutkertainen mahdollisuus saada tietoa siitä miten asiat ovat, jos vain osaamme pysähtyä kuulemaan ilman ennakko-oletuksia siitä mitä toinen yrittää meille kertoa. Tällöin osaksemme tulee häivähdys totuutta, joka päivä.

Ultimate-avoimuus

Avoimuuden asteet vaihtelevat. On ollut ihmisiä, jotka eivät allekirjoita totaalisen avoimuuden nimeen ainakaan parisuhteessa. Itse olen aikamoinen avoimuus-hypettäjä. Avoimuus uudelle ja vieraalle erilaiselle, ennakkoluulottomuus ja siitä seuraava yhdenvertaisuus. Ne kiteyttävät jotain siitä miten ympäristöön ja sen muutoksiin on omasta mielestäni rakentavaa suhtautua. Kaikenlaiset tabut tuntuvat kovin rajoittavilta ja vieraannuttavilta. En koe olevani mitenkään perusutelias mutta kääntämättömät kivet tai vielä enemmän haudatut vaietut asiat odottavat käsittelyä.

Joku sanoo varmaan, että joidenkin asioiden kuuluu antaa olla rauhassa.
Joku ihminen on näennäisen avoin ja valmis laittamaan itsensä likoon, näyttämään itsensä, mutta silti tietyt kipupisteet pidetään ikuisesti vakan alla piilossa. Badding lauloi: "Anna arpisten haavojen olla." On toki paljon asioita, joita ei ole tarkoituksemukaista retostella ja tehdä niistä mitään sosiaalipornoa. Silti avoimuudessa on olemassa se positiivinen ideaaliaste, mikä ei tosiaan tarkoita retostelua tai kipeillä asioilla mässäilyä. Avoimuus asenteena tarkoittaa kai lähinnä sitä, että ennakkoasenne asiaa kuin asiaa kohtaan on lähtökohtainen vastaanottavuus ja halu ottaa asia harkintaan, käsittelyyn. Miksi niiden sähisevien kissojen pitäisi antaa sähistä pimeissä nurkissa, kun ne voi nostaa pöydälle päivänvaloon?

Yksi kotoa saatu perintö on ollut taipumus puhua, jutella ja analysoida myös niitä asioita, jotka voivat tuntua vähän vaikeilta ja kinkkisiltä. Minä tartun haasteisiin kun on kyse verbaalisoturin taistoista. Yksi kaverini on perussuomalaisten vannoutunut kannattaja ja vaikka itse edustan täysin päinvastaista kantaa monessa asiassa, pystymme todella rakentavaan keskusteluun ja pohtimaan molempien kantojen taustalla vaikuttavia oletuksia, pääsemään siis asian ytimeen. Tämä on mielestäni aivan mahtavaa. Siinä kiteytyy vuorovaikutuksen tervehdyttävä funktio. Älykäs keskustelu ei suostu jäämään junnaamaan eipäs-juupas vastakohtiin vaan pyrkii kiteyttämään näkökulmien lähtökohtien eroja. Miten minun ihmiskuvani ja käsitykseni maailmasta rakentuu eri tavalla kuin sinulla?

Vierastan tilanteita, jossa väistellään keskustelun aiheita kun ei tiedetä onko jostain "sopivaa" puhua. Jätetään kaikkein mehukkaimmat ja antoisimmat haastavat aiheet käymättä, koska pelottaa. Mikä pelottaa? Mitä voi pahimmillaan sattua? Ei pystytä hallitsemaan tilannetta, kun itsestä paljastuukin jotain yllättävää, joka näyttää omat mielipiteet ja asenteet erilaisessa valossa?

Poisoppiminen on vaikeinta oppimista ja monesti ihmiset ripustautuvat omaan rajoittavaan asenteeseensa kuin hukkuva oljenkorteen. Se on kovin inhimillistä, mutta samalla surullista. Miten erilaisuuden rohkeutta ja vastaanottavuutta voisi tukea? Kuinka aikuiselle ihmiselle saadaan luotua puitteet, joissa hän tuntee omien kapeiden käsitystensä ylittämisen turvalliseksi? Sellainen pieni, omaa turvallisuuttaan vartioiva mieli levittää samaa asennetta myös ympärilleen, mikä pahimmillaan johtaa kieroutuneiden säilyttävien instituutioiden muodostumiseen totunnaistumisen kautta. Kun tarpeeksi kauan eletään pelossa, että vieraat asiat ja muutos tulevat kyseenalaistamaan olemassa olevat omat rakenteet, niin loppujen lopuksi se rakentaa ympärilleen myös rakenteet, jotka alkavat toimia säilyttävästi ja sulkeutuvasti.

Älykäs keskustelu tyssää monesti siihen, kun toinen ihminen ei uskalla avata jotain tiettyä ovea. Sen takaa löytyvät ne ennakko-oletukset ja lähtökohdat, joiden päälle käsitykset muodostuvat. Juuri ne vaikeiden miksi kysymysten tiedostamattomat mallivastaukset, jotka ihminen on automaattisesti muodostanut tehdessään tulkintoja maailmasta.

Millaisena näen ihmisen?
Millaisena näen todellisuuden?
Mitä on hyvä elämä?
Mistä minulle tulee todellisuudessa hyvä olla?

Mallivastauksia voi hieman repiä auki ja miettiä miten minä perustelen sen, että ihminen on perimmältään juuri tällainen. Siinä voi parhaimmillaan oppia jotain uutta.

Uusi löytöretkeilijä on saapunut

Serkkutytölle syntyi potra poika. 3,7 kg, 51 cm. Kaveri tuli vähän ajoissa, mutta terveenä ja elinvoimaisena. Vuosi sitten tähän aikaan häntä ei ollut vielä olemassa edes ajatuksen tasolla, nyt maailmassa on ihka UUSI ihminen. Käyttämätön, pakasta vedetty. Kumma kemiallinen reaktio, kun kaveri ilmestyy maailmaan. "Terve maailma, miten olet ilman minua pärjännyt?"

Huhtikuu on hyvä vuodenaika syntyä. Olen itsekin oinas, itsepäinen ja valovoimainen, kevään valon lapsi. Synttäreillä saa monesti mämmiä, kun pääsiäinen on milloin mitenkin samoihin aikoihin ja narsissit ovat mukavan pirteitä synttärikukkia. Muistan erään kiirastorstain, kun oli synttärit ja olin ollut vähän kipeänä siinä pääsiäisviikolla. Sitten kaikki tulivat kotiin ja äiti kantoi sisään ison legolaivan, jota olin niin kauheasti toivonut. :) Legolaivan saamista edelsi kuitenkin pitkä ja kärsivällisyyttä kasvattava kompromissikeskustelu, kun piti päättää minkä kaikista hienoista legokokonaisuuksista erityisesti halusin, kun kaikkea ei voi saada. Oli sitä kyllä mukava rakennella, puhdasta Flow-meininkiä, enkä tarkoita sitä festaria.

Lapsen maailma on aivan mahtava. Se on seikkailua alusta loppuun, kartoittamaton haasteiden ja uusien kokemusten kenttä. Onhan sitä aikuisenakin mahdollista löytää loputtomasti uutta, mutta yksinkertaisiin pieniin asioihin uppoutuminen ei ole yhtä yksinkertaista kuin ennen. Muistan sen tunteen, kun rakensin legoja koko päivän. Projekti toisensa jälkeen tuli valmiiksi. Sitten kehitettiin uusia mekanismeja, uusia kokonaisuuksia. Ja kun laittoi kasvonsa lattiaan kiinni ja tirkisti legolinnan portista sisään pystyi näkemään koko hovin tallustelemassa pitkin linnan pihaa.

Uuden pienen ihmisen matka alkaa. Hän alkaa hahmottaa tätä todellisuutta saman tien. Tekee kategorisointeja ja tulkintoja, oppii miten kädet toimivat, miten jalat toimivat ja mitä kaikkea niillä voi tehdä. Sitten kun oma kroppa alkaa olla tuttu eikä kaikkea tarvitse enää maistaa, on legojen vuoro. Ehkä matkan varrelle mahtuu myös muuta.

Jossain vaiheessa viedään nuori herra purjehtimaan. Opetetaan mitä on elää meren äärellä. Miten merta tulee kunnioittaa ja toisaalta kuinka se antaa jokaiselle ihmiselle paikkansa. Meidän suvussa ollaan enemmän tai vähemmän meren lapsia. Niin tulee aivan varmasti myös tästä kaverista.

On myös mukava tietää, että poika on todella toivottu, odotettu ja rakastettu heti ensimmäisestä hengenvedosta lähtien. Peruskallio on luotu jo kauan ennen kuin hänestä oli tietoakaan. Sen päälle kun rakentaa niin kovin pahasti ei voi mennä pieleen. Polvet on ruvella joka tapauksessa, mutta oikeilla edellytyksillä se pystyyn nouseminen on niin paljon helpompaa. Turvaverkkoja on monenlaisia ja tässä tapauksessa niitä taitaa riittää yllinkyllin.

Sagrada Familia

Käsittelimme tänään maahanmuuttajaryhmän kanssa mitä tarkoittaa perheen käsite Suomessa. Laitoin jokaisen piirtämään kuvan omasta perheestään. Lähi-idän miehellä oli hymy herkässä kun hän piirsi aikuiset lapsensa, siinä meni itse hartaaksi kun näin kuinka iloinen ja ylpeä hän oli laajasta perheestään. Kaikki ovat jo aikaihmisiä, joilla on omia lapsia, minä yksin lapseton. Käytiin läpi mikä on suomalaisen ensisynnyttäjän keski-ikä ja kuinka minulla alkaa kohta olla kiire, vaikken nyt varsinaisesti synnytäkään. :)

Suuri osa kertoi myös kotimaahan taakse jääneistä lapsistaan, jotka ovat vain skypen kautta saatavilla. Samalla keskustelimme siitä miten heidän kulttuureissaan isovanhemmat ovat tiiviisti osa perheyhteisöä ja eräs ryhmäläisistä kertoi järkyttyneenä kuinka hän oli löytänyt vanhuksen naapurinsa kahden kuukauden jälkeen kuolleena kotoaan. Ketään ei ollut kiinnostanut. Tämä ei tiiviimmän yhteisön maissa niin herkästi tapahdu.

Perheyttä alkaa ymmärtää, kun ikää vähän kertyy. Ja ehkä jollain tavalla alkaa ymmärtää niitä syitä miksi jotkut haluavat perheen perustaa. Tai mitä sillä halutaan luoda. Ehkä on itsekästä ajatella, että haluaa perustaa jotain mikä on omaa ja minkä kautta saa ympärilleen roppakaupalla jatkuvuuden ja merkityksellisyyden kokemusta. Mutta sen kautta oma elämä luiskahtaakin yhtäkkiä sellaiseen tarkoituksenmukaiseen jatkumoon, jossa sukupolvi toisensa jälkeen on halunnut perustaa jotain pysyvää. Perhe rakennetaan pysyväksi. Ideaalitilanteessa sen ihmisen kanssa, jota kunnioittaa ja jonka vierellä haluaa jatkaa.

Pyhän perheestä tekee välittäminen, sitoudutaan muihin perheen jäseniin ja erimielisyyksistä huolimatta kunnioitetaan heimon muita jäseniä, koska heillä on yhteisössä itsestään selvä tärkeä asema. Perhe on kunnioituksen tyyssija, siellä kunnioitus opitaan ja jaetaan.

”Meidän perhe” ”Kaksi on perhe.” ”Nuori perhe.” Kaikki fraasit ovat olleet sellaista keskiluokkaista sanahelinää, kun ei ole oikein ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, kun syntyy perhe. Uusi perhe, joka liittyy muihin perheisiin ja muodostaa suvun.

Perheen käsitettä jossain karsastetaan, koska sen määritelmä on instituution muodostumisen seurauksena korostanut vain ydinperhemallin ylivaltaa. Jos minulla ei ole ympärilläni ydinperheen vanhempia, niin olenko mitään? Jos lasteni vanhempia ovatkin kahden sijasta kolme, niin olenko jotakin vähemmän? Ei kai perheen kohdalla ole juuri väliä minkä muotoinen se on, kunhan kyseessä on yhteisö. Sosiaalinen vanhemmuus on aina tärkeämpää kuin biologinen, olennaista on tiivis kanssakäyminen ja välittäminen, sitoutuminen jakamaan asioita ja olemaan läsnä. Lapsena ollessa ne asiat vaikuttivat velvollisuuksilta, vasta aikuisena saman asian saa valita omasta tahdostaan: koska haluaa.

Ja hyvin perustettu, rakkauteen perustuva perhe kestää sellaisiakin kolhuja, joita kukaan ei ole osannut ennakoida. Minä joskus täällä juttelin, kuinka välillä pelottaa, että tämä suurten vastoinkäymisten poissaolo jossain vaiheessa murtuu ja saan osani elämänkoulusta. Kunpa silloin jaksaisin uskoa näihin toivon sanoihin, että perhe voi minut auttaa niiden koettelemusten yli.

Rikos ja rangaistus

Näin viime yönä unta, jossa minut oli tuomittu tapon avustamisesta. Keittiöpsykologiallani uskon tämän juontavan juurensa siihen, kun eilen tuli päätökset Tampereen pizzeriapalon tuomioista ja toisaalta luen tässä iltaisin Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta, joka saa sekä omantunnon, että lain rikkomisen tuntumaan haurailta.

Unen kantava ajatus on sama kuin Raskolnikovin itseään rääkkäävä tunnetila, "tehtyä ei tekemättömäksi saa." Se on syyllisyyden perimmäinen ydin. Unessani itkin rikostovereilleni, kuinka olemme iäksi myrkyttäneet mahdollisuutemme olla puhtaita ja saada rauha viattoman kärsimykseltä. Tämän tietoisuuden kanssa joudun elämään lopun ikääni. Katumus leimaa ihmisen ja estää häntä enää koskaan näyttämästä ulospäin sitä vilpitöntä, varauksetonta, kevyttä vaikutelmaa vaan hänen hartioillaan on aina tietoisuuden taakka.

Tapasin unessa vanhan opettajani, jonka silmistä kuvastui syvä pettymys ja suru kuinka olin onnistunut tuhlaamaan mahtavat mahdollisuuteni, mutta enemmän siksi, että olen tehnyt rikoksen ihmisyyttä vastaan. Voimattomuus hiipii jäseniin ja toivoisi, että voisi siirtää kelloja.

Yksi ihmisen mahdollisista selviytymismekanismeista rikkeen yhteydessä on kyseenalaistaa normin pyhyys ja todeta, että hänen tekonsa ei ole tuomion arvoinen. Ihminen paatuu ja patoaa syyllisyytensä. Sitten joskus kun hän ryyppää itsensä mukavaksi ulos tuleekin kaikki se särjetyn sydämen tuska omasta puutteellisuudesta ja rikotun ihanteen tuskasta. Kuitenkin: "Niin kauan kuin omatunto puhuu, hyvä tahto on voitolla."

Minä kysynkin, että mitä on sovitus? En ole vielä lukenut Rikosta ja rangaistusta loppuun, joten en tiedä kuinka Raskolnikov tekonsa sovittaa. Saa nähdä. Toisen ihmisen ehdottoman koskemattomuuden ja ihmisarvon rikkominen on rikoksista raskain, joten en tiedä voiko sen sovittamiselle asettaa uhria. Sodasta palanneet ihmiset näyttävät ainakin siltä, että ne rikokset eivät ole koskaan sovitettavissa. Jenkkien armeija onkin viisaudessaan keksinyt, että nuoret soturit varustetaan filosofisella ja psykologisella valmennuksella, että tappaminen ei aiheuttaisi niin paljon posttraumaattista stressiä. Toisin sanoen; nuoret mielet aivopestään uskomaan, että ihmisarvo olisi jotenkin joustavaa tai että sen pyhyyttä on oikeutta rikkoa. Sellainen banaali myrkyttäminen tärvelee mielen lopullisesti.

Miten näkee elämän ihminen, jonka menneisyys on rikkonut tulevaisuuden? Unessani minua yllättäen suretti myös erityisesti se, etten voisi koskaan tehdä ihmistyötä rikosrekisterin kanssa. Tunsin itseni likaiseksi, etten enää kelpaa olemaan toisten ihmisten kanssa, polttomerkki otsassa. Kuinka elämään suhtautuu ihminen, joka on tehnyt jo sen verran virheitä, ettei hänellä ole mitään menetettävää? Ihminen, joka tietää rikkoneensa lähes kaikkia normeja mitä yhteiskunnasta löytyy, ja joka silti haluaa kohdata tilanteensa, tulee varmasti vastakkain sen tuntemuksen kanssa, että hänellä ei ole enää mitään salattavaa, likainen totuus on ikuisesti julki. Sellainen ihminen tietää mitä on inhimillinen puutteellisuus. Jokaisen taparikollisen soisi jossain vaiheessa saavan uuden mahdollisuuden kasvaa pois syyllisyydestään. Toivottavasti mahdollisimman monella meistä olisi voimaa kohdata puutteellisuutemme.

Keskiluokkainen mallikansalainen elää elämänsä ilman säröjä, koskaan kunnolla edes kyseenalaistamatta mitä tarkoittaa kun tietää tehneensä todella väärin, virheen jota ei tekemättömäksi saa. Pahimmassa tapauksessa hän ajaa passatillaan kadun kulmassa lastenvaunut kumoon ja silloin onkin sitten aikaa miettiä.

Welcome gratitude

Hei taas

Energia virtaa tänään voimakkaampana, pienten onnistumisten pönkittämänä. Vaikka tavoitteet ovat ihmistyössä monesti abstrakteja eikä oman toiminnan välittömiä vaikutuksia voi koskaan nähdä suoraan vaan vasta vuosien päästä ihmisen elettyä hyvän elämän, niin silti jonkun yksittäisen esteen vierähtäminen eteenpäin antaa kummasti voimaa. Onnistumiset eivät ole vallankumouksellisia eivätkä havaittavia vaan näkymättömiä hiiren askelia.


Maija-Riitta Ollilan viikonloppuna kuulemastani puheesta jäi myös käteen hänen kehoituksensa harjoittaa kiitollisuutta joka päivä. Hän itse kertoi aloittavansa päivänsä rahaamalla sohvan eteen saavillisen kahvia, sytyttämällä kynttilän, jota tuijottaa intensiivisesti ja alkaa sen jälkeen listata kaikkia asioita, joista voi olla kiitollinen, jotka ovat reilassa. Tämä listaaminen kuulemma helpottuu päivä päivältä.

Tämä liittyy läheisesti myös usein messuamaani olennaisen kokemukseen, jota Gnothi Seautonkin avasi hiljattain blogissaan. Itse jotenkin ajattelen, että kiitollisuus on olennaisen kokemuksen seuraus, mutta ilmeisesti voi olla myös toisinpäin. Kaiken kiittämisen arvoisen mainitseminen tuo olennaisen paremmin näkyviin. Vihaan sanoja nöyrä/nöyrtyä, mutta pidän sanoista arvostaa/kiittää/kunnioittaa.

Oma olennaisen kokemukseni tuntuu joskus hukkuvan, enkä täysin tiedä mikä tämän tapahtumaketjun laukaisee. Millainen toiminta johtaa keskittymään epäolennaiseen roskaan ja hankkimaan harmaita hiuksia ontosta suorittamisesta tai maallisista murheista? Olennaisen tiedostamisesta on joku käyttänyt sanaa havahtuminen (Anthony de Mello), jolla hän tarkoitti kaikkien keinotekoisten rakenteiden tulemista kyseenalaisiksi. Tällöin ei välttämättä tarvitse muuttaa Thaimaahan myyden koko omaisuutensa vaan voi istua suomalaisella puiston penkillä ja hihittää ohikulkijoille, jotka paahtavat otsa kurtussa orjuuttaen itseään velvoittavilla ajatuksillaan.

Meistä jokainen kuitenkin loppujen lopuksi itse rakentaa ympärilleen sen häkin, joka kahlitsee ajatuksemme ja tuo stressin, suorittamisen pakon ja epäonnistumisen pelon. Siksi ei kukaan muu kuin oma itse voi siitä myöskään vapauttaa. Ja se kaiken naurettavuuden havaitseminen jo vie terän kaikelta kielteiseltä omassa elämässä, on helpompaa perustella niitä asioita, joiden todellisuudessa kokee olevan keskittymisen arvoisia.

Vaikka en pidä sanasta nöyrtyä, niin olen valmis myöntämään, että minulle tekee aina hyvää huomata, miten pienet omat vaikutusmahdollisuuteni omaan elämääni ovat. On aivan turha pullistella egoaan ja pyristellä housut nilkoissa rakentaen jotain statusrakenteita, iäisyyden kannalta mikään muu ei ole pahempaa ajan hukkaa.

Asioita, joista olla kiitollinen:
- täällä sataa vettä eikä happoa
- ympärillä on kauniita sieluja, jotka synnyttävät itsessä uusia ideoita
- minulla on reppu, joka tuntuu todella hyvältä selässä (sen kanssa voisi kävellä vaikka kuinka kauan täydessä lastissa)
- minulla on kaksi toimivaa jalkaa ja kaksi toimivaa kättä,.. ja mahtavat aivot joilla voi tehdä vaikka mitä
- kalliot, aallot, pärskeet, suolan tuoksu, tuuli kasvoilla, lokin huuto, hartioilla lepäävä avomeren taivas
- on olemassa ihmisiä, joiden mielestä minä olen tuntemisen arvoinen
- mikään ei kestä ikuisesti
- osaan löytää kiitollisuuden ja avata silmäni orjuuttavilta ajatuksilta

Kiitos, että sinäkin olet olemassa.

Huomenna lisää.

Miksi solidaarisuutta? Mikä "vahvimman velvollisuus"?

Huomaan viittaavani turhan usein Helsingin Sanomiin, mikä ei anna kovin monipuolista kuvaa tietolähteistä. Täytyy myöntää, että tällä hetkellä elämään mahtuu aika huonosti minkään sortin lukemista.

Niin tai näin luin kuitenkin tämän aamun Hesarista lauseen "Porvari boheemi, jolla on proletunteet ja kapitalistin ajattelu." Tämä herätti kiinnostukseni, koska olen itse miettinyt, että monilta piirteiltäni olen porvariporsas (En finlandssvensk marsipansgris), mutta ajattelun perintönä olen saanut myös velvollisuuden ottaa heikompien selviytyminen huomioon. Se ei ole aina hauskaa tai helppoa, mutta en siitä eroonkaan tunnu pääsevän. Ja vaikkei niillä"proletunteilla" ole kovin paljoa käytännön johdannaisia, niin silti erotun niistä ihmisistä, jotka kokevat huono-osaisuuden olevan geneettisesti periytyvää tai yksilön itsensä ansaitsemaa.

Typerryttävä on itselleni sellainen tilanne, jossa huomaan, että korkeasti koulutettu ihminen on hukannut oikeudenmukaisuuden tajunsa jos sitä koskaan olikaan.
Solidaarisuudella ei olekaan mitään tekemistä koulutuksen kanssa...tietenkään. Kuitenkin itse helposti ajattelisin, että kohoava koulutustaso lisää valistuneisuutta tiedostaa, että yleiseen hyvinvointiin satsaaminen ja toisista huolehtiminen maksavat itsensä takaisin moninkertaisesti.

Mietin vain mikä osa ihmisessä on se puoli, joka saa aikaan solidaarisuuden? Miksi joku ihminen ajattelee lähtökohtaisesti yhteisvastuun ja hyötyjen tasapuolisen jakamisen kautta ja toiset vetävät kotiinpäin? Miksi joidenkin ihmisten kohdalla lisääntyvä tietomäärä ei saa aikaan halua ymmärtää vaikeammassa asemassa olevia ja asettua toisten asemaan?

Minä en aio koskaan pyytää anteeksi omaa hyväosaisuuttani. Ei ole myöskään minun vikani, että osalla ihmisistä menee huonosti. Silti on myös minun vastuullani, että heitä autetaan. Siitä seuraa välillisesti hyvää myös itselleni.

vs.

Miksi minun pitäisi kerta toisensa jälkeen nostaa seisomaan ihminen, jonka jalat eivät yksinkertaisesti kanna? On loogista ja luontevaa, että ihminen, jonka toimintaedellytykset ovat heikot, karsiutuu. Jokainen hoitaa loppujen lopuksi oman tonttinsa ja varsinkaan ihmistä, joka ei itse auta itseään, ei voi auttaa.

Nämä kaksi eetosta ovat kuin eri planeetoilta ja niiden taustalla on tietysti täysin erilainen kuva maailmasta.

Toisen ihannekuva on maailma, jossa kaikki ovat yritteliäitä, kykeneviä ja motivoituneita ja saavat asioita aikaan.Toisen ihannemaailma on taasen paikka, jossa on tilaa myös niille, jotka eivät ole niin yritteliäitä, kykeneviä ja motivoituneita, ja silti yhdessä yrittämällä ja toisia tukemalla saadaan asioita aikaan. Kumpi kuva on houkuttelevampi tai toisaalta realistisempi?

Hyysätä, paapoa, tehdä karhun palvelus ja passivoida ihmisten oma-aloitteisuutta.

VAI

Syrjiä, polkea heikompia, toteuttaa vahvimman lakia.

Lähinnä itseäni kiinnostaa tässä se miten perustellaan tilannetta, jossa eri lähtökohdilla varustetut ihmiset laitetaan samalle viivalle ja sanotaan, että jokaisen pitää selvitä omillaan. Miten perustellaan ajatus, että kaikkien pitää suoriutua tietyistä asioista? Miten niin pitää? Pitää suoriutua tai mitä? Kuolema korjaa?... Miksi pitäisi selvitä omillaan? Mitä pahaa tapahtuu jos tarvitsen apua?

Solidaarisuus tähtää juuri siihen, että eri lähtökohdat tasoitettaisiin jollain tavalla vertailukelpoisiksi. Siksi ihmettelen miksi ne meistä, jotka ovat vahvempia ja joiden toimintaedellytykset ja lähtökohdat ovat todella hyvät, eivät ymmärrä, että on vahvimman velvollisuus huolehtia, että kaikki muutkin pääsevät maaliin.

Miksi osa vahvoista, koulutetuista ja hyvin toimeentulevista ihmisistä ei tunnista (tunnusta) tätä velvollisuutta? Mitä se on vahvimmalta pois? Miten vahva ihminen perustelee selän kääntämistään?

Parempi tulevaisuus

Kerron teille salaisuuden; ihmiset ovat erilaisia. Ja joissain asioissa hämmentävän samanlaisia. Peruskonflikti. Ihmistyössä suurimmat kiksit saa siitä kuinka erilaisia ihmiset tosiaankin ovat. Ihmisten tapa nähdä ja käsitellä elämää poikkeaa hyvin vahvastikin, ja se on jatkuva ihmetyksen aihe. Joidenkin harvempien kanssa jakaa samanlaisen kuvan maailmasta.

Onko maailma:
- mahdollisuuksien maailma
- uhkien maailma
- selviytymisen maailma
- ilon maailma
- jakamisen maailma
- turvautumisen maailma
- toisen ihmisen alistamisen maailma
- vahvimman/heikoimman maailma
- suoriutumisen maailma
- nautinnon/nauttimisen maailma
- kärsimyksen maailma

Erilaisuutta pitää ymmärtää ja antaa toiselle mahdollisuus reagoida omalla tavallaan. Silti minä en halua olla yhtään liian hienotunteinen, koska se on samalla etäännyttävää. Jos ihmiselle antaa loputtomasti tilaa hän jossain vaiheessa alkaa kokea olonsa turvattomaksi, että hänestä ei välitetä. Konfrontointi tuo ainakin kokemuksen, että asiat eivät ole samantekeviä toiselle ihmiselle.

Toisaalta jos toisen tapa reagoida vaikeisiin asioihin on vetäytyä hiljaisuuteen ja käpertyä sikiöasentoon itkemään, niin ei häntä voi siinä hetkessä muuhun pakottaakaan. Asiat tapahtuvat ja kehittyvät AINA omalla painollaan enkä minä tai kukaan muukaan voi ihmistä pakottaa avautumaan tai kohtaamaan mennyttä. Silti, en suostu lakaisemaan asiaa maton alle. Kissa pöydälle, vaikka se kuinka sähisee ja haluaisi takaisin pimeään nurkkaansa tekemään tuhojaan. Vaikka sitten ajan kanssa.

Minä saan ihottumaa uhripuheesta. Uhripuhe on voimaannuttamisen vastakohta, jossa ihmisen tilanne diagnosoidaan voivottelemalla ja lyödään leima hänen kärsimykselleen/puutteellisuudelleen. Toiminnan lähtökohdat ja eväät leimataan samalla vajavaisiksi ja todetaan, että "Eihän tuollaisista lähtökohdista voi koskaan mitään hyvää syntyäkään. Parempi on kun vetäytyy ja tyytyy." Luuserit puhuvat tällä tavalla. Jokainen ihminen on äärettömän potentiaalin ja mahdollisuuksien maailma. Joka ei tätä ihmistyössä ymmärrä, on todellakin väärällä alalla.

Uhripuhe on negatiivista ymmärtämistä siinä mielessä, että ymmärtämisen jälkeen ei synny toimintaa. Tämä kuitenkin monesti leimataan ainoaksi välittämisen tavaksi. On kuitenkin olemassa myös toinen tapa välittää, ymmärtäminen, joka pyrkii kohtaamaan asiat niin kuin ne ovat ja sen jälkeen löytämään tie niiden läpi, ei pelkästään yli eikä ympäri.

Jouluaattona Eero Huovinen sanoi haastattelussaan, että ihmisen kärsimystä kuuluu kunnioittaa ja tietyssä tilanteessa pitää osata olla hiljaa. Olen samaa mieltä ja hän sanoi asian todella hyvin; on tilanteita, joissa kärsimys on niin suuri ja vahvasti läsnä, että ihmiselle täytyy antaa rauha. Silti minä olen sitä mieltä, että sitä rauhaa saa kestää vain tietyn aikaa. Suruajan jälkeen ihminen pitää saattaa kohtaamaan surunsa tai kärsimyksensä, käsitellä sitä ja voimaantua siten, ettei suru enää hallitse vaan siirtyy ainakin osaksi sivuun.

Olen tästä syystä säälimätön. En suostu enää säälimään ketään kuin silmänräpäyksen. Sen jälkeen katse käännetään tulevaan ja pyritään raivaamaan menneen vastoinkäymisen leima ja katsomaan millaisia mahdollisuuksia tulevaisuus pitää sisällään. Välittäminen on myös konfrontaatiota, ei pelkkää silittämistä.

Minä haluan auttaa ihmistä eteenpäin, en taaksepäin. Eteenpäin päästään tulemalla sinuiksi menneen kanssa; minimoimalla sen negatiivinen vaikutus. Joidenkin asioiden kanssa tullaan elämään eikä kaikesta ole mahdollista tai edes tarkoituksenmukaista täysin vapautua. Silti siitä pitää pystyä puhumaan, ettei se loputtomasti rajoita tulevaa elämää.

Sitä ei voi ylittää,
Sitä ei voi alittaa,
Sitä ei voi kiertää,
Täytyy mennä läpi.

Riippumaton ME

Symbioottinen ihmissuhde on jotain mistä ei näin aikoina puhuta kovin positiiviseen sävyyn. Tarkoitan tässä symbioosilla tilannetta, jossa kaksi ihmistä elää kiinni toisissaan rakentaen elämänsä ilman yksilöllisyyttä. Yksikkö, josta tällöin puhutaan, ei olekaan minä vaan me. Minä katoaa...tai lähinnä unohtuu, eihän se kadota voi.

Meille individualismin lapsille on jotenkin vieraannuttava tai halventava ajatus, että joku eläisi niin läheisessä ihmissuhteessa toisen ihmisen kanssa. Itsenäisyyttä ja riippumattomuutta kuuluu ihannoida, ei ole muodikasta sanoa, että me sitä tai me tätä. Silloin kuuluu kysymys, että "kukas teillä oikein tekee päätökset?" Jos siihen vastaa, että "ME tekee päätökset" niin kuulijat ovat entistä enemmän ymmällään.

Mutta jospa kysytään sama asia toisesta näkökulmasta; mitä ovat yhteisöllisyyden edellytykset? Yhteisöllisyyteen tarvitaan ensiijaisesti kaksi tai useampia ihmisiä ja toiseksi tarvitaan jokin asia, jonka ympärille yhteisö muodostuu, on se sitten ajanvietto, suvunjatkaminen, harrastus tai työsuoritus. Jokaiseen funktioon sisältyy sanomaton viesti, että tähän en pystyisi yksin, tarvitsen sinua/teitä. Symbioosi alkaakin kauhistuttaa vasta siinä vaiheessa kun siitä puhutaan asioissa joihin ei ole tavallisesti liitetty toisen tarvitsemista; nukkuminen, arjen pyörittäminen, eläminen. Eivätkä ne tietenkään välttämättä ole alusta asti olleet symbioottisia suhteita, mutta niistä on muodostunut sellaisia totunnaistumisen seurauksena.

On varmasti olemassa parisuhteita, joissa on kaksi toisistaan riippumatonta, itsenäistä kumppania, jotka tietoisesti päättävät jakaa vain tietyn osan elämästään ja sen ulkopuolella toteuttavat itseään omien valintojensa kautta. Sen lisäksi on olemassa suhteita, joissa on kaksi ihmistä, jotka ovat kuin erottamattomat paita ja peppu, jotka jakavat kaiken mikä nyt voi olla jaettavissa. Vaikka ihan vain siksi, että haluaa olla toisen lähellä. Ja minun on toisaalta vaikea uskoa, että tuo jälkimmäinen olisi mikään täydessä harkinnassa tehty ratkaisu, vaan niin tehdään, koska se yksinkertaisesti tuntuu hyvältä. Enkä aina edes tiedä kuuluisiko sitä miettiä tai arvioida. En tosiaan tiedä. Sikäli on väärin sanoa, että symbioosiin päädyttäisiin tietoisesti, kyllähän se tilanne tietoisesti hyväksytään, mutta varmaan se yleisempi tapa on ajautua tilanteeseen, jossa huomaa jakavansa melkein kaiken toisen ihmisen kanssa.

Jollain tavalla ajattelen, että se hyväksymisen hetki on olennaista. Jossain vaiheessa on vuorossa päätös; minä valitsen sen mikä muodostuu meistä yhdessä. Se on tietoinen valinta, missä ymmärtää, että yhdessä oleminen tarkoittaa luopumista joistakin asioista, joiden tilalle tulee uusia. Tähän palettiin kuuluvat nämä palat ja osaset. Se on perimmältään todella yksinkertainen olotila, jota on vaikea sanoittaa; se ei ole luopumista, vaikka usein kuulee niin sanottavan. Enemmänkin se on juuri sitä hyväksymistä. Sovitaan säännöt, sovitaan mistä ei tingitä, sovitaan että tämä ja tuo ovat ne asiat joille aletaan rakentaa.

Tehdään palapeli yhdessä, luetaan karttaa yhdessä, nostetaan purjeet yhdessä, nukutaan yhdessä, rakennetaan talo yhdessä, hoidetaan lapset yhdessä, nauretaan yhdessä, tehdään kompromissit yhdessä, maksetaan velat yhdessä, syödään yhdessä, nähdään ystäviä yhdessä, vanhetaan yhdessä.