Otin viikonloppuna osaa keskusteluun, jossa sanoin, että: ”Hipaisunäytön käyttäminen peukalolla on aivojen kannalta kehittävämpää kuin muiden sormien käyttäminen!” Mielipiteeni perustui kuulopuheeseen, ei tietoa lähteestä tai sen uskottavuudesta. Kukaan läsnäolojoista ei kuitenkaan vaatinut minua tilille tästä selkeästi ontuvasta ja perusteluita kaipaavasta teesistä vaan siitä kehittyi ihan avara keskustelu siitä mikä voisi olla selitys tällaiselle näkökulmalle, jolle en osannut esittää kunnon perusteluja. Olin hieman yllättynyt, että minua ei seivästetty tämän ilmeisen riskialttiin heittoni takia.
Monessa muussa yhteydessä esittämääni teesiin ei olisi suhtauduttu niin armollisesti vaan minut olisi ehkä leimattu huonoksi argumentoijaksi, pinnalliseksi kuulopuheiden uskojaksi tai mikä pahinta: POPULISTIKSI, kun uskalsin vielä levittää tällaista höpö höpö-propagandaa. Olen iloinen, että julkisessa keskustelussa, jossa käsitellään miljoonien ihmisten elämään vaikuttavia asioita, lakiesityksiä tai objektiivisten (subjektiivisten) ihmisoikeuksien kenttää sivuavia kysymyksiä, vaaditaan kunnon näytöt ja statistiikkakin kahlataan vielä tiukalla kammalla, ettei graafeja ole vain tehty tarkoitushakuisesti vääristämällä mittakaavoja tai valitsemalla vakioimattomia tuloksia.
Pöytäkeskusteluissa toivoisin kuitenkin sitä joustavampaa keskustelukulttuuria, jossa on varaa ja myös lupa esittää mutufiiliksiä, kuulopuheita ja sellaista ja sitten voidaan käydä tarkentamaan leppoisassa hengessä näitä ilmeisen ontuvia näkökulmia. Tähän on kuitenkin monesti hieman vaikea päästä, koska ihmiset ovat hyvin varovaisia ottamaan kantaa. Populismiin luisumisen pelossa ihmiset ovat luisuneet harmauteen ja tahmeuteen ilmaisussaan. Aina pelätään, että yhtäkkiä jostakin ilmestyy ihminen tai vielä pahempaa ASIANTUNTIJA, joka tulee kumoamaan minun juuri esittämäni argumentin. Hän kertoo kaikelle kansalle, että: ”Tämä ihminen meni puhumaan asiasta, josta hän ei ollut opiskellut edes lyhyttä sivuainetta yliopistossa!”
Kyllä ihmisellä saa olla mielipide myös sellaisista asioista, joita hän ei käsittele elääkseen. SITÄ KUTSUTAAN KESKUSTELUKSI ja keskustelun idea ja tarkoitus on lisätä molempien osapuolten käsitystä samaan asiaan liittyvistä erilaisista näkökulmista. Hyvä esimerkki on nyt uutisoitu jälki-istunto koulun käytäntönä, josta jokaisella kadunmiehellä on mielipide. Vaikka minä olen koulussa töissä, niin en silti vedä tällaisessa keskustelussa ensimmäiseksi esiin mitään numerodataa kurinpitotoimien tehokkuudesta lasten alistamisessa, vaan keskustelen asiasta mielelläni samalla tasolla kuunnellen hyvin poikkeavia näkemyksiä ja kertoen sitten oman kokemukseni ja lukemani perusteella oman kantani. Se monesti eroaa selkeästi keskustelun toisten osapuolien näkemyksistä, mutta se on ihan OK.
Kun henkilö toteaa tasa-arvoisen avioliitto-oikeuden vastaisessa mielenosoituksessa, että ”Kyllähän Jumala on rakkaus, mutta ei sekään nyt kaikkea hyväksy!” hän ottaa kantaa. Perusteluksi riittää oma kokemus ja siitä lähdetään liikkeelle. Me kuitenkin koemme myötähäpeää kuullessamme ontuvia ja helposti tyhjäksi osoitettavia perusteluita. Me koemme myös turhautumista ja jopa vihaa jos toisen ihmisen logiikka ei seuraakaan omaamme. Mutta juuri siksi on tärkeää käydä keskusteluun. Jos emme antaudu keskusteluun, alennumme toisen ihmisen kohdalla emmekä suostu uskomaan, että hän olisi keskustelun arvoinen. Kuitenkin vasta keskustelu osoittaa toisen ihmisen kyvyn kuunnella eriäviä näkökulmia ja onko hänellä halua tarkistaa omaa näkemystään asioista.
Kaikkein raskainta on kuitenkin keskustella sellaisen ihmisen kanssa, jolla on hyvin vahva tiedonnälkä, tehokkaat tavat saavuttaa tietoa ja häntä myös ärsyttävät muiden ihmisten kehnot mutu-perustelut. Tämä tulee monesti esille keskustelussa jyrkkänäkin jyräämisenä tilanteissa, joissa toinen tuo vaillinaiset tietonsa päivänvaloon. Tuloksena on juuri köyhtyvä keskustelu, jossa jyräävät vain todistetusti validit, akateemiset lähteet. Jos n (otannan koko) ei vakuuta, älä vaivaudu.
Roman Schatz joskus kuvasi oivasti erilaisten kulttuurien malleja vuorovaikutuksesta ja keskustelusta. Hän esitti vertauksen, että saksalainen kulttuuri on hieman kuin ping pongia, jossa Goethen opettamina saksalaiset tarkentavat aina toisen puolen näkökulmaa ja syntyy vastavuoroinen pallottelu ajatuksilla.
Välimeren keskustelukulttuuria hän kuvasi rugbyksi, jossa pallo heitetään kentälle ja kaikki ryntäävät sen päälle suureksi kasaksi, eikä kukaan oikein tiedä missä pallo edes on.
Suomalaista keskustelukulttuuria Schatz kuvasi keilaamiseksi. Yksilölaji, jossa vieritetään jumalattoman raskasta palloa, jonka tarkoituksena on murskata kaikki eteen sattuvat keilat ja tyhjentää pöytä. Eli: ”Kun minä sanon oman kommenttini, tarkoitus on, että tästä asiasta ei kenelläkään toisella voi olla enää yhtään mitään sanottavaa, IKINÄ.”
Jos Suomessa sanoo jotain, kannattaa olla patteri argumentaation perusteluita valmiina. Meillä valtaa alaa empiiristen faktojen diktatuuri. Jos ei ole esittää tilastotietoa oman näkökulman tueksi, on parempi pitää suunsa visusti kiinni. Siinä kuitenkin luotetaan määrälliseen tietoon vaikka myös akateemisessa tutkimuksessa käytetään paljon laadullista tietoa kuten yksilöiden kokemuksia, kuvaavia tyypittelyitä ja dataa hyödynnetään myös siten, että yksittäistapaus kertoo jotakin todellisuudesta. Se ei anna yleistyksen mahdollisuutta mutta se kertoo silti todellisuudesta. Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan kokemukseensa ja omaan näkökulmaansa.
Julkisen keskustelun agrumentointi on asia erikseen, mutta sielläkin virheiden pelko sulkee suita. Taneli Hiekka kirjoitti hiljan HS:ssa kolumnin suomalaisen julkisen keskustelun köyhtymisestä. Hänen mukaansa suomalaiset poliitikot sulkevat järjestäen suunsa saavuttaessaan vastuuaseman. Jos et tiedä jotakin 100 % varmasti, on parempi kierrellä ja olla esittämättä mitään selkeää. Tämän takia mediakin pursuaa mitään sanomatonta muminaa, josta kansa ei saa mitään otetta ja siksi vieraantuu salamyhkäisestä ja suhmuroivasta systeemistä. KERTOKAA NIIN KUIN ASIA ON. Sitä osataan arvostaa ja suomalainen kulttuuri arvostaa kuitenkin edelleen lahjomattomuutta ja kirkkautta.
Alkuperäisen peukalon käyttämisen hipaisunäytöillä-argumenttini tueksi en löytänyt mitään sähköistä lähdettä, ainoastaan artikkelin, jonka mukaan kosketusnäytön käyttäminen peukalolla lisää merkittävästi jännetuppitulehduksen riskiä. :) Argumentti sekin.
Tekoäly tiedostamattoman simulaationa
1 day ago
3 comments:
Minulla on hyvin kahtalainen suhtautuminen tähän kirjoitukseen; tämä johtuu osittain siitä, että kirjoitat oikeastaan kahdesta eri asiasta.
1) Keskustelu, jossa molemmat osapuolet pallottelevat vähän puolivalmiitakin ajatuksia keskenään, on ehkä viihdyttävintä keskustelua. Tästä olen samaa mieltä kanssasi. Vertasit keskustelua ping-pongiin, mutta vertaus hieman ontuu, sillä pöytätenniksessä pelaajat ovat vastakkain ja toinen voittaa. Hyvässä keskustelussa voidaan olla vahvasti erimielisiä, mutta lopuksi molemmat hieman siirtävät omia näkökulmiaan eivätkä yritä "voittaa" toista.
2) Toisaalta kirjoitit siitä, että kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseensä ja ylistit mutu-keskusteluja. Tästä puolestaan olen aika vahvasti eri mieltä. Jotkut näkökulmat ovat oikeasti parempia kuin toiset. Professori Robin Hanson on todennut: "Topics where most of us can contribute relevant information may be good topics for discussions, and not just lectures.
But never forget that on any question about the way things are (or should be), and in any information situation, there is always a best estimate. You are only entitled to your best honest effort to find that best estimate; anything else is a lie."
Jatkaakseni ping-pong-vertausta: jos toinen osapuoli koko ajan väittää saaneensa pisteen vaikka olisi lyönyt ohi tai haluaa muuttaa sääntöjä sellaisiksi, ettei hän voi hävitä, ei koko pelissä ole mitään järkeä. Mutuilua käytetään turhan usein keskustelun tappajana. On todella rasittavaa keskustella ihmisten kanssa, jotka päätyvät toteamaan kaikkiin erimielisyyksiin: "Tuo on vain sinun mielipiteesi."
Lisäksi mutun ylistäminen vahvistaa sellaista maailmankuvaa, jossa asiantuntijoita ei tarvitse kuunnella. Tämä maailmankuva johtaa pahimmillaan esimerkiksi siihen, etteivät ihmiset rokota lapsiaan jne. Sanot kyllä, että ns. vakavissa asioissa pitäisi kuunnella asiantuntijoita, mutta minä en välttämättä usko, että ihmiset osaavat ajatella noin selkeissä lokeroissa. Päinvastoin mm. Daniel Kahnemann on useissa kokeissa huomannut, että ihmiset ajattelevat hyvin nopeasti, pitävät viimeksi kuulemaansa kaikkein olennaisimpana tietona ja uskovat usein kuulemansa asiat, tuli tieto sitten asiantuntijoilta tai satunnaisilta tyypeiltä (Kahnemann, D: Ajattelu, nopeasti ja hitaasti. Terra Cognita 2012). On lähes varmaa, että joku viikonlopun keskustelun jälkeen muistaa vielä, että kosketusnäyttö on hyvä siksi, että se aktivoi peukalot, ja näin väärä tieto leviää taas.
3) Toisaalta osittain tunnut kirjoittavan samasta kuin Scott Alexander tekstissään "The Phatic and the Anti-Inductive": "I remember talking to people, panicking because I couldn’t think of any way to make the conversation unusually entertaining or enlightening, and feeling like I had been a failure for responding to the boring-weather-related question with a boring-weather-related answer. "
Ja olen tavallaan samaa mieltä siitä, että jos keskustelun vaatimustaso on tarpeettoman korkealla, ei keskustelu välttämättä saavuta tarkoitustaan hauskana ajanvietteenä. Mutta minä ja muut anti-induktiiviset ihmiset emme nauti, jos keskustelu vain pyörii fiilispohjalla: jos keskustelussa ei tule oikeasti uusia, hyvin perusteltuja mielipiteitä, on se minusta parhaimmillaankin ajanhaaskausta. Eli tunnistan osittain itseni kuvauksestasi: "Kaikkein raskainta on kuitenkin keskustella sellaisen ihmisen kanssa, jolla on hyvin vahva tiedonnälkä, tehokkaat tavat saavuttaa tietoa ja häntä myös ärsyttävät muiden ihmisten kehnot mutu-perustelut." Tässä ehkä vain törmäävät erilaiset keskustelukulttuurit.
Hyviä pointteja. Olen ehtottoman samaa mieltä, että keskustelu on yhteinen asia ja vastakkaisuus on juuri se kilpailuasetelma, joka ei palvele tarkoitusta.
Keskusteluja on monentasoisia ja kyllä myönnän, että tunnistan itsessänikin sen syvien vesien kaipuun, joissa kontekstia on paljon ja valistuneet näkökulmat kohtaavat. Sellaista on myös mukava ihan vaan kuunnella, esimerkiksi aamu-tv toimii itselleni parhaimmillaan tällaisena ulottuvuutena kun liikutaan asioissa, joista ei itsellä ole mitään tietoa ja silti haluaa mielellään kuulla vastakkaisia näkökulmia.
Minusta kuitenkin tärkeämpää kuin se, että saadaan levitettyä totuutta, on se että saadaan kaikki lähtemään yhdessä mukaan jahtaamaan totuutta. Ehkä kirjoitukseni olisi voinut selkeämmin tuoda esiin sitä tavoitetta, että kynnys keskusteluun lähtemiseen olisi mahdollisimman matala.
Kovat faktat voi tuoda esiin monella tavalla ja esimerkiksi rokotekeskustelussa vakuuttavia perusteluja riittää. Osa osaa tuoda esiin ne siten, että toinen ei tunne tulleensa yliajetuksi. Jos sitten kanssakeskustelija ei otakaan rationaalista logiikkaa vastaan, vaan vetoaa intuitioon ja tunnetietoon valistuneiden ja valtuutettujen tutkijoiden tuottaman empiirisen tiedon ohitse, me emme voi sille mitään ja luultavasti keskustelu ei etene.
Silti olen sitä mieltä, että se oli hyvä ja tarpeellinen keskustelu ja siitä on väistämättä seurannut jotain. Luultavasti se ihminen jää vähintään pohtimaan oman logiikkansa pitävyyttä.
"Silti olen sitä mieltä, että se oli hyvä ja tarpeellinen keskustelu ja siitä on väistämättä seurannut jotain. Luultavasti se ihminen jää vähintään pohtimaan oman logiikkansa pitävyyttä."
Luultavasti ei. Takaiskuefektin vuoksi ihmiset, joiden tunnereaktioon perustuvat argumentit kumotaan logiikalla, päätyvät kannattamaan väärää mielipidettään entistä vahvemmin.
Rokotustenvastustajat ovat yksi esimerkki porukasta, joiden kanssa on aika mahdoton keskustella, sillä heidän kanssaan ei olla edes samaa mieltä siitä, mitkä ovat keskustelun säännöt. Lainaan Philosophy Bro:n yhteenvetoa Wittgensteinin ajattelusta: "There are people who actually believe that the world is only 6,000 years old. What the fuck, right? But if you’ve ever talked with one of them, you know that they’re fucking impossible to have what you consider a ‘reasonable’ discussion with. It’s not like they don’t have answers for everything, its just that those answers don’t make any fucking sense to you. Its the sort of gibberish that makes you want to scream. The problem is that you don’t even play the game by the same goddamn rules. You’re both certain of your positions, because those positions are logically derived from the worldview each of you endorses as your starting point, and you both look at each other’s foundations and say, “Seriously, what the fuck are you talking about?” You don’t even know how you would go about convincing them that you’re right and they’re wrong; you don’t even agree on a method by which to do that."
Post a Comment