Junalla tullut MAMU (=maaltamuuttanut)

Tämä kirjoitus saattaa nyt olla täysin tuulesta temmattu, mutta pakko se on silti kirjoittaa. Sosiologi on muuttanut kaupunkiin ja kuin voi odottaa, tarkkailu on alkanut.

Etsin jalansijoja Helsingissä. Kaikki on kätten ulottuvilla. Ihmiset hehkuttavat kuinka "Kalliossa on kaikki ja ihmisten paljous ja moninaisuus on niin ihanaa." Ja onhan se mukavaa, mutta samalla se tuntuu jotenkin absurdilta ja tehdyltä. "Jee, nyt me mennään kaikki kulmakuppilaan, koska on niin siistiä olla boheemi ja käydä akvaariokahvilassa näyttäytymässä." Eihän minua sinne kukaan pakota, itse menen.

Kaikki tulivat tänne, kun täällä saa olla niin hyvin oma itsensä. Mutta kyseenalaistaako kukaan sitä, että perustuuko tämä koko elämäntyyli johonkin kuplaan? Eilen sanailin siellä akvaariokuppilassa ystäville, että tuntuu, että näiden Kallion elämäntapaintiaanien keski-ikä on selkeästi muuta Suomea korkeampi. Onko niin, että mikäli kokee boheemiuden omaksi tilakseen, eikä halua keskiluokkaistua, niin ainoa keino on pysyä Kalliossa? Täällä kukaan ei välitä vaikka tennareissa ja verkkaritakissa käyskentelisi 65-vuotias ikiteini.

Kalliossa kukaan ei tuomitse, vaikka haluaisit elää koko elämäsi revitellen ja itseesi uppoutuen. Ja onhan se "elä ja anna elää" ihan hyväkin periaate. Lähinnä vaan mietin, että jättääkö se tilaa kriittisyydelle. Onko kukaan kysynyt, että onko boheemius rakentavaa? Minä en halua nyt ottaa millään lailla sitä kantaa, että olisin valtavirta elämäntyylin puolella boheemia elämäntyyliä vastaan, mutta kysymys täytyy saada tehdä.

No yhtä lailla ne kulutushysteerikot ovat sokeita oman elämäntyylinsä onttoudelle. Jotenkin täällä kaupungissa nämä ilmiöt ovat vain niin paljon selväpiirteisempiä ja selkeämmin havaittavissa.

Toinen asia mikä täällä Helsingissä mietityttää ovat paljasjalkaiset helsinkiläiset. Olen sitä monesti miettinyt, että mikä on se piilevä taustatekijä, joka erottaa kaupunkilaiset muusta Suomesta. Jokin stadissa kasvaneissa on syvästi erilaista. Se liittyy jotenkin siihen, mihin keskitytään ja mikä koetaan olennaiseksi. Joskus mietin, että kaupunkilaiset ovat lähtökohtaisesti vaativampia, tavoitteellisempia ja kärsimättömämpiä kuin muualta tulleet. Tuo ei kuitenkaan selitä sitä tiettyä etäisyyden ottamista.

Kaupunkisosiologiassa on läjäpäin teoriaa siitä kuinka yltäkylläinen sosiaalisuus välttämättä muokkaa sosiaalisuutta, ja asettaa "kohteliaan välinpitämättömyyden" vaatimuksen. Annetaan tilaa ja keskitytään omaan elämään "ihan kohteliaisuudesta." Ihmisen huomiokyky ja henkilökohtaisen kohtaamisen kyky ovat kuulemma rajallisia. Enpä tiedä. Minä kun olen junallatullut, niin minä katson silmiin jokaista ohikulkijaa ja pyrin laulamaan ja hymyilemään muiden henkilökohtaisesta tilasta huolimatta. Saa nähdä koska minut pistetään ruotuun ja väkivalloin talon tavoille.

Minua puhuttelee habituaation ja sensitaation käsitepari. Habituaatio tarkoittaa sitä, että ihminen sopeuttaa automaattisesti aistinsa vallitsevaan ympäristöön. Sensitaatio taasen tarkoittaa, sitä, että ihmisen aistit herkistyvät ja huomio suuntautuu merkityksellisiin ärsykkeisiin. Habituaatio on sopeutumista sensitaatiota kehittämällä.

Suomeksi sanottuna; kun minä kävelen tuolla junallatulleena ihmispaljoudessa, niin aistini tottakai ajan kanssa sopeutuvat ja oppivat "suodattamaan" tuota ihmisvilinää eikä se jossain vaiheessa enää "satu silmään." Sen sijaan aistini alkavat herkistyä niille asioille, jotka tässä ympäristössä ovat avainasioita. Huomio suuntautuu uudelleen ja sen sopeutumisen jälkeen pienemmässä paikassa käyminen on taas habituaation paikka, kun ei osaa suhtautua siihen ihmisten välittömyyteen.

Mietin vain, että onko täällä syntyneiden ja kasvaneiden ihmisten habituaatio ollut hyvin erilainen kuin itselläni. Eilen puhuimme baarissa, kuinka on todettu, että jos sikiö altistuu raskausaikana tasaisesti melulle, niin melutaso ei myöhemmällä iällä aiheuta minkäänlaista stressitason nousua. Tämähän on selkeä habituaatio. Huomion ohjaaminen tiettyihin asioihin ei kuitenkaan selitä sitä tiettyä olemuksellista seikkaa helsinkiläisyydestä. Se jokin synnyttää minussa tunteen, että toinen on laskelmoiva ja antaa kyllä minun paljastaa itseni, mutta itsensä hän pitää jatkuvasti ohuen verhon takana. Ikäänkuin se olisi pelkoa; opittua pelkoa.

Kaverini yritti eilen baarissa selittää omaa teoriaansa, että kaupunkilaisuuteen liittyy selkeä tilan ottaminen ja omasta ilmaisunvapaudesta huolehtiminen. On olemassa yhteistä tilaa, jota kukin saa kyllä vuorollaan hyödyntää kunhan selkein elein ilmaisee aikeensa. Tämä tilan ottamisen asenne saattaa näyttää kaupunkilaiset hieman tylyiltä niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole joutuneet huomiosta tappelemaan.

Noin sanottuna se kuulostaa siltä, kuin kaupungissa syntynyt ja ikänsä asunut, olisi sielultaan ressukka, ikäänkuin jäänyt ilman äidin huomiota ja hänen täytyy siksi kamppailla ja korostaa itseään. Siellä missä minä olen kasvanut, tilaa ja huomiota riitti kyllä kaikille. Siellä ei vallinnut siinä mielessä ainakaan niin vahvasti mikään vahvimman ja filmaattisimman laki.

Oma teoriani kaupunkilaisten etäisyydestä, on selkeämpi sosiaalisten koodien tiedostaminen ja hyödyntäminen. Koska elämä on läpeensä sosiaalista ja kaikki toiminta on tuon sosiaalisuuden kentän hyödyntämistä, niin ihmisille kehittyy selkeä sosiaalisten koodien ja hyötyperiaatteen tiedostaminen, joka ohjaa myös heittäytymistä tilanteisiin. Tämä laskelmoiva asennoituminen on ihmisestä riippuen voimakkaampi tai heikompi, mutta en usko, että kaupunkiyhteisössä kasvanut ja ikänsä elänyt, voi siitä koskaan kokonaan vapautua.

Tämä on tullut esille esimerkiksi siten, että kun minä monesti toimin kaikkia mahdollisia sosiaalisia odotuksia vastoin, niin tämä on synnyttänyt helsinkiläisissä kavereissa sellaisen epäuskoisen huvituksen, kuin he pitäisivät minua naiivina ja hieman höppänänä, kun en osaa "pitää huolta oikeuksistani ja eduistani." Heidän mielestään se on omanarvontunnon vastaista. Kaupunkilaisuuteen kuuluu hyvin vahva omanarvontunto, muuten jää jalkoihin. "Minulla on oikeus panostaa itseeni." City-yksilöllisyyttä.

Mitä mieltä?