Hyvyys vs. "pahuus"

Jumala on idea ihmisen hyvyydestä. Ja samalla Jumala on ihmisen idea hyvyydestä. Jumala on ajatus siitä millainen ihminen voi olla. Ei olekaan niin, että ihminen on Jumalan kuva, vaan Jumala on kuva siitä mikä ihmisessä on parasta. Ne ominaisuudet, jotka tekevät ihmisestä jumalaisen. Anteeksianto, armo, rakkaus.

Jumala on hyvän tahdon ruumiillistuma. Hyvä tahto tarkoittaa sitä, että ihmiset viljelevät hyvyyttään ja pyrkivät kanavoimaan sitä ulospäin. Mitä siis tapahtuu jos hyvä tahto ei olekaan voitolla? Uskonnon piirissä käytetään sanaa maallisuus, mutta omasta mielestäni paremmin sopii sana välinpitämättömyys. Silloin hyvä tahto kätketään näkyvistä. Se kyseenalaistetaan ja keskitytään muihin asioihin, mutta omaa itseään on vaikea paeta. Kuka voi loputtomasti kätkeä itseltään omat tunteensa ja tarpeen osoittaa hyvää tahtoa?

Ihmisessä olevan pelon ja siitä syntyvän vihan ruumiillistuma on se jokin "pahuus", jolle uskonnossa on annettu aikojen kuluessa paljon erilaisia nimiä. Ne tarkoittavat sitä hyvyyden vastavoimaa, joka on myös kiehtonut ihmisiä kautta aikojen. Ihmisessä ei ole pahuutta, vaan pelko synnyttää tekoja, joiden katsotaan olevan vääriä. Näiden tekojen yhteenliittymälle on annettu nimi pahuus.

Luultavasti on hieman ironista, että kirjoitan tätä jouluaattona, mutta toisaalta mikä nyt olisi osuvampi päivä määritellä Jumalaa tai kumota hänen olemassaolonsa. En tiedä haluanko tehdä kumpaakaan. Olennaista on nähdä, että hyvyys on ihmisessä ja hän itse pystyy tiedostamaan sen.

Mihin siis Jumalaa tarvitaan? Jos ihminen pystyy itse tiedostamaan, että toimimalla niin kuin tiedän olevan oikein saan paremman mielen, niin mihin tarvitaan Jumalaa? Kai Jumala on sitten tapa yksinkertaistaa monimutkaista ajattelumallia ja saada kylkiäisinä elämälle tarkoitus, kun pitää pyhittää elämänsä jonkin ulkoa-opetellun ajattelumallin seuraamiseen.

Elämän tarkoitus löytyy ihmisestä itsestään. Ihmisen tulee toimia niin kuin hän itse vertailemalla eri vaihtoehtoja tietää synnyttävän hänelle itselleen hyvän mielen. Ei sen takia, että haluaisi yhteisön hyväksyntää tai armopaloja vaan siksi, että hän itse sisällään tietää, että näin kuuluu tehdä. Siihen ihminen ei kuitenkaan pysty, mikäli hän ei ensin opettele tuntemaan itseään. Siinä meille hommaa.

Mitä jää jäljelle?

Luin pitkästä aikaa kirjan, joka sai minut miettimään asioita. Liian paljon tulee lukeneeksi yhdentekevää tavaraa, joka ei ota kantaa tai tekee sen liian sovinnaisesti. Luin Kjell Westön kirjan Missä kuljimme kerran.

Kirja on melko apea ja kuvaa elämän repaleisena korttitalona, jossa ihmiset epätoivoisesti sekoilevat ympäriinsä. Onnellinen hän, joka pystyy jättämään huomiotta elämän pohjalla vallitsevan surun ja levottomuuden. Kirjassa vallitseva tunnelma on se, että elämä vain tapahtuu. Ihmiset poukkoilevat ympäriinsä tarpeidensa vietävänä ja yrittävät suoriutua omien edellytystensä mukaisesti maailmassa, joka on alun alkaen ollut epäreilu ja kaoottinen.

Ei elämää kummempaa.

Kirjasta on myös sanottu, että se on kunnianosoitus Helsingille ja toden totta: tuntuu hassulta lukea kirjaa, jonka miljöö on omassa mielessä niin tarkkana, koska tietää miltä nuo kaikki kadut ja rakennukset tänäpäivänä näyttävät. Paikat toimivat kulisseina erilaisille näytöksille samalla tavalla kuin ne ovat toimineet kulisseina oman elämäni näytöksille.

Toisaalta kirja herätteli myös omaa perushaikeuttani ja antaa uusia värisävyjä mustavalkoisten valintojen joukkoon. Kirjassa puhuttiin paljon rakkaudesta ja siitä mitä koko sana loppujen lopuksi tarkoittaa. Toisaalta rakkaus kuvataan illuusiona ja utopiana, joka on harvojen etuoikeus ja heillekin korvattavissa. Toisaalta rakkaus kuvataan totaalisena ihmisen musertavana voimana, joka sekoittaa elämän ja menetetty rakkaus vie pohjan elämänilolta ja johtaa lopulta traagisiin kohtaloihin. Mutta ennen kaikkea rakkaus on salaisuus, joka määrittää ihmistä, ja saa hänet toimimaan tietyllä tavalla. Hyvin todettiin kirjan viimeisillä sivuilla, että tunteen paloa saa kokea vain kerran ja kaikki sen jälkeen on vain epätoivoista autenttisuuden tavoittelua. Totaalisuudessaan symppaan tuota määritelmää.

Toisaalta kaikkein kaunein ja omasta mielestäni puhtain kuva rakkaudesta tulee kahden elämässään epäonnistuneen ihmisen kohdatessa ja sitoessa toistensa haavat. Silloin rakkaus saa merkityksen sinä kunnioituksen ja hyväksymisen voimana, jota se tarkoittaa omassa mielessäni. Sekin on raastavaa ja totaalista, mutta anteeksiantavaa. Rakkauden edessä jokainen on nöyrä, jokaikinen. Ja täyttyessään hyväksyvä rakkaus tarkoittaa pyyteetöntä yhdessäoloa; koska kaikki virheet on jo tehty, niin jäljelle jää vain hyväksyntä. Ja sen seurauksena elämä järjestyy omalla tavallaan harmonisesti vaikka edellytykset ja kulissit olisivat vaatimattomat.

Ja mielestäni tästä näkökulmasta palataan kuitenkin takaisin ajatukseen, että tietyt asiat elämässä ovat yksinkertaisia, jos ihminen vain osaa hyväksyä ne.

Periaatteen mies?

Menin sitten Facebookiin. Olin pysytellyt sieltä poissa vastustaakseni median orjuuttavaa vaikutusta ja massaliikkeen antamaa mallia siitä miten elämänsä tulisi järjestää. Mietin, että kuinka monen ihmisen pitää ensin tehdä jotain, että siitä tulee vallitseva malli, jonka kyseenalaistamisesta saa poikkeavan leiman. Laitoin Facebookin samaan kastiin Big Brotherin ja muotiviikkojen kanssa.

Sitten aloin miettiä, että tekeekö helppous viestinnästä pinnallista. Ainakin se köyhdyttää sitä, kuten on huomattu tekstiviestien kohdalla. Samaten sähköpostien kirjoittaminen on köyhdyttänyt kirjoittamista, kun kiireessä ei enää vaivauduta keskittymään tuottamaan sanoja, joiden takana on todellisia ajatuksia. Mutta tekeekö se ilmaisemisesta pinnallista jos se on helppoa? Vaikka vaivaa ei välttämättä nähdä yhtä paljon kuin ennen, niin viestihän on edelleen olemassa. "Koska sinä olet olemassa, haluan olla sinuun yhteydessä."

Mietin sitä, että kaukana asuvat kaverini eivät varmasti pane pahakseen, jos kuulevat minusta, oli media mikä hyvänsä. Pitää vain pitää huoli siitä, että kulloisenkin median vaikutus pysyy mahdollistavana eikä köyhdyttävänä. Siinä vaiheessa, kun helppouden nimissä olen yhteydessä Facebookin kautta ihmisiin, joita voisin yhtähyvin tavata silmästä silmään, on menty liian pitkälle.

Eli olen Facebookissa vain siksi, että haluan pitää yhteyttä kaukana asuviin ystäviini ja tietää mitä heille kuuluu. Tämän voisi oikeastaan todentaa siten, että ottaisin Facebook-kavereikseni ainoastaan niitä ihmisiä, jotka todella asuvat kaukana, ja muiden kanssa olisin velvoitettu harrastamaa aitoa sosiaalisuutta ilman korvikkeita. En kuitenkaan usko, että tällaista toimintaa katsottaisiin kovin hyvällä.

Tässä tuleekin sitten esille netti-yhteisössä vallitseva koodisto, miten tulee käyttäytyä ja menetellä. Ensimmäisinä päivinä Facebook-listutumiseni jälkeen olin hieman ulalla, että miten näiden kaikkien ihmisten pyyntöihin pitää suhtautua. Piti alkaa määritellä päässään, että mitä se nyt tarkoittaa olla kaveri. Siihenkin tuo perhanan media pääsee vaikuttamaan: omiin käsityksiini siitä mitä tarkoittaa olla kaveri jonkun kanssa. Onko kaveruus sitä, että tiedän jonkun ihmisen olevan olemassa? Onko kaveruus sitä, että ajattelen jotain ihmistä silloin tällöin? Onko kaveruus sitä, että jaamme muistoja yhteisestä kokemuksesta? Olen ajatellut, että tuo jälkimmäinen on mukava määritelmä kaveruudelle. Tällä hetkellä kavereinani Facebookissa on kuitenkin ihmisiä, joiden kanssa minulla ei ole juurikaan yhteisiä kokemuksia. Ehkä yhdet yhteiset bileet. Tekeekö se meistä kavereita?

Juu mutta aihe oli se milloin periaatteista tulee rajoitteita. Jos periaate suojelee jotakin, joka on olennaista sille kuka olen, niin se on mahdollistavaa. Jos periaate vastustaa jotakin, joka vaarantaa tai kyseenalaistaa sen kuka olen, niin se on mahdollistavaa.

Tästä näkökulmasta, mikäli haluaisin määritellä itseni sen kautta, että en ole Facebookissa, niin tämän periaatteen hylkääminen vaarantaisi sen kuka olen. Olen kuitenkin valinnut, että se ei määrittele minua vaikka olisin Facebookissa. Haluan uskoa, että olen melko paljon muuta kuin Facebookkailu.

Jos taas periaate vastustaa jotakin, joka laajentaa mahdollisuuksiani nauttia elämästä, niin se on köyhdyttävää.

Eli tästäkin syystä voin hyvällä omalla tunnolla pitää helposti yhteyttä kaukana liikkuviin kavereihin.

Onnellisten kaamoksen tähtien alla

Sain juuri tietää, että saan ottaa vastaan opiskelupaikan, jota olen halunnut jo kauan. Tuntuu aivan mahtavalta...Askel on kevyt ja sisällä asuu varmuus tulevaisuudesta.

Kun joku tästä lähtien kysyy mitä tulen tekemään tulevaisuudessa, voin antaa heille yksiselitteisen vastauksen. Tähän asti olen joutunut sanomaan, että TAVOITTEENA on että...

En aina jaksa muistaa, että itseäni on siunattu myös sillä tavalla, että kaikista skagailuistani huolimatta tiedän sisälläni mitä haluan tässä elämässä tehdä työkseni. Monet ihmiset etsivät taipumuksiaan vastaavaa elämäntapaa ja työpaikkaa koko elämänsä ja heillä on aina kitusissaan tuntemus, että "ei tää oo kyllä mua varten." Voin vilpittömästi sanoa, että ala, jota lähden opiskelemaan on juuri minua varten.

Siinä pääsen toteuttamaan omia vahvuuksiani ja taipumusta kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä. Siinä saan olla ihmisten kanssa tekemisissä ja keskustella asioista, jotka eivät ole mitään tyhjänpäiväistä Small Talkia. Mutta ennen kaikkea siinä saa tuntea tekevänsä jotain, mikä auttaa ihmisiä löytämään paikkansa tässä maailmassa ja elämään tasapainossa itsensä kanssa. Enpä voi sanoa muuta toivovani.

Tämä kirjoitus meni nyt hieman hehkutukseksi, mutta koen sen ansainneeni, kun tämä tavoite on kytenyt mielessäni jo monta vuotta ja se tietyllä tavalla huipentaa sen mitä olen elämässäni tähän mennessä tehnyt. Se ei tietenkään ratkaise juuri mitään niistä ongelmista, joita elämässäni esiintyy; joita tässäkin blogissa olen käsitellyt. Mutta jos ihminen saa toteuttaa itseään ja kanavoida työnsä kautta omaa vahvuuttaan, niin siitä saa voimaa, joka säteilee myös muuhun elämään.

Jaettu ilo on suurempi ilo

Tein tuossa kinkkukiusausta ja siihen viereen raikkaan fetasalaatin. Korkkasin siihen vielä oluen kyytipojaksi. Panin hyvää musiikkia soimaan ja istahdin nautiskelemaan. Parhaan biisin soidessa tuli kuitenkin se fiilis, että miksen jaa tätä rentoa ja mukavaa hetkeä kenenkään kanssa.

Yksin eläminen ei saa olla vaikeata. Ihminen, joka ei pysty olemaan yksin ei tule toimeen itsensä kanssa, ja jos ihminen ei ole sinut itsensä kanssa hän ei voi toimia tasapainoisesti muiden kanssa. Kyse ei olekaan tästä. Pystyn istumaan täydessä hiljaisuudessa tuntikausia pelkästään omien ajatusteni kanssa. Tulen toimeen sen ajatuksen kanssa, että olen yksin tässä maailmassa, eikä kukaan voi minua auttaa. Se on realiteetti, jonka kanssa jokaisen pitää pystyä elämään.

Surkea tunne tuli siitä, että tuo hetki, jossa yhdistyi hyvä ruoka, hyvä musiikki ja kiireettömyys oli niin hieno, että olisin mielelläni suonut sen useammalle ihmiselle kuin yksin itselleni. En nyt tullut soittaneeksi kavereille, että ovatko jo syöneet, vai tulisivatko kinkkukiusaukselle. Noin sanottuna se kuulostaa sitä paitsi suhteellisen säälittävältä, vaikka kyse on ainoastaan siitä, että jaetaan hetki yhteistä aikaa. Seurallisuus saa tekemään hassuja asioita. Ensi kerralla kyllä soitan.

Muutenkin olen huomannut, että ruoan kanssa törmään usein seurallisuuteeni. Tulee tyhmä tunne, kun tekee ruokaa yhdelle ja syö yksin. Toisaalta toistan tässä lapsuuden mallia, sillä ruokailuhetki oli perheessämme se hetki, joka vietettiin yhdessä melko ehdottomasti. Kenties sieltä on jäänyt päälle malli, jonka vuoksi on vaikea syödä yksin.

Unet tulevat takaisin

Olen alkanut nähdä taas unia. Välillä oli kausi, että nukuin levollisen rauhattomasti, mutta en ainakaan muistanut uniani ollenkaan. Unet ovat mukavia ja kiinnostavia.

Monesti kuitenkin näkee uniensa kautta asiat valossa, joka on niin järkyttävän totta ettei sitä pystyisi todellisuudessa muuten kohtaamaan. Unissa omat tunteet ovat puhtaita ja kirkkaita. Se pakottaa kohtaamaan ja hyväksymään, että minusta tuntuu tältä, vaikka mitä muuta haluaisin uskoa. Unet eivät ole todellisuutta, mutta ne kertovat totuuden siitä mitä jotkin asiat merkitsevät itselleni. Unien kautta voi sitä kautta oppia tuntemaan itseään.

Tottakai osa unista on täysin absurdeja ja saattavat synnyttää ihmisessä hylkimisreaktion. Ihmismieli on niin arvaamaton systeemi. Tiedostamattoman tutkijat pitävät unia heijastuksina todellisten kokemuksista ja varhaislapsuuden kokemuksista. Kyllähän elokuvatkin saattavat tulla uniin. Kukaan ei varmasti silloin pidä unikuvia omina taipumuksinaan. Totta on kuitenkin se minkälaisen tunnereaktion ne unikuvat näkijässään synnyttävät, oli niiden alkuperä ja aiheuttaja sitten mikä tahansa.

Jokainen varmasti tietää sen musertavan tunteen, kun herkän ja kauniin unen jälkeen joutuu palaamaan todellisuuteen. Jos unessa pääsee menetetyn rakkaan syliin, hyvästelee vanhempansa ainiaaksi tai elää uudestaan menetetyn lapsuutensa, se nostattaa voimakkaita tunteita. Herää hysteerisesti nyyhkyttäen tunnereaktioon, joka on oman mielen tai mielikuvituksen synnyttämä. Kukaan ei voi silloin väittää, ettei se tunne olisi aito.

Parasta on se, kun unessa saan olla sen ihmisen luona, joka saa minut rauhoittumaan. Se ihminen, jonka seurassa en hallitse itseäni, mutta samanaikaisesti minulla ei ole kiire minnekään. Kaikki epäolennainen menettää merkityksensä ja asiat näyttäytyvät selkeinä ja kirkkaina. Ja pahimmalta tuntuu, kun siitä unesta joutuu heräämään. Se tuntuu siltä kuin jokin repisi itseni pieniksi paloiksi.

Se tunne toisaalta motivoi todellisuutta. Jos tuon unien rauhan voisikin saavuttaa vain pieneksi hetkeksi, niin se on kuitenkin sen arvoista, että sen perässä kulkee vaikka lopun elämäänsä. Ja jos olen kerran tuntenut sen jonkun ihmisen seurassa, niin eiköhän se ole jo puoli voittoa. Se jo antaa minulle rauhan, että vaikka en saisi kokea sitä enää koskaan toiste, niin tiedän kuitenkin, että se ihminen on olemassa.

Kuinka paljon rahaa tarvitaan itsekunnioitukseen?

Eräs tuttavani totesi tässä yhtenä päivänä, että: "Jos sä haluat elää sitä unelmaelämää, että käy aamulla alakerran kahvilassa aamupalalla, niin se maksaa niin v*****i."

Totesimme yksissä tuumin, että elämänlaadun ylläpitäminen on täysin eri hintaista sinkkuihmiselle, kuin parisuhteessa elävälle. Tuntuu siltä, että parisuhteen toimivuus ei ole niinkään rahakysymys. Yhdessä kun tulee tehtyä niin paljon asioita, jotka eivät joko maksa ollenkaan tai sitten hyvin nimellisiä summia. Katsotaan leffaa, tehdään yhdessä ruokaa kavereiden kanssa, käydään elokuvissa. Sinkkuihminen hankkii elämäsisältönsä melkolailla laajemmalta alalta; baarissa käydään useammin, kaverisuhteiden ylläpitäminen maksaa helposti enemmän kuin parisuhde, kun kahvilla ei käydä kotipöydän ääressä vaan Waynes Coffeessa (piilomainos). Ja haluaisin nähdä tilastoja matkustavatko sinkkuihmiset seurestelevia enemmän. Melko kiinnostavaa.

Myös pukeutumiseen siviilisääty vaikuttaa ainakin jollain tavalla. Itsestäni tuntuu, että antaakseen itsestään vetävän ja kiinnostavan kuvan sinkkuihmiseltä vaaditaan korostuneempaa tyylitajua kuin seurustelevalta. Vakiintuminen näkyy siis jollakin tavalla myös vaatetuksessa.

Elämänmuutoksen kynnyksellä sitä vaan törmää siihen raadolliseen tosiasiaan, että kaikki maksaa. Mikäli haluat viettää menevää elämää, niin sen pohjaksi vaaditaan vankka taloudellinen varmuus. Eräs inttikaverini totesi kuitenkin vähintään kieroutuneesti, että hän työskentelee kiinteistövälittäjänä vain siksi, että sen tuoma taloudellinen varmuus antaa hänelle itseluottamusta. Hän totesi avoimesti tarvitsevansa niitä suuria tuloja tunteakseen itsensä houkuttelevaksi ja kiinnostavaksi.

Vaikka itse haluan viettää menevää sosiaalista elämää; käydä kavereiden kanssa rimpsalla, tavata heitä kahviloissa, hieman matkustella ym., niin en koskaan suostuisi siihen, että tämän toiminnan taloudelliset edellytykset määrittäisivät sitä kuka olen. Olen aina tuntenut jotain moralistista mielihyvää askeettisesta elämäntavastani, kun kaikki omaisuuteni mahtuu yhteen pakettiautoon ja sen rahallinen arvo ei päätä huimaa. Ainakaan se ei silloin myöskään pääse minua määrittelemään. Ja jos joskus tapaan kiinnostavan uuden ihmisen, niin minulla ei ole tarjota muuta kuin kaksi tyhjää kättä ja suuri sydän.

Tekopyhä moralisti myös herää sanomaan inttikaverilleni, että minä säälin sinua, jos et pidä itseäsi kiinnostavana ilman rahojasi.

Kulutussosiologiahan tutkii tätä kulutusvalinnoilla tehtävää identiteetin määrittelyä. Jos haluan olla jotakin, niin se tulee näyttää valinnoilla. Käymällä tietyssä baarissa kuulun tietynlaiseen identiteettiryhmään. Ostamalla tietynlaiset vaatteet kuulun tiettyyn ryhmään jne. Myönnän, että itsekin saan jotakin pukeutumisesta ja siihen panostamisesta, mutta se myös herättää minussa melko vahvan hylkimisreaktion. "Mitä v****a mä oon oikein tekemässä."

Olenhan aina halunnut erottua siitä pinnallisesta massasta, joka käyttää kaiken tarmonsa pysyäkseen pintaliidon aallonharjalla. Käydään siellä ja täällä ihan vaan näyttäytymisen riemusta. Itse haluan mennä baariin seuran ilosta; tanssiakseni, juhliakseni ja pitääkseni hauskaa. Jos uusien kontaktien luominen ja vanhojen ylläpitäminen sitten tarkoittaa kulutusjuhlaa ja tilin polttamista, niin en ole ollenkaan varma onko se minua varten.

Tuntuu vaan siltä, että kulutusjuhlasta kieltäytyminen tarkoittaa lievää syrjäytymistä. Kerskakulutuksen kyllästämässä elämäntavassa ei anneta enää edes mahdollisuutta harrastaa asioita, jotka eivät maksa mitään. Ja vaikka annettaisiin, niin olen silti porukan ainoa, joka toteaa, että: "Ei mennä sinne Kaivohuoneelle, kun tulkaa kaikki meille paistamaan vohveleita." Jos en halua kuluttaa, niin olen outo ja poikkeava. Mutta onko tavanomaista elämää nykyään sitten se, että eletään hankinnasta toiseen? Ja vaikka se olisi vallitsevaa, niin kuinka monen mielestä se on kivaa?

Jotkut perustelevat asian siten, että kulutus on nykypäivän yhteiskunnassa tietynlainen jäänsärkijä ja helppo aihe, johon uppoutua ihmissuhteissa. Esimerkiksi kavereiden kanssa voi jutella siitä mistä tämä on ostanut vaikkapa jonkun vaatteensa tai vastaavaa. En itsekään kulje alasti, mutta en tajua miksi minun pitäisi uhrata arvokasta aikaa kavereideni kanssa jutellakseni joistain vaatteista.

"Vaatteet on mun aatteet." Taidan sitten olla melkoinen jakomielitautinen sekopää, kun levitin tässä muuton yhteydessä kaikki vaatteeni lattialle ja sieltä löytyi lumppuja aivan laidasta laitaan. Ja vaikka voisin pukeutua, joka päivä tyylikkäästi ja huomiota herättävästi, kuin nuori pörssimeklari konsanaan, niin mitä se antaisi minulle? Taidan jatkaa samaa malliin kuin tähän asti; tallustelen Maripaidassa 95 % ajasta ja sen lopun 5 % varaan pintaliidolle.

Mutta ei eksytä alkuperäisestä aiheesta eli siitä kuinka paljon rahaa vaaditaan henkisesti tyydyttävään elämään. Pitäisi vain totutella ajatukseen, että kirppareilta voi löytyä uskomattoman hyvää ja persoonallista tavaraa, baarissa voi juoda joka toisen tuopin vettä, niin pysyy pääkin paremmin kasassa, ja kavereita voi velvoittaa syömään vohveleita säännöllisesti. Näin saan edelleen olla oma köyhä itseni ja kuitenkin harrastaa henkisesti tyydyttävää ja sosiaalista sinkkuelämää.