Olen teitä kaikkia muita parempi ihminen

Kun tänään on facebookin ajanlaskun mukaan Olen teitä kaikkia muita parempi ihminen - päivä, innostuin listaamaan kaiken hurskauteni ja kertomaan lukijoille tyypillisestä päivästäni. Tämähän voi olla alentumisen ammattilaisen ensimmäinen luku. :) Sarkasmi on tervehdyttävää.

Aamulla herään varttia vaille kuusi ja ponkaisen saman tien pystyyn sängystäni. Unnuttelu ja snoozettaminen ovat mielestäni itsensä pettämistä ja rivakka toiminnallisuus paras herättäjä. Siispä juoksutrikoot päälle ja koiran kanssa lenkille. Lenkkiä varten varaan mukaan kaksi koirankakkapussia, toisen käytän ja toinen on varoilta mukana; jos sattuu bonusmateriaalia, sitä olisi todella ikävä jättää kanssaihmisten harmiksi puiston pientareille. Ja voihan siihen bonuspussiin kerätä niiden toisten raukkojen ajattelemattomien koiranomistajien unohtamat kakat. On tärkeää panostaa koko yhteisön viihtyvyyteen.

Kun päästään takaisin sisälle, teen pikaiset etunojapunnerrukset rasvan polttamiseksi ja selän tukilihasten aktivoimiseksi. Sitten viivana keittämään kaurapuuroa perheelle, en kylläkään ole itse kyseistä kauraa kasvattanut, mutta olen sen vastuullisesti joukkoliikennettä käyttäen noutanut erään osuuskauppaliikkeen hypermarketista. Ja päälle hapanmaitotuotteita ja oman äidin poimimia mustikoita. Ajattelen hallinnan kehää, jonka ytimessä ovat nuo pienet asiat, joihin jokainen voi vaikuttaa; selkeimpiä niistä ovat se, mihin aikaan menee nukkumaan ja mitä laittaa suuhunsa. Puurolautasen syötyään on helpompaa jättää omaan arvoonsa ne asiat, jotka ovat minun vaikutusmahdollisuuksieni ulottumattomissa.

Puuron päälle hörppään luonnon parasta tarjontaa, pakuriteetä, kääpä lohkaistiin vaimon suvun metsästä, sen lähemmäs et superfoodia pääse. Aamuisin en harrasta kofeiinia tai muita piristeitä, koska ne turhaan sumentavat ihmisen arvostelukykyä ja luovat illuusiota korostuneen pirteästä olemuksesta, niitä seuraa aina kuitenkin myös kofeiinikrapula, flegmaattinen paluu merkityksettömyyden tunteeseen. Itse tykkään vetää annoksen d-vitamiinia ja kalaöljyn tietenkin, jotta saan rasvahapot ja rasvaliukoiset vitamiinit tasapainoon. Jotenkin on niin kovin vaikea ymmärtää sellaisia ihmisiä, jotka eivät tämän vertaa viitsi huolehtia itsestään. Vaimolle alennun murtamaan Beroccan placeboksi päivään.

Sitten kiireesti kamat laukkuun, suukko lapselle, vaimolle, koiralle ja eikun pyörällä työmatkalle. Tänään olen liikkeellä vanhemmalla yksivaihteisella Monark-pyörälläni, jonka pelastin varmalta hävitykseltä ja kunnostin siitä uskollisen menopelin. Olemme yhdessä kuin tuulahdus mahdollisuuksien maailmasta. Risteyksissä noudatan sääntöjä kuinkas muuten; kun autoilija antaa tilaa, vaikka hänellä olisi etuajo-oikeus, nostan kättä ja muistan hymyillä, annetaan hyvän kiertää. Huonon näkymän risteyksiin saavun käsi jarrulla ja kelloa soittaen. Jos olemme törmäyskurssilla molemmat väistävät, onhan liikenne ainoastaan muiden huomioonottamista ja itsehillintää, tämän sisäistin jo kauan sitten. Yksi bemarikuski ei ehdi minua huomioida, ja vaikka haluaisin polttaa hänen autonsa, pysähdyn sen sijasta aistimaan aamuauringon säteitä ja kastepisaroita saavuttaakseni taas positiivisen tasapainon. Hänellä oli kiire, hän oli yksin ja peloissaan, rauha hänenkin sielulleen.

Saavun työpaikalleni, työskentelen opinto-ohjaajana lukiossa, koska haluan auttaa nuoria ihmisiä löytämään merkityksellisyyden kokemuksen omaan elämäänsä toteuttamalla ihmisyyden positiivisia mahdollisuuksia. Koen kantavani soihtua, jossa palaa lähimmäisenrakkauden liekki. Ilman minua nuoret olisivat tuomitut vaeltamaan laput silmillä saavuttamatta tietoisuutta yhteiskunnan keinotekoisista merkitysansoista. He hyppäisivät miettimättä oravanpyörään ja täyttäisivät elämänsä tyhjällä krääsällä ja kuluttamisen tuomalla ontolla lyhytaikaisella tyydytyksellä. Olen siis hyvin tärkeä osa yhteiskuntaa vaikka en oikeastaan koe palvelevani tätä keinotekoista kansallista illuusiota yhteiskunnasta kuin syvempää universaalia harmoniaa, johon haluan liittää kaikki opetuslapseni.

Käytyäni suihkussa kohtaan kollegat hymy huulilla. Joku yrittää piiloutua kahvimukinsa taakse, mutta muistan huomioida myös hänet pirteällä tervehdyksellä. Jos en minä yrittäisi vetää häntä ylös synkkyyden alhosta, kuka sen tekisi. Olemme kaikki veljiä ja siskoja, vastuussa toisistamme.

Nuoret tuovat minulle ongelmansa ja etsimme vastauksia heitä askarruttaviin asioihin heidän vanhempiensa laiminlyönneistä. Nuo raukat vanhemmat eivät ole sisäistäneet kuinka tärkeää on tutustua omaan lapseensa ja jättää omat käsityksensä lapsestaan sivuun. Jokaisen kohtaamisen tulisi olla kuin tabula rasa, kuin uuden luomista. Niin nuorten ihmisten todellinen potentiaali pääsee vihdoinkin kuorestaan.

Käyn lounaalla lukion ruokalassa ja säälin matkalla kaikkia teinityttöjä, joiden farkuista suurin osa on jäänyt jonnekin matkan varrelle. Nuokin raukat lapsikullat ovat markkinakapitalismin uhreina oppineet esineellistämään vartalonsa ja myymään olemuksensa eniten huomiota tarjoavalle. He luulevat nauttivansa nuoruudesta jäljittelemällä ”aikuisten” elämäntyyliä, mutta eivät vielä ymmärrä, että aikuistumisen kehitystehtäviin kuuluu myös nousta tietoiseksi onttojen toimintamallien vaikutuksesta ja korkeammista mahdollisuuksista. Minulla on edelleen työtä tehtävänä.

Iltapäivällä pakkaan laukkuni pyörän kylkeen ja kaarran taasen hyötyliikuntaan ihaillen puiden alkavaa väriloistoa. Ihmisen palautuminen työstä tapahtuu tutkitusti ympäristössä, jossa on lehtivihreää, kohteita vaihtelevilla etäisyyksillä ja tietenkin vettä. Kaarran siis joen rannan kautta vaikka se tuokin matkaan muutaman lisäkilometrin; on tärkeää latautua ennen perheaikaa.
Saavun kotiin, otan koiran talutushihnaan ja lähden hakemaan lasta hoidosta. Kun pääsen paikalle ja saan lapsen syliini, huomioin lastenhoitajan päivän rasitukset ja teen rakentavia kysymyksiä kasvatuskumppanuuden vahvistamiseksi. Hän on tärkein liittolaisemme lapsen tarpeiden kohtaamisessa, haluan osoittaa hänelle kunnioitusta ja myös kiinnostusta hänen omasta jaksamisestaan. Vaihdamme hymyt ja huolettomat toivotukset ja lähdemme lapsen kanssa vaunuttelemaan kohti kotia. Matkalla muistan poimia lapselle vaahteranlehtiä ja käpyjä, joita hän saa tunnustella ja ihastella ja muistan totta kai myös selostaa omia tekemisiäni ja eteen tulevia asioita. Kun koira käy kakalle, poimin pökäleet kuuliaisesti ja yhdessä lapsen kanssa toteamme, että koirakin käy kakalla, mutta ei potalla. Tästä meillä on kotona tuttu kirjakin, jota joskus hassutellen ihmettelemme. Lasta naurattaa ja hän saa anaalikehitysvaiheessaan positiivisen assosiaation pottaa kohtaan. Se on tärkeää.

Kotiin tultua laitan edellisenä iltana valmistamamme kasvissosekeiton lämpiämään. Haluaisin syventyä sanomalehteen, mutta nyt on lapsen laatuajan vuoro; olen sen hänelle velkaa jätettyäni hänet perheen ulkopuoliseen huostaan moneksi tunniksi. Siispä lehdet sivuun ja sormiruokailuun. Lapsi heittelee minua porkkananpaloilla, rakentavasti keskeytän hänet ja ilmaisen kiihtymättä, että ruoka ei ole heittämistä varten. Emmehän kuitenkaan ole mikään boheemi vapaan kasvatuksen perhe, joka ei tunnusta rajoja ollenkaan. Lapsi tarvitsee johdonmukaiset rajat, jotka ovat näkyvät ja toistuvuudessaan ennakoitavat. Näin hänen ei tarvitse aina ihmetellä, että saakohan tänään heittää porkkanan seinään, vaan nuo pienet aivot voivat keskittyä muiden haasteiden kohtaamiseen. Olen kaiken tämän lapselleni velkaa, minähän se hänet itsekkäästi maailmaan saatoin. Otan kuitenkin haasteen vastaan kuin vastuullinen aikuinen. Voi niitä raukkoja vanhempia, jotka eivät pysty asettamaan omia tarpeitaan sivuun. Heillä ei varmasti ole helppoa.

Rakas saapuu töistä ja ruokapöytään. Onnellinen perhe syö yhdessä. Sen jälkeen vielä leikimme rakentavia tilan hahmotusta ja kielellistä kehitystä tukevia leikkejä kunnes lapsi alkaa vienosti ilmaista väsymystä ja on kylvyn ja iltasadun aika. Tänään on minun vuoroni nukuttaa lapsi, sen teen kiitollisena rakkaimmistani. Jos vaimoni voi hetken viettää rauhallista aikaa yksin olohuoneessa, on se sijoitus meidän kaikkien yhteiseen elämään. Levännyt äiti on avain parempaan huomiseen.

Illan päätteeksi hieron vielä rakkaan vaimoni hartiat ja vetäydymme yöpuulle ennen kymmentä. Jokainen voi näet itse päättää mihin aikaan menee nukkumaan.

Huomion tarve

Sain sen Flow-kirjan loppuun. Nimi oli siis:

Flow : elämän virta : tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu / Mihaly Csikszentmihalyi ; [suomentanut Ritva Hellsten]

Hyvää settiä. Kannattaa tutustua.

Eräs mukavan osuva näkökulma kirjassa oli se, että monesti huomionkipeys ja läheisriippuvaisuus ovat tulosta ihmisen tarpeesta kontrolloida ympäristöään. Itse olen sellainen ihminen, että minulla on suuri tarve olla välillä huomion keskipisteenä ja saada ihmiset kuuntelemaan itseäni. Tai monesti se vain tuntuu tosi hyvältä, kun saa ihmisten huomion kiinnittymään itseensä. Ja silloin kun se ei ole mahdollista, kun olen esimerkiksi fyysisesti heidän huomionsa ulottumattomissa, tunnen oloni jotenkin irralliseksi, kuin olisin tyhjän päällä.

Haluanko siis kontrolloida ympäristöäni tuomalla itseni heidän huomiokenttäänsä? Ihan kiinnostava näkökulma. Sen tarkkailusta tulee vaan toisaalta hieman vainoharhainen olo, kun alkaa tarkastella, että mikä määrä omasta vuorovaikutuksesta pyrkii manipuloimaan ympäristöä. Tai eihän siihen kukaan tietoisesti pyri, mutta monesti keskustelussa saattaa luonnostaan ja tiedostamattaan ottaa hieman dominoivan roolin.

Herää vain kysymys, että missä määrin ihmisten esiintymisvietti on seurausta heidän tarpeestaan saada kontrolloida muiden huomiota. Opiskellessani laulua lauluopettajani sanoi, että todellisen laulajan kuuluu olla hieman itsekeskeinen ja ajatella, että kaikki kuulijat ovat esityshetkellä siellä häntä varten. Eli suuri diiva ruokkii omaa luontaista tarvettaan dominoida ympäristöään.

Mietin vain, että tätä tarvettahan ei esiinny kaikilla ihmisillä. Eli kaikki ihmiset eivät koe tarvetta hallita ympäristöään. Kai se on itseluottamuskysymys; joku ihminen luottaa saavansa läheistensä läsnäolon ja välittämisen myös olematta heidän huomionsa kohteena.

Liittyyköhän tämä johonkin lapsuuden epävarmuuteen, ettei ole vauvana saanut tarpeeksi huomiota? Omalla kohdallani tätä on vaikea uskoa, koska olen lapsena ollut lähes aina huomion keskipisteenä ja vetänyt omaa showta. Toisaalta huomionkipeys voi olla juuri sen huumaannuttavan tunteen varjopuoli, eli että olen jäänyt koukkuun siihen tunteeseen, että ne kaikki kuuntelevat juuri minua. Uusi addiktio.

Kaikki tietävät sen kliseen, kuinka vanha näyttelijä, laulaja tai taiteilija kuin syntyy uudestaan kun huomio kääntyy häneen. Karisma purskahtaa esiin, ja tämä suuri kyky täyttää huoneen valovoimaisella persoonallaan. Tiedostan tämän taipumuksen itsessäni. Se on kuin tiedostamaton reaktio, jossa vastaa haasteeseen. "Mä en pelkää huomiota. Mä näytän teille."

Mutta nautinko opettamisestakin vain sen takia, että saan aivopestä nuoria mieliä ja päättää mitä heidän huomiokentässään on? Minä ohjaan heidän avoimen vaikutusalttiina odottavat mielensä omaksumaan juuri niitä asioita, joita minä pidän olennaisena ja arvokkaana. Minä saan päättää minkä arvon annan itselleni heidän silmissään. Erään elokuvan sanoin: "Eager young minds of tomorrow." Haluaisitko sinä antaa minun päättää mitä sinun lapsesi uskoo?

Huomionkipeys on myös tietynlaista leikkiä. Ihmisen huomiota ei nimittäin saavuteta yhdentekevällä toiminnalla, vaan ihmisen kiinnostuksen herättäminen vaatii aina jotain erityistä. Laulaja tekee sen äänellään, draaman tulkitsija tekee sen eläytymisellään, muusikko tekee sen kokonaisvaltaisella keskittymisellään ja uppoutumisellaan.

Ihmisen huomion herättäminen ilman mitään erityistä kikkaa onkin sitten vaikeampi homma. Se vaatii juuri sitä karismaa. Se tarkoittaa itsensä oikeuttamista. "Koska minä olen tällainen persoona teidän kannattaa kuunnella minua."