Hyvä tahto armahtaa

On eräs teema, jota täällä tulisi käsitellä useammin ihan siksikin, että se pysyisi itsellä paremmin mielessä.

Viime aikainen pohdiskelu on muodostunut hassusti monista aineksista. Opiskelujen kautta on joutunut pohtimaan erilaisia elämänkatsomukseen liittyviä teemoja, kuten omaa uskonnollisuutta ja elämäntarkoitusta. Jälkimmäistä nyt on tullut täällä blogissa pyöriteltyä ihan tarpeeksi, joten sen erittely tuntuu suhteellisen vaivattomalta. Jos ei joku vielä tiedä mitä pidän elämäntarkoituksena, niin voi lukea tekstejä taaksepäin.

Saman aikaisesti olen lukenut Dostojevskin Idioottia, jossa vilpitön ja hyväntahtoinen ruhtinas Myskin elelee Venäjän kierojen yläluokka-aristokraattien joukossa ja luo kontrastia hyvyydellään tuohon rappioon. Kirjoitin itselleni muistiin ajatuksen tuosta kirjasta, että pyyteettömän ihmisen tunnistaa siitä, että hän ei tunnista omaa arvoaan muiden ihmisten silmissä. Se on vilpitöntä pyyteettömyyttä. Tämä ei kuitenkaan riitä, koska pelkkä pyyteettömyys on yksistään passiivista. Se ei johda muuhun kuin siihen, että pysyttelee poissa muiden ihmisten tieltä.

Tarvitaan myös hyvää tahtoa. Silloin tuo pyyteettömyys muuttuu hyveeksi. Hyvä tahto on kykyä nähdä ihminen kauniina taideteoksena, joka hän on. Kaiken sen moralisoinnin jälkeen, jota täällä blogissani paasaan ontoista ja pinnallisista ihmissuhteista, on pakko myös todeta, että inhimillisyys on kuitenkin äärettömän kaunista, puutteellisuudessaankin. Hyvä tahto synnyttää itsestään sellaisen jännän ilmiön kuin anteeksianto, joka on puhtaan rakkauden ilmaus. Minä haluan antaa sinulle anteeksi, koska sinä olet ihminen. Jos tuo anteeksianto on pyyteetön, eli ei vaadi kohteeltaan vastineeksi suorituksia, niin se on vilpitön rakkauden ilmaus.

Se ei ole sääliä; sääli on pysähtyvä tunne, vaan hyvä tahto on aktiivista toimintaa, joka katsoo eteenpäin. Se on täynnä toivoa paremmasta, mutta saman aikaisesti antaa tilaa puutteellisuudelle ja ihmisen omalle vapaalle tahdolle. Myskin seuraa passiivisesti vierestä kun hänen rakastamansa hauras nainen syöksee oman elämänsä turmioon, ja Myskin kyllä haluaa toisen parasta ja pysyttelee saatavilla, mutta ei missään vaiheessa pakota toista mihinkään.

Pyyteetöntä hyvää tahtoa on paljon myös arkielämän pienissä asioissa. Monesti kun hyvää tahtoa saa osakseen, tulee niin puhtaan onnelliseksi, ei siitä, että saa apua, vaan siitä että hyvyys elää vahvana noissa ihmisten teoissa. Tuntuu kuin olisi todistamassa kaikkien aikojen ottelua, hyvä vs. paha, jossa hyvä pääsee hetkeksi niskan päälle.

Hyvää ei voi tehdä haluten tehdä hyvää. Ketään ei voi myöskään opettaa tekemään oikein. Jokainen ihminen syntyy omanlaisenaan yksilönä, mutta jokaisen meistä on mahdollista kohdata itsemme ja pyrkiä näkemään se mikä on olennaista, kysymään oikeita kysymyksiä, niin sen kautta ei voi enää toimia sitä vastaan mikä on hyvää. Jos ihminen seuraa omaa tunnetilaansa ja pyrkii aina tekemään niin kuin järjen ja tunteet yhdistämällä parhaalta tuntuu, niin hän alkaa suuntautua elämään pyyteettömästi.

Olin tuossa viime viikonloppuna käymässä Vaasassa ja olin joutua baarin vessassa tappeluun. Minulla oli kaulassani ruudullinen kaulahuivi ja tuntematon minua päätä pitempi pukumies sanoi minulle kirkkain silmin kirjaimellisesti, että: "Vie toi Yassir huivis vittuun tai mä tapan sut." Kysyin kiltisti, että anteeksi mitä. Hän toisti uhkauksensa, minkä jälkeen tietysti ensimmäinen reaktio oli, että pitääkö tässä ruveta puolustautumaan. Sitten kuitenkin menetin malttini ja kävin kaveria rinnuksiin kiinni ja huusin että: "Mitä vittua sä oikein sanoit?" Homma ei mennyt sen pidemmälle, kun kaveri selkeästi pelästyi että kävisin tappelemaan. Hän liukastui vessan lattialle ja minä marssin ulos.

Tuon tilanteen jälkeen minulla oli kuitenkin todella ristiriitaiset fiilikset. Tietysti pettymys ihmisten älylliseen asteeseen, mutta myös pettymys omaan reaktiooni. Enhän minä käy ihmisiin kiinni. Se nyt on niin älyttömän alkeellista touhua alentaa itsensä tuollaisten idioottien tasolle. Minun olisi kuulunut nauraa ja marssia paikalta. Ja minun olisi toisaalta täytynyt osata ymmärtää, että jos on annettu lusikalla, ei voi vaatia kauhalla. Tuo kaveri oli juhlimassa firmansa porukalla pikkujouluja, elämässään epäonnistunut insinööri, joka on toimistonsa yleinen naurunaihe; ajatteli päteä ja läksyttää rillipää hippiä ja saada pientä vallan tunnetta. Hän olisi odottanut, että olisin luikkinut pihalle suru puserossa. Kummestunut ilme kertoi yllätyksestä, kun en ottanut hänen uhkailujaan annettuna.

Tuollaisessa tilanteessa on haastavaa antaa anteeksi, mutta se täytyy osata tehdä mikäli haluaa kasvaa ihmisenä. Tuollainen tilanne toi selkeästi esiin ja ikäänkuin näytille sen miehen pienuuden, inhimillisyyden, joka juuri on rakastettavaa. Hänen inhimillinen puutteellisuutensa tekee hänestä ihmisen, joka on arvokas sellaisenaan. Hän ei ole täydellinen, enkä minäkään, joten miksi en antaisi hänelle anteeksi hänen tilaansa. Meistä ei kukaan tule koskaan olemaan valmis, eikä täällä ole kukaan toistansa arvokkaampi.

Mutta pyyteetön hyvä tahto on anteeksiannon lisäksi valtava innoittaja myös siinä mielessä, että se on jotain, mikä riisuu aseista kaikki tämän meidän aikamme muille lyhytnäköisemmille periaatteille rakentuvat aatteet. Mikäli joku tarjoaa toiselle rahaa uskoen sen muuttavan tilanteen kulkua ja toinen toteaa ettei hän sellaista tarvitse, niin vaurastumisen periaate on neuvoton. Siksi tätä vilpittömyyttä niin pelätään.


Ahneuteen, oman navan turvaamiseen ja vallanhimoon kun on niin todella helppoa vaikuttaa, ja ohjailla tällaista ihmistä. Mutta kuinkas pystyt ohjailemaan sellaista ihmistä, joka ei tavoittele mitään mitä voisit tarjota. Idealismi on pelätty juuri ennakoimattomuutensa ja puhtautensa vuoksi. Rappioon ja maallisuuteen kääntyvät idealistit ovat surullisia näkyjä ja he jos ketkä tulevat elämään rankan vanhuuden. He ovat myyneet hyvän tahtonsa. Mutta idealisti, joka seisoo oman parhaan tietonsa takana on vakaumuksessaan pelottava. Aatteet ja uskonnot ovat tietysti tästä syystä myös saaneet aikaan sotia, mutta aito ja vilpitön hyvä tahto ei milloinkaan. Kristinusko ei ole yhtä kuin hyvä tahto. Kristinuskokin on rakkaudensanomastaan ja anteekstiannostaan huolimatta vääristetty vääräuskoisuuden ja erilaisuuden tuomitsemiseen.

Sanotaan, että myös romanttinen rakkaus on aidointa, kun se perustuu sille, että näkee toisen puutteellisuuden ja rakastaa juuri tuota inhimillisyyttä. Se ei pyydä mitään vaan haluaa vain antaa. ruhtinas Myskin ei pyydä mitään itselleen, vaan haluaa auttaa rakastamansa naisen hoitoon, jättäytyen itse statistin rooliin. Vapaan tahdon tunnustaminen on juuri sitä, ettei odota toisen tulevan vastaan, vaan antaa hänelle siihen mahdollisuuden. Jos toinen alkaa rakastaa samasta syystä, niin povaan näille kahdelle auvoista tulevaisuutta. :)

Pyyteettömyyteen pyrkiminen on kuitenkin todella pelottavaa ja vaikeaa mikäli se perustuu tietoiselle halulle olla hyvä ihminen. Pyyteettömyys syntyy luonnollisimmin sen kautta, että haluaa ymmärtää toista ja nähdä hänen inhimillisyytensä. Sen kautta kadottaa omat tarpeensa tuota ihmistä kohtaan.

Mutta tottakai on aivan perkeleen raastavaa katsoa vierestä kun rakastamasi ihmiset tekevät itselleen hallaa ja myrkyttävät omat mahdollisuutensa elää tasapainossa. Siksi sitä joskus sortuu siihen moralisointiin. Mutta en minä ihmiset pahalla. Saatte tehdä niin kuin teistä aidosti hyvältä tuntuu, mutta tarkkailkaa mikä todella tuntuu hyvältä vielä kuukaudenkin päästä.

Oppia ikä kaikki

Sain tänään koko opiskeluaikani vaikeimman ja samalla parhaan tehtävän:

Kertomus henkilökohtaisesta maailmankatsomuksesta ja sen kehittymisestä

Kirjoita auki ymmärryksesi henkilökohtaisesta maailmankatsomuksestasi. Pyri löytämään ajattelusi lähtökohdat eli ne käsitykset, uskomukset ja oletukset, joiden varaan olet rakentanut omaa maailmankatsomustasi, persoonallista tapaasi tarkastella todellisuutta. Kirjoita ajattelusi perusteista kokonaisesitys, jossa pohdit ymmärrystäsi todellisuuden luonteesta, ihmiskäsitystäsi, eettistä ajatteluasi ja käsitystäsi hyvästä elämästä.

Millaisena näet todellisuuden?
Mistä elämssä on kysymys?
Mikä on elämäntarkoitus?
Millainen on hyvä ihminen?
Mitä on hyvä elämä?

Pyri sisällyttämään tarinaasi maailmankatsomuksellisen ajattelusi kehittymisen kaari. Arvioi oman persoonallisuutesi, lapsuuden kotisi, elinympäristösi, opiskeluaikasi, läheisten ihmisten, harrastusten jne. vaikutusta maailmankatsomuksellisen ajattelusi rakentumiseen. Pohdi, mitkä tekijät (ihmiset, tapahtumat, filosofiat, uskonnot ym.) ovat jäsentäneet ja muuttanet käsitystäsi maailmasta, ihmisen olemuksesta ja elämän merkityksestä.

Millaisia vaiheita tunnistat?
Mitkä peruskysymykset ovat aktivoituneet ja missä vaiheissa?
Millaisia murrosaikoja olet käynyt läpi?
Mitkä maailmankatsomukselliset kysymykset ovat tällä hetkellä pohdinnan alla?

Pyri työstämään kertomustasi niin, että siitä syntyy kokonainen kuva maailmankatsomuksellisen ajattelusi, sisällöstä ja kehittymisestä. Kirjoittamisen aikana esitä itsellesi täsmentäviä kysymyksiä, esimerkiksi "Miten olen tullut tähän johtopäätökseen?", "Kuinka perustelen ajatteluni keskeisiä Lähtökohtia?" jne. Tähtää oman ajattelusi perusteiden tunnistamiseen ja jäsentämiseen.


Että sellaista, eipä yhtään vähempää. :) Mutta toisaalta juuri tällaisia tehtäviä olen aina toivonut.

Elämän rajallisuus

Tänään on kiitollisuuden päivä.

Tämä elämä on nimittäin aivan mahtavaa, vaikka kuinka onkin harmaa marraskuinen kaamos ja elämä on levällään kuin sortunut korttitalo. On joka tapauksessa aivan valtava etuoikeus saada elää: kokea, tuntea, oppia ja välillä myös kärsiä. Kaikki se on elämää. Joskus sitä miettii, että miksi juuri minulle on osoitettu tämä lahja saada elää. Vastaanottaa silmänräpäys täällä kauniiden, oikeiden sielujen joukossa.

Minä ajattelen kuolemaa silloin tällöin. Sitä hetkeä kun jonain päivänä valot sammuvat. Se on hyvin perustavanlaatuinen ajatus. Jokainen on nöyrä kohdatessaan avoimesti itsessään sen tunteen, että tämä on rajallista. Tulee aamu, jona ei itse enää herääkään. Se tunne herättää ne ikiaikaiset kysymykset, mutta toisaalta sen ajatuksen kanssa tutustuminen ja sen hyväksyminen kasvattaa ihmistä tavalla, jota ei tee mikään muu.

Benjihyppy tai muu äärirajojen adrenaliiniryöppy ovat omanlaisiaan vaaran ja kuoleman ajatuksen uhmaamisen tapoja, mutta ne eivät välttämättä opeta tai auta kohtaamaan sitä mitä kuolema on. Kun sen ajatuksen ottaa käsittelyyn, niin huomaa, että kuolema määrittelee elämän.

Antiikin Jumalat kadehtivat ihmisiä, koska näiden elämä oli ainutkertaista, aitoa ja siksi se myös tuntui joltain. Ihmiset elävät kukin omaa ainutkertaista elämäänsä, täynnä merkityksiä, tavoitteita, unelmia ja pelkoja. Ja jokainen noista elämistä on korvaamaton. Ainutkertainen vivahteikkaan kaunis taideteos elämästä.

Tämä meidän kaikkien yhteinen todellisuutemme on kuin inhimillisyyden sulatusuuni, jossa jokainen tuo sen korvaamattoman erityislaatunsa yhteiseen pöytään, missä me kaikki saamme nauttia toisistamme. Juuri inhimillisyys; sen puutteellisuus, ailahtelevaisuus ja erehtyväisyys, on se suurin suola, joka tekee tästä dynaamisesta keitoksesta niin herkullisen. Inhimillisyyteen kuuluvat myös ne kaikki tuntemukset, jotka synnyttävät sosiaalisessa elämässä äärettömän värikkäitä tilanteita.

Ihminen pelkää, ihminen rakastaa, ihminen nukkuu, ihminen kuolee. Se on aivan helvetin kaunista.

Kuoleman pelon lievittämiseen on vuosituhansien aikana keksitty vaikka mitä doktriineja. Kauniita ajatuksia. Itse ajattelen, että sen rauhoittavan ajatuksen pitäisi löytyä tästä todellisuudesta ja itseasiassa sen pitää löytyä meistä ihmisistä itsestämme. Se vastaus elämän ja kuoleman arvoitukseen, on meissä kaikissa sisällä.

Luin gnothi seauton blogia, missä hän totesi, että "Rakkaus on tie, totuus, ja elämä" mukaillen kristinuskon perustuskappaleita. Meissä jokaisessa asuva rakkaus on vastaus, se on jotakin elämää ja kuolemaa suurempaa, ja se tekee meistä kuolemattomia. Tämä kuori voi rapistua yltäni ja saavuttaa loppunsa, mutta se idea rakkaudesta ei kuole koskaan. Ihminen vie sen toisaalta mukanaan hautaan, mutta niin kauan kuin tällä pikku pallolla kuhinaa riittää, niin elää myös rakkaus.

Minua itseäni tuo ajatus rauhoittaa. Osa minusta elää ikuisesti niiden tunteiden kautta, joita säteilen maailmaan. Ja se auttaa hyväksymään sen ajatuksen, että jonain päivänä; ehkä tänään, ehkä huomenna, tämä lahja otetaan minulta pois. Pitää vain elää sellainen elämä, että kehtaa kohdata itsensä sillä hetkellä. Elämisen arvoinen elämä on elämää rakkaudessa.

Wannabe vassari vaahtoaa

Tutkin arvoja, mutta tutkimuksestani en ala täällä puhua, koska sitten tulisin vahingossa plagioineeksi omaa tekstiäni työhöni ja kun tämä on nimetön blogi, niin sitä tuskin katsottaisiin hyvällä, että tutkielmani teksti löytyy googlettamalla. Kirjoitan tänne kuitenkin omasta suhtautumisestani arvoihin. Se kertoo minusta aika paljon.

Tiedän, että minun olisi oikein toteuttaa niitä arvoja, jotka ovat totta ja vievät elämää tällä raihnaisella pikku pallolla oikeaan suuntaan. Olen kutienkin tähän asti valinnut mieluummin pinnallisia helppoja arvoja, jotka pitävät minut kyllä käynnissä, mutta täyttävät elämäni sellaisella pinnallisella paskalla, joka on melko yhdentekevää. Minua hävettää kun ihmiset sanovat, että olen heidän tuntemistaan ihmisistä kaikkein aatteellisin ja syvällisin ihminen, joka seuraa periaatteitaan; minä en todellisuudessa seuraa sitä minkä tiedän olevan oikein, ja tämä rassaa minua todella paljon.
Onko minulla oikeus sanoa, että olen oikeassa? Tekeekö se minusta huonon ja suvaitsemattoman ihmisen, joka ei ymmärrä muiden ihmisten maailmankatsomuksia? Olen kokenut, että jos todella otan kantaa ja sanon, että tiedän mikä on paras valinta, niin ihmiset leimaavat minut moralistiksi ja marginaaliin kuuluvaksi huuhaa toisinajattelijaksi, jolle ei ole oikeutta elää osana tätä systeemiä. En minä halua marginalisoitua. Olen elänyt lievästi syrjäytyvää elämää koko elämäni, koska olen aina ollut hieman poikkeava. Minä haluan olla sosiaalinen, tuntea ihmisiä ja olla heidän lähellään.


Miksei enemmistö tässä maailmassa arvosta niitä asioita, joita minä pidän olennaisena, vaikka ne ovat juuri niitä oikeita arvoja, joilla tästä maailmasta voitaisiin tehdä parempi paikka. Minä haluaisin itse toteuttaa noita arvoja, joka päiväisessä elämässäni, mutta kieltäydyn siitä, koska en halua joutua ulkopuoliseksi aliarvostetuksi hylkiöksi. Haluan olla osa sosiaalista elämää ja haluan saada tunnustusta ja yhteisön kunnioitusta. Haluaisin, että tilanne olisi se, että kollektiivi ihmismassa tekisi päätöksen ja marssisi ulos sanoen, että nyt riittää. Ja he tiedostaen valitsisivat sen minkä he sisällään tietävät olevan oikein.

Miten voi elää tasapainossa muiden ihmisten valintojen kanssa ja samalla toteuttaa sitä, minkä sisällään tietää olevan oikein? Minua rassaa se, että tämä yhteiskunta ei arvosta sitä jos joku toimii oikein. Sille ei panna mitään arvoa. Sellaista ihmistä ei tulla koskaan näkemään Hesarin verotieto-osiossa paistattelemassa suuren menestyksensä hedelmillä. Siellä paistattelevat ihan muut tyypit.

Haluaisin pitää luennon aiheesta: Valitako oikein vai niin, että saa kavereita? Luennolla käsiteltäisiin juuri tätä tematiikkaa, kuinka moni meistä on valmis tekemään niin kuin oikein on, jos tiedämme samalla sulkevamme omia oviamme tältä yhteiskunnalta. Tämä yhteiskunta promoaa tietynkaltaista toimintaa ja tuosta mallista kieltäytyminen ja toisen tien valitseminen on kivinen taival. Aatteen tie. Minä kyllä pohjattomasti kunnioitan niitä ihmisiä, jotka lähtevät sille tielle uhraamatta ajatustakaan epäonnistumiselle. Heidät leimataan sopeutumattomiksi vastarannankiiskeiksi, jotka eivät suostu keskittymään siihen mikä on yleisesti sosiaalisen elämän keskiössä vaan kiinnittävät huomionsa epäkohtiin ja rakentavat omaa kuvaansa siitä mikä on olennaista ja minkä kuuluisi olla keskiössä.

Mutta miksi näitä rohkeita marginaaliin asettuvia yksilöitä ovat aina juuri ne friikit, joilla ei ole mitään uskottavuutta? Miksei korkeasti koulutettuja älykkäitä ja tehokkaita pukumiehiä kiinnosta se mikä on oikein? Miksi he eivät uskalla ottaa sitä askelta ja puhua, että todellisuudessa asiat ovat aivan päin helvettiä ja perustuvat sellaiselle kuvalle maailmasta, joka on ontto ja vailla kestävää merkitystä. Kyllä hekin sen tietävät, mutta he suojelevat jotain, keskittyvät epäolennaiseen ja haluavat pitää silmänsä kiinni, miksi.

Tämä ei minulle mene jakeluun, vaikka kuinka sitä pohdin ja yritän ymmärtää. Älykkäät ja sivistyneet ihmiset, jotka valitsevat onton paskan sen sijasta, että pyrkisivät toteuttamaan sitä mallia, jonka sisällään tietävät oikeaksi ja antoisammaksi. Se on tyytymistä ja raukkamainen valinta sillä perusteella, että he eivät halua tehdä elämästään vaikeaa. Vaikka yksilöllä on oikeus valita omaan elämäänsä panostaminen ja tietynlainen itseensäpanostamisen hedonismi, niin toisaalta ihmisellä on myös velvollisuus tehdä niin kuin on oikein, ja siitä syntyvä hyvän olon tunne on paljon syvempi kuin nuo yllämainitut itseensä syventymisen mielihyvän kokemukset.

Mikseivät ihmiset ota sitä askelta? Miksi ihmiset tyytyvät sellaiseen banaaliin paskaan ja tarpovat elämänsä loppuun asti toteuttaen sitä mikä ei ole koskaan tuntunut oikealta tai hyvältä. Meille on kasvanut valtava kasa väritöntä ihmismassaa, joka toteuttaa omaa vieraantumistaan omista vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksistaan. Osa heistä ei välttämättä edes tiedä kieltäytyvänsä siitä paremmasta mahdollisuudesta, mutta tämän osuuden en usko olevan kovin suuri. Ihmiset ovat sen verran älykkäitä, että he yleensä ottaen osaavat laskea yhteen kaksi plus kaksi.

Ihmiskunnan historian aikana meillä on ensimäistä kertaa materiaalinen mahdollisuus toteuttaa sitä korkeampaa mahdollisuutta. Ihmiset ovat kuitenkin tottuneet siihen onttoon tuottamismalliin ja hyödykkeistä tappelemiseen, että he eivät osaa lopettaa. Lapsi on terve kun se leikkii, sairas kun se ei osaa lopettaa; ihminen on terve kun se on ahkera ja ansaitsee, sairas kun se ei osaa tajuta saaneensa tarpeeksi ja että on aika siirtyä eteenpäin. On aika ottaa seuraava askel ja tehdä niin kuin oikein on.

On turhaa ja säälittävää pillittää täällä blogissa sitä kuinka en itse uskalla ottaa sitä askelta ennen kuin saan muita ihmisiä puolelleni, enkä joudu asettumaan marginaaliin tai leimautumaan hipiksi vain siksi, että haluan tehdä niin kuin oikein on. Olen sydämeltäni pelkuri, koska en pysty toteuttamaan omia sanojani ja omaa ideaaliani käytännössä. Tässä kohtaa punnitaan se ketkä ovat todellisia rohkeita persoonia, jotka uskaltavat ottaa sen askeleen ja sanoa, että ihmisarvoinen ei tarkoittanut tätä. He tekevät tietoisen valinnan, joka ei koskaan edes ollut heille mikään valinta. Heidän silmissään ei koskaan edes ollut mahdollisuutta piiloutua jonkin onton mukavuusajatuksen taakse. Oikein tekeminen on ollut heille aina ainoa vaihtoehto. Tällä hetkellä nuo käytännön idealistit ovat kuitenkin sellaista porukkaa, joka on tottunut elämään marginaalissa koko elämänsä. Ja siellä on myös sitä porukkaa, joka on siellä erottautumisen ilosta, ja siitä porukasta en pidä. Minusta on säälittävää erottautumisen tavoittelua vastustaa kaikkea vain vastustamisen ilosta.

Enemmistö totesi, että on parempi toteuttaa tylsää ja turvallista Main stream elämäntapaa, kuin leimautua ja marginalisoitua ja samalla sulkea itseltään tiettyjä ovia. Minä pelkään, että jos en kohta tee asialle jotain, minulle käy samoin.

Mitä minulla on menetettävää? Rikas sosiaalinen elämä? Uskottavuus systeemin uskollisena palvelijana? Onttojen ihmismassojen kunnioitus ja bimbo-blondien hyväksyntä?

Minun pitäisi perustaa oma puolue:

Elämänlaadun puolue – vähemmän on enemmän.
Myyttejä, joista muut eivät uskalla puhua.

Voisin sitten käyttää tuota puoluetta lähtöalustana sille, että muiden olisi helpompaa irrottautua oravanpyörästä ja kiinnittyä johonkin, mikä edustaisi heidän omaa kokemustaan. Tämä kuulostaa sosiaaliselta itsemurhalta, mutta pakko se olisi tehdä, koska vasta sen jälkeen voisin saada rauhan, että olen tehnyt voitavani ja jos ihmiset eivät vielä silloinkaan herää näkemään omia mahdollisuuksiaan, niin sitten se on heidän oma ongelmansa.

Konsensuksen illuusio

Kuka on minun vertaiseni? Olenko minä sinun vertaisesi?

Ja tässä en nyt tarkoita tuota sanaa siinä mielessä, että kyse olisi ihmisen arvosta, vaan käytän vertaisuutta siinä mielessä kuin sitä tarkoitetaan esimerkiksi vertaisryhmässä.

Opiskeluelämän mukavuus perustuu samankaltaisten mielenkiinnon kohteiden löytämiselle ja tietyn yhteisöllisyyden kokemukselle. Opiskeluryhmässä ihmisten erityistarpeet saattavat olla samankaltaisia tai vähintään ihmisten taustoista on löydettävissä yhteisiä tekijöitä. Käsitys siitä mitä tarkoittaa hyvä elämä on luultavasti jollakin tavalla samoissa raameissa. Kanssakäyminen on helppoa ja vaivatonta. Ei konflikteja, yhteisymmärrystä ja konsensusta. Opiskeluaikaa romantisoidaan; "Silloin olimme kaikki idealisteja, silloin minua ymmärrettiin." Vertaisryhmä jakaa ideaaleja ja päämääriä sekä joissain tapauksissa kokonaisen vision siitä kuinka asioiden olisi hyvä olla. Pienemmässä mittakaavassa tietylle alalle hakeutuminen korreloi tietynlaista ihmistyyppiä, joka tottakai tunnistaa kaltaisensa.

Vertaistuessa on myös se jännä puoli, että ne asiat, joita vertaisryhmä vaatii tulevat sen jäseniltä melko luonnostaan. Mikäli jollakulla on vaikeuksia tuottaa vaadittuja ominaisuuksia, hän saattaa huomata, että hän ei ehkä sovellu juuri kyseiseen vertaisryhmään ja vaihtaa pääainetta. Tämä onkin oiva "pääsykoe" ja indikaattori sille oletko oikealla alalla. Ryhmäsi ei vaadi sinulta sellaisia asioita, joita et voi tarjota. Siksi tuntuu siltä, että saat olla oma itsesi ja avoimesti tuoda omat puutteesi julki pelkäämättä, että se nostaa juuri muunlaista reaktiota kuin että: "Musta tuntuu monesti ihan samalta."

Kun sitten siirrytään "THE REAL WORLD" nimiseen paikkaan, niin todellisuus iskee säälimättä päin näköä. Valtavat määrät ahdaskatseisuutta, katkeruutta, pinnallisuutta ja välinpitämättömyyttä seisoo vastassa nuorta idealistia, joka oletti, että kaikki muutkin haluavat antaa KAIKKENSA. Kyynikot koulivat nuorta mieltä pahan maailman tavoille ja sopetumiskykyisenä ihmislajin edustajana idealisti omaksuu talon tavat. Hän alkaa epäillä, turvata selustaansa, laskelmoida ja kysyä kysymyksiä kuten "Mitä minä tästä saan?"

The Real World ei kuitenkaan ainoastaan rapauta idealismia, vaan se pakottaa ihmiset sopeutumaan vertaisryhmänsä ulkopuolelle, kokemaan oman poikkeavuutensa ja erottumisensa tarpeidensa perusteella. Tämä voi tulla shokkina ja myös aikaansaada masennusta. Kukoistaminen vertaisryhmässä ja kukoistaminen muiden ihmisten joukossa ovat kaksi täysin eri asiaa. Konsensus antaa luvan olettaa joitakin asioita, mutta arkitodellisuudessa, sosiaalisen elämän runsauden sarvessa mitään ei voi olettaa. Ei voi olettaa, että ihmiset jakaisivat kauniin ajatuksesi. Ei voi olettaa että enemmistö jakaisi jonkin tarpeesi.

Vertaisryhmä luo tiedostamattoman illuusion, että ryhmän konsensuksessa olisi kyse normaalitilanteesta. Se myös synnyttää ajatuksen, ettei minun tarvitse tavoitella yhteisymmärrystä noiden muiden kanssa, koska minua ymmärretään jo täällä. En jaksa vaivautua ymmärtämään noiden toisten kantaa. Ja näin se pieni piiri pyörii kauniisti. Vaikka kukaan ei ajattele, että kaikki ihmiset jakaisivat oman alan ajattelutapaa, niin tuo illuusio tulee esille sinä pettymyksen tunteena, kun ihminen yrittää taistella tuulimyllyjä vastaan ja tuoda oman vertaisryhmänsä kantaa esille.

Todellisuudessa kyse on aina vähemmistönäkökulmasta, joka kilpailee lukemattomien muiden intressien kanssa. Kyse on painotuksista, siitä mitä koetaan olennaisena. Eli se mikä riittää vertaisryhmässä, ei riitä maailmassa. Siellä joutuu perustelemaan kantansa kymmenen kertaa vakuuttavammin jos mielii saada mitään läpi.

Vertaisryhmäthän ovat tunnetusti mainioita alustoja pariutumiselle. Luin erään artikkelin, jossa käsiteltiin sitä kuinka yliopistoluento on tietynlainen lihatiski. Todennäköisyys, että samasta tilasta löytyy samanhenkinen, samanlaisen maailmankuvan jakava ihminen, on todella korkea. Vertaisryhmän käsitys hyvästä parisuhteesta on myös luultavasti samoilla linjoilla. Siksipä ihmiset tahtomattaan tähyilevät massaluennoilla ympärilleen melko kiinteästi. "Jos se on täällä, niin se on varmaan hyvä tyyppi." :)

Seurustelusuhteen järjestäminen on tietysti myös vaivattomampaa samankaltaisten intressien kanssa, mutta siinäkin on pakko kysyä, että onko sillä mitään tekemistä todellisuuden kanssa? Ovatko ne asiat, joita vertaisuus tuo ilmi, olennaisia seurustelun kannalta, vai tuoko samankaltaisuus enemmänkin esiin rasitteita ja omia ärsyttäviä erityispiirteitä? Jos kaksi filantrooppia haluaa yhdessä pelastaa maailman, niin kumpi heistä muistaa tuoda leipää pöytään ja hakea lapset tarhasta?

Ehkä sopeutuminen todelliseen maailmaan olisi hyvä aloittaa jo aiemmin ja pyrkiä laajentamaan omia vaikutteitaan tietoisesti, että identifioituisi mahdollisimman moneen vertaisryhmään. Tämä voisi osaltaan auttaa sopeutumista siihen mielipiteiden ärsyttävään kaaokseen, joka työelämässäkin vallitsee. Mutta haluaako niitä muita todella aidosti ymmärtää?

Isälle, vai kelle se nyt oli...?

Luin eilisen Hesaria ja minua alkoi aivan suunnattomasti ärsyttää millaisia stereotypioita isänpäivän markkinoinnissa käytetään ja millaista kuvaa isyydestä ja miehenä olemisesta se luo. Suurin osa mainoksista oli kirjamainoksia: ilmasotakirjoja, sotahistoriaa, Remestä ja kumppaneita. Lisäksi oli useampi partakonemainos ja läjä boksereita. Nuo jälkimmäiset nyt ovat tietysti välittömiä hyödykkeitä ja tulevat siksi tarpeeseen.

Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt, että joukkoon mahtui myös kylpylämainos, jossa isää sai hemmotella kylpyläpäivällä ja myös mainos paistinpannuista, vaikka sekin tietysti perustuu stereotypiaan grillaavista miehistä. Työkaluja ei kaupattu; näköjään ne miehen annetaan valita oman harkintansa mukaan.

Odottamani mainokset:

"Osta NYT isänpäivälahjaksi; Jane Austinin koko tuotanto!!!"

"Tänä isänpäivänä laatulukemista: Taiteen ja tunteiden jatkumo!"

"Muista Isää Unilux tyynysetillä!"

Kyllä se vähän pistää silmään kuinka härskisti noita isä-mielikuvia luodaan. Yhtä ärsyttävää on nähdä toukokuussa äitienpäivän nurkilla tai vieläpä jouluaattona Anttilan kassajonossa parrakas mies hyvin vaikean tai nolon oloisena nahkasaappaissa perässään kolme pälyilevää lasta ja kainalossaan Moccamasterin uusin malli. Samaa paskaa sekin on.

Yksi markkinoinnin perusedellytyksiä on kohderyhmän valinta, tai näin olen kuullut. Lahjaa markkinoitaessa tämä on vain konstikasta, koska kysymys ei ole varsinaisen kohderyhmän (tässä tapauksessa Isien) tarpeista vaan lahjaa hankkivan osapuolen (puolisoiden ja lasten) mielikuvasta omasta isästään. Tämä perustuu siihen, että isää tai hänen todellisia tarpeitaan ei tunneta tai pahimmassa tapauksessa edes haluta tuntea.

Markkinoinnin ja muiden tahojen vaikutuksesta on luotu mielikuva hyvästä isyydestä, normit täyttävästä toiminnasta ja isälle hankittavien lahjojen kautta halutaan vahvistaa tuota omaa mielikuvaa siitä rujosta peruskalliosta, joka on ennakoitavuudessaan niin ihanan luotettava. Ja kukapa isä nyt sunnuntain kahvipöydässä nostaisi äläkän, että heillä on jo tarpeeksi boksereita tai että todellisuudessa heitä ei voisi vähempää kiinnostaa Talvisodan taistelujen eteneminen.

Minä tiedän, että minulle on aivan äärettömän vaikea hankkia lahjaa. Monesti häpeän sitä ja koen, että olisin helpompi läheinen, jos minulle voisi aina hankkia jotain tiettyä ja olisin siihen tyytyväinen. Mutta kun sitä on vähän friikki ja kiinnostuksiltaan poikkeava, niin minkäs teet. Enkä minä mitään odota, mutta monesti huomaa kuinka paljon energiaa ihmiset laittavat lahjan miettimiseen ja siitä tulee vähän kiusaantuneen kiitollinen olo.

Onneksi en isänpäivänä kuitenkaan joudu vastaanottamaan yhtään mitään. :)

Liberalismi ja kilpailukyvyn ylläpito ovat myytti

Arkiston kätköistä löytyi mielipidekirjoitus vuoden takaa, jota Helsingin Sanomat ei suostunut julkaisemaan. Se heräsi eläkejärjestelmän muutopaineista ja laitoin sydänvereni paperille. Mutta kun ei Helsingin Sanomat halunnut sitä julkaista niin laitan sen sitten jakoon täällä:

Liberalismi ja kilpailukyvyn ylläpito ovat myytti

Huonompaan suuntaan ollaan menossa. Romutetaan yliopistojen itsenäisyys ja
riippumattomuus, viedään iäkkäiltä oikeus eläkkeelle siirtymiseen ja
leipäjonot pidentyvät samaa tahtia työttömyyden kasvun kanssa.

Kaikki tehdään kansallisen kilpailukyvyn varjolla; huippusuoritusten
löytämiseksi ja suomalaisen menestystarinan kirjoittamiseksi. Menisivät
Ollila ja muut brändityöryhmän jäsenet kysymään leipäjonosta mitä mieltä
siellä ollaan kvartaalitalouden ja teknologiahypen kyllästämän
yhteiskunnan paremmuudesta. Liberalismi jauhaa omaa karua sanomaansa, että
ihminen on oman onnensa seppä ja heikot kaatuu elon tiellä.

Kilpailu on hyvää silloin kun se tähtää omien kykyjen kehittämiseen, mutta
siitä tulee kestämätöntä, kun kilpailu valitaan itseisarvoiseksi
elämänpolitiikaksi; halutaan yksinkertaisesti olla parempia kuin muut.
Mikä ihmeen kansallinen kompleksi tästä on Suomelle tullut, että niin
hirveästi pitää todistaa maailmalle, että vaikka olemme pieni kansa, niin
täältä pesee. Tämä ylisuoriutumisen paine on luultavasti myös yksi osasyy
syrjäytymiseen ja korkeisiin itsemurhalukuihin. Korkealle asetettujen
tavoitteiden saavuttamisesta tehdään itseisarvo. Pisa-tutkimukset ovat
tästä hyvä esimerkki.

Kukaan ei ole kuitenkaan voinut todistaa, että yksiselitteisesti eteenpäin
jyräävä kehitys, kansakunnan kilpailukyky tai materiaalinen vaurastuminen
voisivat yksi yhteen parantaa ihmisten elämänlaatua. Työttömyyttä voidaan
ehkäistä myös muilla keinoilla kuin ikuisella tehostamisella ja
karsimisella. Suomalaiset ovat useita kertoja viimeisten viiden vuoden
aikana tehdyissä kyselyissä korostaneet, että he ovat valmiita maksamaan
lisää veroja, jos sillä saadaan hyvää aikaan. Samanaikaisesti yhtä tärkeää
hyvinvointivaltion tulonlähdettä varallisuusveroa on leikattu rankalla
kädellä.

Yritysmaailmasta lainattu tuottavuusohjelma ei sovellu julkisen hallinnon
järjestämisen periaatteeksi, koska tehokkuusajattelulla ei tulla luoneeksi
julkiselle sektorille niitä työpaikkoja, joita sen kuuluisi tarjota. Nämä
työpaikat ehkäisisivät syrjäytymistä ja tuottaisivat verotuloja, ja näin
osaltaan pitäisivät hyvää kiertämässä.

Hyvinvointiyhteiskunnan luomisessa on käytetty tiettyjä ihanteita; jotkin
asiat ovat olleet pyhiä. Ja jos jokin asia on pyhä, niin sille ei silloin
aseteta hintaa. Yksi näistä pyhistä asioista on ollut se, että
vähempiosaisista pidetään huolta, vaikka mikä olisi. Tämä tehdään siksi,
että se on oikein. Tätä periaatetta ei saa koskaan unohtaa, koska se on
tärkeämpää kuin yksikään Suomen kilpailukyvyn mittari. Sillä mitataan
ihmisyyttä ja kykyämme antaa toisille ihmisille vähän ihmisarvoisempi
elämä. Ja jos tämä asia asetetaan vierekkäin kilpailukyvyn säilyttämisen
kanssa, niin valinta ei pitäisi olla kovin vaikea.

Lastenhoito, koulutus, eläkejärjestelmä ja työttömyysturva ovat asioita,
joiden ylläpidon kuuluu ajaa muiden etujen edelle. Niiden avulla on
kuitenkin saavutettu se suurin suomalainen menestystarina: ihmisarvoinen
yhteiskunta.

Tavoitteeton läheisyys

Hetkestä aikaa taas tekstiä.

Meillä oli tässä kuluneella viikolla opiskelujen puolesta luento, jolla käsiteltiin sosiaalisen median merkitystä nuorten yhteisöllisyydelle. Siellä luennoitsija piti täysin luonnollisena kehitystä, että nuorten "hengailu" eli tavoitteeton ajanvietto on siirtynyt kasvokkaisista tilanteista nettiin erilaisten yhteisöjen palstoille.

Oli kornia, että samalla luennolla luennoitsijat käsittelivät ihmisten perustarpeita Maslow'n tarvehierarkian pohjalta. Siinä hyvin merkittävä ja perustavanlaatuinen tarve on sosiaalisen fyysisen läheisyyden tarve. Mielestäni yksi kaikkein merkityksellisimmistä sosiaalisuuden ja fyysisen läheisyyden muodoista on se, johon ei liity minkäänlaisia tavoitteita. Eli että kaksi tai useampia ihmisiä viettää aikaa samassa tilassa saattaen tehdä omia projektejaan, mutta jakaen fyysisen läheisyyden.

Jos kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta tulee täysin intentionaalista ja se rajoittuu aina erityistilanteisiin, joihin liittyy jokin erityinen syy tai tavoite, niin hukataan eräs kaikkein arvokkaimmista sosiaalisuuden muodoista. Kohta ystäväni alkavat ihmetellä, kun pyydän heitä luokseni käymään ilman, että olen suunnitellut mitään erityistä ohjelmaa vaan haluten vain olla ja kokea, että he ovat samassa tilassa.

Meillä oli myös opiskelujen ohessa toiminnallinen harjoitus, joka huipentui rentouttavaan hierontatuokioon. Sellaista ei voisi koskaan ikinä kokea netin kautta ja se tuntui yksinkertaisesti mahtavalta. Siinä välittyi kunnioitusta, välittämistä ja autenttinen rento kokemus siitä, että joku haluaa pitää huolta ja panostaa sinun mukavuuteesi. Se oli elämänlaatua. Ja tuntui hyvältä kun sai antaa samalla mitalla takaisin. Että: Up yours Second life.

60° N

Tänään tajusin kuka haluan olla. Minä olen skandinaavi. Sen käsitteen kanssa minun on helppo tuntea yhteenkuuluvuutta. Olen ylpeä Helsingistä, Tukholmasta, pohjoismaisesta karun jylhästä luonnosta, hyvinvoinnista, demokratiasta sekä niistä haasteista, joiden kohtaamista täällä eläminen välttämättä tarkoittaa. Pohjoismainen sivistys on tietyllä tavalla katsottuna maailman huippua. Mutta ei se ole sattumalta muotoutunut, vaan sen eteen on tehty töitä. Ja työ hyvinvoinnin puolesta on ollut selkeä arvovalinta.

Vaikka sitä hyvinvointia romutetaan nyt järjestelmällisesti, niin kyllä minä kuitenkin uskon, että pohjoismainen elämäntapa tulee aina erottumaan jollakin tavalla. Vaikka kulttuurit sekoittuvat, ja on tarkoituksenmukaista, että tänne muuttaa paljon ihmisiä muualta maailmasta, niin silti tietty pohjoisen kouliva vaikutus säilyy. Se tekee ihmisestä nöyrää ja maanläheistä.

Tietyllä tapaa suomalainen mentaliteetti on tullut tiensä päähän. Se sisäänpäin lämpiävä, möllöttäminen ei päde enää missään. Mikäli sen valitsee, niin samalla sulkee ovet omalta kehitykseltään. Ja tästä metsäläisyydestä en ole koskaan ollut ylpeä, vaan se on tuntunut hyvin vieraalta. Olen myös tuntenut suunnatonta myötähäpeää niiden ihmisten puolesta, jotka korostavat omaa junttiuttaan ja kokevat ylpeyttä siitä, että he sen voimin erottautuvat muusta maailmasta.

Tämä maailma on kehittynyt siihen tilaan, että siinä kukoistaminen tarkoittaa verkostoitumista ja suvereenia sosiaalisuutta. Se ei ole vaikeaa; kesällä opin Ruotsissa, ettei se haittaa vaikka välillä vähän puhuu, jopa vähän tarpeettomastikin. Se kun pitää yllä juuri sitä vaihdetta, joka suomalaisella ei meinaa pysyä päällä. Eli pistetään suut jauhamaan. Tähän maailmaan mahtuu ääntä ja sen tuottaminen on ihmiselämän luontaisimpia toimintoja. Puhutaan yksinkertaisesti enemmän, niin se tuottaa sosiaalista elämää aivan toisella tavalla.

Vaikka suomalaisuudesta tai skandinaavisuudesta hylättäisiin junttius, metsäläisyys, melankolinen pessimismi ja sisäänpäin lämpiäminen, niin ne hyvät puolet eivät kuitenkaan rapaudu. Ominaisuudet kuten vahva luontosuhde, kyky hiljentyä, yleinen toisen ihmisen kunnioittaminen sekä umpirehellinen suoruus elävät vahvoina joka tapauksessa.

Se sivistys, joka näillä leveyspiireillä on siinnyt, on jalostunutta, hitaasti kypsynyttä elämän kunnioittamista. Onhan sitä täälläkin tapeltu ja tehty raakalaismaisuuksia, mutta toivo elää, että niistä olisi jotain opittu. Ainakin niistä opitaan koko ajan puhumaan enemmän ja enemmän. Ihmisistä välittäminen on toisaalta kirjoitettu jo protestanttiseen etiikkaan, jonka ikeen alla nämä kansakunnat tarpovat vielä vuosisatoja. Mutta yleinen elämänkunnioittaminen ei tarvitse Kristusta esikuvakseen; se on jotain hyvin syväänjuurtunutta tai jopa luontaista, eikä lähde edes kulumalla. Puhtainta ihmisyyttä.

Skandinaavista korkeakulttuuria värittää villi ja kesyttämätön luonto, jota on pakko kunnioittaa ja ihailla. Sitä kuvataan taiteessa: tulkitaan kansan tunteita ja suhtautumista itseä suurempiin voimiin. Se tuottaa omanlaistaan harmoniaa, kun ihmiset etsivät tapoja elää tasapainossa ympäristönsä kanssa; pysyä elossa. Se on maanläheisyyttä, joka näkyy edelleen myös kulturellien pohjoismaisten kosmopoliittien elämäntavoissa. Myös täkäläiset kaupungit on rakennettu karuille kalliolle, niiden jalkakäytävillä tarvotaan lumisohjossa ja samalla ylläpidetään ja rakennetaan korkeampia päämääriä. Siinä ei ole mitään lyhytnäköistä. Osa on lähtenyt etsimään jotain helpompaa, mutta osa heistäkin on palannut takaisin näille rannoille. Eräs kainuulainen sanoi, että ”Täällä on aina oltu ja elelty.” Tuon lauseen jalat maassa lausuttu haikea totuus ei koskaan käänny muille kielille.

Olen ylpeä niistä konnotaatioista, joita skandinaavisuus saa. Yritteliäisyydestä, neuvokkuudesta, peräänanta- mattomuudesta, mutta ennen kaikkea välittämisestä. Täällä pienemmistä ja kaltoin kohdelluista on aina pidetty huolta siitä huolimatta ovatko he tehneet virheitä, ovatko he yrittäneet tarpeeksi tai ovatko he sukua. Tuon esimerkin antaminen maailmalle on parasta skandinaavisuutta.

Mutta puhutaan enemmän. Hiljentyminen ei ole aina kultaa, vaatimattomuus ei aina kaunista eikä suutarin pidä aina pysyä lestissään. Mutta pieni on edelleen kaunista, rehellisyys perii edelleenkin maan ja jaettu ilo on edelleen suurempi ilo.

Vietetään elämää

Jos ihmisiltä kysyttäisiin ensi vaikutelmaa minusta he luultavasti sanoisivat sanoja kuin kunnollinen hillitty, vastuuntuntoinen, ahkera. Olen ottanut elämän melko tosissani. Ajattelin, että elämä kuuluu ottaa vakavasti ja tehdä kaikki voitavansa kehittyäkseen ja kehittääkseen maailmaa. Olen tottunut suoriutumaan kiitettävästi ja saamaan kehuja paneutumisestani. Toisaalta tämä ”panostaminen” liittyy myös laajemmin elämään kuin ainoastaan omien tavoitteiden toteuttamiseen. Olen ajatellut, että väärinsuuntautunut hän, joka ei ota vastuuta ympäristöstään vaan on piittaamaton sen suhteen eikä pyri kehittämään itseään ja tulemaan paremmaksi. Olen halveksinut sellaista ajattelutapaa, kuten tässäkin blogissa on tullut esille. Olen kokenut, että korkeampaan kehitysasteeseen tähtäävä elämä tarkoittaa jatkuvaa paneutumista ja vastauksien etsimistä. Se on vain hyvin rankkaa. Noin kymmenen vuoden idealismin jälkeen sitä löytää jo muunkinlaisia ajatuksia.

Vakavasti ottaminen tarkoittaa usein myös jonkinasteisia paineita. Nykyihmiset stressaavat paitsi oman perheensä hyvinvointia, myös maailman tilaa, kansainvälistä turvallisuutta, ympäristökysymyksiä ja yhteiskunnan koheesion ja yhteisvastuun rapautumista. Tuosta setistä saa jo parikin vatsahaavaa. Vähintään sillä onnistuu kieltämään itseltään osallistumisen sosiaaliseen elämään. Rikas, vaihteleva ja kokeileva sosiaalinen elämä kun vaatii monien sivuvaikutusten hyväksymistä. Ja se myös vaatii toisten ihmisten hyväksymistä puutteellisina, rappiollisina pakanoina, jotka eivät välttämättä välitä tippaakaan siitä mitä heidän ympärillään tapahtuu.

Kaikkea ei tietenkään pidä eikä saakaan hyväksyä. Sen rajan jokainen asettaa henkilökohtaisesti. Valinnan vapaus tarkoittaa omassa mielessäni edelleen vapautta valita oikein, mutta koska elämä ei ole mustavalkoista, niin täytyy myös oppia tekemään kompromisseja. Kompromissit eivät ole tyytymistä vaan kykyä sopeutua. Suuret ajatukset, kun saattavat joskus olla hieman ehdottomia tai joustamattomia. Elämään liittyy pysyvänä osana vastuunottaminen omista valinnoista ja toisaalta myös toisista ihmisistä. Tämä siis tarkoittaa sitä miten omat valinnat vaikuttavat toisiin ihmisiin. Ja totta kai toiselle voi kuitenkin kertoa omasta tavastaan ajatella. Valistaminen ei ole koskaan sama asia kuin tuputtaminen tai tuomitseminen.

Mutta yleisesti ottaen sen sijasta, että ajatellaan, että elämän tulisi koostua viisivuotistavoitteista ja lopullisesta ratkaisusta, niin siihen voi suhtautua myös rennommin. Voi niin sanotusti päästää itsensä pälkähästä. On oikeutettua todeta, että minun vastuuni rajoittuu itseeni ja muihin asioihin voin vaikuttaa melko rajoitetusti. Yrittää saa ja pitää, mutta sairas hän joka antaa sen vaikuttaa omaan elämänlaatuunsa.

Elämä ihmisen ympärillä yksinkertaisesti vain tapahtuu. Sitä voi seurata silmät suurina, mutta ei siitä kannata ongelmaa ottaa. Siihen voi vaikuttaa ja se on myös suositeltavaa, mutta suurimmaksi osaksi sen kannattaa antaa virrata ja enimmäkseen asettua sivustaseuraajaksi. Tämä on tiettyä tervettä välinpitämättömyyttä, koska se ongelmanottaminen ei auta ketään. Se ei korjaa maailman vikoja.

Otetaan elämä vastaan, keskitytään tekemään oma osamme ja vietetään elämää. Niin kuin lomankin viettäminen tarkoittaa, että siihen ei välttämättä liity suuren suuria intentioita vaan yksinkertaisia pieniä asioita ja lähitavoitteita. Samalla tavalla elämä voi olla pieniä asioita, arjen puurtamista, kellumista ja elämän viettämistä. Suuren luokan tavoitteet saavat olla siellä jossakin taustalla ja värittää toimintaa, mutta niitä ei kannata yrittää toteuttaa yhdessä yössä. Siihen asti elellään ja vietetään elämää.

Ylenpalttinen sosiaalisuus

Virta on nyt väliaikaisesti vähän hukassa. Jatkuva toiminta vaatii energiansa. Aktiivisessa elämäntyylissä on vain se kiinnostava piirre, että kun siihen tottuu, niin ei halua enää tietää muusta. Ei halua enää palata vanhaan. Ja miksi toisaalta pitäisi?

Uupumustakin voi suodattaa ja on kiinnostavaa huomata miten helpoksi sosiaalisuuden voi tehdä. Kun kanssakäymisestä tulee normaalitila, ja se hakee muotonsa, niin siihen joutuu keskittymään selkeästi vähemmän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tulisi laiminlyöneeksi ihmisiä, vaan energiaa vapautuu juuri sitä kautta kun sosiaalisuus itsessään ei ole enää päänvaivana. Voi olla väsynyt seurassa.

Ja tämä on toisaalta mielestäni yksi aitouden muoto; miksei sitä voisi välillä antaa itsensä olla vähän huonompaa tai lievemmin keskinkertaisempaa seuraa? Pakkoko sitä on joka kerta ladata sosiaalisuudelle suuria odotuksia. Sehän tuo ihmisen parhaiten esille, mikäli hänestä huokuu, että hän on läsnä omana puutteellisena itsenään.

Kun saavuttaa tilan, jossa on lähes aina seurassa ja harvemmin yksin, niin sekin saattaa addiktoida. Ei välttämättä ala pelätä yksinoloa, mutta jossain vaiheessa saattaa huomata ettei enää muista milloin olisi viimeksi ollut pitemmän ajanjakson yksin. Suomalaisesta näkökulmasta tämä saattaa näyttää luonnottomalta tilanteelta, jossa ihminen ei voi hyväksyä yksinolemista vaan hakee pakonomaisesti seuraa.

Jossain muussa maassa yksinolo ei ole mahdollista; liikaa porukkaa. Jos elää ikänsä vähintään kuudentoista ihmisen ympäröimänä, niin pitempiaikainen yksinoleminen tuntuu lopen kaukaiselta. Jos heille kertoisi, että Suomessa ei ole lainkaan tavatonta olla puhumatta yhdenkään ihmisen kanssa vaikka viikon verran, niin muunmaalainen olisi joko kauhuissaan tai vähintään ällistynyt.

Suomen kaltaisessa harvaan asutussa maassa yltiösosiaalisuus ja yhteisen ajan viettäminen vaatii tietenkin tästä syystä enemmän energiaa ja järjestelyä kuin muissa maissa. Tottakai ihminen voi olla yksin väkijoukossa, joka on myös yksi yksinolemisen muoto, mutta sellaisessa ympäristössä on myös suuremmat valinnanvaran mahdollisuudet seuraan hakeutumisessa.

Storstadsmänniska ei tunne oloaan kotoisaksi jos ei hänellä ole paljon porukkaa ympärillään. Ja tämä tottakai osaltaan vaikuttaa myös sosiaalisuuden muotoihin. Yhteiselosta tulee hektisempää, kun aikaa ja huomiota jaetaan useille eri ihmisille.

Hiljaisuudelle tai puhumattomuudelle ei ole enää aikaa.

Pieniin ympyröihin tottuneesta ihmisestä tällainen sosiaalisuus näyttää persoonattomalta kylmältä ja pinnalliselta, mutta kyse on vain keskittymisen suuntaamisesta. Oma huomio jaetaan laajemmalle joukolle ja se tekee sosiaalisuudesta oman laistaan. Ja onneksi yltiösosiaalisuus ei tosiaan tarkoita sitä etteikö myös kahdenkeskiselle kohtaamiselle voisi olla aikaa, ja siinä toinen ihminen saa yksilön jakamattoman huomion. Tällaiset muodot ja tilanteetn ovat vain harvemmassa.

Juuri tämä hektinen sosiaalisuus on sitä addiktoivaa laatua, joka ei sovi yhteen toistuvan yksinolemisen kanssa. Kun sen tahtiin tottuu, niin hiljaisuuden haluaa täyttää ja hälinästä tulee normaalitila. Tästä syystä kaupungista maallemuutto on ahdistavaa; ilman spåran kolinaa ei saa unta ja yhteisen ajanvieton mahdollisuuksia on rajallisemmin. Silloin se juuri tarkoittaa, että sosiaalisuuden järjestämiseen joutuu keskittyä enemmän.

Toinen mahdollisuus on sopeutua elämän harvempaan ja verkkaisempaan sykkeeseen, mutta monen kohdalla tämä ei ole vaihtoehto.

Minne minä kuulun?

On mukavaa olla juureton. Ja olen ylpeä siitä, etten ole minnekään juuttunut. Siis siten, että olisin jonkin paikan suhteen riippuvainen, enkä pystyisi sieltä lähtemään. Se on mielestäni rikkautta, kun on mahdollista olla kotonaan useissa eri paikoissa ja tehdä elämänsä sinne missä sattuu milloinkin olemaan. Ja se on mukavaa; elämänsisältö syntyy muista asioista kuin elämänmateriaalisista edellytyksistä. Sellainen mustalaisen elämäntyyli kun pakottaa etsimään olennaista muista asioista kuin elämän pysyvyydestä.

Mutta se on silti juuretonta. On olemassa mustalaissieluja, jotka haluavat elää reppumatkalaisen elämää loputtomiin. He saavat kiksinsä elämän ennakoimattomuudesta ja tulevat riippuvaisiksi erilaisuuden kokemisesta. Mutta itse kyllä sitä enemmän kaipaan elämään jotain ennakoitavaa. Mutta vain sen verran, että voisin perustaa tukikohdan jonnekin, josta käsin jatkaa tutkimusretkiä ennakoimattomaan tuntemattomaan.

Mutta kysymys kuuluu juurettoman ihmisen suusta, että minne minä kuulun? Mikä on se paikka joka olisi ominta minua, jonne perustaa kolo, johon ryömiä retkiltä? Valintaa vaikeuttaa se, että ihmiset tekevät kodin, joten oikeastaan minun pitäisi asettua paikkaan enemmistön perusteella. Tai sitten vain valitsen paikan, jossa viihdyn kohtalaisesti ja teen siitä kodin itselleni. Joka tapauksessa paikan pitäisi olla sellainen, että sieltä vähintään löytyisi avoimia ja positiivisesti suuntautuneita ihmisiä, joiden kanssa olisi mukava viettää aikaa, niin se kyllä pitäisi huolta kotiutumisesta.

Mutta tällainen päätös on tietyllä tapaa suhteellisen pysyvä joskaan ei lopullinen. Mutta jos päättää rakentaa kodin jonnekin, niin sitä ei myöskään halua sieltä heti muuttaa toisaalle. Siksi mietin suht tarkkaan onko jokin paikka minua varten vai viihtyisinkö paremmin muualla. Ehkä kyse on eniten omasta asenteesta, mutta kyllä myös ihmisten yleisessä habituksessa on eroja eri paikoissa. Haluaisin että kotipaikkani olisi edes jotenkin samanluonteinen kuin minä itse.

Ehkä sitä on mahdotonta tietää tai parin tuttavan perusteella arvata. Parhaiten kotinsa kai löytää asumalla eri paikoissa ja asettumalla sinne mikä tuntuu parhaalta.

Rutiineja

Ihminen elää elämäänsä päivästä toiseen. Käy koulussa, käy töissä, käy kaupassa, käy harrastuksissa, menee kotiin, tekee ruuan, menee nukkumaan ja sama rumba alusta. Hän kohtaa päivänsä aikana valtavasti erilaisia asioita, jotka vaativat suhtautumista. Miten toimin, kun eteeni tulee tällainen tilanne. Suurin osa arkisista tilanteista menee kuin vettä vain, mutta aina välillä tulee vastaan jotakin normaalitilanteesta poikkeavaa, joka kyseenalaistaa aiemman suhtautumisen ja vaatii sopeutumista.

Sosiologiassa käytetään totunnaistumisen käsitettä sellaisille käytännöille, jotka saavat pysyvän muodon ja joita toistetaan joko yksilöiden toimesta tai vastaavasti yhteisöjen toimesta. Tämä totunnaistuminen on sosiaalisen toiminnan perusta, koska jos joka ikinen valinta ja toiminto päivän aikana pitäisi joka kerta keksiä uudestaan se olisi aivan valtavan raskasta.

Tähän törmää kaikkein selvimmin kun muuttaa hetkeksi ulkomaille. Kaikki se mikä aiemmin oli itsestäänselvyyttä ja hoidettu sillä tutulla turvallisella tavalla, joudutaan keksimään uudestaan tai vähintään opettelemaan uudestaan. Täällä Ruotsissa nyt käytännöt eivät edes juurikaan poikkea Suomesta, mutta silti sopeutuminen uuden yhteisön tavoille vaatii melko lailla energiaa. Tottakai mikäli muuttaa tuttuun paikkaan se saattaa helpottaa yhteiskuntaan sopeutumista, koska silloin pystyy ennakoimaan sentään elinympäristöään eikä siihen tarvitse uhrata energiaa.

Kun sitten vielä muuttaa ilman omia tavaroita täysin vieraaseen tyhjään asuntoon, niin se vaatii oman aikansa. Mistä löytyy lähin paikka ostaa ruokaa, missä nukun, missä pesen pyykit, millä teen ruuan etc. En massa grejer.

Tässä vaan huomaa rutiinien merkityksen. Kun rutiinit viedään ihmiseltä vedetään samalla matto alta. Kaikki se minkä turvin arki pidetään pystyssä, joudutaankin yhtäkkiä korvaamaan jotenkin. Smaanlaiseen tilanteeseen ihminen joutuu esimerkiksi tulipalon jäljiltä, kun kaikki arkipäivän työkalut täytyy korvata.

Mutta heti kun ensimmäiset rutiinit ilmaantuvat, elämä rauhoittuu. sanonta että elämä asettuu uomiinsa, on äärimmäisen kuvaava, juuri sen takia, että rutiinit saavat ihmisen toimimaan. Heti kun pystyy seuraamaan jotakin tiettyä toimintamallia tai suositusta jossakin tilanteessa, niin se antaa varmuutta ja vapauttaa energiaa muihin haasteisiin.

Tässä on myös se jännä puoli, että heti kun elämä rutinoituu lisää ihminen alkaa samantien etsiä uusia haasteista. Hän suuntautuu koko ajan pois päin rutiineistaan ja hakee uusia haasteita, jotka vaatisivat uudenlaista asennoitumista ja suhtautumista. Kulttuurishokki ja uuteen paikkaan sopeutuminen saattavat tuntua haastavilta juuri sen takia, että se on kuin yliannostus haasteita. Liian paljon uusia vaikutteita ladattuna yhteen kertaan. Sitten ihminen alkaa suodattaa noita haasteita, löytää niihin ratkaisuja ja suuntautuu koko ajan ulospäin kohti uusia haasteita.

Minä väitän, että ihminen on addiktoitunut oppimiseen. Hän kaipaa koko ajan uusia haasteita, nekin ihmiset, jotka urautuneina makaavat sohvallaan joka päivä töiden jälkeen katsoen tv:tä kaipaavat haasteita, mutta eivät osaa suuntautua niitä kohti. Kun haasteita sitten pääsee maistamaan, ei enää halua sitä samaa ennakoitavaa elämää, vaan tulee tietyllä tavalla rippuvaiseksi uutuudesta. Ihminen haluaa kehittyä ja haastaa itseään.

Onhan olemassa paljon esimerkiksi sellaisia ihmisiä, jotka ovat jääneet kiinni reppumatkailuun. Siinä antoisat kokemukset tulevat jatkuvasta erilaisuuden kohtaamisesta ja oman toimintamallin kyseenalaistamisesta. Ehkä voisi karrikoidusti sanoa, että osa ihmisistä haluaa nähdä maailman muiden ihmisten silmien kautta. Tämä juuri kyseenalaistaa kaiken mitä he tekevät kotimaassaan arkisin, ja siksihän reppumatkailu avartaa ja saa omat toimintamallit näyttämään osaksi naurettavilta. Kaikki ne rutiinit näyttäytyvät kuin uudestaan ilman totunnaistumisen tuomaa sokeuttavaa vaikutusta.

Varmasti tuon täältä Ruotsista jotain mukanani kotiin. Tietysti kunnon cosmopoliitti hyödyntää eri kulttuurien vaikutuksista juuri sen, mikä sopii hänen omaan elämäänsä ja minkä hän kokee olennaiseksi.

Stockholm

Jo jag hittar mig i Sverige. Har haft en bra möjlighet att njuta av Stockholms sommarvärme av knappt 15 grader. Nå troligen kommer det att bli värmare någonsin i nära framtiden.

Jag har redan blivit kär i Stockholms lokaltrafik som transporterar mig vart jag vill på en liten stund och alla tåg o bussar är i rätt tid; det är lätt att lita på. En konstig sak, som jag har också undrat någonsin förr, är den vänstrasida trafiken med både tunnelbana och med tågtrafiken här i Sverige. Man skulle nog tro, att de kunde ha arrangerat det på dryggt 50 år som det har varit högertrafik i Sverige, men ändå finns den här konstiga saken kvar. Det är bara lite förvirrande, när tåget kommer alltid från fel direction.

Svenskarna är nog lite konstiga på det sätte att man hör en massa "Ja jaa" "Ja just det" och det verkar ut som dem på riktigt var intresserade av dig, men på samma tid håller dem en viss gräns där mellan, som inte går att komma över. Kanske är jag då ändå ganska finnsk, för när finnsken är interesserad av dina saker och sägar att: Onko sulla kaikki hyvin? så betyder det faktiskt, att han eller hon vill veta vad det pågår i ditt liv.

Svenska låter härligt. Porlar runt omkring och så småningom märker man att tänka sakerna på svenska. Även då när jag har möjlighet att prata på finska med dem få finskspråkiga omkring mig, känns det lite som om jag inte ville göra det. Nu är vi i Stockholm så ska man också leva enligt det. Man vill bli svensk mellan svenskarna på något sätt även om det inte ens var meningen.

Men samma sak som gäller i Helsingfors gäller i här, att jag njutar hemskt mycket av att få vakna på morgonen och pendla med tunnelbana med alla andra som är på väg till jobb. Det känns konstigt uppvärmande, när vi stor där i rulltrappor och alla är så koncentrerade på sitt eget liv och men på samma tid räcker det plats för alla; varje får sin egen själv utan att bli störd.

Sånt. Det känns bra att vara här och få lära sig nya saker. Utmaningar har jag tappat förr, det kommer situationen troligen vara också i framtiden, men att ett sånt äventyr borde jag har haft mycket oftare. Det känns slutligen bra när man får adaptera med omvandlande omständigheter o nya yttranden. Stockholm är ändå en så stor stad att inte är det möjligt att få någon koll eller ens överblick på det i några få dagar. Tvärtom måste den helt erövras. :)

Men vi hörs åter när jag har tid o skriva. I morgon vaknar jag 04:30, försöker äta något o hitta den rätta bussen som för mig till jobbet. På kvällen har vi då ett nordjobb möte där jag kommer troligen att få mera nya trevliga bekanta och ha kul tid. :)

Take Action!!!!

Satuin tässä lukemaan erästä opiskeluihin liittyvää kognitiivisen psykologian kirjaa, jossa eritellään erilaisia ihmisten ajattelumalleja sen perusteella miten he pystyvät huomioimaan kolme asiaa; tunteensa, ajattelunsa ja toiminnan:

1. Ajattelevan ja tuntevan mallin edustajat ovat monesti hyvin huomaavaisia, uteliaita ja nokkelia ja kokevat tilanteet ja ihmiset hyvin voimakkaasti. Muiden huolet saavat heidät välittämään ja samaistumaan. Heillä saattaa olla voimakkaita intohimoja, mutta samanaikaisesti he ovat turhautuneita, eivätkä osaa panna tavoitteitaan täytäntöön. Organisoitu päätöksen teko ei ole heidän vahvin puolensa, vaan he saattavat useasti juuttua tunteelliseen jossitteluun. He tarvitsevat apua tavoitteidensa havaitsemisessa ja oikeanlaisen toiminnan löytämisessä. Osatavoitteiden määrittely ja siirtyminen toimintaan tuottaa heille ongelmia.

2. Tuntevan ja toiminnallisen ajattelumallin edustajat reagoivat hyvin vahvasti tunteella joihinkin tilanteisiin. He ovat usein lämpimiä ja avoimia ja luottavat toisiin ihmisiin. Voimakkaat tunnereaktiot synnyttävät heissä kuitenkin impulsiivista toimintaa, joka saattaa aikaansaada hyvin rajuja seurauksia. Ajattelun puute näkyy heidän tavoitteiden asettamisessaan ja he tarvitsevat erityistä apua omien ajatustensa tiedostamisessa ja muiden ihmisten tavoitteiden ja merkitysten ymmärtämisessä. He ovat usein ylitunteellisia eivätkä osaa säädellä tunteidensa merkitystä toiminnalle.

3. Ajattelevan ja toiminnallisen mallin edustajat ovat usein peräänantamattomia ja määrätietoisia; he haluavat saada asioihin vauhtia ja saada tulosta aikaan. Samalla heiltä kuitenkin puuttuu omien ja toisten tunteiden arvostaminen, ja ovat siksi usein kärsimättömiä eivätkä omaa kykyä sympatiaan tai välittämiseen. He tarvitsevat apua tunteidensa havaitsemisessa.

Itse koen edustavani tuota ensimmäistä. Tai sanotaan, että se osuu lähimmäksi omaa fiilistäni omista kehittymisen tarpeista. Ehkä noista malleista voi jokainen löytää joitakin piirteitä itsestään, mutta kysehän on ideaalityypeistä eikä niinkään tyhjentävästä erittelystä.

Samassa kirjassa käsiteltiin myös osuvasti sitä missä määrin ihminen kokee hallitsevansa omaa elämäänsä. Uskooko hän että hänen elämäänsä ohjaa esimerkiksi yhteiskunta, kohtalo, sattuma tai vaikkapa onni, tai että elämä vain tapahtuu heille. Silloin hän voi vain heittäytyä virran vietäväksi ja antaa elämän tapahtua ja yrittää sopeutua vallitseviin olosuhteisiin parhaansa mukaan.

Mikäli ihminen uskoo, että hän itse hallitsee ja kontrolloi omassa elämässään esiintyviä asioita, niin hänen on myös helpompi vaikuttaa tulevissa valinnoissaan toivottuihin lopputuloksiin. Paitsi että he pystyvät vaikuttamaan toiminnan päämääriin heidän asennoitumisensa ruokkii myös tulevaisuuden onnistumisia ja avointa asennetta uusia mahdollisuuksia kohtaan. Ja mikäli tällaista henkilöä kohtaa vastoinkäyminen, niin hänen on helpompi löytää omasta toiminnastaan vastoinkäymiseen johtaneita syitä ja suuntautua rakentavasti tulevaisuuteen.

Toisaalta itsestäni kyllä tuntuu, että niin määrätietoisen menestyvältä kuin tuo jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaakin, niin se hukkaa jotakin inhimillisyydestä. Ihminen ei ole nimittäin huippuunsa optimoitu ja viritetty kone. Ihmisen suuntautuminen rakentavasti kaikessa toiminnassaan voi myös aikaansaada suorittamisen pakkoa ja toisaalta ehkäistä spontaania toimintaa, joka kumpuaa hetken mielijohteesta.

Balanssiahan tässä etsitään. Mutta ehkä enemmän kuin spontaania toimintaa voisin tavoitella toimintaa ylipäätään. :) Toimintaa, joka olisi joskus spontaania ja joskus kumpuaisi kauan kituneista suunnitelmista ja toteutumattomista unelmista.

Mutta ei liikaa suunnittelua, koska:

Life is what happens to you, while you're busy making other plans. - John Lennon

Luottamus tulevaisuuteen ja positiivinen minäkuva

Olen miettinyt mistä johtuu, että minulla on tapana tippua jaloilleni vaikka kohtaisin hieman vastoinkäymisiä.

Olen huomannut kaksi perustavanalaatusita syytä. Toinen on perusluottamus siihen, että elämässä tulee käymään hyvin ja loppujen lopuksi kaikki kyllä järjestyy. Tämä perusluottamus omaksutaan joidenkin kehityspsykologien mielestä varhaislapsuudessa suhteessa vanhempiin. Jos vanhempien käytös on tarpeeksi johdonmukaista ja ennakoitavaa, niin lapsen on helppo luottaa, että vaikka hän epäonnistuisi jossain, niin se ei ole kuitenkaan maailmanloppu.

Toinen merkittävä syy omaan hyvän kierteeseeni on se, että minulla on suhteellisen positiivinen minäkuva. Käsittelimme positiivisen minäkuvan merkitystä eräällä luennolla ja siellä tuli ilmi kuinka valtava motivaation lähde on se, että ihminen ajattelee positiivisesti itsestään. Ettei hän väheksy itseään tai mikä vielä pahempaa ihmisellä saattaa olla äärimmäisen synkkä ja pessimistinen kuva itsestään ja omista mahdollisuuksistaan.

Tämä on mielestäni äärimmäisen surullista, koska niin kuin aiemmin sanoin kuva itsestä rakentuu yhdessä ympäristön kanssa. Ei ole mitään objektiivista perustelua miksi joku ihminen ajattelee negatiivisesti itsestään. Mikäli tunteet itseä kohtaan ovat synkkiä ja tuomitsevia, niin se estää postiivisen tunne-energian syntymistä, joka taas toimii inspiraation lähteenä.

Suomeksi: Jos ajattelen että olen huono, ruma, tyhmä, niin se tuskin inspiroi minua yrittämään uusia asioita tai luomaan uutta, mitä kautta voisin saada onnistumisen kokemuksia.

Tietysti positiivisen minäkuvan rakentumiseen ei ole mitään poppas konstia, mutta minä väitän, että omalla asenteella on siinä suuri merkitys. Kyllä minäkin voisin väheksyä itseäni ja joskus niin teenkin, mutta siellä taustalla vallitsee kuitenkin aina se ajatus, että kaikesta huolimatta "mä oon ihan hyvä jätkä." Ehkä tämä meidän vaatimaton kulttuurimmekaan ei kauheasti rohkaise myöntämään omia vahvuuksia tai näkemään omia hyviä puolia, mutta siihen voi tietoisesti vaikuttaa.

Jonkun, jota on potkittu päähän pienestä lähtien, ja on saanut kokea olevansa maan mutaa, on tietysti vaikea ajatella olevansa ihmisarvoinen ja aivan yhtä tärkeä kuin kaikki muutkin. Mutta yhdenkään ihmisen kohdalla en suostu uskomaan, ettei hän voisi saavuttaa positiivista kuvaa itsestään.

Eräs kiinnostava ihmisryhmä ovat he, jotka ovat tottuneet onnistumaan ja heillä on siis tätä kautta positiivinen minäkuva, mutta luottamus puuttuu, eli että siellä menestyjän taustalla vaanii epävarmuus siitä kuinka tässä elämässä oikein käy. Nämä ovat juuri niitä suorittajia ja suoriutujia, jotka toteavat, että epäonnistuminen ei ole seksikästä ja ihminen on oman onnensa seppä. He pyrkivät suorittamisen kautta saavuttamaan sitä luottamusta, josta ovat äidinmaidossa jääneet paitsi. Sitä ei vain välineellisten suoritusten kautta voi koskaan saavuttaa. Nämä ihmiset halveksivat heikkoutta ja sanovat, että sääli on sairautta. Kaikki tämä vain siksi, että äiti ei ollut saatavilla.

Millainen ihmisryhmä ovat sitten he, joiden luottamus on kunnossa, mutta minäkuva on kuralla? Luulen, että se saattaa johtaa kääntymään sisäänpäin. He luultavasti etsivät merkityksellisyyttä jostakin omasta maailmastaan, jossa he saavat kokea olevansa juuri sellaisia kuin he itse halauvat, eikä kukaan kritisoi heitä siitä. Äiti on kyllä ollut saatavilla ja iskostanut, että elämässä tulee käymään ihan hyvin, mutta omat onnistumisen kokemukset ovat jäänet kokematta. Luultavasti tällainen tilanne voi johtaa myös katkeroitumiseen. Äidin sanat jäävät lunastamatta.

Huomion tarve

Sain sen Flow-kirjan loppuun. Nimi oli siis:

Flow : elämän virta : tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu / Mihaly Csikszentmihalyi ; [suomentanut Ritva Hellsten]

Hyvää settiä. Kannattaa tutustua.

Eräs mukavan osuva näkökulma kirjassa oli se, että monesti huomionkipeys ja läheisriippuvaisuus ovat tulosta ihmisen tarpeesta kontrolloida ympäristöään. Itse olen sellainen ihminen, että minulla on suuri tarve olla välillä huomion keskipisteenä ja saada ihmiset kuuntelemaan itseäni. Tai monesti se vain tuntuu tosi hyvältä, kun saa ihmisten huomion kiinnittymään itseensä. Ja silloin kun se ei ole mahdollista, kun olen esimerkiksi fyysisesti heidän huomionsa ulottumattomissa, tunnen oloni jotenkin irralliseksi, kuin olisin tyhjän päällä.

Haluanko siis kontrolloida ympäristöäni tuomalla itseni heidän huomiokenttäänsä? Ihan kiinnostava näkökulma. Sen tarkkailusta tulee vaan toisaalta hieman vainoharhainen olo, kun alkaa tarkastella, että mikä määrä omasta vuorovaikutuksesta pyrkii manipuloimaan ympäristöä. Tai eihän siihen kukaan tietoisesti pyri, mutta monesti keskustelussa saattaa luonnostaan ja tiedostamattaan ottaa hieman dominoivan roolin.

Herää vain kysymys, että missä määrin ihmisten esiintymisvietti on seurausta heidän tarpeestaan saada kontrolloida muiden huomiota. Opiskellessani laulua lauluopettajani sanoi, että todellisen laulajan kuuluu olla hieman itsekeskeinen ja ajatella, että kaikki kuulijat ovat esityshetkellä siellä häntä varten. Eli suuri diiva ruokkii omaa luontaista tarvettaan dominoida ympäristöään.

Mietin vain, että tätä tarvettahan ei esiinny kaikilla ihmisillä. Eli kaikki ihmiset eivät koe tarvetta hallita ympäristöään. Kai se on itseluottamuskysymys; joku ihminen luottaa saavansa läheistensä läsnäolon ja välittämisen myös olematta heidän huomionsa kohteena.

Liittyyköhän tämä johonkin lapsuuden epävarmuuteen, ettei ole vauvana saanut tarpeeksi huomiota? Omalla kohdallani tätä on vaikea uskoa, koska olen lapsena ollut lähes aina huomion keskipisteenä ja vetänyt omaa showta. Toisaalta huomionkipeys voi olla juuri sen huumaannuttavan tunteen varjopuoli, eli että olen jäänyt koukkuun siihen tunteeseen, että ne kaikki kuuntelevat juuri minua. Uusi addiktio.

Kaikki tietävät sen kliseen, kuinka vanha näyttelijä, laulaja tai taiteilija kuin syntyy uudestaan kun huomio kääntyy häneen. Karisma purskahtaa esiin, ja tämä suuri kyky täyttää huoneen valovoimaisella persoonallaan. Tiedostan tämän taipumuksen itsessäni. Se on kuin tiedostamaton reaktio, jossa vastaa haasteeseen. "Mä en pelkää huomiota. Mä näytän teille."

Mutta nautinko opettamisestakin vain sen takia, että saan aivopestä nuoria mieliä ja päättää mitä heidän huomiokentässään on? Minä ohjaan heidän avoimen vaikutusalttiina odottavat mielensä omaksumaan juuri niitä asioita, joita minä pidän olennaisena ja arvokkaana. Minä saan päättää minkä arvon annan itselleni heidän silmissään. Erään elokuvan sanoin: "Eager young minds of tomorrow." Haluaisitko sinä antaa minun päättää mitä sinun lapsesi uskoo?

Huomionkipeys on myös tietynlaista leikkiä. Ihmisen huomiota ei nimittäin saavuteta yhdentekevällä toiminnalla, vaan ihmisen kiinnostuksen herättäminen vaatii aina jotain erityistä. Laulaja tekee sen äänellään, draaman tulkitsija tekee sen eläytymisellään, muusikko tekee sen kokonaisvaltaisella keskittymisellään ja uppoutumisellaan.

Ihmisen huomion herättäminen ilman mitään erityistä kikkaa onkin sitten vaikeampi homma. Se vaatii juuri sitä karismaa. Se tarkoittaa itsensä oikeuttamista. "Koska minä olen tällainen persoona teidän kannattaa kuunnella minua."

Mies

TV1:llä alkoi uusi ohjelmasarja Tunnemies. Idea on kerrassaan osuva ja herättävä. Miehet puhuvat siitä mitä on olla mies. Kaikenlaista puhetta maailmaan mahtuu, mutta tällaista puhetta on minun mielestäni kaivattu. On hienoa kun entinen nyrkkeilijä Jukka Järvinen sanoo, että se vasta on mies, joka pystyy nyrkkien sijasta puhumaan kaverin selälleen.

Ehkä koko konsepti osui ja upposi itseeni niin hyvin, koska olen viime aikoina hieman miettinyt, että mitä tarkoittaa olla mies? Mitä se tarkoittaa että minä olen mies?

Ohjelmassa rivimiehiltä kysyttiin missä tilanteissa he tuntevat olonsa miehekkääksi. Joku mainitsi urheilun ja naisen läheisyyden, toinen vastasi, että miehekäs puuhailu oman isän kanssa tuntuu miehekkäältä. Itselleni on ehkä hieman vierasta mitä tarkoittaa, että tuntee itsensä miehekkääksi. En oikein tiedä missä tilanteessa olisin tuntenut itseni miehekkääksi.

Listaan tähän asioita, joita itse liitän miehekkyyteen ja epämiehekkyyteen. Voit olla samaa tai eri mieltä, tämä on minun listani. :)

Miehekästä on: ............... Miehekästä ei ole:
- itsevarmuus ................ - itsensä väheksyminen
- rauhallisuus ............... - pikkuasioihin puuttuminen
- määrätietoisuus ............ - epäröinti ja jahkailu
- päättäväisyys .............. - valittaminen
- selkeys
- itsensä hyväksyminen


Mielestäni noissa listoissa on huomion arvoista se, että se mitä teet ei ole merkityksellistä vaan se miten teet sen. Mies on mies, jos hän kantaa itsensä. Mies tekee päätöksen. Mies myös kantaa seuraukset. Miehen ei tarvitse olla kiveä, vaan miehekästä on myös itsensä ja omien tuntemuksien kohtaaminen. Mies on sinut itsensä kanssa.

Luin kirjan Lari ja Kaija Junkkarilta: Mieheksi, joka olet. Voin suositella kirjaa paitsi miehille voimaannuttavaksi lukemiseksi, myös naisille, jos haluatte todella ymmärtää miehen tapaa ajatella. Siinä miehenä olemista käsiteltiin monista näkökulmista, oman isän, oman lapsen ja oman puolison näkökulmasta. Hyvä oivallus kirjassa oli se, että naisen odotuksiin vastaaminen ei tee miehestä miestä. Tämä havaittiin täysin mahdottomaksi tehtäväksi. :)

Kirjassa käsiteltiin hämmentävästi, että miehekkäitä vetovoimatekijöitä naisten mielestä ovat taloudellinen menestyminen, päämäärätietoinen suorittaminen ja tunteiden hallinta. Nämä ovat siis kulttuurisia tulkintoja, mutta vallitsevat yleisesti edelleen suomalaisessa yhteiskunnassa. Tunteiden näyttämisesti tuli mieleen, että en ole osannut edes ajatella, että oma itkemiseni olisi hämmentänyt naispuolisia ystäviäni tai tyttöystävää. Minulle itkeminen on aina ollut sen verran luontevaa, että antaa tulla kun siltä tuntuu.

Eräs naispuolinen tuttavani raivostui, kun sanoin hänelle kerran, että hänen on turha hankkiutua tappeluun nakkikiskan jonossa, koska minusta ei ole siinä vaiheessa mitään apua. Mielestäni hänen reaktionsa oli suhteellisen kohtuuton ja konservatiivinen. Ilmeisesti hänen käsityksensä miehekkyydestä oli että miehen tehtävä on puolustaa naisen kunniaa. Minä en ole koskaan lyönyt ihmistä. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö osaisi. Olen vain tottunut perheessäni vahvoihin naisiin, joita ei juuri puolustella tarvitse.

Ihmettelen vain tuota taloudellisen menestyksen ihannointia miesmallissa. Edelleen on kuitenkin niin, että nainen mieltää miehen elättäjänä, vaikka kuinka on tultu kohti tasa-arvoista työssäkäyntiä. Jos jommankumman töistä pitää vähentää, niin monesti se ei ole mies. Ja palkkatasojen kannalta tämän asian kyllä ymmärtää. Mutta jos pariutumista ajatellen raha kiihottaa naisia, niin sääliksi käy.

Tuntuu ihan hyvältä olla mies. Haluan olla päättäväinen ja määrätietoinen. Muut ominaisuudet saavat syntyä sitten itsestään tavoitteiden myötä. Itsensä joutuu kuitenkin hyväksymään joka päivä.

Suuri ja mahtava Suur-Jyväskylä

Joskus vähän jotain maanläheisempää. Ekassa kuvassa paikan symbolit: harjun torni ja Matin hyppyrimäki Laajavuoressa.

Kylästä ei saa kaupunkia vaikka voissa paistaisi. Kaupunki tarkoittaa omassa mielessäni paikkaa, jossa ihmiset ovat asuneet satoja vuosia, ja elämä on jättänyt jälkensä paikkaan. Tällaiset kaupungit ovat muodostuneet paikoille, joissa on käyty kauppaa tai ne ovat olleet hyviä satamia tai muuten merkittäviä kauttakulkukohteita. Helsinki on tässä mielessä hieman säälittävä esimerkki, koska se perustettiin nykyiselle paikalleen vasta parisataa vuotta sitten ja sen sijainti niemellä on paitsi äärimmäisen epäkäytännöllinen myös luonnoton.

Esimerkiksi Turku ja Porvoo ovat Suomen vanhimpia kaupunkeja; molemmat ovat muodostuneet joen suulle, niiden asutus noudattaa pinnanmuotoja, mutta siinä on kuitenkin selkeän tiivis ja urbaani leima. Molemmat ovat suht pieniä kaupunkeja, mutta niiden kaupunkirakenne on hyvin kaupunkimainen. Joku väittää minua ahdaskatseiseksi, mutta mielestäni selkeä kaupunki vaatii ruutukaavaa ytimensä ympärille.

Helsinkin on kuitenkin laajemmassa mittakaavassa ainoa kaupungin kriteerit täyttävä paikka Suomessa, sanokoot vastaväittäjät mitä tahansa. Nuoresta iästään huolimatta Helsinki on perinteikäs ja siellä virtaa urbaani henki, joka on tulosta kaupunkikulttuurin ja hallinnollisen keskuksen asemasta. Sen asema poikkeuksellisen urbaanina ympäristönä on toisaalta myös eristänyt Helsingin muusta Suomesta. Sen tunnelma on tuntunut vieraalta muulta tulijoille, ja sen etäiset, korrektin pidättyväiset asukkaat ovat tuntuneet kopeilta, vaikka kaikki tämä on kaupungistumsien seuraista. Ympäristössä, jossa ihmisiä vilisee, kasvokkainen ja aito kanssakäyminen käy haastavammaksi. Ja kyllä helsinkiläisiltä silti vielä irtoaa hymy ja joskus myös oven avaus.

Mutta tämä merkintä ei ollut tarkoitettu helsinkiläisyyden puimiseen, vaan nykyisen asuinpaikkani Jyväskylän rakentavaan kritiikkiin. En kylläkään kritisoi sinänsä Jyväskylää kuin sen kohtaloa. Jos paikka on alunperin ollut Laukaan kunnan kirkonkylä, niin lähtökohdat eivät ole kovin urbaanin ympäristönkehityksen puolella. Sanoohan sen jo nimikin. Jyväskylä.

Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että jos Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen ja Stalin päässyt puuttumaan Jyväskylän kaupunkirakenteen muodostumiseen, niin se epeli olisi varmaankin jyrännyt koko keskustaa rajoittavan harjun suoraan Jyväsjärveen ja näin tehnyt neuvostorealismin ideologian mukaisesti tasaista lääniä kaupungin laajeta ja kukoistaa. Kun kaupunki nyt on ympäristöarvoja kunnioittaen levittäytynyt pinnanmuotojen sanelemille alueille, niin se on samalla evännyt itseltään mahdollisuuden urbaaniin ilmapiiriin.

En itse tunnustaudu niinkään funktionalistiksi, joka haluaisi kultivoida kaiken näkemänsä ja jyrätä ja valjastaa luonnon ihmisen eteen; en tosiaankaan. Olen vain sitä mieltä että kaupungin on oltava kaupunki ja tämä tarkoittaa selkeää ja tiivistä kaavoitusta. Puutarhakaupunkiajattelu sopii varmasti osalle ihmisistä, mutta puistomaiset lähiöt, joissa poronjäkälä ja mäntykangas vuorottelevat asfalttisten parkkipaikkojen kanssa, on lähinnä eristyneen oloinen ja ahdistava paikka. Lähiömäinen.

Kaupunki tarkoittaa tiiviisti rakennettuja kaupunkikortteleita, jotka saavat toki olla epäsäännöllisen muotoisia ja persoonallisia, mutta katuun rajautuvia. Esimerkiksi Suomessa yleiset puutalokaupungit, kuten Uusikaupunki, Kristiinankaupunki, Rauma, Raahe, Loviisa ovat hyviä esimerkkejä siitä että asuminen voi olla tiivistä, kaupunkimaista ja äärimmäisen viihtyisää. Tottakai laajempi kaupungistuminen vaatii isompia rakennuksia, mutta se kaupunkimainen ilmapiiri syntyy juuri katujen ja pihojen selkeällä erottamisella.


Se on sitten eri asia, jos Jyväskylästä on haluttu tehdä puutarhakaupunkimainen, ja tietyllä tavallahan Jyväskylän kasvupyrähdys ajoittuu juuri tälle aikakaudelle. Harmi vaan, että sen urbaani-ilme on jäänyt hieman lapsenkasvoiseksi, vanhempien ja kaupunkimaisempien paikkojen varjossa.

Itsetiedostamisesta luopuminen

Luen kiinnostavaa kirjaa Flow-kokemuksista. Nämä ovat kokemuksia, joissa ihminen keskittyy johonkin iloa tuottavaan toimintaan niin täysin, että menettää ajantajun ja tietoisuuden itsestään ja ympäristöstään.

Tällaista Flow'ta ihmiset tavoittelevat erilaisin keinoin ja esimerkiksi monet pelit ja leikit ovat esimerkkejä iloa tuottavasta toiminnasta, johon ihminen voi uppoutua. Kirjassa myös käsitellään ihmisen itsetietoisuutta, ja sitä kuinka monissa arkipäivän tilanteissa jokin kokemus uhkaa kuvaa itsestämme ja joudumme turvautumaan itsetietoisuuteen ja tarkastelemaan omaa käsitystä itsestämme. Flow kokemuksessa itsen tarkastelu menettää merkityksensä: kadotamme tarpeen siihen.

Ihmisillä on eriasteisia tarpeita itsen tiedostamiselle. Itse kaipaan usein pakotietä ja toivoisin menettäväni osan itsetiedostamisestani. Ehkä juuri niissä tilanteissa, joissa tarvitaan heittäytymistä, vahva itsetiedostaminen toimii rasitteena. Mutta Flow voisi tarjota harjoittelukentän itsensä hukkaamiselle tai itsensä tarkastelun vaimentamiselle.

Erilaisten iloa tuottavien kokemusten kautta olen yleensä ollut se, joka olen parhaimmillani. Olen pitänyt itsestäni, ja uskon että se on suurimmaksi osaksi johtunut siitä, etten ole sillä hetkellä edes tarkemmin ajatellut tai pyrkinyt reflektoimaan omaa toimintaani. Mutta se on nimenomaan syntynyt jonkin toiminnan tuloksena, eli että jokin kiinnostava toiminta varastaa huomioni ja keskittyessäni en pysty varaamaan huomiota muulle kuin olennaiselle.

Itse pidän tanssimisesta. Ja se on aika epeliä toimintaa, kun alkaa miettiä, että se on toimintaa, joka tapahtuu toisen ihmisen välittömäsä läheisyydessä, ja periaatteessa kokonaisuutena perustuu läheisyydelle. Silti tanssiminen on samalla keskittymistä johonkin muuhun kuin toisen ihmisen läheisyyteen, ja siihen miten itse on suhteessa toiseen ihmiseen. Kun keskittyminen ohjautuu liikkumiseen ja tanssin tekniseen osaan, niin tilanteen ja toisen ihmisen läheisyys on kuin luonteva sivutuote, jolle ei oikeastaan tule uhranneeksi juuri ajatusta.

Tanssi on omasta mielestäni siksi tervehdyttävää; tulet nauttineeksi välitöntä läheisyyttä uhraamatta ajatusta sen suorittamiselle. Ja se tuntuu hyvältä. Siihen voi hukata itsensä ja parhaimmillaan, jos kaksi ihmistä keskittyy yhteiseen tanssisuoritukseensa ja yhdistää kykynsä, niin he voivat yhdistää Flow'nsa. Tulevat tietyllä tavalla yhdeksi. Sitä en ole saanut kokea, mutta uskon, että sen parempia tuntemuksia on varmasti vaikea löytää.

Edellisessä Matkaan-lehdessä oli artikkeli tangosta ja siinä eräs tangolaulaja sanoi, että vielä 60-luvullakin tanssi ja tango oli "miehen ainoa tie naisen luo." Silloinen kulttuuri ei korostanut miesten osalta avautumista omista tunteista, vaan tanssi oli osa itseilmaisua. Uskon, että tanssin jäätäsärkevä luonne johtuu suureksi osaksi sen ominaisuudesta saada ihminen unohtamaan itsensä tarkastelu ja samalla olla aitona itsenä toisen ihmisen läheisyydessä.

Timo Hännikäisen kirja Ilman

Timo Hännikäisen uusi kirja, Ilman, on nostanut melkoisen keskustelun. Hännkäinen tilittää ja etsii syitä sille, että hän on jäänyt ilman naista.

Monessa yhteydessä Hännikäiselle on nostettu hattua tällaisesta "sosiaalisesta itsemurhasta" yhteiskunnassa, jossa miehen mitta on hänen onnistumisensa vastakkaisen sukupuolen viettelyssä.

Kirjaa lukematta ymmärsin, että yhdeksi syyksi sosiaalisten tasutatekijöiden lisäksi Hännikäinen nostaa feminismin, joka on kuin syyllistävä piikki heteromiehen lihassa, antamalla ymmärtää, että sovinismi on jokaisen miehen risti.

Tuosta vaan tulin miettineeksi feminismin olemusta yleensä. Jos ei nyt puhuta radikaalista feminismistä, vaan laajemmin yleiseen tasa-arvoon tähtäävästä ajattelutavasta, niin sen perusarvojahan ovat seksistisen toiminnan lopettaminen ja ihmisten kohteleminen ihmisinä eikä sukupuolensa edustajina. Tämä on hyvä ja oikeamielinen tavoite ja sen saavuttaminen on hyvinvointiyhteiskunnan päätavoitteita, niin kuin kuuluukin. Jos asiaa ajatellaan kuitenkin pariutumista yrittävän miehen osalta, jonka odotetaan tekevän aloite, niin tilanne on konstikas.

Lähtökohtana on käsitys, että kun mies lähestyy naista, niin siinä tilanteessa nainen haluaa tuntea olevansa nainen ja että mies on mies. Tämä sosiaalinen tilanne tuotetaan tietynlaisella käytöksellä ja monesti mies sortuu siinä vaiheessa korostamaan miehekkyyttään ja naisen naisellisuutta ns. naisekkuutta jollakin tavalla. Ja tämä tilanne on kuin tanssisi veitsen terällä.

Miten saada nainen tuntemaan itsensä naiselliseksi ilman että hän tuntee olonsa halvaksi tai helpoksi? Miten lähestyä naista siten, että hän tiedostaa seksuaalisen latauksen ilman, että mies sortuu siinä samalla seksismiin ja naisen esineellistämiseen?

Tässä kohtaa kääntyy lehti...

Koko asian ajatteleminen on täysin turhaa. Se minkä Hännikäinen on jättänyt huomiotta on se, että omasta erilaisuudestaan voi tehdä parisuhdemarkkinoilla vahvuuden. Itsevarmuus, joka on aloitteen tekemisessä ensiarvoisen määräävä tekijä, muodostuu itsensä hyväksymisestä. Ihminen, joka on sinut oman erityislaatunsa kanssa, on kiinnostava ja naisten kyllästyessä renttuihin myös seksuaalinen vetovoimatekijä. Ihmisestä näkee, kun hän on sinut itsensä kanssa ja se on kiinnostavaa.

Itsensä hyväksymisellä tulee kuin vahingossa myös pyyhkineeksi pois toisen jarruttavan tekijän, joka on liika yrittäminen. Tällöin kontaktin luominen helpottuu ja syntyy positiivisen energian kehä, jolloin jokainen kynnys on edellistä matalampi.

Eiköhän niitä tyttöjä riitä meille kaikille. Monesti ne pahimmat playerit tulevat loppujen lopuksi myöntäneeksi itselleen, että kaikki sitä ollaan samasta puusta veistettyjä ja hyvää ja säännöllistä seksiä saa suurimmalla todennäköisyydellä sitoutumalla ja tulemalla tutuksi toisen ihmisen kanssa.

Aloitteen tekeminen

Elämä ei anna mitään ilmaiseksi. Kaikki on kiinni omasta viitseliäisyydestä. Jos jotain haluaa saada niin sen eteen täytyy tehdä töitä.

Sama pätee ihmissuhteisiin. Kukaan ei tule kotoa hakemaan, vaan jokaisen uuden tuttavuuden, kaverisuhteen tai ystävyyden eteen tehdään töitä; uhrataan aikaa ja yhteisiä hetkiä. Jos ihmiseltä kysyy miten tulit ystävystyneeksi tai tutustuneeksi johonkin ihmiseen, niin vastaukset ovat monesti tarua ihmeellisempiä. Yleensä joku sattuu sattumalta jonnekin, tai sitten yhteinen toimintaympäristö tuo ihmisiä yhteen. Kaikkein hauskinta ovat spontaanit kohtaamiset jossakin ehkä arkisessa ympäristössä, jolloin kumpikaan osapuolista ei välttämättä edes odottanut mitään erityistä.

Silloin juuri korostuu spontaani heittäytyminen ja aloitteen tekeminen. Joskus ihmiset kertovat että tällaisessa tilanteessa he ovat toimineet täysin vastoin tottumuksiaan ja ehkä alkaneet keskustella vieraan ihmisen kanssa, vaikka ovat perusluonteeltaan ujoja. Jostain syystä ihminen on tällaisissa tilanteissa monesti melko aidon oloinen, ehkä jännitys saa kaiken turhamaisuuden ja maneerit rapisemaan. Toisaalta sen tekee se, että aloitteen tekeminen on aina uskallusta olla haavoittuva. Ihminen ottaa askeleen, paljastaa jotain itsestään, laskee suojaustaan ja tekee aloitteen.

Pariutumisessahan on perinteisesti mielletty, että mies tekee tietenkin aloitteen; heittää pallon naiselle. Tämä on tottakai paljon vaadittu, mutta mies ottaa haasteen vastaan. Hän joko löytää itsestään sen rohkeuden heittäytyä uuteen tilanteeseen, tai sitten ei. Jos sen löytää, niin pallo on heitetty, ja vastuu jatkosta on toisella osapuolella.

Joku (monesti nainen) saattaa toisaalta omaksua asenteen, että ei kanna huolta aloitteen tekemisestä, vaan antaa elämän tapahtua ympärillään ja mikäli joku tuntee tarvetta tehdä aloite, niin hän voi siihen puolestaan joko vastata tai jättää vastaamatta. Tällainenkin ratkaisu vaatii tietysti rohkeutta tai vähintään itseluottamusta, että joku tosiaan vaivautuu tekemään aloitteen hänen vuokseen. Ei siis millään lailla yksinkertainen tilanne.

Monet tutkimukset keskittyvät siihen kuka parisuhteessa tai suhteessa yleensä käyttää valtaa. Mielestäni on mielekkäämpää kysyä kuka ihmisten tutustumishetkellä käyttää valtaa. Kuka nousee ratkaisijaksi? Riskinottokyky on eri ihmisillä erilainen ja tottakai ympäristö vaikuttaa hyvin vahvasti siihen millä tavalla ihminen mieltää omat mahdollisuutensa. Joku saa itsestään irti ja ottaa kontaktia.

Olen miettinyt, että onko näillä ihmisillä ainoastaan pienempi itsekritiikki, pelko epäonnistumisesta vai tulevatko he jollain tavalla tietoisiksi omista mahdollisuuksistaan ennen aloitteen tekemistä. Jos sellainen on mahdollista, niin silloin se on myös opittavissa. Vai käyttävätkö ihmiset itsensä preppaamiseen joitain mielikuvaharjoituksia tilanteissa, joissa omat mahdollisuudet ovat vaakalaudalla? :) Kai niinkin voi tehdä, vaikka se itselleni tuntuu vieraalta.

En itse pysty kuvittelemaan meneväni juttelemaan ennalta tuntemattomalle ihmiselle ja kuvittelevani mielessäni kuinka mukavasti juttu lähtee käyntiin. Sellainen tuntuisi itsepetokselta, koska jokseenkin yhtä suuri mahdollisuus on siihen, että tilanteesta muodostuu kiusallinen tai vaivaannuttava. En ole pessimisti, vaan haluan kohdata todellisuuden.

Elämä heittelee; anna sen tapahtua. Ota osaa, mene mukaan. Ota tietoisia riskejä. Älä ajattele seurauksia. Älä ajattele todennäköisyyksiä tai perusteluita. Jos sieltä oksalta tippuu, niin onpahan yrittänyt kiivetä ja ehkä seuraava oksa kestää paremmin.

Lisää valintoja

Tämä maailma perustuu suureksi osaksi sille, että ihmiset eivät tiedä. Ihmiset eivät tiedä omista mahdollisuuksistaan, ihmiset eivät tiedä kaikkia vaihtoehtoja. Jos valintojen paljous ja vaihtoehtojen määrä olisi kaikkien tiedossa, emme pystyisi tekemään minkäänlaisia valintoja. Emme haluaisi valita tietäessämme mitä kaikkea menetämme tekemällä niin.

Valintahan rajaa aina mahdollisuuksia. Ja loppujen lopuksi tässä elämässä on pakko tehdä valintoja ja rajata omia mahdollisuuksiaan. Onko siis lahjakas hän, joka pystyy valitsemaan asioita helposti ja unohtamaan jossittelun? Siinä on vain se ristiriita, että hän ei tule myöskään koskaan yrittäneeksi valita mitään muuta kuin ilmeisimmän vaihtoehdon. Se on sitä yksinkertaisen johdattelevaa elämää, jota suuri osa ihmisistä elää. Mukavan helppoa vai liian helppoa?

Löydä tasapaino sen kanssa, että mietit mitä valitset ja kuitenkin valitset. Jossittelulla ei ole mitään rajaa. Siihen saa kulumaan vaikka koko elämänsä, jos niin haluaa. Ja menneisyyden valinnat tuli jo tehtyä. Mutta totta kai jos kokee tehneensä virheen, niin siitä haluaa oppia, ettei hakkaisi päätään seinään toista kertaa ainakaan saman asian kanssa.

On vain kiinnostavaa miettiä, että elämme mahdollisuuksien maailmassa tietämättä sitä itse. Kaikista näistä mahdollisuuksista hyödynnämme pikkiriikkisen osan, koska emme voi muuta. Jokaiselle tekemällämme valinnalle on olemassa vaihtoehto. Osalle niitä on lukemattomia. Eikä siitä tarvitse ahdistua, kunhan totesin.

Mutta vaikka valintojaan voi suunnata, niin kuinka riippumattomia ne oikeastaan ovat? Tarkoitan tällä sitä, että kaikista niistä vaihtoehdoista satun valitsemaan juuri tämän; miksi? Mitkä asiat oikeastaan johdattivat minut tekemään tämän valinnan?

En usko kohtaloon, uskon merkityksiin. Ja koska jokainen tehty valinta kantaa seurauksia, niin niillä on myös merkitystä. En usko, että kaikki olisi valmiiksi kirjoitettua, vaan että omiin valintoihinsa voi vaikuttaa. Valintoihin vaikuttaminen ei vain ole mitenkään riippumatonta, koska siihen vaikuttavat lukemattomat muut valinnat ennen sitä.

Tähänastiset valintani ovat tuoneet minut tähän missä olen. Jokainen valintani on tuonut minut lähemmäksi kohti nykyistä tilannetta. Mietin vain olivatko kaikki noihin valintoihin vaikuttaneet asiat tosiaankin vain sattumaa? Jälkeenpäin ajateltuna hyvin pienilläkin asioilla elämässä on ollut suuri merkitys sen kannalta minne ne ovat minut johtaneet. Tuntuu että niiden muodostama ketju ei voi olla sattuma.

Joku sanoisi, että määrittelin juuri taantumuksen; kun asiat kuitenkin tapahtuvat tietyllä tavalla niin miksi vaivautua yrittämään.

No, kukaan tuskin ajattelee tulevaisuudestaan, että: ”Valitsemalla tämän päädyn valitsemaan tuon ja sen jälkeen tuon…” Mutta tosiasiassa se mikroskooppisen pieni valinta, että päätän mennä juuri tällä sekunnilla vessaan voi olla lopputuloksen kannalta käänteentekevän merkityksellinen.

Taidan tästä lähteä Valintataloon tekemään valintoja.