Ansaittu koskemattomuus

Koettelemus, hieno sana. Ihmistä koetellaan. "Katsotaanpa mihin sinusta on." Monet ovat käyneet läpi vaikeita koettelemuksia. Heidän uskoaan hyvyyteen on koeteltu. Se usko hyvyyteen, toivo paremmasta, on joko murtunut, tai sitten se seisoo vahvempana kuin koskaan.

Näin unta, jossa jouduin taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan. Tuollaisen kokemuksen kautta voi taas muistaa miltä se jatkuva varuillaan oleminen tuntuu, miten vilkuilee olkansa yli ja odottaa milloin täytyy puolustautua. Silloin karisevat mielestä oman heikkouden hyväksymisen teesit ja toisen posken kääntäminen. Alkaa taistelu olemassaolemisen ja koskemattomuuden oikeudesta. Vaikka vihollinen on ylivoimainen ja tarraa jäseniisi joka puolelta, taistelet niin kauan kuin voimat riittävät, kunnes sinut murretaan.

Nimetön kommentoi tuossa kirjoitustani, että fyysinen tuntemus on todellisempaa kuin psyykkisten tai henkisten tuntemusten ruotiminen. No vaikka olenkin sitä mieltä, että psyykkinen hyvinvointi on jokseenkin samalla viivalla, niin toki on asioita, jotka kyseenalaistavat sen kaltaiset pyrkimykset ja asettuvat tärkeysjärjestyksessä edelle. Jos tuota ajattelee esimerkiksi tarvehierarkian kautta, niin toki ihmisen mahdollistuu syventyä henkisiin ulottuvuuksiin vasta siinä vaiheessa, kun esimerkiksi fyysinen terveys, fyysinen tasapaino on saavutettu.

Samalla tavalla ihmisen perustarve turvallisuuteen mahdollistaa puheen itsensä toteuttamisesta ja yksilön oikeuksien täyttymisestä, tasa-arvosta, ihmisarvosta. Silloin kun pommit tippuvat niskaan ja yöt kuluvat odottaen jonkun potkaisevan oven sisään, on melko vaikea käsitellä sellaista asiaa kuin itsensä toteuttamisen mahdollisuudet arjessa. Myös oppiminen mahdollistuu vasta kun ihminen tuntee olonsa turvalliseksi.

Ihmisen sosiaalinen ympäristö on mitä on. Siinä ei ole hurskastelemisen aihetta, ihminen tekee parhaansa niillä tiedolla ja taidolla, joita takkiin on tarttunut. Siksi eri ihmisten maailmankuvat ovat vain niin käsittämättömän erilaisia. Jos joku on nyrkein ja kyynärpäin tottunut survomaan itsensä läpi elämän, niin tilanteen rauhoittuminen ei vielä tarkoita, että maailmankuva muuttuisi kuin salamaniskusta ja nyrkit voisi laskea.

Mietin myös, että kuinka kauan itse kestäisin sitä luolamiesmeininkiä, jossa koskemattomuus on lähinnä sarkastinen vitsi. Jokainen hetki pitäisi olla varuillaan, suojautua uhalta. Siinä voimaantuu hieman eri tavalla puolustamaan omaa tilaansa, omaa oikeuttaan saada perustarpeensa tyydytettyä. Sellainen tilanne on monelle normaalitila. Mutta millaista filosofista pohdintaa, jos minkäänlaista, sellainen tilanne mahtaisi promota?

Joidenkin ihmisten nuoruus ja tämänhetkinen todellisuus on tosiaankin sitä taistelua. Muusta ei tiedetä, ei osata kaivata. Sellaiseen sosiaalisuuteen voi myös ajautua. Esimerkiksi leimaantumisen kautta ihmisen tapa samaistua vääristyy, syyllisyys otetaan omaksi ominaisuudeksi, koetaan, että oma osa on se koira paskan äärellä, joka tappelee muiden koirien kanssa ruuan tähteistä. Tilanteessa, jossa sosiaalinen ympäristö on vienyt itsemäärittelyoikeuden ihmiseltä, hän saattaa hyvinkin reagoida kuin häkkiin laitettu eläin. Itkee ja potkii hetken aikaa, turhautuu ja lopulta alistuu.

Sooner or later they're gonna break you.

Ihminen sisäistää osansa. Jokainen on murrettavissa. Hyväksytään kyynärpäiden teroittaminen, illuusio vapaudesta sammuu, taistelusta tulee ainoa todellisuus. Sen syntymiseen ei vaadita niin kovin paljoa.

Noh, kirjoitukseni ovat valahtamassa synkkyyden alhoon, kun pahuuden teema on ollut omassa ajattelussa niin vahvasti esillä ja arkipäivässä nuo välinpitämättömyyden/piittaamattomuuden, itsekkyyden/omahyväisyyden, kategorisoinnin, vieraantumisen, turvautumisen tarpeen synnyttämän ylemmyyden tunteen, tekopyhyyden ja ahneuden merkit ovat jatkuvasti läsnä. Meidän yhteiskuntamme ei ole koskaan ollutkaan missään norsunluutornissa, jonne eivät kaltoinkohdeltujen ihmiskohtaloiden seuraukset yltäisi.

Jännästi tuli seitsemän noita pelottavia merkkejä. No ei se sattuma ollut. Meidän kuolemansyntimme. Portti raaistumisen, taantumisen ja epäinhimillisyyden suuntaan.

Yhteiskuntajärjestys ja -turvallisuus. Ilman niitä ei ole minun mahdollista messuta inhimillisyyden korkeammasta ulottuvuudesta ja oman heikkouden hyväksymisen tuomasta rauhasta. Vasta kun voin olla vilkuilematta olan yli ja lopettaa rauhassa varuillaan olemisen, voin vihdoin saada sen itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden, jonka jokainen ihminen on syntymässään ansainnut.

Pahuus

Tämän päivän aihe on itselleni vaikea ja vieras. Kysymyksessä on pahan käsite, sen merkitykset ja olemassaolo. Minua on tässä teemassa haastettu ennenkin ja se on tuntunut epämukavalta, koska paha on ollut sellainen asia, joka ei löydä paikkaansa omassa maailmankuvassani ja ihmiskuvassani. Minua on myös haastettu tarkastelemaan pahaa itsessäni, tulemaan sen kanssa tutuksi samaan aikaan, kun itselleni koko käsite paha on jokseenkin vieraannuttava.

Olen itse aina ajatellut, että ihmisten aikaansaama kärsimys maailmassa on selitettävissä ihmisyyden puutteellisuudesta kumpuavaksi ilmiöksi, jossa ihminen kehittyy ja kasvaa ja saa toivon mukaan sellaiset eväät, joilla kanavoida omia taipumuksiaan, tarpeitaan, temperamenttiaan ja muita piirteitään, jolloin inhimillisyyden ulottuvuudet löytävät niiden luonnollisen/rakentavan tavan suuntautua. Puuttuvat eväät; esim. sylikokemuksen puute, poissaolevat vanhemmat, lapsen luonnollisten tarpeiden sivuuttaminen, rajojen puute, puutteellinen syventyminen omien tunteiden kanavoimiseen vuorovaikutuksen kautta; saavat sitten aikaan inhimmillisyyden kanavoitumista vahingollisesti, vaarallisesti ja tuottaen inhimmillistä kärsimystä, kokemusta, jolle jotkut antavat nimen "paha."

Onko tämä nyt sitä hurskastelua? Olen nuo ajatukseni pohjannut esimerkiksi Kohlbergin moraalikehitysteoriaan, Maslowin tarvehierarkiaan sekä tiettyihin kehityspsykologisiin kehitystehtävien jatkumoon; poikkeavuudet on tätä kautta mahdollista selittää, en osaa vain sanoa kuinka hedelmällistä se on.

Luen kirjaa "Pahan kosketus," jonka mukaan ilmiöiden patologisointi ja selittäminen esimerkiksi terveydentilan puutteina on merkki omasta tarpeesta etäännyttää pahuutta, kyvyttömyydestä ottaa pahuutta yhtenä selitysmahdollisuutena ja toisaalta kieltää sosiaalisen kaltoinkohtelun uhrien kokemusta. Ihmisellä on toki oikeus kokemukseensa ja uskon, että ihmisen parantuminen esimerkiksi traumaattisesta kokemuksesta ei voi täydentyä mikäli hän ei saa oikeutetusti kokea häntä kohdannutta tragediaa epäoikeudenmukaiseksi, vääräksi, rikolliseksi, riippumattomuutta ja suvereniteettiä loukkaavaksi. Silti ihmettelen mitä ilmiön nimittäminen pahaksi tai pahuudeksi palvelee.

Kirjassa jota luen yritetään saada taso, jossa pahan käsite ei kuvaa ihmistä vaan on todellisuudessa esiintyvä ilmiö, hahmoton, määrittelemätön asiantila, joka on olemassa ja jonka kyseenalaistaminen osoittaa kypsymättömyyttä kohdata todellisuus raadollisimmillaan. Minun täytyy myöntää, että juuri tämä ajatus on se joka tuntuu todella epämiellyttävältä, mystifioidun synkältä käsitykseltä, että pahuus olisi jokin vyöryvä voima, jossa hyvän on ikuisesti pyristeltävä eloonjäämisestään. Silloinhan meidän auttamistyössä olevien pitäisi asettua taisteluun tuntematonta tai määrittelemätöntä vihollista kohtaan aseena pelkkä oma inhimillisyys.

Kuten jo aikaisemmin sanoin terapeutin on tarpeen ymmärtää inhimillistä pahuutta siinä määrin, että uppoaa uhrin kokemuksiin kaikessa raadollisuudessaan ja pyrkii kanssaelämään uhrin tuskaa. Terapeutin tehtävä on saada ihmiselle kuulluksi tulemisen tunne, jolloin hänen kokemuksensa asetetaan pöydälle ja se asetetaan inhimillisen hyvän rinnalle, osoitetaan ihmisellä millaista kohtelua/millaista hyvää elämää hän tosiasiassa ansaitsee.

Mitä ihmisen on mahdollista odottaa? Ihminen ansaitsee jotakin muuta kuin väkivallan kierrettä, kieroutuneita riippuvuussuhteita, epävarmuuden kanavoimista puolustautumiseksi ym. Sellaisen ihmisen kohdalla, jonka todellisuuskuva on varhaisimmasta lapsuudesta asti myrkytetty luottamuksen puuttumisella, kajoamisella ja lapsuuden varastamisella; hänen kohdallaan kierteen rikkominen voi tarkoittaa kuvainnollista buuttaamista, vanhojen rikosten mitätöimistä niiden erittelyllä, käsittelyllä ja painamalla menneisyyteen. Tällaisten yksilöiden kokemuksesta ei koskaan tule ehyttä, luottamuksen täyttämää ja hyvyyteen uskovaa, koska he ovat sattuneet sen vahingollisesti kanavoituneen inhimillisyyden tielle.

Inhimillisyydestä voi kasvaa kaikki mitä kuvitella saattaa, meissä jokaisessa on potentiaali tulla hirviöiksi, jotka tappavat silmittömästi ja perustelevat omaa toimintaansa oikeutetuksi. Siitä voi kasvaa synkimmistä synkin tarina, jossa viattomat ja joskus täysin sivulliset ihmiset kärsivät sellaisia raakuuksia, joita kenenkään ei koskaan tulisi kokea. Tarkoittaako se kuitenkaan sitä, että paha/pahuus olisivat kuin staattinen tai eteenpäin vyöryvä voima, jota tulee kauhistella, tai ainakaan antaa sen toteamuksen kääntyä sääliksi?

Mietin tietysti, että miten inhimillisyyden kaikkein synkimpien varjopuolien kanssa työskentelevät asennoituvat ja löytävät oikean tavan käsitellä sellaista määrää kärsimystä. Millä ilveellä ihmiset jaksavat tehdä raakaa sosiaalisten ongelmien kanssa painiskelevaa työtä? Kutsumus ei voi olla oikea asenne, koska tahto tehdä hyvää törmää eittämättä ennen pitkää omaan voimattomuuteensa ilmiöiden valtavan mittasuhteen kanssa. Myöskään oman kelpaamisen ansaitseminen ei voi olla oikea asenne vaan viestittää jotain kieroutunutta hyväksymisen tavoittelua. Mikä siis on oikea asenne/motiivi tehdä raadollista auttamistyötä rikollisten, raiskausten ja insestin uhrien tai perheväkivaltaa kokeneiden parissa?

Mielenterveyshoitajien tai lastensuojelun työnohjauksessa kiksit saadaan ehkä siitä, että eletään todellisuudessa. Siitä mitään poistamatta, siihen mitään lisäämättä, paikassa nimeltä The Real World. Siihen todellisuuteen kuuluu ainakin joidenkin maailmankuvassa myös sellainen asia kuin Pahuus. Nämä asiat kohdataan, koska ne ovat totta, ne ovat tapahtuneet inhimillisille olennoille ja noita ihmisiä täytyy yrittää auttaa eteenpäin. Ei siksi, että siitä saisi palkinnon, ei siksi, että joku tulisi kiittämään, vaan koska jossain vaiheessa nuo ihmiset voivat saada katkaistua sen inhimillisen pahan kierteen esimerkiksi väkivallasta, rikollisuudesta, aineriippuvuudesta tai vääriin ihmisiin takertumisesta.

Kuinka lähelle minä todellisuudessa haluan mennä inhimillistä kärsimystä? Jaksanko minä rakastaa ihmistä silloin kun hän sitä vähiten ansaitsee? Onhan mukava todeta, että tässä sitä nyt ollaan tekemisissä ihmisten elämän kanssa, mutta löytyykö minusta aitoa halua laittaa itseäni likoon sen viattoman pienen pojan maailmankuvan muokkaamiseksi, että hän voisi löytää jonkin muun tavan hahmottaa elämää kuin pettymys, puolustautuminen ja omien tarpeiden asettaminen kyseenalaiseksi. Kuinka kauan olen valmis olemaan sen ihmisen rinnalla, etten itse anna hänelle turhaa toivoa, esimerkkiä luotettavasta ihmisestä, joka loppujen lopuksi vetää kuitenkin maton hänen jalkojensa alta. Auttaminen ei ole mikään nätti kiva harrastus vaan jos otat toisen kärsimyksen jakaaksesi, vaikket kantaaksesi, niin se tie ei joissain tapauksissa pääty ehkä koskaan. Olenko minä valmis siihen vastuuseen?

Miksi minun pitäisi olla juuri se, jonka täytyy laittaa itsensä likoon, ja olla niiden kaikkein raadollisimpien varjopuolien kanssa tekemisissä? Eikö ole luonnollista suojella itseään pahuudelta/ihmisyyden järkyttävyydeltä? Suurin osa ihmisistä valitsee nähdä vähemmän todellisuudessa ilmeneviä inhimillisyyden varjopuolia.

Ehkei minun tarvitse. Ehkä minä en ole niitä tarpeeksi vahvoja ihmisiä, jotka lyövät kätensä paskaan, koska niin kuuluu tehdä. Ei minun kuitenkaan tarvitse vaipua itsesääliin, auttamista on kaiketi monella tasolla.

Oodi Siskolle

Pidimme pari viikkoa takaperin tupaantuliaiset uudessa asunnossa. Ilta oli succee; kaikki vieraat lauloivat kuorossa Kalliolle kukkulalle ja muutaman muunkin ikimuistoisen laulun. Illan onnistui irrottamaan muuan tuttavamme kontrabasisti tuuheiden viiksiensä kera. Hän lausui ihmisläheisen runon, ja rakensimme sen ympärille päättömän sydämellisen performanssin. Ilta oli korkattu ja rentous taattu. Kontrabasisti lausui kiitoksiin, että jonkun on aina rikottava korrektiuden kuori, että ihmiset voivat rennosti nauttia tunneltamasta ja tulla esille.

Olen tuota korrektiuden teemaa sitten pallotellut. Olen päätynyt siihen, että korrektius on tietyllä tavalla aitouden vastakohta. Tai sanotaan näin, että ne eivät kumoa toisiaan, mutta tähtäävät päinvastaiseen päämäärään. (tuo viimeinen oli paremman puoliskoni tarkennus) Ihminen on tässäkin kohtaa sikäli jakomielinen, että hän nauttii täysin palkein päästessään ympäristöön, jossa tuntuu turvalliselta riisua kaikki korrektius ja etäisyys. Samalla varsinkin vieraassa ympäristössä säilytetään viimeiseen saakka fasadit ja korrektiuden etäisyyden kenttä. Tarvitaan monta itsensä pelleksi tekemistä muilta ihmisiltä, että nämä pälyilevät rauniot tuntevat että täällähän on okei tehdä itsestään se pelle joka luonnostaan on.

Niin kuin se Tony de Mello meitä opetti: Minä olen Pöljä, sinä olet Pöljä.

Joillakin ihmisillä tuntuu olevan suuri tarve riisua korrektiuden kahleet, joillekin nuo kahleet pistävät silmään enemmän kuin toisille. Heistä on sääli, että me vieraantuneet rauniot purjehdimme toistemme ohi varjojen takana. He pyrkivät aktiivisesti rakentamaan tilanteita, joissa muilla ihmisillä olisi mahdollisuus heittäytyä ja luottaa tulevansa hyväksytyiksi vaikka tekevät jotain mikä "ei ole korrektia."

Jollain tavalla oma Siskoni on tällainen hahmo, joskin ajattelen, että hän saattaa tuottaa tuota korrektiuden riisumista läheisilleen jopa tiedostamattaan. Olemme kasvaneet samassa kodissa, mutta hän on ollut vierestä seuraten luonnostaan hyvin aitouteen pyrkivä. En ole koskaan kysynyt, miten tai milloin tämä on saaut alkunsa. Yleensä ihmiset eivät ainakaan varhaisnuoruudessaan ole vielä niin vahvan riippumattomia persoonia, että tuntuisi turvalliselta hylätä sovinnaisuuden rajat ja toimia kokeillen ja heittäytyen, pistäen itsensä likoon. Yleensä niiden ihmisten kohdalla, jotka toimivat ilman sovinnaisuuden kiinnikkeitä, tuo asenne tuntuu saaneen alkunsa jossakin vaiheessa tietyn kyllääntymisen tuloksena tai sitten löytäen itsestään luonnollisen fiiliksen tehdä asioita. Niin tai näin, se vaikuttaa ulospäin lahjakkaan riippumattomalta tavalta suhtautua elämän heittämiin mahdollisuuksiin.

Pistäen itsensä likoon...

On olemassa ihmisiä, jotka eivät koskaan laita itseään likoon, jotka säilyttävät tärkeilevän huolitellun ja hillityn fasadinsa tilanteessa kuin tilanteessa. Heille hyvä elämä tarkoittaa yhtä kuin puhdas suoritus. Silti kun korrektiuden kyllästämä ihminen näkee aitojen ihmisten kanssakäymistä, hänen sisällään liikahtaa jokin. Sovinnaisuuden kautta saatava sosiaalinen hyväksyntä ei ole yhtä syvää kuin oman henkilökohtaisen olemuksen paljastamisen kautta tuleva hyväksyminen. Sovinnaisuus vie oman tiensä päähän, mutta sen pidemmälle sen kautta ei pääse. Aitous tuo mukanaan oppimisen jatkumon, jossa ihminen hyäksyy, että saadakseen kokemuksen, löytääkseen jotain uutta, on laitettava itsensä likoon.

Onnea aitouden tiellä.

Totuuden tavoittelun vankila

Kirjaimellisesti hiihdän Käpylän lumisia katuja. Ohimenevästä autosta avautuu ikkuna ja riehakas juntti huutaa: "Onko hyvä luisto?"

Ei luista, joskus tuntuu etten kuulu tänne. Täällä on kaunista ja tiedän, että se muuttuu vain kauniimmaksi, mutta energia suuntautuu hassusti sinne missä sitä ei kaivata tai sitten se hajautuu kohdistumattomana kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Elämä ei täällä ainakaan nyt näytä yksinkertaiselta. Rakkaat ihmiset ovat ympärillä ja on siksi turvallinen olla. Silti kysyn: "Eikö sustakin olis hauska vaan myydä kaikki ja LÄHTEÄ?"

Sain luettua Zenin loppuun jo hetki sitten ja olen makustellut sen sanomaa samalla avaten uusia kansia. Tuo lukemiseen hyödynnettävä aika on ehkä ainoa positiivinen puoli siinä kun viettää päivästään noin 2h 20 min ruuhkabussissa. Olen saanut luettua yllättävän paljon sellaista mikä on jäänyt rästiin.

Pirsigin kirjasta Zen ja moottoripyörän kunnossapito jäi ihan havahtunut olotila. Spoilaamatta kirjaa totaalisesti sanon, että hän on filosofian salapoliisina analyyttisen järjen lähteellä ja tulee toteamukseen, että ihmisten tulkinnat ja arvotukset asioista ohikiitävissä hetkissä viestittävät jostakin, jolle hän antaa nimen Laatu. Laatu edeltää hänen ajattelussaan kaikkea ja siksi laatu on myös asioiden alkuperä. Kun hän sitten seuraa oman ajattelunsa periaatteita klassisen filosofian lähteille, hän löytää mielestään syyn siihen miksi meidän dualistinen ajattelumme ja dialektinen tapamme perustella asioita johtavat väistämättä teknisen kylmään asennoitumiseen, vieraantumiseen ja alunperin hyvinä pidettyjen tavoitteiden kärjistymiseen ongelmiksi kuten esimerkiksi ympäristötuhoiksi.

Pirsig päätyy päätelmään, että länsimaisen dialektisen ja sitä kautta analyyttisen/"järjellisen"/rationaalisen ajattelun historia on alunalkaen lähtenyt väärälle polulle unohtaen laadun tai uskonnollisen elämän mukaan pyhän hengen tai psykologien mukaan intuition tai minun sanojeni mukaan kokemuksellisuuden merkityksen elämää ohjaavana ohjenuorana, jonka kuunteleminen ja sen mukaan eläminen synnyttää parhaiten tasapainoista elämää ja ehkäisee ylilyönneiltä. Pirsig löytää myös muiden filosofien joukosta sukulaiskäsitteen subliminäärinen minä, joka pyrkii kuvaamaan laadun esitietoista luonnetta asioiden tulkintaa edeltävänä tilana.

Mikä tuo puuttuva osanen sitten onkin, niin puhtaan rationaalisuuden aikaansaamat ilmiöt ovat osoittaneet järjellisyyden kestämättömyyden elämää ohjaavana asenteena. Sen rinnalle kaivataan "maalaisjärkeä", kohtuuden ihannetta, keskittymistä muuhun kuin välineelliseen tuottavuuteen. Kun tuohon perään olen alkanut lukea tuoreempaa kirjaa riittävyyden filosofiasta, niin tämän ympäröivän yhteiskunnan vieraantuminen aidosta ilosta ja lähimmäisyydestä ja ympäröivästä kauneudesta on alkanut jokseenkin masentaa.

Haluaisi lähteä pois. Haluaisin havahtua jossakin kaukana, tilanteessa, jossa mieli puhdistuu tarvitsemisen pakkomielteestä. Jossa nauraa vedet silmissä eikä pysty eikä halua perustella tilannetta millään järjellisellä tavalla. Kokemuksellisuus on jollain lailla kuin kellumista.

Samaten tuon analyyttisyyden ja perusteluiden kaipuun länsimaisesta traditiosta meidän suomalaisten on tuntunut olevan todella vaikeaa ymmärtää esimerkiksi venäläiseen kulttuuriin sisältyvää kokemuksellisuuden arvostusta, joka luonnollisesti alistaa alleen rationaalisen perustelemisen.

"Koska minusta vaan tuntui siltä..." Tuo on melko aseistariisuva perustelu. Miksi me kauhistumme, jos lapsi sanoo noin? Siksi, että tämä absoluuttiseen totuuteen perustuva järjestelmä menettäisi merkityksensä kokonaan jos hyväksytään, että ihmisen intuitio voi toimia samalla tavalla käypänä perusteluna kuin empiirisen tiedon hankinta ja eri kanavista tulevan tiedon kriittinen arviointi.

Ei mikään ihme, että Pirsig ei kirjassa saanut teoreettisen filosofian dualistisia ajattelijoita innostumaan omasta kokemuksellisuudestaan, koska sehän vie pohjan koko länsimaisen tieteen historialta. Varsinkin positivistinen ja empiiriseen tietoon perustuva tiede on kuin hatara ja pinnallinen kuori, jonka tieteenfilosofinen tarkastelu ei kestä muutoin kuin ottamalla tietyssä vaiheessa käyttöön joitakin oletuksia maailman ja todellisuuden luonteesta. Sinne jää suuria aukkoja.

Kun opiskeluaikana törmäsin kriittisen realismin ontologiaan ja sain kuulla, että yksilön havaintoihin ja tulkintaan luottaminen on mahdollista ja että todellisuus on olemassa meistä riippumatta, se tuntui rauhoittavalta ja huojentavan luonnolliselta tavalta tulkita asioita. Kaikki tämä ihmisten materiaaliseen hyvinvointiin ja elämän välittömien edellytysten turvaamisella perusteltava ylituotanto ja ympäristön havainnointi tuntui köyhältä ja pinnalliselta tavalta hahmottaa todellisutta. Realismi tarjosi ajattelutavan, jolla tietyt myytit materiaalisen menestyksen itseisarvosta ja loputtomasti positiiviseen etenevästä kehityksestä voitiin tuoda päivänvaloon.

Silti myös realismin kautta "totuus" kuitenkin tuntuu jossain vaiheessa päätyvän asioiden riippumattomuuden vertailuun ja arvojen hierarkiaan, mikä jättää kysymyksen arvojen vertailemisen tiedon lähteestä. Hermeneuttinen kriittinen realismi esittää väitteen että tulkinta ei vääristä kuvaa todellisuudesta vaan tulkinnan viitekehys voi tiedon arvioinnin pohjalta tulla riippumattomaksi. Lähestytään totuutta, mutta tulkinnallinen elementti ei voi silti koskaan esittää mitään ehdottoman objektiivisena totuutena. Tällöin tulkintaan otetaan mukaan puhtaan tiedon tavoittelun HYVEITÄ, jotka taas palautuvat arvotulkinnoiksi.

Miksei kokemuksellisuutta voida hyväksyä? Miksi tuo totuusfetissi vieraannuttaa ja pitää meitä vankilassa? Miksi lähteä dialektiikan polulle, jonka päästä löytyy vain kasa harmaita hiuksia?

Pirsig vetää yhteen kirjassaan, että antiikin filosofian hyve sana on käännöksen seuraksena saanut tulkinnallisen merkityksen, kun sen suora käännös ja merkitys on erinomaisuus, joka hänen mukaansa taas palautuu siihen, että asioita edeltää aina jokin hierarkinen tulkinta laadusta. Tuo intuitiivinen kokemus tärkeydestä on se kuinka lähelle meidän keinoillamme on mahdollista päästä totuutta. Sen intuitiivisen kokemuksen lähde on uskonnosta ja elämänkatsomuksesta riippuen se jokin "elämän tarkoitus."

Muistan eräällä elämänkatsomustiedon kurssilla yliopistolla, kun opettajamme kertoi kuinka Erik Ahlman, essentialistisen filosofian edustaja, tuli eräällä luennollaan opiskelijoiden kanssa dialektiikan päähän sanomalla, että Minä uskon tähän. Se on akateemikon suusta yhtä aseistariisuvaa kuin tuo intuitioon luottava maalaisjärki.

Haluaisin havahtua jossakin (ehkä itäisillä mailla, ehkä amerikkalaisen alkuperäisväestön keskuudessa) missä totuuden tavoittelu ei ole elämisen mitta vaan kokemuksellisuus ja hetkessä kelluminen on se vallitseva ajattelutapa. Nämä länsimaisen tieteen aikaansaannokset tuntuvat näyttäneen kaiken mitä niillä on näytettävissä.

Kokemuksellisuuden omaksuminen saattaa kuitenkin vaatia tietystä kriittisyydestä luopumista. Se saattaa tarkoittaa arvojen keikahtamista. Miten sinä toimisit, jos totuus menettäisi merkityksensä? Se ei ole meidän maailmankuvastamme mikään helppo temppu.

Katso ympärillesi mitä sen järjellisyyden hedelmät ovat olleet? Katso sademetsään tai buddhalaiseen luostariin, mitä kokemuksellisuus tarjoaa?

Mustaa vai valkoista? Vasemmalta vai oikealta?

Luin taannoin erään keittiöpsykologin henkilökohtaisen mielipiteen siitä, että useasti kateellisten ja katkeroituneiden parjaama suomenruotsalaisten voittokulku sekä sosiaalisen pääoman että eliniänodotteen suhteen johtuu siitä, että he ovat aidosti onnistuneet sammuttamaan melankoliaan ja suurien kokonaisuuksien hallintaan tähtäävän oikean aivopuoliskonsa ja elävät ainoastaan sillä asiakeskeisyyteen ja toiminnan välittömiin ja konkreettisiin seurauksiin keskittyvällä vasemmalla aivopuoliskolla.

Kyseessä oli erään ympäristöhistorioitsijan oma empiirinen tulkinta suomenruotsalaisten suhtautumisesta eri asioihin ja millaiset asiat he sivuuttavat. Tämä tuntui todella ärsyttävältä ja mustavalkoiselta tulkinnalta; eniten se ehkä kirpaisee sen takia, että noin asetetut määritelmät näyttävät monet asiat pysyvinä ja lähtökohtaisten edellytysten vankeina. Niin kuin tiettyjen suomalaisten melankolisuus olisi ikuinen risti, jonka tämä kansa on saanut lahjaksi taipumuksestaan unelmoida suurista linjoista ja idealisoida asioita.

Useisiin suomenruotsalaisiin tutustuneena täytyy kylläkin myöntää, että olen monesti ihmetellyt mistä se loputon korrektius ja hillitty kohtuullisuus oikein kumpuaa. Näiden tuntemieni ihmisten keskustelu keikkuu siinä helppojen arkisten asioiden kuten hankintojen, tuttujen ihmisten kuulumisten ja lemmikkien taipumusten välillä. Ensin ajattelin, että tässä nyt murretaan ensin jäätä koska itse olin vieraampi ja sitten upotaan niihin jokaista järisyttäviin tulkintoihin elämän tarkoituksesta ja toisaalta sydäntä riipaisevasta idealismista, joka kyseenalaistaa kaiken maallisen ja konkreettisen kaikkein arvokkaimpien ideoiden tieltä. Tuota syventymistä ja filosofointia ei kuitenkaan suomenruotsalaisten kohdalla koskaan ole tullut. Silloin sai itsensä kiinni miettimästä missä on tuon kansanosan uppoutuminen. Tiedän kuitenkin, että en ole tavannut jokaista suomenruotsalaista.

Itse en usko, että kyse olisi näin radikaalista asiasta, että suomenruotsalaisten aivotoiminnassa olisi oleellista eroa, mutta en myöskään usko, että se sosiaalinen pääoma olisi niin totaalisen pitävä asia, joka säästää jokaisen yhteisön jäsenen murheen alholta ja keskittää hänen ajatuksensa konkreetteihin asioihin, kuten talkoissa hääräämiseen. Löytyykö vastaus sieltä millaiset Sveat ovat alunperin lähteneet suomen rannikoita asuttamaan ja selvinneet. Onko korostunut asiasuuntautuneisuus siis sittenkin kirjoitettu geeneihin? Sitä on vaikea uskoa.

Luen tässä juuri Zen ja moottoripyörän kunnossapito nimistä kirjaa, jossa kirjoittaja jakaa ihmiset klassisen järjellisiin eli analyyttisiin ihmisiin ja toisaalta romanttisiin eli kokemuksellisiin ihmisiin. Hänen mukaansa jokainen tulkinta ja ajatusrakenne on tulkittavissa tämän kahtiajaon kautta ja hänen mukaansa tasapainoinen elämäntapa ja järjellisyyden positiivinen hyödyntäminen sellaisten ylilyöntien kuten esimerkiksi ympäristökatastrofien välttämiseksi on löydettävissä järjellisyyden esteettisestä puolesta, joka ei ole koskaan teknologian esiinmarssin jälkeen päässyt kaiken paskan alta esiin.

Tuo jaottelu vain jatkaa tätä kokemuksellisuuden ja arvotulkintoihin pohjaavan ajatusmallin ja toisaalta analysointiin, lokeroimiseen ja "välineellisiin" seurauksiin keskittyvän ajatusmallin erottamista. Kumpikaan ei yksin voi koskaan selittää maailmaa; kumpikaan ei pääse atomien eikä Jumalan kautta tyhjentävään malliin, jonka kautta voitaisiin tavoittaa ydintä.

Zen ja moottoripyörän kunnossapito asettaa jossain välissä vastakkain myös itämaisen filosofian ja analyyttisen järkiperäisyyden eri kieltä puhuvina ja siksi toisiaan ymmärtämättöminä suuntauksina. Minun on kyllä hyvin helppoa ymmärtää, että suomenruotsalainen talkoisiin osallistuva insinöörimies ei varmasti näkisi itämaisen filosofian tietoisuuden tasojen tai kokemuksellisuuden laajentamisessa mitään omaksumisen arvoista. Sellaista tarvetta hänellä ei ole.

Vasen ja oikea. Oikea ja vasen. Minun keittiöpsykologiani tuo myös esille yksinkertaistavan ja myös jollain lailla herjaavan kysymyksen siitä toimiiko poliittinen oikeisto pelkästään vasemmalla aivopuoliskolla ja vasemmisto oikealla aivopuoliskolla. Monesti tuntuu, että vasemmiston tapa pyhittää teknisesti/taloudellisesti kestämättömät idealistiset utopiat ihanneyhteiskunnasta ovat suoraa tuotetta heidän tarpeestaan asettua toisten ja varsinkin vähäosaisten asemaan ja nähdä, että se on elämässä tärkeintä.

Samaan aikaan välineellisiin tuloksiin ja järkiperäisen analyyttisyyden vaatimiin perusteluihin keskittyvä oikeisto ei voi ymmärtää missä todellisuudessa vasemmistolainen idealismi oikein elää, kun heidän kaikki ehdotuksensa ovat vain niin kestämättömiä eivätkä perustu järkeen. Miksi pitäisi syytää rahaa jonnekin, missä se ei saa mitään aikaan, ei tuota mitään, ei pureudu minkään selkeän helposti määriteltävän tekijän muodostamiseen tai uuden konkreettisen ja silmällä havaittavan muutoksen aikaansaamiseen.

Itse olen aina pitänyt suuressa arvossa vasemmistolaista ja suomenruotsalaista poliitikkoa Claes Anderssonia, josta kukaan ei varmasti tekisi tulkintaa, että hän edustaisi niitä vasemman aivopuoliskon suomenruotsalaisia. Hän on vahvasti inhimillinen ja sivistynyt mies, joka on lukeneisuutensa ohella syvästi taiteellinen ja kokemuksellinen ihminen. Hän on myös tuonut oman analyyttisen ja järjellisen lahjakkuutensa palvelemaan inhimillistä kokemuksellisuutta.

Zen ja moottoripyörän kunnossapito on vasta puolessa välissä joten odotan löytyykö loppuun mennessä jonkinlainen harmonia järjellisyyden ja kokemuksellisuuden rajapinnasta, jonka valossa ihmisten olisi mahdollista löytää yhteistä kieltä ja elää tasapainossa ympäristön kanssa.

Tule Rakkaus lastes luo, armos siunaukses suo

Rajankävijät, Rakkauden soturit ja Kadonneen arvon metsästäjät vetäytyvät viettämään inhimillisyyden juhlaa. Sen paremman ihmisyyden juhlaa. Joulu on läsnäolon juhla ja lähelläolemisen juhla. Yksinkertaista oikeastaan. Monien ihmisten kohdalla se yksinkertainen perusidea on vaan haudattu niin uskomattoman paskakerroksen alle, ettei sitä meinaa löytää ennen kuin on käynyt sen kaiken paskan läpi. Kunhan vain pysähdytään, otetaan lasi jotain lämmintä ja jutustellaan. Sitä on joulu parhaimmillaan. Rakkaus tulee ihmisten luokse luopumisen seuraksena. Tommyn sanoin.

Mietin tuossa ulkona kävellessä, että kun tieteisuskovaiset perustelevat rakkautta ihmislajin eloonjäämisen kannalta säilyttävänä taipumuksena tai vaistona, niin olen joskus ollut sellaisten ihmisten puolesta hieman surullinen. On minusta köyhdyttävää ajatella, että rakkaus olisi puristettavissa johonkin niin pelkistävään kuin biologisen eloonjäämiseen ja lajin säilymiseen.

Toisaalta, ihmisen tietoisuus itsestään, metatietoisuus taidoistaan ja kognitiivisista kyvyistään, on lajien joukossa poikkeuksellista. Voisi ajatella, että koska ihmisen kehityksen ja valta-aseman edellytyksenä on ollut tuon tietoisuuden kehittyminen ja ihmisen aivojen kehittyminen pitkälle, niin myös näillä taipumuksilla on omat korkeammat muotonsa, joita kohti lajinsäilymistaipumus meitä vie. Henkisen pääoman ja tietoisuuden huipulla onkin toisen ihmisen kunnioittaminen ja välittämisen muodot, jotka auttavat ihmislajia saavuttamaan harmonian lähimmäisen tiedostamisen kautta. Sodat eivät ainakaan palvele lajinsäilymistä millään tavalla. Mikäli tietoisuus kehittyisi kohti välittämisen korkeampia muotoja ja sen seurauksena ihminen oppisi sovittamaan kulutuksensa sen mukaan, että kaikille riittää, niin tämä taipumus olisi varmasti lajinsäilymisen kannalta erittäin suosiollinen tilanne.

Että jos nyt haluaa ehdoin tahdoin ajatella rakkautta sen evoluution kautta, niin rakkaus näyttäytyy korkeimpana mahdollisena kehitysasteena, viimeisenä ja haastavimpana oppikokonaisuutena, jonka tavoittelu on matka kohti ihmislajin menestystä.

Ja toisaalta jos rakkautta ajatellaan arvoteorian näkökulmasta, niin se on maailman riippumattomin ja kyseenalaistamattomin periaate, joka toimii vertailukohtana kaikkien mudien elämänsisältöjen arvioinnissa. Sen vieressä muut asiat saavat oman arvonsa ja asettuvat siksi suhteellisuuden mukaisesti omalle paikalleen.

Mutta eihän rakkauden juhlassa ole kysymys sen perustelemisesta tai perustelemattomuudesta. Lähimmäisestä välittäminen on tunne, joka perustelee itse itsensä. Se on kokemus merkityksestä. Pysähtyminen elämän rajallisuuden äärellä antaa meille eväät ymmärtää rakkauden sanomaa. Kaikki muu liukenee loppujen lopuksi käsiemme välistä, mutta se mitä ihmisen on mahdollista saavuttaa rakkaudessa, jää elämään myös sen jälkeen kun kynttilä kerran puhalletaan sammuksiin.

Taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen.
Sanat siunaavimmat kun lankee sydämeen.

Siis kansat kaikki, nyt kiittäkäätte rakkautta.

Kuri, nuhde ja annettujen auktoriteettien kunnioittaminen

Ehkä minä olen pehmeä, mutta totalitaristisen pakkolaitoksen (kuten koulun) toimintaan sisältyvä ihmisten arvottaminen saa itseni puskemaan yhdenlaista kiukkuhikeä.

Hurskastelijat istuvat norsunluutornissaan ja legitimoivat oman tuomitsemisensa systeemin tarpeilla. "Systeemi ei pyöri, jos täällä saa jokainen tehdä mitä haluaa." Siispä sanktioita,..ja onko SE nyt varmasti saanut kokea tarpeeksi kovat seuraukset laiminlyönnistään/puutteellisuudestaan, jotta ymmärtää miten systeemissä kuuluu elää.

Sanktioillahan niitä terveitä ihmisiä vissiin tehdään. Behavioristien silmät kiiluvat kohottaessaan kätensä tuomioon ja äänestäessään minkä arvoinen tämä sielu on, onko hänen toimintansa alentanut hänen arvonsa yhteisön silmissä. Ihanteen kyseenalaistajat ja rikkojat tuomitaan omassa kategoriassaan.

Monesti tuntuu, että kysymys noiden arvottamisien ja oman konfliktintunteeni taustalla on erilainen kunnioituksen määritelmä. Systeemin auktoriteettihahmot toteuttavat automaattisesti piilorooliaan systeemin säilyttäjinä. Tässä roolissaan he kokevat vahvasti alkuperäisiin sääntöihin sisältyneen käsityksen kunnioituksesta ja kokevat, että tuo käsitys tulisi välittää yksi yhteen samanlaisena myös systeemin nykyisille ja tuleville jäsenille. Mikäli luovutaan yhteisten sääntöjen kunnioittamisen tavoitteesta, niin kaaos on jo ovella. Kunnioittaminen on siis välitettävä ja paremminkin syötettävä, ja jos ei purematta meinaa niellä, niin kyllä pari eristyskertaa varmasti opettaa ehdollistumaan systeemin pyhiin sääntöihin.

Oppilaani eivät oikein ymmärrä mitä jälki-istunto palvelee. Siellä kun ei opi mitään, normista poikkeamista ei käsitellä mitenkään. Ainoa ajatus jälki-istunnossa istuessa on, että systeemillä on näköjään valta päättää että minä olen sopeutumaton. Ainakaan jälki-istunto ei kehitä todettua tilannetta yhtään mihinkään suuntaan.

Minä en koe mitään wow-elämystä päästessäni tunkemaan näitä nuoria normien loukkuihin. Tämä on viimeinen koko ikäluokan kokoava saareke, jossa luodaan elämän kestävää segregaatiota, rakennetaan identiteetin peruspilareita ja saadaan kyllä hyvässä ja pahassa ihmisiin siinnytettyä käsitys heidän arvostaan. Kun näen kollegoiden kohottavan kätensä äänestäessään käytösnumerosta, leimasta nuoren otsassa, en todellakaan näe mitä se palvelee. Jotenkin tuntuu kuin siinä tilanteessa olisi ilmeissä vieläpä häivähdys nautintoa kun pääsee vihdoinkin kääntämään veistä sen meluavan, sääntöjä kunnioittamattoman nuoren lihassa. "Mitenkäs nyt suu pannaan."

Se numero ei kuitenkaan kerro ihmisen sosiaalisuudesta tai hänen toisten ihmisten kunnioittamisestaan yhtään mitään. Se leima on vain yksi tarpeeton sanktio ketjun jatkeeksi. Kirjallista tavoitettaan, eli nuoren sopeuttamista yhteiskuntaan ja hänen yhteisten pelisääntöjen kunnioittamistaan, se ei vie tippaakaan siihen suuntaan, että hän noudattaisi asioita aidosta kunnioituksesta. Aito kunnioitus tarkoittaa itsen kanssa käydyn keskustelun jälkeistä sisäistämistä. Jokin asia kierrätetään oman prosessoinnin kautta ja sen jälkeen asia saa sen luonnollisesti ansaitseman arvon.

Jos otetaan esimerkki, että lapsi on tehnyt jotakin, mikä on ollut syystä tai toisesta kiellettyä. Lapsi pyritään puhuttelemaan, hänen kanssaan käydään keskustelu miksi sääntö on olemassa ja mitä sen rikkomisesta voi seurata, normin perustelu. Lapsi käy keskustelun ja aikuinen huomaa, että viesti menee perille. Kuinka typerältä mahtaakaan siinä tilanteessa tuntua aikuisena sanoa, että "No menepä nyt kuitenkin vielä puoleksi tunniksi vaatehuoneeseen kärsimään rangaistuksesi, koska niin on tapana."

Joillekin silmittömille sanktioiden kannattajille tekee mieli huutaa, että:"Katso itseäsi, kadotat itsesi lapsen käydessä uhmaamaan. Nämä eivät ole koiria, joiden käyttäytymistä kuuluisi muokata ja ehdollistaa tunnistamaan alkeelliset seuraukset. Tajuatko sinä, että jokainen näistä lapsista tekee parhaansa niillä edellytyksillä, jotka heillä ovat. Jokainen heistä pystyy yksilölliseen määrään itsensä rajoittamista." Sillä kumpi on tärkeämpää, systeemin ylläpitäminen vai lapsi?

No mutta kaadetaan kuitenkin kaikki se autoritäärinen indoktrinoiva paska pöydälle, tuomitaan lapsi lohduttomaksi tapaukseksi perhetaustan ja muiden lapsen itsensä ulottumattomissa olevien asioiden perusteella. Sillä systeemi on pyhä ja joka ei sen antimia pysty tuskassaan ja hätähuudossaan sisäistämään itsekontrollinsa suuntaviivoiksi on menetetty sielu. Tunnevammoja nähdään siellä ja täällä, mutta kaikkein pahin synti tuntuu olevan sopeutumattomuus.

Sopeudu, saatana SOPEUDU!!! Systeemi on pyhä, älä kyseenalaista sääntöjä, älä kyseenalaista systeemiä. Järjestys on oltava. Ja sitten se tarina apinoista:

Aloitetaan häkillä, jossa on viisi apinaa.

Laita banaani roikkumaan häkin katosta ja tikkaat banaanin alapuolelle. Jonkin ajan kuluttua joku apinoista lähtee kiipeämään banaania kohti. Heti, kun apina koskettaa tikkaita, ruiskuta muita apinoita kylmällä vedellä. Jonkin ajan kuluttua joku toinen apina lähtee kohti banaania samoin tuloksin - muita apinoita ruiskutetaan kylmällä vedellä. Kohtapuoliin tikkaille pyrkivän apinan aikeet estetään toisten toimesta.

Nyt luovutaan kylmästä vedestä. Yksi apina otetaan häkistä pois, ja tilalle laitetaan uusi. Uusi apina haluaa kiivetä tikkaille ja hakea banaanin. Kauhukseen apina huomaa, että muut käyvät sen kimppuun.

Parin yrityksen jälkeen apina ymmärtää, että yritys kiivetä tikkaita johtaa joukkokuritukseen.

Seuraavaksi korvataan taas yksi alkuperäisistä apinoista uudella. Edellisellä kerralla vaihdettu apina osallistuu kuritukseen nyt innolla!

Näin toimitaan kaikkien alkuperäisten apinoiden kanssa. Joka kerta, kun uusi tulokas yrittää tikkaille, muut kurittavat tätä. Useimmilla ei ole mitään käsitystä, miksi ne eivät saa kiivetä tikkaille tai miksi ne osallistuvat tulokkaan kurittamiseen.

Kun kaikki alkuperäiset apinat on korvattu, ei yhtäkään häkissä olevaa apinaa ole ruiskutettu kylmällä vedellä. Kuitenkaan yksikään apina ei enää yritä tavoitella banaania.

Apinat ovat kovia oppimaan. Lapset vielä kovempia. Kuitenkin ainut asia, joka sanktioilla leimaamisesta opitaan on miten muita ihmisiä on mahdollista leimata. Syvimpään opitaan kuva itsestä ja jokainen luokittelu, joka asettaa itsen jonkun toisen vierelle. Palveleeko koulu yhteiskuntaa vai yksilöitä tai mitä sen kuuluisi palvella? Minä tiedän oman vastaukseni.

Ihmisarvon ansaitseminen ahkeruudella

"Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä." Oletko sinä sitä mieltä? Olenko minä sitä mieltä? Enpä tiedä...

Olen tässä vain miettinyt, että mikä erottaa suomalaisen yhteiskunnan tehokkuussaavutuksien valossa muista ihmisten yhteisöistä. Mitä meillä on täällä kaamoksen taivaan alla muka enemmän kuin välimeren auringossa, missä hommaa ei tehokkuuden näkökulmasta tunnuta saavan hanskaan?

Ystävä on seurannut millainen eetos yrittämiseen on katolisessa kehitysmaassa, jossa kurja asema ja yhteiskunnallinen status ovat kohtalon sanelemia asioita, joita voi lähinnä voivotella, mutta todellisuus- ja ihmiskuvaan ei yksinkertaisesti mahdu sellainen käsite kuin omat vaikutusmahdollisuudet tulevaisuuden muodostumiseen. En syytä yksin katolista uskoa, mutta sosiologin mielen taustalla kummittelee aina protestanttisen etiikan vaikutus puritaaniin työntekoon, yritteliäisyyteen.
Voin ilman omaa kannanottoa avoimesti kysyä onko protestanttinen yhteiskunta pidemmälle kehittynyt, koska se on onnistunut vakiinnuttamaan vahvemman yksilönvastuun? Vaikka uskonnon vaikutus maallistumisen myötä vähentyy, niin edelleen kulttuuriin on jäänyt vallitsevaksi periaatteeksi ihmisen oman ponnistelun merkitys hänen onnellisuuttaan takaavana tekijänä.

Vaikka Hesarin kuukausiliite otti vahvasti kantaa, että työn kenttä on murtunut, pirstaloitunut, ja suuri osa porukasta lepäilee laakereilla keräten hedelmiä, niin meillä tehdään silti edelleen paljon töitä. Jokaisella työntekijällä on vieläpä samanaikaisesti tunne, että pitäisi tehdä 5 kertaa enemmän töitä ollakseen hyvä, kelvatakseen. Meillä yhteiskunnan tehokkuus perustuu sisäistettyihin työnteon ihanteisiin; ei siinä yhden pääministerin tsemppauspuheet vielä kesää tee, sori Jyrki.

Toimettomuus on jotain kauheaa, sairastuttaa ihmiset. Olen tästä samaa mieltä, mutta mietin myös auttaako ahdistusta ja sairastumista turhautumista sosiaalisesta paineesta nouseva syyllisyyden tunne toimettomuudesta. "Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä." Tämä on todella valtava ihmisarvoon kohdistuva latistus. "Jos et tee työtä, et ansaitse elää."

Tehokkuus ei ole omassa arvoasteikossani kovin korkealla. Ihmisarvoon se ei minun todellisuudessani vaikuta ollenkaan. Silti ihmisten sisältä kaikkialla Suomessa ja myös monissa muissa maissa (joskin usein protestanttisissa) kumpuaa ajatus omasta kelpaamattomuudesta mikäli tehtävien määrä, vaikeustaso tai muu syy ylittää omat voimavarat. Tämä kyllä kertoo jostakin kulttuurisessa asenteessa. En usko, että kaikki maailman kulttuurit allekirjoittaisivat ajatusta, että mikäli työ ei suju, olen huono ihminen.

Ahkeruus, säntillisyys, täsmällisyys ja kurinalaisuus ovat yhtä kuin luotettavuus työelämässä. Kaveri joka on sisäistänyt kontrollin asettaa omat tarpeensa sivuun suoriutuakseen tehokkaasti työtehtävästä, on työnantajan voitontavoittelun kannalta kuin taivaan lahja. Häntä ei tarvitse ruoskia, koska hän itse ruoskii itsensä. Tämä ihanne on jotenkin sairaalloinen. Ihminen, joka unohtaa inhimilliset tarpeensa ja asettaa työn itsensä edelle, kusee omiin muroihinsa. Ehkä nyt murskaan protestanttisen todellisuuskäsityksen kertomalla totuuden, että meillä on tämä yksi elämä aikaa kokea, iloita, laulaa ja nauraa, joten miksi työ olisi niin arvokasta, että sen takia pitäisi asettaa inhimillisyys syrjään?

Suomalainen tehokkuus perustuu inhimillisyyden syrjään pistämiselle. Jos joku on sitä kautta ansainnut itselleen taivaspaikan, niin jo on se taivas kumma paikka.

"Pitää kantaa vastuu."

No perkele, minä kannan vastuun siitä miten kohtelen muita ihmisiä, miten jaan puutteen lähimmäisteni kanssa, miten tervehdin bussikuskia, miten omalla toiminnallani näytän esimerkkiä välittävästä käytöksestä. Kuka kokee olevansa vastuussa mistäkin. Minun todellisuuskuvani ei taivu olemaan vastuussa organisaation tehokkuudesta, ajankäytön minimoinnista, tuottavuuden maksimoinnista.

Kilpailu tehokkuudessa on yksi vieraantumisen aste. Ainakaan sillä ei saada aikaan yhtään parempia ihmisiä. Kapitalismin materiaalinen voittokulku on perustunut ihmisen yltäkylläisyyden fetissin valjastamiselle. Siksi nykyiset päättäjät ovat niin vastakarvaan myöntämään että esimerkiksi BKT on täysin riittämätön ja kestämätön mittari yhteiskunnalliselle hyvinvoinnille, koska se mittaa ainoastaan kasvua: ei hyödykkeiden jakautumista, ei koulutuksen tai terveydenhuollon laatua tai varsinkaan ihmisten onnellisuutta. Onnellisuustutkimuksissa kärjessä ovat pienet väliamerikan maat kuten Costa Rica, katolinen köyhä valtio. Niillä listoilla Italia on noin sijalla 60 ja Suomi noin sijalla 120. Kurttuotsainen protestantismi jyrää.

Vastuu tehokkuudesta on kauniimpi nimi ahneudelle.

Aikalaisanalyysi homokansankynttilöistä, toivon airueista

Tämän viikon kulttuuriset vaikutteet ovat olleet sellaisia, että olen lukenut Orwellin 1984:ää ja kävin katsomassa Pirkko Saision Homo näytelmän. Näille yhteistä on tietenkin kirjoitettujen ja kirjoittamattomien normien sisäistäminen ja myöskin niiden murtaminen.

En ole koskaan pitänyt vapautta mitenkään ehdottoman arvostettavana tai tärkeimpänä asiana, koska en usko siihen, että ihminen voisi olla onnellinen ilman rajoitteita. Silti oma vapauden arvostamattomuuteni pohjaa tietysti suurimmaksi osaksi siihen, etten ole koskaan joutunut elämään joutuen pelkäämään omien ominaisuuksieni, ajatusteni tai sukupuolisuuteni takia. Mielipiteenvapaus, koskemattomuus, jakamaton ja ehdoton ihmisarvo sekä yksilön suvereniteetti ovat minulle itsestäänselvyyksiä vaikka niin ei tietenkään missään ajassa tai paikassa ihmisyhteisöjen keskuudessa ole. Vaikka noita kohti onnistuttaisiin pyristelmään niiden ylläpitäminen vie vähintään yhtä paljon energiaa kuin tavoitteen saavuttaminen.

Orwell sopii aikaamme siinä mielessä hyvin, että postmoderni aika on kyseenalaistanut aikansa vallinneet tasa-arvon ja mahdollistavana yhteiskunnan ihanteet sikäli, että suuret massat eivät välttämättä usko hyödykkeiden ja resurssien kontrolloidun jakamisen lisäävän ihmisten elämänsisältöä tai antoisuuden kokemusta. Varsinkin oikeistosta kuuluu mielipiteitä, jotka painottavat yksilön oman pyristelyn olevan suurempi tae elämänlaadulle, kun ihmisen onni riippuu enemmän hänestä itsestään sekä toisaalta myös sattumasta tai onnesta. Tällöin elämässä on heidän mielestään elämisen meininkiä, kun oma tulevaisuus ei ole ennustettavaa vaan riippuu sekä raasta menestyksenjanosta että onnesta.

Orwell ennustaa, ettei mikään yhteiskuntajärjestys voi koskaan olla pysyvä mikäli se ei lähde manipuloimaan ihmisten kokemusmaailmaa. Demokratiaan kuuluu aaltoliike, inhimillisen kokemuksellisuuden tuoma kyllääntyminen ja uudistuminen. Kun 2007 eduskuntavaaleissa demarit jäi oppositioon ja kokoomus nousi hallitukseen, monen mielestä tämä oli tarpeellinen ja virkistävä ruiske politiikkaan; aika aikansa kutakin ja vasemmistoaate siirtyi paitsioon tai jäähylle odottamaan nousuaan. Kun sitten porvariston kulutusjuhlat olivat hetken olleet pinnalla, niin Orwellin kasvoton ja aatteeton prole-kansanosa nousi kapinaan ylhäistön kulutusjuhlia vastaan. No varmasti Perussuomalaisia äänestivät myös keskiluokan edustajat, mutta silti kansanliikkeenä viime eduskuntavaalit olivat kouluttamattoman kansanosan mielenilmaus, ja sieltä paistavat sellaiset piirteet kuin vieraanpelko, turvautuminen, sisäänpäinkääntyminen sekä puhdas itsekeskeisyys.

Sama aaltoliike on huomattavissa myös pidemmällä aikajänteellä keskustelusta hyvinvointiyhteiskunnan roolista yleisellä tasolla. Minne resurssit ohjataan, kuka ansaitsee tuen? Miten järjestelmässä kehitetään, ei niinkään tuen määrää, kuin sitä, että ihminen löytäisi omat voimavaransa ja oman vastuunsa itsestään? Edelleen silti tiettynä pyhänä ihmisarvon mittarina ovat perus terveydenhuollon kohderyhmä sekä lapset ja nuoret. Koulujärjestelmän on Suomessa edelleen hyvin korkealle arvostettu joskin maailmalla ilmaisen koulutuksen arvostusta ei voi samoilla mittareilla mitata. Siellä se on lähinnä utopistinen haavekuva.

Silti tässä ajassa on myös huomattavissa tasa-arvon ja jakamattoman ihmisarvon ihanteen arvon lasku tai paremminkin inflaatio. Ihmiskunnan muisti on lyhyempi kuin kanalla eikä varsinkaan pidempi kuin 50-vuotta. Toisen maailmansodan muisto heikkenee päivä päivältä ja lyhytnäköinen perustelemattomuus valtaa alaa. Nationalistiset aatteet selkeämmästä segregaatiosta ovat massojen turhautumisen oireita. Ambivalentin moniarvoisuuden ajanjakso on kääntymässä mustavalkoisuuteen ja suppeampaan ehdottomuuksien aikaan. Ainakin tällaisia aineksia on leviämässä ja massojen levottomuus ei ainakaan vähenny.

Vapaus ja tasa-arvo ovat loputon taistelu. Se ei tule loppumaan koskaan. Siinä ei liioin tulla koskaan saavuttamaan kovin suuria tuloksia, vaikkakin jokainen yksilön erilaisuuden huomiointi on todella suuri saavutus. Nykypäivän Suomi on parempi kuin 100-vuotta sitten. Homojen taistelu ei silti tule laantumaan ainakaan seuraavien 150-vuoden aikana. He ovat oman aikansa airueita, kansankynttilöitä ajassa, jolloin suvaitsevaisuus ja erilaisuuden rikkaus joko siirtyvät uudelle tasolle tai taantuvat ennakkoluuloihin.

Orwellin yhteiskunta on sattumien summa. Samoin on myös nykyinen yhteiskuntajärjestys esimerkiksi Suomessa. Yhteiskunta on aina ihmistensä aikaansaannos ja sikäli siihen pureutuvat vaikutteet riippuvat monesta asiasta. Mikäli länsi-Euroopasta olisi 1900-luvulla puuttunut muutama suuriegoinen sekopää, niin nationalismin jalansija olisi voinut olla lopulta hyvinkin toisenlainen, ehkä myös pidempiaikainen ja kyseenalaistamattomampi, koska sen vaarat eivät olisi kansanmurhan kautta hypänneet silmille. Toisen maailmansodan trauma alkaa kohta haihtua ja kauniina ajatuksena ilmaan noussut Euroopan yhteisö ja avoimen jakamisen ajatus kokemassa mahalaskua. Seuraako tästä nationalismin nousu ja sisäänpäin kääntyminen koko Euroopassa?

No kannatus avoimuudelle on silti edelleen vahvaa ja myös avoimuudesta seuraava välineellinen hyöty on sen verran selkeästi perusteltavissa, että ihmiset kuuntelevat vielä tervettä järkeä. Sattuma jää vain osoittamaan millainen kansankynttilä meedio putkahtaa jossain vaiheessa esiin nationalististen ihanteidensa kanssa ja alkaa isoveljen karismalla aivopestä kouluttamatonta ja vaikutteille altista kansanosaa käärmeenkielisellä propagandalla. Tällaisia sattumia näinä aikoina hieman jännittää. Että Timo Soini, sinä jännität minua.

Samaistumisen selektio

Työssäni olen näköalapaikalla katsomassa mitä ihmiset, tässä tapauksessa nuoret ihmiset, valitsevat. Se herättää paljon ajatuksia, miten he tehdessään valintaa tulevaisuudestaan, samalla rajaavat pois tiettyjä mahdollisuuksia ja valikoituvat kukin tavallaan johonkin suuntaan. Syystä tai toisesta. Taustalla vaikuttavat ympäristön mielipiteet, palaute omasta suoriutumisesta mutta ehkä vahvimmin se mihin he samaistuvat. Esimerkiksi koulutuksen sosiaalisessa periytymisessä paljon tutkittu korkeakoulutuksen periytyminen näkyy tavallisten nuorten arjessa nimenomaan samaistumisen kautta. "Näenkö itseni jossakin, mikä on minun osani."

Jotenkin tuntuu, että suuret massat, joita yhteiskunnassa riittää, kömpivät ja räpistelevät systeemin syövereissä miten taitavat. Mikäli haluaa päästä jonnekin, on tehtävä töitä, ja silti odotukset ovat vain yhtä juhlavat ja tähdelliset kuin raatamiseen panostamisen määrä. Edellytyksiäkin olisi, mutta niiden hyödyntäminen ei kohdennu ja oikeanlaisten tukirakenteiden puutteessa jää valtaosan kohdalla enemmän tai vähemmän vakan alle.

Toisaalta tuntuu, että tietty osa, jonkinlainen eliitti, kelluu läpi systeemin joutumatta juuri kohtaamaan sen varjopuolia tai laiminlyöntejä vaan heidän etenemisensä systeemin suomissa puitteissa on jouhevaa ja suvereenia. He hyödyntävät tarjotut mahdollisuudet, tähtäävät korkealle, panostavat osansa ja keräävät lopuksi hedelmät.

Olin viikko sitten käymässä eliittilukion esittelytilaisuudessa, minne oli tuotu näytille jonkinlaisia "valioyksilöitä." Heidän koulunkäyntinsä ei ollut helppoa tai vailla haasteita, mutta oikealla panostamisella, hyvässä ohjauksessa ja tiukan tuen kannattamina, he suoriutuvat osastaan loistavasti.

Nimenomaan tiukan tuen kannattelemina. Kun kuuntelin heidän tarinoitaan elämän etenemisestä ja miten he olivat päätyneet siihen missä olivat, tuli mieleen, että heidän valikoitumisensa ei ole tosiaankaan ollut sattumanvaraista. Nuoret on treenattu laittaen heidät jo varhain jollain lailla valikoituneeseen kielikylpy- tai kansainväliseen päiväkotiin. Sieltä heidät on kiidätetty saman kerman täyttämään peruskouluun, jossa tuetusta, ja monesti myös akateemisia virikkeitä saaneesta aineksesta, on ollut helppoa saada esille koulumyönteisyys ja toimintasuuntautuneisuus, jolloin porukka tiivistyy entisestään ja samalla tukee toistensa kaltaista suoriutumista.

Kun nuori tässä vaiheessa katsoo jotakin toista saman ikäluokan ryhmää, jotka eivät ole samalla tavalla valikoituneita, niin hän huomaa tiedostaen tai tiedostamattaan selkeitä eroja. Sosiaaliset koodit ovat erilaisia, ryhmät kunnioittavat erilaisia normeja eri tavalla ja ennen kaikkea nuori huomaa, että hän itse ei samaistu tuohon viiteryhmään. Ero on siinä vaiheessa jo hyvin pitkälle edennyt ja sanellut etukäteen miten monen ihmisen elämä tulee keskimäärin etenemään. En väitä etteikö myös olisi poikkeuksia, mutta selektio on jo tuossa vaiheessa tapahtunut.

Mihin porukkaan minä samaistun? Onko se "koulumenestyjät," onko se "rennommin ottavat, elämään keskittyjät", onko se "systeemin vastustajat." Valinta ei ole tietoinen vaan tapahtuu samalla tavalla kuin yhteisön antaman symboliuniversumin omaksuminen; jokin tapa tehdä ja käsittää tuntuu vain luontevammalta kuin joku toinen. Samanlainen porukkaan samaistuminen toistuu eri vaiheissa, joten hän, joka on alunalkaen panostanut esimerkiksi koulumenestykseen ja tämän kaltaiseen työntekoon jatkaa luultavimmin valitsemallaan tiellä, ainakin keskimäärin.

Eliittilukion tapauksessa tuntuu, että viiteryhmän valintaan käytetään suhteettoman paljon energiaa, jotta nuori varmasti painaisi mieleensä mikä on hänen porukkansa, millainen seura tuntuu luontevalta. Nuori saa myös samalla tärkeää tietoa millaisia valintoja tällaisessa viiteryhmässä suositaan ja mitä vieroksutaan. Kun esimerkiksi opiskelusta annettu esimerkki pitää sisällään ainoastaan korkeakoulutettuja, ei nuorelle tule mieleenkään ajatella, että hänen paikkansa voisi olla jossakin muualla.

Ohjauksen näkökulmasta tällainen rakenne tuntuu vain melko leimaavalta ja ennaltamäärätyltä. Ja tietysti ohjaajan tehtävä onkin pyrkiä murtamaan ennalta asetettuja määrääviä tekijöitä. Tuntuukin, että silloin kun kyse on eliittinuoren kääntämisestä etsimään itsestään uusia puolia ja oman näköisiä vaihtoehtoja, suurin vastustus tulee hänen viiteryhmästään, varsinkin kotoa. Kun taas pyritään tekemään siirtymistä toisen suuntaan, käytännöllisen tai jäsentymättömän tuen piiristä kohti teoreettisempia valintoja ja akateemisempaa tulevaisuutta, niin tuntuu että suurin vastustaja on henkilö itse.

Molemmat vastustajat ovat todella mahtavia, koska viiteryhmä on laittanut eliittinuoren jalostamiseen valtavasti energiaa eikä varmasti seuraa vierestä kun heidän työnsä hedelmät "valuvat hukkaan."

Myös toisessa tapauksessa vastustaja on mahtava, koska matalamman koulutustaustan perheestä tulevan olisi ylitettävä itsensä ja omat rajansa; uskallettava ottaa askel ja samaistua niihin kouluunsa panostaviin nuoriin, etsiä sieltä itselleen uutta viiteryhmää.

Eniten tämä viiteryhmäristiriita tulee esille maahanmuuttajaperheiden välillä, missä usko koulutukseen on kova, mutta samanaikaisesti akateemiseen vaihtoehtoon panostaminen tarkoittaa monesti myös katseen kääntämistä kauemmas omasta kulttuurista ja uuden kotimaan tapojen omaksumista. Systeemin ja maahanmuuttajien kotoutumisprosessin kannalta tällaiset nopeat sopeutujat ovat tietenkin ihanteellisia yksilöitä, mutta yksilön itsensä kannalta tuollainen hyppäys voi aiheuttaa melkoista ristiriitaa ja juurettomuuden tunnetta. Nuori omaksuu hurjaa vauhtia uusia tapoja luovia suvereenisti systeemissä ja etsii samalla itsestään uuteen viiteryhmään sopeutuvaa itseä.

Jos ajattelee koko samastumisen prosessia yhteiskunnan tasolla, niin koulutuksen selektiivinen vaikutus perii hierarkisen järjestyksensä sen tietyn eliitin ideologiasta, koska heidän makunsa on se kriteeri, jonka valossa tavoittelu tapahtuu. Eliitin edustajat päättävät minne he haluavat jälkikasvuaan tukea. Ja tämän viiteryhmän päätökseen vaikuttavat eniten ideologiset vaikutteet, kuten se millainen painoarvo annetaan esimerkiksi taloudelliselle menestykselle.

Onkin kiinnostava ajatella, että vaikka suuria massoja ohjaillaan itse asiassa hallinnon avulla, niin mikäli halutaan vaikuttaa korkeimman kerrostuman tulevaisuuden valintoihin, niin ensin pitää vaikuttaa yhteiskuntakeskusteluun ja siellä liikkuviin ideologisiin aineksiin. Vasta kun korkein kerrostuma alkaa omaksua uusia tapoja ajatella, he alkavat tukea ja ohjata jälkikasvuaan uusiin vaihtoehtoihin. Kysymykseksi jää voiko tuo ideologia koskaan olla korkeasti koulutetun eliitin kohdalla jonkin muu kuin taloudellinen menestyminen.

Myönnän kuitenkin avoimesti, että omien lapsieni kohdalla pohdin kyllä mihin tai kehen he mahtavat samaistua. Aika näyttää miten siihen reagoin.

Älä oleta!!!

Ei lopu teksti vaikka elämä vakiintuu.

Mitä sinä toivot, että sinulle olisi kerrottu kun olit 15-vuotias? Minkä asioiden painottaminen olisi hyödyttänyt sinua? Ihmisten tarpeet ja suuntaukset vaihtelevat loputtomasti ja jokaisella on oikeus saada tukea juuri itse tarvitsemallaan tavalla. Se, mikä on yhdelle itsestäänselvyys ja täysin luonnollinen asia, voi toiselle olla kasvun ja kehittymisen paikka, joka tuottaa hänelle todellista haastetta.

Ihminen tekee tahattomia oletuksia muiden ihmisten kokemusmaailmasta. Minä saan itseni toistuvasti kiinni ihmettelemästä miksi ihmisten edellytykset havainnoida ympäristön vaikutusta itseensä vaihtelevat niin paljon. Tämä on vahvasti ympäristön vaikutuksen tuloksena kehittyvä taito, jota kotona joko ruokitaan, mutta vähintään annetaan malli siitä millaisia asioita ympäristöltä kuuluu sietää. Toisessa huonossa tapauksessa mallia ei syystä tai toisesta ole saatavilla, jolloin ihminen jää totaalisesti pimentoon siitä mitä hänellä on ympäristöltään oikeus odottaa.

Ihmisen omanarvontunto voi tietysti kehittyä pitkällä aikavälillä ja suuri osa ihmisistä ehkä kommentoisi tätä tekstiäni, että ihminen oppii mikä on hyväksi tekemällä muutamia vääriä valintoja. Lievissä tapauksissa tämä varmasti onkin asian laita, mutta on myös paljon tapauksia, joissa sosiaalisten odotusten rakentuminen vääristyy pysyvästi positiivisten mallien puutteessa.

Kuuluuko elämän olla sellainen sekasotku, jossa ihmisten kyky hahmottaa tällaisia asioita on melko kehittymättömällä tasolla? En usko, että kysymyksessä on sellainen taito, joka ei olisi kehitettävissä. Miksi ihmisen pitäisi huonon kommunikaation ja puutteellisten kotimallien vaikutuksena olla tuomittu vahingoittamaan itseään hakeutumalla vahingolliseen vuorovaikutukseen muiden samojen ongelmien kanssa kamppailevien kanssa?

Olen nyt itse aloittanut terapian ja siellä kantavat teemat ovat olleet itsensä hyväksyminen, vihatyö eli oikeus kielteisiin tunteisiin, omien rajojen asettaminen sekä kroonisen tyytymättömyyden ja liian kriittisen itsearvioinnin työstäminen. Voin sanoa täydellä varmuudella, että tekisi hyvää monelle ihmiselle. Ovat syyt mitä tahansa, niin ihmisellä on oikeus elää ilman häpeää ja orjuuttavia, vahingollisia käsityksiä vuorovaikutuksesta tai sosiaalisista odotuksista. Olen todella iloinen niiden koululaisten puolesta, joille esimerkiksi draamakasvatusta tarjotaan jo peruskoulutuksessa.

Voi olla että on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka joko herkkyyden puutteesta tai vahvalla erottelukyvyllään pystyvät vapautumaan vahingollisen tai kieroutuneen sosialisaation malleista. Monesti tällaisia yksilöitä ylistetään heidän kyvystään elää riippumattomina ja luoda oma tulevaisuutensa välittämättä puutteellisista eväistä. Suurimman osan kohdalla sosiaaliset ja myös psyykkiset rajoitteet kantavat kuitenkin hedelmää pitkälle seuraavaan ja sitä seuraavaan polveen. Minua ärsyttää suunnattomasti miksi suurin osa ihmisistä on luonnostaan täysin riippuvaisia ja siksi niin haavoittuvaisia siinä miten monella tavalla heidän kehittymisensä voi mennä päin helvettiä.

Minä, joka olen saanut lapsuudessani hyvin vahvat eväät, vahvan sylikokemuksen sekä luvan näyttää heikkouttani, työstän silti terapiassa omia kehittymisen paikkojani eikä loppua rakentavien mallien kehittämiselle ole näköpiirissä. Miten siis voisi joskus saavuttaa tasapainon sellainen ihminen, jonka kotona ei puhuta, missä välittämisen tavat ovat joko näkymättömiä tai vääristyneitä? En halua nyt tässä pelkästään alentua tai paasata siitä kuinka jotkut ihmiset on tuomittu paskaan elämään. Minua nimittäin ihan aidosti ihmetyttää kuinka herkistä mekanismeista tässä puhutaan.

Kun koulussa katson ympärilleni näen koko ikäluokan kirjon erilaisuutta; herkkiä ja vähemmän herkkiä, pohdiskelevia ja vähemmän pohdiskelevia, toiminnallisia ja vähemmän toiminnallisia, sisäänpäinkääntyneitä ja ulospäinkääntyneitä, vahvuutta korostavia ja heikkoutta korostavia nuoria, joista jokainen on saanut mallikseen jollain lailla painottuneen sosialisaation. Sattuman kauppana sitä joko vahvistetaan niistä samoista kohdista tai voi olla, että sattumalta hän kohtaa koulussa jonkun aikuisen, joka vahvistaa toisia näkökulmia sopeutumisessa sosiaalisiin tilanteisiin, voi kehittää hänen maailmankuvaansa ja minäkuvaansa sekä antaa hänelle esimerkin omanarvontunnosta mikäli sellainen malli on kotikasvatuksessa jäänyt puuttumaan.

Joka tapauksessa jokaisen ihmisen sosiaalisaation kehittyminen tuntuu täysin sattumanvaraiselta prosessilta, jossa toisille jaetaan ja jotkut jäävät täysin ilman. Enkä voi sanoa, että minulla olisi tähän oikeastaan mitään parannusehdotusta. Totean vain, että jokin ei toimi.

Pedagoginen taivas

Olen aloittanut juuri uudessa työpaikassa ja se on imenyt yllättävän paljon voimia. Kyseessä on kouluyhteisö. Iskin ysiluokkalaisena viinipullon vetoa äidinkielen opettajani kanssa siitä tuleeko minusta opettaja. Hän piti sitä varmana ja minä olin vastaan. Minusta ei varsinaisesti tullut opettajaa, mutta silti tuntui itsensä pettämiseltä kun kävelin koulun ovesta sisään.

Olen tässä pohtinut opettajien ammattitauteja sekä sitä miten tämä ympäristö muokkaa omaa käyttäytymistä. Jollain tapaa olen huomaavinani, että suuri osa opettajista ei ole kovin hyviä kuuntelemaan. Tai vaikka he luonnostaan olisivatkin, niin tämä työ saa ihmisen helposti korostamaan enemmän sitä, että asiat etenevät kuin sitä, että rauhoitetaan hetki pysähtyen toisen aatosten äärellä.

Toinen selkeä piirre on opettajan tarve tarttua hallitsemaan tilannetta, myös niissä kohdissa, jolloin se ei ole tarkoituksenmukaista tai toivottavaa. Tämä sulkee ympäristöä ja tekee opettajasta tilanteen johdattajan. En kuitenkaan halua ajatella mitä tapahtuisi mikäli opettajat eivät toimisi näin. Kaikkien lasten kohdalla itseohjautuvuuteeen luottaminen ei ole vaihtoehto. Realismi iskee silmille.

Surullista on myös huomata kuinka monet kauniit ajatukset oppilaan itseohjautumisesta ja aktivoinnista jäävät ajatuksen tasolle. Osaksi kyse on asenteellisesta vammasta, jossa opettaja tekee asiat totutulla tavalla suhtautuen uudistuksiin tai "syvempään" pedagogiikkaan olankohautuksella tai tuhahduksella. Niissä kohdissa tekee mieli kysyä, että:
Haluatko loputtomasti huutaa lapsille kuin koirille väärien ja ei toivottujen tekojen seurauksena vai haluatko tehdä itsesi tarpeettomaksi ja onnistua synnyttämään nuoressa omaa prosessointia, jonka seurauksena hän tiedostaa normit ja toisen ihmisen kunnioittamisen tärkeyden?

Toisaalta opettajalla itsellään on kai myös oikeus suojella itseään mikäli haasteiden kohtaaminen tuntuu yksinkertaisesti liian kovalta. Vaatimus opettajan itsensälikoonlaittamiselle on todella vaativa haaste, ja jos sen tekee oppikirjan mukaisesti tehden työtä täydellä persoonallaan, niin illalla tuntuu siltä kuin olisi jäänyt puskutraktorin jalkoihin. Itse olen lähinnä pyrkinyt selviytymään viikot läpi päivä kerrallaan haalien keinoni matkan varrelta ja yrittäen sietää epävarmuutta kun ei tiedä mitä huominen tuo. Kädestä suuhun periaate ei kuitenkan taida toimia pidemmän päälle vaan jossain vaiheessa pitäisi syntyä jokin kestävämpi työtapa oman työkentän hallintaan.

Pistän väliaikatietoa kun saan rämmittyä eteenpäin.

Tuntuma heikkouteen

Olen rantautunut Helsinkiin kahden viikon merireissulta. Vene on nyt siirretty Helsinkiin ja siirtopurjehdus Turun suunnalta tapahtui ilman moottoria ja lähes puolet matkasta yksin purjehtien. Veneeni on melko pieni, lihaksilla ja luonnon voimilla liikuteltava, joten sen kanssa kunnon keskittymisellä ja neuvokkuudella selviää myös yksinään, vaikka se jonkin verran kasaakin jännitettä.

Oli jonkinlainen tarmonnäyte jatkaa matkaa kun meihistö lähti vaihtosatamasta kotiin ja jäin yksin navigoimaan ukkosten sekaan saaristomerelle. Veljeni sitä sanoi, että hyväiset ovat haikeita mutta kun hyvästellään rannalla niin ero tuntuu repivämmältä. Siinä sitten pala kurkussa lähdin jatkamaan matkaa ja muistelin mukavia muistoja kun samat tutut rannat vielä vilahtelivat maisemassa. Jotenkin tuntuu, että tahattoman leppoisat muistot syntyvät silloin kun toiminta on vain vienyt mukanaan.

Läheisimmän kanssa kävimme keskustelua omien varjopuolien kanssa elämisestä ja miten minusta ei voi koskaan saada otetta mikäli en suostu itselleni myöntämään että myös minä olen joiltain osiltani rasittava ja se on ihan ok. Yksin jatkaessani matkaa otin käteeni Tommy Hellstenin "Saat sen mistä luovut" kirjan. Tämä voi tilanteena kuulostaa hieman absurdilta tai huvittavalta niille, jotka ovat lukeneet Hellstenin kirjan Miesmatka. Mies purjehtii yksinään ja pohtii oman heikkoutensa ja puutteellisuutensa hyväksymistä. Kyllä Tommy olisi minusta ylpeä jos tietäisi.

Saat sen mistä luovut perustaa ideansa siihen, että ainoastaan myöntämällä oman heikkoutensa ja tulemalla sen kanssa toimeen, ihminen saavuttaa inhimillisyyden ytimen ja voi kasvaa ihmisenä hyväksyen, että hänen omat hallinnan mahdollisuutensa elämässä ovat hyvin rajalliset. Ihmisen kasvu on parhaimmillaan, kun nöyrästi katsoen hyväksyy oman puutteellisuutensa ja lähtee pelkoa tuntien raivaamaan uutta väylää sinne missä ei ole vielä kulkenut.

Pelon ja oman riittämättömyyden kanssa eläminen on jatkuva taistelu, johon voi rakastua. Ehkä jossain vaiheessa myös helpottuu omien rajojen rikkominen eli niiden itselle pelottavimpien elämänkenttien valloittaminen. Löysin itseni kirjasta siltä kohdalta jossa avattiin korostuneen kohteliasta ihmistä, joka tarjoilee itsestään kanssa ihmisille aina mahdollisimman siloitellun version, mikä tekee mahdottomaksi saada läheisyyttä tai välittämistä muilta ihmisiltä. Ihminen kaipaa välittämistä ja rakkautta eniten juuri silloin kun hän sitä vähiten ansaitsisi. Meillä ihmisillä on vaikeuksia luottaa siihen, että voisimme silloin rakkautta keneltäkään saada.

Rakkaudettomuuden pelko on minun kohdallani poikinut tavan tarjota parastani. Siinä yksinpurjehtiessani listasin asioita, jotka ovat juuri niitä omia kipeitä kasvun paikkoja, joiden myöntäminen ja toistaminen voisi tehdä itselle hyvää. Suuri osa niistä on jonkinlaisen hallinnan tunteen haalimista sekä ylikorostunutta vastuunottamista muiden ihmisten reaktioista. Näiden myöntäminen itselleen voi jossain vaiheessa tarkoittaa sitä, että niistä voisi luopua, ei kuitenkaan intentionaalisesti yrittämällä.

Veloena joskus kommentoi lukiessaan, että parasta on vain havainnoida omaa reaktiota eikä pyrkiä muuttamaan mitään omassa reaktiossa. Silloin siitä vaivihkaa ilman intentiota vapautuu. Minäkin saan ilmaista negatiivisia reaktioita toisia ihmisiä kohtaan pelkäämättä että jäisin yksin.

Lähimmäiseltä tenttasin mihin se luottamus perustuu. Tommy Hellsten tarjosi vastaukseksi Jumalaa, joka on jo olemukseltaan anteeksiantamuksen syli, joka ottaa kiinni. Jokainen kelpaa ja on oikeutettu armoon myöntäen omat kasvun paikkansa.

Minun lähimmäiseni ei kuitenkaan ole Jumala, jonka syli olisi ehtymätön rakkauden lähde, vaan hänkin on inhimillinen, joskin lämmin, mutta silti ihminen. Miten voisin luottaa, että hän rakastaa minun vikojani ja että minun olisi turvallista näyttää oma itseni vikoineen päivineen?

Ehkä tämänkin kohta on sen pelon kanssa elämistä. Varmuutta ei ole, eikä tule saataville. Sitä ei koskaan voi saada. Varmuus on jotain, mitä meille ihmisille ei suoda. Pelko on se mikä jää jäljelle, ikuinen testi omalle nöyrälle alttiiksi asettumiselle. Se askel tuntemattomaan otetaan joka ikinen päivä.

Kuten olen todennut, jokainen päivä on hyvä aloittaa kiittämällä kaikesta kiittämisen arvoisesta. Jokainen päivä kuitenkin jatkuu kiitosten jälkeen vaikeimman haasteen valitsemisella. Jatkuvalla veitsenterällä eläminen ja oman hallinnan puutteen myöntäminen on ihmisen osa, se on sopeutumisen pitkä oppimäärä. Siinä on myös maali, joka asettaa asiat aina oikeaan tärkeysjärjestykseen.

Alueiden Suomi

Tänään kirjoitetaan vaihtelun vuoksi jotain muuta kuin sitä "tunnetiedostamissoopaa." Voin paljastaa jotain itsestäni; minulla on karttafetissi. Jos jossakin roikkuu kartta, se varastaa huomioni todella tehokkasti ja voin uppoutua yhden kartan ääreen tuntikausiksi. Myös lehteä lukiessa huomaan leikkaavani talteen ties minkälaisia karttoja kuten esimerkiksi kaavoitusuudistuksia, tänä aamuna viimeksi kartan kuntauudistuksen painopisteistä.

Karttaa katsoessani huomasin, että jos vedetään viiva Vaasa-Seinäjoki-Jyväskylä-Mikkeli-Lappeenranta syntyy lähes viivasuora linja, joka hahmottaa melko tarkkaan itselleni merkityksellisen Suomen alueen, jolla olen eniten viettänyt aikaa ja joka on tullut parhaiten tutuksi. Silti tämä Suomen niemen kärki, muodostaa ehkä noin kuudes tai korkeintaan viidesosan koko Suomen pinta-alasta. Tämä on laaja ja harvaan asuttu maa.

Minua myös kiehtoo se millaisen alueen ihmiset mieltävät omaksi elämänpiirikseen. Kun samaan karttaan vetää viivat, Jyväskylä-Lappeenranta, Lappeenranta-Savonlinna-Joensuu, Joensuu-Kuopio ja Kuopio-Jyväskylä muodostuu tietynlainen salmiakkikuvio Savonmaalle itäisempään Suomeen, joka on jostain näkökulmasta järvisuomen sydäntä ja kattaa suuren osan eteläisestä sisäsuomesta. Olen tuolla alueella vieraillut, ja Jyväskylässä asunutkin, mutta järvisuomi on aina ollut minulle hieman vieraampi alue Suomesta.

Kun taas laskee yhteen pelkästään tuon salmiakkikuvion kasvukeskusten väkiluvut saadaan kuitenkin karvan verran vajaa 500 000 ihmistä. Minua kiehtoo kuinka moni tuon alueen asukkaista mieltää elämänpiirikseen juuri tuon salmiakkikuvion. Sieltä ehkä löytyy heille kaikki tarpeellinen. He eivät välttämättä ollenkaan kaipaa meren läheisyyttä, rannikoiden karuja kallioisia muotoja, eivät suolan tuoksua tai länsisuomalaista koleaa suoruutta.

Viime kesästä vietin osan Savossa, Puumalassa ja vierailin ensimmäistä kertaa Lappeenrannassa. Molemmat olivat todella valloittavia paikkoja ja viihdyin todella hyvin. Minua jäi vain mietityttämään kuinka erilaisesta näkökulmasta sillä kolkalla asuvat ihmiset tarkastelevat tätä maata. Heille esimerkiksi Venäjän läheisyys on todella arkipäiväistä ja näkyvää. Ruotsia en siellä päin kuullut kertaakaan. Tapasin ihmisiä, joiden elämä pyörii juuri tuon salmiakkikuvion alueella, Helsinkikin on heille kaukainen ja toisarvoinen. Miksi lähteä järveä edemmäs kalaan?

Minä olen viettänyt leijonaosan elämästäni rannikolla. Tämä tuntuu luontevalta, joskin Järvi-Suomi -vierailuista on muodostumassa mukava pysyvä mauste tähän kylmien ja koruttomien kallioluotojen Suomikuvaan.

Suomen alueellisuus on maan pienestä koosta huolimatta kiistämättä vahvaa ja ihmiset muodostavat myös selkeitä alue tai "maakuntaidentiteettejä." Niitä ruokitaan stereotypioilla ja ihmisten yleistävillä mielikuvilla. Minäkin pönkitän opportunistina omakuvaani selittäen omia ominaisuuksiani alueellisilla taipumuksilla ja perimäni hajonnalla. Luovin suvereenisti eri maakuntaidentiteettien välillä, ja "olen" milloin mitäkin sen suhteen mikä asia on kyseessä.

Silloin kun puhutaan suoruudesta, rehellisyydestä, yritteliäisyydestä, ahkeruudesta ja luotettavuudesta olen pohjalainen.
Kun puhutaan sitkeydestä, pitkäjänteisyydestä ja neuvokkuudesta olen varsinaissuomalainen.
Kun taas puhutaan huomaavaisuudesta, välittämisestä ja ihmisen kohtaamisesta, olen karjalainen.

Tämä on toisaalta totta, mutta stereotypioiden kautta voisin myös rehellisesti eritellä mistä huonot puoleni juotavat.

Kun puhutaan äkkipikaisuudesta, olen hämäläinen ja pohjalainen.
Kun puhutaan jossittelusta, skeptisyydestä tai tosikkoudesta olen varsinaissuomalainen.
Kun puhutaan häilyvyydestä tai yliherkkyydestä, olen karjalainen.

Stereotypiat ovat hauskoja, harhaanjohtavia kuin horoskooppiselostukset, mutta silti niin mukavia ja vetoavia. Useissa lehtiartikkeleissahan on ruodittu tuota itä- ja länsi-suomalaisten eroa. Varmaan lähinnä kulttuuriset erot ovat tänäkin päivänä aistittavissa tunnelmallisina tekijöinä ja ovat tietysti sikäli hyvin voimakkaita mielikuvien muokkaajia.

Yhtenäinen suomalaisuus on yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta aina keinotekoisesti ylläpidetty illuusio yhtenäisestä yhteisöstä. Näkökulmia kun on yhtä monta kuin asukkaita.

Distinktio

Tapaan tarkkailla vieraita ohikulkijoita jonkin verran, mutta erityisen herkullista on tarkkailla ihmisiä autoissaan ja arvailla keitä he ovat ja miksi he ajavat juuri sen kaltaisella autolla. Kurttuiset ilmeet neljän ruuhkassa ihmiset naputtelevat autonsa rattia ja odottavat vuoroaan ajaa kehätien ramppia alas vilinään, kukin pyrkimässä taholleen.

Ja myönnän, että teen näiden tarkkailujeni perusteella huimia johtopäätöksiä, oletuksia ja yleistyksiä, kuinka juuri tietynlaiset ihmiset ajavat tietynlaisilla autoilla. :) En kuitenkaan juuri levittele näitä analyysejäni lähipiirille, mitä nyt koko internetille. Minulla on sen verran vilkas mielikuvitus, että teen keittiöpsykologiset päätelmäni jo kuskin aurinkolasien merkin perusteella.

Minusta on vain todella kiinnostavaa millaisia latauksia auton omistamiseen joillakin ihmisillä liittyy. Auto on harvoin vain auto, vaan sitä käytetään samalla ilmentämään esimerkiksi statusta tai toisaalta käytännöllisyyttä. Minua kiinnostaa kuinka tietoisesti statusta halutaan ilmaista. Vai tehdäänkö se enemmänkin harkitsemattomana sivutuotteena.

Kerran kun olin päiväkodissa töissä, erään lapsen isä tuli hakemaan poikaansa kotiin ja ajoi pihaan Hummerilla. Olisi tehnyt mieleni oksentaa miehen buutseille, mutta hillitsin itseni. En kuitenkaan todella edes tiedä tajusiko tai tajuaako lapsen isä mitä hänen autovalintansa edustaa ihmisille. Voihan olla, että hänen lähipiirissään moisen auton omistaminen on käytännöllistä ja tarkoituksenmukaista eikä siihen liity mitään sen enempää.

Tietoinen statuksen ilmaiseminen on lähinnä surullista. Krooninen erottautumisen tarve on merkki epävarmuudesta ja omasta riittämättömyyden kokemuksesta. Mikäli ihminen kokee, että luodakseen uskottavuutta hänen on ilmennettävä makuaan, laatutietoisuuttaan tai varallisuuttaan esittäytymällä tiettyjen kulutusvalintojen kautta, hän samalla ruokkii epävarmuuttaan ja suorituksiin perustuvaa kelpaamista.
Mikäli odotan huomiota ja hyväksyntää sen perusteella mitä minulla on päälläni, millaisessa kolossa nukun tai millaisessa ravintolassa käyn syömässä, olen valinnut rankan tien, jolla mitään ei saa koskaan ilmaiseksi, vaan jokainen hyväksynnän murunen ansaitaan loputtomassa taistelussa erottautumisen kentällä. Se ei ole mitään kevyttä leikkiä vaan vääristynyt perversio, jossa ihmisen arvo mitätöityy.

Status ja erottautuminen perustuvat kuvaan kilpailun maailmasta, jossa ainoa tapa selvitä on olla parempi, mieluiten paras. Kuka koiraista laulaa komeimman kosiolaulun? Kuka hyeenoista on röyhkein haaskalla? Kuka tienaa eniten? Kuka hallitsee hyödykkeitä? Kuka turvaa jälkikasvulleen parhaat edellytykset? Loppujenlopuksi se on aika primitiivisen yksinkertaista.

Statuksen ilmaiseminen voi olla periytyvää, enkä nyt tarkoita, että Mersu kestää isältä pojalle, vaan että poika oppii jo varhain ostamaan oman Mersun. Kuuluuhan hän tiettyyn kastiin, mikä on syytä osoittaa. Ehkä sitä perustellaan laatutietoisuudella, ja toisaalta sillä, että jos on edellytyksiä, niin miksei ostaisi, miksei menestyksestään saisi nauttia? Kysymys on kuitenkin ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuudesta ja siitä mihin kiinnittää huomiota.

Mille asialle haluan antaa huomiota? Mihin asiaan keskittyä? Omasta energiastani ei valitettavasti liikene varoja keskittyä siihen millaisen mielikuvan minusta saa sen perusteella millainen kello minulla on. Se on ihan oma taiteen lajinsa. Suodaan se heille, jotka siihen haluavat keskittyä. Toivottavasti he eivät tee sitä riittämättömyyden kokemuksessaan.

Olipas pitkä teksti vain ilmeentääkseni, kuinka joskus pelkään etten riitä ilman suorituksia. :)

Pelottaako? Yritä silti antaa anteeksi...

Näinä aikoina minua todella ahdistaa tämä pelon ilmapiiri, joka tuntuu leviävän yhteiskunnassa. Pelon synnyttämät ylireagoinnit ruokkivat uusia nokituksia, silmä silmästä periaatteella. Se on muuten maailman kaikkien aikojen huonoin perustelu millekään. Kunpa ihmiset osaisivat antaa anteeksi. Uskon, että se on paikoin kylläkin hirvittävän vaikeaa.

Lätkähurmoksen keskellä minua aina vieraannuttaa se hurja uho, joka Suomen metsistä kantautuu. Kauppatorin juhlien iltana vastaan tuli bussilasteittain sinivalkoiseksi maalattuja ihmisiä, kuskillakin oli leijonapaita päällä. En väitä, etteikö samanlaista hurmoshenkeä ja yhden asian ympärille muodostuvaa fanatismia olisi yhtälailla muualla maailmassa, futisfanit hyvänä esimerkkinä. Jotenkin vain mietin, että mitä ihmeen traumaa siinä työstetään kun kysyin eräältä vieraammalta ihmiseltä, milloin hän kokee onnistumisen kokemuksia, ja hän osasi sanoa vain, että "16 vuoden odottamisen jälkeen tää on ollut aivan mahtavaa." Miten se yhden porukan voitto voidaan kokea niin vahvasti? Tässä kohtaa tarvitsisin psykologin perehdyttämään, miten ihmisen pyhän kokemus muodostuu. Itselleni sellainen hurmoksellisuus esittäytyy alkeellisena ja primitiivisenä ilmireagointina.

Olen miettinyt maailmankuvan merkitystä esimerkiksi sille kokeeko ihminen tarvetta turvata omaa positiotaan suhteessa muihin. On olemassa ihmisiä, jotka ovat kasvaneet teroittaen kyynärpäänsä ja saaden vaikutteet, että maailma on vaarallinen ja paha paikka, jossa ainoa tapa selviytyä on epäillä jokaista ja turvata oma elonsa.

Kun lehdet kirjoittavat pyydystävistä laskelmoivista raiskauksista, joukkopahoinpitelyistä joissa ihmista hakataan raskailla aseilla, niin että hänen loppuelämänsä tuhoutuu, alan itsekin tunnistaa selkäpiissä hiipivän epävarmuuden; "pitäisikö täällä puolustautua?" Minä en ole iso mies, ja vaikka provosoituna reagoin jyrkästi ja agressiivisesti, niin sotaisaa minusta on vaikea saada, olen aika leppoisa ja pehmoinen. Noita väkivaltauutisia lukiessa sitä sitten miettii, että miten minä toimin jos minut pyydystetään juna-asemalta ja potkitaan päähän niin että makaan vihanneksena sairaalassa.

Hetken jo harkitsin uudelleen itsepuolustustouhujen aloittamista, mutta sitten tajusin, että se olisi juuri periksi antamista pelolle. Kyse on valinnasta. Tähän asti paras resepti hyvän ja turvallisen elämän muodostumiseen on ollut se, että ei ehdoin tahdoin hankkiudu tilanteisiin, joissa provosoi muita, välttää itselleen vahingolliseksi kokemiensa ihmisten seuraa, mutta viimeisenä ja tärkeimpänä ei antaudu pelolle vaan tietoisesti vahvistaa omaa ennakkoluulottomuuttaan ja uskoaan vilpittömyyteen. Jos minut sitten hakataan rautaputkella vihannekseksi ja perheeni raiskataan, niin en silti suostu uskomaan, että tilannetta helpottaisi se mikäli olisin kokoajan pelännyt sen tilanteen tapahtuvan. Järki päässä, mutta ei pala kurkussa.

Kumpi elää parempaa elämää, hän joka neuroottisesti haalii haulikoita kaappiinsa ja kylvää pelon sekaista epävarmuutta lähipiiriinsä, vai hän joka toteaa, että mahdollisuus sairaiden ihmisten epätoivoisiin ja perustelemattomiin tekoihin on aina olemassa, eikä tilannetta voi siinä mielessä paeta. Ainoa mitä ihminen voi itsensä kannalta tehdä on pyrkiä vahvistamaan positiivista asennetta ympäristössään ja vahvistaa järjestelmää, joka auttaa sairaita ihmisiä pääsemään hoitoon, ettei heidän tarvitsisi raiskata ja hakata ohikulkijoita. Se pelonsekainen turhautuminen ja kanavoituminen vihaksi ei ainakaan auta tilannetta yhtään mihinkään.

Pelon kanssa pitää tulla toimeen. Minua pelottaa, että ihmisten pelko saa vallan ja alkavat toimia vaistojensa varassa unohtaen, että ihmisyyteen kuuluu kyky nähdä pelon läpi. Pelostani huolimatta minun tulee muistaa mikä on olennaista ja mistä en suostu luopumaan.

Jos sitten perheeni on raiskattu ja tapettu ja yritän pelkkää mustaa nähden kontata eteenpäin ilman elämänhalua, niin toivon, että joku on minua auttamassa takaisin valoon. Eläminen ilman anteeksiantamista ei ole elämistä. Se on jotain muuta. Mustaa katkeruutta hamaan loppuun. Se ruokkii väkivallan kierteen Israelin rajoille, se ruokkii samat asiat kaupunkijengien välille. Mikään ei muutu ennen kuin joku sanoo, että haluaa yksinkertaisesti irti sen vihaamisen vallasta. Toivon, että minäkin osaisin antaa anteeksi kauheat teot jotka tapahtuisivat minun läheisilleni; en tiedä osaisinko, apua ainakin tarvitsisin.

The Big Brother in my head

Ostin Martikaisen uuden levyn Usko ja sen sulattelussa menikin sitten koko pääsiäinen. Kaverin sävelet, mutta erityisesti sanoitukset ovat sen verran tiivistä tavaraa, että sitä haukkoo henkeään.

Levyllä paistaa kyllä korostuneesti sellainen maailmankuva tai enemmänkin kuva yhteiskunnasta, joka on itselleni ollut jo pidempään hieman vieras. Sellaiset sanat kuin pakkovalta, vapaudenriisto, anarkia ja vapaa-ajattelu yhdistyvät mielikuvaani Martikaisen ajattelusta.

Hän ei näe perusteita sille miksi ihminen saisi rajoittaa toistaan. Tai ainakin levyltä viestittyy sellainen viesti. Sain synttärilahjaksi yhdeltä kaverilta Orwellin kirjan 1984, mikä oli osuva lahja, koska en ole Orwelliani vielä lukenut. Ehkä sen jälkeen taas tajuan paremmin mitä vapauden korostajat vouhottavat.

Martikaista kuunnellessa itse vain muistan kuinka opiskelua aloittaessani minulla oli selkeästi päässäni ajatus, että tämä vallitseva yhteiskunnallinen järjestys ja tapa hahmottaa todellisuutta on vain yksi monista tavoista järjestää asiat, sattumanvarainen asiantila, jolle ei ole esittää mitään riippumatonta perustelua vaan loppujen lopuksi se on kyseenalaistettavissa ja myös korvattavissa monella muulla hyvinkin erilaisella mallilla.

Maailmassa on erilaisia malleja yhteisöistä, enkä usko, että mikään niistä olisi millään tavalla "oikea." Silti en myöskään usko, että nykyinen asiantila olisi sattunut sattumalta. Minun on hyvin vaikea uskoa, että esimerkiksi maailmanhistoria olisi voinut mennä vallitsevilta piirteiltään olennaisesti eri tavalla, vaan monien hirvittävienkin asioiden on pitänyt tapahtua ja ne ovat muokanneet nykyisestä tilanteesta tämän laisen. Se ei ole miltään kantilta virheetön asiantila, mutta minun omaa sopeutumistani auttaa se, etten joudu kokoajan kantamaan tyytymättömyyttä siitä, että on "valittu" tämä systeemi kaikista niistä lukemattomista mahdollisuuksista.

Opiskeluja aloittaessani koin, että ihmiskunnalla ei ole mitään oikeutta kasvattaa jälkikasvuaan uskomaan samoihin oletuksiin, kuin mille meidän kuvamme todellisuudesta rakentuu. Minun mielestäni se oli rikos ihmisyyttä vastaan, manipuloinnin ja aivopesun selkein ilmentymä. Silloin ajattelin, että jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus valita oma itsensä sekä tapansa hahmottaa todellisuutta.

Tämä ei olisi kuitenkaan ainoastaan mahdotonta vaan myös väärin. Se perintö, joka meille on annettu kaiken kulttuurihistorian ja tietopääoman muodossa, on ihmisyyden ja ihmisen käsityskyvyn juhla. Kukaan ihminen ei yhden elämän aikana pystyisi mitenkään hahmottamaan sellaisia asiakokonaisuuksia kuin ihmiskunnan historia on tuottanut. Siitä näkökulmasta kyse ei ole niinkään yksilöstä kuin ihmisyydestä kokonaisuutena, kaikki inhimillisyyden variaatiot ovat olleet mukana muokkaamassa nykyistä maailmankuvaamme tämän kaltaiseksi.

Perinnöstä on mahdotonta ja myös tarkoituksenvastaista vapautua. Sitä voi tarkastella, ja pyrkiä tarkentamaan, mutta korvaaminen ei ole tarpeen.

Martikainen ei varmasti olekaan vapaa-ajattelussaan halunnut hylätä mitään osaa täysin vaan pelkästään kritisoida yksilön oikeuksiin ja omanarvontuntoon suuntautuvia uhkia ja loukkauksia. Sehän on sitä syvää humanismia. Ihmisarvoisen elämän oikeus. Se ajatus ei hyväksy minkäänlaisia hyvän elämän piirteiden määrittelyitä ulkopuolelta.

Minä taas olen hyvinkin taipuvainen määrittelemään tiettyjä reunaehtoja sille mitä tarkoittaa hyvä elämä. Välillä mietin onko minulla siihen oikeus. Kysymys on sinänsä ontto, koska jokainen ihminen toimiessaan oman kokemuksensa mukaisesti, tulee toteuttaneeksi jotain ihmisyyden variaatiota. Minä tuon oman lisäni kirjavaan kakkuun ja parempi avata suunsa kuin pysyä korrektisti hiljaa.

Liberalismi, relativismi, konservatismi vai realismi?

Otsikon perusteella voisi ajatella, että rakastan ismejä.

Sain mennäviikolla kuulla kritiikkiä näkemyksistäni liberalismin vahingollisuudesta ja siitä, että oma näkemykseni asiasta ei ole johdonmukainen. Tein tässä sitten kotiläksyjä ja yritän nyt pukea sanoiksi sen mitä tarkoitan kun kuvaan itseäni libertarismin, arvorelativismin ja talousliberalismin vastustajaksi. Täälläkin sitä joskus avasin ja sain silloin rakentavaa kritiikkiä, että käsitteiden sisällöt eivät olleet tekstissäni johdonmukaisia.

Olen virheellisesti kuvannut itseäni uuskonservatiiviksi; virheellisesti sikäli, että en tosiaan usko, että mitään saavutettaisiin taantumuksellisella vanhaan pitäytymisellä tai ahtaiden perinteiden nostamisella sosiaalisiksi reunaehdoiksi. Olen kyllä traditionalisti, koska näen, että mikään ihmisyhteisö ei voisi pysyä koossa ilman jonkinlaisia traditioita.

Ihmistä ei ole luotu absoluuttiseen vapauteen. Absoluuttinen vapaus voisi toimia ainoastaan jos kaikki ihmiset olisivat omaksuneet pyyteettömyyden hallitsevaksi elämänasenteekseen. Tämä ei ole kuitenkaan mahdollista eikä edes tavoitteellista, joten sääntelyä tarvitaan. Ihmistä tulee rajoittaa ja ohjata. Eri intressiryhmien luoma konsensus rakentaa tasapainon, jossa vapauden ja yhteistoiminnan periaatteet vahvistetaan ja niitä voidaan siirtää sosiaalistamisen kautta muille yhteisön jäsenille.

Kun sanon, että ihmisen ei ole mahdollista saavuttaa pyyteettömyyttä, en silti tarkoita, että sosiaaliset rakenteet perustuisivat mihinkään tuulesta temmattuun yhteiskuntasopimukseen, vaan ihmisyyden luontaisen huomaavaisuuden vahvistamiseen sosiaalisten rakenteiden kautta. Kyse ei siis ole niinkään ihmisten rajoittamisesta kuin valistamisesta, silmien aukaisemisesta näkemään ihmisyyden positiiviset mahdollisuudet. Olen arvorealisti, en arvokonservatiivi. Ihmistä on mahdollista auttaa löytämään rakentava tapa elää.

Liberalismi kääntyy suvaitsevaisuudessaan liian nopeasti relativismiksi, jolloin kaikki vaihtoehdot hyväksytään yhtä hyvinä. Relativismi on tapa pestä kädet ja kieltäytyä vastuusta. Vastuusta itseään, yhteisöään ja omia pyhinä kokemiaan asioita kohtaan. Ei ole olemassa ihmistä, jolle jokin asia ei olisi pyhä. Kaiken tulkinnan pohjalla vaikuttaa jokin tulkinta pyhästä. Ääriliberalismi perustuu vapausperversioon, jossa vapaus on kaikkein korkein ja kyseenalaistamattomin itseisarvo. Ajatus ihmisen absoluuttisesta vapaudesta ruokkii relativismia.

Talousliberalismia on helppoa ja yksinkertaista vastustaa, koska siinä palvotaan yksinkertaista numeroiden lainalaisuutta ja rahan lakia. Se hävittää ihmisyyden rippeet alta aikayksikön.

Olen kuitenkin ehdoton yksilönvapauden, sananvapauden, kokoontumisvapauden, mielipiteenvapauden ja yksilön koskemattomuuden ja suvereniteetin kannattaja.
Olen ehkä arkikielisesti "liberaali" tavassani korostaa vähemmistöjen oikeuksia ja peräänkuuluttaa avointa keskustelua ja avoimuutta erilaisuudelle, mutta vierastan liberalismin taipumusta kääntyä relativismiin. Haluan korostaa oikeutta kommentoida toisen ihmisen mielipiteitä, rakentaa keskustelua ja vasta kriittisen tarkastelun jälkeen sanoa mitä ajatuksia toisen mielipide minussa herättää. Asioita on mahdollista arvioida ja asettaa järjestykseen niiden hyödyllisyyden, rakentavuuden ja ihmisyyden kunnioittamisen kannalta.

Oliko Jeesus persu vai vassari?

Hyvää kristillisen kirkon pääjuhlaa. Ylösnousemusta odotellessa...

Hesarissa oli eilen kirjoitus historiallisesta Jeesuksesta, historiallisesta henkilöstä nimeltä Jeesus. Todisteita tuon henkilön olemassa olosta on roppakaupalla, joten hän on varmasti ollut olemassa. Jeesuksen opetukset on tallennettu monelta kantilta ja osa niistä on päätynyt pyhiksi kirjoituksiksi. Muut ihmiset ovat valinneet mitä Jeesuksen viisauksista halutaan jakaa kaikille.

Lehdessä kirjoitettiin myös historiallisena tietolähteenä Tuomaan evankeliumista, joka ei koskaan päätynyt raamattuun, vaikka kuvaakin yksityiskohtaisesti Jeesuksen opetuksia:

”Rakasta ystäviäsi kuin omaa sieluasi, suojele heitä kuin silmääsi.”

”Sinä näet tikun ystäväsi silmässä, mutta et näe puuta omassa silmässäsi. Kun otat puun silmästäsi, näet tarpeeksi, että voit poistaa tikun ystäväsi silmästä.”

Suurimmaksi osaksi Tuomaan evankeliumi on kuitenkin täynnä kryptisiä porraspäätelmiä ja näennäisen epäloogisia paradokseja. Joku suuri filosofi saattaisi tietysti sanoa, että viisaudet ovat aina tulkinnallisia. Ja toisaalta kaikista noista kirjoituksista kajastaa se paimentolaisuuden kieroitunut hedelmällisyyden palvonta. Vuosituhansien aikainen taistelu kitsaassa autiomaassa, jossa ainoa ilo ja velvollisuus on elämän ikiaikainen jatkuvuus. Siinä alkaa jo yks sun toinenkin luennoida paratiisista.

Näinä aikoina kun paljon puhutaan kirkon kahtia jakautumisesta liberaalien ja konservatiivisten ainesten kesken, minä ehkä lukeutuisin liberaaliksi kristityksi ja tulkinnallisuuden puolesta puhujaksi. Silti painottaisin enemmän itsetutkiskelun merkitystä harmonisen elämän löytämisessä. Jeesuksen opetuksissa oli siemen ja alkuajatus siitä mitä ihmisen on mahdollista oppia välittämisestä ja lähimmäisyydestä.

Olen pitänyt uuden arkkipiispan kiteytyksistä uskonnon merkityksestä nykyisessä pluraalissa yhteiskunnassa. Ihmisten katsomuksellisuus on välttämätön osa inhimillisyyttä ja pidin siitä, että myös eduskuntavaaleissa välillä yritettiin (vaikka epätoivoisesti) kuuluttaa katsomuksellisten kysymysten käsittelyä. Se taso, jolla keskustelu liikkuu, on köyhää asioiden ilmiperustelua,kun olisi tärkeää päästä käsiksi mielipiteiden taustalla vaikuttaviin ennakko-oletuksiin. Niin kiire ei voi Portugalin pelastusrahastolla olla ettei ehdittäisi käydä yhtä julkista yhteiskunnallista keskustelua ihmisyyden perimmäisestä olemuksesta. Siinä tulisi Hallahoiden harhautunut ja pelonsekainen propaganda perustelemattomana tiensä päähän.

Toisaalta olen samaa mieltä, että on esimerkillistä kuinka täällä hieman edistyksellisemmässä demokratiassa luottamus systeemiin on edelleenkin sen verran luja, että kun ihminen on tyytymätön, hän rustaa sen äänestyskuponkiin, luottaen saavansa muutosta aikaan, eikä sen sijaan lähde kaduille polttamaan autoja.

Näissä vaaleissa kantoi hedelmää porvarihallituksen kylvämä alempien kerrostumien polkeminen. Kun tyytymättömyys tarpeeksi kasvaa, niin meille syntyy myös puoluekenttä, joka kuvastaa kansan vastakkainasettelua. Hallitukseen pyrkivät ylintä kerrostumaa kuvastavat riistokapitalistit, keskiluokkaa nuoleskeleva ja keinotekoista yhteisöllisyyttä kuvastava solidaarisuuspuolue sekä viimeisenä turhautuneiden änkyräjunttien ryhmä. On kiinnostavaa seurata kuinka riistokapitalistien talousliberaalit ja änkyräjunttien yksinkertaistettu ymmärtämättömyys pienen ihmisen sivuuttamiselle kohtaavat.

Jeesus saattaisi seurata tilannetta sivusta hieroen käsiään ja myhäillen kuinka mehevä ja hedelmällinen soppa tästä syntyikään. Tulonjakopopulismin taustalla vaikuttaa kuitenkin aito kummeksunta ja ällistyneisyys mille laeille yhteiskunnan nykymeno oikein perustuu, kun se ei ainakaan ole yksittäisen heikon ihmisen tukeminen. Oliko Jeesus itsekin sittenkin yksinkertaistava ja krumeluurit riisuva persu? Oliko Jeesuksen opetus populismia?

Onko populismia vetäistä matto pois taloustieteilijän alta sanomalla, että vaurastuminen on täysin toisarvoista sen rinnalla miten onnistut ilmaisemaan välittämistä avuntarpeessa olevaa kohtaan. Miten vastaa riistokapitalisti, jos keskiluokkainen sanoo mielellänsä köyhtyvänsä kunhan kaikille saadaan ruokaa ja lämmin paikka nukkua? Niin Jeesus on meitä kuitenkin opettanut.

Luuk.6:38 Jeesus sanoi “Antakaa, niin teille annetaan."
Mark 10:21 Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa.

Tuo on melko selkeää ja helposti tulkittavaa tekstiä. Onnellisemmaksi rikkaat tulisivat kun luopuisivat sen loputtoman haalimisen sijasta.

Ehkä Jeesus silti oli vassari, koska kaikkein pyhintä hänelle ei ollut oman position turvaaminen vaan yhteisen hyvän jakaminen vaikka se tarkoittaisi asettumista alttiiksi sille, että joutuu itsekin luopumaan jostain. Pannanpohjimmainen kysymys ei siis ollut Mitä tämä on minulta pois? vaan Keneltä vielä puuttuu?

Toisen ihmisen totuus

Luen kiinnostavaa kirjaa ADHD-asiakkaiden voimaannuttavasta ohjauksesta. Kirja rakentuu ratkaisukeskeisen ohjauksen periaatteille ja siinä kuvataan pintapuolisesti myös ratkaisukeskeisyyden taustalla vaikuttavia taustaoletuksia ja teorioita.

Kirja yhdistyy mukavasti viimeaikoina pyörittelemääni ajatukseen oletuksettomuuden ihanteesta. Minä ihaillen katson ihmisiä, jotka kaikessa sosiaalisessa toiminnassa tuntuvat lähtevän liikkeelle ilman taustaoletuksia ja ilman tulkinnan tarvetta. Tilanne kertoo miten sen kanssa edetään ja kaikki tapahtuu joka tapauksessa näennäisen tavoitteettomasti edeten askel kerrallaan.

Voimaannuttavan ohjauksen käsikirjassa kuvataan ratkaisukeskeisen ohjauksen ihannetta "avoimen tilan" positiosta, jolloin lähdetään liikkeelle näkökulmasta, että ohjattava itse pitää sisällään vastaukset kysymyksiin omasta elämästään. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta jos avoimen tilan positiota voisi levittää yleiseksi tavaksi suuntautua elämään ja vastaantuleviin asioihin. Tavoitetila tai paremminkin ideaalitila olisi tällöin avoimuuden ja tulkitsemattomuuden tuleminen jatkuvaksi tilaksi.

Sellaiset ihmiset ovat tietysti aivan älyttömän rasittavia, koska he ovat kuin kameleontteja ja vaihtavat mielipidettään ympäristöstä tulevien ärsykkeiden perusteella. Silti tuo tulkitsemattomuuden asenne on hyvin lähellä viisautta ihmisestä, joka ei tiedä mitään. Jatkuvan avoimuuden kautta myönnetään omien keinojen puutteellisuus vangita jokin asian tila. Minulla ei yksinkertaisesti ole keinoja saada tyhjentävästi määriteltyä jotakin ilmiötä tai asiaa.

Avoimen tilan positio lähestyy Martin Buberin "Minä Sinä" -filosofiaa, jota joskus täälläkin innoissani avasin. Siinä hän näkee, että toisen ihmisen kohtaaminen ja oman kokemuksen sanoittaminen vuorovaikutuksessa vasta todellistaa ihmisen kokemuksen ja tuo sen osaksi todellisuutta. Tämä siis tarkoittaa, että kuunnellessaan toisen ihmisen kokemusta ihminen voi myös samalla tulla lähemmäksi todellisuutta, nähdä häivähdyksen totuutta. Tyhjentävästi sitä ei meille koskaan näytetä, mutta jokaisen ihmisen velvollisuus on pyrkiä ymmärtämään tätä maailmaa mahdollisimman hyvin ja tarkasti. Surullinen hän, joka haluaa elää tiukkojen määrittelyiden turvaamaa elämää.

Avoimuus on mahdollisuus, joka annetaan ihmiselle. Avoimuus ei kuitenkaan tarkoita relativismia, jossa hyväksyttäisiin kaikki esille tuodut kokemukset varauksetta ja ainoastaan todettaisiin, että "No sinä näet sen noin." Avoimuus tarkoittaa pyrkimystä kuulla toisen ihmisen kokemuksessa hänen palansa totuudesta. Jokaisen ihmisen kokemus on tulkinta todellisuudesta ja siksi se myös tavoittaa jotakin siitä. Toista ihmistä kuunnellessa voi parhaimmillaan saada ahaa-elämyksen uudesta näkökulmasta lähestyä tuttua asiaa. Kuten Maija-Riitta Ollila sanoi, todellisuus on pallo, jota on mahdollista pumpata mistä näkökulmasta tahansa.

Ratkaisukeskeisyys ohjauksen teoriana on kuitenkin itsensä vanki. Voimaannuttavan ohjauksen käsikirjassa käsitellyt taustaperiaatteet systeemiteoria, kybernetiikka ja sosiaalinen konstruktionismi ovat hienoja lähtökohtia, mutta ilman tärkeintä tavoitetta hahmottaa todellisuus, ne jäävät pinnallisiksi muotisanoiksi vailla käytännön johdannaisia.

Systeemiteoria perustuu ajatukselle, että jonkin toiminnan osatekijän auttaminen voi saada aikaan suurtavaikutusta kokonaisuuden kannalta. Asioilla on merkittäviä kerrannaisvaikutuksia, ja tähän esimerkiksi perustuu se, että ohjausken vaikuttavuutta ja suoria merkityksiä on suhteellisen mahdotonta todentaa. Ohjauksen vaikutus tulee esiin lähinnä silloin kun ihminen 40-vuoden päästä soittaa ja kertoo eläneensä tasapainoisen elämän.

Kybernetiikka taasen luottaa enemmän havaintoon kuin tulkintaan. Ohjattavasta tehdään mahdollisimman paljon havaintoja, minkä tarkoituksena on tukea hänen itseohjautuvuuttaan, eli toimia peilinä; sanoitetaan ulkopuolisen ihmisen näkökulma, niin samalla ihminen oppii näkemään itsensä realistisesti. Eli ohjauksessa on tärkeää puhua havaintojen tuomista kokemuksista eliantaa palautetta. "Nyt musta näyttää siltä..." Tai niin kuin Pasilassa Pöystin mennessä terapiaan, terapeutti toteaa lakonisesti; "Sä imet tuttia, mä huomaan..."

Ratkaisukeskeisyys kuitenkin kaatuu sosiaalisen konstruktionismin mukana, joka lähtee liikkeelle ajatuksesta, ettei ole olemassa riippumatonta todellisuutta, ainoastaan tarinoita, sosiaalisia konstruktioita ja tulkintoja, joita on äärettömästi erilaisia.

Mikäli avoimuuteen ja avoimen tilan positioon yhdistetään ontologinen teoria riippumattomasta todellisuudesta, niin kriittinen avoimuus on paras ja periaatteessa ainoa mahdollisuus tarkentaa omia tulkintojaan tuosta riippumattomasta todellisuudesta. Tällöin esimerkiksi jokainen keskustelu toisen ihmisen kanssa on kuin mahdollisuus avata ikkuna totuuteen. Meillä on mahtava ja ainutkertainen mahdollisuus saada tietoa siitä miten asiat ovat, jos vain osaamme pysähtyä kuulemaan ilman ennakko-oletuksia siitä mitä toinen yrittää meille kertoa. Tällöin osaksemme tulee häivähdys totuutta, joka päivä.