Ajattelin kirjoittaa aiheesta, joka saattaa herättää voimakkaitakin reaktioita, mutta tämä asia on pyörinyt minulla mielessä enkä ole oikein onnistunut muodostamaan siitä omaa kantaani puoleen taikka toiseen. Kyse on lasten hankkimisesta, hankkiako ja miksi hankkia.
Kävin tuossa lukemassa aiheeseen liittyen muutamaa netin keskustelupalstaa, mikä on yleensä ottaen aina huono ajatus, enkä kokenut sitä tälläkään kertaa mitenkään mieltä ylentävänä. Sieltä kuitenkin heräsi asiasta myös sellaisia ajatuksia, joita en ollut itse edes tullut ajatelleeksi. Asia on selkeästi todella tunteita herättävä ja siksi osalle varmasti kuuma peruna. Huomasin sieltä muutamanlaisia rektioita:
1. Henkilö, joka on aina halunnut lapsia, ei pysty näkemään asiaan mitään muuta näkökulmaa, ja toisen näkökulman esitteleminen tuntuu lähinnä ärsyttävältä.
2. Luonnostaan lapsiin varautuneemmin suhtautuvat ihmiset, jotka ovat päätyneet elämään lapsettomina, haluavat perustella oman kantansa mutta loukkaantuvat muiden kritiikistä ja päätyvät paasaamaan ylikansoittumisesta ja yksilönvapaudesta.
3. Nuoret naiset, jotka lukevat lapsia haluamattoman miehen kommentin, samaistuvat tämän tyttöystävään ja kokevat, että mies on vetämässä mattoa tyttöystävänsä jalkojen alta huiputtamalla ja paljastamalla myöhemmin jossain vaiheessa ettei haluakaan lapsia. Hyvin tunnepitoisia kommentteja.
Varmasti sieltä löytyisi myös muita yhdistäviä piirteitä, mutta tällaiset asiat nopeasti havaittuina ainakin toistuivat useammin. Oma tilanteeni on ehkä hieman erilainen. Pidän lapsista. Tulen hyvin toimeen hyvin eri ikäisten lasten kanssa ja olen työksenikin heitä kohdannut jossain vaiheessa 2-vuotiaasta 58-vuotiaaseen. Lasten kanssa on mukava toimia ja heidän näkökulmansa elämään on koruttoman aito.
Monet asiat lapsen hankinnassa tuntuvat myös hyvin luontevilta: yhteinen tekeminen lapsen kanssa, virikkeellisen lapsuuden tarjoaminen, rajojen asettaminen, vanhempana toimimisen hyväksyminen erotuksena kaverivanhemmuuteen, kärsivällisyys, tilan antaminen ja kysymyksiin vastaaminen. Minusta ei tunnu ahdistavalta ajatus, että olisin vastuussa toisesta ihmisestä. Se on kylläkin pelottavaa, mutta ei ahdista.
Asia jota en kuitenkaan osaa itselleni perustella on miksi minulla olisi oikeus hankkia lapsia? Vaikka uskon, että minulla olisi jonkinlaiset valmiudet tukea ja luotsata keskenkasvuista ihmistä ja yrittää pitää hänet raiteilla, niin suuri kysymykseni liittyy siihen miksi minulla olisi oikeus päättää, että annan tuolle ihmiselle elämän, että saatan hänet tähän maailmaan. Jotkut ihmiset ovat tämän kysymyksen ympärillä olleet hieman hämmennyksissään kysymyksen asettelusta, mutta itse ajattelen, että lapsen hankkiminen on tapahtuma, jossa kaksi ihmistä päättää oman elämänsä kautta perustellen tehdä uuden ihmisen. Millä oikeudella tuon ihmisen elämä aloitetaan, siitä päätetään?
En oikein tiedä mikä filosofinen tai muu käsite kuvaisi tätä tapahtumaa. Se on myös melko syvä ontologinen kysymys maailmankuvasta ja ihmiskuvasta. Ehkä se on samalla myös kysymys elämän tarkoituksesta, jos se joillekin on lisääntyminen ja suvun jatkaminen. Ehkä se on myös yhteiskuntafilosofinen kysymys, kun jotkut tosissaan kokevat vastuun pakoilun kritiikkiä, kun ovat valinneet elää lapsettomina. Itselleni se on ehkä enimmäkseen kysymys elämän kunnioittamisesta ja siitä annanko elämälle niin suuren pyhyyden arvon, että minun kuuluu jatkaa sen kiertokulkua. Onko oikein palvella elämää antamalla se uudelle ihmiselle?
Noihin kysymyksiini en varmasti saa keneltäkään varmaa vastausta. Mikä on minulle elämässä pyhää? Sekö että saan tuoda maailmaan uuden ihmisen ja näyttää hänelle oman ihmiskuvani ja maailmankuvani? Minun maailmankuvassani ihmisen elämän tarkoitus ei ole sokeasti lisääntyä vaan lisätä ymmärrystään ja pyrkiä näkemään mikä elämässä on olennaista. Se on yksilöllinen haaste, mutta se ei tietenkään poissulje mahdollisuutta tukea muita ihmisiä saman haasteen kohtaamisessa. Pelkään vain päivää, jolloin lapseni tulee kysymään oliko meidän pakko antaa hänelle elämä.
Tuodako tähän maailmaan vielä yksi uusi kirottu etsijä? Levoton sielu, joka janoaa vastauksia, joita ei koskaan tule.
No tuo nyt hieman synkkänä näkökulmana tähän asiaan, mutta tosiasiassa tämä filosofinen dilemma on vahvasti läsnä kun ihmiset tekevät päätöksen yrittää saada lapsi.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
3 comments:
Minustakin lasten tekeminen on aivan järjetöntä, kun maailmassa on miljoonia orpoja ja kaltoinkohdeltuja lapsia, jotka tarvitsisivat vanhempaa. Elämän luominen on hieno teko, jos pystyy oikeasti huolehtimaan luomastaan elämästä ja arvostamaan sitä. Paljon arveluttavampaa on vastuuton sikiäminen, lasten kaltoinkohtelu ja hylkääminen. Pyrin työssäni korjaamaan niitä vahinkoja, joita vanhemmat ja yhteiskunta saavat aikaan. Toivon vain, ettei ahdistukseni ja stressini heijastu omiin lapsiini. Onneksi he vaikuttavat kaikesta huolimatta hyväntuulisilta pyhimyksiltä.
Järkyttävää on huomata se, miten kasvatus ja muut ympäristön paineet muovaavat elämäniloa ja uteliaisuutta pursuavista lapsista eriasteisesti ahdasmielisiä ja traumatisoituneita aikuisia. Lukkojen avaamiseen voi mennä koko loppu elämä. Lapset ikäänkuin aivopestään. Huomaan omista lapsistani, miten helppoa heidät olisi opettaa ajattelemaan tietyllä tavalla, jos haluaisi.
Minusta huolestuttavampaa on siis elämän tuhoaminen, alkaen yksilöistä koko planeettaan. Ja jos fiksut ihmiset jättävät lisääntymättä, maailma kansoittuu typerien ihmisten aivopestyistä lapsista (mitenkään väheksymättä kenenkään ihmisarvoa tai potentiaalia).
Lasten hankkimisesta riitely keskustelupalstoilla on taas yksi esimerkki niistä täysin epäolennaisista asioista, joihin ihmiset tuhlaavat aikaansa. Keskittäisivät energiansa niiden lasten auttamiseen, joista kukaan ei välitä. Mutta onhan paljon helpompaa aukoa päätään netissä, varsinkin kun tietää, ettei sillä ole mitään merkitystä.
Näinhän se on, että olisi rakentavampaa keskittyä rakentamaan hyvää eikä vain pelätä pahaa. Minulla on mahdollisuus antaa oma panokseni jommalle kummalle puolelle. Silloin en joudu keskittymään vain niiden aikuisten traumojen, ja lapsuuden laiminlyöntien aukomiseen.
Olen iloinen, että on olemassa avarakatseisia ja kokonaiskuvaan pyrkiviä vanhempia. He ovat sankareitani.
Hyviä pointteja. Pystyn kyllä ymmärtämään sen (osittain itsekkään) halun nähdä esim. kahden toisiaan rakastavan ihmisen öö, yhdistelmän lapsessa. Eli ylipäänsä halun lisätä rakkautta. Tuoda maailmaan uusi rakastava ihminen, jota rakastaa.
Mutta. Tiedän samalla että tuo on tosi idealistinen näkemys, ja tuskin moni sitä noin ajattelee. Ja miksi sitä rakkautta ei käytännössä voisi tosiaan antaa jollekin jo olemassa olevalle, ilman adoptiota kärsimykseen tuomitulle lapselle.
Jotkut perustelevan halua lisääntymiseen puhtaasti biologisilla syillä. Mä en ole niillä linjoilla, koska onhan ihminen biologisesti esim. väkivaltainen olento, mutta on valinta toimiiko aikuisena väkivaltaisesti vai ei.
No, itse olen (ainakin tietääkseni vapaaehtoisesti) lapseton ja tulen olemaan. En ja emme halua lapsia, syistä a-ö, joihin en tässä mene.
Sinänsä, ajattelen niin että kukin tavallaan. Joku tekee lapsia, okei, jos huolehtii niistä. Joku adoptoi, okei, jos huolehtii niistä. Joku ei tee, joku ei onnistu saamaan vaikka haluaisi jne. Kukin tyylillään. Mitä enemmän mulle tulee ikää, sitä vähemmän tuomitsen muiden ihmisten valintoja.
Tietenkin on asioita, jotka ovat aina ja kaikkialla väärin, mutta se on toinen keskustelu.
Post a Comment