Mitä Pohjanmaa opettaa?

Tullut taas joulunpyhät vietettyä koto-kotona Vaasassa. Sattui vielä toissapäivänä tulemaan telkkarista tuo pari vuotta vanha J-P Siilin elokuva Härmä, joka tänne puolelle Suomea sijoittuu, niin tuli sopivasti verestettyä tätä kotiseudun historian tuntemusta. Elokuva kuvaa puukkojunkkari-ilmiön aikaa Etelä-Pohjanmaalla.



Puukkojunkkareiden aikaa ja tätä ”lainsuojattomuutta” on tutkittu useammankin yhteiskunta-alan tutkijan toimesta. Tuohon aikaan alueella oli voimassa pitäjäkuri, joka oli sekä kirkonmiesten, että puritaanien talollisten laatima normijärjestelmä, joka ei jättänyt poikkeavuudelle juurikaan tilaa. Siinä kiellettiin esimerkiksi nuorten ihmisten kokoontuminen irtolaisuuteen vedoten. Elina Haavio-Mannila on esimerkiksi tutkinut ilmiötä juuri tästä näkökulmasta miten normista poikkeaminen sai aikaan stigman, auktoriteettien paheksunnan ja sitä kautta leimautumisen. Kun leima sitten oli lyöty ja tiukka ja pieni yhteisö alkoi hyljeksiä näitä ”lainsuojattomia” heillä ei ollut enää paljon hävittävää ja syntyi rötöstelykierre, jossa varastettiin hevosia, tapeltiin toisten häissä ja aiheutettiin pahennusta ja samalla vahvistettiin omaa syrjäytymistä yhteisöstä. Tältä ajalta on periytynyt härmäläinen hokema, että ”Missä laki loppuu, niin korennolla jaktketahan.” (korento on veden kantamisessa käytettävä puutuki, joka asetetaan olkapäille, ja josta sai tarvittaessa myös oivan lyömäaseen) Pitäjäkuri oli aikansa suuri sosiaalinen ihmiskoe, jossa ihmisen toiminnalle lyötiin hyvin tarkat rajat ja näin siinä kävi.

Osaksi juuri nuorten miesten väkivallan kierrettä on selitetty myös yhteiskunnallisella tilanteella, kun Pohjanmaalla ei juuri ollut torppari-ilmiötä ja taloja ei lohkottu, niin turvattu tulevaisuus löytyi vain talon vanhimmalle pojalle, ja muut lapset joutuivat etsimään tulevaisuutensa muualta. Tästä asetelmasta lähtee liikkeelle myös elokuva Härmä.

Elokuvan kiinnostavimmat kohdat olivat kuitenkin itselleni Välitalon vanhan isännän ja hänen esikoispoikansa Eskon väliset keskustelut, koska niistä paistaa koko tarinan juuri. Niihin keskusteluihin kiteytyy paljon patoutunutta katkeruutta ja toiveita hyväksynnästä. Kun sitten isä kuitenkin kommentoi, että ”miten sä et itteäs ollenkaan hillitte” siihen kiteytyy oikeastaan koko elokuvan idea. Loppujen lopuksi kyse on epäonnistuneesta isäsuhteesta, jossa pieni poika on jäänyt ilman isän hyväksyntää ja turhautumisen seurauksena alkanut toimia vastoin normeja ja odotuksia ja samalla tuottanut isälleen vielä syvempää pettymystä. Tässä on tuo auktoriteetin pettymyksen leimaava vaikutus pienoiskoossa. Molempien osapuolten ylpeys vielä viimeistelee tulehtuneen tilanteen, kun poika ei osoita katumusta vääristä teoistaan ja isä taas pitää etäisyyttä, koska poika vain pöllöilee.

Muna vai kana tilanne; oliko isä ensin etäinen ja poika joutui hakemaan huomiota ja hyväksyntää riehumalla, vai tekikö poika jotain tyhmää ja sai näin isänsä pettymään ja kääntämään näin selkänsä. Tätä ei tiedä, mutta pikkuveli on saanut isänsä hyväksynnän ja kappas vain hänestä on kasvanut vastuuntuntoinen ja vähemmän rämäpää. Klassinen asetelma Joosefista veljineen; asetelmaa korostaa vielä pikkuveljen kohtalo kun veli lavastaa hänet syylliseksi murhaan ja lähettää Siperiaan, kuin Joosefin orjaksi Egyptiin. Varmasti heissä on myös luontaista eroa, mutta myös vanhemman odotukset vaikuttavat siihen miten rooli muodostuu.

Tätä vanhemmuuden tilannetta kuvaamaan on Suomen kielessä useita osuvia sanontoja kuten ”niin makaat kuin petaat”, ”sitä saa mitä tilaa”, ”minkä taakseen jättää, sen edestään löytää” mutta kaikkein osuvimpana ”mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” Jos vanhempi ei onnistu näkemään lapsensa laiminlyöntien taakse ja hyväksymään lasta omana itsenään, lapsi jää vaille hyväksynnän kokemusta ja pahimmassa tapauksessa yhdistettynä tietynlaiseen temperamenttiin suuntautuu hyvinkin vahingollisesti ympäristöönsä. Vanhemman ei kuulu hyväksyä kaikkia lapsen tekoja, mutta lapsen tekoja tulee edeltää kokemus siitä, että vaikka tekisin virheen, voin tulla siitä kertomaan ja pyytämään anteeksiantoa.

No miten puukkojunkkaritilanne Pohjanmaalla sitten lopulta laukesi? Normit tiukentuivat tiukentumistaan, kunnes tuomittavia normin (Lapuan Laki) rikkojia oli jo noin 1500. Tilanne kuitenkin muuttui aikaa myöten paremmaksi, kun nuorisolle alettiin keksiä mielekästä tekemistä. Herännäisyysliike voimistui Pohjanmaalla 1850-luvun jälkeen ja toi tuulesta temmatuille normeille ideologisia perusteita. Ehkä tämä saattaa osaltaan myös selittää joidenkin herätysliikkeiden velvoittavaa ja ahdasta luonnetta, koska niistä osa on nimenomaan syntynyt kaitsemaan ihmisen väkivaltaista hurjuutta. Herätysliikkeitäkin on kuitenkin hyvin erilaisia.

Toisaalta Pohjanmaalle alettiin perustaa urheiluseuroja ja se jos mikä olikin hyvä idea, koska painin ja palloilun kauttahan sitä nuoret pääsevät päästämään höyryjä pihalle ja tapaamaan toisiaan. Nuorisoseurojen taloista tuli kohtaamispaikkoja, joissa nuoret saattoivat tavata toisiaan toiminnan äärellä joskin hieman valvotuissa olosuhteissa mutta ajan myötä myös nuorten ulkonaliikkumiskiellosta luovuttiin.

Nuori ihminen reagoi hyvin voimakkaasti epäoikeudenmukaisiksi kokemiinsa auktoriteetteihin. Nuori kuitenkin tunnistaa myös oikeutetun oman toimintansa rajoittamisen ja kunnioittaa vanhempaa ihmistä, joka pitää kiinni perustellusta normista. Sen tietää jokainen, joka on joskus opettanut teinejä; siellä luokassa on vain sonnin mullikoita ja kiimaisia kissoja; niitä ei voi kahlita paikoilleen tai saa vain katkeran hiljaisuuden, jossa kukaan ei viihdy eikä myöskään halua oppia yhtään mitään. Pahimmillaan liian tiukasta kurista seuraa juuri jonkun turhautuneen nuorukaisen pomppimista pulpeteilla ja muiden kauhun sekainen ihailu, kun hän uskaltaa toteuttaa omaa toiminnantarvettaan.

Mutta miksei sitten ruotsinkielisissä naapuripitäjissä esiintynyt samanlaista väkivaltaa vaikka siellä oli käytössä sama pitäjäkurijärjestelmä? Oliko siellä jotakin yhteisöllisyyttä, joka soi nuorille jonkinlaisen raon hengähtää velvoittavan yhteisöllisyyden keskellä? Ehkä se liittyy kuitenkin hieman löyhempään kirkkokurin ja pitäjäkurin tulkintaan, kun Närpiössä esimerkiksi tansseja on siedetty jo 1660-luvulla. Ruotsinkielisten pitäjien tilanteesta ei ole kuitenkaan yhtä helppoa löytää tietoa kuin puukkojunkkariliikkeestä.

Eikä se pohjalainen uho ole sinänsä minnekään edelleenkään kadonnut. Kauhajoelta kotoisin oleva työkaverini kertoi, että Kurikan Mietaalla (paikallinen nuorisoseuran talo, joka on saanut lähes ikonisen kokoontumispaikan maineen), oli vielä 90-luvulla hyvin selkeä segregaatio, että parkkipaikalla jokaisen pitäjän porukalla oli oma nurkkansa, jonne ei auttanut ulkopuolisten juuri eksyä, ja tokko tilanne on edelleenkään siitä juuri muuttunut. Itse nuorisoseuran tanssilattialla kyllä sitten sovittiin porukassa heilumaan.

Ehkä se liittyy osaksi pohjalaiseen vuorovaikutustyyliin, joka on niin umpisuoraa hyvässä ja pahassa, ja toisaalta siinä on myös sellainen vivahde hieman alkukantaisesta hierarkian kaipuusta kun nokkimisjärjestys ratkaistaan voimasuhteita kokeilemalla. Sehän on hyvin selkeä ja rehellinenkin tapa ratkaista asia, että asian päälle vähän painitaan. Nykyään ei sentään painin lomassa livauteta terää kahvaa myöten toisen kylkiluiden väliin.