Mitä onni edellyttää?

On pöyristyttävää miten hyväosaisten kulutuskyvyn turvaaminen oikeuttaa tässä maassa lähes mitä tahansa. Ilmeisesti tietyllä osalla yhteiskunnan päättäjistä on pyhä arvo, joka kuuluu: ihminen voi olla onnellinen ainoastaan kun hän saa itse päättää minne hän käyttää rahansa, eikä hänen tarvitse antaa omastaan kenellekään, varsinkaan niille jotka apua tarvitsisivat. Se on omasta mielestäni hieman kapea käsitys onnellisuuden edellytyksistä.

Tästä mentaliteetista yhtenä hälyttävänä esimerkkinä mainitsen vain Vantaan tilanteen. Itselläni heräsi lähinnä kysymys miten voidaan samanaikaisesti ajaa alas kouluja, pidentää koululaisten koulumatkoja ja samalla olla korottamatta kunnan veroprosenttia? Tätä minä en ymmärrä. Itseasiassahan koulujen alasajo perusteltiin sillä, ettei veroprosenttia näin tarvitse korottaa. Poliitikot ovat niin rähmällään mukavaan elämäänsä tottuneen keskiluokan äänivyöryn edessä, että peloissaan tekevät sokeita päätöksiä pyhien arvojen ylitse, koska haluavat puolueensa säilyvän vallassa. Enemmistön kulutuskykyä pidetään vaalihaavina. Samalla päätöstä perustellaan vaikeaksi vaikka todellisuudessa vastuullinen ja vaativa päätös olisi ollut todeta, että peruspalveluiden turvaamiseksi kaikki kaupunkilaiset osallistuvat talkoisiin maksamalla hieman lisää veroja. Kaupunginjohtajan virallisen selityksen mukaan veroprosentin korotus tekisi Vantaasta kriisikunnan ja johtaisi liitosselvityksiin. Mistä lähtien veroprosentti on määritellyt kriisikunnan? Eriäviäkin mieipiteitä on. Minä asuisin mielelläni kunnassa, jossa veroprosentti olisi 25, jos sillä hinnalla saisi hyvät julkiset palvelut.

Kerron nyt salaisuuden/itsestäänselvyyden: enemmistö Suomen kansasta ymmärtää, että vaikeana aikana on välttämätöntä että kaikki maksavat enemmän veroja. Silloin puristus kohdistuu kaikkiin kansalaisiin ja eniten niihin joilla on mistä ottaa. Kun leikataan peruspalveluista, se iskee vain puolustuskyvyttömiin ja pieneen osaan kansasta. Kansantaloustieteen perusteisiin on varmasti kirjoitettu idea, että yhteiskunnan varojen tulee jakaa hyvinvointia eikä keskittää sitä.

Joskus mietin, miten monet kansantaloustiedettäkin opiskelleet perustelevat teesiään, että ainoastaan jatkuva talouskasvu ja kansallinen kilpailukyky voivat taata sellaisen BKT:n, että ihmisten hyvinvoinnin edellytykset mahdollistuvat. Minusta tuossa ajatuksessa ontuu monikin asia. Ensinnäkin BKT on hyvin vaillinainen ja oikeastaan kieroutunut mittari hyvinvointia tarkasteltaessa, tämä on todettu monissa tutkimuksissakin, joista yksi kuvaava esimerkki on Jukka Hoffrénin artikkeli hyvinvoinnin mittaamisen vaihtoehtoisista mittareista (ISEW, GPI) (Hoffrén 2011). Toisekseen ja tähän oma huomioni kiinnittyy herkemmin, hyvinvoinnin määritelmä on näissä käsityksissä aina sidottu yksilön kulutuskykyyn.

Köyhyystutkimuksessa puhutaan sekä absoluuttisesta köyhyydestä, jolla tarkoitetaan elämän perusedellytysten vaarantumista ja toisaalta suhteellisesta köyhyydestä, joka ilmentää koettua köyhyyttä, ihmisen henkilökohtaista kokemusta siitä mahdollistaako hänen kulutuskykynsä ihmisarvoisen ja antoisan elämän. Suomessa köyhyyskeskustelu on lähinnä jälkimmäistä, mutta Suomessakin on todellista kurjuutta kokevia ihmisiä ja todellista puutetta. On ihmeellistä, että Suomi on rikkaampi kuin koskaan ja silti ei ole mukamas varaa taata perusturvaa kaikille kansalaisille.

Yltäkylläisyys kääntyy päälaelleen jos luullaan, että ihmisen onnellisuus lisääntyy määrättömästi kulutuksen kautta. Ihmisen tarpeiden luonnehtimisessa yleinen taustateoria on Maslowin tarvehierarkia, jossa perustarpeiden täyttyessä ihminen alkaa suunnata huomiotaan abstraktimpiin asioihin kuten itsensä toteuttamiseen. Maslown tarvehierarkiaa käytetään myös kulutuksen luonnehdinnassa.

Yltäkylläisyyden tapauksessa voidaan puhua vieraantumisesta, jolloin ihminen jolla on jatkuvasti kaikki mahdollisuudet toteuttaa itseään, kadottaa tuntuman elämän perusedellytyksiin; niistä tulee hänelle itsestäänselvyyksiä. Yltäkylläisyyteen tottuva ihminen myös suuntautuu toimintaansa paljon yksilökeskeisemmin kuin henkilö, jolle itsensä toteuttaminen ei ole yhtä lähellä oleva asia. Kun materiaalisista edellytyksistä ei tarvitse huolehtia, ihminen kadottaa kyvyn ymmärtää miten asiat perimmältään mahdollistuvat. Asioiden rajallisuuden ja ainutkertaisuuden ymmärtäminen on myös selkeä osatekijä mielekkyyden kokemukselle.

Tämä toimii myös toiseen suuntaan, jolloin ihminen, joka kamppailee jatkuvasti perustarpeidensa tyydyttämisen puolesta, ei välttämättä edes osaa haaveilla itsensä toteuttamisesta ja millaisia näköaloja se voi elämään tarjota.

Haluan tarkastella hyvinvoinnin osatekijöitä sen perusteella mitkä niistä todellisuudessa tarvitsevat toteutuakseen kulutuskykyä. Jaan tässä hyvinvoinnin nyt psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin.

Psyykkisen hyvinvoinnin edellytykset: Vaikuttaako näihin kulutuskyky?
- Ihmisellä on tarve saada sopiva määrä läheisiä sosiaalisia suhteita ja kasvokkaista vuorovaikutusta
- Osallisuuden kokemus: Jokainen ihminen haluaa kokea kuuluvansa porukkaan ja pystyvänsä osallistumaan toimintaan = mahdollisuus toteuttaa itseään.
- Mielekkyyden kokemus: oma toiminta tuntuu itsestä kiinnostavalta ja palvelee sen lisäksi niitä asioita, jotka itse kokee elämän kannalta tavoiteltaviksi ja tärkeiksi.
- Työmäärä mahdollistaa virikkeellisen ja antoisan vapaa-ajan ja sosiaalisuuden
- Ihmisellä on mahdollisuus oppia lisää, saada tietoa ja hahmottaa ympäristöään

Näistä yksikään ei vaadi korostunutta kulutuskykyä. Perustarpeiden tyydyttäminen kulutuksen kautta riittää oikein hyvin.

Fyysisen hyvinvoinnin edellytykset: Vaikuttaako näihin kulutuskyky?
- Ihmisellä on oikeus ja tarve koskemattomuuteen ja perusturvallisuuteen.
- Ihmisen on liikuttava pysyäkseen terveenä.
- Ihmisen on saatava terveellistä ja monipuolista ravintoa.
- Ihmisen on saatava tarpeeksi hyvälaatuista unta ja lepoa.
- Ihmisellä on tarve saada fyysistä läheisyyttä toisen ihmisen kanssa.
- Ihmisellä tulee olla tarpeeksi lämpimät vaatteet ja kuiva ja lämmin paikka nukkua.

Mikään yllämainituista ei vaadi korostunutta kulutuskykyä vaan perustarpeiden tyydyttäminen riittää.

Se mihin ylijäävät eurot pistetään on sitä luksusta. Tarpeetonta luksusta. Kasa, jonka päällä suuri osa Suomen keskiluokasta alkaa istua. Viime aikoina esillä olleen filosofi Hannah Arendtin mukaan palkkatyön yhteiskunta perustuu idealle, että porukka tekee töitä niin paljon kuin mahdollista ja jäljelle jäävällä ajalla on tärkeää kuluttaa niin paljon kuin mahdollista. Silloin tämä kulutusyhteiskunta kukoistaa, palvelut työllistävät tarpeeksi ja porukka ei ala liikaa kyseenalaistamaan mitä oma työn suorittaminen todellisuudessa palvelee.

Tällaisen kulutuksen funktiot ovat jotain ihan muuta kuin hyvinvoinnin ylläpitämistä. Sosiologisessa kulutuksen tutkimuksessa ilmiötä kutsuttaisiin joko identiteettiprojektilla, sosiaalisella erottautumisella tai vastaavilla käsitteillä, jotka pitävät kulutusta yhtenä post-moderniin aikaan kuuluvana ilmiönä. Itselleni se näyttäytyy kuitenkin oireena siitä, että ihmisten merkityksellisyyden kokemuksen kaipuu ei löydä mitään mielekästä kohdetta, johon suuntautua. Kulutus on yksilölle helppo vastaus vaatimukseen arvioida mitkä asiat todellisuudessa laajentavat mielekkään elämän tavoittelemisen mahdollisuuksia ja mitkä vievät kauemmas merkityksellisestä elämästä. Älä vaivaa päätäsi, juhlat jatkuu. Hovi unilukkarini Jarkko Martikainen on veistänyt aiheesta mahtavan laulun nimeltä Balladi huvijahdista. Suosittelen kuuntelemaan vaikkei se löydykään täältä webin mahtavasta maailmasta.

No minullehan sen luulisi olevan juuri se ja sama mikäli joku muu tavoittelee henkilökohtaista mielekkyyden kokemustaan väärästä paikasta, mutta kun tämä kulutuskyvystä huolehtiminen otetaan vaikeassa taloustilanteessa niiltä arvokkailta ihmisiltä, joiden perustarpeistakaan huolehtiminen ei ole mitenkään yksinkertaista.

Toinen syy ärtymykseeni on se, että kulutuskykyisen keskiluokan vääristynyt suuntautuminen murentaa ympäristön kestävyyden: raaka-aineet loppuvat ja maailma hukkuu paskaan. Ehkä se oli juuri se tämän aamuinen metro-lehden kärjistetty kolumni, joka tämänkin postauksen kirvoitti.