Syö tai tule syödyksi

Usko yhteisen edun tavoitteluun on aina uhattuna.

Taloustieteessä käsitellään peliteorian yhteydessä ns. vangin dilemmaa, jonka klassisessa versiossa kaksi vankia on jäänyt kiinni. Heitä kuulustellaan ärsykkeettömässä ympäristössä ja annetaan vaihtoehdot. Jos vanki ilmiantaa toverinsa ja toveri säilyy lojaalina, vanki saa vuoden (1) tuomion ja toinen osapuoli saa 3 vuotta linnaa. Jos molemmat vasikoivat, molemmat saavat 2 vuoden tuomion.

Peliteorian pohjalta vangin logiikka etenee vaihtoehtojen seurauksia punniten siten, että mikäli toinen vanki ei vasikoi, hyödyttävin vaihtoehto ensimmäiselle osapuolelle on antaa kaverinsa ilmi, jolloin hän itse pääsee pienimmällä rangaistuksella. Ja toisaalta mikäli toinen henkilö vasikoi, silloinkin ensimmäisen toimijan seuraukset ovat lievimmät mikäli hän itsekin vasikoi. Tästä päädytään puhtaasta hyötynäkökulmasta tilanteeseen, jossa molemmat toimijat valitsevat vasikoinnin ja syntyy ns. Nash-tasapaino seurauksien punnitsemisen tuloksena. Yhteinen etu kuitenkin olisi ollut jotain muuta.

Tämä asetelma kuvaa siis peliteorian idean mukaisesti puhtaan hyödyn ja seurausten punnitsemista. Voidaan sanoa, että peliteoriassa ensisijainen tavoite on aina oman selustan turvaaminen jos kyseessä ei ole jokin muu aggressiivisempi strategia, joka pitää sisällään alttiiksi asettumisen. Peliteoria ei myöskään ota huomioon muita päätöksentekoon vaikuttavia ulottuvuuksia kuten lojaalisuutta, solidaarisuutta tai moraalia. Esimerkiksi oikeilla vangeilla tehty koe ennusti toisenlaista lopputulosta.

Tuo vangin dilemma tulee kuitenkin esiin hieman toisenlaisessa muodossa arkipäivän taloudessa ja yrityselämässä tilanteina, joissa esimerkiksi toimitusjohtajan tehtävä ja velvollisuus on hyödyn maksimoinnin näkökulmasta tuottaa osakkeenomistajille mahdollisimman suuri tuotto. Tätä tehtäväänsä täyttäessään hän joutuu kohtaamaan esimerkiksi verotuksen aikaansaamaa haittaa tuoton maksimoinnille. Toimitusjohtaja tietää, että mikäli kaikki yritykset maksavat kiltisti veronsa, kaikkien toimintaympäristö on positiivisempi ja kaikki joutuvat tasaisesti tilille. Hän kuitenkin tietää myös että jos hän ei kierrä veroja, joku toinen takuuvarmasti tekee sen, ja kilpailuasetelman muuttuessa hänen oma yrityksensä kerää tappiot. Vangin dilemma. Päädymme tilanteeseen, jossa kaikki kiertävät verot ja järjestävät omistuksensa veroparatiiseihin. Toimijan hyöty maksimoitu, yhteinen hyöty minimoitu.

Onko yritysjohdossa moraalikato, joka saa tämän tilanteen todellisuudessa aikaan? Siltä vaikuttaa koska näitä veroparatiisi omistuksia kokoajan putkahtaa esiin. Samalla logiikalla alkaa toimia myös valtio. Mikäli hyödyn tavoittelun asetelmaa ei erikseen ohiteta joillain muilla kuten esimerkiksi moraalisilla perusteilla, se jyrää oman logiikkansa läpi edellä mainitulla tavalla. Vastapuolen strategiaa ja liikehdintää ennakoivia pelureita ei myöskään millään lailla viehätä heikentää omia mahdollisuuksia sekoittamalla päätöksentekoon sellainen asia kuin moraali. He ovat vakkansa valinneet ja menevät varmaan hautaan asti maksimoiden hyötyään.

Hyvä esimerkki moraalin puutteesta bisneksessä oli eilisillan ylen A-studiossa käyty keskustelu Viron viinarallista ja miten eräs SOK:n johtaja kokee yrityksensä vain vastaavan asiakkaiden tarpeisiin mainostamalla miten paljon halvempaa viina on Viron Prismassa. Tämäkin tilanne lähestyy vangin dilemmaa, koska luulisi SOK:n ymmärtävän miksi alkoholin verotusta Suomessa kiristetään. No tällaiset moraaliset seikat eivät globaalistuvaa konsernia paljon paina; eihän sillä ole mitään isänmaata, jonka etua ymmärtää. Siinä on THL:n suhteellisen turha yrittää huutaa moraalia kehään.

On paljon sellaisia asioita, joihin markkinavetoinen hyötyajattelu ei yksinkertaisesti istu. Markkinavetoinen koulutuspolitiikka on ympäri maailmaa ollut fiasko. Suomalaisen terveydenhoidon yksityistäminen on osoittanut että taloudellinen ajattelu ei myöskään yksinään tehosta terveydenhuollonkustannuksia ja varmasti laskee laatua. Mutta tottakai peliteorian logiikan allekirjoittavat talousliberaalit ovat sillä kannalla, että homma on vietävä loppuun.

Markkinavetoisuus ei tunnista sellaisia päätöksentekoon vaikuttavia periaatteita kuin esimerkiksi solidaarisuus tai hyötynäkökulmista vapaat arvot. Esimerkiksi solidaarisuus kun ei ole mitattavissa oleva määre ja siksi niin vaillinainen ja häilyvä ettei sellaisen yksinkertaisesti saa antaa vaikuttaa päätöksien tekoon. Talousliberaali näkökulma haluaisi karsia kaiken sääntelyn ja keskusjohtoisuuden ja kyllästää maailman näennäisellä vapaudella. Kuluttajan oma vapaus valita mihin rahansa laittaa. Ajattelun ammattilainen kirjoitti hyvin miksei tämä suuntaus kuitenkaan kannattajiensa intohimoisesta perustelusta huolimatta perustu niihin kauan kuulutettuihin kylmiin faktoihin.

Hallinnan mahdottomuus

Jos voisit tietää milloin kuolet, haluaisitko tietää? Tämä kysymys on sellainen takuuvarma pitkän keskustelun avaaja. Toinen vastaa kyllä, toinen ei.

En osaa sanoa mitä itse vastata. Sinänsähän tiedän jo että joka tapauksessa elämä kerran päättyy, mutta perusihmisenä etäännytän sen ajatuksen mahdollisimman tehokkaasti, teen sen tiedostamattani. Se tieto meille jokaiselle on kuitenkin jo annettu. Eläisin varmasti elämääni eri tavalla jos tietäisin, että elämä päättyy huomenna tai ensi viikolla, mutta toivon, että ero ei olisi kovin suuri. Toivon, että elän jo nyt kuin viimeistä päivää. No sehän ei kyllä pidä paikkaansa.

Mitä tieto elämän rajallisuudesta tuo? Miksi ihmisen asenne omaa elämäänsä ja läheisiä ihmisä kohtaan muuttuu jos hän kuulee kuolevansa pian? Se tuo muistutuksen elämän päättymisen lopullisuudesta. Aikaa ei voi koskaan kääntää taaksepäin ja siksi kerran koettu on ikuisesti takanapäin. Hetkeä ei saa takaisin eikä elettyä elämättömäksi. En tiedä kirjoitetaanko tuo viimeinen sana noin. Suomen kieltä on vaikea taivuttaa kun yrittää kuvailla elämää, jota ei ole vielä eletty.

Lopullisuus tekee jokaisesta hetkestä ainutkertaista, halusi ihminen olla siitä tietoinen tai ei. Kukaanhan ei pakota siihen sopeutumaan ja moni ihminen haluaa koko asian unohtaa, ilmeisesti se on helpompaa. Mikäli asiaa ei kuitenkaan kohtaa, pakenee yhtä elämän perustotuutta. Paeta voi, mutta piiloon sitä ei pääse. Ihminen kohtaa sen ennemmin tai myöhemmin, jokainen ihminen. Nykyihminen myös siirtää oman hallinnan mahdottomuutensa kohtaamista osin tietoisesti, osin tiedostamattaan. Länsimaisen elämän turvallisuus tai vaikkapa eliniänodote ovat yksiä selittäviä tekijöitä ihmisten illuusiossa koskemattomuudestaan. Se antaa meille mahdollisuuden unohtaa. Kuka nyt kuolemaa haluaisi alvariinsa ajatella? Se on niin synkkää ja surullista.

Miksi se pitäisi kohdata? Mitä se auttaisi? Jokainen kuolee joka tapauksessa. Miksei keskittyisi hetkeen ja eläisi kuin huomista ei olisi? Paradoksaalisesti tuo viimeinenhän on juuri sitä mistä rajallisuuden kohtaamisessa on kyse. Huomista ei ehkä tule. Mutta jos ihminen ei pidä sitä ajatusta toimintansa taustalla, hän ei myöskään muista omaa hallinnan mahdottomuuttaan. Hallinnan mahdottomuuden kohtaaminen korostaa ainutkertaisuutta, joka toimii kuin tunteiden ja kokemusten vahvistimena. Emotion amplifier. Samalla tavalla tai vastakkaisesti elämän rajallisuuden unohtaminen latistaa kokemusta. Mikään ei oikein tunnu miltään kun ei hoksaa, että jokainen kokemus on lahja, joka voidaan myös ottaa pois.

No elämähän pitää huolen, että ihmistä muistutetaan. Ennen pitkää jotakin tapahtuu: läheisiä kiskaistaan pois, vierestä viedään, oma kroppaa alkaa reistata eivätkä itsestäänselvyydet enää olekaan niin kirkkaita. Sitäkin koitetaan paeta, mutta vääjäämätöntä on turha yrittää karistaa. Se on kuin viileä vesi, jonka syliin kannattaa sopeutua ja yrittää potkia itseään lämpimäksi tuntien samalla veden ihollaan. Jos lopullisuuden kanssa haluaa elää silmikkäin, se vie äärettömään kiitollisuuteen. Ainutkertaisuuden läsnäolo tarkoittaa iloa ja kiitollisuutta jokaisesta vietetystä hetkestä ja kokemuksesta. Osaako ihminen olla kiitollinen kokemuksestaan? Onko ihmisen mahdollista säilyttää se ajatus toimintansa taustalla? Yleensä vanhat ihmiset ovat tässä meitä nuoria pidemmällä, koska heidän elämässään rajallisuus on eittämättä läsnä. Tosiasioita ei voi paeta.

Parhaassa tapauksessa ihminen elää elämänsä tavoitellen asioita, joita hän ei kestäisi menettää. Meidän kuuluu tulla tutuiksi sen avuttomuuden tunteen kanssa, joka tulee tietoisuudesta, että saattaa menettää sellaista, jota ilman ei halua elää. Se kertoo meille, että elämä on elämisen arvoista. "Valitsen näin, tietäen menettämisen mahdollisuuden." Silloin myös tunnistaa ja tunnustaa oman hallinnan mahdottomuutensa, hyväksyy sen ja elää elämäänsä kiitollisena lahjasta. Kiitollisuuden harjoittaminen on tietoista toimintaa ja tuo ihmisen elämään rauhaa. Se vähentää meidän sätkimistämme ja perusteettomia pyrintöjä. Kiitollisuus tuo suhteellisuudentajua: sen valossa on helpompaa arvioida mitkä projekteista ovat tavoittelemisen ja oman energian arvoisia.

Siispä toivotan meille kaikille oikein paljon kiitollisuutta jokaisesta koetusta hetkestä.

Kotisusi

Meille tuli viime kesänä uusi perheenjäsen.

Se on Paimensukuinen Suomen Lapinkoira, Puurattaren Kevättuiverrus aka. Ranses. Ransulla on useita lempinimiä: Raipe, Rauli, Ransester ja nyt viimeisimpänä Tenacious R. Se on luonteeltaan sellainen oikein veikeä ja leppoisa sälli, pitää yli kaiken seurasta ja läheisyydestä ja parasta on kavereiden kanssa painiminen. Ruokaa se ei ole jättänyt koskaan kesken joten monet motivoinnit tapahtuvat tämän heikon kohdan hyödyntämisellä. Se ei ole varmaankaan mikään maailman fiksuin koira, mutta on jo kotiopetuksessa oppinut peruskäskyjen noudattamisen ja nauttii oppia lisää. Joskus kun pitkät kotipäivät turhauttavat, se on pistänyt uuteen uskoon muutaman jalkalistan kulman, muutaman seinänkohdan, yhden korvalampun, yhdet silmälasit, kolme orkideaa, useita kengännauhoja, yhdet sohvanpäälliset, muutaman matonkulman ja muutaman muoviastian, mutta kukapa näitä nyt laskisi.

Koira hankkimisen myötä on luonnollisesti osunut silmiin monia koiriin liittyviä ajankohtaisilmiöitä ja miten asiat ovat pinnalla. Kiinnostuksella seuraan myös susikeskustelua, joka omalla kohdallani liittyy myös jotenkin näihin kotisusiimme koiriin. Susi ja koira ovat samaa lajia, joskin eriytyneet toisistaan selkeästi sosiaalisilta taipumuksiltaan. Sitä monesti ihmettelee kun tämä meidän lössykkä vaatii 18 kilon massallaan päästä syliin ja rapsutettavaksi. Susi siinä tekee itseään tykö kaikella positiivisella sosiaalisuudellaan.

Ihmisen paras ystävä on siis susi. Kun lukee noita erilaisia susikannanottoja ei kyllä siltä tunnu. Kuitenkin tämän suden ja koiran samanlaisuuden paljastaa esimerkiksi Kainuun villikoiralauma uutiset, joissa kontrolloimaton koiralauma toimii juuri susilauman eetoksella pyydystäen laumassa ja puolustaen reviiriään. Tämän erään Kainuun keisarin suomen pystykorvan ja suomen ajokoiran risteytyksenä syntynyt lauma on niin tehokas toimissaan, että koko kylä pelkää. Omistaja selittää kyläläisten peloa/vihaa sillä, että hän on itse lahtarin pentu.

Näistä uutisista kuitenkin paistaa lajin vahva tarve tiukkaan sosiaalistamiseen, mikäli ne elävät ihmisten joukossa. Siellä missä on kulkukoiria, kaikki agressiiviset eläimet ammutaan ja koirista jää jäljelle vain se leppoisin ja kekseliäin osa, joka ei osoita uhkaa ihmiselle, mutta elelee silti vapaana kuljeskellen näiden joukossa. Juuri tällaisten leppoisten susiyksilöiden kanssa se yhteiselämä on varmaan joskus alkanutkin. Agressiivisemmat, primitiivisemmät yksilöt, jotka eivät ole soveltuneet yhteiselämään, on karsittu pois. Kuitenkin edelleen, jos kesyt koirat elävät erillään ihmisestä, ne villiintyvät hyvin nopeasti ja alkavat toimia susien tavoin sillä erotuksella, että koirilla ei ole mitään vierastusta ihmisasutusta kohtaan.

Toisaalta kun ajattelee näitä ihmisiin totutettuja ja ihmisten kanssa eläviä koiria, niissäkin on huomattavissa merkittäviä eroja luonteenpiirteiden suhteen. Kotieläimen kesyttäminen on aina ollut sekoitus sekä valikoivaa jalostamista että sosiaalistamista ihmisten kanssa elämiseen. Sosiaalistamisen vaikutukset eivät tietenkään ole siirtyneet koiran geeneihin vaan sosiaalistamisen avulla on kartoitettu ja karsittu soveltumattomat yksilöt pois. On kuitenkin tapahtunut myös täysin päinvastaista valikointia luonteenpiirteiden perusteella. Ihminen on peloissaan kaivannut tiluksilleen räksyttäviä petoja, jotka täyttävät vartiomiehen funktiota, joitakin rotuja on myös koulittu tappelemaan ja tappamaan toisia koiria.

Ranses joutui viikko sitten ensimmäiseen kunnon tappeluunsa koirapuistossa. Paikalla oli kolme samanikäistä urospentua, joista toinen oli Ransekselle ennestään tuttu kääpiöcollie. Kolmas pentu oli staff terrieri, johon törmäsimme ensimmäistä kertaa. Ranseksella on paimenkoirille ominainen tyyli leikkiä toisten koirien kanssa, joten se nauttii kovasti saadessaan muut jahtaamaan itseään tai kun se yrittää saada muita kiinni. Staffilla oli keppi, jonka se jätti hetkeksi ilman vartiota ja Ranses kävi sen nappaamassa ja lähti juoksemaan pitkin aitausta. Hetken leikki sujui kivasti, mutta sitten jossain kohdassa kepistä syntyi rähinä, molemmat kävivät toisensa kimppuun ja tilanne päättyi sillä tavalla, että staff löi leukansa Ranseksen oikeaan jalkaan "ranteen" yläpuolelle niin lujasti, että koira huusi suoraa huutoa ja meitä tarvittiin kolme aikuista repimään se irti Ranseksesta. Ranseksesta löytyi tilanteen jäljiltä kolme isoa kulmahampaan reikää jalasta, pieni vekki oikeasta takajalasta ja muutama pienempi reikä leuan ja posken alueelta. Staff oli puolestaan saanut vahinkoja päähän ja kulmien alueelle. Kaikki tämä tapahtui tilanteessa, joka kesti yhteensä ehkä 15 sekuntia. Toisen koiran omistaja oli hyvin vastuullinen ja oli tilanteen tasalla puuttamassa tilanteeseen täysin voimin, joten minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa hänen toiminnastaan. Kummallista tilanteessa oli kuitenkin se, että kun Ranses selkeästi jo alistui voiman alla ja pyrki pois tilanteessa, toinen koira ei lopettanut puremistaan. Tämä piirre ei ole koirille kovin ominainen ja se herättää kysymyksiä.

En halua mustamaalata kyseistä rotua, mutta on yleisessä tiedossa, että staff on jalostettu ns. bull-baiting koiran ja tappelukoiran risteymäksi, jonka erityisominaisuus on pyrkiä saamaan leuoillaan mahdollisimman tiukka ote vastustajasta ja tilanteen mukaan repiä liha auki. Suntuubin rotumääritelmässä todetaan, että tämä taipumus tulee mahdollisesti esille samaa sukupuolta olevien toisten koirien kanssa. Staffin sosiaalistaminen seurakoirakäyttöön on hyvin haastava prosessi, mutta itse en usko, että koiraa voi koulutuksella täysin erottaa hyvin pitkän jalostuprosessin säilyttämästä primitiivisestä taistelutaipumuksesta. Taistelutilanteessa geenit kytkevät taipumuksen päälle, oli omistaja kuinka hyvä kouluttaja tahansa.

Geenit siis ovat läsnä eikä niistä eroon pääse. Ransekseltakin löytyy sellaisia arktisen rodun "susi"-taipumuksia, jotka eivät ole malliopittuja vaan itsestään kummunneita tapoja toimia, esimerkiksi kuvitteellisen lumen tamppaaminen ulostuspaikan ympäriltä. Kun elää koiran kanssa miettii millainen se olisi kaikkein omimmillaan täysin luonnontilaisena lajityypilliseltä käytökseltään. Meidän tiukassa sosiaalistamisessamme se näyttytyy todella sosiaalisena ja jopa hellänä. Ihmiset helposti humanisoivat lemmikkejään, mikä on yleinen ongelma. Puhtain lajityypillinen sosiaalinen käyttätyminen ja toiminta tulee kuitenkin esiin vain silloin kun sosiaalistaminen tapahtuu puhtaasti oman lajin keskuudessa. Voidaan siis sanoa, että Kainuun villikoiralaumat ovat koiran luontoa puhtaimmillaan. Lauma on sosiaalinen, mutta lauman johtaja ei ole koirien alkuperäinen isäntä vaan liikkuvalla laumalla on oma johtajasutensa.

Millainen ihmisestä tulisi jos hän kasvaisi ilman ihmiskontakteja susilauman jäsenenä? Vastaus yhtälailla lajityyppillisestä toiminnasta vieraantuneena ja erilaisiin tapoihin sosiaalistettuna kuin tämän päivän seurakoirat eroavat susista. No todellisuudessa ei ihminen siinä henkiin jäisi mutta teoriassa. Historian eeppinen legenda Romuluksesta ja Remuksesta on ruokkinut ihmisten fantasiaa villieläinten joukossa kasvamisesta. Hekin saivat legendan mukaan kuitenkin lopulta perinteisen paimentolaiskasvatuksen. Jos meille tulee vielä pari uroskoiraa, niin taidetaan antaa niille nimeksi Romulus ja Remus. Joutuvat kuitenkin elämään erillään oman lajisestaan laumasta.

Eri koirarotuja vertaillessamme meillä oli joitakin kriteerejä rodun valinnalle. Halusimme koiran, joka mahtuu veneeseen, koska perheemme purjehtii. Se ei samasta syystä saanut myöskään olla ns. vettä pelkäävää rotua. Samaten veneeseen mahduttamiseksi halusimme rodun, joka on korkeintaan iso keskikokoinen koira, jolloin sen nostelu veneeseen ja maihin veneestä ei olisi liian vaikeaa. Näiden ominaisuuksien lisäksi halusimme, että koira olisi fyysisiltä ominaisuuksiltaan mahdollisimman "suden-kaltainen" eli vähän jalostettu, jolloin sillä on mahdollisimman vähän mitään perinnöllisiä sairauksia. Lisäksi koiran tuli olla luonteeltaan ihmis- ja lapsiystävällinen. Kun minulla oli lisäksi kokemusta lapinkoirista positiivisena ja sosiaalisina koirina, päädyimme siihen.

Nyt meillä on tällainen kotisusi, joka tuhoaa paikat ja rakastaa omistajiaan näennäisen pyyteettömästi. Ruokaa se vain kuitenkin haluaa.