Ei saa jäädä tuleen makaamaan!

Aamun hesarissa avattiin tuoreen kouluterveyskyselyn tuloksia ja miten koululaisten ja lukiolaisten koettu työmäärä vaikuttaa heidän jaksamiseensa.

Elämme kiivaan elämän aikaa. Tai sanotaan näin, että siihen se helposti kääntyy, jos ei luonnostaan ole vahvasti leppoisa ihminen ja erikseen tavoittele suhteellisuudentajuista, suoritusvapaata elämää. :)

Aikamme tavoitteellisuuden kiistaton symboli on tässä:

Palautusjuomapullo. (pieni piilomainos Fast:in tuotteista) Kuntosalilla näkee kuinka me rehkimme kirjaimellisesti niska limassa ja tiukan tavoitteellisen ja myös dokumentoidun treenin päälle ryystetään hera-protskut suoraan pullosta. Ja sitten kiireesti suihkun kautta uusiin koitoksiin kuten tavoitteelliseen sosiaaliseen vapaa-aikaan.

Maija-Riitta Ollila sanoi esitelmässään Educa-messuilla 2011, että tässä ajassa ja työelämän paineessa tarvitaan ennenkuulumaton määrä rentoutta, joka toimii vastapainona tiiviille työn tekemiselle. Ilman palautumista kuormitus vinoutuu ja levy jää helposti pyörimään. Ihmisistä otetaan niin sanotusti mehut irti ja jokainen yksilö on siksi oman toimintakykynsä vartija.

Tuo otsikkoni Ei saa jäädä tuleen makaamaan, viittaa siihen, että nykyisessä muutoksen maailmassa vahvistuu tietty epämukavuusalueen pakko. On pakko nousta turpeesta ylös ja mennä suon yli niin että heilahtaa. Epämukavuusalueella toimiminen on tuskin koskaan ollut mitenkään vapaaehtoista vaan ihmisellä on aina ollut tarve ja pakkokin oppia asioita, mutta epämukavuusalueella käyminen on aina ollut hetkellinen tila kun nykyään johtajuudessa korostetaan epämukavuusalueella pysymistä mittarina työntekijän motivaatiosta ja sitoutumisesta organisaation tavoitteisiin.

Nykyisen työelämän vaatimus näyttää olevan itsensä ylittäminen, tasainen epämukavuusalueella pysyminen ja halu pyrkiä jatkuvasti eteenpäin, jatkuvan kehittämisen kierre. Yritykset hakevat etumatkaa ja tuntuu, että korkean vaativuustason asiantuntijatehtävien rekrytointikriteereissä haetaan juuri niitä yksilöitä, jotka pursuavat olemassa olevaa käytäntöä haastavia ideoita ja ratsastavat suvereenisti turbulenssin aallonharjalla. Sellaisia yksilöitä on toki olemassa, heistä kirjoitin täälläkin. Se orientaatio itsensäylittämisen tavoitteluun voi olla rakentavaa ja perusteltua, mutta se saattaa myös toisinaan olla sokeaa.

Teemme jo lukiossa lukiolaisten kanssa hyvinvointisuunnitelman, jossa jokainen opiskelija opettelee tunnistamaan sopimatonta kuormitusta ja miten siihen pitää reagoida. Silloin käytämme koulutyön kuormituksesta jaottelua:

Liian paljon! Läksyjä ja muuta koulutyötä on jatkuvasti liikaa, jatkuva kiire.
Liian vähän! Pyöritellään peukaloita, turhauttaa.
Liian vaikeaa; tuntuu ettei hallitse tehtävien suorittamista.
Liian helppoa; ei koe kehittyvänsä opiskelun kautta, ei tule itseä haastavia tehtäviä.

Olennaista nuorten kohdalla on kuitenkin se, että he ymmärtävät että sopimattomaan kuormitukseen on välttämätöntä reagoida kun merkkejä alkaa huomata. Nuorilla ei ole aikaisempaa kokemusta siitä mitä työmäärän lisääntyminen ja tehtävien vaativuustason lisääntyminen saavat itsessä aikaan. Siksi mopo karkaa heillä helpommin käsistä. Moni palaa loppuun jo lukiossa. Vääristyneen itsekontrollin oireita ovat syömishäiriöt ja klassinen paniikki burn out. Sen jälkeen sitten keräillään levähtänyttä tilannetta kasaan ja koitetaan havaita missä meni pieleen.

Juttelemme nuorten kanssa myös palautumisesta ja mitä vapaa-ajalla olisi syytä tapahtua, että koko elämä ei olisi opiskelua. Käytän tällaista nelikenttää,

jossa arkipäivän toiminta kuten työ määrittelee sen millaista toimintaa olisi hyvä harrastaa vapaa-ajalla. Esimerkiksi lukio-opiskelu on vahvasti teoreettista ja itsenäistä toimintaa ja siitä palautumiseen parasta lääkettä tarjoaa jokin toiminta, jossa tehdään yhdessä konkreettisia asioita toisten ihmisten kanssa esimerkiksi pelataan jalkapalloa.

Jos taas kyseessä olisi roska-auton kuljettaja, joka tekee itsenäistä käytännönläheistä ja suorittavaa työtä, hänelle parasta palautumista olisi esimerkiksi lukupiiri, missä ollaan porukalla abstraktien kokonaisuuksien ja mielen haastamisen äärellä. Nykypäivän tietotyöläiset ovat jatkuvasti kasvava työelämän joukko, jonka palautuminen vaatii samoja ulottuvuuksia kuin lukiolaisten palautuminen. Yhteisöllisyyttä konkreettisten asioiden äärellä. Se että kaikki roikkuvat koneella ilta toisensa jälkeen on huonointa mahdollista palautumista työpäivästä, jonka aikana ei muuta tehdäkään.

Tuntuu, että myös vapaa-ajan toimintaa valitessa ihmiseltä vaaditaan epämukavuusalueelle astumista, koska monesti on helppoa toimia vapaa-ajalla samalla tontilla, jolla toiminta tapahtuu myös työpäivän aikana. Jos ei arkipäivän toiminta tue yhtään yhteisöllistä yhdessä tekemistä ja itsensä ulkopuolelle suuntautumista, siihen voi olla vaikea heittäytyä myöskään vapaa-ajalla. Ja jos ei työkseen tee mieltään rasittavaa luovaa toimintaa, se voi tuntua vieraalta myös vapaa-ajalla. Tällöin ihmisen kokemusmaailma vääjäämättä kaventuu ja työ voi saada liian ison roolin yksilön elämässä.

Tietotyöläisille voi sanoa, että konkreettisten asioiden parissa tapahtuva yhteisöllinen toiminta on henkireikä, jota ei kannata unohtaa. On se sitten jotakin uusyhteisöllistä kerrostalon pihan haravointia tai joukkueurheilua, jotain sellaista me tarvitsemme.