Alueiden Suomi

Tänään kirjoitetaan vaihtelun vuoksi jotain muuta kuin sitä "tunnetiedostamissoopaa." Voin paljastaa jotain itsestäni; minulla on karttafetissi. Jos jossakin roikkuu kartta, se varastaa huomioni todella tehokkasti ja voin uppoutua yhden kartan ääreen tuntikausiksi. Myös lehteä lukiessa huomaan leikkaavani talteen ties minkälaisia karttoja kuten esimerkiksi kaavoitusuudistuksia, tänä aamuna viimeksi kartan kuntauudistuksen painopisteistä.

Karttaa katsoessani huomasin, että jos vedetään viiva Vaasa-Seinäjoki-Jyväskylä-Mikkeli-Lappeenranta syntyy lähes viivasuora linja, joka hahmottaa melko tarkkaan itselleni merkityksellisen Suomen alueen, jolla olen eniten viettänyt aikaa ja joka on tullut parhaiten tutuksi. Silti tämä Suomen niemen kärki, muodostaa ehkä noin kuudes tai korkeintaan viidesosan koko Suomen pinta-alasta. Tämä on laaja ja harvaan asuttu maa.

Minua myös kiehtoo se millaisen alueen ihmiset mieltävät omaksi elämänpiirikseen. Kun samaan karttaan vetää viivat, Jyväskylä-Lappeenranta, Lappeenranta-Savonlinna-Joensuu, Joensuu-Kuopio ja Kuopio-Jyväskylä muodostuu tietynlainen salmiakkikuvio Savonmaalle itäisempään Suomeen, joka on jostain näkökulmasta järvisuomen sydäntä ja kattaa suuren osan eteläisestä sisäsuomesta. Olen tuolla alueella vieraillut, ja Jyväskylässä asunutkin, mutta järvisuomi on aina ollut minulle hieman vieraampi alue Suomesta.

Kun taas laskee yhteen pelkästään tuon salmiakkikuvion kasvukeskusten väkiluvut saadaan kuitenkin karvan verran vajaa 500 000 ihmistä. Minua kiehtoo kuinka moni tuon alueen asukkaista mieltää elämänpiirikseen juuri tuon salmiakkikuvion. Sieltä ehkä löytyy heille kaikki tarpeellinen. He eivät välttämättä ollenkaan kaipaa meren läheisyyttä, rannikoiden karuja kallioisia muotoja, eivät suolan tuoksua tai länsisuomalaista koleaa suoruutta.

Viime kesästä vietin osan Savossa, Puumalassa ja vierailin ensimmäistä kertaa Lappeenrannassa. Molemmat olivat todella valloittavia paikkoja ja viihdyin todella hyvin. Minua jäi vain mietityttämään kuinka erilaisesta näkökulmasta sillä kolkalla asuvat ihmiset tarkastelevat tätä maata. Heille esimerkiksi Venäjän läheisyys on todella arkipäiväistä ja näkyvää. Ruotsia en siellä päin kuullut kertaakaan. Tapasin ihmisiä, joiden elämä pyörii juuri tuon salmiakkikuvion alueella, Helsinkikin on heille kaukainen ja toisarvoinen. Miksi lähteä järveä edemmäs kalaan?

Minä olen viettänyt leijonaosan elämästäni rannikolla. Tämä tuntuu luontevalta, joskin Järvi-Suomi -vierailuista on muodostumassa mukava pysyvä mauste tähän kylmien ja koruttomien kallioluotojen Suomikuvaan.

Suomen alueellisuus on maan pienestä koosta huolimatta kiistämättä vahvaa ja ihmiset muodostavat myös selkeitä alue tai "maakuntaidentiteettejä." Niitä ruokitaan stereotypioilla ja ihmisten yleistävillä mielikuvilla. Minäkin pönkitän opportunistina omakuvaani selittäen omia ominaisuuksiani alueellisilla taipumuksilla ja perimäni hajonnalla. Luovin suvereenisti eri maakuntaidentiteettien välillä, ja "olen" milloin mitäkin sen suhteen mikä asia on kyseessä.

Silloin kun puhutaan suoruudesta, rehellisyydestä, yritteliäisyydestä, ahkeruudesta ja luotettavuudesta olen pohjalainen.
Kun puhutaan sitkeydestä, pitkäjänteisyydestä ja neuvokkuudesta olen varsinaissuomalainen.
Kun taas puhutaan huomaavaisuudesta, välittämisestä ja ihmisen kohtaamisesta, olen karjalainen.

Tämä on toisaalta totta, mutta stereotypioiden kautta voisin myös rehellisesti eritellä mistä huonot puoleni juotavat.

Kun puhutaan äkkipikaisuudesta, olen hämäläinen ja pohjalainen.
Kun puhutaan jossittelusta, skeptisyydestä tai tosikkoudesta olen varsinaissuomalainen.
Kun puhutaan häilyvyydestä tai yliherkkyydestä, olen karjalainen.

Stereotypiat ovat hauskoja, harhaanjohtavia kuin horoskooppiselostukset, mutta silti niin mukavia ja vetoavia. Useissa lehtiartikkeleissahan on ruodittu tuota itä- ja länsi-suomalaisten eroa. Varmaan lähinnä kulttuuriset erot ovat tänäkin päivänä aistittavissa tunnelmallisina tekijöinä ja ovat tietysti sikäli hyvin voimakkaita mielikuvien muokkaajia.

Yhtenäinen suomalaisuus on yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta aina keinotekoisesti ylläpidetty illuusio yhtenäisestä yhteisöstä. Näkökulmia kun on yhtä monta kuin asukkaita.

Distinktio

Tapaan tarkkailla vieraita ohikulkijoita jonkin verran, mutta erityisen herkullista on tarkkailla ihmisiä autoissaan ja arvailla keitä he ovat ja miksi he ajavat juuri sen kaltaisella autolla. Kurttuiset ilmeet neljän ruuhkassa ihmiset naputtelevat autonsa rattia ja odottavat vuoroaan ajaa kehätien ramppia alas vilinään, kukin pyrkimässä taholleen.

Ja myönnän, että teen näiden tarkkailujeni perusteella huimia johtopäätöksiä, oletuksia ja yleistyksiä, kuinka juuri tietynlaiset ihmiset ajavat tietynlaisilla autoilla. :) En kuitenkaan juuri levittele näitä analyysejäni lähipiirille, mitä nyt koko internetille. Minulla on sen verran vilkas mielikuvitus, että teen keittiöpsykologiset päätelmäni jo kuskin aurinkolasien merkin perusteella.

Minusta on vain todella kiinnostavaa millaisia latauksia auton omistamiseen joillakin ihmisillä liittyy. Auto on harvoin vain auto, vaan sitä käytetään samalla ilmentämään esimerkiksi statusta tai toisaalta käytännöllisyyttä. Minua kiinnostaa kuinka tietoisesti statusta halutaan ilmaista. Vai tehdäänkö se enemmänkin harkitsemattomana sivutuotteena.

Kerran kun olin päiväkodissa töissä, erään lapsen isä tuli hakemaan poikaansa kotiin ja ajoi pihaan Hummerilla. Olisi tehnyt mieleni oksentaa miehen buutseille, mutta hillitsin itseni. En kuitenkaan todella edes tiedä tajusiko tai tajuaako lapsen isä mitä hänen autovalintansa edustaa ihmisille. Voihan olla, että hänen lähipiirissään moisen auton omistaminen on käytännöllistä ja tarkoituksenmukaista eikä siihen liity mitään sen enempää.

Tietoinen statuksen ilmaiseminen on lähinnä surullista. Krooninen erottautumisen tarve on merkki epävarmuudesta ja omasta riittämättömyyden kokemuksesta. Mikäli ihminen kokee, että luodakseen uskottavuutta hänen on ilmennettävä makuaan, laatutietoisuuttaan tai varallisuuttaan esittäytymällä tiettyjen kulutusvalintojen kautta, hän samalla ruokkii epävarmuuttaan ja suorituksiin perustuvaa kelpaamista.
Mikäli odotan huomiota ja hyväksyntää sen perusteella mitä minulla on päälläni, millaisessa kolossa nukun tai millaisessa ravintolassa käyn syömässä, olen valinnut rankan tien, jolla mitään ei saa koskaan ilmaiseksi, vaan jokainen hyväksynnän murunen ansaitaan loputtomassa taistelussa erottautumisen kentällä. Se ei ole mitään kevyttä leikkiä vaan vääristynyt perversio, jossa ihmisen arvo mitätöityy.

Status ja erottautuminen perustuvat kuvaan kilpailun maailmasta, jossa ainoa tapa selvitä on olla parempi, mieluiten paras. Kuka koiraista laulaa komeimman kosiolaulun? Kuka hyeenoista on röyhkein haaskalla? Kuka tienaa eniten? Kuka hallitsee hyödykkeitä? Kuka turvaa jälkikasvulleen parhaat edellytykset? Loppujenlopuksi se on aika primitiivisen yksinkertaista.

Statuksen ilmaiseminen voi olla periytyvää, enkä nyt tarkoita, että Mersu kestää isältä pojalle, vaan että poika oppii jo varhain ostamaan oman Mersun. Kuuluuhan hän tiettyyn kastiin, mikä on syytä osoittaa. Ehkä sitä perustellaan laatutietoisuudella, ja toisaalta sillä, että jos on edellytyksiä, niin miksei ostaisi, miksei menestyksestään saisi nauttia? Kysymys on kuitenkin ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuudesta ja siitä mihin kiinnittää huomiota.

Mille asialle haluan antaa huomiota? Mihin asiaan keskittyä? Omasta energiastani ei valitettavasti liikene varoja keskittyä siihen millaisen mielikuvan minusta saa sen perusteella millainen kello minulla on. Se on ihan oma taiteen lajinsa. Suodaan se heille, jotka siihen haluavat keskittyä. Toivottavasti he eivät tee sitä riittämättömyyden kokemuksessaan.

Olipas pitkä teksti vain ilmeentääkseni, kuinka joskus pelkään etten riitä ilman suorituksia. :)

Pelottaako? Yritä silti antaa anteeksi...

Näinä aikoina minua todella ahdistaa tämä pelon ilmapiiri, joka tuntuu leviävän yhteiskunnassa. Pelon synnyttämät ylireagoinnit ruokkivat uusia nokituksia, silmä silmästä periaatteella. Se on muuten maailman kaikkien aikojen huonoin perustelu millekään. Kunpa ihmiset osaisivat antaa anteeksi. Uskon, että se on paikoin kylläkin hirvittävän vaikeaa.

Lätkähurmoksen keskellä minua aina vieraannuttaa se hurja uho, joka Suomen metsistä kantautuu. Kauppatorin juhlien iltana vastaan tuli bussilasteittain sinivalkoiseksi maalattuja ihmisiä, kuskillakin oli leijonapaita päällä. En väitä, etteikö samanlaista hurmoshenkeä ja yhden asian ympärille muodostuvaa fanatismia olisi yhtälailla muualla maailmassa, futisfanit hyvänä esimerkkinä. Jotenkin vain mietin, että mitä ihmeen traumaa siinä työstetään kun kysyin eräältä vieraammalta ihmiseltä, milloin hän kokee onnistumisen kokemuksia, ja hän osasi sanoa vain, että "16 vuoden odottamisen jälkeen tää on ollut aivan mahtavaa." Miten se yhden porukan voitto voidaan kokea niin vahvasti? Tässä kohtaa tarvitsisin psykologin perehdyttämään, miten ihmisen pyhän kokemus muodostuu. Itselleni sellainen hurmoksellisuus esittäytyy alkeellisena ja primitiivisenä ilmireagointina.

Olen miettinyt maailmankuvan merkitystä esimerkiksi sille kokeeko ihminen tarvetta turvata omaa positiotaan suhteessa muihin. On olemassa ihmisiä, jotka ovat kasvaneet teroittaen kyynärpäänsä ja saaden vaikutteet, että maailma on vaarallinen ja paha paikka, jossa ainoa tapa selviytyä on epäillä jokaista ja turvata oma elonsa.

Kun lehdet kirjoittavat pyydystävistä laskelmoivista raiskauksista, joukkopahoinpitelyistä joissa ihmista hakataan raskailla aseilla, niin että hänen loppuelämänsä tuhoutuu, alan itsekin tunnistaa selkäpiissä hiipivän epävarmuuden; "pitäisikö täällä puolustautua?" Minä en ole iso mies, ja vaikka provosoituna reagoin jyrkästi ja agressiivisesti, niin sotaisaa minusta on vaikea saada, olen aika leppoisa ja pehmoinen. Noita väkivaltauutisia lukiessa sitä sitten miettii, että miten minä toimin jos minut pyydystetään juna-asemalta ja potkitaan päähän niin että makaan vihanneksena sairaalassa.

Hetken jo harkitsin uudelleen itsepuolustustouhujen aloittamista, mutta sitten tajusin, että se olisi juuri periksi antamista pelolle. Kyse on valinnasta. Tähän asti paras resepti hyvän ja turvallisen elämän muodostumiseen on ollut se, että ei ehdoin tahdoin hankkiudu tilanteisiin, joissa provosoi muita, välttää itselleen vahingolliseksi kokemiensa ihmisten seuraa, mutta viimeisenä ja tärkeimpänä ei antaudu pelolle vaan tietoisesti vahvistaa omaa ennakkoluulottomuuttaan ja uskoaan vilpittömyyteen. Jos minut sitten hakataan rautaputkella vihannekseksi ja perheeni raiskataan, niin en silti suostu uskomaan, että tilannetta helpottaisi se mikäli olisin kokoajan pelännyt sen tilanteen tapahtuvan. Järki päässä, mutta ei pala kurkussa.

Kumpi elää parempaa elämää, hän joka neuroottisesti haalii haulikoita kaappiinsa ja kylvää pelon sekaista epävarmuutta lähipiiriinsä, vai hän joka toteaa, että mahdollisuus sairaiden ihmisten epätoivoisiin ja perustelemattomiin tekoihin on aina olemassa, eikä tilannetta voi siinä mielessä paeta. Ainoa mitä ihminen voi itsensä kannalta tehdä on pyrkiä vahvistamaan positiivista asennetta ympäristössään ja vahvistaa järjestelmää, joka auttaa sairaita ihmisiä pääsemään hoitoon, ettei heidän tarvitsisi raiskata ja hakata ohikulkijoita. Se pelonsekainen turhautuminen ja kanavoituminen vihaksi ei ainakaan auta tilannetta yhtään mihinkään.

Pelon kanssa pitää tulla toimeen. Minua pelottaa, että ihmisten pelko saa vallan ja alkavat toimia vaistojensa varassa unohtaen, että ihmisyyteen kuuluu kyky nähdä pelon läpi. Pelostani huolimatta minun tulee muistaa mikä on olennaista ja mistä en suostu luopumaan.

Jos sitten perheeni on raiskattu ja tapettu ja yritän pelkkää mustaa nähden kontata eteenpäin ilman elämänhalua, niin toivon, että joku on minua auttamassa takaisin valoon. Eläminen ilman anteeksiantamista ei ole elämistä. Se on jotain muuta. Mustaa katkeruutta hamaan loppuun. Se ruokkii väkivallan kierteen Israelin rajoille, se ruokkii samat asiat kaupunkijengien välille. Mikään ei muutu ennen kuin joku sanoo, että haluaa yksinkertaisesti irti sen vihaamisen vallasta. Toivon, että minäkin osaisin antaa anteeksi kauheat teot jotka tapahtuisivat minun läheisilleni; en tiedä osaisinko, apua ainakin tarvitsisin.

The Big Brother in my head

Ostin Martikaisen uuden levyn Usko ja sen sulattelussa menikin sitten koko pääsiäinen. Kaverin sävelet, mutta erityisesti sanoitukset ovat sen verran tiivistä tavaraa, että sitä haukkoo henkeään.

Levyllä paistaa kyllä korostuneesti sellainen maailmankuva tai enemmänkin kuva yhteiskunnasta, joka on itselleni ollut jo pidempään hieman vieras. Sellaiset sanat kuin pakkovalta, vapaudenriisto, anarkia ja vapaa-ajattelu yhdistyvät mielikuvaani Martikaisen ajattelusta.

Hän ei näe perusteita sille miksi ihminen saisi rajoittaa toistaan. Tai ainakin levyltä viestittyy sellainen viesti. Sain synttärilahjaksi yhdeltä kaverilta Orwellin kirjan 1984, mikä oli osuva lahja, koska en ole Orwelliani vielä lukenut. Ehkä sen jälkeen taas tajuan paremmin mitä vapauden korostajat vouhottavat.

Martikaista kuunnellessa itse vain muistan kuinka opiskelua aloittaessani minulla oli selkeästi päässäni ajatus, että tämä vallitseva yhteiskunnallinen järjestys ja tapa hahmottaa todellisuutta on vain yksi monista tavoista järjestää asiat, sattumanvarainen asiantila, jolle ei ole esittää mitään riippumatonta perustelua vaan loppujen lopuksi se on kyseenalaistettavissa ja myös korvattavissa monella muulla hyvinkin erilaisella mallilla.

Maailmassa on erilaisia malleja yhteisöistä, enkä usko, että mikään niistä olisi millään tavalla "oikea." Silti en myöskään usko, että nykyinen asiantila olisi sattunut sattumalta. Minun on hyvin vaikea uskoa, että esimerkiksi maailmanhistoria olisi voinut mennä vallitsevilta piirteiltään olennaisesti eri tavalla, vaan monien hirvittävienkin asioiden on pitänyt tapahtua ja ne ovat muokanneet nykyisestä tilanteesta tämän laisen. Se ei ole miltään kantilta virheetön asiantila, mutta minun omaa sopeutumistani auttaa se, etten joudu kokoajan kantamaan tyytymättömyyttä siitä, että on "valittu" tämä systeemi kaikista niistä lukemattomista mahdollisuuksista.

Opiskeluja aloittaessani koin, että ihmiskunnalla ei ole mitään oikeutta kasvattaa jälkikasvuaan uskomaan samoihin oletuksiin, kuin mille meidän kuvamme todellisuudesta rakentuu. Minun mielestäni se oli rikos ihmisyyttä vastaan, manipuloinnin ja aivopesun selkein ilmentymä. Silloin ajattelin, että jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus valita oma itsensä sekä tapansa hahmottaa todellisuutta.

Tämä ei olisi kuitenkaan ainoastaan mahdotonta vaan myös väärin. Se perintö, joka meille on annettu kaiken kulttuurihistorian ja tietopääoman muodossa, on ihmisyyden ja ihmisen käsityskyvyn juhla. Kukaan ihminen ei yhden elämän aikana pystyisi mitenkään hahmottamaan sellaisia asiakokonaisuuksia kuin ihmiskunnan historia on tuottanut. Siitä näkökulmasta kyse ei ole niinkään yksilöstä kuin ihmisyydestä kokonaisuutena, kaikki inhimillisyyden variaatiot ovat olleet mukana muokkaamassa nykyistä maailmankuvaamme tämän kaltaiseksi.

Perinnöstä on mahdotonta ja myös tarkoituksenvastaista vapautua. Sitä voi tarkastella, ja pyrkiä tarkentamaan, mutta korvaaminen ei ole tarpeen.

Martikainen ei varmasti olekaan vapaa-ajattelussaan halunnut hylätä mitään osaa täysin vaan pelkästään kritisoida yksilön oikeuksiin ja omanarvontuntoon suuntautuvia uhkia ja loukkauksia. Sehän on sitä syvää humanismia. Ihmisarvoisen elämän oikeus. Se ajatus ei hyväksy minkäänlaisia hyvän elämän piirteiden määrittelyitä ulkopuolelta.

Minä taas olen hyvinkin taipuvainen määrittelemään tiettyjä reunaehtoja sille mitä tarkoittaa hyvä elämä. Välillä mietin onko minulla siihen oikeus. Kysymys on sinänsä ontto, koska jokainen ihminen toimiessaan oman kokemuksensa mukaisesti, tulee toteuttaneeksi jotain ihmisyyden variaatiota. Minä tuon oman lisäni kirjavaan kakkuun ja parempi avata suunsa kuin pysyä korrektisti hiljaa.

Liberalismi, relativismi, konservatismi vai realismi?

Otsikon perusteella voisi ajatella, että rakastan ismejä.

Sain mennäviikolla kuulla kritiikkiä näkemyksistäni liberalismin vahingollisuudesta ja siitä, että oma näkemykseni asiasta ei ole johdonmukainen. Tein tässä sitten kotiläksyjä ja yritän nyt pukea sanoiksi sen mitä tarkoitan kun kuvaan itseäni libertarismin, arvorelativismin ja talousliberalismin vastustajaksi. Täälläkin sitä joskus avasin ja sain silloin rakentavaa kritiikkiä, että käsitteiden sisällöt eivät olleet tekstissäni johdonmukaisia.

Olen virheellisesti kuvannut itseäni uuskonservatiiviksi; virheellisesti sikäli, että en tosiaan usko, että mitään saavutettaisiin taantumuksellisella vanhaan pitäytymisellä tai ahtaiden perinteiden nostamisella sosiaalisiksi reunaehdoiksi. Olen kyllä traditionalisti, koska näen, että mikään ihmisyhteisö ei voisi pysyä koossa ilman jonkinlaisia traditioita.

Ihmistä ei ole luotu absoluuttiseen vapauteen. Absoluuttinen vapaus voisi toimia ainoastaan jos kaikki ihmiset olisivat omaksuneet pyyteettömyyden hallitsevaksi elämänasenteekseen. Tämä ei ole kuitenkaan mahdollista eikä edes tavoitteellista, joten sääntelyä tarvitaan. Ihmistä tulee rajoittaa ja ohjata. Eri intressiryhmien luoma konsensus rakentaa tasapainon, jossa vapauden ja yhteistoiminnan periaatteet vahvistetaan ja niitä voidaan siirtää sosiaalistamisen kautta muille yhteisön jäsenille.

Kun sanon, että ihmisen ei ole mahdollista saavuttaa pyyteettömyyttä, en silti tarkoita, että sosiaaliset rakenteet perustuisivat mihinkään tuulesta temmattuun yhteiskuntasopimukseen, vaan ihmisyyden luontaisen huomaavaisuuden vahvistamiseen sosiaalisten rakenteiden kautta. Kyse ei siis ole niinkään ihmisten rajoittamisesta kuin valistamisesta, silmien aukaisemisesta näkemään ihmisyyden positiiviset mahdollisuudet. Olen arvorealisti, en arvokonservatiivi. Ihmistä on mahdollista auttaa löytämään rakentava tapa elää.

Liberalismi kääntyy suvaitsevaisuudessaan liian nopeasti relativismiksi, jolloin kaikki vaihtoehdot hyväksytään yhtä hyvinä. Relativismi on tapa pestä kädet ja kieltäytyä vastuusta. Vastuusta itseään, yhteisöään ja omia pyhinä kokemiaan asioita kohtaan. Ei ole olemassa ihmistä, jolle jokin asia ei olisi pyhä. Kaiken tulkinnan pohjalla vaikuttaa jokin tulkinta pyhästä. Ääriliberalismi perustuu vapausperversioon, jossa vapaus on kaikkein korkein ja kyseenalaistamattomin itseisarvo. Ajatus ihmisen absoluuttisesta vapaudesta ruokkii relativismia.

Talousliberalismia on helppoa ja yksinkertaista vastustaa, koska siinä palvotaan yksinkertaista numeroiden lainalaisuutta ja rahan lakia. Se hävittää ihmisyyden rippeet alta aikayksikön.

Olen kuitenkin ehdoton yksilönvapauden, sananvapauden, kokoontumisvapauden, mielipiteenvapauden ja yksilön koskemattomuuden ja suvereniteetin kannattaja.
Olen ehkä arkikielisesti "liberaali" tavassani korostaa vähemmistöjen oikeuksia ja peräänkuuluttaa avointa keskustelua ja avoimuutta erilaisuudelle, mutta vierastan liberalismin taipumusta kääntyä relativismiin. Haluan korostaa oikeutta kommentoida toisen ihmisen mielipiteitä, rakentaa keskustelua ja vasta kriittisen tarkastelun jälkeen sanoa mitä ajatuksia toisen mielipide minussa herättää. Asioita on mahdollista arvioida ja asettaa järjestykseen niiden hyödyllisyyden, rakentavuuden ja ihmisyyden kunnioittamisen kannalta.

Oliko Jeesus persu vai vassari?

Hyvää kristillisen kirkon pääjuhlaa. Ylösnousemusta odotellessa...

Hesarissa oli eilen kirjoitus historiallisesta Jeesuksesta, historiallisesta henkilöstä nimeltä Jeesus. Todisteita tuon henkilön olemassa olosta on roppakaupalla, joten hän on varmasti ollut olemassa. Jeesuksen opetukset on tallennettu monelta kantilta ja osa niistä on päätynyt pyhiksi kirjoituksiksi. Muut ihmiset ovat valinneet mitä Jeesuksen viisauksista halutaan jakaa kaikille.

Lehdessä kirjoitettiin myös historiallisena tietolähteenä Tuomaan evankeliumista, joka ei koskaan päätynyt raamattuun, vaikka kuvaakin yksityiskohtaisesti Jeesuksen opetuksia:

”Rakasta ystäviäsi kuin omaa sieluasi, suojele heitä kuin silmääsi.”

”Sinä näet tikun ystäväsi silmässä, mutta et näe puuta omassa silmässäsi. Kun otat puun silmästäsi, näet tarpeeksi, että voit poistaa tikun ystäväsi silmästä.”

Suurimmaksi osaksi Tuomaan evankeliumi on kuitenkin täynnä kryptisiä porraspäätelmiä ja näennäisen epäloogisia paradokseja. Joku suuri filosofi saattaisi tietysti sanoa, että viisaudet ovat aina tulkinnallisia. Ja toisaalta kaikista noista kirjoituksista kajastaa se paimentolaisuuden kieroitunut hedelmällisyyden palvonta. Vuosituhansien aikainen taistelu kitsaassa autiomaassa, jossa ainoa ilo ja velvollisuus on elämän ikiaikainen jatkuvuus. Siinä alkaa jo yks sun toinenkin luennoida paratiisista.

Näinä aikoina kun paljon puhutaan kirkon kahtia jakautumisesta liberaalien ja konservatiivisten ainesten kesken, minä ehkä lukeutuisin liberaaliksi kristityksi ja tulkinnallisuuden puolesta puhujaksi. Silti painottaisin enemmän itsetutkiskelun merkitystä harmonisen elämän löytämisessä. Jeesuksen opetuksissa oli siemen ja alkuajatus siitä mitä ihmisen on mahdollista oppia välittämisestä ja lähimmäisyydestä.

Olen pitänyt uuden arkkipiispan kiteytyksistä uskonnon merkityksestä nykyisessä pluraalissa yhteiskunnassa. Ihmisten katsomuksellisuus on välttämätön osa inhimillisyyttä ja pidin siitä, että myös eduskuntavaaleissa välillä yritettiin (vaikka epätoivoisesti) kuuluttaa katsomuksellisten kysymysten käsittelyä. Se taso, jolla keskustelu liikkuu, on köyhää asioiden ilmiperustelua,kun olisi tärkeää päästä käsiksi mielipiteiden taustalla vaikuttaviin ennakko-oletuksiin. Niin kiire ei voi Portugalin pelastusrahastolla olla ettei ehdittäisi käydä yhtä julkista yhteiskunnallista keskustelua ihmisyyden perimmäisestä olemuksesta. Siinä tulisi Hallahoiden harhautunut ja pelonsekainen propaganda perustelemattomana tiensä päähän.

Toisaalta olen samaa mieltä, että on esimerkillistä kuinka täällä hieman edistyksellisemmässä demokratiassa luottamus systeemiin on edelleenkin sen verran luja, että kun ihminen on tyytymätön, hän rustaa sen äänestyskuponkiin, luottaen saavansa muutosta aikaan, eikä sen sijaan lähde kaduille polttamaan autoja.

Näissä vaaleissa kantoi hedelmää porvarihallituksen kylvämä alempien kerrostumien polkeminen. Kun tyytymättömyys tarpeeksi kasvaa, niin meille syntyy myös puoluekenttä, joka kuvastaa kansan vastakkainasettelua. Hallitukseen pyrkivät ylintä kerrostumaa kuvastavat riistokapitalistit, keskiluokkaa nuoleskeleva ja keinotekoista yhteisöllisyyttä kuvastava solidaarisuuspuolue sekä viimeisenä turhautuneiden änkyräjunttien ryhmä. On kiinnostavaa seurata kuinka riistokapitalistien talousliberaalit ja änkyräjunttien yksinkertaistettu ymmärtämättömyys pienen ihmisen sivuuttamiselle kohtaavat.

Jeesus saattaisi seurata tilannetta sivusta hieroen käsiään ja myhäillen kuinka mehevä ja hedelmällinen soppa tästä syntyikään. Tulonjakopopulismin taustalla vaikuttaa kuitenkin aito kummeksunta ja ällistyneisyys mille laeille yhteiskunnan nykymeno oikein perustuu, kun se ei ainakaan ole yksittäisen heikon ihmisen tukeminen. Oliko Jeesus itsekin sittenkin yksinkertaistava ja krumeluurit riisuva persu? Oliko Jeesuksen opetus populismia?

Onko populismia vetäistä matto pois taloustieteilijän alta sanomalla, että vaurastuminen on täysin toisarvoista sen rinnalla miten onnistut ilmaisemaan välittämistä avuntarpeessa olevaa kohtaan. Miten vastaa riistokapitalisti, jos keskiluokkainen sanoo mielellänsä köyhtyvänsä kunhan kaikille saadaan ruokaa ja lämmin paikka nukkua? Niin Jeesus on meitä kuitenkin opettanut.

Luuk.6:38 Jeesus sanoi “Antakaa, niin teille annetaan."
Mark 10:21 Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa.

Tuo on melko selkeää ja helposti tulkittavaa tekstiä. Onnellisemmaksi rikkaat tulisivat kun luopuisivat sen loputtoman haalimisen sijasta.

Ehkä Jeesus silti oli vassari, koska kaikkein pyhintä hänelle ei ollut oman position turvaaminen vaan yhteisen hyvän jakaminen vaikka se tarkoittaisi asettumista alttiiksi sille, että joutuu itsekin luopumaan jostain. Pannanpohjimmainen kysymys ei siis ollut Mitä tämä on minulta pois? vaan Keneltä vielä puuttuu?

Toisen ihmisen totuus

Luen kiinnostavaa kirjaa ADHD-asiakkaiden voimaannuttavasta ohjauksesta. Kirja rakentuu ratkaisukeskeisen ohjauksen periaatteille ja siinä kuvataan pintapuolisesti myös ratkaisukeskeisyyden taustalla vaikuttavia taustaoletuksia ja teorioita.

Kirja yhdistyy mukavasti viimeaikoina pyörittelemääni ajatukseen oletuksettomuuden ihanteesta. Minä ihaillen katson ihmisiä, jotka kaikessa sosiaalisessa toiminnassa tuntuvat lähtevän liikkeelle ilman taustaoletuksia ja ilman tulkinnan tarvetta. Tilanne kertoo miten sen kanssa edetään ja kaikki tapahtuu joka tapauksessa näennäisen tavoitteettomasti edeten askel kerrallaan.

Voimaannuttavan ohjauksen käsikirjassa kuvataan ratkaisukeskeisen ohjauksen ihannetta "avoimen tilan" positiosta, jolloin lähdetään liikkeelle näkökulmasta, että ohjattava itse pitää sisällään vastaukset kysymyksiin omasta elämästään. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta jos avoimen tilan positiota voisi levittää yleiseksi tavaksi suuntautua elämään ja vastaantuleviin asioihin. Tavoitetila tai paremminkin ideaalitila olisi tällöin avoimuuden ja tulkitsemattomuuden tuleminen jatkuvaksi tilaksi.

Sellaiset ihmiset ovat tietysti aivan älyttömän rasittavia, koska he ovat kuin kameleontteja ja vaihtavat mielipidettään ympäristöstä tulevien ärsykkeiden perusteella. Silti tuo tulkitsemattomuuden asenne on hyvin lähellä viisautta ihmisestä, joka ei tiedä mitään. Jatkuvan avoimuuden kautta myönnetään omien keinojen puutteellisuus vangita jokin asian tila. Minulla ei yksinkertaisesti ole keinoja saada tyhjentävästi määriteltyä jotakin ilmiötä tai asiaa.

Avoimen tilan positio lähestyy Martin Buberin "Minä Sinä" -filosofiaa, jota joskus täälläkin innoissani avasin. Siinä hän näkee, että toisen ihmisen kohtaaminen ja oman kokemuksen sanoittaminen vuorovaikutuksessa vasta todellistaa ihmisen kokemuksen ja tuo sen osaksi todellisuutta. Tämä siis tarkoittaa, että kuunnellessaan toisen ihmisen kokemusta ihminen voi myös samalla tulla lähemmäksi todellisuutta, nähdä häivähdyksen totuutta. Tyhjentävästi sitä ei meille koskaan näytetä, mutta jokaisen ihmisen velvollisuus on pyrkiä ymmärtämään tätä maailmaa mahdollisimman hyvin ja tarkasti. Surullinen hän, joka haluaa elää tiukkojen määrittelyiden turvaamaa elämää.

Avoimuus on mahdollisuus, joka annetaan ihmiselle. Avoimuus ei kuitenkaan tarkoita relativismia, jossa hyväksyttäisiin kaikki esille tuodut kokemukset varauksetta ja ainoastaan todettaisiin, että "No sinä näet sen noin." Avoimuus tarkoittaa pyrkimystä kuulla toisen ihmisen kokemuksessa hänen palansa totuudesta. Jokaisen ihmisen kokemus on tulkinta todellisuudesta ja siksi se myös tavoittaa jotakin siitä. Toista ihmistä kuunnellessa voi parhaimmillaan saada ahaa-elämyksen uudesta näkökulmasta lähestyä tuttua asiaa. Kuten Maija-Riitta Ollila sanoi, todellisuus on pallo, jota on mahdollista pumpata mistä näkökulmasta tahansa.

Ratkaisukeskeisyys ohjauksen teoriana on kuitenkin itsensä vanki. Voimaannuttavan ohjauksen käsikirjassa käsitellyt taustaperiaatteet systeemiteoria, kybernetiikka ja sosiaalinen konstruktionismi ovat hienoja lähtökohtia, mutta ilman tärkeintä tavoitetta hahmottaa todellisuus, ne jäävät pinnallisiksi muotisanoiksi vailla käytännön johdannaisia.

Systeemiteoria perustuu ajatukselle, että jonkin toiminnan osatekijän auttaminen voi saada aikaan suurtavaikutusta kokonaisuuden kannalta. Asioilla on merkittäviä kerrannaisvaikutuksia, ja tähän esimerkiksi perustuu se, että ohjausken vaikuttavuutta ja suoria merkityksiä on suhteellisen mahdotonta todentaa. Ohjauksen vaikutus tulee esiin lähinnä silloin kun ihminen 40-vuoden päästä soittaa ja kertoo eläneensä tasapainoisen elämän.

Kybernetiikka taasen luottaa enemmän havaintoon kuin tulkintaan. Ohjattavasta tehdään mahdollisimman paljon havaintoja, minkä tarkoituksena on tukea hänen itseohjautuvuuttaan, eli toimia peilinä; sanoitetaan ulkopuolisen ihmisen näkökulma, niin samalla ihminen oppii näkemään itsensä realistisesti. Eli ohjauksessa on tärkeää puhua havaintojen tuomista kokemuksista eliantaa palautetta. "Nyt musta näyttää siltä..." Tai niin kuin Pasilassa Pöystin mennessä terapiaan, terapeutti toteaa lakonisesti; "Sä imet tuttia, mä huomaan..."

Ratkaisukeskeisyys kuitenkin kaatuu sosiaalisen konstruktionismin mukana, joka lähtee liikkeelle ajatuksesta, ettei ole olemassa riippumatonta todellisuutta, ainoastaan tarinoita, sosiaalisia konstruktioita ja tulkintoja, joita on äärettömästi erilaisia.

Mikäli avoimuuteen ja avoimen tilan positioon yhdistetään ontologinen teoria riippumattomasta todellisuudesta, niin kriittinen avoimuus on paras ja periaatteessa ainoa mahdollisuus tarkentaa omia tulkintojaan tuosta riippumattomasta todellisuudesta. Tällöin esimerkiksi jokainen keskustelu toisen ihmisen kanssa on kuin mahdollisuus avata ikkuna totuuteen. Meillä on mahtava ja ainutkertainen mahdollisuus saada tietoa siitä miten asiat ovat, jos vain osaamme pysähtyä kuulemaan ilman ennakko-oletuksia siitä mitä toinen yrittää meille kertoa. Tällöin osaksemme tulee häivähdys totuutta, joka päivä.

Ultimate-avoimuus

Avoimuuden asteet vaihtelevat. On ollut ihmisiä, jotka eivät allekirjoita totaalisen avoimuuden nimeen ainakaan parisuhteessa. Itse olen aikamoinen avoimuus-hypettäjä. Avoimuus uudelle ja vieraalle erilaiselle, ennakkoluulottomuus ja siitä seuraava yhdenvertaisuus. Ne kiteyttävät jotain siitä miten ympäristöön ja sen muutoksiin on omasta mielestäni rakentavaa suhtautua. Kaikenlaiset tabut tuntuvat kovin rajoittavilta ja vieraannuttavilta. En koe olevani mitenkään perusutelias mutta kääntämättömät kivet tai vielä enemmän haudatut vaietut asiat odottavat käsittelyä.

Joku sanoo varmaan, että joidenkin asioiden kuuluu antaa olla rauhassa.
Joku ihminen on näennäisen avoin ja valmis laittamaan itsensä likoon, näyttämään itsensä, mutta silti tietyt kipupisteet pidetään ikuisesti vakan alla piilossa. Badding lauloi: "Anna arpisten haavojen olla." On toki paljon asioita, joita ei ole tarkoituksemukaista retostella ja tehdä niistä mitään sosiaalipornoa. Silti avoimuudessa on olemassa se positiivinen ideaaliaste, mikä ei tosiaan tarkoita retostelua tai kipeillä asioilla mässäilyä. Avoimuus asenteena tarkoittaa kai lähinnä sitä, että ennakkoasenne asiaa kuin asiaa kohtaan on lähtökohtainen vastaanottavuus ja halu ottaa asia harkintaan, käsittelyyn. Miksi niiden sähisevien kissojen pitäisi antaa sähistä pimeissä nurkissa, kun ne voi nostaa pöydälle päivänvaloon?

Yksi kotoa saatu perintö on ollut taipumus puhua, jutella ja analysoida myös niitä asioita, jotka voivat tuntua vähän vaikeilta ja kinkkisiltä. Minä tartun haasteisiin kun on kyse verbaalisoturin taistoista. Yksi kaverini on perussuomalaisten vannoutunut kannattaja ja vaikka itse edustan täysin päinvastaista kantaa monessa asiassa, pystymme todella rakentavaan keskusteluun ja pohtimaan molempien kantojen taustalla vaikuttavia oletuksia, pääsemään siis asian ytimeen. Tämä on mielestäni aivan mahtavaa. Siinä kiteytyy vuorovaikutuksen tervehdyttävä funktio. Älykäs keskustelu ei suostu jäämään junnaamaan eipäs-juupas vastakohtiin vaan pyrkii kiteyttämään näkökulmien lähtökohtien eroja. Miten minun ihmiskuvani ja käsitykseni maailmasta rakentuu eri tavalla kuin sinulla?

Vierastan tilanteita, jossa väistellään keskustelun aiheita kun ei tiedetä onko jostain "sopivaa" puhua. Jätetään kaikkein mehukkaimmat ja antoisimmat haastavat aiheet käymättä, koska pelottaa. Mikä pelottaa? Mitä voi pahimmillaan sattua? Ei pystytä hallitsemaan tilannetta, kun itsestä paljastuukin jotain yllättävää, joka näyttää omat mielipiteet ja asenteet erilaisessa valossa?

Poisoppiminen on vaikeinta oppimista ja monesti ihmiset ripustautuvat omaan rajoittavaan asenteeseensa kuin hukkuva oljenkorteen. Se on kovin inhimillistä, mutta samalla surullista. Miten erilaisuuden rohkeutta ja vastaanottavuutta voisi tukea? Kuinka aikuiselle ihmiselle saadaan luotua puitteet, joissa hän tuntee omien kapeiden käsitystensä ylittämisen turvalliseksi? Sellainen pieni, omaa turvallisuuttaan vartioiva mieli levittää samaa asennetta myös ympärilleen, mikä pahimmillaan johtaa kieroutuneiden säilyttävien instituutioiden muodostumiseen totunnaistumisen kautta. Kun tarpeeksi kauan eletään pelossa, että vieraat asiat ja muutos tulevat kyseenalaistamaan olemassa olevat omat rakenteet, niin loppujen lopuksi se rakentaa ympärilleen myös rakenteet, jotka alkavat toimia säilyttävästi ja sulkeutuvasti.

Älykäs keskustelu tyssää monesti siihen, kun toinen ihminen ei uskalla avata jotain tiettyä ovea. Sen takaa löytyvät ne ennakko-oletukset ja lähtökohdat, joiden päälle käsitykset muodostuvat. Juuri ne vaikeiden miksi kysymysten tiedostamattomat mallivastaukset, jotka ihminen on automaattisesti muodostanut tehdessään tulkintoja maailmasta.

Millaisena näen ihmisen?
Millaisena näen todellisuuden?
Mitä on hyvä elämä?
Mistä minulle tulee todellisuudessa hyvä olla?

Mallivastauksia voi hieman repiä auki ja miettiä miten minä perustelen sen, että ihminen on perimmältään juuri tällainen. Siinä voi parhaimmillaan oppia jotain uutta.

Uusi löytöretkeilijä on saapunut

Serkkutytölle syntyi potra poika. 3,7 kg, 51 cm. Kaveri tuli vähän ajoissa, mutta terveenä ja elinvoimaisena. Vuosi sitten tähän aikaan häntä ei ollut vielä olemassa edes ajatuksen tasolla, nyt maailmassa on ihka UUSI ihminen. Käyttämätön, pakasta vedetty. Kumma kemiallinen reaktio, kun kaveri ilmestyy maailmaan. "Terve maailma, miten olet ilman minua pärjännyt?"

Huhtikuu on hyvä vuodenaika syntyä. Olen itsekin oinas, itsepäinen ja valovoimainen, kevään valon lapsi. Synttäreillä saa monesti mämmiä, kun pääsiäinen on milloin mitenkin samoihin aikoihin ja narsissit ovat mukavan pirteitä synttärikukkia. Muistan erään kiirastorstain, kun oli synttärit ja olin ollut vähän kipeänä siinä pääsiäisviikolla. Sitten kaikki tulivat kotiin ja äiti kantoi sisään ison legolaivan, jota olin niin kauheasti toivonut. :) Legolaivan saamista edelsi kuitenkin pitkä ja kärsivällisyyttä kasvattava kompromissikeskustelu, kun piti päättää minkä kaikista hienoista legokokonaisuuksista erityisesti halusin, kun kaikkea ei voi saada. Oli sitä kyllä mukava rakennella, puhdasta Flow-meininkiä, enkä tarkoita sitä festaria.

Lapsen maailma on aivan mahtava. Se on seikkailua alusta loppuun, kartoittamaton haasteiden ja uusien kokemusten kenttä. Onhan sitä aikuisenakin mahdollista löytää loputtomasti uutta, mutta yksinkertaisiin pieniin asioihin uppoutuminen ei ole yhtä yksinkertaista kuin ennen. Muistan sen tunteen, kun rakensin legoja koko päivän. Projekti toisensa jälkeen tuli valmiiksi. Sitten kehitettiin uusia mekanismeja, uusia kokonaisuuksia. Ja kun laittoi kasvonsa lattiaan kiinni ja tirkisti legolinnan portista sisään pystyi näkemään koko hovin tallustelemassa pitkin linnan pihaa.

Uuden pienen ihmisen matka alkaa. Hän alkaa hahmottaa tätä todellisuutta saman tien. Tekee kategorisointeja ja tulkintoja, oppii miten kädet toimivat, miten jalat toimivat ja mitä kaikkea niillä voi tehdä. Sitten kun oma kroppa alkaa olla tuttu eikä kaikkea tarvitse enää maistaa, on legojen vuoro. Ehkä matkan varrelle mahtuu myös muuta.

Jossain vaiheessa viedään nuori herra purjehtimaan. Opetetaan mitä on elää meren äärellä. Miten merta tulee kunnioittaa ja toisaalta kuinka se antaa jokaiselle ihmiselle paikkansa. Meidän suvussa ollaan enemmän tai vähemmän meren lapsia. Niin tulee aivan varmasti myös tästä kaverista.

On myös mukava tietää, että poika on todella toivottu, odotettu ja rakastettu heti ensimmäisestä hengenvedosta lähtien. Peruskallio on luotu jo kauan ennen kuin hänestä oli tietoakaan. Sen päälle kun rakentaa niin kovin pahasti ei voi mennä pieleen. Polvet on ruvella joka tapauksessa, mutta oikeilla edellytyksillä se pystyyn nouseminen on niin paljon helpompaa. Turvaverkkoja on monenlaisia ja tässä tapauksessa niitä taitaa riittää yllinkyllin.

Sagrada Familia

Käsittelimme tänään maahanmuuttajaryhmän kanssa mitä tarkoittaa perheen käsite Suomessa. Laitoin jokaisen piirtämään kuvan omasta perheestään. Lähi-idän miehellä oli hymy herkässä kun hän piirsi aikuiset lapsensa, siinä meni itse hartaaksi kun näin kuinka iloinen ja ylpeä hän oli laajasta perheestään. Kaikki ovat jo aikaihmisiä, joilla on omia lapsia, minä yksin lapseton. Käytiin läpi mikä on suomalaisen ensisynnyttäjän keski-ikä ja kuinka minulla alkaa kohta olla kiire, vaikken nyt varsinaisesti synnytäkään. :)

Suuri osa kertoi myös kotimaahan taakse jääneistä lapsistaan, jotka ovat vain skypen kautta saatavilla. Samalla keskustelimme siitä miten heidän kulttuureissaan isovanhemmat ovat tiiviisti osa perheyhteisöä ja eräs ryhmäläisistä kertoi järkyttyneenä kuinka hän oli löytänyt vanhuksen naapurinsa kahden kuukauden jälkeen kuolleena kotoaan. Ketään ei ollut kiinnostanut. Tämä ei tiiviimmän yhteisön maissa niin herkästi tapahdu.

Perheyttä alkaa ymmärtää, kun ikää vähän kertyy. Ja ehkä jollain tavalla alkaa ymmärtää niitä syitä miksi jotkut haluavat perheen perustaa. Tai mitä sillä halutaan luoda. Ehkä on itsekästä ajatella, että haluaa perustaa jotain mikä on omaa ja minkä kautta saa ympärilleen roppakaupalla jatkuvuuden ja merkityksellisyyden kokemusta. Mutta sen kautta oma elämä luiskahtaakin yhtäkkiä sellaiseen tarkoituksenmukaiseen jatkumoon, jossa sukupolvi toisensa jälkeen on halunnut perustaa jotain pysyvää. Perhe rakennetaan pysyväksi. Ideaalitilanteessa sen ihmisen kanssa, jota kunnioittaa ja jonka vierellä haluaa jatkaa.

Pyhän perheestä tekee välittäminen, sitoudutaan muihin perheen jäseniin ja erimielisyyksistä huolimatta kunnioitetaan heimon muita jäseniä, koska heillä on yhteisössä itsestään selvä tärkeä asema. Perhe on kunnioituksen tyyssija, siellä kunnioitus opitaan ja jaetaan.

”Meidän perhe” ”Kaksi on perhe.” ”Nuori perhe.” Kaikki fraasit ovat olleet sellaista keskiluokkaista sanahelinää, kun ei ole oikein ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, kun syntyy perhe. Uusi perhe, joka liittyy muihin perheisiin ja muodostaa suvun.

Perheen käsitettä jossain karsastetaan, koska sen määritelmä on instituution muodostumisen seurauksena korostanut vain ydinperhemallin ylivaltaa. Jos minulla ei ole ympärilläni ydinperheen vanhempia, niin olenko mitään? Jos lasteni vanhempia ovatkin kahden sijasta kolme, niin olenko jotakin vähemmän? Ei kai perheen kohdalla ole juuri väliä minkä muotoinen se on, kunhan kyseessä on yhteisö. Sosiaalinen vanhemmuus on aina tärkeämpää kuin biologinen, olennaista on tiivis kanssakäyminen ja välittäminen, sitoutuminen jakamaan asioita ja olemaan läsnä. Lapsena ollessa ne asiat vaikuttivat velvollisuuksilta, vasta aikuisena saman asian saa valita omasta tahdostaan: koska haluaa.

Ja hyvin perustettu, rakkauteen perustuva perhe kestää sellaisiakin kolhuja, joita kukaan ei ole osannut ennakoida. Minä joskus täällä juttelin, kuinka välillä pelottaa, että tämä suurten vastoinkäymisten poissaolo jossain vaiheessa murtuu ja saan osani elämänkoulusta. Kunpa silloin jaksaisin uskoa näihin toivon sanoihin, että perhe voi minut auttaa niiden koettelemusten yli.

Rikos ja rangaistus

Näin viime yönä unta, jossa minut oli tuomittu tapon avustamisesta. Keittiöpsykologiallani uskon tämän juontavan juurensa siihen, kun eilen tuli päätökset Tampereen pizzeriapalon tuomioista ja toisaalta luen tässä iltaisin Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta, joka saa sekä omantunnon, että lain rikkomisen tuntumaan haurailta.

Unen kantava ajatus on sama kuin Raskolnikovin itseään rääkkäävä tunnetila, "tehtyä ei tekemättömäksi saa." Se on syyllisyyden perimmäinen ydin. Unessani itkin rikostovereilleni, kuinka olemme iäksi myrkyttäneet mahdollisuutemme olla puhtaita ja saada rauha viattoman kärsimykseltä. Tämän tietoisuuden kanssa joudun elämään lopun ikääni. Katumus leimaa ihmisen ja estää häntä enää koskaan näyttämästä ulospäin sitä vilpitöntä, varauksetonta, kevyttä vaikutelmaa vaan hänen hartioillaan on aina tietoisuuden taakka.

Tapasin unessa vanhan opettajani, jonka silmistä kuvastui syvä pettymys ja suru kuinka olin onnistunut tuhlaamaan mahtavat mahdollisuuteni, mutta enemmän siksi, että olen tehnyt rikoksen ihmisyyttä vastaan. Voimattomuus hiipii jäseniin ja toivoisi, että voisi siirtää kelloja.

Yksi ihmisen mahdollisista selviytymismekanismeista rikkeen yhteydessä on kyseenalaistaa normin pyhyys ja todeta, että hänen tekonsa ei ole tuomion arvoinen. Ihminen paatuu ja patoaa syyllisyytensä. Sitten joskus kun hän ryyppää itsensä mukavaksi ulos tuleekin kaikki se särjetyn sydämen tuska omasta puutteellisuudesta ja rikotun ihanteen tuskasta. Kuitenkin: "Niin kauan kuin omatunto puhuu, hyvä tahto on voitolla."

Minä kysynkin, että mitä on sovitus? En ole vielä lukenut Rikosta ja rangaistusta loppuun, joten en tiedä kuinka Raskolnikov tekonsa sovittaa. Saa nähdä. Toisen ihmisen ehdottoman koskemattomuuden ja ihmisarvon rikkominen on rikoksista raskain, joten en tiedä voiko sen sovittamiselle asettaa uhria. Sodasta palanneet ihmiset näyttävät ainakin siltä, että ne rikokset eivät ole koskaan sovitettavissa. Jenkkien armeija onkin viisaudessaan keksinyt, että nuoret soturit varustetaan filosofisella ja psykologisella valmennuksella, että tappaminen ei aiheuttaisi niin paljon posttraumaattista stressiä. Toisin sanoen; nuoret mielet aivopestään uskomaan, että ihmisarvo olisi jotenkin joustavaa tai että sen pyhyyttä on oikeutta rikkoa. Sellainen banaali myrkyttäminen tärvelee mielen lopullisesti.

Miten näkee elämän ihminen, jonka menneisyys on rikkonut tulevaisuuden? Unessani minua yllättäen suretti myös erityisesti se, etten voisi koskaan tehdä ihmistyötä rikosrekisterin kanssa. Tunsin itseni likaiseksi, etten enää kelpaa olemaan toisten ihmisten kanssa, polttomerkki otsassa. Kuinka elämään suhtautuu ihminen, joka on tehnyt jo sen verran virheitä, ettei hänellä ole mitään menetettävää? Ihminen, joka tietää rikkoneensa lähes kaikkia normeja mitä yhteiskunnasta löytyy, ja joka silti haluaa kohdata tilanteensa, tulee varmasti vastakkain sen tuntemuksen kanssa, että hänellä ei ole enää mitään salattavaa, likainen totuus on ikuisesti julki. Sellainen ihminen tietää mitä on inhimillinen puutteellisuus. Jokaisen taparikollisen soisi jossain vaiheessa saavan uuden mahdollisuuden kasvaa pois syyllisyydestään. Toivottavasti mahdollisimman monella meistä olisi voimaa kohdata puutteellisuutemme.

Keskiluokkainen mallikansalainen elää elämänsä ilman säröjä, koskaan kunnolla edes kyseenalaistamatta mitä tarkoittaa kun tietää tehneensä todella väärin, virheen jota ei tekemättömäksi saa. Pahimmassa tapauksessa hän ajaa passatillaan kadun kulmassa lastenvaunut kumoon ja silloin onkin sitten aikaa miettiä.

Welcome gratitude

Hei taas

Energia virtaa tänään voimakkaampana, pienten onnistumisten pönkittämänä. Vaikka tavoitteet ovat ihmistyössä monesti abstrakteja eikä oman toiminnan välittömiä vaikutuksia voi koskaan nähdä suoraan vaan vasta vuosien päästä ihmisen elettyä hyvän elämän, niin silti jonkun yksittäisen esteen vierähtäminen eteenpäin antaa kummasti voimaa. Onnistumiset eivät ole vallankumouksellisia eivätkä havaittavia vaan näkymättömiä hiiren askelia.


Maija-Riitta Ollilan viikonloppuna kuulemastani puheesta jäi myös käteen hänen kehoituksensa harjoittaa kiitollisuutta joka päivä. Hän itse kertoi aloittavansa päivänsä rahaamalla sohvan eteen saavillisen kahvia, sytyttämällä kynttilän, jota tuijottaa intensiivisesti ja alkaa sen jälkeen listata kaikkia asioita, joista voi olla kiitollinen, jotka ovat reilassa. Tämä listaaminen kuulemma helpottuu päivä päivältä.

Tämä liittyy läheisesti myös usein messuamaani olennaisen kokemukseen, jota Gnothi Seautonkin avasi hiljattain blogissaan. Itse jotenkin ajattelen, että kiitollisuus on olennaisen kokemuksen seuraus, mutta ilmeisesti voi olla myös toisinpäin. Kaiken kiittämisen arvoisen mainitseminen tuo olennaisen paremmin näkyviin. Vihaan sanoja nöyrä/nöyrtyä, mutta pidän sanoista arvostaa/kiittää/kunnioittaa.

Oma olennaisen kokemukseni tuntuu joskus hukkuvan, enkä täysin tiedä mikä tämän tapahtumaketjun laukaisee. Millainen toiminta johtaa keskittymään epäolennaiseen roskaan ja hankkimaan harmaita hiuksia ontosta suorittamisesta tai maallisista murheista? Olennaisen tiedostamisesta on joku käyttänyt sanaa havahtuminen (Anthony de Mello), jolla hän tarkoitti kaikkien keinotekoisten rakenteiden tulemista kyseenalaisiksi. Tällöin ei välttämättä tarvitse muuttaa Thaimaahan myyden koko omaisuutensa vaan voi istua suomalaisella puiston penkillä ja hihittää ohikulkijoille, jotka paahtavat otsa kurtussa orjuuttaen itseään velvoittavilla ajatuksillaan.

Meistä jokainen kuitenkin loppujen lopuksi itse rakentaa ympärilleen sen häkin, joka kahlitsee ajatuksemme ja tuo stressin, suorittamisen pakon ja epäonnistumisen pelon. Siksi ei kukaan muu kuin oma itse voi siitä myöskään vapauttaa. Ja se kaiken naurettavuuden havaitseminen jo vie terän kaikelta kielteiseltä omassa elämässä, on helpompaa perustella niitä asioita, joiden todellisuudessa kokee olevan keskittymisen arvoisia.

Vaikka en pidä sanasta nöyrtyä, niin olen valmis myöntämään, että minulle tekee aina hyvää huomata, miten pienet omat vaikutusmahdollisuuteni omaan elämääni ovat. On aivan turha pullistella egoaan ja pyristellä housut nilkoissa rakentaen jotain statusrakenteita, iäisyyden kannalta mikään muu ei ole pahempaa ajan hukkaa.

Asioita, joista olla kiitollinen:
- täällä sataa vettä eikä happoa
- ympärillä on kauniita sieluja, jotka synnyttävät itsessä uusia ideoita
- minulla on reppu, joka tuntuu todella hyvältä selässä (sen kanssa voisi kävellä vaikka kuinka kauan täydessä lastissa)
- minulla on kaksi toimivaa jalkaa ja kaksi toimivaa kättä,.. ja mahtavat aivot joilla voi tehdä vaikka mitä
- kalliot, aallot, pärskeet, suolan tuoksu, tuuli kasvoilla, lokin huuto, hartioilla lepäävä avomeren taivas
- on olemassa ihmisiä, joiden mielestä minä olen tuntemisen arvoinen
- mikään ei kestä ikuisesti
- osaan löytää kiitollisuuden ja avata silmäni orjuuttavilta ajatuksilta

Kiitos, että sinäkin olet olemassa.

Huomenna lisää.

Miksi solidaarisuutta? Mikä "vahvimman velvollisuus"?

Huomaan viittaavani turhan usein Helsingin Sanomiin, mikä ei anna kovin monipuolista kuvaa tietolähteistä. Täytyy myöntää, että tällä hetkellä elämään mahtuu aika huonosti minkään sortin lukemista.

Niin tai näin luin kuitenkin tämän aamun Hesarista lauseen "Porvari boheemi, jolla on proletunteet ja kapitalistin ajattelu." Tämä herätti kiinnostukseni, koska olen itse miettinyt, että monilta piirteiltäni olen porvariporsas (En finlandssvensk marsipansgris), mutta ajattelun perintönä olen saanut myös velvollisuuden ottaa heikompien selviytyminen huomioon. Se ei ole aina hauskaa tai helppoa, mutta en siitä eroonkaan tunnu pääsevän. Ja vaikkei niillä"proletunteilla" ole kovin paljoa käytännön johdannaisia, niin silti erotun niistä ihmisistä, jotka kokevat huono-osaisuuden olevan geneettisesti periytyvää tai yksilön itsensä ansaitsemaa.

Typerryttävä on itselleni sellainen tilanne, jossa huomaan, että korkeasti koulutettu ihminen on hukannut oikeudenmukaisuuden tajunsa jos sitä koskaan olikaan.
Solidaarisuudella ei olekaan mitään tekemistä koulutuksen kanssa...tietenkään. Kuitenkin itse helposti ajattelisin, että kohoava koulutustaso lisää valistuneisuutta tiedostaa, että yleiseen hyvinvointiin satsaaminen ja toisista huolehtiminen maksavat itsensä takaisin moninkertaisesti.

Mietin vain mikä osa ihmisessä on se puoli, joka saa aikaan solidaarisuuden? Miksi joku ihminen ajattelee lähtökohtaisesti yhteisvastuun ja hyötyjen tasapuolisen jakamisen kautta ja toiset vetävät kotiinpäin? Miksi joidenkin ihmisten kohdalla lisääntyvä tietomäärä ei saa aikaan halua ymmärtää vaikeammassa asemassa olevia ja asettua toisten asemaan?

Minä en aio koskaan pyytää anteeksi omaa hyväosaisuuttani. Ei ole myöskään minun vikani, että osalla ihmisistä menee huonosti. Silti on myös minun vastuullani, että heitä autetaan. Siitä seuraa välillisesti hyvää myös itselleni.

vs.

Miksi minun pitäisi kerta toisensa jälkeen nostaa seisomaan ihminen, jonka jalat eivät yksinkertaisesti kanna? On loogista ja luontevaa, että ihminen, jonka toimintaedellytykset ovat heikot, karsiutuu. Jokainen hoitaa loppujen lopuksi oman tonttinsa ja varsinkaan ihmistä, joka ei itse auta itseään, ei voi auttaa.

Nämä kaksi eetosta ovat kuin eri planeetoilta ja niiden taustalla on tietysti täysin erilainen kuva maailmasta.

Toisen ihannekuva on maailma, jossa kaikki ovat yritteliäitä, kykeneviä ja motivoituneita ja saavat asioita aikaan.Toisen ihannemaailma on taasen paikka, jossa on tilaa myös niille, jotka eivät ole niin yritteliäitä, kykeneviä ja motivoituneita, ja silti yhdessä yrittämällä ja toisia tukemalla saadaan asioita aikaan. Kumpi kuva on houkuttelevampi tai toisaalta realistisempi?

Hyysätä, paapoa, tehdä karhun palvelus ja passivoida ihmisten oma-aloitteisuutta.

VAI

Syrjiä, polkea heikompia, toteuttaa vahvimman lakia.

Lähinnä itseäni kiinnostaa tässä se miten perustellaan tilannetta, jossa eri lähtökohdilla varustetut ihmiset laitetaan samalle viivalle ja sanotaan, että jokaisen pitää selvitä omillaan. Miten perustellaan ajatus, että kaikkien pitää suoriutua tietyistä asioista? Miten niin pitää? Pitää suoriutua tai mitä? Kuolema korjaa?... Miksi pitäisi selvitä omillaan? Mitä pahaa tapahtuu jos tarvitsen apua?

Solidaarisuus tähtää juuri siihen, että eri lähtökohdat tasoitettaisiin jollain tavalla vertailukelpoisiksi. Siksi ihmettelen miksi ne meistä, jotka ovat vahvempia ja joiden toimintaedellytykset ja lähtökohdat ovat todella hyvät, eivät ymmärrä, että on vahvimman velvollisuus huolehtia, että kaikki muutkin pääsevät maaliin.

Miksi osa vahvoista, koulutetuista ja hyvin toimeentulevista ihmisistä ei tunnista (tunnusta) tätä velvollisuutta? Mitä se on vahvimmalta pois? Miten vahva ihminen perustelee selän kääntämistään?

Parempi tulevaisuus

Kerron teille salaisuuden; ihmiset ovat erilaisia. Ja joissain asioissa hämmentävän samanlaisia. Peruskonflikti. Ihmistyössä suurimmat kiksit saa siitä kuinka erilaisia ihmiset tosiaankin ovat. Ihmisten tapa nähdä ja käsitellä elämää poikkeaa hyvin vahvastikin, ja se on jatkuva ihmetyksen aihe. Joidenkin harvempien kanssa jakaa samanlaisen kuvan maailmasta.

Onko maailma:
- mahdollisuuksien maailma
- uhkien maailma
- selviytymisen maailma
- ilon maailma
- jakamisen maailma
- turvautumisen maailma
- toisen ihmisen alistamisen maailma
- vahvimman/heikoimman maailma
- suoriutumisen maailma
- nautinnon/nauttimisen maailma
- kärsimyksen maailma

Erilaisuutta pitää ymmärtää ja antaa toiselle mahdollisuus reagoida omalla tavallaan. Silti minä en halua olla yhtään liian hienotunteinen, koska se on samalla etäännyttävää. Jos ihmiselle antaa loputtomasti tilaa hän jossain vaiheessa alkaa kokea olonsa turvattomaksi, että hänestä ei välitetä. Konfrontointi tuo ainakin kokemuksen, että asiat eivät ole samantekeviä toiselle ihmiselle.

Toisaalta jos toisen tapa reagoida vaikeisiin asioihin on vetäytyä hiljaisuuteen ja käpertyä sikiöasentoon itkemään, niin ei häntä voi siinä hetkessä muuhun pakottaakaan. Asiat tapahtuvat ja kehittyvät AINA omalla painollaan enkä minä tai kukaan muukaan voi ihmistä pakottaa avautumaan tai kohtaamaan mennyttä. Silti, en suostu lakaisemaan asiaa maton alle. Kissa pöydälle, vaikka se kuinka sähisee ja haluaisi takaisin pimeään nurkkaansa tekemään tuhojaan. Vaikka sitten ajan kanssa.

Minä saan ihottumaa uhripuheesta. Uhripuhe on voimaannuttamisen vastakohta, jossa ihmisen tilanne diagnosoidaan voivottelemalla ja lyödään leima hänen kärsimykselleen/puutteellisuudelleen. Toiminnan lähtökohdat ja eväät leimataan samalla vajavaisiksi ja todetaan, että "Eihän tuollaisista lähtökohdista voi koskaan mitään hyvää syntyäkään. Parempi on kun vetäytyy ja tyytyy." Luuserit puhuvat tällä tavalla. Jokainen ihminen on äärettömän potentiaalin ja mahdollisuuksien maailma. Joka ei tätä ihmistyössä ymmärrä, on todellakin väärällä alalla.

Uhripuhe on negatiivista ymmärtämistä siinä mielessä, että ymmärtämisen jälkeen ei synny toimintaa. Tämä kuitenkin monesti leimataan ainoaksi välittämisen tavaksi. On kuitenkin olemassa myös toinen tapa välittää, ymmärtäminen, joka pyrkii kohtaamaan asiat niin kuin ne ovat ja sen jälkeen löytämään tie niiden läpi, ei pelkästään yli eikä ympäri.

Jouluaattona Eero Huovinen sanoi haastattelussaan, että ihmisen kärsimystä kuuluu kunnioittaa ja tietyssä tilanteessa pitää osata olla hiljaa. Olen samaa mieltä ja hän sanoi asian todella hyvin; on tilanteita, joissa kärsimys on niin suuri ja vahvasti läsnä, että ihmiselle täytyy antaa rauha. Silti minä olen sitä mieltä, että sitä rauhaa saa kestää vain tietyn aikaa. Suruajan jälkeen ihminen pitää saattaa kohtaamaan surunsa tai kärsimyksensä, käsitellä sitä ja voimaantua siten, ettei suru enää hallitse vaan siirtyy ainakin osaksi sivuun.

Olen tästä syystä säälimätön. En suostu enää säälimään ketään kuin silmänräpäyksen. Sen jälkeen katse käännetään tulevaan ja pyritään raivaamaan menneen vastoinkäymisen leima ja katsomaan millaisia mahdollisuuksia tulevaisuus pitää sisällään. Välittäminen on myös konfrontaatiota, ei pelkkää silittämistä.

Minä haluan auttaa ihmistä eteenpäin, en taaksepäin. Eteenpäin päästään tulemalla sinuiksi menneen kanssa; minimoimalla sen negatiivinen vaikutus. Joidenkin asioiden kanssa tullaan elämään eikä kaikesta ole mahdollista tai edes tarkoituksenmukaista täysin vapautua. Silti siitä pitää pystyä puhumaan, ettei se loputtomasti rajoita tulevaa elämää.

Sitä ei voi ylittää,
Sitä ei voi alittaa,
Sitä ei voi kiertää,
Täytyy mennä läpi.

Riippumaton ME

Symbioottinen ihmissuhde on jotain mistä ei näin aikoina puhuta kovin positiiviseen sävyyn. Tarkoitan tässä symbioosilla tilannetta, jossa kaksi ihmistä elää kiinni toisissaan rakentaen elämänsä ilman yksilöllisyyttä. Yksikkö, josta tällöin puhutaan, ei olekaan minä vaan me. Minä katoaa...tai lähinnä unohtuu, eihän se kadota voi.

Meille individualismin lapsille on jotenkin vieraannuttava tai halventava ajatus, että joku eläisi niin läheisessä ihmissuhteessa toisen ihmisen kanssa. Itsenäisyyttä ja riippumattomuutta kuuluu ihannoida, ei ole muodikasta sanoa, että me sitä tai me tätä. Silloin kuuluu kysymys, että "kukas teillä oikein tekee päätökset?" Jos siihen vastaa, että "ME tekee päätökset" niin kuulijat ovat entistä enemmän ymmällään.

Mutta jospa kysytään sama asia toisesta näkökulmasta; mitä ovat yhteisöllisyyden edellytykset? Yhteisöllisyyteen tarvitaan ensiijaisesti kaksi tai useampia ihmisiä ja toiseksi tarvitaan jokin asia, jonka ympärille yhteisö muodostuu, on se sitten ajanvietto, suvunjatkaminen, harrastus tai työsuoritus. Jokaiseen funktioon sisältyy sanomaton viesti, että tähän en pystyisi yksin, tarvitsen sinua/teitä. Symbioosi alkaakin kauhistuttaa vasta siinä vaiheessa kun siitä puhutaan asioissa joihin ei ole tavallisesti liitetty toisen tarvitsemista; nukkuminen, arjen pyörittäminen, eläminen. Eivätkä ne tietenkään välttämättä ole alusta asti olleet symbioottisia suhteita, mutta niistä on muodostunut sellaisia totunnaistumisen seurauksena.

On varmasti olemassa parisuhteita, joissa on kaksi toisistaan riippumatonta, itsenäistä kumppania, jotka tietoisesti päättävät jakaa vain tietyn osan elämästään ja sen ulkopuolella toteuttavat itseään omien valintojensa kautta. Sen lisäksi on olemassa suhteita, joissa on kaksi ihmistä, jotka ovat kuin erottamattomat paita ja peppu, jotka jakavat kaiken mikä nyt voi olla jaettavissa. Vaikka ihan vain siksi, että haluaa olla toisen lähellä. Ja minun on toisaalta vaikea uskoa, että tuo jälkimmäinen olisi mikään täydessä harkinnassa tehty ratkaisu, vaan niin tehdään, koska se yksinkertaisesti tuntuu hyvältä. Enkä aina edes tiedä kuuluisiko sitä miettiä tai arvioida. En tosiaan tiedä. Sikäli on väärin sanoa, että symbioosiin päädyttäisiin tietoisesti, kyllähän se tilanne tietoisesti hyväksytään, mutta varmaan se yleisempi tapa on ajautua tilanteeseen, jossa huomaa jakavansa melkein kaiken toisen ihmisen kanssa.

Jollain tavalla ajattelen, että se hyväksymisen hetki on olennaista. Jossain vaiheessa on vuorossa päätös; minä valitsen sen mikä muodostuu meistä yhdessä. Se on tietoinen valinta, missä ymmärtää, että yhdessä oleminen tarkoittaa luopumista joistakin asioista, joiden tilalle tulee uusia. Tähän palettiin kuuluvat nämä palat ja osaset. Se on perimmältään todella yksinkertainen olotila, jota on vaikea sanoittaa; se ei ole luopumista, vaikka usein kuulee niin sanottavan. Enemmänkin se on juuri sitä hyväksymistä. Sovitaan säännöt, sovitaan mistä ei tingitä, sovitaan että tämä ja tuo ovat ne asiat joille aletaan rakentaa.

Tehdään palapeli yhdessä, luetaan karttaa yhdessä, nostetaan purjeet yhdessä, nukutaan yhdessä, rakennetaan talo yhdessä, hoidetaan lapset yhdessä, nauretaan yhdessä, tehdään kompromissit yhdessä, maksetaan velat yhdessä, syödään yhdessä, nähdään ystäviä yhdessä, vanhetaan yhdessä.

Pie Amor Domine

O Helga Stund För Världen
Folk, fall nu neder, och hälsa glatt din frihet.
Vår jord är fri, himlen öppen nu är
Uti din slav du ser en älskad broder,
och se, din ovän blir dig kär

Hoppets stråle går igenom världen,
och ljuset skimrar över land och hav.

Siis kansat kaikki, nyt kiittäkäämme Herraa; rauhaa, rakkautta.
Jo toivon säde hohtavainen loistaa.

Jo useamman joulun olen lukenut Gnothi Seautonin joulun sanomaa. Kerettiläistä tai ei, se puhuttelee minua. Kristinuskon avarammat tulkinnallisuutta korostavat ainekset jäävät usein niiden "kaappi fundamentalistien" jalkoihin; joulun sanomasta voi jokainen löytää rauhaa, kristitty tai muun suuntauksen edustaja.

Minut on määritelty milloin gnostilaiseksi, koska pidän kristusta profeettana enkä jumalallisena, milloin tomistiksi, koska yhdistän Aristoteleen viisauden tavoittelua ja riippumattoman hyvyyden ihannetta Jeesuksen lähimmäisen rakkauteen tai taolaiseksi, koska tavoittelen tasapainoa ja harmoniaa. Olen myös saanut kuulla, että en kyllä ole kristitty, koska en usko kuoleman jälkeiseen elämään tai pahuuden olemassaoloon.

Itse löydän katsomuksestani sellaisia aineksia mitkä istuisivat ihan hyvin kristittyjen kveekareiden näennäisen tavoitteettomaan uskonnollisuuteen, ystävien uskonnolliseen seuraan. Oleellisinta on kokemuksellisuus, pyhän läsnäolon kokeminen.

Olennaista ei olekaan se miten tai mihin uskoo vaan se, että kuuntelee omaa kokemustaan. Liityin kirotussa ja pakanallisessa Facebookissa ryhmään Coexist, joka kiteyttää sen, että tässä maailmassa on tilaa erilaisille ajatuksille. Pelottavimpia ihmisiä ovat itselleni ne ihmiset, jotka kieltävät katsomuksellisuuden olemassaolon, koska he ovat jollain tasolla henkisellä tuuliajolla ja voivat siksi olla todella arvaamattomia ja vahingollisia vähintään itselleen. Hengellisyys on ihmisyyteen kuuluva ulottuvuus, tämä ei ole oma fundamentalistinen julistukseni vaan kokemuksen kautta koeteltu ajatus. Ja se myös kestää kyseenalaistamista.

Oman katsomuksen kohtaaminen ja omien näkemysten määrittely on rauhan tekemistä sen ihmisyyden puolen kanssa, joka on pakostakin aina enemmän tai vähemmän läsnä. Hiljennytään siis joulun viettoon ja tutkiskellaan sielujamme.

Veljeni halusi tehdä tähän väliin oman välihuomautuksensa:

Hengellisyyden henki on kaunis toveri, jonka utelias ottaa ja katsoo ja haastaa ja siinä oppii. Mutta vain katkera ja sokea nojaa siihen niin lujasti, että epäonnen hetkellä sysää kaiken hengen syyksi, ja odottaa sen korjaavan kaiken takaisin. Henki on toveri, ei jumalasi.

Coexist, pidetään huolta toisistamme. Hyvää joulua!

Kirkkauteen

Viime vuonna näihin aikoihin listasin mielijoululauluni. Lista ei ole muuttunut ja vaikka en ole ehtinyt joulua suuremmin hössöttämään, niin tuon listan kuuntelemalla tunnelma syntyy ihan itsestään. Hiljennymme taas kysymysten äärelle.

Toivon meille jokaiselle rakkautta sydämeen. Elvyttävää rakkautta, joka auttaa havaitsemaan toisen ihmisen siinä lähellä. On armon lahja jos saa löytää rakkauden itsestään. Silloin osaksemme tulee laupeus ja rauha.

Minun välittämiseni on monesti kuin kyyti vuoristoradalla. Ihminen saattaa siinä tuntea itsensä koe-eläimeksi, kun mittaan oman välittämiseni määrää ja laatua. Ehkä se rauha tulee sitten joskus...myöhemmin. Tiedän jo kuitenkin sen olevan olemassa. Ehkä sen rauhallisen välittämisen löytäminen on sen verran kitkerä läksy niellä, että laitan pääni pensaaseen vielä tovin. Saatan sillä hetkellä ymmärtää, että olen etsinyt jotakin täysin väärästä paikasta ja vastaus on aina niin yksinkertainen.

Jouluna on lupa filsofoida, se on itselleni melkein velvollisuus. Jos arkena onkin tärkeää osata arvostaa pieniä arjen iloja ja elämän soljumista, niin jouluna saan kysyä.

Miksi niin harva meistä ihmisistä osaa astua itsensä ulkopuolelle ja nähdä mahdollisuudet olla lähimmäinen? Onko solidaarisuus kuollut? Minne katosi se ajatus, että pienistä pidetään huolta?

En petaa tässä nyt tulevia eduskuntavaaleja vaan ihmettelen ihmiskunnan turtumista ja vieraantumista rakkaudesta. Se on samalla pelottavaa ja äärettömän surullista. Mitä järkeä on tuoda lapsia maailmaan, jossa ei osata välittää? Pitäisikö tässä nyt osata lopettaa tuulimyllyjen kanssa tappeleminen ja hyväksyä nihilistinen merkityksettömyys ja oman edun tavoittelu ainoana pystyyn jäävänä peraatteena?

No ei helvetissä. Mutta tosissani kysyn, että mitä tapahtui, että ihmiset oikeuttavat ja perustelevat itsekkyytensä silmänkään värähtämättä. Voin ymmärtää, että tietämättömyys ja todellisuuden kaukaisuus johtaa ihmisiä harhaan eikä auta heitä tiedostamaan omia mahdollisuuksiaan elää korkeampaa välittämistä. Todella pelottavaa ja äärettömän surullista on se kun nuori ihminen sanoo kirkkain silmin, että mikäli hän kuulee vieraan ihmisen tekevän kuolemaa seinän takana, niin ei ole hänen asiansa tehdä asialle mitään.

Tuollaisen kommentin edessä minä tunnen energiani valuvan lattialle ja kysyn mitä näille ihmisille on tapahtunut, että he ovat ajautuneet tuollaisten ajatusten piiriin? Ihmisessä luontaisesti pursuava välittäminen ja hyvyys on turrutettu merkityksettömyyden ja pelon pinteeseen eikä ihminen uskalla ottaa askelta parempaan. Merkityksettömyyden pelko peitetään taitavasti keskittymällä epäolennaiseen paskaan, kuten arkiseen kuluttamiseen ja banaaliin keskusteluun niistä vertaisista hyväosaisista, jotka eivät ikänään ole kärsimystä kokeneet. Kieltäydytään kohtaamasta vaikeaa kysymystä, koska pelätään, että vastaus vie pohjan koko elämältä. Samalla turrutetaan myös hyvyys.

Minä olen monesti täälläkin messunnut, että ihminen ei hallitse vapauttaan, ja että se on hänelle vahingollista. Hän ei kestä itsemäärittelyn ja aatteettoman, katsomuksettoman todellisuuden painetta. Ihmisistä suuri osa ei hallitse nykypäivän näennäisen sekulaariin todellisuuteen sisältyvää vaatimusta, että jokaisen ihmisen pitäisi itse perustella todellisuus, oma elämänsä ja kaikki valintansa. Nihilismi on helppo ja sinänsä ilmeinen ratkaisu peittää pelko. "Koska en pysty tähän, niin kiellän koko asian olemassaolon."

Jos toteaa itselleen, että elämä on ainoastaan loputonta kaaosta ja taistelua oikeudesta nautintoon, niin se samalla oikeuttaa pesemään kädet lähimmäisyydestä. Se ei kuitenkaan pysty koskaan sammuttamaan sitä ristiriidan kokemusta ihmisen sydämestä, jonka hän tuntee joka kerran kohdatessaan epäoikeudenmukaisuutta, surua ja kärsimystä. Pelossaan rypevä yksilö syövyttää sielunsa ja tekee hallaa ennen kaikkea itselleen kieltäessään itseltään merkityksellisyyden tunteen. Jos en myönnä itselleni, että asioilla on merkitystä ja että toisen huomioiminen on oikein, niin jatkan painajaisen ja sokeuden tiellä hamaan loppuun asti.

Ja on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät ole eläessään kohdanneet laupeuden nöyrryttävää vaikutusta vaan jatkavat perusteettomuuden tiellä sulkien korvansa lasten itkulta.

Jos joku kuitenkin, pelkonsa tuntien ja sen halliten, tarttuu perusteiden etsintään ja kysyy itseltään vaikeat kysymykset, joutuu pakostakin myöntämään, että lähimmäisyys ja välittäminen ovat pyhiä asioita. Silloin voi itkeä puhdistavan itkun ja pyytää itseltään anteeksi menetettyä aikaa. Tulevaisuus on kuitenkin aurinkoisempi.

Haluan kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat auttaneet ja vaalineet omaa välittämisen kykyäni ja tökkineet minua kysymään niitä oikeita kysymyksiä. Tällä opintiellä tahdon jatkaa.

Ingenting att klaga om

Det är väl intressant när man befinner sig i en situation med människor som är socialt mycket begåvade och för vilka det är alldeles självklart att använda en massa ord för att beskriva helt vardagliga situationer och händelser. Diskussionen flöder naturligt och utan tvång; även om diskussionen rör sig på det väsentliga och går inte under ytan så är det nästan skojigt att följa med det här språkspelet. Och den egentliga frågan är faktiskt det att på vilket sätt man uppträder sig i diskussionen, hur uttrycker man god smak och håller sig vid frågorna som är allmänt tänkbara och acceptabla.

Det är bara frågan om att vänja sig. Och det är också sätt att hålla en viss distans. Inte går man rakt in till de svåra djupa fråfor, utan för den diskussionen finns det gått om tid senare. För tillfället håller man vid de enkla och lätt fattbara teman, som är lika lätta för alla att komma med. Mina filosofiska ideér och tankar får vänta där på tungan nu för ett tag.

Och ändå finns det helatiden en sådan konstig känsla av fred. Nå nu ljuger jag lite för inte känns det så helatiden, men att för det mesta verkar det finnas tid för saker och livet sker med sin egen vikt. Man får vara bunden med andra människor och det är helt naturligt. Om det passar för en att tillbringa sin tid i symbios med vissa viktiga personer, så finns det någonting att kritisera? Troligen inte. Tät ska det vara. Och finns det någonting på tungan så UT med det bara. På det sätte lever man tillsammans.

Jag är nu i en sådan fas i mitt liv då det känns att vara framme. Framme på det sätte att energien räcker för det mesta, och annars spelar det inte någon stor roll även om det skulle ta slut då och då. Här kunde jag hitta mig en sådan plats där det kunde vara bra att vila och titta omkring sig.

Kunde det här vara min plats? Och vad blir det för roll då? Hur ska jag bete mig? Hurdant liv skulle det forma för mig? Skulle det kännas naturligt? Skulle jag sakna något? Och hur skulle det passa ihop med det livet jag redan skaffat?

En massa frågor...gott om tid..tack och lov. :)

L'uomo universale

Pidin viikonloppuna pikkujoulut, oli hyvin leppoisa lauantai. Keskustelu polveili mukavasti ja käsitteli monia hieman haastaviakin aiheita. Oli mukavaa, kun 15 ihmsitä istui ringissä nenät vastakkain, toisilleen vieraita ihmisiä, jotka silti uskalsivat avata sanaisen arkkunsa, kertoa mielipiteensä. Olin todella otettu kuinka ulospäinsuuntautuneita vieraat olivat vaikka heillä ei ollut juuri aavistusta muiden taustoista. Hienotunteisuudella ja järkevällä argumentoinnilla keskustelu säilyi sekä haastavana että suvaitsevaisena.

Jossain välissä kävimme käsiksi myös suomalaiseen keskustelukulttuuriin tai sen olemattomuuteen ja yksi vieraista heitti hyvän pointin, että koska suomalainen keskustelukulttuuri on hieman jäsentymätöntä ja kehittymässä, niin moniin vuorovaikutustilanteisiin ei ole olemassa mitään selkeää koodia vaan ihmiset ovat hieman ymmällään miten niissä tulisi toimia. Esimerkkinä hän käytti tilan jakamista hississä, jolloin esimerkiksi Saksassa aina tervehditään hississä olijoita sisään tultaessa ja samoin poistuttaessa. Suomalainen keskustelukulttuuri on siinä mielessä jäsentymätöntä, että tuollaisessa tilanteessa ihmisen päähän pälkähtää ajatus, että pitäisikö tässä nyt alkaa rakentamaan keskustelua, vai onko ok olla ihan hiljaa.

Olen sen monesti täälläkin sanonut, että suomalainen puhumattomuus tai enemmänkin niukkasanaisuus on minulle kovin vieraannuttavia tai lähinnä ne tuntuvat todella alkeellisilta ja jotenkin luonnottomilta taipumuksilta. Puhuminen tekee hyvää. Tästä syystä ajattelen, että jokainen sosiaalisen kanssakäymisen tilanne on aina myös mahdollisuus käyttää sanoja ja pyrkiä huomioimaan toinen ihminen. Kaverini sanoi minulle, että olen siksi hieman erikoinen suomalainen, koska hänen kokemuksensa mukaan suurin osa suomalaisista ei koe halua tai tarvetta ilmaista itseään puheella tai heitä ei häiritse mikäli lähellä asioivat muut ihmiset eivät huomioi heitä sanoilla. Hiljaisuus on hänen mukaansa ihan ok. Tämä on itselleni todella vaikeaa ymmärtää, koska mitä kanssaelämistä se on jos kohtelee kanssaihmisiään kuin ilmaa. Ei se ole mitään kanssaelämistä vaan vieraantumista.

Minulle jokainen bussiin meneminen on mahdollisuus tervehtiä kuljettajaa, jokainen viereen istahtaminen on mahdollisuus kysyä onko siinä tilaa ja näin huomioida toisen ihmisen tila. Jokainen kaupassakäynti on mahdollisuus katsoa silmiin, kiittää saadusta palvelusta ja ilmaista arvostusta toisen tekemälle työlle.

Kanssaihmisistä vieraantuminen on minun mielestäni oire samasta taudista kuin eriytyminen. Kun yleissivistävän koulutuksen jälkeen tapahtuu eriytyminen, ihmiset pääsevät rauhassa toteuttamaan sitä missä kokevat olevansa hyviä, mikä on (ainakin olemassa olevan kokemuksen valossa) heidän vahvuutensa. Tällöin he helposti keräävät ympärilleen samanhenkiset ihmiset, joiden kanssa on helppoa tulla toimeen; jotka ovat monista asioista samaa mieltä ja ymmärtävät omaa ajatuksenjuoksua. Tässä "piiri pieni pyörii" porukassa sitten "kehitetään" itseä ja omia valmiuksia ottaa oma lokero työelämässä.

Eriytyminen ja profiloituminen ovat eräitä tämän ajan oksettavista muotikäsitteistä. Jos ajattelee ihmisen elämänlaadun kannalta, niin kaikkein parhaimpia haasteita ovat sellaiset tilanteet, joissa ihminen joutuu kehittymään asiassa, joka ei ole hänen oma vahvuusalueensa. Tällöin saadaan kaikkein syvimmät itsensä ylittämisen ja oppimisen kokemukset.

Sekä eriytyminen että sosiaalisten tilanteiden hyödyntäminen muiden ihmisten huomioimiseen ovat oman mukavuusalueen ylittämistä. Sitä ei nykypäivän yhteiskunnassa tehdä tarpeeksi. Tasapäistävän koulutuksen yksi parhaimpia piirteitä on se, että se pakottaa jokaisen kehittymään hänelle itselleen haastavassa asiassa. Hieman introvertin ja sosiaalisesti varautuneen ihmisen olisi tärkeää joutua kohtaamaan sosiaalisia tilanteita, sopivassa määrin tietenkin, jolloin hän joutuisi pakostakin harjaantumaan ja haastamaan itseään. Ihminen, joka ei ole matemaattisesti tai loogiselta päättelyltään kaikkein lahjakkain olisi hyvä jossain määrin harjoittaa matemaattista ajatteluaan. Omalla kohdallani tuo jälkimmäinen on selkeä haaste. Kun on lähtenyt opiskelemaan ihmistieteitä, niin selkeästi surkastuvia ja köyhtyviä taitoja ovat toisaalta juuri matemaattiset taidot, toisaalta kädentaidot ja kolmantena taiteellinen ilmaisu. Sosiaalisuus kyllä tulee hoidettua työnkin kautta, mutta on jotenkin todella sääli kuinka yksipuoliseksi oma osaaminen muodostuu mikäli niitä haastavampia aiheita ei jotain kautta joudu tekemään.

Ja kukapa nyt vaihtoehtoisesti lähtisi tavan takaa tekemään niitä asioita joissa kokee olevansa huono. Silti tällainen toiminta on ainoa keino rikastuttaa ja laajentaa omaa toiminnan kenttää.

Tässä kohtaa lokeroin nuo avuttoman ilmaisun ja huomioimisen ihmiset siihen kategoriaan, jotka ovat joko liian ujoja, tai muuten sosiaalisesti varautuneita, että heille yksinkertainen tervehtiminen bussiin noustessa tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Eikä siinä kehity jos aina tilaisuuden tullen kääntyy sisäänpäin.

Monipuolisuus ja monialaisuus antavat elämään aivan omanlaisiaan aineksia. Itse en ainakaan halua profiloitua ainoastaan ihmistyön osaajaksi vaan pyrkiä olemaan kiinnostunut hyvin erilaisista asioista; hankkia tietoa ja olla avoin tuntemattomalle. Oppimiseen suostuminen on aina jollain tavalla pelottavaa, jos esimerkiksi nyt alkaisin derivoida, niin se vaatisi todellista kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Jokseenkin kasvattavaa sanoisin.

Suojakilpemme, maailman vanhin asia.

On taas viikon jälkeen rauhallinen sunnuntai; tuntuu kyllä, että kaikki sunnuntait ovat rauhallisia. Ihana sunnuntai. Maltillinen krapula saa aistimaan herkemmin, sitä kokee asiat läheisemmiksi. Tämä elämä tapahtuu juuri minulle.

Olin lauantain saaristossa hoitamassa venejuttuja, korjaamassa luonnonmullistusten tuhoja. Pääsin leikkimään kissanpennun kanssa ja heräämään hämyisestä vinttihuoneesta aamun täydelliseen pimeyteen. Kaupungin ulkopuolella kaamos myös jollain tavalla rauhoittaa, koska täydessä pimeydessä ei ole mitään järkeä hosua vaan odottaa valon sarastusta. Tuntoaisti nousee uuteen ulottuvuuteen, samoin kuuleminen. Valosaaste ei luo kelmeää hohdettaan, vaan pimeys on täysin iholla. Luonnon pimeys on aina tuntunut minusta rauhoittavalta, enkä ole ymmärtänyt ihmisiä, jotka pelkäävät pimeää, eikä minun tietysti tarvitsekaan.

Lähtiessäni saaristosta setäni tarttui käteeni ja toivotti Herran siunausta. Tuli lämmin olo, koska hän todella tarkoitti sitä mitä sanoi. Se oli puhdas välittämisen ilmaus. Vastoinkäymisten kohdatessa ihmiset avautuvat herkemmin ja tunteet tuodaan näkyviin. Hyvä tahto halutaan lausua, tuoda näkyväksi ja tunnustaa ihmisen merkitys. Niin tehdään koska se kumpuaa jostakin syvältä ihmisyydestä. Se tuntuu aivan älyttömän hyvältä. Maailman paras tunne. "Kai sinä tiedät kuinka tärkeä minulle olet, toivon sinulle vain parasta." Lähimmäisenrakkaus on kuin kaitselmus ja turvallisuuden viitta, joka lasketaan tärkeiden ihmisten hartioille. Päivän Hesarissa luki isän kommentti kuinka lapsen ja puolison rakkaus ovat isälle kaikkein parhaita suojakilpiä, joiden kanssa hän elää pitkän ja turvallisen elämän.

Välittäminen on jotain, mikä on samanaikaisesti ihmisen luontaisten viettien ajamaa, mutta sen lisäksi se toteuttaa korkeimpia henkisiä ihanteita siitä mikä on meissä ihmisissä parasta. Minulle rakkaus on aina ollut elämän suurin ilonlähde ja yleisen elämään luottamisen kivijalka, mutta se esittäytyy minulle samalla itsenäisenä ihmisistä riippumattomana voimana. Puhdas rakkaus on itsessään jo tämä maailma ja kaikki sen tapahtumat aikojen alusta asti. Rakkauden idea ja sen vääristymät ovat puhdasta eteenpäin vievää energiaa, joka edeltää kaikkea inhimillistä elämää. Minun on mahdotonta kuvitella maailmaa, jossa rakkaus ei olisi läsnä.

Se positiivisen energian kierre, johon minä olen melko vahvasti juuttunut, on tulosta ainoastaan lähimmäisten rakkaudesta. Ja se ruokkii itseään, vahvistuu päivä päivältä ja jossain vaiheessa rakkauden ja välittämisen aikaansaama kasvu poikii uudenlaisen tavan hahmottaa todellisuutta. Mennä viikolla koin ahaa elämyksen kun huomasin, että minun ajattelussani ja sopeutumiskyvyssäni on tämän bloginkin kirjoittamisen eli noin neljän viimeisen vuoden aikana tapahtunut muutosta aurinkoisempaan suuntaan. Asiat ovat tuntuneet löytävän oman luonnollisen rytminsä ja vaikka vastaan on tottakai tullut myös epämiellyttäviä kokemuksia ja pieniä vastoinkäymisiä, niin ollaan silti kävelty kadun aurinkoisella puolella. Sen huomaaminen tuo toivoa, että minulla on todellakin mahdollisuus kehittyä. En tule välttämättä pysymään minään epätoivon lähettiläänä tai itsesäälin mestarina vaan on olemassa aika jolloin ihminen voi oppia harmonisemman elämän salaisuuksista.

Sain eilen aamulla loppuun Maija-Riitta Ollilan kirjan Moraalin tuolla puolen. Kirja ei ole paksu, mutta sen asia on ollut niin painavaa, että se on vaatinut sulattelua. Pitkään aikaan avartavin luku- ja oppimiselämys. Siteeraan kohdan, jota lukiessa idealisti tunsi taas toivoa:

...ihmisen todellinen minuus ei avaudu egon tasolla vaan korkeamman itsen näkökulmasta. Egon maailmassa pönkitetään kaikkea, mikä korostaa ihmisen turhamaista itsetärkeyttä, hänen omistuksiaan ja arvovaltaansa, hänen erinomaisuuttaan, erityisyyttä ja - ennen kaikkea - hänen erillisyyttään. Ego kuvittelee olevansa erillään ja irrallaan muusta luomakunnasta ja siksi se myös kuvittelee olevansa taisteluasetelmassa muita vastaan. Kun ihminen ymmärtää todellisen luonteensa ja siihen perustuvan yhteyden kaikkeen elolliseen (joissakin näkemyksissä myös elottomaan), hän lakkaa hyökkäämästä toisia vastaan ja huomaa, että haavoittumaton on vain se, joka ei hyökkää. Joka hyökkää, käy itseään vastaan ja haavoittaa taas itseään.
Kun ihminen on korkeimman itsensä ohjauksessa, hän alkaa toimia uudella tavalla. Hän pyrkii antamaan sen sijaan, että kahmisi itselleen, hän vapautuu addiktiivisesta elämäntavasta, hän puhdistaa mielensä kielteisistä ajatuksista ja sitä kautta kielteisistä tunteista. Hän pysyttäytyy uudella tietoisuuden tasollaan niin etteivät arkipäivän pikkuharmit kokoajan suista häntä tasapainosta. Hän jättää väliin ihmissuhteiden kärhämät ja alinomaiset valtataistelut. Hän ei sotkeennu vertailuihin ja sitä kautta ylemmyyden tavoitteluun. Ego tekee kaikkensa pitääkseen hänet pelokkaana ja pienenä uskottelemalla, että harhojen maailma on todellinen maailma, että pahuus ja epäkohdat ovat lopullinen totuus elämästä, että ihminen itse on juuri se rajallinen tietoinen minuus, jonka turvallisuus järkkyy maallisista menetyksistä, yhteiskunnallisen aseman romahduksesta ja vaikkapa vanhenemisesta. Todellinen itse on kaiken tämän tuolla puolen. Todellinen itse on syvästi sitoutunut toisten auttamiseen eikä suinkaan jää kylpemään autuudessaan jättäen toiset oman onnensa nojaan. Köyhää ja sairasta tulee auttaa, ja syvän kohtalonyhteyden tunnossa auttaminen tulee luonnostaan.
Mihin yhteys sitten perustuu? Viime kädessä se pohjautuu ihmisten yhteiseen jumaluuden osallisuuteen. Jumala ei ole persoonallinen kristillisen jumaluuden tapaan vaikkakaan asian ymmärtämisen kannalta ei ole haitallista kuvitella Jumala persoonallisena. Joku käyttää nimitystä unified field (yhteinen kenttä), toinen nimeä universumi, kolmas puhuu korkeammasta intelligenssistä, joka kattaa kaiken olevaisen, neljäs Suuresta Hengestä. Mikään ei estä puhumasta Jumalatar Äidistä tai Taivaan Isästä, kunhan viesti on sama: ihmisen alkuperä ei selity pelkästään mekanististen metaforien avulla, vaan hänellä on osallisuus laajempaan tietoisuuteen, johon hänen tulee luoda myös tietoinen yhteys ollakseen oma itsensä.

Minulle se jumaluuden osallisuus on rakkaus itsessään. Pyhällä hengellä käsitän Rakkauden itsessään. Ennen harmonian löytämistä ihmisen täytyy tulla osalliseksi rakkaudesta. Rakkauden ottaminen elämäänsä on siinä mielessä kuin antaisi itsensä korkeimman käteen. Minä välitän ja se riittää.

Ennen kaikkea olevaista oli idea rakkaudesta.

Ollilan lainaukseen sisältyvä todellisuuskäsitys ja ihmiskuva ovat hyvin lähellä sitä miten itse käsitän elämän. Se on jonkun mielestä utopia ja illuusio, mutta minulle se kertoo ihmisyyden suuresta kertomuksesta, joka ei ole menettänyt hohtoaan, vaikka päivän lehti puhuukin "menneestä ajasta, jolloin ihmiset olivat vielä huomaavaisia toisiaan kohtaan." Hyvyyden ja välittämisen ihanne ei himmene vaikka 99 % ihmisistä eläisikin egon kyllästämää, vieraantunutta elämää. Meissä on mahdollisuus hyvään, mahdollisuus hahmottaa harmonia ja rakkauden kertoma totuus.