Tapahtui keltaisessa huoneessa

Meille syntyi vajaa 9 kuukautta sitten pieni poika. Me olemme nyt 9 kk olleet vanhempia. Minä olen ollut 9 kk isä. Perheystävä sanoi, että vasta siinä vaiheessa omakuva itsestä vanhempana selkeästi muuttui, kun oma lapsi kutsuu itseä isäksi tai äidiksi. Silloin se kolahtaa, se on meillä vielä edessäpäin, vaikkakin luultavasti tämän vuoden puolella.

9 kuukauteen mahtuu vaikka kuinka monta eri vaihetta, joita en tässä rupea luettelemaan. Ne lukijoista, joita asia kiinnostaisi, ovat asiaan jo muutenkin perehtyneet. Mutta siihen tosiaan mahtuu monta erilaista lasta, koska esimerkiksi syöminen, nukkuminen ja liikkuminen ovat jatkuvassa muutoksessa ja siksi myös rytmit menevät säännöllisesti uusiksi.

Silloin ennen lasten hankintaa kirjoitin mikä oikeus ihmisellä on hankkia lapsia ja tehdä se päätös, että antaa toiselle ihmiselle elämän. Pidän sitä edelleen puhtaan itsekkäänä päätöksenä, koska siinä ei voi olla mitään perustelua lapsen puolelta; häntä ei ole vielä olemassa, häneen ei voi viitata. Lapsi on silloin vielä pelkkä idea ja heijastaa vanhemmaksi halajavan omia tarpeita.

Lapsen syntymisen jälkeen monet ovat kysyneet fiiliksiä ja olen sanonut, että on monta huonoa syytä haluta hankkia lapsi, mutta ainakin yksi validi ja paikkansa pitävä asia on se, että lapsi tuo ihmisestä esiin sellaisia asioita, joita ei muuten joutuisi koskaan kohtaamaan tai itsestään oppimaan. Oma lapsi tuo sivutuotteena näkyväksi kaikki ne omat heikkoudet, jotka mieluiten unohtaisi ja jotka pyrkii muissa sosiaalisissa tilanteissa pitämään täysin näkymättömissä, ettei kukaan vaan näe kuinka ruma/tyhmä/itsekäs minä oikeasti olen. Lapsi tuo ne kaikki näkyviin ja yksi hyvä syy hankkia lapsi on, jos tietoisesti haluaa oppia itsestään niitä asioita, joita ei voi muulla tavalla oppia.

Ei ole mikään kaunis tunne kokea väsymyksen sekaista raivoa ja halua vahingoittaa omaa viatonta ja puolustuskyvytöntä lasta, kun on totaalisen väsynyt, neuvoton ja epätietoinen toisen tarpeista. Onneksi vanhempien pinna yleensä kestää tai paremminkin venyy aivan uskomattomiin mittoihin, mutta onhan myös niitä tapauksia uutisoitu, joissa kuppi on lopulta mennyt nurin. Mutta vähemmässäkin määrin lapsi koulii vanhemmastaan esiin hyvin uudenlaisen version. Lapsi muuttaa minut.

Lapsesta ei myöskään saa koskaan lomaa. Itse olen kyllä ollut se äitiysloman aikana enemmän työssäkäyvä osapuoli, joten minä olen tosiaan voinut mennä töihin lepäämään ja saamaan muuta ajateltavaa, mutta totuus on, että niin tarvitseva on jokainen pieni lapsi, että jonkun on aina oltava läsnä. Olen pitänyt kyllä säännöllisesti viikon isyysjaksoja (isyysloma -käsite on lähinnä vittuilua), jotka ovat tehneet hyvää paitsi lapsen ja isän suhteelle, myös omalle käsitykselle vanhemmuudesta. Siitä lapsen tarvitsevuuden kohtaamisesta selviää kyllä, eikä itselläni ole siihen liittynyt epäuskoakaan, mutta huomaa kyllä myös, että se muokkaa ihmistä.

Ja niissä vaikeimmissa tilanteissa kuohahtavat näkyviin myös ne tilanteet, joissa itse pienenä lapsena ei tullut kohdatuksi tarpeineen. Muutaman kerran olen huomannut, että minulla on valta siirtää ne samanlaisina eteenpäin, tai tehdä tietoisesti jotain muuta, mikä on aikuisten oikeasti paljon vaikeampaa. Kaikkein helpointa on antaa niiden mallien rynnistää esiin ja toteuttaa kaikki kuten se toteutui silloin kauan sitten. Se on kuin toisinto tai uusinta. Juonta voi muuttaa jos haluaa, mutta se on VAIKEAA. Mutta silti hyvin kannattavaa, koskaan ei joudu katumaan sitä, että yritti.

Pojalla on täällä meidän pienessä kodissa oma huone. Se maalattiin auringon keltaiseksi jo muutama kuukausi ennen kuin koko poikaa oli olemassa edes pilkkeenä isän silmäkulmassa. Se on meidän mukavin huone, helppo hallita, miellyttävä lämpötilaltaan ja rauhallisessa nurkkauksessa. Sinne kun asettuu matolle makaamaan, voi muistaa miltä tuntui omassa leikkihuoneessa joskus puuhata ja sulkea ankea arkitodellisuus ulkopuolelle. Meidän pienelle pojalle ovat kaikki asiat vielä avoinna. Tuntuu hienolta lukea eläinkirjaa, koska eipä sitä tule arkitodellisuudessa muistaneeksi, että meidän metsissä on jotain niin jännittävää kuin siilejä ja oravia. Se on sitä puutarhurin elämänviisautta, että haltioituu niistä lähellä olevista ihmeistä. Kotieläintilat ovat kyllä ihan liian harvinaisia, minusta niitä voisi olla yksi joka kaupunginosassa. :)

Kasvattaminen on niin yksinkertaista, että se on vaikeaa. "Lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän sitä vanhemman näkökulmasta vähiten ansaitsisi." Sen on tässä jo 9 kk aikana huomannut, että jos jotain yrittää tehdä väkisin, on hävinnyt pelin jo kauan sitten. Ja voihan sen väkisin tehdä, mutta se voi taas jättää sellaisia jälkiä, joiden korjaaminen ei ole ihan yksinkertaista ja vaatii taas kaksinverroin enemmän energiaa kuin sen pinnan venyttäminen ja pieni pelisilmä heti ensimmäisellä kerralla. Tuon sisäistäminen pakottaa sellaiseen myönnytykseen, joka ainakin minulle on hieman luonnon vastaista. En ole tähän ikään mennessä muutoin oppinut tästä ällipäisyydestä irti, mutta toivon kyllä että nyt se saisi tapahtua. Tai ainakin lapsen kohdalla, saan kai sitä muuten olla yhtä alkeellinen kuin ennenkin.

Nyt poika nukkuu, se on yhtä juhlaa kun lapsi nukkuu. Ensimmäinen puoli vuotta sitä unta riitti komeasti ja olinkin välillä melkein pettynyt kuinka passiivinen voi vastasyntynyt olla, mutta sitten sitä saa mitä tilaa. Tällä hetkellä lapsi on hereillä ollessaan sosiaalisilta tarpeiltaan sikäli tinkimätön, että yksin ei viihdy kuin muutaman minuutin kerrallaan. Noh kyllähän sitä välillä koetellaan pidemmänkin aikaa, mutta jos lapsi saisi päättää, hän ei olisi koskaan yksin. Sitten siitä tarpeesta tehdään jonkinlainen kompromissi ja vanhempi on se joka maksaa erotuksen riittämättömyyden tunteena, ihan vain siksi, että jos kokoajan olisi lapsen kanssa, kämppä ei itse imuroisi itseään, ruoka ei itsestään hyppää kaapista lautaselle eikä koira vie itse itseään pissalle.

Meidän yhteinen kasvatusfilosofiamme on minun näkökulmastani tietoisuus mutta hysterian välttäminen. Rohkaistaan kokeilemaan ja asetetaan rajoja. Kielletään kun sen aika tulee, mutta ensisijaisesti yritetään suunnata huomiota. Kanavoidaan ja yritetään luoda tilaisuuksia tuoda kaikki tunteet näkyviksi.

Tavoitteitahan saa vanhemmalla olla vaikka millä mitalla, ei ole kielletty suuria ajattelemasta. :) Elämä sitten näyttää mitä todellisuus on.