Ystävyyden aakkoset

Täällä ollaan. Kamat suhteellisesti paikoillaan ja lähikauppa löytynyt.

Ensin teki mieli vain istua monta tuntia ja totutella ajatukseen. Odottaa, että tajuaa jonkin muuttuneen. Tietty paikka siirtyi. Se on tästä lähtien täällä. Tukikohta. Siitä tulee ehkä ajan kanssa koti. Toivottavasti. On aivan älyttömästi asioita, jotka pitäisi hoitaa. Fiilis on kuin Miljoonasateen biisissä 506 Ikkunaa. No kaikki aikanaan.

Kävelin viime yönä baarista Linnunlaulun kautta kotiin ja kuuntelin kun kaksi satakieltä pauhasi Töölönlahden rannassa. Aivan uskomattoman voimakas ääni niin pienessä eläimessä. Teki mieli soittaa kaikki kaverit läpi ja pistää kaiutin päälle, että hekin kuulisivat. Kello oli kuitenkin neljä aamulla, luovuin ajatuksesta. Se oli kuitenkin se paras Helsinki, jonka perässä tänne tultiin.

Jotenkin olo on kuitenkin orpo. Olen tässä eilisen ja tämänpäivän aikana tunnistanut saman kaavan, jolla olen aiemmin toiminut ja sulkenut itseni yksinäisyyteen. Se on tietynlainen coping-mekanismi, kun kynnys sosiaalisuuten kasvaa, eikä meinaa uskaltaa rakentaa tai ennemminkin ottaa käyttöön suhteita läheisiin. On niin helppoa jäädä kotiin ja kääntyä sisäänpäin.

Aiemmasta poiketen olen nyt kuitenkin tietoisesti yrittänyt soittaa säännöllisesti ihmisille, ettei se irrallisuuden melankolia pääsisi iskemään. Baby steps. Pitää tehdä lista asioista, jotka hoitaa seuraavaksi ja keskittyä kaikkein pienimpiin asioihin. Näinhän minä olen täällä blogissakin kirjoittanut. :) Ennen lähtöä Jyväskylästä hieman jännitin sitä yksinjäämisen riskiä ja tein listan ihmisistä, jotka täällä odottavat. Hyvä lista. :)

Vuosi sitten kesällä muutin Tukholmaan ja kirjoitin tänne kuinka rutiinien katoaminen ja uuden ympäristön tuomat haasteet esittävät ihmisen elämän suhteellisuuden ja korvattavuuden. Loppujen lopuksi pysyviä asioita on elämässä hyvin vähän. Paikat vaihtuvat, elämänsisällöt muuttuvat. Mille pohjalle elämä sitten aina rakennetaan?

Ollessani lukioharjoittelussa eräs 17-vuotias poika sanoi, että hän haluaa elämänsä olevan tulevaisuudessa mahdollisimman riippumatonta, liikkuvaa ja vaihtelevaa, mutta että ammatillinen osaaminen olisi se elämän pysyvä ulottuvuus, jonka päälle hän voisi liikkuvan elämäntyylinsä rakentaa. Hän halusi matkustaa ympäri mailmaa, ilman sitoumuksia, eikä osannut kuvitella perustavansa perhettä. Olen samaa mieltä, että vaikka kuinka riippumatonta haluaisi elämän olevan, niin siinä on pakko olla jokin pysyvä ulottuvuus, peruskallio, joka ei heilu eikä horju.

Individualismin aikana ihmiset tukevat itseensä. Minä ajattelin joskus, että olen itse oma peruskallioni. Ajattelin, että moni asia voi elämässä mennä, mutta itse itseäni en koskaan petä, jätä pulaan. Ehkä se on jonkinlainen itseluottamuksen muoto, mutta aika rankka ajattelutapa. Mutta siinä tosiaan toteutuu se individualismi perusajatus. Yksilö on yksin itsensä kanssa ja voimansa hän saa itsensä toteuttamisesta; itseluottamuksensa omasta erinomaisuudestaan ja vahvuuksistaan. Aiemmassa postauksessa avauduin siitä kun itseluottamus menee överiksi ja kokee haluavansa yksin muuttaa koko maailman.

Ihmiselle tekee kuitenkin hyvää tukea johonkin muuhun kuin itseensä. Oma itse on häilyvä ja se on vähän sama kuin yrittäisi kävellä puujaloilla, mutta jalkoja olisi vain yksi. Tuki on tulitikkuaskin kokoisella pläntillä ja herkkä häiriöille. Yksi pieni tuulenpuuska kaataa koko roskan.

Uskovaiset hakevat tukea Jumalastaan. On helppoa elää kun tuntee, että aina on itseä suurempi tuki saatavilla. "Sinuun käsiisi minä annan itseni."

Minun katsomukseni ja hengellisyyteni on sitä rakkauden ylistämistä ja siksi on luontevaa myöntää, että minun peruskallioni ovat toiset ihmiset. Ilman ystäviä ja muita läheisiä minä en olisi mitään. Kyllähän sen on käytännössä nähnyt, että yksin on mahdollista elää ja pysyy kyllä elossa, mutta onko se elämisen arvoista, sitä voi kysyä.

Mikä on sinun peruskalliosi?