Kenet päästät pääsi sisään?

Jättäydyn jälleen aktiivisesti oppositioon. Totuttelen ensimmäisiä päiviä virastoelämään ja teen havaintoja. Vallitseva tunnetila on hieman ristiriitainen, niin kuin se on tietysti suurimman osan aikaa muutenkin.

Perehdytykseen kuuluu erilaista ainesta; visioita, strategioita ja hankesuunnitelmia. Minä kun luen monia noista papereista aika kriittisellä silmällä, niin teen elämästäni taas vaikeampaa; sattuu heikosti perusteltuja ja kehittämättömiä ideoita silmään.

Päässä jyskyttää kokoajan kysymys, että miten tämä ja tämä ajatus palvelee sitä mikä on olennaista? Miten tämä auttaa ketään hahmottamaan kokonaiskuvaa ja vapautumaan turhan orjuuttavasta työnteosta?

Työelämän lait ovat olemassa. Ovatko ne kuitenkaan kyseenalaistamattomia? Kukaan ei tule minulle kertomaan mitä minä pidän olennaisena tai hyvänä elämänä. Tässä ensimmäisten päivien aikana se on monesti ollut pinnalla; Mieti kuinka paljon tästä hypetyksestä haluat omaksua...

Kriittisyys ei ole aina ollut vahvimpia ominaisuuksiani. Kun menin armeijaan, niin annoin systeemin mennä suoraan tallipäällikölle asti ja siitä nöyrästä, laitostuneesta ja konemaisesta ajattelutavasta vapautuminen vei sen jälkeen aikaa. Minä menin iloisesti rattaaksi koneistoon, enkä kysynyt keneltäkään, että mitä tämä kaikki palvelee? Tokko harva kantahenkilökunnastakaan armeijassa olisi minulle osannut vastata. Heidän oma työhön asennoitumisensa oli sitä luokkaa, että he tottelevat käskyjä.

Virastossa on toisin; täällä on oma ajattelu sallittua, mutta silti joistakin ihmisistä tulee sellainen olo, että oletkos sinä koskaan miettinyt mikä tässä elämässä on olennaista. Oletko sinä koskaan miettinyt mitä sinä palvelet, kun pyörität itseäsi valtavan tehokkaasti, mutta samalla sokeasti? Minusta paras stressinehkäisymenetelmä on kriittinen tiedostaminen ja olennaisen kirkastaminen. Silloin voi huomata ongelmien ja haasteiden pienuuden.

Toisaalta tässä myös korostuu tavoitteiden määrittely. Ihminen on monesti perusluonteeltaan nöyrä ja ne harvat, jotka asettuvat johtaviin asemiin saavat päätettäväkseen monen ihmisen suuntautumisesta. Ja viisaat johtajat taitavat olla aika harvassa. On kaikkein vahingollisinta kun johtaja on lyhytnäköinen, mutta samalla täynnä tarmoa ja karismaa. Hän saa alaiset puolelleen ja hurmokseen, kuitenkaan koskaan perustelematta mitä rakentavaa tavoitetta toiminta tosiasiassa vie eteenpäin. Kunpa johtajat saisivat viisautta.

Olen tässä kuluneen viikon aikana pyöritellyt kokemuksellisen katsomuksen käsitettä, mikä tarkoittaisi sitä, että ihminen tekee omasta kokemuksestaan ja sen erittelemisestä itselleen auktoriteetin. Ihmisen kokemuksellisuus: omat tuntemukset, aikomukset ja ajatukset, toimivat valtavan vahvana tiedonlähteenä, mutta monesti ne sivuutetaan ulkoapäin tulevien odotusten paineessa. Sitten puhutaan pysähtymisen kokemuksesta, kun ihminen harvoin pysähtyy ja tajuaa, havahtuu. Sen ei pitäisi olla poikkeus suorittamisen joukossa, vaan suorittamisen pitäisi olla valitettava poikkeus tiedostamisen joukossa.

Jos johtajakin saisi tiedostamisen seurauksena vahvoja ykseyden kokemuksia päivittäin se vaikuttaisi toimintakulttuuriin välittömästi. Ykseyden kokemuksella tarkoitan nyt tässä sitä, että ihminen näkee väläyksenä maailman harmonian ja sen sisäisen logiikan. Sellaisen kokemuksen jälkeen on täysin mahdotonta keskittyä orjalliseen, välineelliseen työn suorittamiseen, siinä ei vain olisi mitään järkeä. Sen sijaan työn teosta tulisi kokonaiskuvaa palvelevaa. Jokainen pienikin teko liittyisi aina suurempaan kokonaisuuteen ja se näyttäisi omat teot oikeassa kontekstissa.

Yliopistolla työhyvinvoinnin luennolla luennoitsija puhui siitä, että terveys on suhteellisuuden tajua. "Mikään ei ole elämää suurempaa." Hyvät johtajatkin tuntuvat olevan niitä, joilla on suhteellisuudentaju tullut äidinmaidossa. Heidän maalaisjärkensä rauhoittaa tilannetta ja viestii alaisille, että ei tässä ole mitään hätää.

Tiedostaminen ja olennaisen mielessä pitäminen on kuitenkin opittava taito myös niille, joille se ei tule luonnostaan. Ihmisen on mahdollista kehittää omaa havainnointiaan ja kasvaa ymmärtämään, että työteko ei saa koskaan nousta itseisarvon asemaan. Joka hetki on mahdollista ja myös tarpeellista tietää taustalla vaikuttava ajatus, jota yritetään edistää. Muutoin työ muuttuu sokeaksi suorittamiseksi.