Yleinen tie päättyy; käännytäänkö takaisin?

Yleinen tie päättyy ja sitten alkaa rämpiminen. Kun edessä on kyltti, jossa sanotaan, että "Tämän edemmäksi ei ole tavattu mennä" niin osa jatkaa kuitenkin matkaansa. Se on sellainen kutsumus tonkia vielä vähän syvemmältä. Vaikka mitään ei ole löytynyt, niin katsotaan vielä tuon mutkan tai kumpareen taakse. Totuuden vaatimus tai vastausten kaipuu ajaa kutsumuksen lailla ylittämään raja-aitoja.

Kerran pariskunta puksutteli keskimoottoriveneellään Sipoonjokea alavirtaan; mies piti peräsintä ja nainen istui keulassa. Bensakoneen puksutus kuului hyvin korkealle rannalle. Vene tuli kaislikon keskeltä Sipoon lahdelle ja naisen kirkas ääni ilmoitti keulasta: "Me ollaan merellä jo, käännytään takaisin!!!" Minä ja kaverini nauroimme yltäkylläisesti tädin kommentille, koska se kuvastaa avomeripurjehtijalle sellaista asennetta, jota on hyvin vaikea ymmärtää. On helppoa pitäytyä tutussa ja turvallisessa, vaikeampaa astua pois omalta mukavuusalueelta, ottaa riski ja asettaa itsensä likoon. Meren arvaamattomuus voi joillekin olla liikaa. Tai sitten oli vain yksinkertaisesti heidän tapansa tehdä jokiveneretki ja palata kotiin.

Uteliaisuuden puute on omiaan helpottamaan ja yksinkertaistamaan elämää, mutta en tiedä pystyykö se varmistamaan elämän laatua. Mikäli ihminen ei koe kutsumusta tonkia asioita eikä kyseenalaistaa, niin hänen on luultavasti helpompaa sopeutua olemassa oleviin määritelmiin ja elellä harmittomasti elämänsä loppuun kenenkään häiriintymättä. Se on kai sitä sovinnaisuutta. Ei koe tarvetta vaan elelee vain.

Löytöretkeillä voi tietysti monella tasolla. Konkreettisten asioiden ihmiset tykkäävät nähdä uusia paikkoja, oppia uusia harrastuksia tai tehdä ennalta tuntemattomia ruokia. He janoavat kulttuuria, uusia maisemia ja kokemuksia.

Toiset ovat taas adrenaliiniriippuvaisia ja rikkovat rajojaan tekemällä haastavia suorituksia ja joskus uhmaamalla kuolemanvaaraa. Tällainen elämäntyyli kiehtoo ihmisiä; joku uskaltaa elää hetkessä ja kokea niin valtavalla intensiteetillä, että hän ei piittaa kuolemasta.

Jotkut taas tekevät löytöretken itseensä. Mielestäni se vaatii kaikkein eniten rohkeutta, kun kohtaa oman puutteellisuutensa ja haluaa ymmärtää ja löytää selityksen sille, jota ei ole vielä yritetty selittää. Haluaa ymmärtää itseään ja elää sellaisella tasolla, että tietää mistä omat reaktiot ja tunteet johtuvat. He kokevat, että ihmisyyden syvin olemus ja löytöretki on kysymistä. Miksi minusta tuntuu tältä? Mistä tämä kokemukseni koostuu? Tästä näkökulmasta ihmisen kehitys on kehitystä kohti korkeampaa tiedostamista.

On olemassa paljon ihmisiä, jotka elävät hyvin konkreettisista asioista eikä heillä ilmeisesti kapasiteetti riitä sen kummempaan. Mutta suurimmalla osalla se kapasiteetti riittäisi vallan mainiosti ottaa se merkittävä askel ja jatkaa kun yleinen tie päättyy. Miksi tyytyä elämään vakan alla ja näkemään ainoastaan niitä harmaan eri sävyjä? Merkitysten maailmaan siirtyminen on uusi ulottuvuus pelkän konkretian takana. Asioihin suuntautuminen ja niille herkistyminen avautuu uudella tasolla ja antaa mahdollisuuden löytää syvempää merkitystä ja sitä kautta myös syvempää harmoniaa. Onnistuessaan se ei ole pelkkää tyydytyksen kokemusta, vaan hetki, jolloin kokee olennaisen ja turhat, ontot elementit menettävät merkityksensä.

Osaatko sinä olla ajattelematta? Pystytkö olemaan ajattelematta? Haluatko sinä olla ajattelematta? Kuinka sinä pystyt siihen? Kerro minullekin. Minun päässäni kun pyörii joka ihmeen sekuntti.

On kolme tekijää, jotka muodostavat minun mielestäni hyvät mahdollisuudet rakentaa omaa tiedostamistaan ja saavuttaa syvempää merkityksellisyyden kokemusta: Kokemus, kertomus ja keskustelu.

Silloin kun kokee jotakin, esimerkiksi syvän kulttuurielämyksen tai sosiologien sanoin pyhän kokemuksen esimerkiksi urheilutapahtumassa tai Jumalanpalveluksessa, niin voi päästä lähelle olennaisen kokemusta. Tällainen kokemus herättää tunnemyrskyn ja parhaimmillaan jättää niin vahvan muiston, että nuo tunteet palaavat pintaan pitkänkin ajan kuluttua kokemuksesta. Ne muokkaavat ihmistä hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Jos pystyy herkistymään sille mikä kokemuksessa on niin vaikuttavaa, niin tulee tietoiseksi olennaisesta.

Kertomus tarkoittaa elämän yleistä tarinanomaisuutta. Kertomus tarkoittaa kykyä kuulla tarina. Antaa toiselle ihmiselle tilaa kertoa tarinansa. Se tarkoittaa sitä, että asettuu aidosti ja avoimen pyyteettömästi kuuntelemaan mitä toinen haluaa kertoa. Keskittyy yrittämään ymmärtää: Mitä tämän ihmisen läsnäolo, sanat ja muu viestintä kertovat? Minkälaisen kertomuksen maailma minulle antaa? Älä yritä mitään muuta kuin kuulla, kuka tuo ihminen on.

Keskustelu tarkoittaa omien ajatusten näkyväksi tekemistä ja toisen ihmisen tunnustamista. Se on meidän lahjamme saada vaikuttaa tähän maailmaan ja rakentaa jotain yhteistä. Keskustelussa toinen ihminen tunnustetaan. Kaukoidän kulttuureissa on todella suuri häpeä ja loukkaus olla vastaamatta puhutteluun. Siinä kuin sivuuttaa toisen ihmisarvon. Keskustelu on aina oppimistilanne, jos kaksi ihmistä suuntautuu siihen oikealla tavalla. Nöyrä mieli haluaa kuulla ja toisaalta tuoda oman mielipiteensä julki.

"Anna minä kerron tarinani, koe sinä se, ja sitten jutellaan..."

Miksi joku ihminen ei halua kokea kertomusten ja merkitysten maailmaa?

Minä synnyin, elin ja kuolin; jälkeni jää jälkeeni

Ai jai, kun olen kuunnellut Jamie Cullumin uutta levyä viime aikoina aika paljon ja pistän tähän linkin kaverin videoon, mikä kyllä osoittaa sellaista asennetta ja karismaa, joka vetää hiljaiseksi.

Ikuisuus kiehtoo. Se antaa aina perspektiivin omille teoille. Mitä sitä täällä tulee tehneeksi. Ja onko sillä tosiasiassa merkitystä? Ennen aikaan, kun ihmisten elämät olivat lyhempiä ja kuolema oli joka hetki läsnäoleva mahdollisuus, ihmiset myös tiedostivat elämän rajallisuuden eri tavalla. Se pakottaa sopeutumaan siihen ajatukseen ja samalla myös tekee kysymyksen oman elämän merkityksellisyydestä.

Tähän maailmaan löytyy miljardeja elämäntarinoita. Ihmiset syntyvät, elävät ja haihtuvat ikuisuuteen. Uusia elämiä tulee. On kiinnostava ajatus mitä täällä maailmassa tapahtuu juuri minun kuolemaani seuraavana päivänä? Elämä jatkuu, sinä päivänä maailmaan syntyy miljoonia uusia ihmisiä, miljardeja uusia ajatuksia ja ideoita. Ehkä joku silloin juuri esittelee uuden mahdollisuuden hahmottaa todellisuus, joka antaa ihmisille täysin uudenlaisen käsityksen hahmottaa tätä kaikkea. Se kyllä harmittaisi. :) Olisi kiva olla paikalla.

Elämä, joka on alkanut 1800-luvun lopulla länsimaissa ja päättynyt 1960-luvulla, näki suuren murroksen ja paljon kehitystä: kaksi maailmansotaa ja modernisoitumista, mutta kuoli juuri ennen 60-luvun lopun opiskelijaradikalismia ja perinteestä irtaantumista. On niin ihmeellistä miten jokaisen ihmisen hetki, jonka hän täällä elää on oman aikansa kuva. Ei sitä tietenkään osaa muuta toivoa, mutta on ihmeellistä kuinka erilainen saman ihmisen elämästä voisi tulla eri ajassa ja eri vaikutteilla.

Samasta ihmisestä voisi sukeutua tietynlaisen ajan hengen mukana jotain aivan muuta. Minä en ole oikein koskaan edes ajatellut mitään uudelleen syntymistä, mutta se vetoaa ihmiseen ajattomuudellaan. Ihmisen elämä esittäytyy sitä kautta rajattomana ja lievittää kuoleman ahdistavaa rajoittavuutta. Kiertokulku näyttäisi sitä kautta loogisemmalta vaihtoehdolta. Elämän rajallisuuden hyväksyminen tekee kuitenkin hyvää. Kun sen käy itsensä kanssa läpi, että hetki annettiin ja se silmänräpäys on pian ohi.

Kuitenkin ajattelen, että se jälki, jonka jokainen ihminen jättää maailmaan on ikuinen, koska kaikilla meidän tekemisillämme on omat kerrannaisvaikutuksensa. Sellaisessa kuplassa ei kukaan voi elää elämäänsä, ettei tulisi vaikuttaneeksi lukemattomiin muihin ihmisiin. Jo pelkkä kaupan jonossa suotu hymy voi olla kääteentekevän merkityksellinen ja rakentaa jotain, joka taas vaikuttaa jonnekin. Minä en usko niinkään mihinkään perhosvaikutuksiin, kuin ihan yksinkertaiseen anna hyvän kiertää periaatteeseen.

Historiallisia ne ihmiset, jotka ovat vaikuttaneet suurten ihmismassojen kokemuksiin ja kohtaloihin. Sen voi tietysti jokainen itse valita minkä verran haluaa vaikuttaa, ja millaisen roolin haluaa itselleen ottaa tässä meidän ikuisuutemme rakentamisessa. Maailmasta voi myös vetäytyä, mikäli ei halua osallistua. Sekin on mahdollista, mutta itse en kyllä ymmärrä mitä iloa tai sisältöä sellainen elämä tarjoaisi. Koko homman jujuhan on siinä, että ihmiselle annetaan mahdollisuus tehdä hyvää ja säteillä omaa positiivista energiaansa ympärilleen tuoden näin oman panoksensa historian kirjoittamiseen.

Kaikki ne miljardit tarinat ovat olleet pelkkiä puutteellisia ja vajavaisia ihmisiä. Aleksanteri Suuri oli ihminen, Aristoteles oli pelkkä ihminen, Da Vinci oli pelkkä kakkiainen Einsteinista puhumattakaan. Heidän suolistonsa tuotti kaasuja samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin. Mutta merkittäviä heistä teki se mitä tapahtui pään sisällä. Ihailtavaa paneutumista, visioita ja ehdotonta pyrintöä.

Gandhi oli ihminen, Äiti Teresakin vain ihminen, mutta merkittäviä heistä tekee sen miten he ovat käyttäneet ihmisyyttään. Koska kaikki se potentiaali on ollut heissä itsessään sisällä; ei kukaan suoraan opettanut Gandhille passiivisen vastarinnan mallia ja käskenyt häntä yhdistämään kansaansa. Ei Gandhi varmasti suunnitellut jäävänsä historiaan pyhimykseen verrattavana ihmisenä, hän vain eli kuten koki oikeaksi. Kuka tahansa osaa elää sen verran, että pysyy elossa ja elää sovussa muiden kanssa. Se vasta on jotain, että tekee niitä oman ajattelunsa pohjalta merkittäviä ratkaisuja.

Mutta täytyy muistaa, että jos tavoite on jäädä historiaan, niin silloin on kyllä pahasti hukassa. Hitler halusi jäädä historiaan, Gandhi olisi nauranut koko ajattelutavalle.

Historiaa tehdään pienillä teoilla, jotka kumpuavat oikeanlaisista periaatteista. Jos osaa kunnioittaa toista ihmistä ja kohdella kanssaihmisiään heidän arvonsa mukaisella tavallaan, niin oma jälki historiassa on positiivinen. Jos saa jonkun ihmisen ajattelemaan, niin on luonut jotain, mikä on vienyt ikuisuutta tiettyyn suuntaan.

Jokainen Antinpoika torppari, joka tässäkin piskuisessa maassa on joskus elänyt, on vienyt todellisuutta johonkin suuntaan. Toivottavasti hän on tajunnut ajatella mihin suuntaan.

Rakkaudesta siihen mitä ei voi koskaan nähdä

Ihminen tekee valinnan joka päivä. Hän valitsee joko periaatteen tavoittelun tai inhimillisen puutteellisuuden. Jos valitsee tyhjentävästi inhimillisyyden ja kieltäytyy tavoittelemasta mitään laajempaa elämää määrittävää ajatusta, niin se voi olla vähän keveämpi tie. Elämäänsä voi löytää sisältöä kevyemmistä aiheista, maallisuudesta ja monista ihmisten luomista ajanvietteistä.

Vaikka valitsisi periaatteen, niin silti joutuu kerta toisensa jälkeen antamaan itselleen oman puutteellisuutensa, inhimillisyytensä anteeksi. Mikään ajatus tai tahto ei ole kuitenkaan tarpeeksi syvä tukahduttamaan inhimillisyyttä, joka ponkaisee ennen pitkää esiin kuin itsestään. Mikään ideologia tai filosofia ei voi koskaan tyhjentävästi tavoittaa todellisuuden rikkautta ja siksi periaatteellinenkin ihminen joutuu kerta toisensa jälkeen kohtaamaan omat ajatuksensa. Ja se kohtaaminen ei lopu ikinä. Siihen pitää sopeutua, että se etsintä ei tule koskaan päättymään, se ei koskaan löydä tyhjentävää määritelmää. Mutta totuudenrakkaus onkin itseasiassa sen loppumattoman etsinnän prosessin rakastamista. Sehän on yhdenlainen elämäntapa. Ei kuitenkaan mikään helppo sellainen.

Oman kokemuksensa ja tärkeänä pitämänsä asian tai ajatuksen seuraaminen on raakaa työtä. Ystävä sanoi, että oikeamielisyys on pitemmän päälle aika tylsää ja itse ajattelen, että se vaatii todellista paneutumista ja loputonta työntekoa. Reflektointi ei lopu koskaan, päätös oman vakaumuksen seuraamisesta tehdään joka aamu uudestaan. Se ei ole todellakaan kevyttä, vaan se on haparoivaa jatkuvaa rähmällään oloa, kun etsii kärsivällisesti sitä minkä tietää olevan olemassa, mutta joka tuntuu olevan aina parin askeleen päässä, ja jota ei tunnista. Etsintä on vaikeaa, kun etsittävä asia ei ole näkyvä, eikä se päästä mitään ääntä. Ainoa piirre josta saa jotain otetta on oma tunnetila. Totuutta ei voi vangita tai omistaa; se näytetään meille silmänräpäys kerrallaan.

Kuvittele, että sinun pitäisi kaivaa kolo männyn runkoon tikan tavalla. Sitä totuuden etsintä on, hakkaa päätään puuhun ja vaikka kerta toisensa jälkeen saa turpaansa, niin uskaltaa aina ottaa uudestaan sen askeleen, että ottaa vauhtia ja iskee nenänsä kaarnaan kiinni. Se ei lopu koskaan.

Monet ihmiset kokevat, että olennaista on löytää harmoninen olotila maailman keinoilla. Tässä on hiuksen hieno merkitysero, koska totuuden etsintähän on juuri sitä, että avaa kaikki aistinsa maailmalle ja näkee olennaisen vaikka sitten vain silmänräpäyksen pituisina hetkinä.

Mutta se miten monet ihmiset luulevat olevansa harmoniassa on kieltäytymällä syvällisyydestä. Siihen voi olla monia syitä, eikä siinä mitään. Suurin tai yleisin itse kuulemani perustelu on kuitenkin se, että "Miksi yrittää väkinäisesti hallita elämäänsä tavalla, joka sotii ihmisen perustavaa puutteellisuutta vastaan? Miksi ei vain luovu mahdottomasta ja anna itsensä olla juuri niin rappioitunut ja maallisen inhimillinen kuin helpolta tuntuu?"

Minä en pidä itseäni kovin uteliaana ihmisenä sellaisissa arkisissa asioissa. Monesti minusta tuntuu lehteä lukiessa, että olisi paljon onnellisempi, jos ei minun tarvitsisi tietää niitä kaikkia maailman asioita, joista suurin osa on omasta näkökulmastani aivan älyttömän epäolennaista ja pinnallista paskaa.

Silti oma uteliaisuus herää juuri niissä syvällisissä isoissa kysymyksissä: mikä minut tekee aidosti onnelliseksi? Mikä on kestävää ja harmonista tapaa elää? Milloin minä parhaiten hukkaan itseni ja vain kellun?

Ja vaikka noiden kysymysten vastausten hakeminen ja etsintä olisi juuri sitä silmät sidottuina ryömimistä, niin minun mielestäni elän täydemmän elämän ryömien ja raahautuen kohti niitä asioita, tehden joka aamu sen periaatteellisen päätöksen, etten anna itseni tyytyä helppoihin ratkaisuihin vaan kuljen sen vaikeamman polun vaikka väkisin.

Hyvä periaate laajentaa elämän mahdollisuuksia sulkemalla vääriä ovia. Minä valitsen oman parhaan tietoni pohjalta sen mikä tuntuu oikealta, vaikka se voi olla väärä valinta. Yritys-erehdys on ainoa mahdollisuus.

Suoritusmentaliteetista poisoppiminen; Ihanaa leijonat ihanaa!!!

Juttelimme kavereiden kanssa Suomi-Ruotsi ottelusta, jota en itse tullut katsoneeksi. Nämä kahden sknadinaavisen valtion väliset ottelut ovat mielestäni pelkkää psykologiaa. Ruotsille Suomi on vastustajana yksi monien joukossa, ei sen ihmeellisempi kun mikään muukaan pieni Euroopan maa. Suomi hoidetaan ja keskitytään olennaisempiin haasteisiin kuten Venäjään tai Kanadaan.

Suomelle Ruotsi ei ole koskaan yksi monista vaan Ruotsi on Ruotsi. Iso paha isoveli, joka aina nöyryyttää julkisesti nauramalla housut kintuissa seisovalle Suomelle; voittamalla kokemuksellaan ja sulalla varmuudellaan. Mitä ihmettä suomalaispelaajien päässä tapahtuu kun kaukaloon luistelee sinikeltaista? Siinä ei todellakaan ole kyse pelkästä jääkiekosta. Siinä kannetaan vuosisataista jurnuttamisen ja jupisemisen lastia, kun aina on saanut tuntea olevansa "vain" suomalainen.

Olen tämän viikon työvoimatoimistossa harjoittelussa, missä osallistumme Nuorten työnhakuviikon ohjelmaan. Siellä on CV-klinikkaa ja yrityshautomoiden esittelyä. Tämän päivän pläjäyksen pitivät yritysjohdon valmentajat, joiden tavoitteena oli nuorten osaamisen kartoittaminen, vahvuusanalyysi ja oman työelämävaikuttavuuden tiedostaminen.

Nämä bränditiikerit latoivat vajaa parikymppisille eteen sanan myynti ja saivat nuo pienet vaikutusalttiit mielet vakuutettua, että jokainen heidän kohtaamansa kanssakäymistilanne ihmisen kanssa on itseasiassa myyntitilanne, jossa oma läsnäolo, idea tai mielipide myydään vastapuolelle. Jos ihminen uskoo itseensä tuotteeseen ja yritykseen, niin hän menestyy. Ja epävarmuus on parempi piilottaa. Päällepäin näytetään vain ulospäinsuuntautunut, markkinointihenkinen ja omanarvontuntoinen pantteri, joka on valmis eliminoimaan tavoitteensa saavuttamista estävät tekijät.

Seuraava tykitys oli "tuloksen tekijä". Nuoria kannustettiin havaitsemaan omat myymisen arvoiset ominaisuutensa, joita korostamalla he erottuvat joukosta ja synnyttävät haastattelijoissa ja yritysjohdossa ihannekuvan, jonka he sitten itse täyttävät. Tavoitteet kuten vaikutuksen tekeminen ja erottuminen, ovat tietysti välttämättömiä ja ehdottoman tärkeitä asioita kun etsitään töitä. Tämän tiedostamisen voi kuitenkin tehdä hyvin erilaisilla orientaatioilla.

Ekonomien suussa korostuu sellainen suorittamismentaliteetti, joka on mielestäni nykysuomessa tyypillistä laajemmaltikin. Olympialaisten yhteydessä korostuu erottautumisen ja todistamisen tarve. Suomalainen tarvitsee aina jonkun kontekstin jossa loistaa. Pelkkä loistaminen ei kelpaa. Ajattelua leimaa periaate: Ei riitä, että on hyvä, vaan pitää olla hyvä jossakin. Niin kuin pelkkä ihmisyys ja terve elämänasenne olisivat jotenkin puutteellinen orientaatio elämään.

- kansallinen kilpailukyky
- innovaatio
- brändityöryhmä
- huippu: yliopisto/tutkimusyksikkö/tulosjohtamisjärjestelmä

Nuo kaikki sanat ovat oireita samasta sairaudesta. Suomi on nuori kansakunta, riiston ikeessä ryvetetty. Ja niin kuin vanhempiensa tukahduttama nuori Suomen pitää kerta toisensa jälkeen näyttää, että vaikka ollaan pieniä, niin täältä pesee. Se näkyy hurjana paneutumisena ja ehdottomana asenteena suoritettavaan asiaan. Jos et pärjää et ole mitään. Jos et ole paras, voisit yhtä hyvin olla tekemättä mitään. Jos on olemassa joku haaste tai epäkohta, se koetaan henkilökohtaisena epäonnistumisena eikä pelkästään yksittäisenä asiana. Selkeimmin tuo asenne näkyy juuri suhtautumisessa epäonnistumiseen.

Myös onnistumiset otetaan kieroutuneesti. Niistä ei voi puhtaasti iloita, vaan ne synnyttävät vertailukohdan, jota ei saa enää koskaan alittaa. Niiden pirun PISA-tutkimusten jälkeen koulujärjestelmä on altistettu aivan älyttömään syyniin, että tämä ilmennyt kansallinen ylpeyden aihe saadaan pysymään lypsävänä ja poikivana lehmänä, jonka kautta kuvaa "suomalaisuudesta" saadaan tuettua ja myytyä maailmalla. Joka kerran kun kuulen kysymyksen: "Onko tässä nyt uusi NOKIA?" meinaan oksentaa.

Tällaisen piskuisen kansakunnan on turha ottaa kantaakseen jotain isottelukompleksia. Me olemme pieni kansakunta ja sillä hyvä. Suomella on sitä paitsi ollut eräs sellainen osaamisen alue, jota tänne on tultu aina ihailemaan ja ihmettelemään: pohjoismaalainen hyvinvointi. Se on ollut arvositoutuminen ajamaan vähäosaisten asemaa ja parantamaan elämänedellytyksiä siellä missä ne ovat heikoimmat. Tällä tavalla perinteisesti on saatu ehkäistyä sosiaalikuilut ja syrjäytyminen, joita nyt koitetaan lääkitä tehostamisella. Jos joku meinaa tippua kelkasta, niin hänet laitetaan sellaiseen "sosiaalisen tuen" myllyyn, että remmistä ei varmasti menetetä yhtäkään tuottavaa muurahaista. Sosiaalinen tuki on ensiarvoisen tärkeää, mutta sen motivaattorina ei koskaan pitäisi olla kansallinen kilpailukyky vaan hyvä ja tyydyttävä elämä. Hyvä elämä, joka saattaa tarkoittaa sitä, että tyydytään vähempään ja että Suomi häviää BKT vertailut ja PISA-tutkimukset. Vaikka se maksaisi, niin rahat menevät oikeaan osoitteeseen. Tehokkuusajattelusta luopuminen on kansallisen egoismin parantamista.

Mikä meille riittää? Onko tämä kansakunta joku ravihevonen, josta pumpataan mömmöillä 130 % suorituskykyä ja sen jälkeen lyödään sähköpiiska virkistykseksi perseeseen?

Mammonaa vai aito omaehtoinen elämä

Kun tulee harvemmin kirjoitettua, niin lastia kertyy enemmän. On pyörinyt viime aikoina aika paljonkin askarruttavia asioita mielessä, mutta kun päässä pyörii paljon myös muita asioita, niin niitä ideoita pitäisi ahkerasti kirjoittaa muistiin kun ei sitten muista.

Meille oli tänään luennoimassa ammattiliiton edustaja virkatehtävistä ja palkkausehdoista. Minä vihaan puhua rahasta. Alkoi heti ahdistaa koko tilaisuus ja olisin halunnut vain marssia sieltä ulos. Koko luentosalin ilmapiiri muuttui ja sähköistyi ja ihmiset, jotka eivät yleensä kommentoi mitään olivatkin samassa kärkkäitä kommentoimaan ja kyseenalaistamaan. Minulle lisää, miksi tämä on minulta pois. Voi jestas sitä ihmisten asenteen muutosta.

Kun sitä vain muistaisi pitää elämänsä yksinkertaisena ja mahdollisimman vähävaraisena. Raha pilaa ihmisen; se myrkyttää ja vääristää mielen.

Mutta nyt asiaan. Luin tuossa Veloenan blogimerkintää joka vähän liippaa mielestäni myös tuota mammonan teemaa. Veloena kirjoittaa, että itsensä vertaileminen muihin ihmisiin on energian hukkaa ja muiden ihmisten vertaileminen vie heiltä oikeuden itse määritellä itsensä. Minä olen aina tottunut siihen, että muut ihmiset kertovat minulle kuka ja millainen minä olen. Se on toisaalta ollut ihan hyvä järjestely, koska suurimmalla osalla noista määrittelijöistä on ollut suht hyvä kuva minusta. Mutta on ollut myös niitä ihmisiä, jotka ovat määritelleet minut kieroutuneesti, pinnallisesti, hätäisesti tai yksinkertaisesti väärin.

Minä olen myös monesti tietyllä tavalla pyytänyt sitä, että määrittele minut. Olen jotenkin ajatellut, että ulkopuolisen mielipide legitimoi ja vahvistaa minun olemassaoloni. Ja varsinkin jos se toinen sanoo jotain imartelevaa, niin minun on ollut helppoa olla tyytyväinen olemukseeni. :) "Ah niin erinomainen." Mutta samalla minä olen antanut ympäristölleni oikeuden määritellä minut. Tietyllä tavalla olen siinä luopunut osasta itsemääräämisoikeuttani.

Mutta kun sitä ajattelee, niin jumalauta minulla on oikeus määritellä itseni. Kyllä minä sen osaan itsekin. Kyllä minä tiedän mikä minussa on hyvää ja mikä minussa kaipaa parantamista. On hyvä jos joku tekee minusta havaintoja, koska silloin minun on ehkä helpompi parantaa joitakin asioita itsessäni, mutta sen kuka minä haluan olla päätän minä ja minä tiedän miten minä ajattelen ja toimin.

Tuohon OAJ:n puheenvuoroon tämä liittyy siinä mielessä, että vaikka ne liitosta huutavat, että minun ei saa alistua jonkun rehtorin kynnysmatoksi vaan omanarvontuntoisesti vaatia lisää liksaa ja pysyä sopimuksen mukaisessa työajassa, niin kyllä se loppuviimein olen minä itse, joka määrittelee kuinka suuren roolin haluan tuollaisessa asialle elämässäni antaa. On minun oikeuteni todeta, että jos joku haluaa elää rahan määrittelemää kolkkoa elämää, niin se on hänen valintansa, mutta minä saan valita itselleni asenteen, että en suostu uhraamaan energiaani tuollaisen asian murehtimiseen. Sellaisen asian vatvominen ja siitä ahdistuminen ei ole minun tapani elää ja minä saan elää niin kuin hyvältä tuntuu. Ainakin nukun siltä osin yöni hyvin.

Minulla on oikeus kokea asiat tietyllä tavalla. Jos minusta tuntuu joltain niin perkele minusta tuntuu siltä eikä siihen tule sitten enää kukaan väliin sanomaan miltä minusta pitää tuntua. Ja sitä on myös väärin pyytää. Teki väärin itseään kohtaan. Kyllä sitä kommenttia tulee muutenkin ja siihen saa keskittyä suhtautumaan kriittisesti. Ympäristö kylläkin kertoi minulle tänään, että parasta minussa on rohkeus sanoa mielipiteeni silloinkin, kun en ole täysin vakuuttunut tavoittaako se todellisuuden. He sanoivat, että minun pitää erityisesti vaalia tuota rohkeutta. Minulle itselleni se rohkeus on intuitio, ja se taitaa olla yksi suurimmista lahjoistani, vaikka tietysti se joskus tuntuu kiroukselta. Yhtäkaikki minä elän sen kautta.

Jos minä vihaan rahaa, niin minulla on siihen oikeus. Jos minä en halua sitä ajatella, niin minulla on siihenkin oikeus. Ja minä saan elämässäni tähdätä juuri niin ylös kuin haluan, vaikka siinä lähipiiri mutisisi partaansa mitä. Ja vastaavasti jos haluan, niin saan myös tähdätä juuri niin alas kuin haluan. Se suurin auktoriteetti ei ole koskaan ympäristössä. Se on ihmisen sisällä puhuva ääni. Kyllä sekin on osaksi ympäristön tulosta, mutta sitä kuunnellaan sydämellä.

Tuoksuja

Tänään kerron teille nenästäni ja sen tekemistä tepposista.

Minulla on hyvin tarkka hajuaisti ja myös hajumuisti. Kun tulen asunnostani ulos, niin tunnistan saman tuoksun, joka oli hoitopaikkani rappukäytävässä kun olin 5-vuotias. Siihen sekoittuu sellainen tuuletusparvekkeelta leijaileva tuhkakupin aromi ja nakkikastike. Viisivuotiaana tuo tuoksu tuntui ahdistavan vieraalta ja joka kerta, kun isäni saattoi minut hoitopaikkaan nousi pala kurkkuun jo rapussa. Edelleen se tuoksu nostaa tunteet pintaan.

Olen myös hyvin herkkä hajuvesille. Ne eivät liiemmin ärsytä muuten kuin ylikäytettyinä, mutta minä tunnistan sekä shampoiden, että hajuvesien tuoksuja hyvin herkästi. Ex-tyttöystäväni käytti/käyttää tiettyä Calvin Kleinin tuoksua, joka oli aivan erityisen miellyttävä. Sitä tuoksua voisin nuuhkia päivät pääksytysten. Kun hän tuli kesällä käymään Tukholmassa moikkaamassa, hän jätti tuoksunsa teepaitaan, jota käytti yöpaitana ja se tuoksu säilyi siinä koko kesän. Tietenkään pelkkä teollisesti muotoiltu tuoksu ei ole koko asia, vaan siihen sekoittuu ihmisen oma persoonallinen tuoksu, joka tekee siitä paljon täyteläisemmän ja inhimillisemmän.

Kun sitten eräs läheinen ystäväni täällä Jyväskylässä alkoi tässä pari viikkoa takaperin käyttää samaa tuoksua, niin se oli hyvin hämmentävää. Minulle heräsi sama tuttuuden ja välittämisen tunne, vaikka kyseessä on täysin eri ihminen. Olen tähän asti yhdistänyt siihen tuoksuun lupauksen läheisyydestä ja kosketuksesta, seksistä. Tuntui siis vähän oudolta tuntea se ihmisestä, jonka kanssa olemme hyviä ystäviä.

Olimme sitten tässä yhtenä päivänä opiskeluihin liittyvässä seminaarisessiossa, missä toisella puolellani istui tämä ystäväni, joka käyttää CK:n tuoksua ja toisella puolellani toinen tyttö, joka selkeästi käyttää samaa shampoota kuin eräs toinen entinen tyttöystäväni. Siinä sitä sitten oltiin. Jos olisin sulkenut silmäni olisin voinut kuvitella molemmat exät siihen viereeni, mikä olisi ollut vähintäänkin kieroutunutta.

Hajuaisti voi myös rajoittaa tai määrittää elämää: järvi ei kelpaa, koska se tuoksuu mudalle eikä suolalle, vanhassa vuokrakämpässä oleva "mummonhaju" pitää kuurata pois hyvin tarkkaan ja tuoksukynttilät ovat kyllä tähän asti olleet täysi mahdottomuus. Toisaalta hieman ristiriitaisesti minua ei ole mitenkään erityisesti haitannut sellun pistävän imelä tuoksu, vaan olen viihtynyt paperikaupungeissa siinä missä muuallakin.

Herkkä hajuaisti antaa kuitenkin elämään aivan uuden ulottuvuuden, koska hyvät tuoksut ovat aivan huumaavia ja saavat pöntön sekaisin siinä missä jotkin piristeet kuten kofeiini. Maailman parhaita tuoksuja (tähän mennessä):

- meri
- syreenin kukat
- suopursu
- terva
- vastaleikattu ruoho
- sade (sellainen kesäsadetta edeltävä tuoksu)
- syksyinen omenahuone
- spriikeitin (enteilee ruokaa)
- neilikka (mauste)
- ratapölkyt (kylläkin myrkyllinen tuoksu)
- kevät

Tuota listaa voisi tietysti kukin jatkaa mieleisellään tavalla. Minä myös erottelen ihmisiä tuoksun perusteella, koska kaikki eivät vain yksinkertaisesti tuoksu yhtä hyvältä. Olin ennen opiskelujen aloittamista tavaratalossa töissä ja siellä huomasi kuinka osa asiakkaista tuoksui todella hyvältä ja toisten palveleminen tuotti suunnattomia vastareaktioita. Kaikesta selvittiin, mutta parhaimpia hetkiä olivat ne kun palveltava oli joku nuori nainen, jolla oli yllään joku hienostunut ja hillitty tuoksu, joka kuitenkin täytti koko hänen läheisyytensä. Asiakaspalvelun huippuhetkiä. Tuli työkaverin kanssa nosteltua kulmakarvoja ja nyökkäiltyä kerta jos toinenkin. :)

Onhan näitä teorioita olemassa siitä kuinka feromonit vaikuttavat parin valintaan saaden eksoottisen ja perimältään mahdollisimman eriävän ihmisen tuoksumaan hyvältä. Tästä en tiedä, mutta en kuitenkaan muista, että olisin koskaan välittänyt seksuaalisesti ihmisestä, joka ei olisi tuoksunut hyvältä. Voi tietysti kysyä kumpi edeltää kumpaa, mutta joka tapauksessa minä nautin ihmisten tuoksuista täysin sieraimin. Eikä ole juuri parempaa oloa kuin saada olla itselle tärkeän ihmisen lähellä ja tuntea se inhimillinen lämpö ja toisen mahtava tuoksu. Silloin voi tuntea kuinka sen tuoksun ja lämmön tunteminen tuntuu tervehdyttävältä ja yksinkertaisesti oikealta.

Joskus olisi mukava lähteä johonkin sokkotreffi massatilaisuuteen siten, että porukalla olisi huivit silmillä ja jokaisen pitäisi etsiä ihminen, joka tuoksuu parhaimmalta. Nähtäisiin onko CK:n tuoksu universaalisti mieluisa. :)

Hyvyyden mahdollisuus

Gnothi Seauton kirjoittaa kuinka jokaisen ihmisen sisällä asuu hänen mielestään enkeli. Jaamme hänen kanssaan näkemyksen, että jokaisessa ihmisessä on mahdollisuus hyvään. Ihan jokaisessa.

Sitten luin eilistä Hesaria missä kerrottiin tuomiosta, jonka 26-vuotias (minun ikäiseni) mies ja naisystävänsä olivat saaneet alaikäisen pojan (14-vuotias) törkeästä pahoinpitelystä. He hakkasivat poikaa pesäpallomaiLOIlla monikossa ja potkivat häntä. Sitten vaihdettiin paikkaa ja touhu jatkui samalla kaavalla. Heidän ystävänsä katsoivat vierestä. Seuraavana päivänä pojan onnistui itse raahautua kotiin. Sattuu ajatella tuollaista tilannetta. Mikä saa ihmisen mielettömästi ja määrättömästi hakkaamaan toista puolustuskyvytöntä ja pienempää ihmistä. Vaikka 14-vuotias olisi millainen korsto, niin hän on silti lapsi.

Silti minä uskon edelleen, että jokaisessa ihmisessä on mahdollisuus hyvään. Minä tiedän, että nuo nainen ja mies ovat olleet joskus pieniä lapsia ja että se lapsi ja lapsen viattomuus on edelleen siellä jossain taustalla. Jossain vaiheessa he vain menivät vikaan. Se ei ole varmasti ollut tietoinen valinta, eikä se ole ollut mitenkään heidän perimmäisen luonteensa tai persoonallisen temperamenttinsa tulosta.

Kun yhdistetään sellaiset asiat kuin tunneherkkyys, vaikeus reflektoida ja tiedostaa omien tekojen seurauksia, vahva temperamentti ja ympäristö, joka ei tarjoa ollenkaan tukea, rohkaisua tai rajoja, niin tulokset voivat olla todella tuhoisia. Tunneherkkyys reagoi voimakkaasti kaikkiin asioihin. Kun sitten tulee tarpeeksi monta negatiivista kokemusta, niin herkkyys kääntyy itseään vastaan ensin katkeruudeksi ja sen jälkeen kyynisyydeksi. Jos ei omien tekojen seurauksista ole ennenkään tiedetty, niin nyt niistä ei enää välitetä. Sen sijaan kyynisyys ruokkii vallantavoittelua, tarvetta hallita ainakin jotain asiaa maailmassa. Kyynisyys myös sulkee silmät toisen ihmisen näkemiseltä arvokkaana ja tärkeänä elämänä.

Kun siis pohjimmiltaan herkkä ihminen, joka on saanut ikänsä turpaan, lyö toista ihmistä, niin ei hänen päässään ole ajatusta, että tuo toinen olisi ihminen. Hän on unohtanut miten se nähdään. Ei häneen satu nähdä toisen tuskaa. Mutta yhtä kaikki tuo toiminta on vahingollista ja vie ihmistä joka kerta kauemmas mahdollisuudesta ihmisyyteen. Vanhoilla sanoilla on sanottu, että niin kauan kuin omatunto puhuu, hyvä tahto on voitolla. Ja kyllä se puhua piipittää myös noiden mukamas paatuneiden ihmisten sisällä. Siellä se enkeli värjöttelee ja huutaa apua.

Minä olen usein kirjoittanut, kuinka hyvä tahto saa minut monesti itkemään, kun tulee niin kiitolliseksi siitä kuinka paljon hyvää tässä elämässä on tullut minun osakseni. Samalla tavalla minua surettaa kuinka vähän hyvää tahtoa on tullut noiden ihmisten osaksi, että he ovat hukanneet oman hyvän tahtonsa.

Sillä jokainen silmittömän väkivallan teko on hätähuuto, se ei ole merkki ihmisen pahuudesta. Sellainen silmitön viha syntyy kerrostuneen pelon ja pettymyksen yhteenliittymästä. Vihataan kun ei muuta osata, koska kukaan ei ole antanut syytä muuhun. Pelko on opittavissa, viha on opittavissa ja pelko ruokkii sitä. Siten kun joukkoon lisätään pettymys ihmisten kykyyn välittää, niin tuloksena on merkityksettömyyden tunne, joka suuntautuu väkivaltaisesti.

Jos tällainen ihminen suljetaan loppuiäkseen koppiin, niin hänen kohdallaan annetaan periksi. Eristäminen ei ole koskaan mikään ratkaisu, eikä pyri parantamaan tilannetta, vaan se ruokkii syrjäytymistä. Se hoitaa oireita, ei syitä: tuen tarvetta, positiivisten välittämisen mallien puutetta, omanarvontunnon puutetta ja kyvyttömyyttä nähdä oman toiminnan seurauksia. Nämä ovat niitä oikeita lääkkeitä.

Monet teistä, jotka ovat kokeneet rankan lapsuuden saattavat todeta, että vaikka tuki oli tiukassa, niin teistä ei silti tullut rikollisia. Ja olen iloinen, että näin ei käynyt, mutta väitän, että "suotuisissa" olosuhteissa ja ympäristössä meistä jokainen on syrjäytymisriskissä ja vaarassa hukata ihmisyytensä.

Minulla on opiskelukaveri, ystävä, joka on töissä vankilassa. Hän tekee siellä ohjaustyötä ja pyrkii antamaan vangeille paikan missä käydään läpi heidän tulevaa sopeutumistaan takaisin yhteiskuntaan. Monelle vangille tuo paikka on ensimmäinen kerta heidän elämässään, kun joku on kiinnostunut heidän asioistaan, heistä ihmisinä. Ystäväni, rautainen pieni nainen, kuuntelee heidän tarinansa. Ainoastaan kuuntelee mitä heillä on sanottavana. Ei usko ihan kaikkea kuulemaansa, mutta kaikki tyynni kuuntelee ja antaa samalla esimerkin ihmisestä, joka välittää. Ja monessa tapauksessa tuo tilanne laukaisee ihmisessä myrskyn tunteita, jotka on liian kauan survottu kaiken sen "suojaavan" vihan taakse. Ihminen lysähtää kokoon ja tuntee itsensä maailman pienimmäksi olioksi.

Kun sitten haastattelu ja ohjausprosessi tulee tiensä päähän, niin ystäväni halaa näitä miehiä: raiskaajat, murtomiehet ja lasten seksuaaliset hyväksikäyttäjät, jokaisen vuorollaan. Hän tekee sen siksi, että he ovat ihmisiä. Ja vaikka tuo halaus on vankilan sääntöjen vastainen, niin minun näkökulmastani hän tekee siinä enemmän kuin koko vankilainstituutio koskaan onnistuu muutoin tekemään.

Joidenkin ihmisten kohdalla kyse on mielen sairaudesta. Tällöin häneen tulee suhtautua niin kuin sairaaseen ihmiseen suhtaudutaan. On tiedostettava, että tämä ihminen ei ole terve, vaan hänet täytyy ohjata hoitoon ja hänestäkin on pidettävä huolta.

Sillä ongelmat täytyy kohdata, hyväksyä ja käsitellä, tarttua toimeen. Ja kukaan meistä ei ole totisesti oikeutettu heittämään ensimmäistä kiveä.

Mutta saa toki kommentoida eriäviä mielipiteitä. :)

Hyvän sään poliitikot, who's up for the dirty work?

Noin yleisesti ottaen en ole halunnut tänne kirjoittaa mitään poliittista, mutta kun tämä asia minua nyt vaivaa ja ahdistaa, niin kaadan sen tänne. Ja tätä saa nyt tosiaan kommentoida jos/kun on asiasta eri mieltä.

Kysymys on tuosta sosiaalipuolen eläkeuudistuksesta ja kestävyysvajeesta. Jos jollekulle on vielä jäänyt epäselväksi, niin Suomen työikäisten ja työssäkäyvien määrä tulee vähentymään radikaalisti suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle. Huoltosuhde tulee pahimpien ennustuksien mukaan olemaan 2030 tienoilla jopa 73/100 eli että sataa työssäkäyvää kohden tulee olemaan 73 huollettavaa.

Tämä tarkoittaisi siis sitä, että nykyisellä julkisen puolen työpaikkojen määrällä tuolloisesta käytettävissä olevasta työvoimasta noin 80 % työskentelisi julkisella sektorilla. Tästä syystä julkisen puolen virkoja lakkautetaan eikä uusia tule. Kuitenkin täytyy ymmärtää, että se työ tai työmäärä ei kuitenkaan mihinkään katoa eivätkä jo tässä vaiheessa ylityöllistetyt ihmiset voi millään jaksaa jatkuvasti paisuvaa työmäärää, jossain vaiheessa tulee raja vastaan. Tekijöitä tarvitaan lisää.

Tämä tilanne on siis hyvin kestämätön. Nuo luvut eivät tuosta muutu. On selvää, että tällä hetkellä 20-30 vuotiaat ihmiset saavat järjestänsä varautua olevansa työelämässä 70-vuotiaiksi, koska muuten homma ei voi toimia. Julkista puolta en halua supistaa, koska peruspalvelut; ilmainen laadukas koulutus ja terveydenhoito on jatkossakin turvattava joka ikiselle suomalaiselle, ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Toinen tähän samaan asiaan liittyvä asia, joka minua henkilökohtaisesti vituttaa on se, että kun kansalaisille on tehty kyselyjä heidän suhtautumisestaan verotukseen, niin järjestäen enemmistö vastaa olevansa valmis maksamaan enemmän veroja mikäli niillä voidaan turvata peruspalveluiden laatu ja riittävyys. Samanaikaisesti kaikki suuret puolueet hännystelevät äänestäjiä veronkevennyksillä, vaikka tietävät sen olevan kestämätön suunta. Ihmiset haluavat kirjastoja, lähikouluja ja lähiterveyskeskuksia.

Kuitenkaan kukaan poliitikoista ei ota verojen kiristämistä puheeksi ennen kuin viimeisessä hädässä. Ensin esitellään Pajusen leikkauslistat, joissa viedään suuri osa kaikkein rakkaimmista palveluista, kuten päiväkodeista, kirjastoista ja lähikouluista. Vasta sen jälkeen aletaan puhua, että olisi syytä miettiä veronkiristyksiä. Yhden kirjaston lakkauttamisesta syntyvä säästö, kun muutenkin huonosti palkatut kirjastonhoitajat pannaan pihalle ja rakennus kylmäksi, ovat hyvin pieniä siihen nähden, kuinka paljon saataisiin aikaan, kun koko Helsingin väestön tuloveroa kiristettäisiin vaikkapa 0,5 %. Miksi helvetissä, niitä veroja ei ole kiristetty jo aiemmin, että nuo palvelut, jotka kansalaiset haluavat, pystyttäisiin turvaamaan?

Nyt joku älähtää, että jos verot viilataan ylös, niin kansalaisten ostovoima kuolee ja samalla kuolee Suomen kauppa ja kilpailukyky. Minä vastaan, että kun nyt tiedetään, että tässä taloudellisessa tilanteessa ja väestön ikääntyessä on edessä hyvin laihoja vuosia, niin sitä ei saa maksattaa peruspalveluiden rapauttamisena vaan nimenomaan kaupan alan supistumisena. Yksityiseltä puolelta työpaikat vähentyvät ja niitä tulee luoda julkiselle puolelle. Tässä tilanteessa on turha messuta minulle, että julkisen puolen jatkuva paisuttaminen on kestämätön ratkaisu, kun viimeiset kymmenen vuotta sitä on suhdanteista riippumatta ajettu alas. Suomalainen sosiaaliturva on ennen aikaan pystytty turvaamaan myös silloin kun yritysverotuksessa on tapahtunut notkahduksia. Miksei siihen pystyttäisi nytkin?

Joku osa-alue sen vajeen kuitenkin maksaa, mutta peruspaveluita ei voi eikä saa enää karsia. Ne ovat jo nyt henkihieverissä tehokkuusvaatimustensa kanssa. Tämä homma pitää nyt yhdessä hoitaa talkoohengellä ja todeta, että siinä pitää nyt jokaisen tyytyä vähempään. Myös eläkkeiden verotusta on luultavasti pakko kiristää. Hyvin sanottua oli eräältä helsinkiläiseltä kuntatason päättäjältä, että ei heitä ole valittu tekemään vain mukavia ja helppoja päätöksiä. Nyt on nimenomaan aika ottaa järki käteen ja sopeuduttava tilanteen vaatimuksiin. Jonkun päättäjän on kuitenkin pakko tehdä ne likaiset päätökset.

Jos minulta menee verojen kiristämisen takia ostovoima enkä pysty korkeiden verojen takia ostamaan uutta telkkaria, niin se ei ole minun elämänlaadustani pois, kun tiedän, että niillä minun maksamillani verorahoilla voidaan maksaa kunnon koulukirjat ja lapsilisät, että se lapsi saa kunnon vaatteet päälleen. Se on jokaisen lapsen oikeus vanhempien tulotasosta riippumatta. Ja se lapsi ei tarvitse uutta playkkaria tai playkkaria laisinkaan, vaan vanhempansa pulkkamäkeen missä liukurina voi käyttää vaikka muovipussia.

Nyt taas rikkaat älähtävät, että jos veroja ei hiisata ylös, niin hyvätuloiset pystyvät ostamaan lastensa koulukirjat itse ja jokainen huolehtikoon omasta pärjäämisestään. Juma********, per********, AAAAAAAAAARRRRRRRRRRRGGGGGGGGGGGHHHHHHH!!!!! Minua niin riepoo tuollainen asenne, kun joku tunnevammainen markkinointijohtaja mölisee sunnuntaihesarin mielipidepalstalla, kuinka joku kehtaa ottaa hänen palkastaan 40 % ja rahoittaa niillä jotain saamatonta laiskimusta, joka lepää laakereillaan. Juuri tuo asenne, että "Kuinka paljon tämä on minulta pois", vituttaa kaikkein eniten. Saatanan imbesillit kun ne eivät tajua, että se on meidän jokaisen vastuu pitää huolta niistä, jotka eivät siihen itse pysty. Siinä ei silloin yhteenlaskua harrasteta vaan se homma hoidetaan, koska se on oikein. Minne helvettiin tästä maasta on kadonnut solidaarisuus ja tekemisen meininki?

Nyt vähän rauhoitun. puuuuuuuuhhhhhhh.....

Eli kertauksena miten tämä homma hoidetaan:

- ensijaisesti verotusta (tulovero, pääomavero) tulisi kiristää, että jaettava kakku saataisiin suuremmaksi ja selvittäisiin tästä kestämättömästä tilanteesta, jossa menot ovat jatkuvasti tuloja suuremmat
- julkista puolta tulee tarkkailla ja tehostaa siellä missä se on vielä mahdollista laadun kärsimättä. Peruspalvelutuet; lapsilisät, opintoraha, työttömyyskorvaukset tulee sitoa indeksiin ja huolehtia niiden riittävyydestä.
- työperäistä maahanmuuttoa tulee tuntuvasti lisätä, koska tänne tosiaan tarvitaan lisää tekijöitä, heidän sopeuttamisensa ei tässä konkurssissa ole se kynnyskysymys.

Ei mitään salatiedettä tämäkään. Pyydän anteeksi, jos loukkasin jonkun markkinointijohtajan tunteita.

Puuteria ja pärskeitä

On ollut tässä viime aikoina vähän hiljaisempaa. Se vain osoittaa, että asiat voivat olla ihan hyvinkin. On mukava kun on kunnon talvi ja lunta riittää; kävin tuossa tekemässä latusuksilla latua harjun ympäri ja tuli mieleen, että on aika eksoottista, kun voi hiihtää aivan kaupungin sydämessä. Hiihtelin siitä sitten katuja pitkin kotiin, kun ei täällä ole hiekkaa missään. Herätti porukassa hieman hilpeyttä, kun lykin hikilaudoillani pitkin jalkakäytävää.

On myös alkanut taas jo hieman kirkastua, päivä pidentyä. Kyllä se aurinko sieltä taas tulee. Monet ystäväni ovat sanoneet, että he eivät enää selviä talvista ilman vähintään yhtä reissua etelämmäs valoon ja lämpöön. Joskus tuntuu, että sitä voisi itsekin olla vähän aktiivisempi tuon matkustamisen suhteen ja suunnitella reissuja sinne ja tänne. Ehkä siitä saisi energiaa, mutta toisaalta minä viihdyn aika hyvin täällä tutuilla rannoilla. Vaikka tiedänkin, että aina kun olen reissussa, niin tykkään siitä liikkuvuuden tunteesta ja kommunikoimisesta vieraan kulttuurin kamaralla. Mutta minulla ei ole niin vahvaa sisäsyntyista uteliaisuutta nähdä uusia paikkoja kuin monilla tuntemillani ihmisillä. Ja se minua kyllä ärsyttää ihan totaalisesti, kun jotkut ihmiset tekevät listaa paikoista missä ovat käyneet ja ikäänkuin brassailevat avarakatseisuudellaan kun ovat niin maailmankansalaisia ja valistuneita. Maailman näkemisestäkin voi tehdä myytin omaisen itseisarvon, vaikka ei se nyt mitenkään autuaaksi tee.

Ja toisaalta itselleni ainoa oikea tapa matkustaa ja tehdä löytöretkiä on purjehtiminen. Jos jokin paikka on meren rannalla, niin sinne on parasta purjehtia. Silloin tuntuu siltä kuin sen löytäisi itse ensimmäistä kertaa. Ensin horisonttiin ilmestyy kaistale tuntematonta maisemaa, joka sitten kasvaa silmissä ja alkaa hahmottua uudeksi paikaksi. Tehdään maihinnousu.

Tässä on viime aikoina esiintynyt taas hetkestä aikaa vähän purjehduskuumetta. Siinä on sitä liikkumisen riemua, kun istuu omassa veneessään ja tietää, että saa kääntää keulan minne ikinä itseä huvittaakin. Se vain toisaalta vaatii aikaa, niin pitäisi vähän suunnitella tuota tulevaa kautta siihen tyyliin, että voisi juuri kokea sitä spontaania purjehduksen iloa, kun ei ota itselleen mitään tiettyä päämäärää, vaan sopeutuu tuuliin ja löytää itsensä jostain.

Vaasassa oli muuan varttuneempi skönäri, joka oli ollut purjehtimassa ja kun joku kysyi häneltä, että missä tuli käytyä, niin hän vastasi, että kahden päivän päässä. Oikea asenne.

Saapa nähdä mistäpäin sitä löytää itsensä kesällä. Ei toisaalta pelota, lähinnä jännittää, kutkuttaa. Tämä on siinä mielessä hauska elämänvaihe, että ei ole tosiaan harmainta aavistusta mistä sitä löytää itsensä vuoden päästä. Toivottavasti siellä on meri. Ja toivottavasti siellä on mukavia kaakaokuppiloita ja vanhoja taloja. :)

Rakkaus on voima ja kunnia, iänkaikkisesti

Tuplis kirjoittaa kuinka hänen mielestään kolme elämää ohjaavaa periaatetta olisivat voima, rakkaus ja totuus. Kahdesta olen samaa mieltä, mutta tuota voimaa haluaisin kyllä hieman kyseenalaistaa.

Rakkaus on suurin kaikesta. Toisesta ihmisestä välittäminen ja hänen itseisarvonsa tunnustaminen on kaiken ytimessä. Rakkaus on myös kaikkivoipa ja kuolematon: se on ajaton eikä sen kyseenalaistaminen tule sitä koskaan tappamaan. Rakkaus oikein nauttii kun sitä kyseenalaistaa, koska se pystyy perustelemaan itsensä uudelleen ja uudelleen. Ihminen tekee myös oman ideansa kuolemattomaksi rakastamalla koko sydämestään. Autenttinen välittäminen on kuolematonta.

Mihin tällöin enää tarvitaan voimaa? Rakkauden idean puhdas ymmärtäminen ja sen sisäistäminen tarkoittavat juuri sitä, että osaa nähdä maailman ilman vallankäyttöä ja voimainkoitoksia. Ei tarvitse edse kysyä onko se mahdollista, koska se on ainoa ja absoluuttinen ajatus, joka on kaikkein ylimpänä ihmisen tietoisuudessa. Se, joka ei usko rakkkauden mahdollisuuteen ratkaista tämä todellisuus, sortuu kyyniseen ajatteluun, jossa hänen on pakko ottaa avukseen vallankäytön erittely. Se ei ole realismia, niin kuin usein väitetään vaan se on nihilismiä. Jos meillä on olemassa idea paremmasta, niin meillä on myös olemassa mahdollisuus. Tämä ajatus on puhdasta idealismia, mutta se on samalla myös totuus siitä, mitä ihminen parhaimmillaan on ja mikä on hänen luonnollinen kutsumuksensa.

Ihminen, joka suuntautuu valtaa tavoitellen, alentaa itsensä siitä ideasta, mikä ihminen voi parhaimmillaan olla. Silloin aletaan puhua manipuloinnista, kyräillä toisten selän takana, kun tuokin tekee sitä ja tuokin tekee tätä, ja ylimalkaan suuntautua kieroutuneesti, vieraantua autenttisesta vilpittömyydestä. Vilpittömyys palkitaan, koska se on askel kohti pyyteetöntä, joka taas johtaa elämään rakkaudessa.

Voima ei ole hyvän elämän edellytys vaan se on sen merkityksetön sivutuote. Hartaat ja pyyteettömät, laupeat ihmiset perivät maan. He eivät koskaan edes yritä tehdä sitä, mutta heidän rakkautensa on maailman vahvin ja aseista riisuvin voima. Rakkauden soturi taistelee hellyydellä ja välittämisellä. Rakkauden soturi taistelee julistaen rauhaa.

Harhautuneet sielut kirmaavat koko ikänsä pitkin ja poikin tavoitellen statusta ja arvostusta ollakseen jotain maallisilla termeillä mitattavaa. He eivät ymmärrä, että joka osaa syntyä uudelleen rakkaudessa, on voittamaton. Itseään ei voi kuitenkaan tahdon varaisesti voidella rakkaudella, vaan nöyrä, avoin ja uuteen ajatukseen avoimesti suhtautuva mieli voi saavuttaa pyyteettömyyden ja ehdottoman rakkauden.

Pyyteetön ihminen rakastaa totuutta ja hän tavoittelee jatkuvasti laajempaa ymmärrystä. Haluaa saada uutta tietoa ja arvioida sitä sekä järkensä, että tunteensa avulla. Omaksua sen mikä arvioinnin jälkeen tuntuu hyvältä. Rakentaa omaa kuvaansa maailmasta, jossa rakkaus edeltää kaikkea muuta.

Tuplis kirjoittaa myös osuvasti ihmisistä, joilla ei ole mitään itseään ylevämpää ihannetta. Olen samaa mieltä, että monet nykypäivänä ateisteiksi julistautuvat ovat vaipuneet, joko merkityksettömään nihilismiin tai merkityksettömään hedonismiin. Mutta sama riski on voimaa korostavassa ajattelussa. Kun aletaan käsitellä aiheita kuten valtaa tai kunniaa, niin ollaan juuri lipeämässä helppoon ratkaisuun, suistumassa tieltä.

Vallan korostaminen on alkeellista, kuin hiekkalaatikolla tapahtuvaa kinastelua siitä kukaa saa käyttää löytynyttä koiranpaskan palaa linnansa koristeluun. Ja joka kerta, kun vallankäyttö, on se sitten sukupuolten välistä tai poliittista, otetaan näkökulmaksi, niin vieraannutaan perimmäisestä ajatuksesta. Silloin keskitytään siihen mikä ei ole olennaista. Suuntaudutaan toisiin ihmisiin pelon kautta. Olennaista on keskittyä näkemään jokainen elämän tilanne kuin se olisi mahdollisuus tunnustaa toisen ihmisen arvo.

On kuulkaa ihmeellistä, mitä rakkaus saa aikaan. Kun on joskus nähnyt kuinka nakkikiskan jonossa laupeus astuu kehään ja kansa lakoaa. Siinä nousee iho kananlihalle. Ja vaikka se on spontaaniudessaan pyyteetöntä, niin se saa myös palkkionsa. Siitä tulee hyvä olla. Rakkaus on voima ja kunnia, iänkaikkisesti.

Olennaista

Jokin asia laukaisee yksinäisyyden. Esittää asiat toisella tavalla, antaa toivoa paremmasta. On helppoa tyytyä puurtamaan päivästä päivään sitä samaa hieman keskinkertaista elämää ilman suuria odotuksia, jos ei tosiaankaan ole muuta odotettavaa, toivoa paremmasta.

Sitten vastaan tulee jokin asia, tilanne tai ihminen, joka esittää oman elämän puutteellisuuden. Päällimmäinen tunne mitä se itsessä herättää on toivo. Toivo paremmasta. ”Ehkä minäkin voisin saada tuon/elää tuolla tavalla.” Se on se perusreaktio, joka ihmisessä syntyy. Mikseivät minunkin asiani voisi olla tuolla tolalla? Se asia on jotakin, joka on itselle tärkeää ja tavoiteltavaa, asettaa asiat tärkeysjärjestykseen ja näyttää omat valinnat uudessa valossa.

Sitä ajattelee, että tuohan on olennaista, tuota ajatusta minäkin tahdon seurata. Aluksi se on puhdasta iloa siitä, että yleensä on olemassa esimerkki miten hyvin asiat voivat olla. Jos kenenkään asiat eivät olisi niin hyvin, se ei myöskään koskaan juolahtaisi mieleen.

Kun sitten kuitenkin joutuu omassa elämässään kamppailemaan tiettyjen haasteiden kanssa, jotka pitävät itsen loitolla tuosta tavoitteesta, niin se alkaa näyttää hieman harmaalta. Voimaantumisen vastakohta: voimien valuminen. Ihminen on kärsimätön, kun se ajattelee, että ”kaikki tänne mulle heti.” Olen kiittämätön.

Onnen eteen täytyy tehdä töitä. Ei mikään hyvä asia synny ilman ponnisteluja, ei yksinäisyydestä pääse eroon tekemättä mitään. En voi odottaa, että taivaasta tipahtaisi se jokin hyvä elämä suoraan syliini kuin sattumalta. Ne ihmiset, jotka ovat saavuttaneet hyvän, ovat tehneet sen eteen töitä, pitäen tavoitteen mielessään ja seuraten omaa parasta tietoaan siitä mikä on olennaista. Kyllä se on heillekin ollut jossain vaiheessa vaikeaa, ei pelkästään minulle.

Kun kyse on kyvystä tai osaamisesta, jota kaipaa tai ihailee, niin se on samalla myös tilanne, jossa joutuu kohtaamaan henkilökohtaisen puutteellisuutensa. Opiskelujen yhteydessä meille sanottiin, että jokaisen on otettava vastaan se ajatus, että aikuinenkin ihminen voi vielä oppia niin, että housut tutisevat. Vastaan voi tulla jokin asia, joka näyttää kaiken uudessa valossa ja kyseenalaistaa kaiken siihenastisen. Silloin täytyy olla rohkeutta tehdä ratkaisuja ja ottaa uuden tiedon valossa uusi suunta, kohti sitä parempaa ja parempaan tietoon perustuvaa tavoitetta.

Arvokokemus laukaisee kokemuksen siitä mikä on olennaista. Esittää asiat tietyllä tavalla. Jollekin sellainen huumaava yhteyden tunne saattaa tulla urheilutapahtumasta. Minulle riittää sunnuntaipäivällinen ystävän perheen kanssa. ”Tätä minä haluan, tämä on olennaista.” Sen tunteen haluaa painaa mieleensä, haluaa ottaa sen tavoitteekseen. Sitä ajatusta haluaa vaalia ja painottaa itselleen uudestaan ja uudestaan, että se pysyisi kirkkaana mielessä ja ohjaisi omaa toimintaa oikeaan suuntaan.

On oltava valmis seuraamaan arvokokemuksen synnyttämään tunnetta. Taas pistetään se pahamaineinen intuitio peliin ja seurataan sitä, mitä oman kokemuksen kannalta pidetään tärkeimpänä. Ja satsataan kaikki; all in.

Minun tunteisiini vetoaa yhteisöllisyyden kokemus. Siihen ei meidän kulttuurissamme niin usein törmää ja kun kasvokkaisen vuorovaikutuksen olennaisuudesta ja toisten ihmisten mielipiteiden kunnioittamisesta paasaa täällä teorian tasolla, niin on aivan toista päästä seuraamaan vierestä, mitä se tarkoittaa käytännössä. Siinä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, ei ole kyse mistään salatieteestä. Mutta jostain syystä se ei ole enää nykypäivänä Suomessa niin yleistä tai tavallista kuin se oli ennen.

Se pääoma, joka yhteisöllisyyden kautta tulee, on korvaamatonta. Sitä ei tulla koskaan mittaamaan rahassa, koska sen arvo on maallisuuden ulottumattomissa. Minkä arvon voit laittaa sille, että kuulut johonkin ja olet osa jotakin suurempaa?

Sukupuolirasismia

Minä olen rajoittunut siinä mielessä, että läheisimmistä ihmisistäni 3/4 on naispuolisia. Se tapahtuu ihan luonnostaan, kun sekä harrastukset, että opiskeluala ovat naisvaltaisia, mutta omalta osaltani tässä on kyllä kyseessä joku tiedostamaton valinta. Minun on helpompi ja vaivattomampaa keskustella naisten kanssa. Tuntuu, että silloin minulta ei odoteta sellaista mitä en ole.

Monesti minusta tuntuu, että sekaporukassa lauon sellaisia asioita ja haluan keskustella aiheista, jotka nostattavat läsnä olevien miesten karvat pystyyn. He eivät halua käsitellä asioita samalla tavalla kuin naiset. En tiedä mistä tämä johtuu. Onko niin, että miehet vähemmän tunneherkkinä ihmisinä ajattelevat suoraviivaisemmin, eivätkä koe olennaisena uppoutua sellaisiin asioihin ja ajatuksiin, jotka naisille pulpahtavat mieleen? Kyllä minä sen itsessäni tunnistan, että olen hyvin herkkä ihminen verrattuna moneen muuhun mieheen, vaikka päälleppäin näytän aivan tavalliselta putkiaivolta.

Tämä sanottuna; joka kerta kun kuulen naisen suusta jonkin ihannoivan lauseen miehestä, joka toimii tunteilemisen sijasta, niin karvani nousevat pystyyn ja koen, että miehenä olemisesta ollaan taas rakentamassa hyin rajoittavaa kuvaa, joka ei jätä itseni kaltaisille yksilöille tilaa. Minä en ole mikään prinsessa ja tykkään toimia ja tehdä käsilläni siinä missä muutkin, mutta jos ajattelu ja tunteilu monopolisoidaan naisille, niin on se nyt perkele.

Vajaa vuosi sitten kirjoittelin postauksen, jossa pohdin oman herkkyyden hyväksymistä ja toisen postauksen, jossa pohdin miehenä olemista. On hassua, että vaikka voin hyväksyä olevani herkkä, tunteva ihminen ja samalla mies, niin silti tuntuu luontevammalta näyttää tätä osaa itsestä vain naisille. En minä tunteistani avaudu miespuolisille kavereilleni. Ne tuttavatkin, joille olen tästä blogista tullut maininneeksi ovat enemmistöltään naisia. MIKSI? Minkätakia minä koen, että mies ei voisi ymmärtää ja hyväksyä, että minä tunnen ja että minä haluan puhua niistä asioista? Miksei se toinenkin mies saattaisi kokea, että: "No puhutaan sitten perkele tunteista, miltä susta tuntuu?" Mies miehelle. Jotenkin siihen vaan miesten kesken liittyy erityistilanne, kun taas naiset keskustelevat ihmissuhdesotkuista ja niihin liittyvistä asioista arkisesti ja yleisemmin.

Vai onko juuri niin, että muut miehet eivät koe luontevana käsitellä sellaisia asioita naisten läsnäollessa pitääkseen yllä miehisen imagonsa ja näitä asioita puidaan sitten parhaan kaverin kanssa. Taputellaan selkään.

Miesporukassa sitä toimii porukan normien mukaisesti. Ja ne miesporukan säännöt tuntuvat välillä ihan mukavilta ja ovat piristäviä ruiskeita, kun ollaan porukalla reissussa tai puuhataan jotain yhdessä. Ja välillä oikein kaipaankin sitä, että pääsee jätkien kanssa ryyppäämään, että saadaan olla rauhassa juuri niin juntteja kuin huvittaa: puhua mauttomasti ja epäkypsästi eikä tarvitse tarttua asioihin mitenkään syvällisesti.

On myös olemassa naisia, jotka kokevat tuon viimeksi mainitun vuorovaikutuksen omanaan. Eikä siinä mitään. Yhtälailla naisella on oikeus olla olematta kovin herkkä tai tunteellinen. Monta naista olen myös uuvuttanut omalla ylitunteellisella analysoinnillani, ja he ovat sittemmin päätyneet yhteen hieman perinteisemmän miestyypin kanssa: suora ja konstailematon, jalat maassa seisova kaveri.

Miksi miehen on pakko puhua tunteisiin liittyvistä asioista hiljentyen ja melkein kuiskaten, kahden kesken vakavasti? Miksi jos mies puhuu tottuneesti tunteista tai kokee luontevaksi aloittaa pöytäkeskustelun herkemmistä asioista, niin häntä katsotaan edellen vähän kieroon.

Mutta oma sukupuolirasismini vahvistaa tuota asetelmaa, kun oletan, että miesporukassa ei voisi puhua tunteista, vaikka olen poikkeuksiakin kokenut. Pitäisi vain ennakkoluulottomasti olla omin itsensä seurasta riippumatta. Jos ei joku osaa ottaa minua sellaisena kuin olen, niin oma on ongelmansa.

Opettakaa minut tuntemaan

Kasvatuksessa on se jännä piirre, että sen kautta kertautuu kaikki. Jos yksi sukupolvi kasvatetaan päin helvettiä, niin se siirtää oppimansa eteenpäin. Siksi kasvatuksen alalla tehdyt virheet ovat hyvin vakavia. Mikäli yhden ihmisen kasvattaa todella huonosti, niin on pahimmassa tapauksessa pilannut 6 ihmisen elämän. Tässä puhutaan nyt siis äärityypeistä kuten perheväkivallasta tai vastaavista sosiaalisista ongelmista, joiden työstäminen ja niistä poisoppiminen voi olla elinikäinen prosessi.

Kasvatuksella muutetaan maailmaa. Kari Uusikylä, kasvatustieteen professori, näin totesi ja sanoi perään, että vaikka se kuulostaa naiivilta utopialta, niin se nyt kuitenkin sattuu olemaan totta. Eräässä aiemmassa postauksessani kerroin, että kun minulle on iskostettu lapsesta lähtien, että minä saan tehdä elämälläni mitä vain haluan, niin halusin korjata ihmisten sielut. Se tehdään kasvatuksella. Tai paremminkin siihen tarjotaan välineet kasvatuksen kautta. Ihminen itse korjaa itsensä, mutta välineet täytyy tarjota, kun ne pienet eivät muuten osaa. Raasut, ihan käy sääliksi.

Minä en pidä opettajista; opettajat ovat ärsyttäviä besser wissereitä, aina suuna päänä ja kuvittelevat tietävänsä mikä on kenellekin hyväksi. Taidan ärsyyntyä noista asioista, koska ne ovat juuri niitä asioita, jotka ärsyttävät itsessäni. Olen siis synnynnäinen opettaja. Tai minä haluaisin sanoa, että olen synnynnäinen kasvattaja. Voi niitä parkoja, jotka joutuvat minun lapsikseni. Opettajilla on kyllä varmasti yleisesti ottaen hyviä tarkoituksia, mutta monesti koulujen opettajahuoneet ovat täynnä kaakattavia kanalaumoja, jotka päivittelevät nuorten ongelmia ja pitävät osaa ihmisistä toivottomina tapauksina. Sappi alkaa kiehua ajatuksesta.

Kuitenkin se, mitä eniten haluaisin opettaa ja kasvatuksessa kehittää, ovat ihmisten tunnereflektion taidot, koska uskon, että tätä kautta olisi mahdollista muuttaa yleistä ilmapiiriä, ihmisten ajattelutapoja ja heidän sopeutumistaan ympäristöönsä ja muiden ihmisten kunnioittamiseen. Ihminen, joka tietää mitä hän tahtoo ja miksi sekä osaa perustella kantansa itselleen ja muille, on oikealla tiellä ja suuntautuu luultavasti rakentavasti elämässään.

Joku nyt varmaan kysyy, että miksei ihminen saisi olla lohduttomasti hukassa, miksi hänen pitäisi olla koko ajan tiedostamassa ja tuntemassa? Miksei saisi vain elää omaa viallista ja epätäydellistä elämäänsä eikä stressata kehittymisestä ja kasvamisesta? Tähän vastaan, että jokaisella ihmisellä on täysi oikeus elää elämänsä kuten haluaa, mutta voisin uskoa, että suurin osa ihmisistä hyötyisi ja helpottaisi omaa elämäänsä, mikäli onnistuisi hieman avaamaan silmiään joillekin asioille. Se, mikä esittäytyy tällä hetkellä paarustamisena päivästä toiseen täällä loskan ja kaamoksen keskellä, voisi saada hieman uusia värejä tai pilkahduksen valoa.

Tunnereflektio ei ole monimutkaista, se vain on jätetty varjoon kun on ajateltu, että ihminen on ensisijaisesti järjellinen ja rationaalislooginen olento. Ihminen on kuitenkin ennen kaikkea tunteva olento, jonka suurimmat energiavarat ovat tunteissa. Jos nuo varat saadaan valjastettua rakentavaan käyttöön, niin ihmisestä tulee voittamaton ja riippumaton persoona. Kun ihminen suuntautuu johonkin asiaan esimerkiksi innostuksen, mielenkiinnon, uteliaisuuden tai vielä paremmin rakkauden kautta, niin se antaa hänelle hurjia toimintamahdollisuuksia. Puhutaan kutsumusammeteista tai yleisesti intohimoisesta suhtautumisesta johonkin asiaan. Tällöin puhutaan samalla syvästä sitoutumisesta ja itsensä kehittämisestä. Mikäli urheilija ei ole psyykkeeltään kunnossa, puuttuu hänen suoritukseltaan liikkeelle paneva motivaatio. Mutta keskittyminen ei yksin synnytä parhaata motivaatiota; sen tekee tunteen kautta suuntautuminen.

Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.


Ihminen täydentyy ihmiseksi vasta tuntemisen kautta. Se on se ulottuvuus, jonka unohtaminen jättää ihmisen ontoksi kuoreksi.

Mietippä sitä asiaa, josta olet itsessäsi kaikkein epävarmin? Se asia, joka on sinun häpeäpilkkusi, heikko kohtasi, jota et esittele kenellekään etkä mistään syystä. Ja nyt seuraavaksi mieti, että tuo hirvittävän kauhea asia, joka vaikeuttaa elämääsi ja vie sinulta energiaa, kun joudut siihen uhraamaan ajatuksia, olisikin käännettävissä positiiviseksi. Tämä voi kuulostaa mahdottomalta, mutta ne kaikkein kipeimmät asiat, joita halveksimme itsessämme, eivät ole koskaan niin lopullisen pahoja, rumia, ällöttäviä tai puutteellisia, ettei niihin olisi löydettävissä jokin toinen näkökulma. Ja jo pelkästään se jos pystyy antamaan tuon ominaisuuden, asian tai tapahtuman itselleen anteeksi, vapauttaa niin valtavan määrän energiaa, että se tuntuu fyysisesti.

Ihminen, joka pystyy kääntämään heikkoutensa erityislaadukkaiksi ominaisuuksiksi, on voittamaton. Sen sijasta, että noita asioita pitäisi vakan alla, piilottelisi tai pyrkisi unohtamaan, niin sen asian voisi itsensä kanssa käsitellä ja pyrkiä tekemään siitä energian tuhlaamisesta energian lähteen.

Tunnereflektio esittäytyy ihmisille yleisesti ottaen uuvuttavana ja vaativana prosessina, johon pitäisi upota sataprosenttisesti terapiaistunnoissa, että siitä olisi hyötyä. Se on kuitenkin hyvin helppoa ja hauskaa ja on todella absurdia, että näin tärkeää inhimillisen elämän osa-aluetta tai sen käsittelyä ei kasvatuksessa pyritä käsittelemään. Mikäli ihminen on kosketuksissa omien tunteidensa ja niiden syiden kanssa, niin hänellä on aivan uusi ulottuvuus ymmärtää omaa toimintaansa.

Miksi tällaiseen toimintaan ei haluaisi lähteä? Minä en voi sitä ymmärtää. Niin paljon ei voi ketään pelottaa, että jättäisi näin mahtavan mahdollisuuden käyttämättä. Se tilaisuus on jokaisen saatavilla mikäli sen haluaa ottaa. Ja toinen asia, jota en ymmärrä on, että mikä ihme voi pelottaa sellaisessa ihmisessä, joka on kosketuksissa tunteisiinsa.

Pohdiskeleva tiedostaminen ei ole luonnotonta eikä väkinäistä, vaan se on luonteva tie päästä käsiksi oman tunne-energiansa lähteisiin. Ja koska minä intuition kautta uskon ja itselleni järjellisesti perustelen, että tunteet todella ovat valtava osa ihmisen todellisuutta ja minuutta, niin haluan tätä asiaa edistää. Jos minä saan yhdenkin ihmisen ajattelemaan toisella tavalla ja löytämään itsestään ne piilevät kyvyt ja hän siirtää ne eteenpäin, niin siitähän se sitten syntyy se "anna hyvän kiertää." Ja koska kasvatus tai toisen ihmisen kohtaaminen yleensäkin saa aina kerrannaisvaikutuksia, niin lopulta minunkin panokseni voi muuttaa tätä maailmaa.

Jos mennään vielä pidemmälle, niin kertausvaikutusten kannalta olisi tärkeää huolehtia siitä, että opettajat ovat oikealla tiellä, koska yksi eksyksissä oleva opettaja voi saada valtavasti vahinkoa aikaan. Opettajan jos kenen pitäisi saada mahdollisuus päästä kosketuksiin omien tunteidensa kanssa. Jos opettaja on sulkeutunut ja tunne-elämältään kylmä, niin miten hän pystyisi antamaan oppilailleen rakentavan mallin tuntemisesta. Opettajien koulutuksella on valtava rooli yhteiskunnan rakentamisessa, koska he vaikuttavat siihen mitä ja miten seuraava sukupolvi ajattelee.

Tällä hetkellä tuolla OKL:n puolella on sen verran pinnallista porukkaa, että pelottaa. Mutta vaikka he nyt pistäisivät seuraavan sukupolven paskaksi, niin mikään ei ole koskaan lopullisesti menetetty. Aina sieltä voi rämpiä kohti kirkkaampia aikoja.

Rakkaus ei aina piittaa moraalista

Jos ihmisen sisällä puhuu jokin neuvoa antava tunne, niin sen vaikutus on aina tahdon alainen. Se on tiedostettavissa, sen antama neuvo kuultavissa, mutta yhtä lailla se ääni on mykistettävissä tai korvat suljettavissa. Joidenkin ajattelijoiden mukaan moraali ilmenee vanhoja sanoja käyttäen omatuntona. Hyvin sanottua on, että "niin kauan kuin omatunto puhuu, hyvä tahto on voitolla."

Vanhat sanat kuten paatunut, ovat pessimistisiä ilmaisuja tilanteesta, jossa ihmisen toivo hyvyydestä on menetetty. Hän on menetetty sielu, beyond redemption, toivoton tapaus, jolle ei ole tiedossa onnellista loppua. Kuitenkin ihmiset tekevät "parannuksia," mikä on toisaalta paradoksaalinen ilmaus, mikäli ihminen ei ole itse tiedostanut olevansa mitenkään eksyksissä tai hakoteillä, tai ainakaan pahuuden riivaama. Osuvampaa olisi sanoa, että käänne on aina mahdollista mikäli ihminen haluaa kohdata itsensä.

Tietoinen muutos siinä, että seuraa omatuntoa tai toisilla sanoilla moraalista tiedostamista on jokaiselle mahdollista, mutta se vaatii avoimen asenteen kohdata omat tunteensa. Mikäli ihminen sulkee tunteensa pois, niin hän ei voi koskaan toimia oikein itseään kohtaan. Moraalin saa kyllä käännettyä pois päältä, mutta silloin on vaarassa tehdä itselleen todella vahinkoa. Itseään ja ominta oikeaksi, rakentavaksi ja hyväksi kokemaansa tapaa vastaan toimiminen kylmettää sisältä. Se vie mahdollisuuden itsekunnioitukseen.

On myös monia asioita, jotka tahdosta riippumatta sammuttavat omatunnon äänen. Yksi niistä on romanttinen rakkaus. Ihminen saattaa vihata rakkauden vaikutusta juuri siitä syystä, että se sumentaa järjen ja suhteellisuuden tajun. Kontrolli on mennyttä, oma elämä ja itse siinä sivussa tuntuu seuraavan jotakin näkymätöntä johdatusta, jolla ei ole mitään tekemistä rationaalisuuden kanssa.

Joskus mietin rakkauden logiikkaa tai lähinnä sen logiikattomuutta. Romanttisen rakkauden yksi hienoimpia ominaisuuksia on sen ennakoimattomuus ja hallitsemattomuus. "Total agony of being in love." Nykyihmiset ärsyyntyvät rakastumisessa juuri siitä, että he menettävät hallinnan kokemuksen. Yhtäkkiä elämässä onkin jotain, joka sekoittaa kaiken sen "hallitun" järjestyksen.

Mutta vahingollisinta rakastumista on juuri se moraalin kyseenalaistava valtavan voimakas tunne, joka ei piittaa enää mistään.

Katsoin tuossa joulun alla Englantilaisen potilaan taas pitkästä aikaa ja se jäi pyörimään mieleeni. Tuossa elokuvassa itseäni kiehtoo juuri se millaisiin ratkaisuihin ihminen menee rakastamansa ihmisen vuoksi. Hyvin tiukasti moraalinen ja periaatteellinen ihminen menettää kaiken hallinnan rakkauden edessä. Periaatteidensa lisäksi hän uhraa muut ihmiset vain päästäkseen rakkaansa luokse. Siinä vaiheessa millään muulla ei ole merkitystä.

Elokuvassa rakkaus esitetään tunteena, jota vastaan on turha pyristellä. Se vie, ja ihminen on voimaton. Tuo ajatus tekee hyvin nöyräksi. Miksi ihmiseen on laitettu kyky kokea jotain niin voimakasta, että se ajaa kaiken muun ohitse? Tuohan on perkeleen pelottavaa, jos jokin sisäsyntyinen tarve sulkee ulos kaiken muun. Kuin toimisi jonkin loitsun alaisena. Sehän on kyllä ehdottomuudessaan äärettömän kaunista ja ihailtavaa, että ihminen osaa kokea jotain niin voimakasta, että koko hänen tietoisuutensa koostuu toisesta ihmisestä. Valtava voima.


Rakkautta ei ole mahdollista arvostella tai kriittisesti pohtia ennen kuin on (1) itse kokenut miltä sen hallitsemattomuus tuntuu ja (2) nähnyt vierestä toisesta ihmisestä mitä se pahimmillaan/parhaimmillaan saa aikaan. Vasta sen jälkeen osaa todeta, että asialle ei ole paljon tehtävissä. :)

Rakkaus on mystinen voima, joka saa ihmiset tekemään tyhmimmät ja viisaimmat asiat elämässään.

Sydäntalven sopeutumista

On kyllä tehnyt hyvää viettää lomaa ihan tekemättä juuri mitään erityisempää. Vanhat kaverit ehdin haastatella, vähän krapuloida ja syödä monta päivää putkeen itseni ihan ähkyyn. Sellaisen loman jälkeen oikein odottaa toiminnan täyteistä uutta alkua. Opiskeluun liittyvät tavoitteet ja ajatukset polttavat jo takaraivoa, kun tietää että kohta aletaan taas hommiin. Lukemista ja kirjoittamista riittää.

Lisäksi kevättalveen liittyy aina aivan eri tunnelma kuin syystalveen. Vaikka molemmilla puolilla vuoden vaihdetta voisi olla lunta ja pakkasta, niin tammikuuhun asennoituu aivan eri tavalla. Ei ole mitään erityistä odotettavaa, mikä saa ainakin itseni sopeutumaan tilanteeseen aika mukavasti. Sitä hyväksyy ajatuksen, että tätä tämä nyt taas hetken aikaa on ja keskittyy sydäntalven raadantaan. Se on myös jollain tapaa seesteistä, kun se puolitoista kuukautta tehdään tiiviisti töitä ilman suurempia keskeytyksiä, eikä vielä ole mitään järkeä alkaa odottaa kevättä. Joskus olen tuhlannut koko talven kesän odottamiseen ja se meni ihan stressiksi asti, missä ei ollut tietenkään mitään järkeä. Kun ensin 6 kuukautta odottaa kesää joka kestää kolme kuukautta, niin se sitten vilistää silmissä ohi jättämättä juuri iloista muistoa. Carpe diem.

Ja talvellakin on ilonaiheita vaikka kuinka. Kaivan Ruotsin armeijan puusukset naftaliinista ja lähden tekemään latua kunhan Jyväskylään kerkiän. Se on itselleni sellainen hieman kieroutunut uppiniskainen vapauden tunne, kun painan umpihangessa ihan minne itse lystään. Koskematonta hankea riittää ja saa sivakoida minne mielii. Kanssahiihtäjät kylläkin katsovat minua kuin pimahtanutta, kun jyrään umpihangessa kun vieressä kulkisi valmis moottorikelkalla ajettu latu. Mutta tapansa kaikilla.

Voi kunpa sen kevättalven odottamattomuuden saisi siirrettyä myös muihin vuodenaikoihin. Jos luopuisin odottamisesta, niin energiaa vapautuisi aivan huimia määriä. Se sopeutuminen saisi isot lastit tipahtamaan hartioilta. Monesti ajatellaan, että on motivoivaa kun rankan työjakson päässä odottaa jokin porkkana, mutta jotenkin ajattelen, että kestävämpi ratkaisu on rukata työrytminsä luontevan leppoisaksi ja asennoitua siten, että tätä tämä nyt toistaiseksi on. Silloin saa melko tuotteliaasti asioita aikaan eikä kuitenkaan raasta itseään pakonomaisella suorittamisella. Elämästä puuttuisivat juuri ne dramaattiset ääripäät. ;) Ei suurta riemujuhlaa, muttei myöskään sisäänpäinkääntyvää synkistelyä tai itsesääliä.

Mutta elämässä on vain niin paljon asioita, jotka mukavuudessaan ja iloisuudessaan saavat ihmisen odottamaan. Minä rakastan kesää, kesäistä merta ja aurinkoa. Ja minä rakastan kaikkea kesään liittyvää; pyöräilyä rannalle, rajua kesäsadetta, rusketusta ja jäätelöä. Nuo asiat alkavat taas jossain vaiheessa poltella, mutta tässä vaiheessa niitä on aivan turha miettiä, eivätkä ne oikeastaan pulpahda mieleenkään ennen kuin maaliskuisilla keväthangilla. Silloin alkaa selkeä odotus ja energiaa alkaa virrata aivan toisella tavalla.

Mutta nyt tammikuun puolella alkaa verkkainen hiljaiselo, jota sitten kestää sen pari kuukautta, ja sen aikana nautitaan arkisemmista asioista kuten hyvästä ruuasta ystävien kanssa, hiihtoretkistä ja sunnuntailuisteluista. Ja saa kai sitä vähän nauttia myös siitäkin, jos saa jotain kouluhommia hoidettua, kun on rauhassa aikaa keskittyä ja pakertaa.

Jotenkin tuntuu, että juhlimiseenkin asennoituu kevättalvesta eri tavalla vaikkei mitään varsinaista tipatonta viettäisikään. Ei ole sitä suorittamisen pakkoa. Siinä on ehkä vähän sama tilanne kuin elokuussa, kun kesää on jo hetken kestänyt, niin ei tarvitse enää höösätä ja häslätä vaan voi verkkaisesti rentoutua ja nauttia kesästä. Kun sitten syksyllä eletään lyhyitä hektisiä ajanjaksoja ja odotellaan pikkujoulukautta alkavaksi, niin siihenkin liittyy vähän samaa suorittamista, mikä tammikuusta puuttuu. Voi ottaa luvan kanssa rauhassa, kun ei ole mitään erityisiä syitä rellestää.

Saa nähdä muuttuvatko nuo asiat iän myötä. Vähän luulen, että vaikka siinä jotain pientä muutosta tapahtuisi, niin toisaalta jotkut asiat istuvat aika lujassa. Eri vuodenaikoihin sisältyvät odotukset kun ovat yhteiskunnassa niin kulttuuriin sidottuja ilmiöitä, että vaikka itse pyrkisi asennoitumaan tietyllä tavalla, niin ympäristö saattaa viedä vahingossa mukanaan. Eikä siinä tietenkään mitään pahaa ole. Mutta joskus on vaan kiva elellä rauhallisemmin ilman odotuksia.

Haikeus herää eloon

Olen taas löytänyt haikeuteni hetkestä aikaa. Sen saa heräteltyä löytämällä hyvän elokuvan, lukemalla hyvän kirjan tai muuten vain kokemalla jotain haikeaa. Minulle nuo ovat arvokokemuksia ja herättävät minut ajattelemaan sitä mikä on kaiken jälkeen olennaisinta, se mitä kaipaan tai arvostan.

Siitä voi tietysti olla montaa mieltä onko haikeus tavoittelemisen arvoista tai ylipäätään positiivinen tunne. Olen tuntenut ihmisiä joiden mielestä haikeus on samanlaista energian tuhlausta kuin itsesääli. Heidän mielestään haikeuden ruokkiminen vieraannuttaa todellisuudesta ja antaa ihmisen elää siellä unimaailmassa tai haikailla jotain sellaista, millä ei ole sijaa eikä asemaa todellisuudessa.

Minä kun luotan tunteisiini niin luotan myös intuitiooni, josta Etsijä kirjoittaa todella osuvasti. Intuitioni saa minut sitoutumaan tunteen synnyttämään kokemukseen; se esittäytyy niin todellisena, etten voi sitä sivuuttaa. Vastaus tulee minusta itsestäni. Jos intuitioni suuntautuukin väärin se ohjaa minut luottamaan väärään tunteeseen ja joudun eksyksiin. Minä kuitenkin päätän luottaa siihen intuitioon, koska minulla ei ole muutakaan. Muutakaan ei ole työkaluarsenaaliini annettu.

Haikeus on minussa sisällä. Se on samalla tavalla osa minua kuin ilo, suru, suuttumus tai kunnioitus. Siksi se tuntuu niin luonnolliselta ja oikealta. Ja se voi olla rakentavaa kunhan sille ei anna liian suurta valtaa. Se ei saa muuttua vieraannuttavaksi tai rajoittavaksi vaan toimia elämän mausteena. Huomion kuuluu suuntautua ulospäin kohti mahdollisuuksia ja uutta elämää avoimin sydämin.

Minun haikeuteni on myös täyttynyt joitakin kertoja. Sen on saanut sammumaan. Sen voi sammuttaa esimerkiksi kieltäytymällä tuntemasta sitä. Eristää itsensä niistä ärsykkeistä, jotka ruokkivat haikeutta. Viime kesän luulin tämän olevan oikea ratkaisu suuntautua elämään. Ajattelin, että jos haalin ympärilleni ärsykkeitä, jotka pitävät minut koko ajan piristävässä hypessä, en tule tuhlanneeksi aikaa tai energiaa haikailemalla jotain, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Mutta haikeus on todellista ja se myös kuuluu osana elämään. Ihminen, joka haluaa kieltää oman haikeutensa, tekee väärin itseään kohtaan. Jokaisessa meissä on haikeutta, joissakin ihmisissä se on vain pieninä annoksina.

Toinen tapa, jolla olen kokenut haikeuteni täyttyvän on kun se sammutetaan kuin jano. Koska siitä haikeudessa on kysymys. Se on odottava tunne, siis tulevaisuuteen suuntautuva. Kaipaus on enemmän muistoihin liittyvää ja menneisyydessä rypevää. Haikeus täyttää ihmisen mielen odotuksella, joka ei oikeastaan suuntaudu suoranaisesti mihinkään. Samalla tavalla kuin ahdistus on pelkoa, joka ei tunnista kohdettaan, niin haikeus on välittämistä, joka etsii kohdettaan. Sen täyttymisen huomaa vasta sitä kautta kun se odottava olotila poistuu. Haikeus ei ole lähelläkään ahdistusta, mutta ne ovat samanluonteisia, ihmisen mielialaan ja toimintakykyyn vaikuttavia tunteita, koska ne täyttävät mielen omalla sisällöllään, eikä syytä ole helppo määritellä. Huomaa vain tuntevansa.

Joskus olen miettinyt onko haikeus tarvetta saada jakaa, koska siltä se monesti tuntuu. Minä en saa tarvita ketään, mutta kuinkas ollakaan kuitenkin tarvitsen. Minun haikeuteni on odotusta sille hetkelle, että joku ymmärtää ja sillä tavalla jakaa minun ajatukseni ja tunteeni. Emme välttämättä jaa samaa tunnetta, mutta hän näkee ja kuulee mitä minä koen ja voi jakaa saman maailman. Sellaistakin on tapahtunut the Real World nimisessä paikassa. Ja silloin haikeus sammuu luonnostaan.

And I need you, like a thousand monkeys on my back, I need you.

Tervetuloa elämääni, on sinua jo odotettu...

Ja vaikka sen jonkin löytää vasta siinä vaiheessa kun luopuu odotuksesta, niin odottamisesta luopuminen ei tarkoita luopumista haikeudesta.

Akatheemiset jäykkikset vs. aidot ammattilaiset

Tjäna

Eilen oli tosi mukava ja onnistunut päivä alusta loppuun. Olen nyt tämän viikon harjoittelussa ammattiopistolla ja on kyllä ollut antoisaa. Maanantain vietin maahanmuttajien kanssa aikuispäättötodistuslinjalla, missä juuri Suomeen tulleet maahanmuuttajat, nuoret ja vanhat, saavat suorittaa peruskoulun kahdessa vuodessa ja sen jälkeen hakea jatkokoulutukseen.

Ja voi vitsi millainen motivaatio siellä vallitsee. Siellä on unelmia ja energiaa. Luokassa oli rento hurtti huumori ja solidaarisuus toisia opiskelijoita kohtaan. Siellä olivat kurdit, muslimit ja kristityt sulassa sovussa. Kuka halusi sairaanjoitajaksi, kuka tietotekniikka-asentajaksi.

Hieman surullista siinä on tietysti myös se, että todellisuus ei ole vielä ehtinyt kolahtaa päin naamaa. Esimerkiksi jatko-opiskelupaikkaan tarvitaan kielikoe, jonka läpäisy voi olla vaikeaa vain pari vuotta suomea opiskelleelle. Ja työllistymisvaiheessa taas testataan suomalaisten työnantajien ennakkoluulot. Toivotaan parasta.

Eilen olin sitten ammattiopiston tekniikan puolella, ja myös hius ja kauneus puolella. Minulle värvättiin opiskelijoista oppaat, jotka kierrättivät minua pitkin taloa eri puolilla: käytiin putkipuolella, levyseppähitsaajien pajalla ja autopuolella. Omat kokemukseni ammatillisesta koulutuksesta ovat tähän asti olleet vain pari hassua vierailua, joista on jäänyt hyvin suppea mielikuva. Kun on itse käynyt lukion ja sen jälkeen jatkanut yliopistoon, niin kosketuspinta ammatillisen puolen porukkaan on jäänyt hyvin vaillinaiseksi.

Mutta siellä oli tosi mukavia nuoria. Leppoisia, hieman vähäpuheisia mutta avuliaita ja aitoja ihmisiä. Sellaista konstailematonta meininkiä, joka varmasti johtuu osaksi siitä, että he ovat selkeästi työelämäorientoitunutta porukkaa, jolla on jo tuossa vaiheessa selkeä ammatti-identiteetti ja ylpeys omasta osaamisesta. Ei mitään turhia korulauseita vaan sanotaan niin kuin asiat on. Siitä saa helposti otteen kunhan osaa itsekin laskeutua norsunluutornistaan.

Tulee vain mieleen, että se käytäntöorientoitunut ajattelutapa on kyllä oma rikkautensa, koska se antaa selkeän pohjan omalle ajattelulle ja nuo nuoret, jotka jo peruskoulussa ovat saaneet tarpeekseen koulumaisesta pänttäämisestä pääsevät nyt tuolla huomaamaan, että minähän osaan ja pystyn. Sitä oli mukava seurata vierestä. Se touhu on toki erilaista kuin lukiossa, mutta on siinä myös paljon yhteistä kosketuspintaa. Siihen nuoruuden vaiheesen 16-18 ikävuosien paikkeille sijoittuu myös suuri motivaatio löytää oma paikka ja testata omaa osaamista. Se tietysti heijastuu esimerkiksi lukiossa erityisesti nuorten tyttöjen uupumiseen, mutta sama ilmiö näkyy ammattiopistossa kampaamopuolella, jonne nykyään valikoituu vähintään yhtä motivoitunutta porukkaa kuin lukioon. Suuri ongelma on ylisuoriutuminen ja paineet omasta pärjäämisestä kun kilpailu on kovaa.

Jotenkin ammattiopistosta jäi sellainen kuva, että siellä on jotain mitä esimerkiksi yliopiston puolelta puuttuu. Osaksi se tunne tulee tietysti siitä, että opiskelu ei ole yhtä itsenäistä mikä pitää porukan paremmin koossa; heillä on selkeä viitekehys, jonka mukaan toimitaan ja ehkä se vaikuttaa myös vuorovaikutukseen omalla tavallaan. Mutta yleisesti ottaen sellainen elämänläheisyys ja keskittyminen olennaiseen tuntuu olevan ammatillisella puolella yleinen asenne.

Odotan innolla mitä tänään seuraa...

Amor eleison

Kuuntelin tänään ensimmäistä kertaa joululauluja ja sain itkettyä pitkästä aikaa kunnon puhdistavat parut. Teki kyllä todella hyvää. Näköjään sitä taakkaa kertyy vaikkei mitään erityistä tapahtuisikaan.

Laitan tähän listan mielijoululauluistani kun kaikkia kuitenkin hirveästi kiinnostaa:

1. Oi juhlayö - Oj Helga Natt - O Holy Night - Cantique de Noel
2. Maria Herran Piikanen - Mary, the Lord's little Maiden
3. Taas kaikki kauniit muistot
4. Arkihuolesi kaikki heitä
5. Varpunen jouluaamuna
6. Rajaton - Jeesuksen seimellä
7. En etsi valtaa loistoa
8. Tuo armon valokokyyhky - Es Ist Ein Ros Entsprungen - Behold, a Rose is Springing
9. Sylvian joululaulu

Joku voi ihmetellä miksi ne ovat kaikki noin surkeita. Minulle joulun aika on rahoittumisen, keskittymisen ja itsetutkiskelun aikaa. Ne laulut, jotka orientoivat ja ovat lapsuudesta jääneet teemaan kuuluviksi, nyt vain sattuvat olemaan surullisia. Siinä ei ole sen suurempaa melankoliaa.

Jouluna ihminen parhaimmillaan kohtaa itsensä tavalla, jota ei tapahdu muiden kiireiden keskellä. Toisaalta sitä kohtaamista myös turrutetaan, kun pelätään mitä siltä mahtaisi tulla esille. Pelätään, että joulu avaa silmät omalle pienuudelle ja vedetään varmuuden vuoksi suojakänni päälle.

Mikä siinä oman elämän tarkastelussa sitten pelottaa? Mitä siinä pelätään nähtävän? Minä en aidosti ymmärrä miksi ihmiset eivät halua kohdata itseään ja käydä keskustelua siitä onko elämä sellaista kuin he toivoisivat vai voisiko jotakin asiaa parantaa. Miksi sellainen syvällinen itsensä kohtaaminen ei tunnu hyvältä ja oikealta?

Ihmisille ei ole opetettu sitä itselleen anteeksiantamista. Tehdyt virheet koetaan epäonnistumisena, jota ei saa korjattua. Joulu voisi kuitenkin parhaimmillaan olla juuri se hetki jolloin pysähtyy ja pyytää anteeksi itseltään. Ollaan vaan ja kuunnellaan itseä. Liian paljon saa lukea tarinoita, että rosolli tai lanttulaatikko on lentänyt seinään ja äiti tai isä vetänyt naamat, kun stressi laukeaa. Eikö muisteta sitä, että Joulu tarkoittaa yltäkylläisyyden juhlaa sen takia, että meillä on jo kaikki mitä tarvitaan.



Että älkää nyt hyvät ihmiset tuhlatko jouluanne paineisiin. Parhaat juhlat ovat yksinkertaisia ja spontaaneja. Hakekaa ne laatikot kaupasta, jos tuntuu että niistä pitää muuten stressata. Ja eivät ne lahjatkaan mitään tunnelmaa tee, jos eivät ihmiset osaa olla ja nauttia toistensa seurasta. Ollaan ihan vaan, kuunnellaan pari joululaulua ja hiljennytään. Otetaan lasit glögiä ja pari palaa suklaata.

Mukavaa ja stressitöntä joulun odotusta. :)

Livet står stilla

Unien prinsessojen kohtaamisen ja muistelun jälkeen palataan taas joulukuiseen lauantaihin. Chopin levittää sulosäveliään pitkin huonetta. Surffailen motivaatioksi asuntosivuja, että ymmärtäisin tekeväni työtä, jolla on tarkoitus. Elämä tuntuu etenevän niin älyttömän hitaasti, että tunnen päästäväni itseni liian helpolla. Jos ihminen asettaa itselleen haasteita, laittaa itsensä likoon ja ottaa riskejä, niin hänen on myös helppo kunnioittaa itseään. Ihminen, joka alisuoriutuu, ei ansaitse itsensä kunnioitusta, vaikka muut häntä kunnioittasivatkin. Jokainen ihminen tietää itse mikä on hänelle sopiva määrä haastetta. Sitä ei voi ulkoapäin nähdä.

Minun elämässäni kevät ja syksy ovat sitä aikaa kun tapahtuu paljon. Tässä vuoden vaihteessa on lähinnä sellainen olo kuin jäitä polttelisi. Nukun talviunta ja odotan muutosta. Oma isoisäni oli sellainen tapaus, että aina kun tuli kevät hän alkoi katsella taivaalle, että minnekäs sitä sitten lähdetään. Ja perhe tuli kiltisti perässä. Tottakai olisi hyvä osata hioa omaa taivoitetasoa ja tyytyä myös hiljaiseloon, mutta kun se tuntuu niin ärsyttävältä. Pää ei kestä.

Jos kaikki menee hyvin ensi keväänä taas tapahtuu. Siihen saakka tämä on tätä. Kaverit yrittävät saada minua ymmärtämään, että elämä menee hukkaan jos en osaa nähdä hetkessä mukavia asioita vaan kokoajan odotan jotakin tapahtuvaksi. Mutta en minä toisaalta ihan koko aikaa haikaile. Kyllähän minä elänkin, olen sosiaalinen, näen ihmisiä ja touhuamme kaikenlaista. Tietysti on tyhmää kiukutella asiasta jolle ei ole paljon tehtävissä. Pitäisi vain aktiivisemmin etsiä töitä tähän opiskelun oheen, niin jäisi vähemmän aikaa kärvistellä, ja olisi paremmin rahaa reissata.

Yksi kaveri ehdotti, että kunhan saan gradun valmiiksi ja paperit kouraan, niin sitten lähden Kuubaan salsaamaan ja jätän arkisen harmauden taakse. Ei välttämättä huonompi vaihtoehto. Päässä takoo ajatus, että kunhan vuoden verran vielä jaksaisin tätä kituuttamista ja lyhyen tähtäimen elämäntyyliä, niin sen jälkeen olen jo luultavasti jossain. Mutta jos elän elämäni odottaen sitä muutosta ja jos sitä ei sitten koskaan tulekaan, niin tipun aika korkealta. Pahimmassa tapauksessa olen vuoden päästä tässä samassa jamassa opiskellen ja asuen kaupungissa, josta en suuremmin välitä. Masentaa pelkkä ajatus.

Että sellaista se elämä joskus on. Ei pelkkää riemukasta karnevaalikulkua. En tiedä kuuluuko välillä olla tylsää, mutta sellaiseksi se elämä vaan tuntuu muodostuvan.

Kohtaamisia

Törmäsin opiskelujen kautta Martin Buberin kasvatusfilosofiaan, josta pitää nyt kirjoittaa vähän tännekin, kun se puhutteli minua mukavasti.

Buber käsittelee kasvatuksen ja todellisuuden kokemista ja käyttää käsitepareja minä-sinä ja minä-se kuvaamaan erilaista asennoitumista sosiaaliseen kanssakäymiseen. Minä-se suhde tarkoittaa perus, tavallista välineellistä suhdetta, jossa toiseen ihmiseen suhtaudutaan lähinnä objektina. Arkipäivässä ja varsinkin kaupungeissa tällainen suhtautuminen värittää sosiaalista todellisuutta, ja kanssakäyminen on monesti melko pinnallista ja välineellistä. Ei uhrata ajatusta toisen itsemääräämisoikeudelle, hänen absoluuttisen riippumattomalle ihmisarvolleen, vaan heitä tulee arkipäivän ajattelussa ryhmitelleeksi ja myös hyödyntäneeksi omien arkipäivän tavoitteiden saavuttamiseen.

Minä-sinä suhde tarkoittaa tilannetta, jossa kanssakäymisen osapuolet pyrkivät aidosti ymmärtämään toisen ihmisen näkökulmaa ja samalla tuovat oman näkökulmansa esille. Dialogisuus on Buberin mukaan ainoa mahdollisuus tuottaa sosiaalista todellisuutta, koska vasta sen kautta ihmisen omat käsitykset todellisuudesta todentuvat kanssakäymisessä toisen ihmisen kanssa. Eli ilman sosiaalisuutta ei voida myöskään rakentaa omaa näkökulmaa.

Aito dialogisuus eli minä-sinä suhde on pyyteetön tapahtuma, jossa toista ihmistä ei millään tavalla pyritä hyödyntämään omiin tarkoitusperiin, vaan siinä korostetaan ehdotonta ihmisarvon tunnustamista ja kunnioittamista. Tämä asennoituminen tekee Buberin mukaan myös kaikesta aidosti pyyteettömästä dialogista omalla tavallaan uskonnollisen kokemuksen, koska siinä toisen absoluuttinen arvo, Sinä, tunnustetaan ja pyritään luopumaan oman näkökulman rajoituksista. Toisella ihmisellä on oikeus omaan mielipiteeseensä ja häntä kuuluu kunnioittaa ihan vain siksi, että hän on ihminen.

Veli-Matti Värri kirjoittaa kirjassaan Hyvä kasvatus - kasvatus hyvään Buberin pohjalta, että aito oleminen on aina "Minän" ylittämistä. Oman näkökulman asettamista hetkeksi sivuun. Dialogisuudessa korostuu myös vastuun yhteisyys: kun toinen ihminen sanoo sinulle jotain, hän heittää samalla pallon itsellesi ja jättää sinulle vastuun tilanteen jatkosta.

Itseäni kiinnostaa Buberin ajattelussa tuon kunnioittamisen lisäksi erityisesti se, että todellisuuskuvaa todennetaan ja rakennetaan vain dialogin avulla. Eli kertomalla omista tuntemuksista ja aktiivisesti kuuntelemalla toisen reaktioita ja mielipiteitä toteutamme omaa olemistamme ja rakennamme kuvaa siitä, mikä on todellinen tilanne.

Jos miettii esimerkiksi itselleen anteeksiantamista, niin siinä yhdistyy rehellisyys itselle ja elämälle. Se mitä jotkut kutsuvat uskona tarkoittaa minulle itsensä hyväksymistä ja anteeksiantoa itselle sanojen syvimmässä merkityksessä. Olla rehellinen itselleen ja todeta oma puutteellisuutensa samalla antaen sen itselleen anteeksi.

Itsensä armahtaminen on sen hyväksymistä, ettei ole pystynyt tuomaan omaa hyvyyttään esille, vaan on elänyt puutteellista elämää. Se on oman vajavaisuuden myöntämistä ja sen näkyväksi tekemistä. Ei ole kysymys mistään synnin päästöstä vaan itsensä hyväksymisestä; anteeksi pyydetään itseltä eikä miltään ulkoiselta taholta.

Itsensä armahtaminen ei, kieroa kuin onkin, kuitenkaan onnistu yksin. Ja tässä mielestäni korostuu dialogisuus, jota Buberkin painottaa. Se täytyy sanoittaa. Vasta siinä vaiheessa kun kohtaa oman vajavaisuutensa avoimella sydämellä ja kertoo sen toiselle ihmiselle, niin samalla myöntää sen myös itselleen. Sanoittaa tilanteensa ja tekee sen näkyväksi. Huomaa kertovansa sellaistakin, jota ei aiemmin ole välttämättä edes tullut ajatelleeksi. Dialogisuus on siis tätä kautta myös peilin tarjoamista ja toisen puutteellisuuden hyväksymistä. Siinä ihminen muodostaa oman kuvansa omasta tilanteestaan ja saa sille samalla hyväksynnän.

Ja se tuntuu äärettömän hyvältä.

Katoliset tunnustavat syntinsä ja ihmettelevät miksi heistä tuntuu hyvältä tämän prosessin jälkeen, vaikka he eivät välttämättä edes kovin hartaasti usko Jumalaan, eivätkä ole kovin sidoksissa uskonnolliseen yhteisöön, joka tuomitsisi heidän tapansa. Se perustuu siihen, että samalla myöntää asian itselleen. Myöntää itselleen, että homma on mennyt vähän niin ja näin, mutta että tässä ollaan ja mitenkäs mennään eteenpäin. Ja synnintunnustuksessa heille tarjotaan se hyväksyntä ja kunnioitus, että he saavat olla puutteellisia omia itsejään.

No ehkä katolisen kirkon käyttäminen hyväksymisen esimerkkinä on aika ontuvaa, mutta synninpäästö tilanteena perustuu omasta mielestäni tuollaiselle periaatteelle ja kokemukselle.

Ehkä parempi esimerkki olisi terapiaistunto, jossa terapeutti tarjoaa toiselle ihmiselle täyden huomionsa ja asettaa hänen tarpeensa erityisasemaan, koska tuo toinen on ihminen ja sen ansaitsee. En tarkoita, että kaikesta kohtaamisesta pitäisi tehdä terapiaa ja analysoida toisen ihmisen ongelmia kuin ammattilainen; ei missään tapauksessa, koska sillä tavalla saadaan vain vahinkoa aikaan.

Mutta olennaista dialogisuuden oppimisessa on sen asenteen omaksuminen. Toisen ihmisen ehdoton kunnioitus ja tilan antaminen. Jos esimerkiksi parisuhteissa opittaisiin puolin ja toisin herkällä aktiivisella korvalla ilman ennakko-oletuksia kuuntelemaan mitä toinen todellisuudessa haluaa sanoa ja miltä hänestä tuntuu, niin voitaisiin päästä aika pitkälle.

Eli jatkolukemiseksi: Buber Martin (1993) Minä ja sinä

Obituary

Törmäsin Veloenan blogissa hauskaan ideaan kirjoittaa itselleen muistokirjoitus. Sellainen, joka hautajaisissa lausutaan. :)

Minun osaltani tämä perustuu nyt kyllä ihan puhtaasti sellaiseen tiettyyn narsismiin, kun tulee joskus kuviteltua ihmisten reaktioita omaan kuolemaan. :)

Joten here it goes:

Mitä me kaipaamme kun muistamme M:ää? Kuka oli tuo kummallinen pikkumies, joka rakasti syvää keskustelua ja laulamista? M pursusi aina intoa ja positiivisuutta ja tartutti omaa valoisuuttaan myös muihin ihmisiin. Hän sai myös toisaalta hyvin pienetkin muutokset elämässään vaikuttamaan valtavalta kriisiltä, jota hän velvoitti koko kaveriporukan ruotimaan. Se oli hänelle itselleen aina oppimiskokemus, kun tuo vallaton optimisti ei aina oikein nähnyt mistä hänen tunteissaan oli kyse.

M:llä oli kauhea tarve nähdä aina asian ytimeen, eritellä sitä ja analysoida sen toimintaa, niin että loppujen lopuksi itse asiasta ei jäänyt mitään jäljelle. Hän puhui rakkaudesta väittäen tietävänsä mistä siinä oli kyse, hän maalasi kuvan maailmasta paikkana, jossa on tilaa kaikille rumille ja kauniille sieluille.

M kuitenkin rakasti elämää. Hän sai valtavasti elämänsisältöä ihmissuhteista ja oman toimintansa ymmärtämisestä. Voi tietysti kysyä kasvoiko hän koskaan kovin aikuiseksi? Se idealistinen unelmien täyttymisen maailma oli kuin toiveunta, jota kohti hän halusi ohjata paitsi itsensä myös muut ympärillään.

Rakkaus musiikkiin, mereen ja toisiin ihmisiin täytti hänen elämänsä. Niistä hän ei saanut koskaan tarpeekseen. Omimmassa ympäristössään M oli purjehtimassa; siellä hän rauhoittui ja oli sinut itsensä kanssa. Siellä saattoi päästää irti siitä eksistentiaalisesta ahdistuksesta, joka maissa odotti. Nyt M purjehtii rauhassa, sovussa itsensä kanssa ja katsoo meitä jäljelle jääneitä täynnä lämpimiä tunteita.

Joten mitä me kaipaamme kun muistamme M:ää? Meistä jokainen näki hänet omalla tavallaan ja nuo muistot elävät vielä vahvoina. Joskus M sanoi, että hänen hautajaisissaan pitää soittaa Scandinavian Music Groupin laulu: Näin minä vihellä matkallani. Kertokoot se jotain siitä, mitä hän halusi jättää jälkeensä.

Ei tunnu missään
Olen matkalla taas
Olen matkalla sinne
Olen matkalla takaisin sinne
Minne kerran toivotit minut

Kun minulta viedään kaikki
Autan kantamaan
Kevyesti nousee askel
Autan kantamaan
Ja kun lopulta kaadun
Teen sen näyttävästi

Näin minä vihellän matkallani
Näin minä vihellän matkallani
Jos sen on oltava niin
Olkoon sitten niin

Tuon kirjoittaminen tuntui kyllä perin huvittavalta. :) Voin suositella, vaikkette julkisesti mitään laittaisikaan esille, niin ehkä tuo pikkuisen auttaa miettimään millä tavalla ihmiset sinut näkevät, jos se on ylipäätään edes mahdollista.