Behaviorismi vs. ymmärtäväisyys

Minun harras toiveeni on saada muuttaa toisten ihmisten elämänsuuntaa; saada heidät ajattelemaan uudella tavalla. Kuitenkin se millä tavalla tuohon tavoitteeseen pyrkii on vuosien varrella kokenut muutosta useampaankin kertaan, toivoakseni parempaan suuntaan.

Joku kirjoitti "voimallakasvattamisen" ideasta ja se kirvoitti minut ajattelemaan, että tämä tietty sanktioiden kyllästämä maailma on muodostunut juuri muokkaamaan ihmisten toimintaa toivottuun suuntaan. Jos et tee näin, niin tunnet sen kyllä nahoissasi.

Olen tässä juuri tällä viikolla tekemässä pedagogista harjoitteluani normaalikoululla ja siihen liittyen joutunut pohtimaan kuinka autoritääristä haluan oman opetukseni olevan. Missä määrin minulla on valta ja oikeus päättää noiden nuorten mielten sisältö ja suunta? Lähinnä tuo nyt tulee esille opetustavassa ja millaisen työrauhan luokkaan edellyttää, mutta laajemmalti samaa asiaa voi juuri miettiä siltä kannalta, kuinka suuri kutsumus itsellä on päättää toisen puolesta.

Oman edunvalvonta on tietyllä tavalla juuri sitä toisen toiminnan muokkaamista ja rajoittamista. "Mikäli teet kaltoin minulle, niin sen tulet muistamaan." Minä en ole koskaan oikein osannut ottaa omaa kantaani tuohon oman edun tavoitteluun ja ehkä se suhtautumiseni on hieman ristiriitainen. Tuntuu hyvin vieraannuttavalta, että pitäisi jaksaa ajatella sitä ja tätä ja työhaastattelussa osata lypsää kunnon palkka ja baarijonossa antaa etuilijoille opetus.

Se sellainen "voimalla kasvattaminen" tuntuu tuosta näkökulmasta hyvin vieraannuttavalta ja hyvin kurjalta ja katkeroituneelta tavalta suhtautua todellisuuteen. Jos täällä pitäisi kokoajan olla turvaamassa selustaansa, niin mitä elämänlaatua se sellainen olisi.

Kuitenkin koulukasvatuksen kentällä sellainen behavioristinen toisen käyttäytymisen muokkaaminen ei ole itselleni aina vieras tapa ajatella ja mietin, että miksi sallin itseni suhtautua oppilaisiin tällä tavalla.

Jos tavoitteena on saada kertoa toiselle ihmiselle miten asiat ovat ja siirtää hänelle minun tapani ajatella, niin se käytöksen muokkaaminen lie tehokkain tapa toimia.

Jos taas tavoitteena on toisen ajattelun aktivointi ja hänen pohdiskelunsa herättäminen, niin asia on varmasti toisella tavalla. Silloin toiminta ei voi perustua rajoituksiin vaan sen täytyy jättää tilaa toisen omaehtoiselle ratkaisulle tarttua tai hylätä toiminta. Kuten aiemmassa kirjoittelin opetuksen paradoksi on se, että parhaiten toinen oppii, kun häneltä yrittää oppia. Silloin hänen oikeutensa asian määrittelyyn tunnustetaan ja annetaan hänelle foorumi, jolla reflektoida omaa toimintaansa. Silloin syntyy tavoitteeseen sitoutumista.

Miksi yksityisen elämäni valinnoissa minä toteutan tuota tilanantamisen ideaa esimerkiksi sitä kautta, että en pidä puoliani, mutta opetustilanteessa sellainen tuntuu kontrollin ja tavoitteen menettämiseltä? Tämä minua kovasti askarruttaa. Mieluummin soisin tuon olevan niin, että opetuksessa annan tilaa ja yksityisissä asioissani pyrkisin muistuttamaan ympäristöäni ottamaan minut paremmin huomioon.

Kuinka ymmärtäväinen haluan olla? Ja missä asioissa haluan olla ymmärtäväinen? Silloin kun lapseni kutsuu minua idiootiksi? Silloin kun joku hakkaa vaimoni nakkikioskin jonossa? Silloin kun oppilas ei keskity annettuun tehtävään? Silloin kun työkaverini saa samalla kokemuksella ja koulutuksella samasta työstä kaksi kertaa korkeampaa palkkaa?

Mene ja tiedä.