Olennaisen kokemus

Marraskuun alussa osui silmään ylioppilaslehden artikkeli: Parempaakin tekemistä. Siinä nuori aikuinen kertoo oman tarinansa suunnan etsimisestä ja miten oma motivaatio ja merkityksellisyyden tunne vaikuttavat työssäjaksamiseen. Olen artikkelia käyttänyt lukion opinto-ohjauksessa keskustellessani erityisesti sellaisten opiskelijoiden kanssa, joilla on taipumusta pyrkiä teknisesti huippusuorituksiin miettimättä minkä eteen työtä todellisuudessa ollaan tekemässä.

Kaikessa tekemisessä on olennaista etsiä merkityksellisyyden ja olennaisen kokemusta, koska muuten tekemisestä tulee sokeaa. Jo Nietzschekin meitä opetti, että Kun tietää elämälleen miksi, kestää melkein mitä tahansa miten. Ihminen, joka ei ole valmis avaamaan toimintansa taustalla vaikuttavaa ajattelua, herättää kysymyksen, onko hän koskaan tullut kohdanneeksi tai etsineeksi niitä syitä, jotka hän itse kokee tavoittelemisen arvoisiksi.

Oppimisessa on yleisesti kolme ulottuvuutta: tiedot - taidot - ja empatia, joka vastaa oppimisen kohdalla "miksi" -kysymyksiin. Jos keskitytään vain sisällöllisiin seikkoihin, tietoihin ja taitoihin, ei koskaan tulla etsimään toiminnalle perusteluja, jotka rakentavat sille kestävän ja näkyvän perustan. Empatia tarkoittaa ihmisen kykyä katsoa samaa asiaa eri näkökulmista. Ottaa toisen ihmisen näkökulma tai toisen teorian näkökulma huomioon. Ei välttämättä allekirjoittaa toisen ihmisen näkemystä, mutta ymmärtää myös sen perusteluja. Silloin oppii myös arvioimaan ja perustelemaan oman toimintansa taustalla vaikuttavia merkityksiä; minkä itse kokee olennaiseksi.

Jotenkin tuntuu, että merkityksien etsintä korostuu erityisesti näinä matalasuhdanteen aikoina, kun ihmiset tulevat silmätysten työn vaativuuden ja samalla jatkuvuuden epävarmuuden kanssa. Jos ei siinä tilanteessa tiedä tai allekirjoita työn taustalla vaikuttavia merkityksiä ja arvomaailmaa, on vaikeaa sitoutua ja motivoitua työn suorittamiseen. Jos perustelu on näkyvä, on myös helpompaa säilyttää suhteellisuudentaju työn määrän suhteen.

Ilkka niiniluoto kirjoitti lokakuun lopulla Sunnuntaikynä artikkelin Helsingin sanomiin, missä hän vertasi aikaamme 1990-luvun alun lamaan ja miten yhteiskunnallinen keskustelu muodostuu matalasuhdanteessa stressaantuneeksi ja kapeaksi. Itse ajattelen, että silloin kun menee lujaa, monen suorittavan henkilön on helppoa uppoutua tekemiseen miettimättä sen kummemmin mitä oma toiminta palvelee. Toisaalta matalasuhdanteen kyseenalaistaessa välittömän toimeentulon ihmiselle on vaikeaa markkinoida mahdollisuutta pohdiskella sitä minkä hän itse kokee kaikkein tärkeimmäksi tavoitteeksi ja minkä eteen hän todellisuudessa haluaa työskennellä. Siinä vaiheessa meilen täyttävät juuri nuo jatkuvuuden stressit.

Kokonaiskuva on tärkeä. Ei ole väärin toimia joskus suoritusmentaliteetilla ja jopa nauttia toiminnan ja konkreettisten tehtävien imusta. Siihen on helppoa upota. Jos ei kuitenkaan tule kohdanneeksi ja itselleen perustelleeksi mitä työ palvelee, ennen pitkää se tulee vastaan. Silloin se voi myös tapahtua jonkinlaisena rysäyksenä, kuten yo-lehden artikkelissa tuli ilmi.

Kokonaiskuvan kautta ihminen asemoi itsensä suhteessa maailmaan. Ja se vaatii myös jonkinlaista yleissivistystä, että pystyy ottamaan etäisyyttä omaan näkökulmaansa. Sikäli seuraan myös mielenkiinnolla miten juuri käsillä oleva lukion opetussuunnitelman muodostaminen sujuu ja tapahtuuko valinnaisuuden lisääntyminen yleissivistyksen kustannuksella. Jos luovutaan esimerkiksi pakollisen filosofian tai pakollisen psykologian opetuksen kursseista lukiossa, tehdään vakavaa hallaa nuorten kokonaiskuvan kehitykselle.