Sagrada Familia

Käsittelimme tänään maahanmuuttajaryhmän kanssa mitä tarkoittaa perheen käsite Suomessa. Laitoin jokaisen piirtämään kuvan omasta perheestään. Lähi-idän miehellä oli hymy herkässä kun hän piirsi aikuiset lapsensa, siinä meni itse hartaaksi kun näin kuinka iloinen ja ylpeä hän oli laajasta perheestään. Kaikki ovat jo aikaihmisiä, joilla on omia lapsia, minä yksin lapseton. Käytiin läpi mikä on suomalaisen ensisynnyttäjän keski-ikä ja kuinka minulla alkaa kohta olla kiire, vaikken nyt varsinaisesti synnytäkään. :)

Suuri osa kertoi myös kotimaahan taakse jääneistä lapsistaan, jotka ovat vain skypen kautta saatavilla. Samalla keskustelimme siitä miten heidän kulttuureissaan isovanhemmat ovat tiiviisti osa perheyhteisöä ja eräs ryhmäläisistä kertoi järkyttyneenä kuinka hän oli löytänyt vanhuksen naapurinsa kahden kuukauden jälkeen kuolleena kotoaan. Ketään ei ollut kiinnostanut. Tämä ei tiiviimmän yhteisön maissa niin herkästi tapahdu.

Perheyttä alkaa ymmärtää, kun ikää vähän kertyy. Ja ehkä jollain tavalla alkaa ymmärtää niitä syitä miksi jotkut haluavat perheen perustaa. Tai mitä sillä halutaan luoda. Ehkä on itsekästä ajatella, että haluaa perustaa jotain mikä on omaa ja minkä kautta saa ympärilleen roppakaupalla jatkuvuuden ja merkityksellisyyden kokemusta. Mutta sen kautta oma elämä luiskahtaakin yhtäkkiä sellaiseen tarkoituksenmukaiseen jatkumoon, jossa sukupolvi toisensa jälkeen on halunnut perustaa jotain pysyvää. Perhe rakennetaan pysyväksi. Ideaalitilanteessa sen ihmisen kanssa, jota kunnioittaa ja jonka vierellä haluaa jatkaa.

Pyhän perheestä tekee välittäminen, sitoudutaan muihin perheen jäseniin ja erimielisyyksistä huolimatta kunnioitetaan heimon muita jäseniä, koska heillä on yhteisössä itsestään selvä tärkeä asema. Perhe on kunnioituksen tyyssija, siellä kunnioitus opitaan ja jaetaan.

”Meidän perhe” ”Kaksi on perhe.” ”Nuori perhe.” Kaikki fraasit ovat olleet sellaista keskiluokkaista sanahelinää, kun ei ole oikein ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, kun syntyy perhe. Uusi perhe, joka liittyy muihin perheisiin ja muodostaa suvun.

Perheen käsitettä jossain karsastetaan, koska sen määritelmä on instituution muodostumisen seurauksena korostanut vain ydinperhemallin ylivaltaa. Jos minulla ei ole ympärilläni ydinperheen vanhempia, niin olenko mitään? Jos lasteni vanhempia ovatkin kahden sijasta kolme, niin olenko jotakin vähemmän? Ei kai perheen kohdalla ole juuri väliä minkä muotoinen se on, kunhan kyseessä on yhteisö. Sosiaalinen vanhemmuus on aina tärkeämpää kuin biologinen, olennaista on tiivis kanssakäyminen ja välittäminen, sitoutuminen jakamaan asioita ja olemaan läsnä. Lapsena ollessa ne asiat vaikuttivat velvollisuuksilta, vasta aikuisena saman asian saa valita omasta tahdostaan: koska haluaa.

Ja hyvin perustettu, rakkauteen perustuva perhe kestää sellaisiakin kolhuja, joita kukaan ei ole osannut ennakoida. Minä joskus täällä juttelin, kuinka välillä pelottaa, että tämä suurten vastoinkäymisten poissaolo jossain vaiheessa murtuu ja saan osani elämänkoulusta. Kunpa silloin jaksaisin uskoa näihin toivon sanoihin, että perhe voi minut auttaa niiden koettelemusten yli.