Veni veni Emmanuel

Sana jouluksi.

Yksi viimeisen vuoden virkistävimmistä keskusteluista oli, kun lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja avasi elämän tarinallisuudessa toistuvia kaavoja, eräänlaisia "kanta-tarinoita." Hän opettaa kirjallisuutta useista eri kulttuureista tuleville nuorille, heidän oman kulttuurinsa kirjallisuutta, monestikaan edes osaamatta kyseistä kieltä. Hän vain kysyy, että "mikäs kirja se teidän kulttuurissanne onkaan sellainen, jossa vieras mies saapuu yhteisöön ja tuo mukanaan muutoksen." Opiskelijat ihmettevät: "Mistä saatoit tietää, että meidän kulttuurimme keskeinen kertomus on juuri tuo kuvaamasi?"

Mikäs se meidän kulttuurissamme on se kertomus kun vieras mies saapuu yhteisöön, tuo mukanaan muutoksen ja paljastaa jotain yhteisöstä?

Tällaisia kantakertomuksen kaavoja on useita kuten esimerkiksi kolmiodraaman kielletty rakkaus, eli velvollisuudentunnon ja rakkauden raastava yhteensovittaminen. Tästä hyvä esimerkki on esimerkiksi Doktor Zivago tai Anna Karenina. Kuinka säilyttää kunniallisuus ja silti sanoa kyllä sille raastavalle kaiken kyseenalaistavalle rakkaudelle. Suomalaisen lankeemustarinan esimerkki on varmasti Juhani Ahon Juha.

Toinen kaava on nuoren miehen hybris eli uhmakkaan rehvakkaan tuhlaajapojan lentoonlähtö vain kapsahtaakseen katajaan. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Egon riisunta. Suomen kirjallisuudessa Kullervo on hyvä tyyppiesimerkki.

Hyvä keskustelumme äidinkielen lehtorin kanssa juontui siihen miksi nämä kaavat toistuvat läpi vuosituhansien hyvin selkeästi havaittavasti? Mitä se kertoo paitsi ihmisluonnosta myös kulttuurien universalistisesta ytimestä?

Joulun aikaan mietitään sitä mikä on jaettua ihmisyyttä. Hetkeksi ei keskitytä katselemaan niitä lukemattomia eroja ja pluralismin ääretöntä kirjoa vaan sitä mikä kaikesta erilaisuudesta huolimatta on silti jaettua, ihmisyyden olemukseen sisältyvää, kaikkialla esiin puskevaa, eittämätöntä inhimillisen todellisuuden ydintä. Ja sitä löytyy.

Miksi lapset ovat joka paikassa niin hyvin samanoloisia, varauksettomia, vilpittömiä, lahjomattomia ja suoria? Miksi elämän rajallisuus ja sen kulttuuriset lieveilmiöt ovat eri kulttuureissa niin samankaltaisia? Miksi kuolleita kunnioitetaan? Miksi huumori on kaikkialla niin aseistariisuvaa ja yhdistävää? Jopa manipuloivassa Pohjois-Koreassa porukka repeilee alkeellisille eritevitseille.

Ihminen saattaa kokea tällaisten ilmiöiden alkuperän hyvin hengellisenä kokemuksena, toiset taas erittelevät ja yrittävät redusoida sitä kiehtovaa inhimillisyyden erityislaatua parhaansa mukaan. Itse kuulun selkeästi sinne vaikuttuvien puolelle ja oikein tarkoituksellisesti vaalin sitä lähes taikaa todistavaa tunnetta, jota elämän havainnointi herättää. Tunne tuo tietoa, jota järki ei tunnista.

Katsomuksellisesti en voi sanoa olevani uskovainen, vaan luottavainen. Uskovainen kun meidän yhteiskunnassamme on niin värittynyt ja painottunut käsite ja minulle se tarkoittaa opin mukaista uskoa. Rituaalisen dogman mukaan eläminen, ihmisten keräämän ja kirjoittaman kirjan seuraaminen ei minulta onnistu, mutta saan silti todeta, että minusta esimerkiksi Raamatussakin on paljon häivähdyksiä siitä hienosta todellisuudesta, joka voi olla meidän ihmisten jos osaamme vain katsoa oikeasta kulmasta. Eri kulttuurien pyhien kirjoitusten lukeminen on hengellinen kokemus, vaikkei uskovainen olisikaan.

Joulu on erityisesti kristittyjen juhla. Mutta sen luonteenomainen hengellisyys on universaalia, rauhoittuminen, pohdiskelu, kiitollisuuden harjoittaminen, lähimmäisyyden laajentaminen. Vaikka olen vain luottavainen ja hengellinen, minua ohjaa kyllä kertomus. Kertomus, jota kirjoittavat kaikki, ja jota ei kirjoita kukaan. Kertomus, jolla ei ole alkua eikä loppua. Näytelmä, jota ohjaa jokainen näyttelijä. 

Ihmiskunta kuluttaa paljon aikaa ja energiaa sen havainnoimiseen mitä todellisuudessa tapahtuu, mikä on elämän lopputulos. Ja sitä talletetaan, tarkemmin sanottuna sen havaittavia piirteitä talletetaan valtaviin tietokantoihin. Jos joku miljoonan vuoden päästä pääsee käsiksi kaikkiin tämän ajan talletettuihin tietoihin ja yrittää niiden perusteella muodostaa tyhjentävää kokonaiskuvaa siitä, mitä oli ihmisyys, onnistuuko hän? Jos hän lukee koraanit, raamatut, toorat ja muutamat muut. Ja siihen päälle vielä kaiken tieteen tuottaman aineiston?

Hän ei onnistu. Ihmettä ei voi koskaan laittaa purkkiin. Se miten elämän ilmiöt limittyvät, kerrostuvat, vuorovaikuttavat on sellainen kuhiseva kasa, että se elää aivan omaa elämäänsä. Ihmisyys on kuin inhimillinen riipumaton valinta, jota ei voi ennustaa, mutta jälkeenpäin kyllä ymmärtää mistä se tuli.

Luottavaiseksi voi tulla ihan vaan havainnoimalla elämää. Ihmiskunta tekee kyllä hikipäässä töitä haudatakseen sen tietyn jaetun ihmisyyden uskomattoman paskakasan alle, mutta ihmiskunta ei siinä onnistu. Elämä on aivan toisen kaliiberin vastustaja, elämä puskee esiin ja samoin siihen sisältyvä ihmisyyden olemus. Ja sen voi havaita, vaikuttua, kiehtoutua, kiitollistua ja harrastua sen edessä. Elämä voittaa aina ja sen mukana tietyt kuolemattomat, rakentavimmat lainalaisuudet ja periaatteet.

Eräs kiinnostava käsite, johon törmäsin tänä syksynä opiskelujen kautta on emergenssi eli alemman tason ilmiöistä koostuva mutta niiden summaa komleksimpi ilmiö. 2+2 onkin jotain muuta kuin neljä. Tätä esiintyy maailmassa eri kentillä, myös luonnontiede tunnustaa emergenssin olemassaolon ja toki etsii sille loogista ja empiiristä selitystä. Emergenssiä voisi kuitenkin kuvata kuin sellaiseksi mukavaksi hämmennystekijäksi, joka kertoo siitä, että me tunnemme ja hallitsemme ruutupaperin ruuduista 5 ja joku meitä suurempi tietää ne loput reilu 1200. Yksi emergentti ilmiö on ihmisen tietoisuus, se on kuin lamppu joka syttyy kun tarpeeksi montaa hermosolua hangataan vastakkain. Komleksinen systeemi, jota ei voida palauttaa tai täysin johtaa alkutekijöihinsä.

Eli kun on tarpeeksi kuhinaa, syntyy jotain odottamatonta, jopa käsittämätöntä. Tällaisena minä näen ihmisyyden. Ne jaetut asiat ovat omalla tavallaan käsittämättömiä, niiden lainalaisuudet oma lukunsa. Ihminen saattaa reagoida joskus tilanteen edellyttämällä tavalla, odottamatta. Joskus tällaiset valinnat tuntuvat tapahtumahetkellä käsittämättömiltä, mutta kun niitä katsoo jälkeenpäin, ymmärtää, että "Aaa.., ihmisyys se siellä vaan taas puski esiin." 

Ei uskovainen vaan luottavainen, elämä on paras kaikista kertomuksista.

Levollista ja rauhaisaa, pohdiskelevaa joulua rakkaalle ihmiskunnalle. 

Mitä puuhaat, Isi?

Pieni poikani kysyy minulta tuota otsikon kysymystä. Hän kysyy sen useasti silloin, kun vallitsee hiljaisuus. Se on minulle kuin herätyksen enkelin ääni. Olen ottanut tavoitteeksi, että hänen kysymyksensä ei jää ilmaan roikkumaan, vaan haluan siihen reagoida.

Minä olen löytänyt iloa. Ja ilo on pohjalla vaikuttava vire, joka toimii kuin todellisuuden värikynä. Se on vielä hauras ja myös uhattuna useasti, mutta silti se tuntuu äärettömän hyvältä.

Se värittää todellisuuttani, kun pääsen hakemaan pienen poikani päiväkodista ja päästään etsimään kaivureita ja katujyriä hänen kanssaan. Se värittää todellisuuttani, kun pääsen juttelemaan opiskelijoideni kanssa, kuulemaan heidän aitoja, hauraita ja äärettömän kauniita elämäntarinoitaan. Se värittää todellisuuttani silloin kun herään 05:45 ja könyän koiran kanssa usvaiseen syysmetsään hengitys höyryten.

Kaikki nuo tapahtumat olen joskus kokenut myös siitä toisesta näkökulmasta.

Välillä oma iloni on ollut kuin haudattuna. Sitä ei ole kaiken sen paskan ja synkkyyden seasta yksinkertaisesti ehtinyt kaivaa. Se synkkyys ja painolasti ovat olleet enemmänkin sellaista, jota olen ottanut kantaakseni, kuin että se olisi minussa itsessäni, pulppuaisi jostain mustasta lähteestä minun sielussani. Se on ollut reagointia yleiseen mielipiteeseen, vallitsevaan maailmankuvaan ja ihmiskuvaan, ja erityisesti siihen reduktionistiseen ajattelutapaan, joka meidän ajallemme on tyypillistä. Se on myös ollut rakentamattomien piiloarvojen edistämistä; ankaruutta, fundamentalismia, kapeakatseisuutta ja tuomitsevuutta. 

Meidän ajallemme on tyypillistä asioiden ja ilmiöiden perinpohjainen erittely, pilkkominen, lokerointi, nimeäminen, ja lopulta poisselittäminen. On kuvaavaa sanoa, että jokin asia "selitetään tyhjentävästi," siitä ei jää mitään jäljelle. Se esitetään osastensa summana, mutta samalla kadotetaan se elämään sisältyvä piirre, että 2+2 ei ole aina neljä. Osasten summa, varsinkin kun puhutaan inhimillisistä ilmiöistä, on monesti paljon enemmän. 

Tästä vuodesta voi sanoa, että se on itselleni ollut kuin sukeltaminen idealismin jääkylmän altaan syvään päähän. Se on jääkylmä, koska kukaan ei ole ollut altaassa niin pitkään aikaan...Idealisti on meidän ajassamme yhtä kuin naiivi ihminen. Mutta the Real World nimisessä paikassa, idealisti on paljon muutakin kuin naiivi. ;P

Ottaisinko tämän askeleen, vaikka kaikki maailman ihmiset seisoisivat ympärilläni nauramassa valinnalleni? Tekisinkö sen valinnan vaikka joutuisin samalla kieltämään ne tiedolliset arvot, joilla minut on kasvatettu? Jos sisälläni tietäisin, että juuri näin minun tulee menetellä...

Meidän sukupolvemme, meidän vanhempamme ja myös heidän vanhempansa on opetettu ja kasvatettu katsomaan vasemmalle, oikealle ja vielä kerran vasemmalle. Eikä se ole mikään ongelma, mutta samalla on unohdettu opettaa miten kuunnellaan kokemusta, niitä vivahteita, joille ei löydy järjellistä selitystä, mutta jotka kuitenkin kertovat niin voimakasta tarinaa, että sen sivuuttaminen on kuin sulkisi "taivaan portin" omalta äidiltään.

Olen törmännyt elämäni varrella joihinkin elämän tosiasioihin ja yksi tähän mennessä paikkansa pitänyt sanonta kuuluu: Totuus ei ole koskaan joko-tai vaan aina sekä-että. Tämä on minusta hyvä ohjenuora, koska aitoa ymmärrystä ei voida vangita liian ahtaaseen purkkiin. Monet totuudet ovat paradoksaalisia ja perimmäiset totuudet myös pakenevat määrittelyitä. Olen itse ajatellut, että perimmäinen totuus elämästä on enemmänkin harmonian ja balanssin maailma, syvä ymmärrys kaikkien vaihtoehtojen olemassaolosta samanaikaisesti. Siinä ei ihmisen pyristely ole oikea tapa toimia vaan oikea tapa on enemmänkin haltioitua ja nähdä harmonian sisältämä rakkaus kaikessa ympärillään olevassa. "Tämä kaikki tuli minun osakseni, jotta minä oppisin näkemään."

Tänä vuonna olen kuitenkin alkanut tulla tutuksi sen ajatuksen kanssa, että kokemuksella ja kokemuksellisuudella on näiden arvoitusten avautumisessa käänteen tekevä merkitys. Kuten Tommy Hellsten on sanonut,: "Ei riitä, että on ajatus, vaan sen pitää tuntua."

Tiedon hankinnassa meidän aikamme ei ole juuri perustanut muista lähteistä kuin havainnoista ja puhtaasta järjestä. Ne eivät kuitenkaan tietyssä kohdassa enää riitä vaan myös järjen tulee ottaa lusikka kauniiseen käteen ja pyytää kaverikseen kokemuksellisuus, joka voi vastata niihin kysymyksiin, jotka ovat rationaalisuuden ulottumattomissa.

Totuus ei ole koskaan joka järkeä tai tunnetta, vaan aina sekä järkeä että tunnetta.

Robert M. Pirzig kirjoittaa kirjassaan Zen ja moottoripyörän kunnostus, laadun filosofiasta ja miten jokaista ihmisen tekemää valintaa edeltää jonkinlainen tulkinta toiminnan/vaihtoehtojen laadusta. Tämä tulkinta tehdään hetkessä, sillä hetkellä olevalla tietovarannolla, mutta nopeimmissa tapauksissa se tehdään intuitiivisesti ja elämä virtaa seuraavassa hetkessä eteenpäin.

Intuitiivista kokemuksellisuutta käytetään päivittäin äärimmäisen paljon lukemattomissa tilanteissa. Voisi sanoa, että se on niin lähellä oleva toimintatapa, että sille ollaan jokseenkin sokeita.

Mitä kokemuksellinen intuitio meille kertoo ja mistä se ratkaisut ammentaa? Joku sanoisi, että psyyke heijastaa omia suosituksiaan koetun pohjalta, mutta voihan se psyyke myös yhtähyvin jäätyä ja kieltäytyä tekemästä ratkaisua ollenkaan. Tällaiselle neuroosille on varmasti joku oma nimi.

Olen aiemmin puhunut ja kijoittanut paljon olennaisen kokemuksesta, jonka olen itse tavoittanut elämässäni häivähdyksen omaisesti, hetkellisesti mutta toistuvasti. Ne ovat olleet hyvin voimakkaita tunnekokemuksia, jolloin on tuntunut, että olen hauraan, rakkaan totuuden äärellä. Sitä ns. "vilautettiin" ja sitten se otettiin pois. En ole ehkä tarpeeksi miettinyt ja eritellyt, mikä noita tilanteita yhdisti, mikä tuolle olennaisen kokemuksen esiin purskahtamiselle on nimellistä?

Jotkut ihmiset pyrkivät saavuttamaan ymmärryksen kaiken ykseydestä, keskinäisestä yhteydestä ja harmoniasta esimerkiksi meditoinnin avulla ja uskon, että siinä voi päästä hetkellisesti oivalluksen kautta raottamaan jotakin lipasta, mutta silloinkin puhutaan vielä hyvin selkeästi rationaalisesta ja intentionaalisesta panostamisesta totuuden tavoitteluun suoraan sitä itseään kohti. Sille on minun kokemukseni mukaan silloin tunnuksenomaista, että se vilahtaaa, välähtää ja on seuraavassa hetkessä taas poissa. Pidempi olennaisen kokemuksessa eläminen avautuu muilla keinoilla.

Aloitin tänä vuonna logoterapian opinnot ja yksi logoterapiaan sisältyvistä syvistä viisauksista on se, että onni tai onnellisuus eivät ole mahdollisia saavuttaa suoraan, vaan ne voi saada vain sivutuotteena silloin kun avoimin sydämin osallistuu elämään ja pyrkii toimimaan, kokemaan ja palvelemaan itselleen pyhiksi kokemiaan arvoja niin hyvin kuin vain osaa. Logoterapiassa ihminen ei saa jäädä laakereilleen lepäämään tai piirileikkiin napansa ympärille vaan hänellä on mahdollisuus pyrkiä kokemaan ympärillä olevan elämän tarjoamia merkityksellisiä asioita, pyrkiä toiminnallaan edistämään niitä asioita, joita pitää tavoiteltavina ja loppujen lopuksi pyrkiä kaikessa palvelemaan sitä ulottuvuutta, jonka kokee olevan noiden tärkeinä pitämiensä arvostusten lähde.

Jos halutaan kasvattaa tällaiseen ulottuvuuteen, merkitysmahdollisuuksien havaitsemiseen ja löytämiseen ja myös koko elämän merkityksen uskomiseen, täytyy lähteä liikkeelle toiminnallisesta kokemuksellisuudesta, koska vain se voi "herkistää" ihmisen oikeaan vastaanottamisen tapaan. Kokemuksellisuus muodostuu toimimalla eettisen intuition pohjalta ja huomaten oman toiminnan seuraukset ja vaikutukset. Kokemuksellisuus muodostuu myös aistimalla ympäristöä esimerkiksi taide-elämyksiä, sosiaalisuutta, tunteen kohteena olemista ja omien tunteiden kokemista ja nimeämistä.

Aikamme mantra ja klisee on "elä hetkessä mutta ennakoi missä sinun pitäisi olla 5 minuutin päästä."
Mindfulness ja erilaiset buddhalaiset metta-harjoitukset ovat esimerkkejä siitä miten ihmiset yrittävät herätellä kokemuksellisuuttaan, tuota liiallisen rationaalisuuden vaientamaa, tukahduttamaa, ääretöntä maailmaa.

Kokemuksellisuus ja rationaalisuus joutuvat toistensa kanssa tukkanuottasille nimenomaan rationaalisuuteen sisältyvän hallinnan tarpeen kanssa. Että jokin asia voi rationaalisuuden näkökulmasta saada hahmon, se pitää paloitella, lokeroida ja pitää purkissa niin kauan, että kaikki näytteet on saatu kerättyä. Hallinta on tietyllä tavalla vastaanottamisen vastakohta, ja kokemuksellisuus on vastaanottamista, vastaanottimena olemista.

Kokemus on hauraudessaan mahdollista kadottaa, se pelkää suurennuslasia, vielä enemmän pinsettejä. Tunteiden kohdalla on tieteellisestikin todettu, että mikäli vaientaa yhden tunteen, vaimentaa samalla kaikki tunteensa. Herkkyys, joka niitä kaikkia yhdistää, on kuin valoa pelkäävä hämärän eläin. Se tulee esiin vasta kun sen hahmo saa elää rauhassa ilman, että sitä kyseenalaistetaan, tai että sen arvoa ei tunnustettaisi. Hämäräeläin on omanarvontuntoinen ja pitää kiinni yksityisyydensuojastaan.

Ilolle on siis minun elämässäni tullut tilaa, koska on löytynyt lupa uskoa, että sillä mitä tekee, on todellakin korvaamaton, ikuinen merkitys. Sitä ei tarvitse eikä sitä voi ymmärtää intellektuaalisesti järjen työkaluilla vaan se koetaan. Se jälki, jonka jätän maailmaan tänään, elää ikuisesti. Ja se elää omaa elämäänsä; sen pahuus tai hyvyys kertaantuu, leviää ja mennessään lumipallona kerää sitä samaa voimaa, jolla se on lähetetty matkaan. Hyvää tai pahaa.

Välillä vielä herää ajatus, enkö olisi voinut ymmärtää tätä mitenkään helpommin? Silloin kuulen vastauksena Tommyn sanat: "Minun vastoinkäymiseni ovat rakkaudella minulle räätälöidyt." Tämän kaiken piti tapahtua, asiat eivät olisi voineet mennä millään muulla tavalla. 

Perityn maailmankuvan uusintaminen vai uudistaminen

On ollut hiljaista blogirintamalla muutama kuukausi. Syksy on ollut työteliäs ja tiivis, positiivisella tavalla. Blogi jää harrastuksena joskus lapsipuolen asemaan, vaikka mieli kovasti palaisi naputtelemaan.

Tämäkin aihe on jo lähteiltään vanhentunut, mutta kirjoitan sen silti. Aihe itsessään kun ei vanhene.

Jokin aika sitten Taloussanomissa julkaistiin artikkeli Rikas kasvattaa lapsensa toisin, teetkö sinä samoin. Sen kantava sanoma oli se, että taloudellisen menestyksen kokenut ihminen haluaa siirtää toimintamalleja omalle jälkikasvulleen ja näin varmistaa, että myös seuraava polvi pysyy leivän syrjässä kiinni. Tai ehkä se ei ole niinkään leivän syrjässä pysymistä kuin jotain ihan muuta. Olennainen viesti on kuitenkin se, että tietoisesti altistaa lastaan malleille, joiden haluaa varmistavan tietyn ajattelutavan vakiintumista.

Sosiaalinen periytyvyys on voimakas ilmiö. Ja kun sosiaalisen liikkuvuuden tutkimuksia on tehty, on havaittu että todennäköisyys siirtyä sosiaalisesta kerrostumasta ylempään, on paljon pienempi kuin toisinpäin. En tiedä arvasiko 1700-luvun aatelinen, että hänen jälkikasvunsa tulee sijoittumaan taloudellisilla mittareilla menestyksekkäästi vielä 300-vuoden jälkeenkin. Tästähän HS:kuukausiliite ja Ilkka Malmberg kirjoittivat pari vuotta sitten kivan artikkelin.

Olennainen erohan eri kerrostumien välillä on se miten tietoisesti malli siirretään. Kuinka tietoisesti vanhemmat pyrkivät valitsemaan lapsensa ystäväpiirin? Kuinka tietoisesti joitain taitoja, esimerkiksi taloudenhallintaa, opetetaan? Väitän, että mitä ylemmäs kerrostumissa mennään, sitä tietoisempaa jälkikasvun altistaminen tietyille vaikutteille on. Kun puhutaan työttömyyden sosiaalisesta periytymisestä, en tiedä montaakaan pitkäaikaistyötöntä, joka toivoisi samaa tilannetta lapselleen ja tietoisesti pyrkisi saamaan lastaan omaksumaan sellaisia asioita, jotka voisivat häntä samalle tilanteelle altistaa. Silloin kun sellaista tapahtuu, se tapahtuu tiedostamatta. Mutta yhteiskunnan korkeammille kerrostumille on näkyvää, mitkä ominaisuudet ja mallit heidät pitävät vallan ja rahan kahvassa. Melko yksinkertaisia asioita kuten usko omaan tekemiseen, panostaminen koulutukseen ym.

Helsingin yliopiston ja Tampereen yliopiston yhteistyössä tekemä MetroP-tutkimus pureutuu koululaisten alisuoriutumisen kasautumista selittäviin tekijöihin ja myös siihen missä tekijöissä esimerkiksi koulut eroavat. Tutkimuksessa mitataan myös opiskelijan peruskoulun jälkeisiä koulutusvalintoja ja opintosuoriutumista ennustavia tekijöitä kuten minäpystyvyyttä, välttämisorientaatiota, vanhempien koulutustaustaa, osaamista akateemisissa aineissa ym. Odotan innolla hankkeen ja tutkimuksen lopullisia raportteja, mutta jo nyt voi käydä lukemassa tutkimuksen ensimmäistä julkaisua, jossa mm. pitkäaikaisseuranta tutkimusten pioneeri Jorma Kuusela ja sosiaali- ja terveysalan dosentti ja monia huono-osaisuuteen liittyviä ilmiöitä tutkinut Matti Rimpelä kirjoittavat. Yhden artikkelin nimi on kuvaavasti: Oppilaiden sosioekonomisen taustan yhteys koulumenestykseen koulutasolla.

Mutta jos tosiaan siirrytään siihen miten sosiaalinen periytyvyys toimii maailmankatsomuksen kohdalla. Kun halutaan siirtää tapa suhtautua johonkin, sitä ei voi siirtää suoraan. Se siirretään, usein tiedostamatta, esimerkiksi sävyinä, sivulauseina, huomion kiinnittämisenä ja huomiotta jättämisenä. Ympäristöön voi myös istuttaa viestejä, ja tämänkin moni vanhempi tekee varmasti aidosti tiedostamattaan. Esimerkiksi oma isäni kuunteli kotona paljon Veikko Lavia, Juha Vainiota, Tapio Rautavaaraa sekä klassista musiikkia. Pankkiiri on diktaattori, ja köyhät senkun raahustaa. Jokainen ihminen on laulun arvoinen. En päivääkään vaihtaisi pois. Viestit ovat hyvin selkeitä ja vaikuttavia; pieni ihminen suuren maailman puristuksessa, kukaan ei lopulta pärjää yksin, elämänilo ja -sisältö on löydettävä pienistä asioista.

Se on paitsi melko suomalainen maailmankuva myös pientilallisten ja työläisten maailmankuva. Sellainen maailmankuva antaa myös monia "ohjesääntöjä" miten asioihin tulee suhtautua. Otetaan esimerkiksi klassinen lautapeli monopoli. Minunkin lapsuudenkodistani löytyy kyllä Monopoli, mutta sitä ei ole koskaan otettu pois paketista (no rehellisesti sanoen ehkä yhden kerran). Ei siksi, että olisi jotenkin kirjoitettu normi, että sen pelaaminen olisi kiellettyä vaan siksi, että peliin sisältyi paljon sellaisia asioita, jotka eivät tuohon yllä mainittuun maailmankuvaan oikein istuneet edes leikkinä. Esimerkiksi: onko ok hyötyä toisen ihmisen virheistä tai epäonnesta tai tyhmyydestä. Meidän monopolin pelaamisestamme ei olisi oikein tullut mitään kun kaikki olisivat lahjoittaneet hotelleitaan vähävaraisille. Ja samalla tietysti kokeneet pientä ylemmyyden tuntoa. ;)

Joissain perheissä monopolin ajattelumalli on kuitenkin varmasti ihan ok valmennusta "maailman" tavoille. Kun bisnesvainua kehitetään, ihmisen täytyy herkistää itseään havaitsemaan oikea hetki iskeä. "Ihminen on toiselle susi, syö tai tule syödyksi." Tällainen ajattelu ei tietenkään näyttäydy moraalittomana, silloin kun se ihan aidosti heijastaa omaa näkökulmaa maailmasta, joka on tanner/pelilauta/kilparata. Siellä moni asia perustuu siihen että osaa laskea kaksi plus kaksi ja vilkaista olkansa yli. Maailmankuvat nyt vain ovat erilaisia. Enkä tosiaan sano, että kaikki perheet, joissa on iloisesti pelattu monopolia, olisivat jonkun riistomaailmankuvan saastuttamia, tämä oli vain esimerkki.

Eetos ja kasvatukseen sisältyvien ohjeiden velvoittavuus kuitenkin tietysti vaihtelevat ja on perheitä, joiden vesat kävelevät vanhempiensa arvojen yli mennen tullen. Sanoutuvat irti tai tekevät ennemminkin irtioton; heidän täytyy itsenäistyäkseen saada alleviivata olevansa näennäisen riippumattomia, mutta saattavat sittemmin salassa elää todeksi juuri niitä samoja vanhempiensa arvoja. Ja viimeistään siinä vaiheessa tutut arvot pompsahtavatkin esiin, kun alkaa itse kasvattaa seuraavaa sukupolvea. Joku tietysti perustelee tätä geeneillä, kilpailullisuuden ja eduntavoittelun periytymisellä geeneissä ja esimerkiksi luontaisten kilpailuviettien erilaisuudella. Itse näen nuo taipumukset luotuina ja siirrettyinä malleina.

Jokainen perii maailmankuvan. Joskus ihmisen on täysin pakko jyrätä se jäädäkseen eloon. Tällaisia kertomuksia ovat esimerkiksi uskonnollisten yhteisöjen jäseneksi syntyneet homoseksuaaliset ihmiset, joiden luontaiselle taipumukselle ei ole löytynyt maailmankuvasta mitään (sallittua) lokeroa. Loppujen lopuksi he joko muuttavat maailmankatsomustaan ja pahimmassa tapauksessa joutuvat samalla valitsemaan hylkäävänsä kaikki aiemmat sosiaaliset kontaktinsa, saadakseen olla avoimesti ja sallitusti sitä mitä he luontaisimmin kokevat olevansa, tai tuhoutuvat. Moni on tällaisessa tilanteessa joutunut liian kovan paikan eteen, eikä ole jaksanut/löytänyt tietä jatkaa elämää.

Lievemmissäkin tapauksissa mallit ovat olemassa ja soittavat tangoa takaraivossa. Osa ihmisistä ei myöskään halua/ymmärrä/vaivaudu näkemään mikä mahdollisuus heillä on valita pois joitakin perittyjä toimintamalleja tai arvoja, jotka he tarkemmalla arvioinnilla kokisivat rakentamattomiksi tai vahingollisiksi. Sehän on totta tosiaan kovaa työtä. Poisoppiminen on maailman vaikeimpia asioita: täytyy ensin havaita, sitten arvioida, hylätä, korvata uudella ja lopuksi vakiinnuttaa uusi tapa. Aikaa ja tupakkia vaativaa touhua on se. Helpompaa on antaa mallien pursuta yli äyräidensä ja pistää ehkä vielä vähän "paremmaksi".

Apinavertaushan on aina ajankohtainen :)

Aloitetaan häkillä, jossa on viisi apinaa.

Laitetaan banaani roikkumaan häkin katosta ja tikkaat banaanin alapuolelle. Jonkin ajan kuluttua joku apinoista lähtee kiipeämään banaania kohti. Heti kun apina koskettaa tikkaita, ruiskutetaan muita apinoita kylmällä vedellä.

Jonkin ajan kuluttua joku toinen apina lähtee kohti banaania samoin tuloksin - muita apinoita ruiskutetaan kylmällä vedellä. Kohtapuoliin tikkaille pyrkivän apinan aikeet estetään toisten toimesta.

Nyt luovutaan kylmästä vedestä. Yksi apina otetaan häkistä pois, ja tilalle laitetaan uusi. Uusi apina haluaa kiivetä tikkaille ja hakea banaanin. Kauhukseen apina huomaa, että muut käyvät sen kimppuun. Parin yrityksen jälkeen apina ymmärtää, että yritys kiivetä tikkaita johtaa joukkokuritukseen.

Seuraavaksi korvataan taas yksi alkuperäisistä apinoista uudella. Edellisellä kerralla vaihdettu apina osallistuu kuritukseen nyt innolla!

Näin toimitaan kaikkien alkuperäisten apinoiden kanssa. Joka kerta, kun uusi tulokas yrittää tikkaille, muut kurittavat tätä. Useimmilla ei ole mitään käsitystä, miksi ne eivät saa kiivetä tikkaille tai miksi ne osallistuvat tulokkaan kurittamiseen.

Kun kaikki alkuperäiset apinat on korvattu, ei yhtäkään häkissä olevaa apinaa ole ruiskutettu kylmällä vedellä. Kuitenkaan yksikään apina ei enää yritä tavoitella banaania.

Miksi ei?

Koska niiden mielestä täällä on aina toimittu näin.

Jokainen saa kuitenkin aina kyseenalaistaa ja muodostaa uusia malleja ja asenteita, mutta se vaatii jotain. Minäkin voin poisoppia vasemmistolaisen turvallisuushakuisuuden, epäluuloisuuden, pienimuotoisuuden, vähään tyytymisen ja alastähtäämisen. Todeta, että laskuoppihan on ihan mukava tapa suhtautua uusiin ihmisiin? Todeta, että omien kilpailuvalttien ja vahvuuksien tuotteistaminen onkin ihan ok. Että saa menestyä, nauttia siitä ja se saa näkyä. Sehän ei vielä suoraan tarkoita, että hukkaisin ihmisarvon kokonaan, vai?

Ja tässä juuri tullaan siihen, että maailmankuvan muokkaaminen on aina myös omien arvojen muokkaamista tai vähintään priorisoinnin järjestämistä. Muuttuuko tärkein johtotähti samalla johonkin suuntaan? Hyvään vai huonoon? Sen arvioimistahan se toimintaan siirtyminen on. Ainakin silloin jos näistä asioista haluaa olla tietoinen. Ihminen on myös yleisesti ottaen hyvin herkkä aistimaan miten sosiaalinen ympäristö suhtautuu hänen arvojensa tai prioriteettiensa muuttumiseen. Moikkaavatko kaverit vielä moottoripyöräjengissä jos yksi porukasta vaihtaa sähkö-avusteiseen polkupyörään? Tai arkisemmin kutsuuko vanhemmat vielä jouluksi, jos valitsenkin toisen tien? Jotkut kirjailijat ovat kuvanneet tätä viimeistä tilannetta siten, että he ovat kokeneet vapautuvansa kirjoittajina joistain estoista vasta siinä vaiheessa kun omia vanhempia ei enää siinä mielessä ole ollut kritisoimassa. Tämä kuulostaa itselleni jotenkin surulliselta.

Ja kiinnostavaa on tietenkin miten ihmisten luontaiset taipumukset tukevat tai eivät tue maailmankuvasta tietoiseksi tulemista ja sen muokkaamista kriittisen arvioinnin pohjalta? Jotenkin tuntuu, että osa ihmisistä on jo luonnostaan uskaliaampia korvaamaan omia asenteitaan ja jotkut ovat taas oppineet siihen. Toiset kuitenkin pitävät joko turvallisuushakuisuuttaan tai laiskuuttaan viimeiseen asti kiinni jostakin rakkaasta ahtaasta kopista, joka on "paska mutta oma." Anthony de Mello kirjoittaa jesuiittapapista, joka 85-vuotiaana tuli luennon jälkeen kertomaan Tonylle, että: "Tiedätkö, huomaan nyt että olen koko ikäni uskonut ja opettanut täysin väärin, näen sen nyt." Kypsä se ihminen, jolla on kyky asettaa oma maailmankuvansa avoimesti alttiiksi kyseenalaistamiselle. Ja myös etsiä uutta tietoa, joka ei pelkästään tue vanhaa maailmankuvaa vaan vähän koettelee sitä. Ne rakentavimmat ja elämän mahdollisuuksia parhaiten laajentavat arvot kun nauttivat kyseenalaistamisesta. Ja saahan sitä messuta omaa maailmankuvaansa ympärilleen, kunhan säännöllisesti hakee vaikutteita myös sen ulkopuolelta.

Mutta: maailmankuvan arviointi ja mahdollinen kehittäminen ei voi koskaan perustua jonkun mallin suoraan kopiointiin. Googlatessa nimittäin löysin myös tällaisen ihanan vakioimattoman faktan, että taloudellisesti menestyvät ihmiset käyttävät hammaslankaa. Arvaatte mitä iltalehden lukijat tekivät sinä iltana. "Jos minä vakiinnutan tämän, seuraava polvi kylpee rahassa." Uskoo ken tahtoo ja tällöinhän he eivät myöskään muokanneet maailmankuvaansa vaan ruokkivat omaa kateuden värittämää maailmankuvaansa. Ei poisoppimista vaan räpistelyä. Loppujen lopuksi paradoksi "Saat sen mistä luovut" pitää pitkälle paikkansa.

Iloloukussa?

Näinä vaikeina aikoina porukka käy uskomattoman kuumana ja ollaan herkkiä synnyttämään jakolinjoja. Ei eletä niinkään kompromissien aikaa kuin erontekojen aikaa. Sikäli tätä aikaa voi hyvin verrata tuonne 1900-luvun alun vuosikymmeniin. Ja samalla moni ihminen (minä mukaan lukien) yrittää tarjota joitain työkaluja tuon erontekemisen mekanismin ymmärtämiseen.

Luin Heikki Pursiaisen osuvan postauksen, joka oli suunnattu empatian oppitunniksi perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalolle. Empatia on määritelmänä kykyä pystyä tarkastelemaan jotakin ilmiötä useammasta kuin yhdestä näkökulmasta ja näin kykyä asettua myös toisen ihmisen asemaan jossakin tilanteessa. Kuten on täälläkin todettu; kouluissa on perinteisesti opetetettu tietoja, taitoja ja empatiaa, nykyään se alkaa tietovyöryn ja muun ajankäytön paineessa kaartua lähinnä kahteen ensimmäiseen.

Pursiaisen postauksessa oivaltavinta on kuitenkin tuoda näkyväksi tuo ihmisen toiminnan tarkastelu kannustinten kautta ja miten sen hahmottaminen, minkä perässä ihminen juoksee, tuo hänen muuten järjettömältä vaikuttavan toimintansa ymmärrettäväksi. Erilaiset kannustimet näyttävät ympäristön hyvin erilaisena ja ekonomisti selittää, tietysti hieman redusoivastikin, esimerkiksi ihmiskäsitysten ja maailmankuvien erilaisuutta sillä, että ihmiset juoksevat erilaisten asioiden perässä. Psykologi toisi tähän taas klassisen Maslowin tarvehierarkian ja selittäisi, että ihminen ei osaa tavoitella korkean asteen asioita, ennen kuin hän on tajunnut, että alemman asteen tarpeet on jo tyydytetty. Minä tuon sosiologina tähän Weberin päämäärärationaalisuuden vain yhtenä toiminnan muotona.

Koko kannustinteoriaahan voidaan syyttää ihmisen toimintaa redusoivaksi, koska se tunnustaa lähinnä hyödyntavoittelun näkökulman eikä näe ihmisen toiminnan muita vaikuttimia. Lisäksi kannustimista puhuminen haiskahtaa aina päämäärärationaaliselta toiminnalta ja jättää siksi muut toiminnan muodot sen ulkopuolelle. Ekonomisti ajattelee, että hyödyntavoittelu edeltää kaikkea päätöksentekoa ja ihmisen toiminnan arvot johtuvat sitten siitä mitä hän pitää tavoiteltavana ja hyödyllisenä. Tätä voisi pitää jonakin päämäärärationaalista päätöksentekoa avaavana ajatuskulkuna.

Se jättää kuitenkin tosiaan sivuun sen asian, että monet tekijät saavat ihmiset toimimaan myös puhtaasti tunteen pohjalta affektiivisesti ja toisaalta ihmisen on aina myös mahdollista lähteä toimimaan niin sanotusti arvo edellä, eli asettaa jokin asiantila edelle kaikkia hyötynäkökulmia, "hinnasta viis tähän pyritään." Kun lähdetään liikkeelle siten, että arvo määrittää sen mitä ihminen pitää tavoiteltavana, ja näin ohjaa hänen toimintaansa, silloin olennaiseksi nouseekin se, miten yksilö hahmottaa sen mikä on arvokasta.

Arvorationaalista päätöksentekoa on useilla elämänalueilla ja se ärsyttää ekonomistien miehittämää julkista valtaa, koska arvorationaalisuus ei tunnusta mitään numeroiden ylivaltaista todistusvoimaa. Kansantaloustieteilijä perustelee, että "Näin ei voi jatkaa koska meillä ei yksinkertaisesti ole rahaa" ja arvorationaalinen eli esimerkiksi köyhimpien auttamista kannattava kansalainen toteaa, että "raha ei saa määrittää tätä asiaa, sen on oltava markkinatalouden ulottumattomissa." Tai kuten Sixten Korkman totesi ranskalaisen poliitikon sanoin: Haluamme hyvinvointivaltiota, emme markkinayhteiskuntaa.

No kumpi siis edeltää ihmisen toimintaa hyötynäkökulma vai arvot? Tässä tullaan taas toista kautta samaan ontologiseen kysymykseen arvojen olemassaolosta ihmisestä riippumatta; eli ovatko arvot olemassa ennen kuin ihminen jotakin arvottaa? Erot tämänkaltaisissa perusoletuksissa saavat aikaan todella erilaisia ihmiskuvia, joiden edustajien on hyvin vaikeaa ymmärtää toistensa tapaa hahmottaa maailmaa. Siksi Tarja Halosen ja Jussi Halla-ahon keskustelu, jos sellaista olisi, näivettyisi niin nopeasti.

Kun puhutaan kannustimista, moni ajattelee että omiin kannustimiin ei ole mahdollista vaikuttaa. Ne vain ovat olemassa ja "jostain syystä minä haluan ison auton ja ison talon, se kannustaa minua." On kuitenkin ihmisen oma päätös haluaako hän avata ja purkaa omat kannustimensa osiin ja tutkiskella mistä mikäkin motivaatio johtuu. Tähän kannustan myös jokaista ekonomistia. Enkä siis tarkoita, että se purkaminen olisi tuon yllämainitun luonnehdinnan tasoista purkamista vaan syvälle menevää luotaamista, mistä kumpuaa tarve tietynlaisen toiminnan korostamiselle. Se on kuitenkin rohkeutta vaativaa hommaa, koska samalla voi vahingossa myös muuttua ja löytää reflektoimalla arvokkaammaksi kokemiaan kannustimia.

Mikä sinua kannustaa? Miksi? Mihin sinun tarpeisiisi nuo kannustimet vastaavat? Ajatteletko, että kannustimesi heijastavat joitain arvoja vai toisinpäin?

Minua kannustaa ilon tavoittelu, monia asioita elämässäni valitsen sillä perusteella, että koen niiden edistävän ilon löytämistä ja toisaalta jätän asioita valitsematta, koska koen, että ne heikentävät mahdollisuuksiani tavoitella ja löytää iloa. Se on sellaista päämäärärationaalista ilon maksimointia. Se ei kuitenkaan ole helppoa, koska samanaikaisesti pitäisi tuntea itsensä aika hyvin, että tietää mistä tulee iloiseksi.

Kun ilo on kannustin, myös se voi muodostaa kannustinloukun, nimittäin iloloukun. Kun saavutetussa elämäntilanteessa saa iloa jo monista asioista, mutta sisällään tietää, että "saadakseni vielä suurempaa iloa minun pitäisi laittaa vaakalaudalle osa tästä jo saavutetusta ilosta," se vaatii saavutetuista eduista luopumista tai ainakin niiden pistämistä peliin.

Jos esimerkiksi tiedostan, että saan perheen kanssa vietetystä ajasta iloa, mutta samalla sisälläni koen, että saisin paljon iloa myös itseni toteuttamisesta kodin ulkopuolella, jossakin omassa harrastuksessa, saattaa muodsotua iloloukku, jos luulen, että harrastuksista saatava ilo on suurempaa kuin perheen kanssa vietetystä ajasta saatava ilo. Saan kuitenkin ymmärtää, että iloa on erilaista ja sikäli tässä kohtaa ei ole oikein puhua kannustinloukusta.

Sen sijaan iloloukusta voisi puhua sellaisessa tilanteessa, että mietin valintaa kahden harrastuksen välillä, jotka ovat toisensa poissulkevia ajallisista syistä. Tätä mietin nyt kun harkitsen pitäisikö minun luopua jostakin aikaa vievästä asiasta, jotta voisin lähteä vapaaehtoiseksi uuden Koskelan vastaanottokeskuksen tukiryhmään. Uskon nimittäin, että siellä vapaaehtoisena toimiminen toisi suurta ja aitoa iloa, ehkä vielä suurempaa kuin joku nykyinen harrastukseni. Näin tässä ilon tavoittelun tilanteessa voi muodostua aito iloloukku.

Ja ekonomistin sanoin tätä valintatilannetta voi ymmärtää vain empaattinen ihminen, joka tajuaa, että jollekin ihmiselle maahanmuuttajien auttamisesta saatava ilo voi olla kannustin.

Käpertymisen vastavoimat

2000-luvun alussa Hollannissa tehtiin tutkimusta (Vinken 2007)) nuorten ikäkohorttien arvojen muutoksesta iän karttuessa. Siinä eroteltiin erilaisia ura-ankkureita, eli mitä arvostuksia ihminen asettaa työlleen ja miten nämä arvostukset iän myötä muuttuvat. Parikymppisillä nuorilla aikuisilla ja varsinkin miehillä korostuivat yrittäjyyteen, itseohjautuvuuteen ja suorittavuuteen liittyvät arvot, kuten arvata saattaa. Naisilla korostuvat virikkeellisyys, itsensä toteuttaminen ja luovuus. Filantrooppiset ura-ankkurit tulivat näkyviin hieman myöhemmin ja niitä esiintyi molemmilla sukupuolilla erityisesti reilun 25-vuoden iässä, mutta sitten reilu kolmekymppisinä, ehkä myös perheellistymisen myötä, ihmiset alkoivat arvostaa työssään pysyvyyttä säilyttävyyttä ja muun elämän mahdollistavuutta. Itsensä toteuttaminen tapahtuu tässä vaiheessa myös muuta kautta kuin haastamalla itseään työpaikalla.

Tällaisena reilu kolmekymppisenä sitä katsoo taaksepäin ja puntaroi millaista kehitystä omissa arvostuksissa on viimeisen 15-vuoden aikana tapahtunut. Tuon säilyttävyyden arvojen voimistumisen huomaa väistämättä, varsinkin kun se perhekin ympärille ilmaantui. Siihen pystyy kuitenkin myös kognitiivisesti vaikuttamaan millaisia arvoja haluaa edistää, mistä luopua ja mitä pitää lähellään.

Avoimuus muutokselle on se arvo, johon tutkimusten mukaan (Vinken 2007, Puohiniemi) ikä vaikuttaa selkeimmin. Naiset ovat lähtötasoltaan keskimäärin avoimempia uusille ajatuksille ja kehityssuunnille kuin miehet, mutta molemmilla sukupuolilla ikä lisää keskimäärin perinteiden, homogeenisuuden ja turvallisuuden arvostamista avoimuuden kustannuksella. Meillä on mielikuva siitä kuinka muutos ja esimerkiksi teknologian kehityksen muutokset saattavat vanhoista ihmisistä näyttää turhilta tai jopa uhkaavilta ja miten se paatos ja päivittely nuoren polven aktiviteeteista luisuu aina puheeseen kuinka ennen oli kaikki paremmin. Sitä se aika saa aikaan. Säännöllisesti nostetaan kuitenkin esiin myös esimerkkejä hyvin avoimista ja ennakkoluulottomista vanhoista ihmisistä, jotka odottavat tulevaisuutta avoimen rohkeasti ja punnitsevat uusia muutoksia paljon pienemmillä ennakko-oletuksilla tai varautuneisuudella.

Tämä varautuneisuus ja paatoksellinen säilyttävyys voi alkaa hyvin nuorellakin iällä, jos henkilö on niin sanotusti uuskonservatiivinen eli arvostaa avoimen näkyvästi perhearvoja, traditioita ja tuttuja hyväksi todettuja tapoja toimia. Ikätovereista se saattaa tietysti näyttää melko koomiseltakin, jos nuori ihminen saarnaa uutuuksien uhkista eikä halua nähdä niissä mitään mahdollisuuksia. Maailma voi näin alkaa kaventua hyvin varhain.

Oireita tällaisesta "käpertymisestä" on esimerkiksi omalle maailmankuvalle vastakkaisten näkökulmien säännönmukainen demonisointi tai patologisointi. Omalle säilyttävälle ja turvallisuushakuiselle arvomaailmalle on myös helppoa löytää boostia esimerkiksi netistä tai vaikkapa lehtien tekstiviestipalstoilta, missä kukoistaa juuri tuo päivittely. Jos tapaatte joskus hairahtua sellaista palstaa lukemaan, tiedätte millaisen tunteen se nostaa. Itsestäni se tuntuu kuristavalta ja tulee olo, että nämä ihmiset eivät saa etäisyyttä ja kahlitsevat itse itsensä siihen näköalattomuuteen, joka taas ruokkii sitä säilyttävyyttä korostavaa maailmankuvaa. Sieltä palstoilta änkyrät myös löytävät vertaistukea ja malleja toimia perinteen oikeuttamina ja sulkeutua arvioimasta omaa asennoitumista uusiin asioihin.

Toinen lievempi oire on myös, että lukee vastakkaista näkökulmaa kuin piru raamattua eli oma ennakkoluulo ja lähtökohta värittää esimerkiksi jonkin kolumnin lukemista. Myönnän kyllä, että tästä vapautuminen on hyvin vaikeaa ja suurtaa henkistä laajuutta vaativaa. Itsekin esimerkiksi luen Tuomas Enbusken ja Matti Apusen kolumnit järjestäen jo lähtiessä syvä ryppy silmien välissä ja pyhää vihaa puhkuen. Minun olisi kuitenkin hyvä lähteä siihen lukemiseen toki kriittisellä mutta avoimella suhtautumisella avoinna sille mahdollisuudelle, että Enbuske tai Apunen saisivat minut näkemään asioita uudessa valossa ja arvioimaan omaa tulokulmaani asiaan. Vielä näin ei ole kylläkään käynyt.

Olen ennenkin viitannut erään sosiologikouluttajan lausahdukseen, että aidosti avartavaa ja omat silmät aukaisevaa toimintaa ovat kaksi ylitse muiden: matkustaminen ja lukeminen. Molemmat asettavat oman näkökulman ja maailmankuvan kyseenalaiseksi ja pakottavat katsomaan maailmaa uudesta vinkkelistä. Olin aikaisemmin töissä Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyönkeskus CIMOssa, missä organisaation strategian päätavoite kuului yksinkertaisuudessaan "Aidosti avarakatseinen Suomi." Kun miettii, niin koko Bolognan prosessin ja EUn vapaan liikkuvuuden mekanismien idea, perustuu juuri tuolle vieraiden kulttuurien hyödyttävälle kohtaamiselle. Omat tavat toimia ja niiden hyvät tai huonot perustelut tulevat näkyviksi, kun niitä katsoo vierekkäin toisenlaisten toimintamallien kanssa. Kaikkien vaihtokokemusten ydintä on toiseuden kokemus, jota ei pääse kokemaan oman kulttuurin vaikutuspiirissä. Vasta se tuo ihmisen aidosti kasvotusten oman maailmankuvan kyseenalaistettavuuden kanssa.

Sosiologiassa puhutaan symboliuniversumeista ja kun symboliuniversumi vaihtuu, samalla täytyy toiminnan perustelut ja toimintamallit käydä läpi uudelleen. Vasta kun uudessa symboliuniversumissa liikkumisen myötä rutiinit alkavat löytyä, ympäristö alkaa taas vaikuttaa itsestäänselvältä ja sokeutuminen alkaa. Silloin kannattaa taas vaihtaa maisemaa.

Toinen keino on se lukeminen. Mikä on sinulle esimerkiksi sellainen ala, jonka edustajien mielipiteitä ja niiden perusteluja sinun on kaikkein vaikeinta ymmärtää? Olisitko valmis lukemaan kirjan taikka useamman, joissa esiteltäisiin heidän näkökulmansa taustalla vaikuttavia perusteluja? Varmasti monet ihmiset tekevät tätä jo ihan "know your enemy"-periaatteen vuoksi. Jotta pystyy argumentoimaan kunnolla ja osoittamaan vastapuolen perusteluiden aukot, ne täytyy kahlata tiukalla seulalla. Se on kuitenkin juuri sitä pirun raamatunlukua eikä kriittistä avoimuutta. Kuinka nollata ennakko-oletuksia? Se on vaikeaa.

Minulle kaikkein vaikeinta on ymmärtää ihmisiä, jotka perustelevat kaiken numeroilla ja minulle tekee siksi hyvää lukea tilastoja ja ymmärtää miten excel-miehet/naiset muodostavat mielipiteensä. Ja sitten kun olemme excel-miehen kanssa debatissa, totean kuitenkin aina loppuun oman maailmankuvani kulmakiven: "Nihilisti tietää kaiken hinnan muttei minkään arvoa." Jonain päivänä, kun olen siirtynyt opiskelemaan laskentatointa, ymmärrän heitä vielä vähän paremmin, ja silloin voin vinkata kurssikavereille hyvää luettavaa esimerkiksi essentialistisen ontologian puolelta. Näin maailma meille kullekin avautuu.

Ihmiset siirtyvät yleissivistävän koulutuksen jälkeen eriytymisen vaiheeseen, jossa he pääsevät oman kiinnostuksensa mukaan syventymään ja rakentamaan erityisosaamistaan jonkin tietyn alan kysymysten parissa. Tämä on meidän pitkälle eriytyneen yhteiskuntajärjestelmämme edellytys, mutta samalle se saa aikaan sen, että mikään ei velvoita ihmistä haastamaan omaa maailmankuvaansa, vaan erilaisten maailmankuvien segregaatiota lähinnä syvennettään ja ihmisten henkistä etäisyyttä näin lisätään. Tulee aina vain vaikeammaksi kommunikoida ja syntyy juori sellaisia juopia, jotka tulevat näkyviksi sellaisissa kommenteissa kuin "tehokkuusajattelu on sairaus" tai "humanistin jalat ovat tukevasti ilmassa."

Ihmiset eivät pahimmassa tapauksessa suostu tutustumaan toisen ihmisen maailmankuvaan eikä keskinäistä ymmärrystä silloin koskaan synny. Ehkä nämä ajatukseni kuulostavat utopistisen konsensushakuisilta, mutta se tavoite on mielestäni kokonaiskuva ja keskinäinen ymmärrys, edes sen tukeminen. Sitä vasten ihmisten poteroituminen oman maailmankuvansa taakse on taantumista.

Miten säilyttää avarakatseisuus ja tahto olla avoin kuuntelemaan hyvin erilaisia tapoja hahmottaa maailmaa ja elämää? Opiskelemalla ja matkustamalla. Kirjan aukaisu ja matkalippujen ostaminen ovat molemmat sellaista toimintaa, että ne helpottuvat mitä enemmän niitä tekee. Ja sitten siitä vahingossa vakiintuu elämäntapa, aidosti avarakatseinen ihminen.

Oikeutta, vai jotain ihan muuta?

Laitan tähän kaksi suhteellisen tunnettua elokuvakohtausta. Molemmat ovat itselleni mieleisistä elokuvista. Ensimmäinen on Quentin Tarantinon riemukkaasta toisen maailmansodan vaihtoehtolopusta nimeltä Inglorious Bastards. Siinä loppukohtauksessa Hitler on murhattu, mutta juutalaispuhdistusten pääkätyri natsiupseeri on neuvotellut itselleen koskemattomuuden ja luovutuksen vahingoittumattomana liittoutuneiden puolelle. Tällainen pälkähästä pääseminen ei kuitenkaan ole elokuvan muiden päähenkilöiden mieleen:



Toinen kohtaus on elokuvasta Girl with the Dragon Tattoo. Siinä elokuvan toinen päähenkilö Lisbeth Salander kohtaa raiskaajansa ja jättää tähän lähtemättömän vaikutuksen:



Molemmat kohtaukset saivat itseni kokemaan syvää tyydytystä sekä kokemuksen että kohtauksessa toteutuu oikeus. Elokuvien kohtaukset hyödynsivät asetelmallaan ihmisen luontaisen oikeudentajun lähdettä ja kun elokuvat on rakennettu siten, että katsoja saa melko dualistisen kuvan pahiksista, tämä asetelma tukee kokemuksen syntymistä. Jokin primitiivinen ulottuvuus katsojassa nauttii kun pahuutta tehneitä elokuvan hahmoja sattuu. Eli suomeksi: meistä tuntuu hyvältä kun näemme pahiksen kokevan sitä kärsimystä, jota hän on itse tuottanut.

Ihmisen luontainen oikeustaju tunnistaa epäoikeudenmukaisuuden, synnynnäisestä oikeustajusta todistavat esimerkiksi hyvin pienillä lapsilla tehdyt tutkimukset, joissa he tunnistavat epäoikeudenmukaisuuden ja iloitsevat kun se oikaistaan. Tämä ei ole yllättävää ja sen evolutiivinen selitys kulkenee jotenkin siihen tapaan, että yhteistoimintaan perustunut ihmislajin evoluutio on saanut aikaan luontaisen yhteistoimintaa tukevan oikeudenmukaisuusperiaatteen. Siitä poikkeaminen on ollut lajin kehitykselle vahingollista ja poikkeavat yksilöt ovat karsiutuneet yhteisöstä eivätkä niiden geenit ole näin levinneet.

Teleologisempi selitys perustelisi oikeudenmukaisuuden sen olemuksellisella idealla, joka toteutuu ihmisten toiminnassa. Oikeudenmukaisuus on siis olemassa oleva asiantila ja arvo, de facto. Se on olemassa ihmisistä riippumatta ja ihmisten toiminta joko noudattaa oikeudenmukaisuutta tai sitten ei, mutta oikeudenmukaisuus on siitä riippumatta olemassa oleva asia. Sen esiintyminen ihmisen toiminnassa voidaan näin nähdä todistukseksi ihmisen olemukseen sisältyvästä staattisesta oikeustajusta.

Selitystavasta riippumatta oikeustaju on ihmisen olemukseen kuuluva luontainen asia, mutta kiinnostavampaa on mistä syntyy ihmisten tarve hyvitykseen? Onko ihmisellä luontainen halu kostaa? Pienten lasten kohdalla on toki huomattavissa, että pettymys ja aggressio epäoikeudenmukaisuuteen purkautuu vahingontekona, mutta kun lasta konfrontoidaan tilanteessa, hänen turhautumisensa purkautuu lapsenomaisena vuodatuksena, kuinka epäoikeudenmukainen toisen teko on ollut, ja miltä se itsestä tuntuu. Vahva tunnereaktio.

Lapsen kohdalla toiseen käsiksi käymistä selittää se, että lapsi yhdistää suoraan epäoikeudenmukaisen teon tekijän persoonan ominaisuudeksi. Tätä tekevät kyllä myös aikuiset, mutta lapset eivät yritä peitellä toimintaansa. ”Tuo otti minulle kuuluneen leivän, siksi hän on ihmisenä kelvoton ja minulla on oikeus kurittaa häntä.” Luontainen hammas hampaasta -ajattelu leimahtaa. Rikos ja rangaistus.

Sille on olemassa tämä ihana suomen kielen sanakin: kuritus. Jos ihminen tekee epäoikeudenmukaisuuksia, on oikeutettua, että hänet määrätään kuritushuoneeseen, jotta epäoikeudenmukaisuutta kohdanneet ihmiset saavat hyvityksensä. Kuinka se hiveleekään runneltua mieltä kun ihminen saa kuulla, että ”siellä se nyt istuu ja saa tuntea nahoissaan mitä teki.” Vai tuntuuko se hyvältä? Parantaako se jotain ihmisen sisällä?

Rikollista ei ole PAKKO ymmärtää, se on vapaaehtoista. Myöskään rikollisen toiminnan tai normista poikkeamisen syitä ei kukaan pakota ymmärtämään vaan sekin on vapaaehtoista, joskin omasta mielestäni suositeltavaa. Tämä on yksi aikuisuuden kehitystehtävä, josta ei puhuta tarpeeksi. Jos aikuinen tyytyy omaan kostonhaluunsa ja vuolemaan tuhkaa mustan ihmiskuvansa ylle, hän pitää itsensä katkeruuden kierteessä ja myös luo sitä ympärilleen. Hän alkaa luoda myös läheisilleen kuvaa kuinka normista poikkeavia ”kuuluukin vähän luunapittaa, että tajuavat seuraavalla kerralla.” Sitten siitä tulee ensin pienen porukan vakiintunut toimintamalli, sitten normi ja loppujen lopuksi instituutio kuten vankeinhoitolaitos. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa ja mediassa törmää nykyään toistuvasti kannanottoihin, että ”rikollisuutta ei tarvitse ymmärtää.” Ei näemmä tarvitse, mutta saattaa kannattaa.

Yksi tunnetuimpia ja äärimmäisen tehokas esimerkki tällaisesta kulttuurin luomasta vahvistamisesta on satu Hannusta ja Kertusta. Sadun lopussa vääryydellä sankarit vanginnut noita poltetaan elävältä ja se on kirjan lukijoille suuri ilo. Lapset kiemurtelevat riemuiten lattialla: ”JES! Paha sai palkkansa!” Tässä vahvistetaan luontaista oikeustajua mutta samalla siinä luodaan ja vahvistetaan malli hyvityksestä. Silmä silmästä -ajattelu perustuu ihmisen luontaisen oikeustajun hyödyntämiseen ja sen vääristämiseen, mutta sitä myös vahvistetaan sosiaalisesti ja joihinkin kulttuureihin se on kirjoitettuna oikein alleviivatuin kirjaimin.

Tämä hyvityksen hakemisen kierre on yksi suurimpia ihmiskunnan henkisen kehityksen esteitä tai ainakin hidasteita. Se on pahimmillaan useiden sukupolvien pituinen katkeruuden ketju, jossa kasvaville siitä tulee täysin normaali kuva maailmasta. Tästä on lievempiä esimerkkejä (jotka eivät ole lieviä ollenkaan) Suomessa, missä perheväkivaltaa kokeneet lapset ovat suuressa riskiryhmässä siirtää mallia eteenpäin ja lyödä omia lapsiaan. Näin he vahingossa kostavat omat epäoikeudenmukaisuuden kokemuksensa omille lapsilleen, tekevät rikkinäisyydessään sen mitä itse kaikkein vähiten toivoisivat. Silloin pettymys omaan toimintaan tai pahimmillaan omaan persoonaan voi kasvaa kohtalokkaaksi taakaksi.

Sama malli laajemmassa mittakaavassa voi kuitenkin leimata kokonaisten yhteisöjen toimintaa, mistä esimerkkejä ovat ääriliikkeet kuten Al Qaida tai Isis. Kun katkeruudesta tehdään julkisessa keskustelussa oikeutettua ja ihmisiltä puuttuvat rakentavammat väkivallan kierrettä kyseenalaistavat mallit, saadaan aikaan hyvin musta todellisuus. On kuitenkin väärin puhua näissä tapauksissa pahan akselista, koska ei näistä yhteisöistä ole hyvä täysin kadonnut vaikka se onkin pahan alla piilossa. On hyvin helppoa ja edellä mainituista syistä luontaistakin demonisoida sellainen toiminta, joka itseä kauhistuttaa ja tuntuu uhkaavalta. "Jos tuollainen katkeruuden kierre rantautuukin Suomeen..." Kyllä se todennäköisemmin syntyy täällä meillä ihan omasta toimestamme kuten kävi 1918.

Minua välillä kummeksuttaa oman yhteiskuntamme mediassa esiintyvä retoriikka ”ihmisten oikeustajun laiminlyömisestä.” Jos puhutaan suomea, niin siinä tarkoitetaan, ettei oikeuslaitos ole pystynyt tekemään päätöstä, joka tarjoaisi suurelle yleisölle hyvityksen kokemuksen. Hyvä esimerkki tästä oli syksyllä kohahduttanut Helsingin nuorisojengiväkivalta, joka sai sosiaalisessa mediassa ihmisten hyvityksen kaipuun räjähtämään. Tällaiset tilanteet vaativat sitä arvojohtajuutta ja julkilausumia, joita odotan tasavallan presidentiltä tai arkkipiispalta. Kun kansa lähtee lynkkaamaan, tarvitaan kokonaiskuvaa viljeleviä kansanisiä ja –äitejä, jotka kertovat suurelle yleisölle myös sen toisen puolen.

Itse arvostamani asiantuntija kasvatuksen ja erityisesti väkivaltanuorisotyön saralla on Timo Purjo, joka toi rakentavasti näkyväksi väkivallan kierteen syitä ja seurauksia.

Vaikka hyvityksen hakeminen on jossain määrin ihmisen luontaisiin taipumuksiin perustuvaa, se on myös rasite, joka estää meitä elämästä rakentavaa elämää. Näen itse siitä vapautumisen ihmiskunnan evolutiivisena kehitystehtävänä, koska yksilöt, jotka eivät pysty ottamaan etäisyyttä omaan hyvityksen tarpeeseensa, toimivat tuhoisasti sekä muita ihmisiä että ympäristöään kohtaan. Jos tätä kehitystehtävää ei pystytä toteuttamaan, ihmiset tuhoavat toinen toisensa.

Mitä onni edellyttää?

On pöyristyttävää miten hyväosaisten kulutuskyvyn turvaaminen oikeuttaa tässä maassa lähes mitä tahansa. Ilmeisesti tietyllä osalla yhteiskunnan päättäjistä on pyhä arvo, joka kuuluu: ihminen voi olla onnellinen ainoastaan kun hän saa itse päättää minne hän käyttää rahansa, eikä hänen tarvitse antaa omastaan kenellekään, varsinkaan niille jotka apua tarvitsisivat. Se on omasta mielestäni hieman kapea käsitys onnellisuuden edellytyksistä.

Tästä mentaliteetista yhtenä hälyttävänä esimerkkinä mainitsen vain Vantaan tilanteen. Itselläni heräsi lähinnä kysymys miten voidaan samanaikaisesti ajaa alas kouluja, pidentää koululaisten koulumatkoja ja samalla olla korottamatta kunnan veroprosenttia? Tätä minä en ymmärrä. Itseasiassahan koulujen alasajo perusteltiin sillä, ettei veroprosenttia näin tarvitse korottaa. Poliitikot ovat niin rähmällään mukavaan elämäänsä tottuneen keskiluokan äänivyöryn edessä, että peloissaan tekevät sokeita päätöksiä pyhien arvojen ylitse, koska haluavat puolueensa säilyvän vallassa. Enemmistön kulutuskykyä pidetään vaalihaavina. Samalla päätöstä perustellaan vaikeaksi vaikka todellisuudessa vastuullinen ja vaativa päätös olisi ollut todeta, että peruspalveluiden turvaamiseksi kaikki kaupunkilaiset osallistuvat talkoisiin maksamalla hieman lisää veroja. Kaupunginjohtajan virallisen selityksen mukaan veroprosentin korotus tekisi Vantaasta kriisikunnan ja johtaisi liitosselvityksiin. Mistä lähtien veroprosentti on määritellyt kriisikunnan? Eriäviäkin mieipiteitä on. Minä asuisin mielelläni kunnassa, jossa veroprosentti olisi 25, jos sillä hinnalla saisi hyvät julkiset palvelut.

Kerron nyt salaisuuden/itsestäänselvyyden: enemmistö Suomen kansasta ymmärtää, että vaikeana aikana on välttämätöntä että kaikki maksavat enemmän veroja. Silloin puristus kohdistuu kaikkiin kansalaisiin ja eniten niihin joilla on mistä ottaa. Kun leikataan peruspalveluista, se iskee vain puolustuskyvyttömiin ja pieneen osaan kansasta. Kansantaloustieteen perusteisiin on varmasti kirjoitettu idea, että yhteiskunnan varojen tulee jakaa hyvinvointia eikä keskittää sitä.

Joskus mietin, miten monet kansantaloustiedettäkin opiskelleet perustelevat teesiään, että ainoastaan jatkuva talouskasvu ja kansallinen kilpailukyky voivat taata sellaisen BKT:n, että ihmisten hyvinvoinnin edellytykset mahdollistuvat. Minusta tuossa ajatuksessa ontuu monikin asia. Ensinnäkin BKT on hyvin vaillinainen ja oikeastaan kieroutunut mittari hyvinvointia tarkasteltaessa, tämä on todettu monissa tutkimuksissakin, joista yksi kuvaava esimerkki on Jukka Hoffrénin artikkeli hyvinvoinnin mittaamisen vaihtoehtoisista mittareista (ISEW, GPI) (Hoffrén 2011). Toisekseen ja tähän oma huomioni kiinnittyy herkemmin, hyvinvoinnin määritelmä on näissä käsityksissä aina sidottu yksilön kulutuskykyyn.

Köyhyystutkimuksessa puhutaan sekä absoluuttisesta köyhyydestä, jolla tarkoitetaan elämän perusedellytysten vaarantumista ja toisaalta suhteellisesta köyhyydestä, joka ilmentää koettua köyhyyttä, ihmisen henkilökohtaista kokemusta siitä mahdollistaako hänen kulutuskykynsä ihmisarvoisen ja antoisan elämän. Suomessa köyhyyskeskustelu on lähinnä jälkimmäistä, mutta Suomessakin on todellista kurjuutta kokevia ihmisiä ja todellista puutetta. On ihmeellistä, että Suomi on rikkaampi kuin koskaan ja silti ei ole mukamas varaa taata perusturvaa kaikille kansalaisille.

Yltäkylläisyys kääntyy päälaelleen jos luullaan, että ihmisen onnellisuus lisääntyy määrättömästi kulutuksen kautta. Ihmisen tarpeiden luonnehtimisessa yleinen taustateoria on Maslowin tarvehierarkia, jossa perustarpeiden täyttyessä ihminen alkaa suunnata huomiotaan abstraktimpiin asioihin kuten itsensä toteuttamiseen. Maslown tarvehierarkiaa käytetään myös kulutuksen luonnehdinnassa.

Yltäkylläisyyden tapauksessa voidaan puhua vieraantumisesta, jolloin ihminen jolla on jatkuvasti kaikki mahdollisuudet toteuttaa itseään, kadottaa tuntuman elämän perusedellytyksiin; niistä tulee hänelle itsestäänselvyyksiä. Yltäkylläisyyteen tottuva ihminen myös suuntautuu toimintaansa paljon yksilökeskeisemmin kuin henkilö, jolle itsensä toteuttaminen ei ole yhtä lähellä oleva asia. Kun materiaalisista edellytyksistä ei tarvitse huolehtia, ihminen kadottaa kyvyn ymmärtää miten asiat perimmältään mahdollistuvat. Asioiden rajallisuuden ja ainutkertaisuuden ymmärtäminen on myös selkeä osatekijä mielekkyyden kokemukselle.

Tämä toimii myös toiseen suuntaan, jolloin ihminen, joka kamppailee jatkuvasti perustarpeidensa tyydyttämisen puolesta, ei välttämättä edes osaa haaveilla itsensä toteuttamisesta ja millaisia näköaloja se voi elämään tarjota.

Haluan tarkastella hyvinvoinnin osatekijöitä sen perusteella mitkä niistä todellisuudessa tarvitsevat toteutuakseen kulutuskykyä. Jaan tässä hyvinvoinnin nyt psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin.

Psyykkisen hyvinvoinnin edellytykset: Vaikuttaako näihin kulutuskyky?
- Ihmisellä on tarve saada sopiva määrä läheisiä sosiaalisia suhteita ja kasvokkaista vuorovaikutusta
- Osallisuuden kokemus: Jokainen ihminen haluaa kokea kuuluvansa porukkaan ja pystyvänsä osallistumaan toimintaan = mahdollisuus toteuttaa itseään.
- Mielekkyyden kokemus: oma toiminta tuntuu itsestä kiinnostavalta ja palvelee sen lisäksi niitä asioita, jotka itse kokee elämän kannalta tavoiteltaviksi ja tärkeiksi.
- Työmäärä mahdollistaa virikkeellisen ja antoisan vapaa-ajan ja sosiaalisuuden
- Ihmisellä on mahdollisuus oppia lisää, saada tietoa ja hahmottaa ympäristöään

Näistä yksikään ei vaadi korostunutta kulutuskykyä. Perustarpeiden tyydyttäminen kulutuksen kautta riittää oikein hyvin.

Fyysisen hyvinvoinnin edellytykset: Vaikuttaako näihin kulutuskyky?
- Ihmisellä on oikeus ja tarve koskemattomuuteen ja perusturvallisuuteen.
- Ihmisen on liikuttava pysyäkseen terveenä.
- Ihmisen on saatava terveellistä ja monipuolista ravintoa.
- Ihmisen on saatava tarpeeksi hyvälaatuista unta ja lepoa.
- Ihmisellä on tarve saada fyysistä läheisyyttä toisen ihmisen kanssa.
- Ihmisellä tulee olla tarpeeksi lämpimät vaatteet ja kuiva ja lämmin paikka nukkua.

Mikään yllämainituista ei vaadi korostunutta kulutuskykyä vaan perustarpeiden tyydyttäminen riittää.

Se mihin ylijäävät eurot pistetään on sitä luksusta. Tarpeetonta luksusta. Kasa, jonka päällä suuri osa Suomen keskiluokasta alkaa istua. Viime aikoina esillä olleen filosofi Hannah Arendtin mukaan palkkatyön yhteiskunta perustuu idealle, että porukka tekee töitä niin paljon kuin mahdollista ja jäljelle jäävällä ajalla on tärkeää kuluttaa niin paljon kuin mahdollista. Silloin tämä kulutusyhteiskunta kukoistaa, palvelut työllistävät tarpeeksi ja porukka ei ala liikaa kyseenalaistamaan mitä oma työn suorittaminen todellisuudessa palvelee.

Tällaisen kulutuksen funktiot ovat jotain ihan muuta kuin hyvinvoinnin ylläpitämistä. Sosiologisessa kulutuksen tutkimuksessa ilmiötä kutsuttaisiin joko identiteettiprojektilla, sosiaalisella erottautumisella tai vastaavilla käsitteillä, jotka pitävät kulutusta yhtenä post-moderniin aikaan kuuluvana ilmiönä. Itselleni se näyttäytyy kuitenkin oireena siitä, että ihmisten merkityksellisyyden kokemuksen kaipuu ei löydä mitään mielekästä kohdetta, johon suuntautua. Kulutus on yksilölle helppo vastaus vaatimukseen arvioida mitkä asiat todellisuudessa laajentavat mielekkään elämän tavoittelemisen mahdollisuuksia ja mitkä vievät kauemmas merkityksellisestä elämästä. Älä vaivaa päätäsi, juhlat jatkuu. Hovi unilukkarini Jarkko Martikainen on veistänyt aiheesta mahtavan laulun nimeltä Balladi huvijahdista. Suosittelen kuuntelemaan vaikkei se löydykään täältä webin mahtavasta maailmasta.

No minullehan sen luulisi olevan juuri se ja sama mikäli joku muu tavoittelee henkilökohtaista mielekkyyden kokemustaan väärästä paikasta, mutta kun tämä kulutuskyvystä huolehtiminen otetaan vaikeassa taloustilanteessa niiltä arvokkailta ihmisiltä, joiden perustarpeistakaan huolehtiminen ei ole mitenkään yksinkertaista.

Toinen syy ärtymykseeni on se, että kulutuskykyisen keskiluokan vääristynyt suuntautuminen murentaa ympäristön kestävyyden: raaka-aineet loppuvat ja maailma hukkuu paskaan. Ehkä se oli juuri se tämän aamuinen metro-lehden kärjistetty kolumni, joka tämänkin postauksen kirvoitti.

Monta totuutta yhteiskunnasta

Kaveri toi mukanaan Kansan Uutiset. Niille, joille julkaisu on tuntemattomampi, kyseessä on Vasemmistoliiton lehti. Luin lehden, joka käsitteli samoja ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita kuin muutkin tuntemani viikkolehdet. Kirjoitustapa oli kuitenkin jollain tapaa erilainen. Lauseiden sisältökään ei mielestäni ollut sen paatoksellisempaa, mutta jotenkin rivien välistä kuulsi näkökulman erilaisuus verrattuna esimerkiksi Helsingin Sanomiin. Aate on jollain tapaa läsnä vaikka sitä on selkeästi yritetty hieman mainstreamata, ettei lehden käteensä saava sivullinen pelästy.

Joskus olen lukenut Vihreää Lankaa, Uutispäivä Demaria. Molemmat kiinnostavia ja oman näköisiään. Nykypäivää en ole lukenut, mutta olen joskus selannut Kauppalehteä, niin eikös se aja melkein saman asian. ;) No, tasapuolisuuden nimissä olisi varmasti hyvä lukea välillä myös oikeistojulkaisua, vaikka se kuinka tiukkaa tekisikin.

Mielestäni tässä on lähinnä kiinnostavaa se, että vaikka meillä on yksi monopolipäivälehti Helsingin Sanomat, joka ei tietenkään ole missään mielessä riippumaton tai painotuksista vapaa, mutta kuvaa yhteiskunnan ilmiöitä päivälehdistä kattavimmin, niin sen lisäksi löytyy paljon vahvemmin ja avoimemmin värittynyttä mediaa, joilla on varmasti oma säännöllinen kuulijakuntansa. Kiinnostavaa tässä on erityisesti se, että se maailmankuva tai näkökulma yhteiskuntaan, jota esimerkiksi Kansan Uutiset tarjoaa, on selkeästi erilainen verrattuna moneen muuhun lehteen. Joku ihminen, joka on ikänsä lukenut Suomenmaata, ei välttämättä tule juuri edes ajatelleeksi samoja ilmiöitä siitä näkökulmasta mitä esimerkiksi Vihreä Lanka tarjoaa. Vaikutteet säilyvät ihmisten elämässä erillään.

Polarisaatio poliittisissa arvomielipiteissä ja aatteissa on kaikkialla läsnäoleva asia ja jossain vaiheessa eriytyminen etenee niin pitkälle, että samasta asiasta puhutaan jokseenkin päinvastaisilla argumenteilla, molemmat näkökulmat omalla tavallaan perusteltuja. Ja tämä kaikki tapahtuu ainoastaan kantasuomalaisen poliittisen kulttuurin sisällä.

Törmäsin viime vuoden lopulla pariin nuorempaan samaa alaa opiskelevaan ihmiseen baarissa ja aloimme vääntää yhteiskunnallisesta aiheesta. Vaikka olimme kaikki valinneet sosiologian itseämme kiinnostavana pääaineena, niin tämä ryhmä edusti hyvin erilaista eetosta siitä mihin tieteen kautta pyrittiin ja myös mitä pidettiin tiedon lähteenä. Olin heidän näkökulmistaan avoimen järkyttynyt, koska heidän mielipiteidensä taustalta erottuva arvopohja oli itselleni hyvin vieras ja suoraan sanoen kylmä. Se oli tarkkaileva, vetäytyvä, erityisesti korostettiin yksilön itsemääräämisoikeutta itsetuhoon asti. Heille käsite "yhteinen hyvä" oli reliikki menneestä maailmasta, joka on jäänyt päivittämättä 2000-luvulle. Yhteiskuntatiede tarkoitti heille kliinistä empiriaa, jota ei saa värittää yhteiskunnan korjaamisen pyrkimys vaan puhdas statistin roolissa havainnointi.

Miten nämä kaksi asiaa, erilaiset poliittiset julkaisut ja toisaalta kylmä, yhteisestä hyvästä piittaamaton yhteiskuntatiede liittyvät toisiinsa? Niitä yhdistää se miten asiat on mahdollista perustella rationaalisesti hyvin erilaisilla tavoilla. Puhutaan samasta asiasta, tehdään samat havainnot, mutta johtopäätökset voivat olla täysin päinvastaisia omasta tarkastelunäkökulmasta riippuen. Eniten minua kylmää kun tapaan sellaisia kaupunkilaisia oman sukupolveni edustajia, joille aito, tunteen värittämä halu parantaa maailmaa on lähinnä naiivia todellisuuden pakenemista. Heidän todellisuutensa on kylmä, kilpailullinen paikka, missä terve ja järkevä on se, joka ymmärtää jättää utopiat omaan arvoonsa.

Karkaan nyt sosiologian puolelle missä tästä samasta ilmiöstä käytetään käsiteparia arvorationaalisuus ja välineellinen päämäärärationaalisuus. Päämäärärationaalisuus on omanlaisensa ideologia, joka hakee perusteluita omalle olemassaololleen sekä hyötynäkökulmista että empiirisesti havaittavista toiminnan seurauksista. Arvorationaalisuus taas tarkoittaa jotakin toimintaa, jonka motivaationa on jokin ideologinen aspekti kuten arvo, jota halutaan edistää, vaikka sille ei välttämättä löydy positivistisilla tieteen keinoilla havaittavia perusteita. Jokin asia koetaan tärkeäksi vaikka se ei olisi välineellisesti perusteltua.

Yksi suosikkiteoreetikkoni Jurgen Habermas on ollut sitä mieltä, että postmodernin yhteiskunnan kohdalla puhdas päämäärärationaalinen ajattelu- ja toimintatapa tulee törmäämään seinään ja korvautumaan arvorationaalisemmalla toiminnalla. Välineellinen ajattelu on kuin höyryveturi, joka puhkuu itsensä sammuksiin.

No. Lähinnä sitä toivoo, että ihmisille voisi kehittyä halu ymmärtää toistensa näkökulmia. Vaikka yksi lukisi Nykypäivää ja toinen Kansan Uutisia, niin yhteisen pöydän ääressä voisi käydä keskustelua ja että ihmiset haluaisivat ymmärtää miten toinen perustelee oman näkökulmansa. Habermas on tullut tunnetuksi omasta kommunikatiivisen toiminnan teoriastaan, missä hän pyrkii hahmottelemaan miten rationaalisuuden elävänä arvorationaalisenakin tavoitteena on ymmärryksen lisääminen ja konsensuksen etsiminen keskustelun osapuolien välillä, kuitenkaan sortumatta siihen kompromissiin, että kaikki näkökulmat olisivat suhteellisesti ihan yhtä hyviä ja päteviä subjektiivisia ilmauksia.

Lisää keskustelua, lisää totuuden etsintää, lisää arvokannanottoja ja vastakannanottoja. Vaikka niiden nuorten mielipiteet minua kylmäsivätkin, niin pahinta mitä voin tehdä on vetäytyä keskustelemasta heidän kanssaan.

Oikeus luoda elämää

Ajattelin kirjoittaa aiheesta, joka saattaa herättää voimakkaitakin reaktioita, mutta tämä asia on pyörinyt minulla mielessä enkä ole oikein onnistunut muodostamaan siitä omaa kantaani puoleen taikka toiseen. Kyse on lasten hankkimisesta, hankkiako ja miksi hankkia.

Kävin tuossa lukemassa aiheeseen liittyen muutamaa netin keskustelupalstaa, mikä on yleensä ottaen aina huono ajatus, enkä kokenut sitä tälläkään kertaa mitenkään mieltä ylentävänä. Sieltä kuitenkin heräsi asiasta myös sellaisia ajatuksia, joita en ollut itse edes tullut ajatelleeksi. Asia on selkeästi todella tunteita herättävä ja siksi osalle varmasti kuuma peruna. Huomasin sieltä muutamanlaisia rektioita:

1. Henkilö, joka on aina halunnut lapsia, ei pysty näkemään asiaan mitään muuta näkökulmaa, ja toisen näkökulman esitteleminen tuntuu lähinnä ärsyttävältä.

2. Luonnostaan lapsiin varautuneemmin suhtautuvat ihmiset, jotka ovat päätyneet elämään lapsettomina, haluavat perustella oman kantansa mutta loukkaantuvat muiden kritiikistä ja päätyvät paasaamaan ylikansoittumisesta ja yksilönvapaudesta.

3. Nuoret naiset, jotka lukevat lapsia haluamattoman miehen kommentin, samaistuvat tämän tyttöystävään ja kokevat, että mies on vetämässä mattoa tyttöystävänsä jalkojen alta huiputtamalla ja paljastamalla myöhemmin jossain vaiheessa ettei haluakaan lapsia. Hyvin tunnepitoisia kommentteja.

Varmasti sieltä löytyisi myös muita yhdistäviä piirteitä, mutta tällaiset asiat nopeasti havaittuina ainakin toistuivat useammin. Oma tilanteeni on ehkä hieman erilainen. Pidän lapsista. Tulen hyvin toimeen hyvin eri ikäisten lasten kanssa ja olen työksenikin heitä kohdannut jossain vaiheessa 2-vuotiaasta 58-vuotiaaseen. Lasten kanssa on mukava toimia ja heidän näkökulmansa elämään on koruttoman aito.

Monet asiat lapsen hankinnassa tuntuvat myös hyvin luontevilta: yhteinen tekeminen lapsen kanssa, virikkeellisen lapsuuden tarjoaminen, rajojen asettaminen, vanhempana toimimisen hyväksyminen erotuksena kaverivanhemmuuteen, kärsivällisyys, tilan antaminen ja kysymyksiin vastaaminen. Minusta ei tunnu ahdistavalta ajatus, että olisin vastuussa toisesta ihmisestä. Se on kylläkin pelottavaa, mutta ei ahdista.

Asia jota en kuitenkaan osaa itselleni perustella on miksi minulla olisi oikeus hankkia lapsia? Vaikka uskon, että minulla olisi jonkinlaiset valmiudet tukea ja luotsata keskenkasvuista ihmistä ja yrittää pitää hänet raiteilla, niin suuri kysymykseni liittyy siihen miksi minulla olisi oikeus päättää, että annan tuolle ihmiselle elämän, että saatan hänet tähän maailmaan. Jotkut ihmiset ovat tämän kysymyksen ympärillä olleet hieman hämmennyksissään kysymyksen asettelusta, mutta itse ajattelen, että lapsen hankkiminen on tapahtuma, jossa kaksi ihmistä päättää oman elämänsä kautta perustellen tehdä uuden ihmisen. Millä oikeudella tuon ihmisen elämä aloitetaan, siitä päätetään?

En oikein tiedä mikä filosofinen tai muu käsite kuvaisi tätä tapahtumaa. Se on myös melko syvä ontologinen kysymys maailmankuvasta ja ihmiskuvasta. Ehkä se on samalla myös kysymys elämän tarkoituksesta, jos se joillekin on lisääntyminen ja suvun jatkaminen. Ehkä se on myös yhteiskuntafilosofinen kysymys, kun jotkut tosissaan kokevat vastuun pakoilun kritiikkiä, kun ovat valinneet elää lapsettomina. Itselleni se on ehkä enimmäkseen kysymys elämän kunnioittamisesta ja siitä annanko elämälle niin suuren pyhyyden arvon, että minun kuuluu jatkaa sen kiertokulkua. Onko oikein palvella elämää antamalla se uudelle ihmiselle?

Noihin kysymyksiini en varmasti saa keneltäkään varmaa vastausta. Mikä on minulle elämässä pyhää? Sekö että saan tuoda maailmaan uuden ihmisen ja näyttää hänelle oman ihmiskuvani ja maailmankuvani? Minun maailmankuvassani ihmisen elämän tarkoitus ei ole sokeasti lisääntyä vaan lisätä ymmärrystään ja pyrkiä näkemään mikä elämässä on olennaista. Se on yksilöllinen haaste, mutta se ei tietenkään poissulje mahdollisuutta tukea muita ihmisiä saman haasteen kohtaamisessa. Pelkään vain päivää, jolloin lapseni tulee kysymään oliko meidän pakko antaa hänelle elämä.

Tuodako tähän maailmaan vielä yksi uusi kirottu etsijä? Levoton sielu, joka janoaa vastauksia, joita ei koskaan tule.

No tuo nyt hieman synkkänä näkökulmana tähän asiaan, mutta tosiasiassa tämä filosofinen dilemma on vahvasti läsnä kun ihmiset tekevät päätöksen yrittää saada lapsi.

(Joulun) Idea pelastaa maailman

Kaiken suhteellisuudentajun oppimisen ja etäisyyden saamisen jälkeenkin idealismi ei koskaan lopullisesti haihdu minnekään. Sitä on aina sydämessään se ihminen, joka vakaasti uskoo oman ideologian toimivuuteen. Tämä maailma ansaitsee parempaa, mikä tarkoittaa, että pitää uskaltaa seistä uskomansa aatteen takana, tukea ja viedä sitä käytäntöön. Joulun aikaan rakkauden soturit ja kadonneen arvon metsästäjät yhdistävät voimansa hartaan lähimmäisyyden puolesta. Oikeamielisyys voi tavoittaa jokaisen sydämen.

Minua joskus kritisoidaan liiallisesta teoreettisuudesta, ja toisinaan myös naiiviudesta, etteivät suuret linjani ole tästä todellisuudesta. Toiset peilaavat ideoitaan aina todellisuuteen ja toteutettavuuteen, mutta jaksavatko he muistaa, että suurimmat uudistajat ovat aina puhuneet kieltä, joka on ollut aikalaisille vierasta. Fenomenologinen tai teoreettinen filosofia yleisesti ei ammenna suuntiaan empiirisestä yleistyksestä. Vaan ne lähtevät yksittäisen ajatuksen soveltamisesta yleiseksi käytännöksi. Silti on sanottava, että kun saman idean allekirjoittaa useampi ihminen, ei ole enää kysymys yksittäistapauksesta.

Ideoiden voima. Hyvä, puhutteleva, kantava ja voimakas idea löytää hedelmällisen maaperän ajattelevista ihmisistä. Ajatteleva ihminen on lannistamaton, hän ei taivu edes sorron alla, vaan pitää tärkeäksi kokemastaan asiasta kiinni, soveltaa sitä ja kehittää eteenpäin. Loppujen lopuksi tuo oikeamielinen kokemus johtaa yhden ihmisen toiminnaksi, sitten se muuttuu vallitsevaksi tavaksi, sitten käytännöksi, sitten instituutioksi. Näin muutetaan maailmaa. Ja on paskapuhetta, että se ei olisi mahdollista. Se vie ehkä 300 vuotta, mutta se tehdään koska se koetaan oikeaksi.

Ensin on rajattava maailman rakentavin idea. Mikä se olisi? Lähimmäisyys? Rakkaus? Totuus? Ihmisyys? Puutteellisuus? Oppiminen? Toisen ihmisen kokemuksen kuuleminen? Nuo kaikki ovat minun muotoilemiani esimerkkejä. Mikä on sinun pyhä ideasi?

Me kaikki uskomme johonkin. Toivottavasti se idea on mahdollistava, elämän monimuotoisuutta palveleva ja kokonaisuuden hahmottamiseen pyrkivä. Sellaiset aatteet kestävät nimittäin parhaiten kritiikkiä. Sellaiset aatteet eivät kuole vaikka joku yrittäisi niitä latistaa tai painaa hiljaisuuteen.

Esimerkiksi oikeudenmukaisuus ei ole sellainen asia, joka voitaisiin joskus sammuttaa. Se on absoluuttinen, universaali arvo, joka toki saa erilaisia määrittelyitä ja sisältöjä, mutta sen idea on kuolematon. Ja sen lähde on kokemus. Tämän arvon sisältöä tarkennetaan aina kaikella tiedolla mitä on saatavilla, mutta silti idea on ja pysyy. Tavoitteena on turvata yksilölle/yhteisölle se mikä on hänen oikeutensa. Yksilön- tai yhteisön oikeus. Tämän arvon äärellä olen ollut itse sokea luottamaan, että oikeudenmukaisuus toteutuu pelkän välittämisen kautta. Välittäminen ei kuitenkaan vielä tee oikeudenmukaisuutta tyhjäksi.

Kun löytää idean, joka on itselle niin pyhä, että sen toteuttamiseen haluaa käyttää elämänsä tässä todellisuudessa, niin sen käytäntöön siirtäminen on raakaa ja käytännönläheistä työtä. Yleensä ottaen arvojen, ideoiden ja aatteiden edistäminen on esimerkkinä toimista ja esimerkin antamista, sekä kyltymätöntä vuorovaikutuksellisuutta idean vakiinnuttamiseksi. Tärkeää ideaa pidetään tapetilla niin kauan kuin tarve vaatii.

Esimerkiksi naisasiajärjestöt ovat toimineet aktiivisesti reilut sata vuotta ja sen kautta saavuttaneet monia asioita. Samaten monet vähemmistöjen oikeudet ovat kokeneet muutosta. Työ ei kuitenkaan koskaan lopu.

Näin joulun aikaan miettii mikä on tähän juhlaan liittyvä idea, joka ihmisiä puhuttelee. Juhlitaan tämän uskonnon keskeisintä profeettaa, jolla on uskonnon piirissä uskovien lunastajan rooli. Silti Jeesus oli omalla tavallaan myös ensimmäinen hippi, aatteen mies ja esimerkin kautta maailmaa muuttava henkilö. Hän määritteli esimerkillään hyvin kokonaisvaltaisen ja kattavan kuvan lähimmäisyydestä. Mitä tarkoittaa olla ihminen ihmiselle.

Eikö se ole joulun sanoma? Miten olla ihminen ihmiselle. Joulu on ehkä se hetki vuodesta, jolloin ideoiden otollinen maaperä on hedelmällisimmillään. Silloin myös parkkiintuneempi ja karskimpi mieli voi raottaa oveaan ja hyväksyä idean siemenen. Se on kai sitä aatteen käytäntöä.

Kenelle minulla on annettavaa?

Ihminen on mielellään hyödyllinen ja saa myös onnistumisen kokemuksia siitä kun kokee tehneensä jotain toisen hyväksi. Minäkin saan kiksit siitä kun koen, että teen jotain tärkeää ja hyödytän muitakin kuin itseäni. Joskus sitä myös miettii, että missä minun panostani eniten kaivataan? Kuka olisi eniten apuni tarpeessa?

Pari keissiä viime ajoilta. Olin maanantaina menossa hiihtämään kun huomasin Kullervonkadun mäessä pakkautuneeseen lumeen jämähtäneen sähköpyörätuolin. Tuolin omistaja kiroili siihen jäätyään ja sanomatta selvää, että menin avuksi työntämään miestä mäessä. Saimme hänet matalampaan lumeen ja mies huuteli kiitokset mennessään. Jäi hyvä mieli, ei mikään itseään selkääntaputtelu fiilis vaan luonnollinen, ihmisyyden olo.

Toinen keissi tuli tänä aamuna odottaessani Kampissa bussia, tuli nuori kaveri, vajaa parikymppinen, kysymään maksaisinko hänen junansa Vaasaan? Poika oli kuulemma hukannut lompakkonsa ja poliisi kehottanut yrittämään saada matkarahat kokoon ensin omin avuin ja jos ei muu auta, tulla käymään poliisiasemalla seuraavana aamuna. Kertomus vähän ontui: hän ei osannut minulle kertoa millä kadulla hän Vaasassa asuu ja kun kysyin kuinka paljon hän rahaa tarvitsi, hän kertoi summan, joka ei vastaa Vaasan junalipun hintaa. Totesin, että en lähde rahoittamaan, koska hän kertoi, että hänellä on kyllä kavereita Helsingissä, jotka olivat sillä hetkellä koulussa ja sanoi myös olevansa alunperin kotoisin Helsingistä.

Tuon tapauksen jälkeen minulle jäi kuitenkin vähän hölmö mieli, koska olen itse hukannut lompakkoni useita kertoja hyvin kaukana kotoa ja pelastunut näistä kommelluksista yksinomaan ihmisten hyväntahtoisuuden ja luottamuksen avulla. Toki koen silloin, että minulla ei ole mitään asiaa kääntyä pois pyytävän luota, ainakaan noin vain.

Jos joku pyytää apua, niin kuuluu yrittää auttaa. Eikö niin? Eikä se ole ohikiitävissä tilanteissa edes kysymys vaan vaisto, jota kuunnellaan kun nostetaan lastenvaunut paikallisjunaan, pidetään ovea auki asematunnelissa ja tehdään lumityöt oman rapun edestä. Sellaisen tekeminen ei vaadi mitään, vaan sen tekeminen on pelkkää plussaa. Sen tekeminen myös tuo tunteen, ettei itsekään ole niin yksin.

Samaa toisten ihmisten auttamista mietin työni kautta. Alunperin kouluttauduin tähän ammattiin, koska halusin luoda uuden ajattelevaisemman sukupolven ihmisiä. Se oli ehkä ylevän idealistinen tavoite, mutta välillä huomaan olevani tuon tavoitteen suhteen oikeassa paikassa. Täällä minun apuani ei pyydetä, mutta näen ne ohikiitävät hetket kun olen oikeassa paikassa, sanomassa sen jonkun sanan, joka voi olla käänteentekevä. Olen ilmaisemassa välittämistä, sitä että kaikki ei ole samantekevää. Se tuntuu kyllä hyvältä, ei taaskaan selkääntaputelu mielessä vaan siksi, että ihmisyys ja toisen huomioiminen ovat luonnollisinta mitä olemassa on.

Auttaminen statuksen perässä on tuhoontuomittu yritys. Kiitoksen odottaminen on katkeran ihmisen hommaa. Kiittäminen sen sijaan on merkki aktiivisuudesta. Minä voin lähinnä toivoa, että kun pyörätuolini kanssa jymähdän mäkeen, joku kuulee kun pyydän vähän työntöapua.

"Anna hyvän kiertää" on ihan hyvä periaate kunhan se pyrkii pyyteettömyyteen. Ihmisen on mahdotonta olla täysin pyyteetön, mutta paras fiilis noista ohikiitävistä hetkistä tulee silloin kun huomaa tarttuvansa auttamaan toista ilman että ehti aikoa tehdä sitä. Silloin kun se tapahtuu ajattelematta koko asiaa. Silloin voi ehkä lähinnä onnitella, että oma reagointi pelaa. :)

No, opittava asiahan se on, ja sikälikään sitä ei kannata keneltäkään odottaa. Mutta yhteisön ja esimerkkien kautta se tapa siirtyy meille kaikille. Aina autetaan kun pystytään ja varsinkin kun pyydetään.

Mene itsesi yli

Tapasin eilen hyvin inspiroivan ihmisen. Näihin törmää silloin tällöin. En uskalla kertoa hänen tarinaansa kovin yksityiskohtaisesti, ettei joku vahingossa tunnista tapausta, mutta olennaista hänen tarinassaan oli se, että hän ei tietoisesti ole elämässään valinnut kohtaa missä aita on matalin, vaan missä se on useamman kymmenen metriä korkea. Hän oli keskivaikeasta lukihäiriöstään huolimatta etsiytynyt opiskelemaan lääketiedettä ja kertoi muun muassa tekniikoista, joilla tehdä sitä mikä on hänelle itselleen vaikeinta, lukeminen. Hän oli luovasti ottanut käyttöön keinot, joilla voittaa suurin haasteensa. Ja silti se kaikkein haastavin asia oli jatkuvasti nenän edessä. Voi sanoa, että hän ylittää itsensä säännöllisesti.

Minua tässä kiehtoo eritoten se, mistä tämä kyseinen ihminen saa energiansa puskea läpi sellaisista seinistä, joiden edessä valtaenemmistö tunnustaisi tappionsa ja lähtisi etsimään uutta suuntaa. Hän kertoi omasta motivaatiostaan lääketiedettä kohtaan, kuinka häntä ajaa vahva tahto auttaa ihmisiä ja kuinka hän maailman vähäosaisten kautta hahmottaa miten suuri etuoikeus on opiskella. Sen voimalla hän puskee eteenpäin ja haluaa valmistua lääkäriksi. Huima tahto.

Kyse ei ole suorittavasta tavasta suuntautua elämään vaan tahdosta saavuttaa itselle tärkeä päämäärä. On kyse päätöksestä oman päämäärän edessä. Tinkimättömyydestä ja pitkäjänteisyydestä itseä kohtaan. Mutta ennen kaikkea tästä ihmisestä huokui peräänantamattomuus ja vahva tahto. No varmasti tällaiset ominaisuudet voivat saada myös rajoittavia muotoja kuten jääräpäisyys tai joustamattomuus. Tämä ihminen kuitenkin puhui lähinnä siitä, että elämän ei hänen mielestään kuulu olla aina kivaa.

Hänen avoin teesinsä oli että "tekemällä helppoja asioita ihminen ei tule onnelliseksi." Se oli minun mielestäni hienosti sanottu ja olen siitä samaa mieltä. Samalla tunsin piston omassa sydämessäni; minä en ole koskaan laittanut itseäni kunnolla likoon, pistänyt itseäni kokeilemaan omia rajojani ja ottanut haastetta, jonka olisin jo lähtötilanteessa tiennyt todella haastavaksi. Minusta sellainen ihminen on rohkea.

Olen tässä jatkanut taas puolisen vuotta sitten aloittamaani kirjaa Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka (Gjerstad & Purjo 2011), joka tosiaan käsittelee enemmän tai vähemmän Viktor Frankl'in ajattelun ympärille rakentuvaa tarkoituksellisuus teoriaa (logoteoria) ja miten tämä tukee ihmisten antoisan ja merkityksellisen elämän muodostumista.

Kirjassa Hannele Niemi kirjoittaa: Viktor E. Frankl korostaa sitä, että ihmisen tärkein perustarve on löytää tarkoitus elämälleen. Elämäntarkoitus voi olla jotain sellaista, jossa me voimme olla antamassa itsestämme jotain toisillemme kuten palvelu, työ rakkaus, elämäntehtävä. Se on jotain sellaista, jota emme etsi vain itseämme varten ja tavoitellaksemme onneamme. Tavoittelemme jotain itseämme suurempaa. Onni tulee sivutuotteena. Elämään kuuluu jännite, ei niinkään harmonia ja tasapaino. Joudumme jatkuvasti tilanteisiin, jotka haastavat meitä ponnisteluun, kasvuun ja muutokseen. Yksi osa elämän tarkoituksen löytämistä on sen ymmärtäminen, että elämään kuuluu aina kärsimystä. Me joudumme kohtaamaan sen monissa muodoissa, ja myös luomaan sen edessä omat selviytymiskeinomme. Se ei ole alistumista, vaan asenteen luomista, joka antaa voimaa tehdä se, mikä kulloisessakin tilanteessa on mahdollista. ...Mitä annan elämälle?... "En odota enää elämältä, vaan elämä odottaa minulta." (Niemi 2011)


Edellä mainittu jonkinlaisen sisäisen kamppailun hyväksyminen pitää sisällään myös sen, että tavoittelun kautta saavutetut asiat maistuvat paremmilta. Itse koen, että toiminta voi olla tällöin lähes mitä vain. Kunhan toiminnan kautta antaa jotain itsestään. Itsensä haastaminen ja ponnistelu (henkinen tai fyysinen) saavat aikaan iloa. Em. kirjassa Ulla Solasaari kirjoittaa: Ilo on hyvinvoinnista ja elinvoimaisuudesta seuraava tunnetila. (Solasaari 2011) Ilo siis ilmentää elinvoimaisuutta. Jos ilo on kadoksissa niin sen tulkitsisi silloin olevan oire konkreettisen elinvoimaisuuden kokemusta tukevan toiminnan puutteesta.

Itse tiedän, että minulla on hyvin selkeä tarve tuntea elinvoimaisuuden kautta toimintakykyä ja pystyvyyttä. Ehkä se on jokin maskuliinisuuteen tai yleisesti miehenä olemiseen sisältyvä asia (tai sitten sillä ei ole mitään tekemistä sukupuolen tai maskuliinisuuden kanssa), mutta haluan kokea elinvoimaisuutta konkreettisen tekemisen ja kädentaidon kautta. Tuossa pari viikkoa sitten olin venehommissa tekemässä veneeseeni uutta pressukatosta talven varrelle ja voin sanoa, että sen sahaamisen ja naulaamisen kautta sain juuri elinvoimaa ja puhdasta ILOA.

Samalla tulee mieleen, miksi tuo elinvoimaisuuden ja konkreettisen kehon hallinnan tuoma onnistumisen kokemus ovat tässä teoreettisessa kynänpyörittelyssä ja virkamiestyössä niin kaukaisia ja harvinaisia asioita. En tiedä kuuluuko työn kautta toteuttaa omia vitaalisia arvoja, pystyvyyttä, toimintakykyä ja elinvoimaisuutta ilmentäviä tekoja, mutta itse koen, että mikseivät työntekemisen keskiössä olisi juuri nuo iloa tuottavat konkreettiset teot, joiden kautta saada onnistumisen kokemuksia. Tällä hetkellä työpäiväni konkreettisin toiminta on oppilaan siirtäminen sähköisessä ryhmähallintajärjestelmässä ryhmästä toiseen. Hiirenklikkaus. Naurettavaa. :D

Olen ennenkin harkinnut oman mukavuusalueeni ylittämistä juuri lähtemällä tekemään jotakin, missä yhdistyisivät sekä matemaattinen pähkäily että vahva kädentaito. Molemmat itselleni hieman vieraampia toiminnan alueita, tai sanotaan näin, että ne eivät ole tähän mennessä olleet vahvuuksiani. Mutta niistä olen kyllä elämässäni saanut hyvin antoisia onnistumisen kokemuksia. Olen miettinyt vaihtoehtona tälle nykyiselle elämälleni rakennusinsinöörin työtä. Siinä yhdistyisivät juuri nuo kaksi edellämainittua, mutta rakennusmestarina toimimisessa pääsisin yhdistämään siihen lisäksi vahvan sosiaalisen ulottuvuuden, koska joutuisin myös opettelemaan tavan viestiä tuloksellisesti rakennusmieshuumorin ja tyytymättömien työmiesten keskellä. Gotta love a challenge.

Olen ennenkin ollut sitä mieltä, että matemaattisesti lahjakkaisen ihmisten pitäisi pyrkiä ympäristöihin, joissa heitä haastettaisiin sosiaalisesti ja konkreettisesti. Ja toisaalta ihmistyöntekijöille tekisi hyvää päästä näkemään konkreettisia kysymyksiä ja vaivaamaan päätään yhteenlaskulla. Mukavuusalueesta luopuminen on meidän velvollisuutemme. Oman onnemme tähden.

Lepakkomiehen suuret dualistiset kertomukset

Kävimme katsomassa Batman-trilogian kolmannen osan. Elokuva oli mukaansatempaava, tarkoituksellisen kärjistävä ja vetoaa samalla tehokkaasti tunteisiin. Saagahan sinänsä on aivan mahtava moraalisten kuilujen ihmemaa, jossa valittua sankaria koetellaan ja hän osoittautuu odotusten arvoiseksi. Tarina on tuttu ja faneillensa se on suurempi ja heidän mielestään varmasti parempi ohjenuora "kunnialliseen" elämään kuin esimerkiksi raamatun tekstit kristityille tai koraani muslimeille.

Kyseessä on klassinen sankaritarina, joka ammentaa moraalisista tienhaaroista; oman edun asettamisesta yleisen edun kanssa vierekkäin. Sankari ei koskaan pistä itseään apua tarvitsevien edelle. Olkootkin, että Batmanin "auttaminen" on enemmän "pahan" rankaisemista.

Mutta millaiset piirteet kuvaavat tuota tarinan ihannoitavaa sankaria: tinkimätön, ehdottoman lahjomaton, uhrautuva, introvertti, mystifioitu. Sankari on jotakin todellisuuden ja toisen ulottuvuuden rajamailta. Ihmisiin vetoaa syvästi tietty selittämättömyys.

Samalla elokuva antaa viestin, että suuria ihmismassoja voi inspiroida ainoastaan jonkun ihmisen uhraus heidän puolestaan. Batman saagan eri osissa puhutaan toistuvasti siitä mitä "ihmiset" tarvitsevat ja mikä heitä voi viedä eteenpäin. He kaipaavat paimenta, hiljaista vartijaa tai varjojen ritaria, joka väsymättä valvoo heidän turvallisuuttaan ja samalla antaa esimerkin suotavasta toiminnasta. Kun halutaan synnyttää ihmisissä sitoutuminen hyviin päämääriin, niin sen voi synnyttää ainoastaan pyyteetön uhrautuja, joka lunastaa kaikkien puutteellisuuden ja asettaa esimerkin miten asioiden tulisi olla.

Luin tässä mennä viikolla Richard Bachin kirjan Illusions, jonka ydin on olevaisen arvoituksen ratkaissut "vapahtaja," joka ei kuitenkaan halua osaansa. Hän kieltäytyy ottamasta palvotun ihmeidentekijän roolia, koska kokee, että kenellekään ei mene olennainen viesti koskaan perille. Myös tässä kirjassa oli kuitenkin selkeä viesti, että ihmiset voivat oppia uusia ulottuvuuksia elämästä ainoastaan jonkin "oppineen" tai kokonaiskuvan käsittävän opettajan kärsimyksen ja uhrauksen kautta. Kukaan ei suostu ottamaan mitään vastaan ennen kuin tilanne lunastetaan tragedialla.

Minua ehkä ärsyttää tällainen ajattelu, koska huomaan, että siinä on jonkinlainen totuudensiemen. Ihmiset eivät ole monta kertaa historian aikana muutoin kuin ensin saamalla näpeilleen ja jälkiviisaana todeten, ymmärtäneet, mistä asioista on syytä pitää kiinni.

Samalla kuitenkin ajattelen, että tämä lammaskatras vertaus ihmiskunnasta sokeana laumana myös hävittää jotakin todellisuudesta. Se saa myös ihmiset taantumaan ajattelemaan, että heidän ei ole koskaan mahdollistakaan elää muutoin kuin suurten kertomusten viitoittamaa polkua, jonka joku on ensin tallannut ja vielä esimerkillään asettanut useat viitat polun varrelle.

Korkea moraali ei ole kuitenkaan todellisuudessa yhdenkään ihmisen ulottumattomissa tai jotakin korkealentoista, johon vain kaukaiset, mystifioidut sankarit pystyvät. Samalla kun dualistinen ajattelu asettaa selkeän ihanteen hyvellisyydestä, oikeamielisestä ajattelusta, niin se myös samalla asettaa suurelle osalle ihmisistä täysin luonnottomat ja epärealistiset odotukset heiltä itseltään. Mikäli suuri yleisö ostaa ajatuksen lahjomattomuudesta ja tinkimättömyydestä, se myös alkaa elää noita hyveitä kohti ymmärtämättä, ettei niiden ole koskaan mahdollista saati tarkoituksenmukaista toteutua puhtaina. Puhtaan pyyteetöntä ihmistä ei ole olemassa eikä se olisi myöskään inhimillistä.

Dualismi asettaa ihanteen, mutta se samalla kahlitsee ihmisten mielet ymmärtämästä todellisuuden monisyistä luonnetta. Todellinen sankari ei ole välttämättä uhrautuja, joka toimii ihanteidensa mukaisesti uhraten kaiken muun. Näillä kriteereillähän meidän tulisi ihannoida myös kaikkia itsemurhapommittajiakin.

Todellinen sankari on tiedon etsijä, joka haluaa ymmärtää erilaisia näkökulmia ja rakentaa synteesiä ja keskusteluyhteyttä erilaisten todellisuuskuvien välille. Sankari ei ole hän, joka haluaa rakentaa vastakkainasetteluja ja lokeroida ihmisiä langenneisiin, paatumattomiin, taantuviin ja uhkaaviin lokeroihin. Sen sijasta sankari haluaa ymmärtää miten erilaisia maailmankuvia perustellaan ja miten ne saadaan sovitettua yhteen.

Dualistinen sankaruus ruokkii vastakkainasettelua ja myös pitää meitä ihmisiä vankinaan. Mustavalkoisen ihanteen ihannoimiseen on todella helppoa langeta.

Kaksi askelta eteen, yksi taakse: kohti olennaista

Kun mietin nuorempana omaa alanvalintaani etsin suuria kertomuksia. Etsin ohjenuoraa tai ennemminkin kantavaa näkökulmaa, joka lähtisi viemään eteenpäin. Kun sitten päädyin yhteiskuntatieteisiin, niin tein valinnan ihan pelkästään sillä ajatuksella, että saisin työkaluja oman elämäni hahmottamiseen. Sosiologian tarkasteltavana ovat yhteiskunnalliset ilmiöt kaikessa moninaisuudessaan. ...kohteet vaihtelevat yksilöiden ongelmista maailmanlaajuisiin kysymyksiin, uskonnosta talouteen ja nuorisokulttuurista perheeseen. Olin löytänyt etsimäni.

Noita työkaluja tarjoavat kuitenkin hyvin erilaiset tieteelliset näkökulmat sekä myös epätieteelliset. Minulta kesti todella kauan hahmottaa miten psykologian, sosiologian ja filosofian perusnäkökulmat eroavat toisistaan. Oma gradunikin perustui pitkälti siihen, mitä koin sosiologisesta näkökulmasta uupuvan ja mitä ajattelin opetusfilosofian voivan siihen tarjota. Loppujen lopuksi oma opiskeluni oli siirtymistä pois sosiologiasta kohti filosofiaa. Pois (positivistisesta) tieteestä kohti fenomenologista realismia.

Psykologiaa tulin vain sivunneeksi, mutta niihin näkökulmiin olenkin sitten syventynyt noiden self-help menetelmien, terapiajaksojen ja muun psykologisen lukemisen kautta. Jotenkin tuntuu, että nuo eri tieteelliset näkökulmat toimivat vierekkäin suhteessa kaksi askelta eteen ja yksi taakse.

Sanotaan, että kaikki -ismit ovat vaarallisia, köyhdyttäviä mustavalkoisen yksinkertaistavia ja vievät aina tarkasteltavasta kohteesta jotakin pois. Ehdoton nuori totuuden janoinen mieli kuitenkin etsii juuri jotain ehdottoman todellista, kyseenalaistamatonta ja selkeänä esittäytyvää "totuutta" jota lähteä seuramaan. Siksihän monet fanaattiset järjestöt ammentavatkin toiminnassaan nuorten rekrytoinnista.

Nuoreen kolahtaa se kun joku lupaa hänelle vastauksia ja antaakin vastauksia. Nuori ei vain vertailukohtien puutteessa pysty mitenkään itse vertailemaan auttavatko nuo vastaukset häntä ollenkaan oikeaan suuntan, jos tavoitteena pitää oman elämänhallinnan kehittymistä tai elämänmahdollisuuksien laajentumista sekä itsellä että ympäristöllä. Nuorta ei viedä kysymysten äärelle vaan köyhien vastausten äärelle. Jonkun toisen ihmisen ahdas elämänfilosofia siirretään sellaisenaan. Silloin ei tosiaan voi puhua totuuden tavoittamisesta. Mutta nuori ei ole kranttu silloin kun hänelle tarjotaan viitekehys käsittää koko kaoottisena esittäytyvä maailma.

Törmäsin taas tuohon maailman kokonaisuuden vangitsemiseen ideologian sisään alkaessani lukea pitkästä aikaa omaan aihepiiriini liittyvää kirjaa Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka. (toim. Timo Purjo ja Eevastiina Gjerstad) Sen sanoma oli yhdistelmä monia aikaisempia lukemiani, esitti myös uusia näkökulmia, mutta jotenkin kaikista artikkeleista silti kuulsi edelleen se suurten kertomusten idea: Kertomus joka vangitsee todellisuuden sisimmän sielun.

Kirjassa yhdistellään eri suuria kertomuksia. Siellä on muun muassa tarkoituksellisuusteorian (logoteorian) yhteydessä luonnehdinta buddhismin neljästä jalosta totuudesta ja miten ne suhtautuvat ihmisen elämänhallinnan haalimiseen. Filosofia on aina kokoelma rinnakkaisia kilpailevia näkökulmia, jotka väittävät pystyvänsä puristamaan totuuden johonkin hallittavaan muottiin. Totuus on kuitenkin niin laaja, että maailmanhistoria on pitänyt kaikkein viisaimpina heitä, jotka eivät yritä vangita sitä. Mutta tottakai niitä on kiinnostava lukea. Mahtavia ajatuksia ja totuutta lähestyviä teorioita, joista jokainen päätyy omalla kohdallaan haukkaamaan ilmaa, siinä missä kuvittelevat perhosen liitävän. Totuus ei ole yksi vaan monta.

Ambivalenssin käsitteen hyväksyminen oli sosiologiassa todella vaikeaa. Se näyttäytyi (ja näyttäytyy osaksi edelleen) relativistisena ja vetäytyvänä, varsinkin kun puhutaan asioista kuten yhteiskunnallisen moraalikäsityksen kehittyminen. Itselleni tietyt asiat ovat taivaan tosia eikä niiden kohdalla voida puhua suhteellisuudesta, vaikka niiden lähde onkin kokemuksellisuus ja intuitio. Ambivalenssi tuintui köyhdyttävältä ja esittää monimutkaisen yhteiskuntarakenten kaaoksena, jossa asioiden tapahtumisen järjestykselle ja systeemille ei näyttäydy mitään kyseenalaistamatonta kriteeriä. Ambivalenssin käsite näyttäytyy kuin kaikki olisi kyseenalaistettavissa. Joidenkin mielestä siitä kumpuava ahdistus on vain hyväksyttävä, toiset tarjoavat vastaukseksi uusia suuria kertomuksia.

Käsitän tuon ambivalennsin tässä kohdassa kuitenkin eri tavalla. Kun ambivalenssi tuodaan lähemmäs elämänhallinnan teemaa lähestytään suhteellisuudentajun näkökulmaa. Tässä kohdassa irrotaan suurten kertomusten perinteestä ja siirrytään kohti samanaikaisten, osaksi päällekkäisten, näkökulmien hyväksymistä. Maailmaa ei voida enää pelkistää, esittää yhdellä viitekehyksellä vaan useilla ja samanaikaisilla. Totuus ei löydy yhdestä näkökulmasta vaan useasta.

Muistan eräältä työhyvinvoinnin luennolta kuinka luennoitsija, psykologian professori, kirjoitti liidulla taululle lauseen "Terveyttä on suhteellisuudentaju." Se oli kaikki mitä hän kirjoitti tuon luennon aikana. Käsittelimme oman työmäärän hallitsemista, erilaisia sudenkuoppia, joiden kautta voi päätyä luopumaan omasta toimijuudestaan, subjektiivin suvereniteetistä ja päästää tilanteen ajelehtimaan.
Viisaus ei ole koskaan ismiä vaan lähestyy enemmänkin suhteellisuudentajua.

Olimme pari viikkoa takaperin purjehtimassa perheen miesten kesken ja siellä luin tuota Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka -kirjaa miehistölle ja pohdimme siinä elämän hyväksymistä. Isäni kertoi, että hänellä oli vuosikaudet työhuoneensa seinällä stoalainen Tyyneysrukous: Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan. Viisautta nähdä mihin kannattaa energiansa pistää. Rohkeutta tarttua toimeen. Elää lopun roskan kanssa. Stoalainen ajattelu virisi länsimaisen filosofian syntyaikoina, mutta se on jo silloin tavoittanut jotain aika olennaista. Vaikka onkin samalla esimerkki taas uudesta suuresta kertomuksesta.

Kun siirrytään ehdottoman totuuden tavoittelusta hyvinvoinnin tavoitteluun, niin samalla otetaan askel kohti ambivalenttista asennetta: "Hyväksynkö, että en voi tietää totuutta, jos siitä hyvästä tulen onnelliseksi?" Psykologia keskittyy ihmisen hyvinvoinnin tarkasteluun, tasapainoisuuden hahmottamiseen, ylilyöntien ehkäisyyn, oman kokemuksellisuuden ja tarpeiden hahmottamiseen ja rakentavaan kanavoimiseen. Ei puhuta suurista kertomuksista vaan miten saa syötyä ja nukuttua tarpeeksi.

Ahdistusta ei kuulu/tarvitse hyväksyä. On mahdollista löytää tapa nähdä asioissa tarkoituksenmukaisuutta ja elämää palvelevia asioita, jotka vievät tilannetta elämänmahdollisuuksia laajentavaan suuntaan. Samalla asioita on mahdollista arvioida eikä kaikki ole hahmotonta relativistista massaa. Asioiden arviointi ei kuitenkaan tähtää tyhjentävään määrittelyyn vaan olennaisen erottamiseen. Muu soopa kulkee sitten siinä sivussa ja siitä voi lähinnä huvittua.