Take Action!!!!

Satuin tässä lukemaan erästä opiskeluihin liittyvää kognitiivisen psykologian kirjaa, jossa eritellään erilaisia ihmisten ajattelumalleja sen perusteella miten he pystyvät huomioimaan kolme asiaa; tunteensa, ajattelunsa ja toiminnan:

1. Ajattelevan ja tuntevan mallin edustajat ovat monesti hyvin huomaavaisia, uteliaita ja nokkelia ja kokevat tilanteet ja ihmiset hyvin voimakkaasti. Muiden huolet saavat heidät välittämään ja samaistumaan. Heillä saattaa olla voimakkaita intohimoja, mutta samanaikaisesti he ovat turhautuneita, eivätkä osaa panna tavoitteitaan täytäntöön. Organisoitu päätöksen teko ei ole heidän vahvin puolensa, vaan he saattavat useasti juuttua tunteelliseen jossitteluun. He tarvitsevat apua tavoitteidensa havaitsemisessa ja oikeanlaisen toiminnan löytämisessä. Osatavoitteiden määrittely ja siirtyminen toimintaan tuottaa heille ongelmia.

2. Tuntevan ja toiminnallisen ajattelumallin edustajat reagoivat hyvin vahvasti tunteella joihinkin tilanteisiin. He ovat usein lämpimiä ja avoimia ja luottavat toisiin ihmisiin. Voimakkaat tunnereaktiot synnyttävät heissä kuitenkin impulsiivista toimintaa, joka saattaa aikaansaada hyvin rajuja seurauksia. Ajattelun puute näkyy heidän tavoitteiden asettamisessaan ja he tarvitsevat erityistä apua omien ajatustensa tiedostamisessa ja muiden ihmisten tavoitteiden ja merkitysten ymmärtämisessä. He ovat usein ylitunteellisia eivätkä osaa säädellä tunteidensa merkitystä toiminnalle.

3. Ajattelevan ja toiminnallisen mallin edustajat ovat usein peräänantamattomia ja määrätietoisia; he haluavat saada asioihin vauhtia ja saada tulosta aikaan. Samalla heiltä kuitenkin puuttuu omien ja toisten tunteiden arvostaminen, ja ovat siksi usein kärsimättömiä eivätkä omaa kykyä sympatiaan tai välittämiseen. He tarvitsevat apua tunteidensa havaitsemisessa.

Itse koen edustavani tuota ensimmäistä. Tai sanotaan, että se osuu lähimmäksi omaa fiilistäni omista kehittymisen tarpeista. Ehkä noista malleista voi jokainen löytää joitakin piirteitä itsestään, mutta kysehän on ideaalityypeistä eikä niinkään tyhjentävästä erittelystä.

Samassa kirjassa käsiteltiin myös osuvasti sitä missä määrin ihminen kokee hallitsevansa omaa elämäänsä. Uskooko hän että hänen elämäänsä ohjaa esimerkiksi yhteiskunta, kohtalo, sattuma tai vaikkapa onni, tai että elämä vain tapahtuu heille. Silloin hän voi vain heittäytyä virran vietäväksi ja antaa elämän tapahtua ja yrittää sopeutua vallitseviin olosuhteisiin parhaansa mukaan.

Mikäli ihminen uskoo, että hän itse hallitsee ja kontrolloi omassa elämässään esiintyviä asioita, niin hänen on myös helpompi vaikuttaa tulevissa valinnoissaan toivottuihin lopputuloksiin. Paitsi että he pystyvät vaikuttamaan toiminnan päämääriin heidän asennoitumisensa ruokkii myös tulevaisuuden onnistumisia ja avointa asennetta uusia mahdollisuuksia kohtaan. Ja mikäli tällaista henkilöä kohtaa vastoinkäyminen, niin hänen on helpompi löytää omasta toiminnastaan vastoinkäymiseen johtaneita syitä ja suuntautua rakentavasti tulevaisuuteen.

Toisaalta itsestäni kyllä tuntuu, että niin määrätietoisen menestyvältä kuin tuo jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaakin, niin se hukkaa jotakin inhimillisyydestä. Ihminen ei ole nimittäin huippuunsa optimoitu ja viritetty kone. Ihmisen suuntautuminen rakentavasti kaikessa toiminnassaan voi myös aikaansaada suorittamisen pakkoa ja toisaalta ehkäistä spontaania toimintaa, joka kumpuaa hetken mielijohteesta.

Balanssiahan tässä etsitään. Mutta ehkä enemmän kuin spontaania toimintaa voisin tavoitella toimintaa ylipäätään. :) Toimintaa, joka olisi joskus spontaania ja joskus kumpuaisi kauan kituneista suunnitelmista ja toteutumattomista unelmista.

Mutta ei liikaa suunnittelua, koska:

Life is what happens to you, while you're busy making other plans. - John Lennon

Luottamus tulevaisuuteen ja positiivinen minäkuva

Olen miettinyt mistä johtuu, että minulla on tapana tippua jaloilleni vaikka kohtaisin hieman vastoinkäymisiä.

Olen huomannut kaksi perustavanalaatusita syytä. Toinen on perusluottamus siihen, että elämässä tulee käymään hyvin ja loppujen lopuksi kaikki kyllä järjestyy. Tämä perusluottamus omaksutaan joidenkin kehityspsykologien mielestä varhaislapsuudessa suhteessa vanhempiin. Jos vanhempien käytös on tarpeeksi johdonmukaista ja ennakoitavaa, niin lapsen on helppo luottaa, että vaikka hän epäonnistuisi jossain, niin se ei ole kuitenkaan maailmanloppu.

Toinen merkittävä syy omaan hyvän kierteeseeni on se, että minulla on suhteellisen positiivinen minäkuva. Käsittelimme positiivisen minäkuvan merkitystä eräällä luennolla ja siellä tuli ilmi kuinka valtava motivaation lähde on se, että ihminen ajattelee positiivisesti itsestään. Ettei hän väheksy itseään tai mikä vielä pahempaa ihmisellä saattaa olla äärimmäisen synkkä ja pessimistinen kuva itsestään ja omista mahdollisuuksistaan.

Tämä on mielestäni äärimmäisen surullista, koska niin kuin aiemmin sanoin kuva itsestä rakentuu yhdessä ympäristön kanssa. Ei ole mitään objektiivista perustelua miksi joku ihminen ajattelee negatiivisesti itsestään. Mikäli tunteet itseä kohtaan ovat synkkiä ja tuomitsevia, niin se estää postiivisen tunne-energian syntymistä, joka taas toimii inspiraation lähteenä.

Suomeksi: Jos ajattelen että olen huono, ruma, tyhmä, niin se tuskin inspiroi minua yrittämään uusia asioita tai luomaan uutta, mitä kautta voisin saada onnistumisen kokemuksia.

Tietysti positiivisen minäkuvan rakentumiseen ei ole mitään poppas konstia, mutta minä väitän, että omalla asenteella on siinä suuri merkitys. Kyllä minäkin voisin väheksyä itseäni ja joskus niin teenkin, mutta siellä taustalla vallitsee kuitenkin aina se ajatus, että kaikesta huolimatta "mä oon ihan hyvä jätkä." Ehkä tämä meidän vaatimaton kulttuurimmekaan ei kauheasti rohkaise myöntämään omia vahvuuksia tai näkemään omia hyviä puolia, mutta siihen voi tietoisesti vaikuttaa.

Jonkun, jota on potkittu päähän pienestä lähtien, ja on saanut kokea olevansa maan mutaa, on tietysti vaikea ajatella olevansa ihmisarvoinen ja aivan yhtä tärkeä kuin kaikki muutkin. Mutta yhdenkään ihmisen kohdalla en suostu uskomaan, ettei hän voisi saavuttaa positiivista kuvaa itsestään.

Eräs kiinnostava ihmisryhmä ovat he, jotka ovat tottuneet onnistumaan ja heillä on siis tätä kautta positiivinen minäkuva, mutta luottamus puuttuu, eli että siellä menestyjän taustalla vaanii epävarmuus siitä kuinka tässä elämässä oikein käy. Nämä ovat juuri niitä suorittajia ja suoriutujia, jotka toteavat, että epäonnistuminen ei ole seksikästä ja ihminen on oman onnensa seppä. He pyrkivät suorittamisen kautta saavuttamaan sitä luottamusta, josta ovat äidinmaidossa jääneet paitsi. Sitä ei vain välineellisten suoritusten kautta voi koskaan saavuttaa. Nämä ihmiset halveksivat heikkoutta ja sanovat, että sääli on sairautta. Kaikki tämä vain siksi, että äiti ei ollut saatavilla.

Millainen ihmisryhmä ovat sitten he, joiden luottamus on kunnossa, mutta minäkuva on kuralla? Luulen, että se saattaa johtaa kääntymään sisäänpäin. He luultavasti etsivät merkityksellisyyttä jostakin omasta maailmastaan, jossa he saavat kokea olevansa juuri sellaisia kuin he itse halauvat, eikä kukaan kritisoi heitä siitä. Äiti on kyllä ollut saatavilla ja iskostanut, että elämässä tulee käymään ihan hyvin, mutta omat onnistumisen kokemukset ovat jäänet kokematta. Luultavasti tällainen tilanne voi johtaa myös katkeroitumiseen. Äidin sanat jäävät lunastamatta.

Huomion tarve

Sain sen Flow-kirjan loppuun. Nimi oli siis:

Flow : elämän virta : tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu / Mihaly Csikszentmihalyi ; [suomentanut Ritva Hellsten]

Hyvää settiä. Kannattaa tutustua.

Eräs mukavan osuva näkökulma kirjassa oli se, että monesti huomionkipeys ja läheisriippuvaisuus ovat tulosta ihmisen tarpeesta kontrolloida ympäristöään. Itse olen sellainen ihminen, että minulla on suuri tarve olla välillä huomion keskipisteenä ja saada ihmiset kuuntelemaan itseäni. Tai monesti se vain tuntuu tosi hyvältä, kun saa ihmisten huomion kiinnittymään itseensä. Ja silloin kun se ei ole mahdollista, kun olen esimerkiksi fyysisesti heidän huomionsa ulottumattomissa, tunnen oloni jotenkin irralliseksi, kuin olisin tyhjän päällä.

Haluanko siis kontrolloida ympäristöäni tuomalla itseni heidän huomiokenttäänsä? Ihan kiinnostava näkökulma. Sen tarkkailusta tulee vaan toisaalta hieman vainoharhainen olo, kun alkaa tarkastella, että mikä määrä omasta vuorovaikutuksesta pyrkii manipuloimaan ympäristöä. Tai eihän siihen kukaan tietoisesti pyri, mutta monesti keskustelussa saattaa luonnostaan ja tiedostamattaan ottaa hieman dominoivan roolin.

Herää vain kysymys, että missä määrin ihmisten esiintymisvietti on seurausta heidän tarpeestaan saada kontrolloida muiden huomiota. Opiskellessani laulua lauluopettajani sanoi, että todellisen laulajan kuuluu olla hieman itsekeskeinen ja ajatella, että kaikki kuulijat ovat esityshetkellä siellä häntä varten. Eli suuri diiva ruokkii omaa luontaista tarvettaan dominoida ympäristöään.

Mietin vain, että tätä tarvettahan ei esiinny kaikilla ihmisillä. Eli kaikki ihmiset eivät koe tarvetta hallita ympäristöään. Kai se on itseluottamuskysymys; joku ihminen luottaa saavansa läheistensä läsnäolon ja välittämisen myös olematta heidän huomionsa kohteena.

Liittyyköhän tämä johonkin lapsuuden epävarmuuteen, ettei ole vauvana saanut tarpeeksi huomiota? Omalla kohdallani tätä on vaikea uskoa, koska olen lapsena ollut lähes aina huomion keskipisteenä ja vetänyt omaa showta. Toisaalta huomionkipeys voi olla juuri sen huumaannuttavan tunteen varjopuoli, eli että olen jäänyt koukkuun siihen tunteeseen, että ne kaikki kuuntelevat juuri minua. Uusi addiktio.

Kaikki tietävät sen kliseen, kuinka vanha näyttelijä, laulaja tai taiteilija kuin syntyy uudestaan kun huomio kääntyy häneen. Karisma purskahtaa esiin, ja tämä suuri kyky täyttää huoneen valovoimaisella persoonallaan. Tiedostan tämän taipumuksen itsessäni. Se on kuin tiedostamaton reaktio, jossa vastaa haasteeseen. "Mä en pelkää huomiota. Mä näytän teille."

Mutta nautinko opettamisestakin vain sen takia, että saan aivopestä nuoria mieliä ja päättää mitä heidän huomiokentässään on? Minä ohjaan heidän avoimen vaikutusalttiina odottavat mielensä omaksumaan juuri niitä asioita, joita minä pidän olennaisena ja arvokkaana. Minä saan päättää minkä arvon annan itselleni heidän silmissään. Erään elokuvan sanoin: "Eager young minds of tomorrow." Haluaisitko sinä antaa minun päättää mitä sinun lapsesi uskoo?

Huomionkipeys on myös tietynlaista leikkiä. Ihmisen huomiota ei nimittäin saavuteta yhdentekevällä toiminnalla, vaan ihmisen kiinnostuksen herättäminen vaatii aina jotain erityistä. Laulaja tekee sen äänellään, draaman tulkitsija tekee sen eläytymisellään, muusikko tekee sen kokonaisvaltaisella keskittymisellään ja uppoutumisellaan.

Ihmisen huomion herättäminen ilman mitään erityistä kikkaa onkin sitten vaikeampi homma. Se vaatii juuri sitä karismaa. Se tarkoittaa itsensä oikeuttamista. "Koska minä olen tällainen persoona teidän kannattaa kuunnella minua."

Mies

TV1:llä alkoi uusi ohjelmasarja Tunnemies. Idea on kerrassaan osuva ja herättävä. Miehet puhuvat siitä mitä on olla mies. Kaikenlaista puhetta maailmaan mahtuu, mutta tällaista puhetta on minun mielestäni kaivattu. On hienoa kun entinen nyrkkeilijä Jukka Järvinen sanoo, että se vasta on mies, joka pystyy nyrkkien sijasta puhumaan kaverin selälleen.

Ehkä koko konsepti osui ja upposi itseeni niin hyvin, koska olen viime aikoina hieman miettinyt, että mitä tarkoittaa olla mies? Mitä se tarkoittaa että minä olen mies?

Ohjelmassa rivimiehiltä kysyttiin missä tilanteissa he tuntevat olonsa miehekkääksi. Joku mainitsi urheilun ja naisen läheisyyden, toinen vastasi, että miehekäs puuhailu oman isän kanssa tuntuu miehekkäältä. Itselleni on ehkä hieman vierasta mitä tarkoittaa, että tuntee itsensä miehekkääksi. En oikein tiedä missä tilanteessa olisin tuntenut itseni miehekkääksi.

Listaan tähän asioita, joita itse liitän miehekkyyteen ja epämiehekkyyteen. Voit olla samaa tai eri mieltä, tämä on minun listani. :)

Miehekästä on: ............... Miehekästä ei ole:
- itsevarmuus ................ - itsensä väheksyminen
- rauhallisuus ............... - pikkuasioihin puuttuminen
- määrätietoisuus ............ - epäröinti ja jahkailu
- päättäväisyys .............. - valittaminen
- selkeys
- itsensä hyväksyminen


Mielestäni noissa listoissa on huomion arvoista se, että se mitä teet ei ole merkityksellistä vaan se miten teet sen. Mies on mies, jos hän kantaa itsensä. Mies tekee päätöksen. Mies myös kantaa seuraukset. Miehen ei tarvitse olla kiveä, vaan miehekästä on myös itsensä ja omien tuntemuksien kohtaaminen. Mies on sinut itsensä kanssa.

Luin kirjan Lari ja Kaija Junkkarilta: Mieheksi, joka olet. Voin suositella kirjaa paitsi miehille voimaannuttavaksi lukemiseksi, myös naisille, jos haluatte todella ymmärtää miehen tapaa ajatella. Siinä miehenä olemista käsiteltiin monista näkökulmista, oman isän, oman lapsen ja oman puolison näkökulmasta. Hyvä oivallus kirjassa oli se, että naisen odotuksiin vastaaminen ei tee miehestä miestä. Tämä havaittiin täysin mahdottomaksi tehtäväksi. :)

Kirjassa käsiteltiin hämmentävästi, että miehekkäitä vetovoimatekijöitä naisten mielestä ovat taloudellinen menestyminen, päämäärätietoinen suorittaminen ja tunteiden hallinta. Nämä ovat siis kulttuurisia tulkintoja, mutta vallitsevat yleisesti edelleen suomalaisessa yhteiskunnassa. Tunteiden näyttämisesti tuli mieleen, että en ole osannut edes ajatella, että oma itkemiseni olisi hämmentänyt naispuolisia ystäviäni tai tyttöystävää. Minulle itkeminen on aina ollut sen verran luontevaa, että antaa tulla kun siltä tuntuu.

Eräs naispuolinen tuttavani raivostui, kun sanoin hänelle kerran, että hänen on turha hankkiutua tappeluun nakkikiskan jonossa, koska minusta ei ole siinä vaiheessa mitään apua. Mielestäni hänen reaktionsa oli suhteellisen kohtuuton ja konservatiivinen. Ilmeisesti hänen käsityksensä miehekkyydestä oli että miehen tehtävä on puolustaa naisen kunniaa. Minä en ole koskaan lyönyt ihmistä. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö osaisi. Olen vain tottunut perheessäni vahvoihin naisiin, joita ei juuri puolustella tarvitse.

Ihmettelen vain tuota taloudellisen menestyksen ihannointia miesmallissa. Edelleen on kuitenkin niin, että nainen mieltää miehen elättäjänä, vaikka kuinka on tultu kohti tasa-arvoista työssäkäyntiä. Jos jommankumman töistä pitää vähentää, niin monesti se ei ole mies. Ja palkkatasojen kannalta tämän asian kyllä ymmärtää. Mutta jos pariutumista ajatellen raha kiihottaa naisia, niin sääliksi käy.

Tuntuu ihan hyvältä olla mies. Haluan olla päättäväinen ja määrätietoinen. Muut ominaisuudet saavat syntyä sitten itsestään tavoitteiden myötä. Itsensä joutuu kuitenkin hyväksymään joka päivä.

Suuri ja mahtava Suur-Jyväskylä

Joskus vähän jotain maanläheisempää. Ekassa kuvassa paikan symbolit: harjun torni ja Matin hyppyrimäki Laajavuoressa.

Kylästä ei saa kaupunkia vaikka voissa paistaisi. Kaupunki tarkoittaa omassa mielessäni paikkaa, jossa ihmiset ovat asuneet satoja vuosia, ja elämä on jättänyt jälkensä paikkaan. Tällaiset kaupungit ovat muodostuneet paikoille, joissa on käyty kauppaa tai ne ovat olleet hyviä satamia tai muuten merkittäviä kauttakulkukohteita. Helsinki on tässä mielessä hieman säälittävä esimerkki, koska se perustettiin nykyiselle paikalleen vasta parisataa vuotta sitten ja sen sijainti niemellä on paitsi äärimmäisen epäkäytännöllinen myös luonnoton.

Esimerkiksi Turku ja Porvoo ovat Suomen vanhimpia kaupunkeja; molemmat ovat muodostuneet joen suulle, niiden asutus noudattaa pinnanmuotoja, mutta siinä on kuitenkin selkeän tiivis ja urbaani leima. Molemmat ovat suht pieniä kaupunkeja, mutta niiden kaupunkirakenne on hyvin kaupunkimainen. Joku väittää minua ahdaskatseiseksi, mutta mielestäni selkeä kaupunki vaatii ruutukaavaa ytimensä ympärille.

Helsinkin on kuitenkin laajemmassa mittakaavassa ainoa kaupungin kriteerit täyttävä paikka Suomessa, sanokoot vastaväittäjät mitä tahansa. Nuoresta iästään huolimatta Helsinki on perinteikäs ja siellä virtaa urbaani henki, joka on tulosta kaupunkikulttuurin ja hallinnollisen keskuksen asemasta. Sen asema poikkeuksellisen urbaanina ympäristönä on toisaalta myös eristänyt Helsingin muusta Suomesta. Sen tunnelma on tuntunut vieraalta muulta tulijoille, ja sen etäiset, korrektin pidättyväiset asukkaat ovat tuntuneet kopeilta, vaikka kaikki tämä on kaupungistumsien seuraista. Ympäristössä, jossa ihmisiä vilisee, kasvokkainen ja aito kanssakäyminen käy haastavammaksi. Ja kyllä helsinkiläisiltä silti vielä irtoaa hymy ja joskus myös oven avaus.

Mutta tämä merkintä ei ollut tarkoitettu helsinkiläisyyden puimiseen, vaan nykyisen asuinpaikkani Jyväskylän rakentavaan kritiikkiin. En kylläkään kritisoi sinänsä Jyväskylää kuin sen kohtaloa. Jos paikka on alunperin ollut Laukaan kunnan kirkonkylä, niin lähtökohdat eivät ole kovin urbaanin ympäristönkehityksen puolella. Sanoohan sen jo nimikin. Jyväskylä.

Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että jos Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen ja Stalin päässyt puuttumaan Jyväskylän kaupunkirakenteen muodostumiseen, niin se epeli olisi varmaankin jyrännyt koko keskustaa rajoittavan harjun suoraan Jyväsjärveen ja näin tehnyt neuvostorealismin ideologian mukaisesti tasaista lääniä kaupungin laajeta ja kukoistaa. Kun kaupunki nyt on ympäristöarvoja kunnioittaen levittäytynyt pinnanmuotojen sanelemille alueille, niin se on samalla evännyt itseltään mahdollisuuden urbaaniin ilmapiiriin.

En itse tunnustaudu niinkään funktionalistiksi, joka haluaisi kultivoida kaiken näkemänsä ja jyrätä ja valjastaa luonnon ihmisen eteen; en tosiaankaan. Olen vain sitä mieltä että kaupungin on oltava kaupunki ja tämä tarkoittaa selkeää ja tiivistä kaavoitusta. Puutarhakaupunkiajattelu sopii varmasti osalle ihmisistä, mutta puistomaiset lähiöt, joissa poronjäkälä ja mäntykangas vuorottelevat asfalttisten parkkipaikkojen kanssa, on lähinnä eristyneen oloinen ja ahdistava paikka. Lähiömäinen.

Kaupunki tarkoittaa tiiviisti rakennettuja kaupunkikortteleita, jotka saavat toki olla epäsäännöllisen muotoisia ja persoonallisia, mutta katuun rajautuvia. Esimerkiksi Suomessa yleiset puutalokaupungit, kuten Uusikaupunki, Kristiinankaupunki, Rauma, Raahe, Loviisa ovat hyviä esimerkkejä siitä että asuminen voi olla tiivistä, kaupunkimaista ja äärimmäisen viihtyisää. Tottakai laajempi kaupungistuminen vaatii isompia rakennuksia, mutta se kaupunkimainen ilmapiiri syntyy juuri katujen ja pihojen selkeällä erottamisella.


Se on sitten eri asia, jos Jyväskylästä on haluttu tehdä puutarhakaupunkimainen, ja tietyllä tavallahan Jyväskylän kasvupyrähdys ajoittuu juuri tälle aikakaudelle. Harmi vaan, että sen urbaani-ilme on jäänyt hieman lapsenkasvoiseksi, vanhempien ja kaupunkimaisempien paikkojen varjossa.

Itsetiedostamisesta luopuminen

Luen kiinnostavaa kirjaa Flow-kokemuksista. Nämä ovat kokemuksia, joissa ihminen keskittyy johonkin iloa tuottavaan toimintaan niin täysin, että menettää ajantajun ja tietoisuuden itsestään ja ympäristöstään.

Tällaista Flow'ta ihmiset tavoittelevat erilaisin keinoin ja esimerkiksi monet pelit ja leikit ovat esimerkkejä iloa tuottavasta toiminnasta, johon ihminen voi uppoutua. Kirjassa myös käsitellään ihmisen itsetietoisuutta, ja sitä kuinka monissa arkipäivän tilanteissa jokin kokemus uhkaa kuvaa itsestämme ja joudumme turvautumaan itsetietoisuuteen ja tarkastelemaan omaa käsitystä itsestämme. Flow kokemuksessa itsen tarkastelu menettää merkityksensä: kadotamme tarpeen siihen.

Ihmisillä on eriasteisia tarpeita itsen tiedostamiselle. Itse kaipaan usein pakotietä ja toivoisin menettäväni osan itsetiedostamisestani. Ehkä juuri niissä tilanteissa, joissa tarvitaan heittäytymistä, vahva itsetiedostaminen toimii rasitteena. Mutta Flow voisi tarjota harjoittelukentän itsensä hukkaamiselle tai itsensä tarkastelun vaimentamiselle.

Erilaisten iloa tuottavien kokemusten kautta olen yleensä ollut se, joka olen parhaimmillani. Olen pitänyt itsestäni, ja uskon että se on suurimmaksi osaksi johtunut siitä, etten ole sillä hetkellä edes tarkemmin ajatellut tai pyrkinyt reflektoimaan omaa toimintaani. Mutta se on nimenomaan syntynyt jonkin toiminnan tuloksena, eli että jokin kiinnostava toiminta varastaa huomioni ja keskittyessäni en pysty varaamaan huomiota muulle kuin olennaiselle.

Itse pidän tanssimisesta. Ja se on aika epeliä toimintaa, kun alkaa miettiä, että se on toimintaa, joka tapahtuu toisen ihmisen välittömäsä läheisyydessä, ja periaatteessa kokonaisuutena perustuu läheisyydelle. Silti tanssiminen on samalla keskittymistä johonkin muuhun kuin toisen ihmisen läheisyyteen, ja siihen miten itse on suhteessa toiseen ihmiseen. Kun keskittyminen ohjautuu liikkumiseen ja tanssin tekniseen osaan, niin tilanteen ja toisen ihmisen läheisyys on kuin luonteva sivutuote, jolle ei oikeastaan tule uhranneeksi juuri ajatusta.

Tanssi on omasta mielestäni siksi tervehdyttävää; tulet nauttineeksi välitöntä läheisyyttä uhraamatta ajatusta sen suorittamiselle. Ja se tuntuu hyvältä. Siihen voi hukata itsensä ja parhaimmillaan, jos kaksi ihmistä keskittyy yhteiseen tanssisuoritukseensa ja yhdistää kykynsä, niin he voivat yhdistää Flow'nsa. Tulevat tietyllä tavalla yhdeksi. Sitä en ole saanut kokea, mutta uskon, että sen parempia tuntemuksia on varmasti vaikea löytää.

Edellisessä Matkaan-lehdessä oli artikkeli tangosta ja siinä eräs tangolaulaja sanoi, että vielä 60-luvullakin tanssi ja tango oli "miehen ainoa tie naisen luo." Silloinen kulttuuri ei korostanut miesten osalta avautumista omista tunteista, vaan tanssi oli osa itseilmaisua. Uskon, että tanssin jäätäsärkevä luonne johtuu suureksi osaksi sen ominaisuudesta saada ihminen unohtamaan itsensä tarkastelu ja samalla olla aitona itsenä toisen ihmisen läheisyydessä.

Timo Hännikäisen kirja Ilman

Timo Hännikäisen uusi kirja, Ilman, on nostanut melkoisen keskustelun. Hännkäinen tilittää ja etsii syitä sille, että hän on jäänyt ilman naista.

Monessa yhteydessä Hännikäiselle on nostettu hattua tällaisesta "sosiaalisesta itsemurhasta" yhteiskunnassa, jossa miehen mitta on hänen onnistumisensa vastakkaisen sukupuolen viettelyssä.

Kirjaa lukematta ymmärsin, että yhdeksi syyksi sosiaalisten tasutatekijöiden lisäksi Hännikäinen nostaa feminismin, joka on kuin syyllistävä piikki heteromiehen lihassa, antamalla ymmärtää, että sovinismi on jokaisen miehen risti.

Tuosta vaan tulin miettineeksi feminismin olemusta yleensä. Jos ei nyt puhuta radikaalista feminismistä, vaan laajemmin yleiseen tasa-arvoon tähtäävästä ajattelutavasta, niin sen perusarvojahan ovat seksistisen toiminnan lopettaminen ja ihmisten kohteleminen ihmisinä eikä sukupuolensa edustajina. Tämä on hyvä ja oikeamielinen tavoite ja sen saavuttaminen on hyvinvointiyhteiskunnan päätavoitteita, niin kuin kuuluukin. Jos asiaa ajatellaan kuitenkin pariutumista yrittävän miehen osalta, jonka odotetaan tekevän aloite, niin tilanne on konstikas.

Lähtökohtana on käsitys, että kun mies lähestyy naista, niin siinä tilanteessa nainen haluaa tuntea olevansa nainen ja että mies on mies. Tämä sosiaalinen tilanne tuotetaan tietynlaisella käytöksellä ja monesti mies sortuu siinä vaiheessa korostamaan miehekkyyttään ja naisen naisellisuutta ns. naisekkuutta jollakin tavalla. Ja tämä tilanne on kuin tanssisi veitsen terällä.

Miten saada nainen tuntemaan itsensä naiselliseksi ilman että hän tuntee olonsa halvaksi tai helpoksi? Miten lähestyä naista siten, että hän tiedostaa seksuaalisen latauksen ilman, että mies sortuu siinä samalla seksismiin ja naisen esineellistämiseen?

Tässä kohtaa kääntyy lehti...

Koko asian ajatteleminen on täysin turhaa. Se minkä Hännikäinen on jättänyt huomiotta on se, että omasta erilaisuudestaan voi tehdä parisuhdemarkkinoilla vahvuuden. Itsevarmuus, joka on aloitteen tekemisessä ensiarvoisen määräävä tekijä, muodostuu itsensä hyväksymisestä. Ihminen, joka on sinut oman erityislaatunsa kanssa, on kiinnostava ja naisten kyllästyessä renttuihin myös seksuaalinen vetovoimatekijä. Ihmisestä näkee, kun hän on sinut itsensä kanssa ja se on kiinnostavaa.

Itsensä hyväksymisellä tulee kuin vahingossa myös pyyhkineeksi pois toisen jarruttavan tekijän, joka on liika yrittäminen. Tällöin kontaktin luominen helpottuu ja syntyy positiivisen energian kehä, jolloin jokainen kynnys on edellistä matalampi.

Eiköhän niitä tyttöjä riitä meille kaikille. Monesti ne pahimmat playerit tulevat loppujen lopuksi myöntäneeksi itselleen, että kaikki sitä ollaan samasta puusta veistettyjä ja hyvää ja säännöllistä seksiä saa suurimmalla todennäköisyydellä sitoutumalla ja tulemalla tutuksi toisen ihmisen kanssa.

Aloitteen tekeminen

Elämä ei anna mitään ilmaiseksi. Kaikki on kiinni omasta viitseliäisyydestä. Jos jotain haluaa saada niin sen eteen täytyy tehdä töitä.

Sama pätee ihmissuhteisiin. Kukaan ei tule kotoa hakemaan, vaan jokaisen uuden tuttavuuden, kaverisuhteen tai ystävyyden eteen tehdään töitä; uhrataan aikaa ja yhteisiä hetkiä. Jos ihmiseltä kysyy miten tulit ystävystyneeksi tai tutustuneeksi johonkin ihmiseen, niin vastaukset ovat monesti tarua ihmeellisempiä. Yleensä joku sattuu sattumalta jonnekin, tai sitten yhteinen toimintaympäristö tuo ihmisiä yhteen. Kaikkein hauskinta ovat spontaanit kohtaamiset jossakin ehkä arkisessa ympäristössä, jolloin kumpikaan osapuolista ei välttämättä edes odottanut mitään erityistä.

Silloin juuri korostuu spontaani heittäytyminen ja aloitteen tekeminen. Joskus ihmiset kertovat että tällaisessa tilanteessa he ovat toimineet täysin vastoin tottumuksiaan ja ehkä alkaneet keskustella vieraan ihmisen kanssa, vaikka ovat perusluonteeltaan ujoja. Jostain syystä ihminen on tällaisissa tilanteissa monesti melko aidon oloinen, ehkä jännitys saa kaiken turhamaisuuden ja maneerit rapisemaan. Toisaalta sen tekee se, että aloitteen tekeminen on aina uskallusta olla haavoittuva. Ihminen ottaa askeleen, paljastaa jotain itsestään, laskee suojaustaan ja tekee aloitteen.

Pariutumisessahan on perinteisesti mielletty, että mies tekee tietenkin aloitteen; heittää pallon naiselle. Tämä on tottakai paljon vaadittu, mutta mies ottaa haasteen vastaan. Hän joko löytää itsestään sen rohkeuden heittäytyä uuteen tilanteeseen, tai sitten ei. Jos sen löytää, niin pallo on heitetty, ja vastuu jatkosta on toisella osapuolella.

Joku (monesti nainen) saattaa toisaalta omaksua asenteen, että ei kanna huolta aloitteen tekemisestä, vaan antaa elämän tapahtua ympärillään ja mikäli joku tuntee tarvetta tehdä aloite, niin hän voi siihen puolestaan joko vastata tai jättää vastaamatta. Tällainenkin ratkaisu vaatii tietysti rohkeutta tai vähintään itseluottamusta, että joku tosiaan vaivautuu tekemään aloitteen hänen vuokseen. Ei siis millään lailla yksinkertainen tilanne.

Monet tutkimukset keskittyvät siihen kuka parisuhteessa tai suhteessa yleensä käyttää valtaa. Mielestäni on mielekkäämpää kysyä kuka ihmisten tutustumishetkellä käyttää valtaa. Kuka nousee ratkaisijaksi? Riskinottokyky on eri ihmisillä erilainen ja tottakai ympäristö vaikuttaa hyvin vahvasti siihen millä tavalla ihminen mieltää omat mahdollisuutensa. Joku saa itsestään irti ja ottaa kontaktia.

Olen miettinyt, että onko näillä ihmisillä ainoastaan pienempi itsekritiikki, pelko epäonnistumisesta vai tulevatko he jollain tavalla tietoisiksi omista mahdollisuuksistaan ennen aloitteen tekemistä. Jos sellainen on mahdollista, niin silloin se on myös opittavissa. Vai käyttävätkö ihmiset itsensä preppaamiseen joitain mielikuvaharjoituksia tilanteissa, joissa omat mahdollisuudet ovat vaakalaudalla? :) Kai niinkin voi tehdä, vaikka se itselleni tuntuu vieraalta.

En itse pysty kuvittelemaan meneväni juttelemaan ennalta tuntemattomalle ihmiselle ja kuvittelevani mielessäni kuinka mukavasti juttu lähtee käyntiin. Sellainen tuntuisi itsepetokselta, koska jokseenkin yhtä suuri mahdollisuus on siihen, että tilanteesta muodostuu kiusallinen tai vaivaannuttava. En ole pessimisti, vaan haluan kohdata todellisuuden.

Elämä heittelee; anna sen tapahtua. Ota osaa, mene mukaan. Ota tietoisia riskejä. Älä ajattele seurauksia. Älä ajattele todennäköisyyksiä tai perusteluita. Jos sieltä oksalta tippuu, niin onpahan yrittänyt kiivetä ja ehkä seuraava oksa kestää paremmin.

Lisää valintoja

Tämä maailma perustuu suureksi osaksi sille, että ihmiset eivät tiedä. Ihmiset eivät tiedä omista mahdollisuuksistaan, ihmiset eivät tiedä kaikkia vaihtoehtoja. Jos valintojen paljous ja vaihtoehtojen määrä olisi kaikkien tiedossa, emme pystyisi tekemään minkäänlaisia valintoja. Emme haluaisi valita tietäessämme mitä kaikkea menetämme tekemällä niin.

Valintahan rajaa aina mahdollisuuksia. Ja loppujen lopuksi tässä elämässä on pakko tehdä valintoja ja rajata omia mahdollisuuksiaan. Onko siis lahjakas hän, joka pystyy valitsemaan asioita helposti ja unohtamaan jossittelun? Siinä on vain se ristiriita, että hän ei tule myöskään koskaan yrittäneeksi valita mitään muuta kuin ilmeisimmän vaihtoehdon. Se on sitä yksinkertaisen johdattelevaa elämää, jota suuri osa ihmisistä elää. Mukavan helppoa vai liian helppoa?

Löydä tasapaino sen kanssa, että mietit mitä valitset ja kuitenkin valitset. Jossittelulla ei ole mitään rajaa. Siihen saa kulumaan vaikka koko elämänsä, jos niin haluaa. Ja menneisyyden valinnat tuli jo tehtyä. Mutta totta kai jos kokee tehneensä virheen, niin siitä haluaa oppia, ettei hakkaisi päätään seinään toista kertaa ainakaan saman asian kanssa.

On vain kiinnostavaa miettiä, että elämme mahdollisuuksien maailmassa tietämättä sitä itse. Kaikista näistä mahdollisuuksista hyödynnämme pikkiriikkisen osan, koska emme voi muuta. Jokaiselle tekemällämme valinnalle on olemassa vaihtoehto. Osalle niitä on lukemattomia. Eikä siitä tarvitse ahdistua, kunhan totesin.

Mutta vaikka valintojaan voi suunnata, niin kuinka riippumattomia ne oikeastaan ovat? Tarkoitan tällä sitä, että kaikista niistä vaihtoehdoista satun valitsemaan juuri tämän; miksi? Mitkä asiat oikeastaan johdattivat minut tekemään tämän valinnan?

En usko kohtaloon, uskon merkityksiin. Ja koska jokainen tehty valinta kantaa seurauksia, niin niillä on myös merkitystä. En usko, että kaikki olisi valmiiksi kirjoitettua, vaan että omiin valintoihinsa voi vaikuttaa. Valintoihin vaikuttaminen ei vain ole mitenkään riippumatonta, koska siihen vaikuttavat lukemattomat muut valinnat ennen sitä.

Tähänastiset valintani ovat tuoneet minut tähän missä olen. Jokainen valintani on tuonut minut lähemmäksi kohti nykyistä tilannetta. Mietin vain olivatko kaikki noihin valintoihin vaikuttaneet asiat tosiaankin vain sattumaa? Jälkeenpäin ajateltuna hyvin pienilläkin asioilla elämässä on ollut suuri merkitys sen kannalta minne ne ovat minut johtaneet. Tuntuu että niiden muodostama ketju ei voi olla sattuma.

Joku sanoisi, että määrittelin juuri taantumuksen; kun asiat kuitenkin tapahtuvat tietyllä tavalla niin miksi vaivautua yrittämään.

No, kukaan tuskin ajattelee tulevaisuudestaan, että: ”Valitsemalla tämän päädyn valitsemaan tuon ja sen jälkeen tuon…” Mutta tosiasiassa se mikroskooppisen pieni valinta, että päätän mennä juuri tällä sekunnilla vessaan voi olla lopputuloksen kannalta käänteentekevän merkityksellinen.

Taidan tästä lähteä Valintataloon tekemään valintoja.

Alkuvoimaa

Helsingin sanomien vuoden esikoiskirjailijan palkinnon raadin valintaperusteissa todetaan palkinnon saaneesta kirjasta, "Rakkaus on kaunis ja tosi vain niin kauan kuin se ei täyty."

Aivan nerokas lause. Se kiteyttää sen mitä en ole itse osannut itselleni sanoa. Tietty osa rakkaudesta kuolee sen täyttyessä. Tottakai sen tilalle syntyy jotakin muuta, uutta, mutta puhtaimmillaan tunne on silloin, kun se taistelee mahdottomuutta vastaan. Raastavimmillaan. Siksi kaikkein koskettavimmat romanssit päättyvät kuolemaan. Rakkaus jää eloon ja elää ikuisesti, koska se ei voi täyttyä.

Rakkaus on tietenkin kovin naiivia, kun se rapautuu kohdatessaan todellisuuden, mutta silti niin puhdasta ja viatonta. Ehdotonta. Täysivaltaista.

Täysin erilaista kuin se kunnioitukseen perustuva kumppanuusrakkaus, joka jää jäljelle siinä vaiheessa, kun kaikki muu on menetetty. Tämä puhdas ja naiivi tunne on villiä ja virtaa kuin koski. Valtava lataus energiaa, joka suuntautuu kohteeseensa ravistellen sitä ja janoten jotakin, joka sammuttaisi janon. Mutta jos jano sammutetaan, niin tunne ei ole enää entisensä.

Call me a junkie, mutta se tunne tuottaa riippuvuutta. Miksi siitä pitäisi luopua? Siksikö, että saisin tasapainoisen ja täysivaltaisen elämän? Että eläisin pitkän ja rauhallisen elämän? Pysyvyyden ja jatkuvuuden takia?

Olen tunneriippuvainen. Tiedän kuitenkin itsekin, että rakkauden edessä jokainen on nöyrä. Mikäli saisin valita rakkauden täyttymisen ja sen raastavan tunteen välillä en harkitsisi edes nanosekunttia.

Ihmettelen vain sitä, että millä ihmeen motiivilla ihmiseen on laitettu kyky näin vahvaan tunnereaktioon, joka sotkee koko muun elämän ja saa ihmiset toimimaan täysin vastoin periaatteitaan. Mikä logiikka mahtaa piillä siinä, että rakkautta ei voi hallita?

Älä ota sitä henkilökohtaisesti

Ihmiselle on kovin luontaista, ettei hän ymmärrä, että jotkut asiat tapahtuvat hänestä riippumatta. Hänellä on niin kova tarve samaistua, löytää oma merkityksensä ja nähdä asiat omasta näkökulmastaan. Sehän on hyvin inhimillistä.

Joskus tästä taipumuksesta voi olla esimerkiksi keskittymisessä hyötyä: jos jokin asia tuntuu vieraalta eikä kiinnostavalta, on se helppo suhteuttaa omaan elämään ja ajatella, miltä tämä vaikuttaisi minun kokemanani.

Olen esimerkiksi huomannut, että tenttiin lukiessa jotain pöyristyttävän tylsää jargonia on hyödyllistä osata perustella itselleen miksi tämä opeteltava asia koskee juuri MINUN elämääni. Miksi se on tärkeää MINULLE.

Toisenlainen (vastakkainen) kyky on asettua asioiden ulkopuolelle. Osata antaa asioiden tapahtua itsestä riippumatta. Siirtyä toiminnan keskipisteestä havainnoijaksi ja sivustakatsojaksi. Lukea tesktiä ilman, että sillä on minkäänlaista yhtymäkohtaa omaan elämään.

Mielestäni prosessin käänteisyyttä voisi kuvata sillä tavalla, että jos koulun pihalla on välitunnilla kiusaamistilanne, niin koululaisia kannustetaan menemään väliin ja siirtymään sivustakatsojasta toimijaksi; tekemään tilanteesta henkilökohtaista ja ajattelemaan miltä heistä itsestään tuntuisi olla kiusattavana. Siinä tilanteessa on tietenkin toivottavaa ja vain hyvä asia samaistua kiusattavaan ja tehdä hänen tilanteestaan henkilökohtaista.

Toiseen suuntaan prosessin purkaminen onkin haasteellisempaa. Jos haluan siirtyä toimijasta sivustakatsojaksi, unohtaa henkilökohtaisen asenteen ja siirtyä tilanteen ulkopuolelle, ottaa siihen etäisyyttä. Tajuta, että kaikki ei pyöri minun ympärilläni, eikä minun kuulu aina ottaa kantaa. Ettei kaikkiin tilanteisiin tarvitse painua tavoitteellisella apinan raivolla, vaan että heittäytyminen voi tarkoittaa sitä, että antaa elämän tapahtua ympärillään. Joskus on aika toimia ja joskus on myös aika katsoa ja antaa tilanteen mennä omalla painollaan. Toisaalta jos kaikki ajattelisivat näin, niin elämä olisi loppumattoman rentoa, mutta mitään ei koskaan tapahtuisi. :)

Itsekeskeisyyden ytimessä on ajatus omasta erityislaadusta ja korvaamattomuudesta. Ajatus:"Jos en minä tee tätä, niin kuka muu sen tekisi?" Hyvin Kekkosmainen suhtautuminen. :) Ja jokainen ihminen ON tietenkin korvaamattoman erityinen, mutta se ei tarkoita sitä, että hänen pitäisi tuottaa ja suorittaa omaa erityislaatuaan pakonomaisesti.

Omaa erityislaatuaan voi tuoda ilmi jo ihan vain olemalla ja elämällä elämänsä niin kuin parhaaksi näkee. Ja lahja olisi myös kyky välillä uohtaa oma erityisyytensä ja nähdä muut ihmiset heidän silmiensä kautta ilman samaistumista. Siis, että aidosti astuu ulos omasta ajattelutavastaan ja haluaa tajuta toisen ihmisen tavan katsoa maailmaa.

Koska kaikkea ei tarvitse suhteuttaa omaan ajatteluun ja omiin ajatuksiin. Jotkin asiat vain ovat olemassa, eikä niitä välttämättä tarvitse ymmärtää.

Oman itsekeskeisyyden ja ennen kaikkea itselähtöisyyden myöntäminen on tietysti todella vaikeaa, mutta se voisi olla keino ihmisten aidosti ymmärtää toisiaan. Voin tulla tutuksi jonkun ihmisen ajatuksien kanssa ilman, että se sytyttää minussa tarvetta kritisoida tai vertailla niitä omien ajatuksieni kanssa. Kaikki tilanteet eivät epätoivoisesti huuda väliintuloa.

Ehkä tämä on jollekin ihmiselle helppoa, mutta itselleni se tuottaa päänvaivaa.

Keskustelua anarkismin kanssa

Tänään on aika anarkistisen kapinan ja anarkistisen kapinan kyseenalaistamisen.

Systeemin uskollinen palvelija ei koskaan kyseenalaista systeemin todenperäisyyttä ja sen jaloja päämääriä. Minä uskon systeemiin, ja siihen, että se ei ole muodostunut sattumalta nykyiseen muotoonsa. Elän palvellen systeemiä ja antaudun yhdeksi systeemin monista pyöristä.

Mutta silti.

"System, system, system.
Send him to school.
System, system, system.
Force him to crawl.

Poor little schoolboy, poor little lad,
They'll pat him if he's good and they'll beat him if he's bad.
Poor little kiddy, poor little chap,
They'll force feed his mind with their useless crap."

Vaikka systeemi ei olisi syntynyt sattumalta vaan muodostunut aikojen saatossa omaan muotoonsa ja luonut erilaiset käytäntönsä todellisuuden sanelemana, niin ne jotka syntyvät nykyhetkellä tähän instituutioon eivät kuitenkaan olleet koskaan itse valitsemassa omaa elämäntapaansa, vaan se valittiin heidän puolestaan jo kauan sitten.

Itse kysyin tietyssä vaiheessa, että mitä helvetin vapautta sellainen on, jos kerran koko yhteiskunnan toimintamalli on mahdollista kyseenalaistaa ruohonjuuresta latvaan asti. Kukaan ei kysynyt minulta haluanko elää tämän systeemin arvojen ja päämäärien mukaisesti.

Ja kuitenkin OMASTA HALUSTANI minä tulen tekemään töitä muokatakseni niistä nuorista mielistä sopivampia tämän systeemin tarpeisiin. Minä päätän omassa pienessä päässäni sopivatko heidän ominaisuutensa, heidän henkilökohtainen erityislaatunsa tämän systeemin tarpeisiin. Yritän tunkea neliskulmaista palikkaa pyöreään reikään ja hion heidän erityislaatunsa systeemiin sopivaksi.

System, system, system.
They'll teach her how to cook.
System, system, system.
They'll teach her how to look.

Poor little girly, poor little wench,
Another little object to prod and pinch.
Poor little sweety, poor little filly,
They'll fuck her mind so they can fuck her silly.

Opiskelija-ainejärjestömme seinällä on teksti: "Kauneusihanteet vahingoittavat sinua ja ympäröiviä läheisiäsi." Kuka päätti mikä on ihannoitavaa? Miksi pidän tietynnäköisistä naisista ja karsastan jotain toista ulkonäköä?

"Systeemillä on tarpeensa, ihanteet ovat ohjenuoria. Niillä asetetaan päämääriä." Kuulostaapas jalolta periaatteelta. Ja tuon naiivin ajatuksen kanssa olen samaa mieltä. Ihanteet tuhoavat elämän monimuotoisuutta ja silti olen sitä mieltä, että niin kuuluukin tapahtua. Jos ei voida sanoa, että jokin vaihtoehto on parempi kuin toinen, ei ole mitään mahdollisuutta kasvattaa tai opettaa ihmiselle mitään. Ihanteet ovat olemassa oleva asia, joka pitää altistaa arvioinnille ja kysyä miksi tällaista mallia pidetään ihannoitavana. Kauneusihanteet eivät onneksi ole kuitenkaan ihanteista pysyvimmän laatuisia. Niissä tapahtuu muutosta ja niitä myös kyseenalaistetaan melko näkyvästi.

"Poor little fucker, poor little kid,
Never asked for life, no she never did."

Jos pienelle lapselle pitäisi opettaa, että "tässä yhteiskunnassa nyt sattuu vallitsemaan tällainen toimintamalli", niin lapsi on entistä enemmän sekaisin siitä mitä häneltä odotetaan.

Vapaus on tietynlainen päämäärä. Ja ihmisen itsemääräämisoikeus. Absoluuttinen vapaushan tarkoittaisi tilannetta, jossa jokainen ihminen saisi itse valita oman elämäntapansa tyhjältä pöydältä. Mutta jos jokaisen lapsen pitäisi aina "uudestaan" luoda ja oppia oma oikea tapansa elää, niin se vaatisi valtavan oppimäärän omaksumista ihmiselämän aikana. "On turha keksiä pyörää uudestaan."

"System, system, system.
He's grown to be a man.
System, system, system.
Taught to fit the plan."

Instituution määritelmä on kahden tai useamman ihmisen välistä toimintaa, joka on saanut tietyn muodon ja sen jälkeen totunnaistunut. Tullut kaavamaiseksi. Kun asiat on totuttu tekemään jollakin tavalla, niin tietyssä vaiheessa siitä tulee vallitseva malli ja kun jokin malli voidaan yleistää kaikkiin vastaaviin vuorovaikutus- tai toimintatilanteisiin on kyse instituutiosta.

Perheinstituutio on tästä ehkä selkein esimerkki. Joku tai jotkut ihmiset ovat vain tietyssä maailman kolkassa saaneet päähänsä, että on mukavaa järjestää elämänsä siten, että saman katon alla asuvat mies, nainen ja näiden kahden ihmisen jälkeläiset. Kun sitten tämä malli on levinnyt ja yleistynyt, niin se on saanut instituution mitat. Kaikki naiset ja miehet on velvoitettu yksiavioisiksi ja rakentamaan sosiaalinen elämänsä "ydinperheen" ympärille, vaikka ympäri maailmaa voidaan nähdä, että myös muita malleja löytyy.

Ja tämän tietäen olen silti sitä mieltä, että omistautuminen tuo elämään syvyyttä. :)

System, system, system.
Slaves right from the start.
System, system, system.
Til death do them part.

Poor little fuckers, what a sorry pair,
Had their lives stolen, but they didn't really care.
Poor little darlings, just your ordinary folks,
Victims of the system and it's cruel jokes.

Ihminen valitsee hyväksyä systeemin. Se valinta vain syötetään hänelle niin huomaamatta, että valinnanmahdollisuus lipuu silmien editse ilman reaktiota. Kun sitten on hypännyt systeemin rattaisiin toden teolla, ei mitään muuta haluaisikaan, vaikka mahdollisuus on periaatteessa aina olemassa. Jossain vaiheessa tapahtuu hiljainen hyväksyntä ja ihminen ajattelee, että onhan se tämäkin tapa elää: hankitaan omakotitalo ja Volvo ja koira ja vaimo, ja lopulta päädytään tekemään lapsia, koska "Niinhän kuuluu tehdä."

Mutta parempi mahdollisuus olisi kyseenalaistaa ihan kaikki, joka ikinen toimintamalli ja sen jälkeen hyväksyä ne päämäärät, joita itse pitää tavoiteltavana ja pyrkiä hylkäämään ne toimintamallit, jotka johtavat sellaiseen lopputulokseen, jota ei itse pidä tavoiteltavana. Esimerkiksi kauneusihanteita ei ole mikään pakko hyväksyä, vaikka sellainen päämäärä maailmassa sattuukin olemaan. Ainakin siinä antaa itselleen jonkinlaisen vaikutusmahdollisuuden siihen, mitä tulee elämässään valinneeksi.

Anarkismi kannattaa, mutta vain keinona tarkentaa sitä mikä todella on tavoiteltavaa.

Jeffrey Lewisin biisi Systematic death löytyy osoitteesta:http://www.youtube.com/watch?v=wGdGoC6p8GI

Hyvyys vs. "pahuus"

Jumala on idea ihmisen hyvyydestä. Ja samalla Jumala on ihmisen idea hyvyydestä. Jumala on ajatus siitä millainen ihminen voi olla. Ei olekaan niin, että ihminen on Jumalan kuva, vaan Jumala on kuva siitä mikä ihmisessä on parasta. Ne ominaisuudet, jotka tekevät ihmisestä jumalaisen. Anteeksianto, armo, rakkaus.

Jumala on hyvän tahdon ruumiillistuma. Hyvä tahto tarkoittaa sitä, että ihmiset viljelevät hyvyyttään ja pyrkivät kanavoimaan sitä ulospäin. Mitä siis tapahtuu jos hyvä tahto ei olekaan voitolla? Uskonnon piirissä käytetään sanaa maallisuus, mutta omasta mielestäni paremmin sopii sana välinpitämättömyys. Silloin hyvä tahto kätketään näkyvistä. Se kyseenalaistetaan ja keskitytään muihin asioihin, mutta omaa itseään on vaikea paeta. Kuka voi loputtomasti kätkeä itseltään omat tunteensa ja tarpeen osoittaa hyvää tahtoa?

Ihmisessä olevan pelon ja siitä syntyvän vihan ruumiillistuma on se jokin "pahuus", jolle uskonnossa on annettu aikojen kuluessa paljon erilaisia nimiä. Ne tarkoittavat sitä hyvyyden vastavoimaa, joka on myös kiehtonut ihmisiä kautta aikojen. Ihmisessä ei ole pahuutta, vaan pelko synnyttää tekoja, joiden katsotaan olevan vääriä. Näiden tekojen yhteenliittymälle on annettu nimi pahuus.

Luultavasti on hieman ironista, että kirjoitan tätä jouluaattona, mutta toisaalta mikä nyt olisi osuvampi päivä määritellä Jumalaa tai kumota hänen olemassaolonsa. En tiedä haluanko tehdä kumpaakaan. Olennaista on nähdä, että hyvyys on ihmisessä ja hän itse pystyy tiedostamaan sen.

Mihin siis Jumalaa tarvitaan? Jos ihminen pystyy itse tiedostamaan, että toimimalla niin kuin tiedän olevan oikein saan paremman mielen, niin mihin tarvitaan Jumalaa? Kai Jumala on sitten tapa yksinkertaistaa monimutkaista ajattelumallia ja saada kylkiäisinä elämälle tarkoitus, kun pitää pyhittää elämänsä jonkin ulkoa-opetellun ajattelumallin seuraamiseen.

Elämän tarkoitus löytyy ihmisestä itsestään. Ihmisen tulee toimia niin kuin hän itse vertailemalla eri vaihtoehtoja tietää synnyttävän hänelle itselleen hyvän mielen. Ei sen takia, että haluaisi yhteisön hyväksyntää tai armopaloja vaan siksi, että hän itse sisällään tietää, että näin kuuluu tehdä. Siihen ihminen ei kuitenkaan pysty, mikäli hän ei ensin opettele tuntemaan itseään. Siinä meille hommaa.

Mitä jää jäljelle?

Luin pitkästä aikaa kirjan, joka sai minut miettimään asioita. Liian paljon tulee lukeneeksi yhdentekevää tavaraa, joka ei ota kantaa tai tekee sen liian sovinnaisesti. Luin Kjell Westön kirjan Missä kuljimme kerran.

Kirja on melko apea ja kuvaa elämän repaleisena korttitalona, jossa ihmiset epätoivoisesti sekoilevat ympäriinsä. Onnellinen hän, joka pystyy jättämään huomiotta elämän pohjalla vallitsevan surun ja levottomuuden. Kirjassa vallitseva tunnelma on se, että elämä vain tapahtuu. Ihmiset poukkoilevat ympäriinsä tarpeidensa vietävänä ja yrittävät suoriutua omien edellytystensä mukaisesti maailmassa, joka on alun alkaen ollut epäreilu ja kaoottinen.

Ei elämää kummempaa.

Kirjasta on myös sanottu, että se on kunnianosoitus Helsingille ja toden totta: tuntuu hassulta lukea kirjaa, jonka miljöö on omassa mielessä niin tarkkana, koska tietää miltä nuo kaikki kadut ja rakennukset tänäpäivänä näyttävät. Paikat toimivat kulisseina erilaisille näytöksille samalla tavalla kuin ne ovat toimineet kulisseina oman elämäni näytöksille.

Toisaalta kirja herätteli myös omaa perushaikeuttani ja antaa uusia värisävyjä mustavalkoisten valintojen joukkoon. Kirjassa puhuttiin paljon rakkaudesta ja siitä mitä koko sana loppujen lopuksi tarkoittaa. Toisaalta rakkaus kuvataan illuusiona ja utopiana, joka on harvojen etuoikeus ja heillekin korvattavissa. Toisaalta rakkaus kuvataan totaalisena ihmisen musertavana voimana, joka sekoittaa elämän ja menetetty rakkaus vie pohjan elämänilolta ja johtaa lopulta traagisiin kohtaloihin. Mutta ennen kaikkea rakkaus on salaisuus, joka määrittää ihmistä, ja saa hänet toimimaan tietyllä tavalla. Hyvin todettiin kirjan viimeisillä sivuilla, että tunteen paloa saa kokea vain kerran ja kaikki sen jälkeen on vain epätoivoista autenttisuuden tavoittelua. Totaalisuudessaan symppaan tuota määritelmää.

Toisaalta kaikkein kaunein ja omasta mielestäni puhtain kuva rakkaudesta tulee kahden elämässään epäonnistuneen ihmisen kohdatessa ja sitoessa toistensa haavat. Silloin rakkaus saa merkityksen sinä kunnioituksen ja hyväksymisen voimana, jota se tarkoittaa omassa mielessäni. Sekin on raastavaa ja totaalista, mutta anteeksiantavaa. Rakkauden edessä jokainen on nöyrä, jokaikinen. Ja täyttyessään hyväksyvä rakkaus tarkoittaa pyyteetöntä yhdessäoloa; koska kaikki virheet on jo tehty, niin jäljelle jää vain hyväksyntä. Ja sen seurauksena elämä järjestyy omalla tavallaan harmonisesti vaikka edellytykset ja kulissit olisivat vaatimattomat.

Ja mielestäni tästä näkökulmasta palataan kuitenkin takaisin ajatukseen, että tietyt asiat elämässä ovat yksinkertaisia, jos ihminen vain osaa hyväksyä ne.

Periaatteen mies?

Menin sitten Facebookiin. Olin pysytellyt sieltä poissa vastustaakseni median orjuuttavaa vaikutusta ja massaliikkeen antamaa mallia siitä miten elämänsä tulisi järjestää. Mietin, että kuinka monen ihmisen pitää ensin tehdä jotain, että siitä tulee vallitseva malli, jonka kyseenalaistamisesta saa poikkeavan leiman. Laitoin Facebookin samaan kastiin Big Brotherin ja muotiviikkojen kanssa.

Sitten aloin miettiä, että tekeekö helppous viestinnästä pinnallista. Ainakin se köyhdyttää sitä, kuten on huomattu tekstiviestien kohdalla. Samaten sähköpostien kirjoittaminen on köyhdyttänyt kirjoittamista, kun kiireessä ei enää vaivauduta keskittymään tuottamaan sanoja, joiden takana on todellisia ajatuksia. Mutta tekeekö se ilmaisemisesta pinnallista jos se on helppoa? Vaikka vaivaa ei välttämättä nähdä yhtä paljon kuin ennen, niin viestihän on edelleen olemassa. "Koska sinä olet olemassa, haluan olla sinuun yhteydessä."

Mietin sitä, että kaukana asuvat kaverini eivät varmasti pane pahakseen, jos kuulevat minusta, oli media mikä hyvänsä. Pitää vain pitää huoli siitä, että kulloisenkin median vaikutus pysyy mahdollistavana eikä köyhdyttävänä. Siinä vaiheessa, kun helppouden nimissä olen yhteydessä Facebookin kautta ihmisiin, joita voisin yhtähyvin tavata silmästä silmään, on menty liian pitkälle.

Eli olen Facebookissa vain siksi, että haluan pitää yhteyttä kaukana asuviin ystäviini ja tietää mitä heille kuuluu. Tämän voisi oikeastaan todentaa siten, että ottaisin Facebook-kavereikseni ainoastaan niitä ihmisiä, jotka todella asuvat kaukana, ja muiden kanssa olisin velvoitettu harrastamaa aitoa sosiaalisuutta ilman korvikkeita. En kuitenkaan usko, että tällaista toimintaa katsottaisiin kovin hyvällä.

Tässä tuleekin sitten esille netti-yhteisössä vallitseva koodisto, miten tulee käyttäytyä ja menetellä. Ensimmäisinä päivinä Facebook-listutumiseni jälkeen olin hieman ulalla, että miten näiden kaikkien ihmisten pyyntöihin pitää suhtautua. Piti alkaa määritellä päässään, että mitä se nyt tarkoittaa olla kaveri. Siihenkin tuo perhanan media pääsee vaikuttamaan: omiin käsityksiini siitä mitä tarkoittaa olla kaveri jonkun kanssa. Onko kaveruus sitä, että tiedän jonkun ihmisen olevan olemassa? Onko kaveruus sitä, että ajattelen jotain ihmistä silloin tällöin? Onko kaveruus sitä, että jaamme muistoja yhteisestä kokemuksesta? Olen ajatellut, että tuo jälkimmäinen on mukava määritelmä kaveruudelle. Tällä hetkellä kavereinani Facebookissa on kuitenkin ihmisiä, joiden kanssa minulla ei ole juurikaan yhteisiä kokemuksia. Ehkä yhdet yhteiset bileet. Tekeekö se meistä kavereita?

Juu mutta aihe oli se milloin periaatteista tulee rajoitteita. Jos periaate suojelee jotakin, joka on olennaista sille kuka olen, niin se on mahdollistavaa. Jos periaate vastustaa jotakin, joka vaarantaa tai kyseenalaistaa sen kuka olen, niin se on mahdollistavaa.

Tästä näkökulmasta, mikäli haluaisin määritellä itseni sen kautta, että en ole Facebookissa, niin tämän periaatteen hylkääminen vaarantaisi sen kuka olen. Olen kuitenkin valinnut, että se ei määrittele minua vaikka olisin Facebookissa. Haluan uskoa, että olen melko paljon muuta kuin Facebookkailu.

Jos taas periaate vastustaa jotakin, joka laajentaa mahdollisuuksiani nauttia elämästä, niin se on köyhdyttävää.

Eli tästäkin syystä voin hyvällä omalla tunnolla pitää helposti yhteyttä kaukana liikkuviin kavereihin.

Onnellisten kaamoksen tähtien alla

Sain juuri tietää, että saan ottaa vastaan opiskelupaikan, jota olen halunnut jo kauan. Tuntuu aivan mahtavalta...Askel on kevyt ja sisällä asuu varmuus tulevaisuudesta.

Kun joku tästä lähtien kysyy mitä tulen tekemään tulevaisuudessa, voin antaa heille yksiselitteisen vastauksen. Tähän asti olen joutunut sanomaan, että TAVOITTEENA on että...

En aina jaksa muistaa, että itseäni on siunattu myös sillä tavalla, että kaikista skagailuistani huolimatta tiedän sisälläni mitä haluan tässä elämässä tehdä työkseni. Monet ihmiset etsivät taipumuksiaan vastaavaa elämäntapaa ja työpaikkaa koko elämänsä ja heillä on aina kitusissaan tuntemus, että "ei tää oo kyllä mua varten." Voin vilpittömästi sanoa, että ala, jota lähden opiskelemaan on juuri minua varten.

Siinä pääsen toteuttamaan omia vahvuuksiani ja taipumusta kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä. Siinä saan olla ihmisten kanssa tekemisissä ja keskustella asioista, jotka eivät ole mitään tyhjänpäiväistä Small Talkia. Mutta ennen kaikkea siinä saa tuntea tekevänsä jotain, mikä auttaa ihmisiä löytämään paikkansa tässä maailmassa ja elämään tasapainossa itsensä kanssa. Enpä voi sanoa muuta toivovani.

Tämä kirjoitus meni nyt hieman hehkutukseksi, mutta koen sen ansainneeni, kun tämä tavoite on kytenyt mielessäni jo monta vuotta ja se tietyllä tavalla huipentaa sen mitä olen elämässäni tähän mennessä tehnyt. Se ei tietenkään ratkaise juuri mitään niistä ongelmista, joita elämässäni esiintyy; joita tässäkin blogissa olen käsitellyt. Mutta jos ihminen saa toteuttaa itseään ja kanavoida työnsä kautta omaa vahvuuttaan, niin siitä saa voimaa, joka säteilee myös muuhun elämään.

Jaettu ilo on suurempi ilo

Tein tuossa kinkkukiusausta ja siihen viereen raikkaan fetasalaatin. Korkkasin siihen vielä oluen kyytipojaksi. Panin hyvää musiikkia soimaan ja istahdin nautiskelemaan. Parhaan biisin soidessa tuli kuitenkin se fiilis, että miksen jaa tätä rentoa ja mukavaa hetkeä kenenkään kanssa.

Yksin eläminen ei saa olla vaikeata. Ihminen, joka ei pysty olemaan yksin ei tule toimeen itsensä kanssa, ja jos ihminen ei ole sinut itsensä kanssa hän ei voi toimia tasapainoisesti muiden kanssa. Kyse ei olekaan tästä. Pystyn istumaan täydessä hiljaisuudessa tuntikausia pelkästään omien ajatusteni kanssa. Tulen toimeen sen ajatuksen kanssa, että olen yksin tässä maailmassa, eikä kukaan voi minua auttaa. Se on realiteetti, jonka kanssa jokaisen pitää pystyä elämään.

Surkea tunne tuli siitä, että tuo hetki, jossa yhdistyi hyvä ruoka, hyvä musiikki ja kiireettömyys oli niin hieno, että olisin mielelläni suonut sen useammalle ihmiselle kuin yksin itselleni. En nyt tullut soittaneeksi kavereille, että ovatko jo syöneet, vai tulisivatko kinkkukiusaukselle. Noin sanottuna se kuulostaa sitä paitsi suhteellisen säälittävältä, vaikka kyse on ainoastaan siitä, että jaetaan hetki yhteistä aikaa. Seurallisuus saa tekemään hassuja asioita. Ensi kerralla kyllä soitan.

Muutenkin olen huomannut, että ruoan kanssa törmään usein seurallisuuteeni. Tulee tyhmä tunne, kun tekee ruokaa yhdelle ja syö yksin. Toisaalta toistan tässä lapsuuden mallia, sillä ruokailuhetki oli perheessämme se hetki, joka vietettiin yhdessä melko ehdottomasti. Kenties sieltä on jäänyt päälle malli, jonka vuoksi on vaikea syödä yksin.

Unet tulevat takaisin

Olen alkanut nähdä taas unia. Välillä oli kausi, että nukuin levollisen rauhattomasti, mutta en ainakaan muistanut uniani ollenkaan. Unet ovat mukavia ja kiinnostavia.

Monesti kuitenkin näkee uniensa kautta asiat valossa, joka on niin järkyttävän totta ettei sitä pystyisi todellisuudessa muuten kohtaamaan. Unissa omat tunteet ovat puhtaita ja kirkkaita. Se pakottaa kohtaamaan ja hyväksymään, että minusta tuntuu tältä, vaikka mitä muuta haluaisin uskoa. Unet eivät ole todellisuutta, mutta ne kertovat totuuden siitä mitä jotkin asiat merkitsevät itselleni. Unien kautta voi sitä kautta oppia tuntemaan itseään.

Tottakai osa unista on täysin absurdeja ja saattavat synnyttää ihmisessä hylkimisreaktion. Ihmismieli on niin arvaamaton systeemi. Tiedostamattoman tutkijat pitävät unia heijastuksina todellisten kokemuksista ja varhaislapsuuden kokemuksista. Kyllähän elokuvatkin saattavat tulla uniin. Kukaan ei varmasti silloin pidä unikuvia omina taipumuksinaan. Totta on kuitenkin se minkälaisen tunnereaktion ne unikuvat näkijässään synnyttävät, oli niiden alkuperä ja aiheuttaja sitten mikä tahansa.

Jokainen varmasti tietää sen musertavan tunteen, kun herkän ja kauniin unen jälkeen joutuu palaamaan todellisuuteen. Jos unessa pääsee menetetyn rakkaan syliin, hyvästelee vanhempansa ainiaaksi tai elää uudestaan menetetyn lapsuutensa, se nostattaa voimakkaita tunteita. Herää hysteerisesti nyyhkyttäen tunnereaktioon, joka on oman mielen tai mielikuvituksen synnyttämä. Kukaan ei voi silloin väittää, ettei se tunne olisi aito.

Parasta on se, kun unessa saan olla sen ihmisen luona, joka saa minut rauhoittumaan. Se ihminen, jonka seurassa en hallitse itseäni, mutta samanaikaisesti minulla ei ole kiire minnekään. Kaikki epäolennainen menettää merkityksensä ja asiat näyttäytyvät selkeinä ja kirkkaina. Ja pahimmalta tuntuu, kun siitä unesta joutuu heräämään. Se tuntuu siltä kuin jokin repisi itseni pieniksi paloiksi.

Se tunne toisaalta motivoi todellisuutta. Jos tuon unien rauhan voisikin saavuttaa vain pieneksi hetkeksi, niin se on kuitenkin sen arvoista, että sen perässä kulkee vaikka lopun elämäänsä. Ja jos olen kerran tuntenut sen jonkun ihmisen seurassa, niin eiköhän se ole jo puoli voittoa. Se jo antaa minulle rauhan, että vaikka en saisi kokea sitä enää koskaan toiste, niin tiedän kuitenkin, että se ihminen on olemassa.

Kuinka paljon rahaa tarvitaan itsekunnioitukseen?

Eräs tuttavani totesi tässä yhtenä päivänä, että: "Jos sä haluat elää sitä unelmaelämää, että käy aamulla alakerran kahvilassa aamupalalla, niin se maksaa niin v*****i."

Totesimme yksissä tuumin, että elämänlaadun ylläpitäminen on täysin eri hintaista sinkkuihmiselle, kuin parisuhteessa elävälle. Tuntuu siltä, että parisuhteen toimivuus ei ole niinkään rahakysymys. Yhdessä kun tulee tehtyä niin paljon asioita, jotka eivät joko maksa ollenkaan tai sitten hyvin nimellisiä summia. Katsotaan leffaa, tehdään yhdessä ruokaa kavereiden kanssa, käydään elokuvissa. Sinkkuihminen hankkii elämäsisältönsä melkolailla laajemmalta alalta; baarissa käydään useammin, kaverisuhteiden ylläpitäminen maksaa helposti enemmän kuin parisuhde, kun kahvilla ei käydä kotipöydän ääressä vaan Waynes Coffeessa (piilomainos). Ja haluaisin nähdä tilastoja matkustavatko sinkkuihmiset seurestelevia enemmän. Melko kiinnostavaa.

Myös pukeutumiseen siviilisääty vaikuttaa ainakin jollain tavalla. Itsestäni tuntuu, että antaakseen itsestään vetävän ja kiinnostavan kuvan sinkkuihmiseltä vaaditaan korostuneempaa tyylitajua kuin seurustelevalta. Vakiintuminen näkyy siis jollakin tavalla myös vaatetuksessa.

Elämänmuutoksen kynnyksellä sitä vaan törmää siihen raadolliseen tosiasiaan, että kaikki maksaa. Mikäli haluat viettää menevää elämää, niin sen pohjaksi vaaditaan vankka taloudellinen varmuus. Eräs inttikaverini totesi kuitenkin vähintään kieroutuneesti, että hän työskentelee kiinteistövälittäjänä vain siksi, että sen tuoma taloudellinen varmuus antaa hänelle itseluottamusta. Hän totesi avoimesti tarvitsevansa niitä suuria tuloja tunteakseen itsensä houkuttelevaksi ja kiinnostavaksi.

Vaikka itse haluan viettää menevää sosiaalista elämää; käydä kavereiden kanssa rimpsalla, tavata heitä kahviloissa, hieman matkustella ym., niin en koskaan suostuisi siihen, että tämän toiminnan taloudelliset edellytykset määrittäisivät sitä kuka olen. Olen aina tuntenut jotain moralistista mielihyvää askeettisesta elämäntavastani, kun kaikki omaisuuteni mahtuu yhteen pakettiautoon ja sen rahallinen arvo ei päätä huimaa. Ainakaan se ei silloin myöskään pääse minua määrittelemään. Ja jos joskus tapaan kiinnostavan uuden ihmisen, niin minulla ei ole tarjota muuta kuin kaksi tyhjää kättä ja suuri sydän.

Tekopyhä moralisti myös herää sanomaan inttikaverilleni, että minä säälin sinua, jos et pidä itseäsi kiinnostavana ilman rahojasi.

Kulutussosiologiahan tutkii tätä kulutusvalinnoilla tehtävää identiteetin määrittelyä. Jos haluan olla jotakin, niin se tulee näyttää valinnoilla. Käymällä tietyssä baarissa kuulun tietynlaiseen identiteettiryhmään. Ostamalla tietynlaiset vaatteet kuulun tiettyyn ryhmään jne. Myönnän, että itsekin saan jotakin pukeutumisesta ja siihen panostamisesta, mutta se myös herättää minussa melko vahvan hylkimisreaktion. "Mitä v****a mä oon oikein tekemässä."

Olenhan aina halunnut erottua siitä pinnallisesta massasta, joka käyttää kaiken tarmonsa pysyäkseen pintaliidon aallonharjalla. Käydään siellä ja täällä ihan vaan näyttäytymisen riemusta. Itse haluan mennä baariin seuran ilosta; tanssiakseni, juhliakseni ja pitääkseni hauskaa. Jos uusien kontaktien luominen ja vanhojen ylläpitäminen sitten tarkoittaa kulutusjuhlaa ja tilin polttamista, niin en ole ollenkaan varma onko se minua varten.

Tuntuu vaan siltä, että kulutusjuhlasta kieltäytyminen tarkoittaa lievää syrjäytymistä. Kerskakulutuksen kyllästämässä elämäntavassa ei anneta enää edes mahdollisuutta harrastaa asioita, jotka eivät maksa mitään. Ja vaikka annettaisiin, niin olen silti porukan ainoa, joka toteaa, että: "Ei mennä sinne Kaivohuoneelle, kun tulkaa kaikki meille paistamaan vohveleita." Jos en halua kuluttaa, niin olen outo ja poikkeava. Mutta onko tavanomaista elämää nykyään sitten se, että eletään hankinnasta toiseen? Ja vaikka se olisi vallitsevaa, niin kuinka monen mielestä se on kivaa?

Jotkut perustelevat asian siten, että kulutus on nykypäivän yhteiskunnassa tietynlainen jäänsärkijä ja helppo aihe, johon uppoutua ihmissuhteissa. Esimerkiksi kavereiden kanssa voi jutella siitä mistä tämä on ostanut vaikkapa jonkun vaatteensa tai vastaavaa. En itsekään kulje alasti, mutta en tajua miksi minun pitäisi uhrata arvokasta aikaa kavereideni kanssa jutellakseni joistain vaatteista.

"Vaatteet on mun aatteet." Taidan sitten olla melkoinen jakomielitautinen sekopää, kun levitin tässä muuton yhteydessä kaikki vaatteeni lattialle ja sieltä löytyi lumppuja aivan laidasta laitaan. Ja vaikka voisin pukeutua, joka päivä tyylikkäästi ja huomiota herättävästi, kuin nuori pörssimeklari konsanaan, niin mitä se antaisi minulle? Taidan jatkaa samaa malliin kuin tähän asti; tallustelen Maripaidassa 95 % ajasta ja sen lopun 5 % varaan pintaliidolle.

Mutta ei eksytä alkuperäisestä aiheesta eli siitä kuinka paljon rahaa vaaditaan henkisesti tyydyttävään elämään. Pitäisi vain totutella ajatukseen, että kirppareilta voi löytyä uskomattoman hyvää ja persoonallista tavaraa, baarissa voi juoda joka toisen tuopin vettä, niin pysyy pääkin paremmin kasassa, ja kavereita voi velvoittaa syömään vohveleita säännöllisesti. Näin saan edelleen olla oma köyhä itseni ja kuitenkin harrastaa henkisesti tyydyttävää ja sosiaalista sinkkuelämää.

Lapsuus

Päätin laajentaa työkokemustani ja menin päiväkotiin töihin. Urakehitys oli nopea, sillä siirryin suoraan työhaastattelusta alle 2-vuotiaiden ryhmään ja vaihtamaan vaippaa. Ensimmäisenä päivänä menetin monta neitsyyttä ja opin sata asiaa.

Samalla työ sylilasten kanssa herättää kuitenkin ajatuksia lapsuudesta. Omasta lapsuudesta ja lapsuudesta yleensä. Aina puhutaan lasten välittömyydestä ja kyvystä olla ennakkoluuloton ympäristöä kohtaan. Itse huomaan miten he kokevat ja elävät jokaisen kokemuksen ollen sataprosenttisesti läsnä. Kun pieniltä lapsilta vielä puuttuu metakognitio eli kyky tiedostaa omaa tiedollista kompetenssia he kokevat jokaisen ympärillä tapahtuvan asian kuin he olisivat itse osa itse tapahtumaa.

Esimerkiksi satu ei ole ainoastaan satu vaan se on satuhetken todellinen tilanne; todellisuus, jossa lapsi itse elää. ”Mikä tapahtuu Nalle Puhille, tapahtuu myös minulle.” Kun aikuiset lukevat satua heidän tavoitteenaan on pako todellisuudesta, jonkin pariin, josta jo lähtiessä tietää, että tämä ei ole todellista. Tällöin tietoisesti valitaan pako tästä todellisuudesta; unohduksen tai unelmien doktriini.

Lapsuutta aina ihannoidaan. Saadapa jälleen kerran kokea lapsuuden joulu, lapsuuden kesä. Ihmisiä kiehtoo ja vetää puoleensa lapsuuden vastuuttomuus; tarve saada kieltäytyä vaikeista valinnoista. Ei kuitenkaan muisteta sitä, että kun valinnan vapautta rajoitetaan, niin rajoitetaan samalla vapautta valita valinnanvapaudesta itsestään. Lapsi ei ole omasta tahdostaan vailla vastuuta vaan se on päätetty hänen puolestaan vanhempien ja ympäristön toimesta. Jos lapsi saisi itse päättää, hän tuskin eväisi itseltään vastuuta.

Eräässä tv-dokumentissa todettiin osuvasti, että lapsuuden ihannoinnin keskellä harvemmin muistetaan korostaa kuinka mukavaa itse asiassa on olla aikuinen. Sen mukavuuden tuo juuri valinnanvapaus. Fantasia lapsuudesta ei ehkä olekaan mitään minkä haluaisimme toteuttaa, vaan sekin on illuusio ja kauniiden muistojen kultaama epätodellisuus, jonne saamme haikailla ja unelmissamme palata, vaikka sitä tilannetta ei todellisuudessa ole koskaan edes tapahtunut.

Lapsuudesta ja lapsen maailmaan suhtautumisesta kertoo myös sanonta ”älä nyt ole noin lapsellinen.” Se ei viittaa mitenkään kohteena olevan henkilön lapsenomaiseen ajattelutapaan tai kypsymättömään asenteeseen vaan se on itse asiassa tarkoitettu leimaavaksi syytökseksi, joka vetoaa jokaisen aikuisen tarpeeseen erottua lapsista. Samalla kun ihannoimme lasten yksinkertaista ja konstailematonta, puhtaan ennakkoluulotonta suhtautumista ympäristöönsä, niin omassa itsessä ei haluta rohkaista tällaisia piirteitä vaan arvioivaa ja ”arvottavaa” suhtautumista ympäristöön.

Mikäli joku aikuinen näkee kadulla toisen aikuisen, joka katselee suurin silmin ympärilleen ja ihmettelee kaikkea näkemäänsä suureen ääneen, tätä pidetään kummallisena tai ääritapauksissa jopa vaarallisena ilmiönä. Suurin osa ohikulkijoista määrittelisi tällaisen tapauksen enemmän tai vähemmän tärähtäneeksi. Kenenkään mieleen ei kuitenkaan tulisi mennä ärjäisemään tällaiselle henkilölle, että ”Älä nyt ole noin lapsellinen.” Kyse on eri asiasta.

Minulla oli nuorempana tarve muistaa miltä lapsesta tai nuoresta tuntuu olla lapsi tai nuori. Halusin sen muistaa siksi, että se on ainoa terve tapa kasvattaa lapsi. Toisaalta yksinkertaisimmillaan siinä on mielestäni kysymys siitä, että joku toinen päättää puolestasi ja on olemassa kaksi mahdollisuutta; joko sopeutua tai valita taistelu tuulimyllyjä vastaan. Aikuiset ovat lapsiin verrattuna niin tuhannella eri tavalla ylivertaisia.

Yksinkertainen asia; miltä tuntuu, kun joku muu päättää puolestasi. Se ajatus kuitenkin vääjäämättä ja varkain hämärtyy, kun kerta toisensa jälkeen itse saa päättää jonkun toisen puolesta. Ehkä valta saa humaltumaan, mutta huomaan etten enää muista sitä alistumisen tukahduttavaa tunnetta yhtä selvästi kuin ennen.