Mitä Pohjanmaa opettaa?

Tullut taas joulunpyhät vietettyä koto-kotona Vaasassa. Sattui vielä toissapäivänä tulemaan telkkarista tuo pari vuotta vanha J-P Siilin elokuva Härmä, joka tänne puolelle Suomea sijoittuu, niin tuli sopivasti verestettyä tätä kotiseudun historian tuntemusta. Elokuva kuvaa puukkojunkkari-ilmiön aikaa Etelä-Pohjanmaalla.



Puukkojunkkareiden aikaa ja tätä ”lainsuojattomuutta” on tutkittu useammankin yhteiskunta-alan tutkijan toimesta. Tuohon aikaan alueella oli voimassa pitäjäkuri, joka oli sekä kirkonmiesten, että puritaanien talollisten laatima normijärjestelmä, joka ei jättänyt poikkeavuudelle juurikaan tilaa. Siinä kiellettiin esimerkiksi nuorten ihmisten kokoontuminen irtolaisuuteen vedoten. Elina Haavio-Mannila on esimerkiksi tutkinut ilmiötä juuri tästä näkökulmasta miten normista poikkeaminen sai aikaan stigman, auktoriteettien paheksunnan ja sitä kautta leimautumisen. Kun leima sitten oli lyöty ja tiukka ja pieni yhteisö alkoi hyljeksiä näitä ”lainsuojattomia” heillä ei ollut enää paljon hävittävää ja syntyi rötöstelykierre, jossa varastettiin hevosia, tapeltiin toisten häissä ja aiheutettiin pahennusta ja samalla vahvistettiin omaa syrjäytymistä yhteisöstä. Tältä ajalta on periytynyt härmäläinen hokema, että ”Missä laki loppuu, niin korennolla jaktketahan.” (korento on veden kantamisessa käytettävä puutuki, joka asetetaan olkapäille, ja josta sai tarvittaessa myös oivan lyömäaseen) Pitäjäkuri oli aikansa suuri sosiaalinen ihmiskoe, jossa ihmisen toiminnalle lyötiin hyvin tarkat rajat ja näin siinä kävi.

Osaksi juuri nuorten miesten väkivallan kierrettä on selitetty myös yhteiskunnallisella tilanteella, kun Pohjanmaalla ei juuri ollut torppari-ilmiötä ja taloja ei lohkottu, niin turvattu tulevaisuus löytyi vain talon vanhimmalle pojalle, ja muut lapset joutuivat etsimään tulevaisuutensa muualta. Tästä asetelmasta lähtee liikkeelle myös elokuva Härmä.

Elokuvan kiinnostavimmat kohdat olivat kuitenkin itselleni Välitalon vanhan isännän ja hänen esikoispoikansa Eskon väliset keskustelut, koska niistä paistaa koko tarinan juuri. Niihin keskusteluihin kiteytyy paljon patoutunutta katkeruutta ja toiveita hyväksynnästä. Kun sitten isä kuitenkin kommentoi, että ”miten sä et itteäs ollenkaan hillitte” siihen kiteytyy oikeastaan koko elokuvan idea. Loppujen lopuksi kyse on epäonnistuneesta isäsuhteesta, jossa pieni poika on jäänyt ilman isän hyväksyntää ja turhautumisen seurauksena alkanut toimia vastoin normeja ja odotuksia ja samalla tuottanut isälleen vielä syvempää pettymystä. Tässä on tuo auktoriteetin pettymyksen leimaava vaikutus pienoiskoossa. Molempien osapuolten ylpeys vielä viimeistelee tulehtuneen tilanteen, kun poika ei osoita katumusta vääristä teoistaan ja isä taas pitää etäisyyttä, koska poika vain pöllöilee.

Muna vai kana tilanne; oliko isä ensin etäinen ja poika joutui hakemaan huomiota ja hyväksyntää riehumalla, vai tekikö poika jotain tyhmää ja sai näin isänsä pettymään ja kääntämään näin selkänsä. Tätä ei tiedä, mutta pikkuveli on saanut isänsä hyväksynnän ja kappas vain hänestä on kasvanut vastuuntuntoinen ja vähemmän rämäpää. Klassinen asetelma Joosefista veljineen; asetelmaa korostaa vielä pikkuveljen kohtalo kun veli lavastaa hänet syylliseksi murhaan ja lähettää Siperiaan, kuin Joosefin orjaksi Egyptiin. Varmasti heissä on myös luontaista eroa, mutta myös vanhemman odotukset vaikuttavat siihen miten rooli muodostuu.

Tätä vanhemmuuden tilannetta kuvaamaan on Suomen kielessä useita osuvia sanontoja kuten ”niin makaat kuin petaat”, ”sitä saa mitä tilaa”, ”minkä taakseen jättää, sen edestään löytää” mutta kaikkein osuvimpana ”mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” Jos vanhempi ei onnistu näkemään lapsensa laiminlyöntien taakse ja hyväksymään lasta omana itsenään, lapsi jää vaille hyväksynnän kokemusta ja pahimmassa tapauksessa yhdistettynä tietynlaiseen temperamenttiin suuntautuu hyvinkin vahingollisesti ympäristöönsä. Vanhemman ei kuulu hyväksyä kaikkia lapsen tekoja, mutta lapsen tekoja tulee edeltää kokemus siitä, että vaikka tekisin virheen, voin tulla siitä kertomaan ja pyytämään anteeksiantoa.

No miten puukkojunkkaritilanne Pohjanmaalla sitten lopulta laukesi? Normit tiukentuivat tiukentumistaan, kunnes tuomittavia normin (Lapuan Laki) rikkojia oli jo noin 1500. Tilanne kuitenkin muuttui aikaa myöten paremmaksi, kun nuorisolle alettiin keksiä mielekästä tekemistä. Herännäisyysliike voimistui Pohjanmaalla 1850-luvun jälkeen ja toi tuulesta temmatuille normeille ideologisia perusteita. Ehkä tämä saattaa osaltaan myös selittää joidenkin herätysliikkeiden velvoittavaa ja ahdasta luonnetta, koska niistä osa on nimenomaan syntynyt kaitsemaan ihmisen väkivaltaista hurjuutta. Herätysliikkeitäkin on kuitenkin hyvin erilaisia.

Toisaalta Pohjanmaalle alettiin perustaa urheiluseuroja ja se jos mikä olikin hyvä idea, koska painin ja palloilun kauttahan sitä nuoret pääsevät päästämään höyryjä pihalle ja tapaamaan toisiaan. Nuorisoseurojen taloista tuli kohtaamispaikkoja, joissa nuoret saattoivat tavata toisiaan toiminnan äärellä joskin hieman valvotuissa olosuhteissa mutta ajan myötä myös nuorten ulkonaliikkumiskiellosta luovuttiin.

Nuori ihminen reagoi hyvin voimakkaasti epäoikeudenmukaisiksi kokemiinsa auktoriteetteihin. Nuori kuitenkin tunnistaa myös oikeutetun oman toimintansa rajoittamisen ja kunnioittaa vanhempaa ihmistä, joka pitää kiinni perustellusta normista. Sen tietää jokainen, joka on joskus opettanut teinejä; siellä luokassa on vain sonnin mullikoita ja kiimaisia kissoja; niitä ei voi kahlita paikoilleen tai saa vain katkeran hiljaisuuden, jossa kukaan ei viihdy eikä myöskään halua oppia yhtään mitään. Pahimmillaan liian tiukasta kurista seuraa juuri jonkun turhautuneen nuorukaisen pomppimista pulpeteilla ja muiden kauhun sekainen ihailu, kun hän uskaltaa toteuttaa omaa toiminnantarvettaan.

Mutta miksei sitten ruotsinkielisissä naapuripitäjissä esiintynyt samanlaista väkivaltaa vaikka siellä oli käytössä sama pitäjäkurijärjestelmä? Oliko siellä jotakin yhteisöllisyyttä, joka soi nuorille jonkinlaisen raon hengähtää velvoittavan yhteisöllisyyden keskellä? Ehkä se liittyy kuitenkin hieman löyhempään kirkkokurin ja pitäjäkurin tulkintaan, kun Närpiössä esimerkiksi tansseja on siedetty jo 1660-luvulla. Ruotsinkielisten pitäjien tilanteesta ei ole kuitenkaan yhtä helppoa löytää tietoa kuin puukkojunkkariliikkeestä.

Eikä se pohjalainen uho ole sinänsä minnekään edelleenkään kadonnut. Kauhajoelta kotoisin oleva työkaverini kertoi, että Kurikan Mietaalla (paikallinen nuorisoseuran talo, joka on saanut lähes ikonisen kokoontumispaikan maineen), oli vielä 90-luvulla hyvin selkeä segregaatio, että parkkipaikalla jokaisen pitäjän porukalla oli oma nurkkansa, jonne ei auttanut ulkopuolisten juuri eksyä, ja tokko tilanne on edelleenkään siitä juuri muuttunut. Itse nuorisoseuran tanssilattialla kyllä sitten sovittiin porukassa heilumaan.

Ehkä se liittyy osaksi pohjalaiseen vuorovaikutustyyliin, joka on niin umpisuoraa hyvässä ja pahassa, ja toisaalta siinä on myös sellainen vivahde hieman alkukantaisesta hierarkian kaipuusta kun nokkimisjärjestys ratkaistaan voimasuhteita kokeilemalla. Sehän on hyvin selkeä ja rehellinenkin tapa ratkaista asia, että asian päälle vähän painitaan. Nykyään ei sentään painin lomassa livauteta terää kahvaa myöten toisen kylkiluiden väliin.

Uskallammeko oppia pois?

Olin viime viikolla tenttimässä ympäristösosiologian tenttiä. Pääsin pitkästä aikaa lukemaan tenttikirjoja, mikä oli jälkeenpäin ajateltuna yllättävän hyvä sisältö hiihtolomalle. Oli myös virkistävää saada riskiyhteiskunnan näkökulmaan taas hieman uutta pontta, käsitteitä ja näkökulmia. Samalla tieto kuitenkin lisää tuskaa. Yksi olennainen mieleenjäänyt teema tuosta aihepiiristä oli riskistä kommunikointi ja riskin tulkinta. Tämä liittyy hyvin vahvasti sekä yleiseen keskusteluun ympäristön tilasta mutta myös mahdollisten ongelmatilanteiden kohtaamiseen, kuten nyt esimerkiksi tuo Talvivaaran kipsisakkavuoto.

Riskinhallinnan yksi olennainen osatekijä on juuri keskustelu siitä miten kukin osapuoli tulkitsee riskin. Ja tähänhän vaikuttavat monet subjektiiviset asiat kuten kuinka paljon yksilö tietää kyseessä olevasta ongelmasta, kuinka läheinen tai omassa ympäristössä näkyvä ilmiö on kyseessä, onko yksilöllä joitakin omia esimerkiksi taloudellisia intressejä ilmiön syyn tai seurausten suhteen ym. Näistä kaikista tekijöistä yhdessä syntyy jokaisen ihmisen oma arvotulkinta siitä miten tilanteeseen tulisi reagoida, mitä pitää tavoiteltavana.

Juttelimme tentin jälkeen opiskelukaverini kanssa kirjaston kahvilassa. Hän kertoi olevansa töissä lastensuojelussa, missä hän kohtaa päivittäin sekä kaltoinkohdeltuja lapsia että näiden vanhempia. Samalla hän kokee vahvaa ristiriitaa siirtyessään työpaikaltaan kirjaston kahvilaan, missä "parempien" perheiden nuoret aikuiset juovat lattea ja hahmottavat todellisuutta. Yliopistolla koulutetaan esimerkiksi opettajia, jotka lähtevät sanansaattajina viemään omaksumaansa keskiluokkaista kestävän kehityksen mukaista maailmankuvaa kaikille Suomen lapsille, samalla kohdaten nuo kaltoinkohdellut lapset sekä heidän vanhempansa, jotka monesti edustavat hyvin erilaista tulkintaa todellisuudesta. Kaverini kysyi millä oikeutuksella me korkeastikoulutetut ihmiset (mutta myös ihmiset yleensä ottaen) oikeutamme oman kuvamme maailmasta ja "vahingossa" paheksumme muita näkökulmia, jotka eivät ole esim. "yhtä rakentavia."

Omassa työssäni mietin mikä auttaa nuorta opiskelijaa, joka ei taustastaan johtuen voi pitää tavoiteltavana istua kiltisti oppitunnilla ja tehdä kurinalaisesti vaaditut tehtävät, joita kurssin suorittaminen vaatisi. Hän kokee tiedostamattaan jatkuvaa arvoristiriitaa, koska koulu vaatii häneltä asioita, joita hänen taustansa ei arvosta. Brittiläinen koulutussosiologi Paul Willis tarkasteli tätä teemaa kirjassaan Koulun kautta palkkatyöhön(Learning to labour). Siinä hän tarkasteli työväenluokan nuoria (monesti poikia), jotka muodostivat vahvaa vastakulttuuria koululle, koska heidän kotoa perittyä arvotaustaansa vasten koulutus ja keskiluokkainen elämäntyyli, jonne sen kautta pyrittiin, eivät tarjonneet mitään tavoiteltavaa.

Kun puhutaan esimerkiksi liikkumisesta yhteiskunnallisesta kerrostumasta toiseen, tämä pitää aina sisällään tietynlaista poisoppimista tai vastaavasti arvoristiriidan sietämistä ja sen kanssa elämistä. Ristiriita voi pahimmillaan synnyttää ahdistusta, kun ihminen toteuttaa ympäristön näkökulmasta tavoiteltavaa elämää, mutta kokee silti sisällään että tämä elämä ei ole minua varten. Kotona keskustelimme siitä kuinka olennaista kaiken sosiaalisen toiminnan kannalta on se missä ihminen näkee itsensä, minkä hän kokee omaksi osakseen ja millaiseen toimintaan hän samaistuu. Ihminen ei oma-aloitteisesti tartu tai mene mukaan sellaiseen elämään, jonka hän lähtökohtaisesti kokee itsensä ulkopuoliseksi.

Terapia ja auttamistyön näkökulmasta tämä tarkoittaa, että jos tavoitteeksi otetaan keskiluokkaisen elämäntyylin mukaisia arvoja, joita voidaan kyllä arvoja tarkastelemalla pitää suhteellisen kestävinä ja elämänmahdollisuuksia laajentavina, niin se aina tarkoittaa autettavan kannalta, että hän joutuu oppimaan jotain pois. Poisoppiminen on kaikkein haastavinta oppimista, kaikkein epämukavinta. Sitä ei voi myöskään tapahtua jos yksilö ei itse sitoudu tavoitteeseen eli vapaaehtoisesti suostu asettamaan aiempia elämänsä kulmakiviä kyseenalaiseksi ja korvaamaan niitä uusilla. Sellainen oppiminen vaatii todella paljon rohkeutta. Sellaiset ihmiset ovat aidosti rohkeita, koska siinä on elämä pelissä. Esimerkiksi kognitiivinen psykoterapiahan pyrkii juuri tähän: rakentamattomien toimintamallien itsenäiseen havainnointiin ja niiden korvaamiseen kestävämmillä ratkaisuilla.

Hirsitalo voidaan purkaa hirsi hirreltä ja korvata lahot, hieman vääntyneet alimmat hirret suorilla ja kestävillä hirsillä. Hirret on kuitenkin numeroitava ennen purkua, koska rakennelma pitää myös jotenkin pystyä kokoamaan ettei se vain jää sekasortoiseksi kasaksi, josta joku keksii tehdä juhannuskokon pohjan. Homma pitää viedä kunnialla loppuun ja koota rakennelma uudestaan vahvojen perustahirsien päälle.

Jos alimmat hirret pyritään kuitenkin korjaamaan pikaratkaisulla purkamatta ensin koko rakennelmaa niin rakennelmaa tukemaan on asetettava tunkit ja vetositeet, jotka tukevat rakennelmaa kaatumasta silloin kun perustaa vahvistetaan ja korvataan vanhoja lahoja hirsiä kestävämmillä aineksilla.

Miten korvata rakentamattomia malleja niillä aika ja henkilöresursseilla, jotka meillä on? On päästävä (uskallettava) ytimeen. Kysyttävä ihmiseltä niitä vaikeita tarkkoja ja haastavan epämukavia kysymyksiä, jotka tuovat hänelle vihiä, että kaikki ei ole perustassa kunnossa. Tämä on myös auttajan vaikein ja haastavin tehtävä, koska toisen ihmisen ajattelun perustaa ei saa koskaan väheksyä tai ajatella itse tietävänsä paremmin. Kyseessä ei saakaan koskaan olla minkään ajattelutavan korvaaminen tai jyrääminen, vaan se että ihminen oppii kriteereitä, joilla ITSE arvioida vaihtoehtoja. Ja nuo kriteerit ovat niitä elämänmahdollisuuksia laajentavia arvoja.

Joita toki esiintyy myös siinä keskiluokkaisessa elämänihanteessa. Onko se silloin keskiluokkaisen ihanteen siirtämistä ja jonkinlaista lähestyssaarnausta? On kuitenkin kyse siitä, että todellisuutta on mahdollista arvioida ja sanoa, että jotkin asiat ovat rakentavampia kuin toiset. Tämä on ontologisesti katsottuna kriittistä realismia, mikä antaa meille mahdollisuuden pyrkiä parempiin ratkaisuihin. Jos kaikki kuvat ihmisestä ja elämästä ovat relativistisesti vertailukelvottomia niin samalla joudumme hyväksymään sarjamurhaajan kuvan elämästä.

Minulla on realistisesta näkökulmasta oikeus kysyä ihmiseltä mihin periaatteisiin/arvoihin hänen ihmiskuvansa tai elämänkatsomuksensa perustuu. Toivottavasti osaan myös avata kysymyksen.

Älä oleta!!!

Ei lopu teksti vaikka elämä vakiintuu.

Mitä sinä toivot, että sinulle olisi kerrottu kun olit 15-vuotias? Minkä asioiden painottaminen olisi hyödyttänyt sinua? Ihmisten tarpeet ja suuntaukset vaihtelevat loputtomasti ja jokaisella on oikeus saada tukea juuri itse tarvitsemallaan tavalla. Se, mikä on yhdelle itsestäänselvyys ja täysin luonnollinen asia, voi toiselle olla kasvun ja kehittymisen paikka, joka tuottaa hänelle todellista haastetta.

Ihminen tekee tahattomia oletuksia muiden ihmisten kokemusmaailmasta. Minä saan itseni toistuvasti kiinni ihmettelemästä miksi ihmisten edellytykset havainnoida ympäristön vaikutusta itseensä vaihtelevat niin paljon. Tämä on vahvasti ympäristön vaikutuksen tuloksena kehittyvä taito, jota kotona joko ruokitaan, mutta vähintään annetaan malli siitä millaisia asioita ympäristöltä kuuluu sietää. Toisessa huonossa tapauksessa mallia ei syystä tai toisesta ole saatavilla, jolloin ihminen jää totaalisesti pimentoon siitä mitä hänellä on ympäristöltään oikeus odottaa.

Ihmisen omanarvontunto voi tietysti kehittyä pitkällä aikavälillä ja suuri osa ihmisistä ehkä kommentoisi tätä tekstiäni, että ihminen oppii mikä on hyväksi tekemällä muutamia vääriä valintoja. Lievissä tapauksissa tämä varmasti onkin asian laita, mutta on myös paljon tapauksia, joissa sosiaalisten odotusten rakentuminen vääristyy pysyvästi positiivisten mallien puutteessa.

Kuuluuko elämän olla sellainen sekasotku, jossa ihmisten kyky hahmottaa tällaisia asioita on melko kehittymättömällä tasolla? En usko, että kysymyksessä on sellainen taito, joka ei olisi kehitettävissä. Miksi ihmisen pitäisi huonon kommunikaation ja puutteellisten kotimallien vaikutuksena olla tuomittu vahingoittamaan itseään hakeutumalla vahingolliseen vuorovaikutukseen muiden samojen ongelmien kanssa kamppailevien kanssa?

Olen nyt itse aloittanut terapian ja siellä kantavat teemat ovat olleet itsensä hyväksyminen, vihatyö eli oikeus kielteisiin tunteisiin, omien rajojen asettaminen sekä kroonisen tyytymättömyyden ja liian kriittisen itsearvioinnin työstäminen. Voin sanoa täydellä varmuudella, että tekisi hyvää monelle ihmiselle. Ovat syyt mitä tahansa, niin ihmisellä on oikeus elää ilman häpeää ja orjuuttavia, vahingollisia käsityksiä vuorovaikutuksesta tai sosiaalisista odotuksista. Olen todella iloinen niiden koululaisten puolesta, joille esimerkiksi draamakasvatusta tarjotaan jo peruskoulutuksessa.

Voi olla että on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka joko herkkyyden puutteesta tai vahvalla erottelukyvyllään pystyvät vapautumaan vahingollisen tai kieroutuneen sosialisaation malleista. Monesti tällaisia yksilöitä ylistetään heidän kyvystään elää riippumattomina ja luoda oma tulevaisuutensa välittämättä puutteellisista eväistä. Suurimman osan kohdalla sosiaaliset ja myös psyykkiset rajoitteet kantavat kuitenkin hedelmää pitkälle seuraavaan ja sitä seuraavaan polveen. Minua ärsyttää suunnattomasti miksi suurin osa ihmisistä on luonnostaan täysin riippuvaisia ja siksi niin haavoittuvaisia siinä miten monella tavalla heidän kehittymisensä voi mennä päin helvettiä.

Minä, joka olen saanut lapsuudessani hyvin vahvat eväät, vahvan sylikokemuksen sekä luvan näyttää heikkouttani, työstän silti terapiassa omia kehittymisen paikkojani eikä loppua rakentavien mallien kehittämiselle ole näköpiirissä. Miten siis voisi joskus saavuttaa tasapainon sellainen ihminen, jonka kotona ei puhuta, missä välittämisen tavat ovat joko näkymättömiä tai vääristyneitä? En halua nyt tässä pelkästään alentua tai paasata siitä kuinka jotkut ihmiset on tuomittu paskaan elämään. Minua nimittäin ihan aidosti ihmetyttää kuinka herkistä mekanismeista tässä puhutaan.

Kun koulussa katson ympärilleni näen koko ikäluokan kirjon erilaisuutta; herkkiä ja vähemmän herkkiä, pohdiskelevia ja vähemmän pohdiskelevia, toiminnallisia ja vähemmän toiminnallisia, sisäänpäinkääntyneitä ja ulospäinkääntyneitä, vahvuutta korostavia ja heikkoutta korostavia nuoria, joista jokainen on saanut mallikseen jollain lailla painottuneen sosialisaation. Sattuman kauppana sitä joko vahvistetaan niistä samoista kohdista tai voi olla, että sattumalta hän kohtaa koulussa jonkun aikuisen, joka vahvistaa toisia näkökulmia sopeutumisessa sosiaalisiin tilanteisiin, voi kehittää hänen maailmankuvaansa ja minäkuvaansa sekä antaa hänelle esimerkin omanarvontunnosta mikäli sellainen malli on kotikasvatuksessa jäänyt puuttumaan.

Joka tapauksessa jokaisen ihmisen sosiaalisaation kehittyminen tuntuu täysin sattumanvaraiselta prosessilta, jossa toisille jaetaan ja jotkut jäävät täysin ilman. Enkä voi sanoa, että minulla olisi tähän oikeastaan mitään parannusehdotusta. Totean vain, että jokin ei toimi.

Ingenting att klaga om

Det är väl intressant när man befinner sig i en situation med människor som är socialt mycket begåvade och för vilka det är alldeles självklart att använda en massa ord för att beskriva helt vardagliga situationer och händelser. Diskussionen flöder naturligt och utan tvång; även om diskussionen rör sig på det väsentliga och går inte under ytan så är det nästan skojigt att följa med det här språkspelet. Och den egentliga frågan är faktiskt det att på vilket sätt man uppträder sig i diskussionen, hur uttrycker man god smak och håller sig vid frågorna som är allmänt tänkbara och acceptabla.

Det är bara frågan om att vänja sig. Och det är också sätt att hålla en viss distans. Inte går man rakt in till de svåra djupa fråfor, utan för den diskussionen finns det gått om tid senare. För tillfället håller man vid de enkla och lätt fattbara teman, som är lika lätta för alla att komma med. Mina filosofiska ideér och tankar får vänta där på tungan nu för ett tag.

Och ändå finns det helatiden en sådan konstig känsla av fred. Nå nu ljuger jag lite för inte känns det så helatiden, men att för det mesta verkar det finnas tid för saker och livet sker med sin egen vikt. Man får vara bunden med andra människor och det är helt naturligt. Om det passar för en att tillbringa sin tid i symbios med vissa viktiga personer, så finns det någonting att kritisera? Troligen inte. Tät ska det vara. Och finns det någonting på tungan så UT med det bara. På det sätte lever man tillsammans.

Jag är nu i en sådan fas i mitt liv då det känns att vara framme. Framme på det sätte att energien räcker för det mesta, och annars spelar det inte någon stor roll även om det skulle ta slut då och då. Här kunde jag hitta mig en sådan plats där det kunde vara bra att vila och titta omkring sig.

Kunde det här vara min plats? Och vad blir det för roll då? Hur ska jag bete mig? Hurdant liv skulle det forma för mig? Skulle det kännas naturligt? Skulle jag sakna något? Och hur skulle det passa ihop med det livet jag redan skaffat?

En massa frågor...gott om tid..tack och lov. :)

Kulttuurien välissä; kuka kävelee ylitseni?

Sain eilen luettua Miika Nousiaisen kirjan Vadelmavenepakolainen ja se oli kyllä ihan hauska pläjäys. Siinä neuroottisesti ruotsalaisuutta ihannoiva suomalaisinsinööri ajautuu epätoivoisiin tekoihin pyrkiessään kansankodin jäseneksi. Kaikkein parasta antia kirjassa oli kuitenkin ruotsalaisen keskustelukulttuurin ihannointi, mikä sai välillä hykertelemään. Vaikka se mässäili stereotypioilla, se myös teki ihan tarkkanäköisä havaintoja sekä suomalaisuuden että ruotsalaisuuden varjopuolista.

Vietin vuosi sitten kesän Ruotsissa ajaen kuorma-autoa Tukholmassa ja sopeutumisvaikeuksistani huolimatta minua silloin ihastutti se kuinka keskustelevaista ruotsalaisuus on. Se ei ole välttämättä yhtä aitoa kuin suomalainen kulttuuri, mutta se perustuu kommunikoinnille, mikä on minusta mukava lähtökohta. Firman autokuskit sanoivat aamupalaverissa pomolleen Fredrikille, että: "Va fan håller ni på med där i kontoret?" Sen jälkeen Fredrik tyynesti totesi, että tuo on yksi mielipide ja sanojalla on oikeus olla sitä mieltä. Det finns alltid tid att diskutera lite. Suomalainen kuski olisi pitänyt turpansa kiinni ja kiroillut koko viikon yksin rattinsa takana, kuinka huonosti firman asioita hoidetaan. Tuntui siltä, että jos jokin asia on Ruotsissa huonosti, siitä puhutaan eikä juroteta. Jurottaminen on minun silmissäni niin alkeellista ja tuntuu älytömän vieraalta. Miten sellainen mököttäminen veisi asioita mihinkään suuntaan?

Muita ruotsalaisuuden ihannoituja stereotypioita ovat avarakatseisuus ja ennakkoluulottomuus, joista en kyllä osaa todellakaan sanoa ovatko ruotsalaiset sen avarakatseisempia tai ennakkoluulottomampia kuin muutkaan ihmiset. Se ihanne kuitenkin perustuu ajatukselle, että suuntautuu asioihin ja ihmisiin varauksettomasti. Vaikka ruotsalaisia pidetään naiiveina, niin mieluummin minä olen naiivi ja avoin uusille asioille, kuin skeptinen kyynikko, joka odottaa kaikesta pahinta ja turvaa selustansa. Tunneavoimuus on minun maailmassani tapa pyrkiä ratkaisemaan asioita, siirtää hiertäviä asioita taakse ja mennä elämässä eteenpäin. Tuon toiminnan välineet ovat kuitenkin lähinnä tavoitteellisempaa ja korostunutta kommunikaatiota.

Suomalaisuutta on myös se krooninen väheksyntä, joka on kyllä kaikkien stereotypioiden välttämisestä huolimatta suomalaisen kulttuurin ytimessä jarruttava mentaliteetti. Ujouden ja puhumattomuuden pitäminen hyveinä on täysin naurettavaa. "Vaikeneminen on kultaa." Ei ole mitään ihannoitavaa siinä jos ihminen antaa muiden ihmisten polkea omia oikeuksiaan vain sen takia, ettei halua tehdä itsestään mitenkään isoa numeroa tai olla vaivaksi. Tiedän eräänkin ihmisen, joka ei halunnut mennä jututtamaan kirjastontätiä, koska ei halunnut olla vaivaksi. Tiedän ihmisen, joka ei uskaltanut mennä opiskelijaruokalaan syömään, koska ajatteli, että kaikki kääntyvät katsomaan, että mitä se tuokin tänne tulee.

Minusta sellainen itsensä väheksyntä ja nöyristely on luotaantyöntävää. Se saa minut näkemänä punaista, osaksi sen takia, että inhoan sitä piirrettä itsessäni. Korvessa kasvanut kohtelias suomalainen pyytää aina ensin kohteliaasti luvan, ennen kuin tekee itseään tykö. Esimerkiksi uusiin ihmisiin tutustumisessa tämä on passivoiva ja jarruttava tendenssi. Parhaiten ihmisiin tutustuu, kun ei uhraa ajatusta, sille että toinen ei välttämättä pidäkään omasta seurasta. Kyllä se tulee esiin, jos näin on ja sen jälkeen voidaan tehdä uusia ratkaisuja.

Suomalaisuuteni saa minut myös asettumaan syrjään tilanteissa, joissa olisi hyvä ottaa askel eteenpäin ja tehdä itsestään numero. Kaikkeen ei tarvitse pyytää lupaa. Kysyin mallioppilaan kohteliaisuudella kuubalaiselta salsaopettajaltani Carlokselta saanko ottaa vielä yhden lisätunnin viikossa, että saisin liikehdintääni hieman sulavammaksi ja varmuutta jalkatyöhön. Hän ei ymmärtänyt kysymystä, latinomentaliteettiin ei turhien lupien kyseleminen istu. Elämästä nautitaan täydellä intensiteetillä eikä uhrata ajatusta lupien kyselemiselle.

Se skagailu ja väheksyntä on mukamas jotain luontaista, josta ei voisi vapautua. Opittu vahingollinen malli se on, ja minä opin sen pois. Perkele. Minä päätän ottaa suomalaisuudesta vain sen hyvän enkä niitä huonoja. Minulla on siihen mahdollisuus ja myös oikeus.

Positiivinen suomalaisuus

Kaverini sanoi pari viikkoa sitten olevansa huolissaan mitä suomalaisuudesta on jäljellä. Hän tarkoitti tällä sitä, että ne asiat ja ihanteet, joihin perinteinen kuva suomalaisuudesta on nojannut, ovat joko kadonneet, tai suuressa murroksessa.

Töissäni tehdään strategiaa otsikolla aidosti avarakatseinen Suomi, jossa pohditaan kansainvälisyyden, monikulttuurisuuden ja toisaalta oman kulttuurin tunnistamisen merkitystä suhteessa toisiinsa. Miten kulttuurien erilaisuutta tulee ymmärtää ja mikä on sopiva tasapaino uuden omaksumisen ja vanhan säilyttämisen välillä?

Itse aloin miettiä mitä suomalaisuus tarkoittaa minulle. En ole itse aina identifioitunut kovin helposti suomalaisuuteen vaan kokenut melko ristiriitaisia tuntemuksia ja tiettyä ulkopuolisuutta tai vierautta. On kuitenkin joitain asioita, joihin minun on helppo identifioitua ja kokea yhteenkuuluvuutta. Joistain asioista tulee olo, että suomalaisuus on olennaisen äärellä.

Ehkä kaikkein rakentavin asia suomalaisuudessa on minusta se, että ihmiset eivät ylireagoi asioihin. Tämä näkyy tietysti myös negatiivisesti, eli että ihmiset antavat itsestään hieman flegmaattisen tai passiivisen vaikutelman, kun ilmaisu ei ole mitenkään kovin ylitsepursuavaa ja suomalaisuuteen ei suoranaisesti liitetä vahvaa, ekspressiivistä tunneilmaisua. Onhan paljon puhetta siitä, kuinka tämän kansan tunteiden tulkit ovat jotain muuta kuin suuna päänä olevia showihmisiä. Se eetos hieman verkkaisesta ja lahjomattomasta tavasta suhtautua asioihin tekee suomalaisuudesta maltillista ja samalla ehkäisee ylilyöntejä. Sen arvostaminen ei onnistunut minulta vielä 10 vuotta sitten, vaan ajattelin, että tämä peräpohjolan uppiniskaisuus ja sisäänpäinlämpiävyys ovat puhtaasti negatiivisia ja rakentamattomia ajattelutapoja.

Se verkkainen kriittisyys on kuitenkin jokseenkin rakentava tapa suhtautua asioihin, jos se yhdistetään ulospäinsuuntautuvaan tahtoon. Silloin hakeudutaan uusien vaikutteiden vaikutuspiiriin, mutta niitä ei omaksuta suoraan ilman tarkempaa pohdiskelua. Jos tätä ulospäinsuuntautumista ei kuitenkaan ole, niin jäädään sille alkeelliselle Impivaara-asteelle.

Tuo kriittinen ja hieman varautunut asenne uudistuksiin on mielestäni kaikkein selkein ja olennaisin ero suomalaisten ja ruotsalaisten välillä. Ruotsalaiset ovat varauksettomammin uudistushenkisempiä ja kärkkäämpiä kyseenalaistamaan vanhat tapansa nopeammin, mikä näkyy esimerkiksi Ruotsin valtion kirkottomuudessa. He ovat myös avoimen ylpeitä uudistusmielisyydestään.

Luin eilisestä Hesarista artikkelin uus-karjalaisuudesta, jossa uuden polven "vartti-karjalaiset" etsivät aineksia omaan identiteettiinsä karjalaisista sukujuuristaan. Olen itsekin "vartti-karjalainen" äitini puolelta ja myönnän, että jokin karjalaisuudessa todella viehättää. Sukumme karjalaiset jäsenet ovat olleet hyvin verkkaisella tavalla viisaita, rauhallisia ja erilaisuutta ymmärtäviä. Siitä on syntynyt itselleni ihannoitu kuva karjalaisesta korkeakulttuurista, joka tavoittaisi olennaisen oman yhteisöllisyytensä ja rajatila statuksensa kautta hieman helpommin kuin selkeämmin protestanttinen Länsi-Suomi. Juuri se suomalaisuuteen liittämäni rauhallisuus on jotakin minkä liitän erityisesti karjalaisuuteen. Tämä on sinänsä ristiriidassa yleisen käsityksen mukaan karjalaisesta iloluonnosta. Joka tapauksessa yhdistän siihen itse sellaista elämän positiivisuutta ja lämpöä, mitä aina tarvitaan. Olen kuitenkin varttunut Pohjanmaalla, missä on sitten taas ollut sitä rehellisyyttä ja suoruutta, jotka ovat toinen positiivisen suomalaisuuden peruspiirre. Tähän toivoisin taas selkeitä eriäviä kommentteja, että saadaan hyvä keskustelu aikaiseksi. :)

Suomalaisuus ei ole itselleni mitenkään yksiselitteistä, koska suomalaisessa kulttuurissa on niin paljon aineksia, joihin en tunne mitään yhteenkuuluvuutta. Kuitenkin suomalaisuudella on minusta hyvät mahdollisuudet säilyä sellaisena aitouden ja rehellisyyden ulottuvuutena Euroopassa. Onhan kuitenkin aivan ilmiömäistä kuinka helppoa suomalaiseen on luottaa, kun hän jotakin sanoo.

Vahva minä

Monesti tuntuu kuin huomaavaisuus menisi överiksi tietynlaiseksi jäykkyydeksi ja asioiden siloitteluksi. Pyritään pitämään keinotekoinen konsensus yllä olemalla kovin sovinnaisia ja korrekteja. Meidät on opetettu niin kovin hyville tavoille ja kunnioittamaan toisen ihmisen yksityisyyden rajoja niin tarkasti, ettei vaan synny minkäänlaisia jännitteitä tai varpaille astumista.

Toisen ihmisen huomioonottaminen ei kuitenkaan ole hissuttelua tai hyssyttelyä vaan avointa asioiden esittämistä. Toisen ihmisen kunnioittaminen ei ole sitä, että jättää säännönmukaisesti asioita sanomatta. Siitä tulee toiselle lähinnä paska olo.

Parhaiten oman kunnioituksensa toista ihmistä kohtaan ilmaisee siten, että puhuu hänelle suoraan ja kohtelee häntä täysipainoisesti ja tasavertaisesti. Se ei tarkoita töykeyttä vaan oman kannan ilmaisemista ja tuomista näkyväksi, että asioista on mahdollista puhua yhdessä niiden oikeilla nimillä.

Olen miettinyt, että monesti todella suuret persoonallisuudet saatetaan kokea uhkaavina, autoritäärisinä hahmoina, jotka jyräävät toisen alleen. Tämä on tilanne, mikäli oma kanta tuodaan esiin tavalla, joka ei jätä sijaa kysymyksille, tarkennuksille ja kritiikille. Jokaisen kanta on aina tarkennettavissa, eikä kenelläkään ole varaa syöttää omaa näkemystään puhtaana ja tyhjentävänä totuutena. Kuitenkin silloin, kun on vahvasti jotakin mieltä, se tulisi ilmaista selkeästi ja seistä avoimesti sanojensa takana.

Olen miettinyt, että poissulkeeko peräänantamattomuus kiltteyden? Eikö ihmisen olisi mahdollista olla sekä riippumaton ja vahva mielipiteissään että samalla avoin ja vastaanottavainen? Nöyryydeksi menevä kiltteys ei ole kiltteyttä eikä sillä ole arvoa muuten kuin alistumisen ilmaisemisena, mikä on harvoin tarkoitus.

Ehkä sen kiltteyden voisi korvata hyvän tahdon määritelmällä; ajattelee oikeellisesti muista ihmisistä ja pyrkii ottamaan heidän aikeensa ja tarpeensa huomioon, mutta ei suostu kenenkään kynnysmatoksi vaan säilyttää oman arvontuntonsa ja itsemääräämisoikeutensa. Traditionaalinen kuva kiltteydestä kun on alistuvaa.

Olen lukemassa kirjaa "Kiltteydestä kipeät" (Anna-Liisa Valtavaara), jonka jälkeen olen varmaan taas astetta valistuneempi tästä asiasta.

Toisaalta siihen vahvaan itseilmaisuun liittyy myös oman elämän haltuunottaminen. Tietyllä tavalla ajattelen, että jokainen ihminen tokii tekee itse ratkaisunsa, mutta minä en haluaisi tehdä turvallisia ratkaisuja. Haluan tehdä itseni ylittäviä ratkaisuja, jotka pitävät tietysti sisällään aina riskejä. Jos siivet eivät kanna niin alas tullaan. Se tuntuu kuitenkin hyvältä tavalta elää. Ja jokaisen ihmisen rajathan ovat yksilölliset. Minun rajojen ylittämiseni ei varmasti monista ihmisistä näyttäisi paljon miltään. :)

Ollaan vahvasti läsnä ja vahvasti sitä mitä ollaan. Minä oon Pohjanmaalta, perkele... :)

Konsensuksen illuusio

Kuka on minun vertaiseni? Olenko minä sinun vertaisesi?

Ja tässä en nyt tarkoita tuota sanaa siinä mielessä, että kyse olisi ihmisen arvosta, vaan käytän vertaisuutta siinä mielessä kuin sitä tarkoitetaan esimerkiksi vertaisryhmässä.

Opiskeluelämän mukavuus perustuu samankaltaisten mielenkiinnon kohteiden löytämiselle ja tietyn yhteisöllisyyden kokemukselle. Opiskeluryhmässä ihmisten erityistarpeet saattavat olla samankaltaisia tai vähintään ihmisten taustoista on löydettävissä yhteisiä tekijöitä. Käsitys siitä mitä tarkoittaa hyvä elämä on luultavasti jollakin tavalla samoissa raameissa. Kanssakäyminen on helppoa ja vaivatonta. Ei konflikteja, yhteisymmärrystä ja konsensusta. Opiskeluaikaa romantisoidaan; "Silloin olimme kaikki idealisteja, silloin minua ymmärrettiin." Vertaisryhmä jakaa ideaaleja ja päämääriä sekä joissain tapauksissa kokonaisen vision siitä kuinka asioiden olisi hyvä olla. Pienemmässä mittakaavassa tietylle alalle hakeutuminen korreloi tietynlaista ihmistyyppiä, joka tottakai tunnistaa kaltaisensa.

Vertaistuessa on myös se jännä puoli, että ne asiat, joita vertaisryhmä vaatii tulevat sen jäseniltä melko luonnostaan. Mikäli jollakulla on vaikeuksia tuottaa vaadittuja ominaisuuksia, hän saattaa huomata, että hän ei ehkä sovellu juuri kyseiseen vertaisryhmään ja vaihtaa pääainetta. Tämä onkin oiva "pääsykoe" ja indikaattori sille oletko oikealla alalla. Ryhmäsi ei vaadi sinulta sellaisia asioita, joita et voi tarjota. Siksi tuntuu siltä, että saat olla oma itsesi ja avoimesti tuoda omat puutteesi julki pelkäämättä, että se nostaa juuri muunlaista reaktiota kuin että: "Musta tuntuu monesti ihan samalta."

Kun sitten siirrytään "THE REAL WORLD" nimiseen paikkaan, niin todellisuus iskee säälimättä päin näköä. Valtavat määrät ahdaskatseisuutta, katkeruutta, pinnallisuutta ja välinpitämättömyyttä seisoo vastassa nuorta idealistia, joka oletti, että kaikki muutkin haluavat antaa KAIKKENSA. Kyynikot koulivat nuorta mieltä pahan maailman tavoille ja sopetumiskykyisenä ihmislajin edustajana idealisti omaksuu talon tavat. Hän alkaa epäillä, turvata selustaansa, laskelmoida ja kysyä kysymyksiä kuten "Mitä minä tästä saan?"

The Real World ei kuitenkaan ainoastaan rapauta idealismia, vaan se pakottaa ihmiset sopeutumaan vertaisryhmänsä ulkopuolelle, kokemaan oman poikkeavuutensa ja erottumisensa tarpeidensa perusteella. Tämä voi tulla shokkina ja myös aikaansaada masennusta. Kukoistaminen vertaisryhmässä ja kukoistaminen muiden ihmisten joukossa ovat kaksi täysin eri asiaa. Konsensus antaa luvan olettaa joitakin asioita, mutta arkitodellisuudessa, sosiaalisen elämän runsauden sarvessa mitään ei voi olettaa. Ei voi olettaa, että ihmiset jakaisivat kauniin ajatuksesi. Ei voi olettaa että enemmistö jakaisi jonkin tarpeesi.

Vertaisryhmä luo tiedostamattoman illuusion, että ryhmän konsensuksessa olisi kyse normaalitilanteesta. Se myös synnyttää ajatuksen, ettei minun tarvitse tavoitella yhteisymmärrystä noiden muiden kanssa, koska minua ymmärretään jo täällä. En jaksa vaivautua ymmärtämään noiden toisten kantaa. Ja näin se pieni piiri pyörii kauniisti. Vaikka kukaan ei ajattele, että kaikki ihmiset jakaisivat oman alan ajattelutapaa, niin tuo illuusio tulee esille sinä pettymyksen tunteena, kun ihminen yrittää taistella tuulimyllyjä vastaan ja tuoda oman vertaisryhmänsä kantaa esille.

Todellisuudessa kyse on aina vähemmistönäkökulmasta, joka kilpailee lukemattomien muiden intressien kanssa. Kyse on painotuksista, siitä mitä koetaan olennaisena. Eli se mikä riittää vertaisryhmässä, ei riitä maailmassa. Siellä joutuu perustelemaan kantansa kymmenen kertaa vakuuttavammin jos mielii saada mitään läpi.

Vertaisryhmäthän ovat tunnetusti mainioita alustoja pariutumiselle. Luin erään artikkelin, jossa käsiteltiin sitä kuinka yliopistoluento on tietynlainen lihatiski. Todennäköisyys, että samasta tilasta löytyy samanhenkinen, samanlaisen maailmankuvan jakava ihminen, on todella korkea. Vertaisryhmän käsitys hyvästä parisuhteesta on myös luultavasti samoilla linjoilla. Siksipä ihmiset tahtomattaan tähyilevät massaluennoilla ympärilleen melko kiinteästi. "Jos se on täällä, niin se on varmaan hyvä tyyppi." :)

Seurustelusuhteen järjestäminen on tietysti myös vaivattomampaa samankaltaisten intressien kanssa, mutta siinäkin on pakko kysyä, että onko sillä mitään tekemistä todellisuuden kanssa? Ovatko ne asiat, joita vertaisuus tuo ilmi, olennaisia seurustelun kannalta, vai tuoko samankaltaisuus enemmänkin esiin rasitteita ja omia ärsyttäviä erityispiirteitä? Jos kaksi filantrooppia haluaa yhdessä pelastaa maailman, niin kumpi heistä muistaa tuoda leipää pöytään ja hakea lapset tarhasta?

Ehkä sopeutuminen todelliseen maailmaan olisi hyvä aloittaa jo aiemmin ja pyrkiä laajentamaan omia vaikutteitaan tietoisesti, että identifioituisi mahdollisimman moneen vertaisryhmään. Tämä voisi osaltaan auttaa sopeutumista siihen mielipiteiden ärsyttävään kaaokseen, joka työelämässäkin vallitsee. Mutta haluaako niitä muita todella aidosti ymmärtää?

60° N

Tänään tajusin kuka haluan olla. Minä olen skandinaavi. Sen käsitteen kanssa minun on helppo tuntea yhteenkuuluvuutta. Olen ylpeä Helsingistä, Tukholmasta, pohjoismaisesta karun jylhästä luonnosta, hyvinvoinnista, demokratiasta sekä niistä haasteista, joiden kohtaamista täällä eläminen välttämättä tarkoittaa. Pohjoismainen sivistys on tietyllä tavalla katsottuna maailman huippua. Mutta ei se ole sattumalta muotoutunut, vaan sen eteen on tehty töitä. Ja työ hyvinvoinnin puolesta on ollut selkeä arvovalinta.

Vaikka sitä hyvinvointia romutetaan nyt järjestelmällisesti, niin kyllä minä kuitenkin uskon, että pohjoismainen elämäntapa tulee aina erottumaan jollakin tavalla. Vaikka kulttuurit sekoittuvat, ja on tarkoituksenmukaista, että tänne muuttaa paljon ihmisiä muualta maailmasta, niin silti tietty pohjoisen kouliva vaikutus säilyy. Se tekee ihmisestä nöyrää ja maanläheistä.

Tietyllä tapaa suomalainen mentaliteetti on tullut tiensä päähän. Se sisäänpäin lämpiävä, möllöttäminen ei päde enää missään. Mikäli sen valitsee, niin samalla sulkee ovet omalta kehitykseltään. Ja tästä metsäläisyydestä en ole koskaan ollut ylpeä, vaan se on tuntunut hyvin vieraalta. Olen myös tuntenut suunnatonta myötähäpeää niiden ihmisten puolesta, jotka korostavat omaa junttiuttaan ja kokevat ylpeyttä siitä, että he sen voimin erottautuvat muusta maailmasta.

Tämä maailma on kehittynyt siihen tilaan, että siinä kukoistaminen tarkoittaa verkostoitumista ja suvereenia sosiaalisuutta. Se ei ole vaikeaa; kesällä opin Ruotsissa, ettei se haittaa vaikka välillä vähän puhuu, jopa vähän tarpeettomastikin. Se kun pitää yllä juuri sitä vaihdetta, joka suomalaisella ei meinaa pysyä päällä. Eli pistetään suut jauhamaan. Tähän maailmaan mahtuu ääntä ja sen tuottaminen on ihmiselämän luontaisimpia toimintoja. Puhutaan yksinkertaisesti enemmän, niin se tuottaa sosiaalista elämää aivan toisella tavalla.

Vaikka suomalaisuudesta tai skandinaavisuudesta hylättäisiin junttius, metsäläisyys, melankolinen pessimismi ja sisäänpäin lämpiäminen, niin ne hyvät puolet eivät kuitenkaan rapaudu. Ominaisuudet kuten vahva luontosuhde, kyky hiljentyä, yleinen toisen ihmisen kunnioittaminen sekä umpirehellinen suoruus elävät vahvoina joka tapauksessa.

Se sivistys, joka näillä leveyspiireillä on siinnyt, on jalostunutta, hitaasti kypsynyttä elämän kunnioittamista. Onhan sitä täälläkin tapeltu ja tehty raakalaismaisuuksia, mutta toivo elää, että niistä olisi jotain opittu. Ainakin niistä opitaan koko ajan puhumaan enemmän ja enemmän. Ihmisistä välittäminen on toisaalta kirjoitettu jo protestanttiseen etiikkaan, jonka ikeen alla nämä kansakunnat tarpovat vielä vuosisatoja. Mutta yleinen elämänkunnioittaminen ei tarvitse Kristusta esikuvakseen; se on jotain hyvin syväänjuurtunutta tai jopa luontaista, eikä lähde edes kulumalla. Puhtainta ihmisyyttä.

Skandinaavista korkeakulttuuria värittää villi ja kesyttämätön luonto, jota on pakko kunnioittaa ja ihailla. Sitä kuvataan taiteessa: tulkitaan kansan tunteita ja suhtautumista itseä suurempiin voimiin. Se tuottaa omanlaistaan harmoniaa, kun ihmiset etsivät tapoja elää tasapainossa ympäristönsä kanssa; pysyä elossa. Se on maanläheisyyttä, joka näkyy edelleen myös kulturellien pohjoismaisten kosmopoliittien elämäntavoissa. Myös täkäläiset kaupungit on rakennettu karuille kalliolle, niiden jalkakäytävillä tarvotaan lumisohjossa ja samalla ylläpidetään ja rakennetaan korkeampia päämääriä. Siinä ei ole mitään lyhytnäköistä. Osa on lähtenyt etsimään jotain helpompaa, mutta osa heistäkin on palannut takaisin näille rannoille. Eräs kainuulainen sanoi, että ”Täällä on aina oltu ja elelty.” Tuon lauseen jalat maassa lausuttu haikea totuus ei koskaan käänny muille kielille.

Olen ylpeä niistä konnotaatioista, joita skandinaavisuus saa. Yritteliäisyydestä, neuvokkuudesta, peräänanta- mattomuudesta, mutta ennen kaikkea välittämisestä. Täällä pienemmistä ja kaltoin kohdelluista on aina pidetty huolta siitä huolimatta ovatko he tehneet virheitä, ovatko he yrittäneet tarpeeksi tai ovatko he sukua. Tuon esimerkin antaminen maailmalle on parasta skandinaavisuutta.

Mutta puhutaan enemmän. Hiljentyminen ei ole aina kultaa, vaatimattomuus ei aina kaunista eikä suutarin pidä aina pysyä lestissään. Mutta pieni on edelleen kaunista, rehellisyys perii edelleenkin maan ja jaettu ilo on edelleen suurempi ilo.

Minne minä kuulun?

On mukavaa olla juureton. Ja olen ylpeä siitä, etten ole minnekään juuttunut. Siis siten, että olisin jonkin paikan suhteen riippuvainen, enkä pystyisi sieltä lähtemään. Se on mielestäni rikkautta, kun on mahdollista olla kotonaan useissa eri paikoissa ja tehdä elämänsä sinne missä sattuu milloinkin olemaan. Ja se on mukavaa; elämänsisältö syntyy muista asioista kuin elämänmateriaalisista edellytyksistä. Sellainen mustalaisen elämäntyyli kun pakottaa etsimään olennaista muista asioista kuin elämän pysyvyydestä.

Mutta se on silti juuretonta. On olemassa mustalaissieluja, jotka haluavat elää reppumatkalaisen elämää loputtomiin. He saavat kiksinsä elämän ennakoimattomuudesta ja tulevat riippuvaisiksi erilaisuuden kokemisesta. Mutta itse kyllä sitä enemmän kaipaan elämään jotain ennakoitavaa. Mutta vain sen verran, että voisin perustaa tukikohdan jonnekin, josta käsin jatkaa tutkimusretkiä ennakoimattomaan tuntemattomaan.

Mutta kysymys kuuluu juurettoman ihmisen suusta, että minne minä kuulun? Mikä on se paikka joka olisi ominta minua, jonne perustaa kolo, johon ryömiä retkiltä? Valintaa vaikeuttaa se, että ihmiset tekevät kodin, joten oikeastaan minun pitäisi asettua paikkaan enemmistön perusteella. Tai sitten vain valitsen paikan, jossa viihdyn kohtalaisesti ja teen siitä kodin itselleni. Joka tapauksessa paikan pitäisi olla sellainen, että sieltä vähintään löytyisi avoimia ja positiivisesti suuntautuneita ihmisiä, joiden kanssa olisi mukava viettää aikaa, niin se kyllä pitäisi huolta kotiutumisesta.

Mutta tällainen päätös on tietyllä tapaa suhteellisen pysyvä joskaan ei lopullinen. Mutta jos päättää rakentaa kodin jonnekin, niin sitä ei myöskään halua sieltä heti muuttaa toisaalle. Siksi mietin suht tarkkaan onko jokin paikka minua varten vai viihtyisinkö paremmin muualla. Ehkä kyse on eniten omasta asenteesta, mutta kyllä myös ihmisten yleisessä habituksessa on eroja eri paikoissa. Haluaisin että kotipaikkani olisi edes jotenkin samanluonteinen kuin minä itse.

Ehkä sitä on mahdotonta tietää tai parin tuttavan perusteella arvata. Parhaiten kotinsa kai löytää asumalla eri paikoissa ja asettumalla sinne mikä tuntuu parhaalta.

Luottamus tulevaisuuteen ja positiivinen minäkuva

Olen miettinyt mistä johtuu, että minulla on tapana tippua jaloilleni vaikka kohtaisin hieman vastoinkäymisiä.

Olen huomannut kaksi perustavanalaatusita syytä. Toinen on perusluottamus siihen, että elämässä tulee käymään hyvin ja loppujen lopuksi kaikki kyllä järjestyy. Tämä perusluottamus omaksutaan joidenkin kehityspsykologien mielestä varhaislapsuudessa suhteessa vanhempiin. Jos vanhempien käytös on tarpeeksi johdonmukaista ja ennakoitavaa, niin lapsen on helppo luottaa, että vaikka hän epäonnistuisi jossain, niin se ei ole kuitenkaan maailmanloppu.

Toinen merkittävä syy omaan hyvän kierteeseeni on se, että minulla on suhteellisen positiivinen minäkuva. Käsittelimme positiivisen minäkuvan merkitystä eräällä luennolla ja siellä tuli ilmi kuinka valtava motivaation lähde on se, että ihminen ajattelee positiivisesti itsestään. Ettei hän väheksy itseään tai mikä vielä pahempaa ihmisellä saattaa olla äärimmäisen synkkä ja pessimistinen kuva itsestään ja omista mahdollisuuksistaan.

Tämä on mielestäni äärimmäisen surullista, koska niin kuin aiemmin sanoin kuva itsestä rakentuu yhdessä ympäristön kanssa. Ei ole mitään objektiivista perustelua miksi joku ihminen ajattelee negatiivisesti itsestään. Mikäli tunteet itseä kohtaan ovat synkkiä ja tuomitsevia, niin se estää postiivisen tunne-energian syntymistä, joka taas toimii inspiraation lähteenä.

Suomeksi: Jos ajattelen että olen huono, ruma, tyhmä, niin se tuskin inspiroi minua yrittämään uusia asioita tai luomaan uutta, mitä kautta voisin saada onnistumisen kokemuksia.

Tietysti positiivisen minäkuvan rakentumiseen ei ole mitään poppas konstia, mutta minä väitän, että omalla asenteella on siinä suuri merkitys. Kyllä minäkin voisin väheksyä itseäni ja joskus niin teenkin, mutta siellä taustalla vallitsee kuitenkin aina se ajatus, että kaikesta huolimatta "mä oon ihan hyvä jätkä." Ehkä tämä meidän vaatimaton kulttuurimmekaan ei kauheasti rohkaise myöntämään omia vahvuuksia tai näkemään omia hyviä puolia, mutta siihen voi tietoisesti vaikuttaa.

Jonkun, jota on potkittu päähän pienestä lähtien, ja on saanut kokea olevansa maan mutaa, on tietysti vaikea ajatella olevansa ihmisarvoinen ja aivan yhtä tärkeä kuin kaikki muutkin. Mutta yhdenkään ihmisen kohdalla en suostu uskomaan, ettei hän voisi saavuttaa positiivista kuvaa itsestään.

Eräs kiinnostava ihmisryhmä ovat he, jotka ovat tottuneet onnistumaan ja heillä on siis tätä kautta positiivinen minäkuva, mutta luottamus puuttuu, eli että siellä menestyjän taustalla vaanii epävarmuus siitä kuinka tässä elämässä oikein käy. Nämä ovat juuri niitä suorittajia ja suoriutujia, jotka toteavat, että epäonnistuminen ei ole seksikästä ja ihminen on oman onnensa seppä. He pyrkivät suorittamisen kautta saavuttamaan sitä luottamusta, josta ovat äidinmaidossa jääneet paitsi. Sitä ei vain välineellisten suoritusten kautta voi koskaan saavuttaa. Nämä ihmiset halveksivat heikkoutta ja sanovat, että sääli on sairautta. Kaikki tämä vain siksi, että äiti ei ollut saatavilla.

Millainen ihmisryhmä ovat sitten he, joiden luottamus on kunnossa, mutta minäkuva on kuralla? Luulen, että se saattaa johtaa kääntymään sisäänpäin. He luultavasti etsivät merkityksellisyyttä jostakin omasta maailmastaan, jossa he saavat kokea olevansa juuri sellaisia kuin he itse halauvat, eikä kukaan kritisoi heitä siitä. Äiti on kyllä ollut saatavilla ja iskostanut, että elämässä tulee käymään ihan hyvin, mutta omat onnistumisen kokemukset ovat jäänet kokematta. Luultavasti tällainen tilanne voi johtaa myös katkeroitumiseen. Äidin sanat jäävät lunastamatta.

Mies

TV1:llä alkoi uusi ohjelmasarja Tunnemies. Idea on kerrassaan osuva ja herättävä. Miehet puhuvat siitä mitä on olla mies. Kaikenlaista puhetta maailmaan mahtuu, mutta tällaista puhetta on minun mielestäni kaivattu. On hienoa kun entinen nyrkkeilijä Jukka Järvinen sanoo, että se vasta on mies, joka pystyy nyrkkien sijasta puhumaan kaverin selälleen.

Ehkä koko konsepti osui ja upposi itseeni niin hyvin, koska olen viime aikoina hieman miettinyt, että mitä tarkoittaa olla mies? Mitä se tarkoittaa että minä olen mies?

Ohjelmassa rivimiehiltä kysyttiin missä tilanteissa he tuntevat olonsa miehekkääksi. Joku mainitsi urheilun ja naisen läheisyyden, toinen vastasi, että miehekäs puuhailu oman isän kanssa tuntuu miehekkäältä. Itselleni on ehkä hieman vierasta mitä tarkoittaa, että tuntee itsensä miehekkääksi. En oikein tiedä missä tilanteessa olisin tuntenut itseni miehekkääksi.

Listaan tähän asioita, joita itse liitän miehekkyyteen ja epämiehekkyyteen. Voit olla samaa tai eri mieltä, tämä on minun listani. :)

Miehekästä on: ............... Miehekästä ei ole:
- itsevarmuus ................ - itsensä väheksyminen
- rauhallisuus ............... - pikkuasioihin puuttuminen
- määrätietoisuus ............ - epäröinti ja jahkailu
- päättäväisyys .............. - valittaminen
- selkeys
- itsensä hyväksyminen


Mielestäni noissa listoissa on huomion arvoista se, että se mitä teet ei ole merkityksellistä vaan se miten teet sen. Mies on mies, jos hän kantaa itsensä. Mies tekee päätöksen. Mies myös kantaa seuraukset. Miehen ei tarvitse olla kiveä, vaan miehekästä on myös itsensä ja omien tuntemuksien kohtaaminen. Mies on sinut itsensä kanssa.

Luin kirjan Lari ja Kaija Junkkarilta: Mieheksi, joka olet. Voin suositella kirjaa paitsi miehille voimaannuttavaksi lukemiseksi, myös naisille, jos haluatte todella ymmärtää miehen tapaa ajatella. Siinä miehenä olemista käsiteltiin monista näkökulmista, oman isän, oman lapsen ja oman puolison näkökulmasta. Hyvä oivallus kirjassa oli se, että naisen odotuksiin vastaaminen ei tee miehestä miestä. Tämä havaittiin täysin mahdottomaksi tehtäväksi. :)

Kirjassa käsiteltiin hämmentävästi, että miehekkäitä vetovoimatekijöitä naisten mielestä ovat taloudellinen menestyminen, päämäärätietoinen suorittaminen ja tunteiden hallinta. Nämä ovat siis kulttuurisia tulkintoja, mutta vallitsevat yleisesti edelleen suomalaisessa yhteiskunnassa. Tunteiden näyttämisesti tuli mieleen, että en ole osannut edes ajatella, että oma itkemiseni olisi hämmentänyt naispuolisia ystäviäni tai tyttöystävää. Minulle itkeminen on aina ollut sen verran luontevaa, että antaa tulla kun siltä tuntuu.

Eräs naispuolinen tuttavani raivostui, kun sanoin hänelle kerran, että hänen on turha hankkiutua tappeluun nakkikiskan jonossa, koska minusta ei ole siinä vaiheessa mitään apua. Mielestäni hänen reaktionsa oli suhteellisen kohtuuton ja konservatiivinen. Ilmeisesti hänen käsityksensä miehekkyydestä oli että miehen tehtävä on puolustaa naisen kunniaa. Minä en ole koskaan lyönyt ihmistä. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö osaisi. Olen vain tottunut perheessäni vahvoihin naisiin, joita ei juuri puolustella tarvitse.

Ihmettelen vain tuota taloudellisen menestyksen ihannointia miesmallissa. Edelleen on kuitenkin niin, että nainen mieltää miehen elättäjänä, vaikka kuinka on tultu kohti tasa-arvoista työssäkäyntiä. Jos jommankumman töistä pitää vähentää, niin monesti se ei ole mies. Ja palkkatasojen kannalta tämän asian kyllä ymmärtää. Mutta jos pariutumista ajatellen raha kiihottaa naisia, niin sääliksi käy.

Tuntuu ihan hyvältä olla mies. Haluan olla päättäväinen ja määrätietoinen. Muut ominaisuudet saavat syntyä sitten itsestään tavoitteiden myötä. Itsensä joutuu kuitenkin hyväksymään joka päivä.