Idealismin kuolema

Taas tuttu vaalien jälkeinen lievä masennus päällä. Eniten masentaa tietenkin se, että äänestysprosentti jäi omasta mielestäni järkyttävän alhaiseksi ja toisaalta myös se kuinka lyhytnäköistä ja kotiin päin vetävää suuren osan äänestyskäyttäytyminen on. Tuossa alla olevassa kuvassa Hanna Sauli on hyvin kiteyttänyt miltä poliittinen kartta näiden vaalien osalta todellisuudessa näyttää kun siihen lisätään tuo nukkuvien osuus.

kuva: Hanna Sauli

Oman mielen matalasuhdanne juontaa kuitenkin myös siihen miten vähän itse teen tärkeäksi kokemieni asioiden ja arvojen eteen. Pidän itseäni jonkinlaisena idealistina ja maailmanparantajana, mutta missä se näkyy? Minä en ilmennä omaa aatteellisuuttani mitenkään muuten kuin tämän blogin kautta. Jos joku yrittää minua kadulla profiloida ulkonäön perusteella, hän ei näe vihervasemmistolaista vaan valkokaulus pikkuporvarin tennareissaan ja kauluspaidassaan. Harvasta asiasta mitä teen, voi suoraan päätellä, mitä pidän yhteiskunnan kannalta tärkeänä tai tavoiteltavana. Kaappi-idealisti. Tämä herättää itseni soimaamaan itseäni, onko mitään säälittävämpää kuin ihminen, joka ei usko omiin arvoihinsa, joka ei elä niitä todeksi, selkä suorassa. Kunnioitan niitä ihmisiä, jotka tekevät talkoolaisina vaaleissa pitkää päivää sen eteen mihin uskovat.

Työssäni koulussa en avoimesti tuo omaa ideologiaani nuorten tietoon, en ota vahvasti kantaa heidän tekemiensä valintojen rakentavuudesta ideologian näkökulmasta vaan myötäilen samaa sekulaaria kantaa ottamattomuutta ja yksilön oikeuksien korostamista kuin koko muu koulutusjärjestelmä. Tämä on tietysti työn tekemisen edellytys, koska ainoa mitä nuorelle voi valintatilanteessa korostaa, on kokonaiskuva. Tuoda ilmi erilaisia perusteluita puolesta ja vastaan ja tuoda myös ilmi erilaisia perusteluita, joita eri ihmiset omassa tulevaisuudenvalinnassaan painottavat. Tämä on täysin perusteltua ja vastuullista toimintaa, mutta samalla se jättää onton tunteen, koska osa ihmisestä haluaisi huutaa, että ”TEE NOIN, ÄLÄ TEE NOIN.”

Työyhteisössä olen se hieman kryptinen hahmo, josta harva saa otetta, koska en ota vahvasti kantaa sellaisissa asioissa, joissa ideologia voisi tulla näkyväksi. Työyhteisön dynamiikka on kiinnostava, koska sieltä löytyvät ne samat roolit kuin muutenkin poliittisessa kentässä. Muutama äänekäs populisti, jotka taivastelevat idealistien hömpötystä ja vetävät kotiinpäin minkä kerkiävät. Sieltä löytyy muutama jakamattoman ihmisarvon korostaja, jotka pitävät tätä selkeänä ohjenuoranaan, löytyy muutama reaali-kriteerein kyseenalaistaja, jotka vetoavat resursseihin ja pitäytymiseen perustehtävässä ja se loppu porukka on niitä kansan syviä rivejä, hissukoita, joista ei missään tilanteessa saa revittyä reaktiota puolesta eikä vastaan. Myös itse olen siellä monesti hiljaa, eli olen juuri sitä samaa hiiriporukkaa takarivissä. No välillä kyllä palaa hihat enkä pysty pitämään suutani kiinni mutta harvemmin.

Kirjoitin itselleni 21-vuotiaana kirjeen. Saan avata sen vuonna 2033 kun täytän 50-vuotta. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen pelottavammaksi tuo kirje käy. Muistan missä mielentilassa sen kirjoitin, itselleni muistutukseksi. En enää muista sisällöstä kovin paljon, mutta muistan sen funktion, jonka tekstille loin. ”Älä lakkaa uskomasta tärkeisiin asioihin.” Kirje on äidillä säilytyksessä ja hyvä motivaattori äidille elää vähintään vuoteen 2033.

Tuo kirje on jossain mielessä idealismia puhtaimmillaan. Ihmisen evästys itselleen taistella ja pitää olennainen mielessään. Naulasin teesini Wittenbergin oveen. Onhan niitä ideoita sittemmin kovastikin koeteltu ja käyty läpi muutama kriisi siitä mitä niiden kautta löytyy vai onko tavoite edes oikeassa suunnassa. Olen aina iloinnut siitä, että hyvät ja rakentavimmat ideat nauttivat kyseenalaistamisesta, koska siten ne tulevat näkyviksi ja pysyvät esillä. Tämän tajuavat myös niiden vastustajat ja mieluummin kiertävät nämä kysymykset, koska heidän heikommat ja lyhytnäköisemmät argumenttinsa häviävät rakentavimmille ideoille joka kerta.

Miksi idealismia ei sitten ”kehtaa” tuoda esiin? Monet meistä uskovat asioihin kovastikin ja tietävät miten asiat olisivat paremmin mutta pitävät suunsa kiinni. Ehkä siksi, että idealismi leimataan hyvin nopeasti naiiviksi, se lytätään mahdollisimman nopeasti ”reaali” politiikan keinoilla, osoitetaan asiantuntijatiedon valossa miten idealistinen ajatus ei voi koskaan kantaa hedelmää. Otetaan numerot esiin ja siinä sitten nauretaan kuinka idealisti yrittää housut kintussa säilyttää osan arvokkuudestaan kun on mennyt lausumaan jotakin tulevaisuuden mahdollisuuksia syleilevää mutta ah niin naiivia.

Tästä kuitenkin seuraa juuri se politiikan kuolema, koska siellä missä ei ole idealismia, vaihtoehdot kuolevat. Missä ei ole idealismia ei ole myöskään innostusta vaan ontto usko tilastoiden tuottamaan faktaan. Kansa ei kuitenkaan hae politiikasta totuutta vaan tunnetta, jonka nimi on toivo. Jos toivo tapetaan liberaalin markkinatalouden kaiken jyräävän ajattelun alle sanomalla että: ”se nyt vaan on niin,” ihmiset kieltäytyvät äänestämästä. Eihän politiikka silloin tarjoa vaihtoehtoja vaan sitä yhtä ja samaa markkinoita kumartavaa hyssyttelypolitiikkaa.

Nukkuville sanon vain sen, että hymistely ja statistina seisoskelu on yksi asia kunhan ottaa kantaa edes äänestämällä. Kaikkien ei ole tarkoituskaan olla aktiiveja, mutta jokaisen velvollisuus on käyttää aivojaan. Äänestätte miten äänestätte kunhan äänestätte.

No mitä ne tämän nuoren änkyrän idealistiset teesit sitten ovat? Esimerkiksi tällaisia:

1. Ei voi olla niin, että koko maailma on rähmällään globaalin liberaalin talouselämän edessä. Sellaisen periaatteen päästäminen inhimillisen elämän määrittäjäksi on yksinkertaisesti tuhoavaa. Talous on vaihdannan keino ja tapa järjestää tuotantoa. Se ei ole mikään itsenäisesti toimiva lohikäärme, joka jauhaa rikkautta toisaalle ja paskaa toisaalle. Julkisen vallan oikeus ja velvollisuus on rajoittaa talouden mekanismeja ja rakentaa tulontasausjärjestelmiä.

2. Politiikka ei saa perustua ihmiskuvalle pelkästään omaa etuaan ajattelevasta ihmisestä. Jos tähän kelkkaan lähdetään, se muokkaa kaikesta toiminnasta katkeroitunutta ja vainoharhaista. Se ei loppujen lopuksi jätä tilaa avoimuudelle ja ihmiskunnan (henkinen) kehitys pysähtyy.

3. Solidaarisuus ja toisesta ihmisestä välittäminen ovat kaikkea toimintaa määrittäviä kaikkein korkeimpia ja pyhimpiä arvoja, joita inhimillisessä elämässä on. Ne kestävät kyseenalaistamista, KUNHAN joku vaivautuu tuomaan niitä kerta toisensa jälkeen pöydälle ja toimimaan unilukkarina siellä missä ne meinaavat unohtua.

4. Ihmiskunnan elämäntapa ja laajamittainen puuttuminen luonnon miljoonien vuosien kuluessa syntyneeseen balanssiin, johtaa rajuun elinmahdollisuuksien kaventumiseen, useiden eläin- ja kasvilajien sukupuuttoon ja miljoonien ihmisten kuolemiseen ruuan tuotannon vaikeutumisen vuoksi. Ainoa oikea tapa palauttaa luonnon ennastavat mekanismit, on pidättäytyä erilaisista tuotantoa haittaavia ympäristövaikutuksia kiertävistä (ja valtavan kalliista) teknisistä ratkaisuista ja hyväksyä tuotannon lasku. Balanssi ei kestä loputonta manipulointia vaan palauttaa ihmiskunnan järjestykseen tavalla tai toisella. 10 000 vuotta on maapallon historiassa häviävän pieni hetki, 100 vuotta silmänräpäys.


No voihan olla, että tässä tulee omallakin kohdalla elon edetessä vielä suurikin murros ideologiassa. Välillä sitä aina voipuu tämän savotan mahdottomuuden edessä ja miettii miksi yleensä lähteä yrittämään mitään muutosta kun olisi mahdollista vain sulkea silmänsä ja keskittyä elämään omaa pientä elämäänsä. Saisi rauhassa kuluttaa miten huvittaa ja järjestää elämänsä täysin omien mielenkiinnonkohteiden ja hetkellisten mielijohteiden mukaan. Hivellä omaa erinomaisuuttaan ja ottaa itsestään esiin sellainen subliikin menestyjän perikuva. Ostaisin jumalattoman ison veneen ja päheän tontin jostain kauniista rannasta.

Ehkä minä kypsynkin myöhään kuin Nalle Wahlroos konsanaan, ja ajan mittaan minusta tulee samanlainen itsekäs vanha mulkku. Käperryn omaan egooni ja alan joka kohdassa vetää kotiinpäin. Enemmän minulle, vähemmän muille. Alan äänestämään ryhmää, joka ajaa oman sosioekonomisen viiteryhmäni statuksen nostamista. Vähempiosaisten oikeuksista viis, äänestäkööt ne köyhien puolesta, jotka eivät ymmärrä omaa etuaan.

Älä huuda mulle!

Olette varmaan nähneet tämän vanhempainliiton kampanjaan liittyvän julisteen. Ainakin pääkaupunkiseudulla näitä on useissa busseissa kiinni ja muissa näkyvissä paikoissa. Kampanjan henki on ehkä pyrkinyt vahvistamaan yhteistä talkoohenkeä ja vanhempien velvollisuudentuntoa pitää kiinni lapsistaan. Osa kampanjan kuvista on kuitenkin ollut melko paatoksellisia, "asuuko perheessäsi viinatrokari," ja osa myös hieman militantteja kuten "alaikäisten ulkonaliikkumiskielto." Kampanjan aihe on Suomessa äärimmäisen haastava, koska kaikki perhekasvatukseen liittyvä mielletään Suomessa perheiden yksityiseksi asiaksi eikä sinne ole oikeutta mennä sormella osoittelemaan.


Olin huhtikuun lopulla käymässä Tukholmassa ja otin siellä kuvan Ruotsin vastineesta.

Tämä juliste liittyy siis Ruotsissa käytävään Tänk Om - kampanjaan jota vetää Valtion kansanterveys instituutti, joka vastaa ehkä meidän THL:äämme tai Väestöliittoa. Tämä kampanja pyrkii selkeämmin vetoamaan tunteisiin ja myös ehdottaa miten lähteä liikkeelle ongelman lähestymisessä.

Minusta noiden kahden kuvan vertaaminen kertoo melko paljon vanhemmuuden kulttuurista eri maissa, koska kampanjat on suunniteltu varmasti ajatellen, miten rohkaista vanhempia puuttumaan lasten alkoholinkäyttöön, ilman että he kokevat kampanjan liian paatoksellisena tai saarnaavana. Ruotsi on tunnetusti tai kliseen mukaan korostuneen keskusteleva kulttuuri, jossa verbaalisella sanoittamisella on lähes itseisarvo. En tiedä miten Suomessa suhtauduttaisiin kampanjaan, joka toisi kansan silmille selkeän kehotuksen paitsi kieltää lapsen alkoholinkäyttö, myös keskustella asiasta. Riittääkö Suomessa että juopotteleva lapsi pysäytetään, otetaan pullot pois ja kuskataan lapsi kotiin. Case closed.

No tämä pienenä kärjistyksenä. Kun Ruotsin Statens folkinstitutin ja Suomen Vanhempainliiton sivuja kahlaa hieman syvemmälle, molempien kautta löytyy ohjetta miten käydä keskusteluun nuoren kanssa; mikä luultavasti toimii, millainen lähestyminen luultavasti kaikuu kuuroille korville tai turhaan kärjistää tilannetta. Vanhempain liiton sivuilla ohje on nimellä Nosta kissa pöydälle ja Ruotsin puolella Tänk Om eli Ajatteleppa uudestaan, josta löytyy myös ruotsin suomalaisille suunnattu suomenkielinen versio. Kun noita lukee vierekkäin huomaa, että niissä on paljon samaa ja molemmissa korostetaan vuorovaikutuksen merkitystä, myös Suomessa, mikä ei kuitenkaan tule niin selvästi esiin kampanjassa. Suomeksi ei ole ilmeisesti raflaavaa sanoa, että: Nuoresi rakastaa sinua, kun sanot hänelle tarvittaessa EI. Suomessa mainoskampanjoissa ei yleisesti ottaen myöskään käytetä yhtä paljon lukijaan vetoavia persoonapronomineja kuin Ruotsissa. Ehkä kyse on myös kielten eroista.

Tämän päivän Hesarissa oli artikkeli kahden kulttuurin perheiden kokemuksista suomalaisen kasvatuskulttuurin silmiinpistävistä eroista verrattuna toisen vanhemman omaan kulttuuriin. Erityisesti artikkelissa otettiin esille vanhempien ihmisten kunnioittaminen ja pientenkin lasten merkittävä itsenäisyyden vaatimus. Nämä tulivat esille erityisesti erona latinalaiseen kasvatuskulttuuriin Kuubassa ja kasvatukseen Kanadassa. Olisi ollut kiinnostava tietää oliko artikkelin kanadalainen nainen itse katolisesta vai protestanttisesta perheestä. Suomalaisen kasvatuksen erityispiirteet lasten yksinolemisesta, itsenäisyydestä ja vanhempien vastustamisesta ovat totta myös Ruotsissa joten ehkä se on ainakin osaksi meidän pohjoismaisen mittavan päivähoitojärjestelmän ja protestanttisen itsenäisen ajattelutavan tuotosta, että lapset ovat paljon yksin ja näyttäytyvät muiden kulttuurien näkökulmasta juurettomilta ja turvattomilta. Itse kyllä allekirjoitan, että läheinen suhde isovanhempiin ja/tai muihin lapsen kanssa aikaa viettäviin tahoihin, tuo omasta mielestäni lapselle rakennetta ja turvallisuuden kokemusta. Kyllä sitä sitten 20+ iässä ehtii itkeä kylmässä opiskelijayksiössä yksinään ja nauttia yksityisyydestä.

Suomalaisen kulttuurin yksityisyyden käsitys on melkoinen verrattuna moneen muuhun suuntaan maailmassa. Itseäni tässä kuitenkin kiinnostaa eniten tuo eri kulttuurien vuorovaikutustyyli ja miten sitä siirretään lapsille. Kuinka paljon asioita puidaan verbaalisesti vanhempien ja lasten välillä tai vastaavasti annetaan tilaa ja mahdollisuus olla kertomatta. Tämä liittyy varmasti myös siihen kuinka paljon kulttuurissa arvostetaan kasvokkaista verbaalista kanssakäymistä. Kun itse asuin Ruotsissa opin nauttimaan siitä selkeän pinnallisestakin small talkin tavasta, koska se ylläpitää kanssakäymisen kulttuuria ja pitää samalla kynnyksen vakavammankin keskustelun aloittamiseen melko matalana. Ruotsi on kuitenkin muutoin kulttuurina selkeästi pidättyväisempi tai epäsuorempi kuin Suomi ja siellä oman käyttäymisen kontrollia ja oikean vaikutelman antamista korostetaan ehkä enemmän. Mutta kontrollin menettäneitä känniääliöitä löytyy molemmilta puolilta lahtea yhtä lailla.

Suomessa small talk on edelleen hämmästyttävän haastavaa monelle ihmiselle, myös itselleni. Osaksi tämä kieli taipuu siihen kömpelösti, mutta kyse on myös siitä, että se ei tapana sisälly (tai ole ehtinyt kehittyä) suomalaiseen kulttuuriin. Jos kulttuuri korostaa ja arvostaa mahdollisimman minimalistista ja pelkistettyä viestintää, tehokasta kielen käyttöä, se jättää vain vähän tilaa epävirallisempien, avautuvien keskustelujen syntymiselle. Suomen kielessä on kuitenkin mielestäni nerokas ja osuva sana rupattelu, joka kuvaa todella hyvin myös small talkin ideaa. Ehkä rupattelu kuvaa kuitenkin sellaista jutustelua, joka Suomessa yhdistetään lähinnä vanhojen ihmisten kohtaamiseen sunnuntaikävelyllä. Työelämässä rupattelu käytävillä on kuitenkin lähes synti, se kun vie sitä kallista aikaa eikä palvele mitään välittömästi mitattavissa olevaa funktiota.

Rupattelutuokio on hieno Suomen kielen ilmaus, niitä täytyy harrastaa enemmän. Toivottavasti perheissäkin on tapana rupatella milloin mistäkin, silloin kissakin nousee pöydälle kuin itsestään.

Hyvää ja huonoa lapsipolitiikkaa

Ei mitään lisättävää lapsilisäkeskusteluun. En sano sen eriarvoistavuudesta mitään, kun homma on ollut tapetilla mielestäni vähän turhankin leveästi. Isompiakin ongelmia mielestäni on.

Tämän viikon positiivisin uutinen oli, että lapsiperheen mahdollisuus saada perhetyön kaltaista tukea tulee helpottumaan eikä enää vaadi lastensuojelun asiakkuutta. Perhetyöhön ollaan lisäämässä resursseja. Tämä on aidosti ennaltaehkäisevää sosiaali- ja lapsipolitiikkaa. Teema on ollut vuosien varrella toistuvasti esillä. Ehkäisevällä perhetyöllä on mahdollista säästää valtavasti rahaa, koska huostaanotot ovat todella kallis ja myös takaperoinen ratkaisu ratkaista ongelman juurta.

Hyvin paljon tätä tematiikkaa käsitellyt asiantuntija on Tampereen yliopiston dosentti Matti Rimpelä, jonka jonkinlaiseksi faniksi voin tässä tunnustautua. Rimpelä on se todellinen maisterisjätkä, joka puhuu niin että kaikki ymmärtävät ja osaa osoittaa mikä on muuttunut ja mitä tapahtui, eli miksi hyvinvointivaltion rakenne tällä hetkellä yskii niin pahasti.

Rimpelän perusargumentti on se, että 1990-luvun taitteessa sosiaalipuolen organisoinnissa siirryttiin ennaltaehkäisevästä ja perhetukeen liittyvästä tukitoiminnasta kohti ongelmalapsi lähtöisä eriytynyttä palvelumallia. Lapsille tarjottavien palveluiden kriteeriksi tuli, että pitää olla jokin ”ONGELMA” että voi saada tukea. Samalla Suomeen tuli lama, joka antoi syyn määritellä käsitteen ”laman lapset” eli nuo ekonomisen puutteellisuuden ja epävarmuuden kohtaamat lapset, jotka reagoivat rajusti perheiden taloudellisen tilanteen muutokseen. Rimpelän mukaan tämä laman vaikutus on kuitenkin lähinnä illuusio, koska yhteiskunta muuttui samanaikaisesti myös muilla tavoilla monimutkaisemmaksi ja vanhemmuus haastavammaksi. Ennaltaehkäisevä perhetuki ajettiin palvelumuotona alas.

No mitä se perhetuki oikein on? Onko se sitä, että kukkahattutädit menevät paikan päälle tuomitsemaan perheiden erilaisuutta oikein urakalla? Löysin tällaisen ihan mukavan kattavan luonnehdinnan perhetyön sisällöstä ja lähtökohdista. Ei tuomitsemista vaan matalan kynnyksen palvelua ja luottamuksen luomista asiakkaaseen. Siellä voi jakaa kokemuksia ja saada tsemppausta vanhemmuuden haasteisiin. Yksinkertaista mutta todella tarpeellista palvelua. On myös ollut tutkimusta, jonka mukaan palvelun toimivuuteen vaikuttaa merkittävästi se onko kotipalvelun työntekijä tuttu vai ei.

Ennaltaehkäisevän perhetuen merkitys nähtiin jo 1970-luvulla, mikä käy ilmi Rimpelän monesti mainostamasta MLL:n lapsipoliittisesta ohjelmasta vuodelta 1974. Jo silloin ymmärrettiin, että jos lapsiperheet saavat varhaisessa vaiheessa tukea oman elämänsä pyörittämiseen ja lapsen tarpeiden rakentavaan huomiointiin, ehkäistään myöhempiä vakavampia ongelmia ja säästytään ongelmakeskeisyydeltä. Kun perhetukea sitten järjestettiin, huomattiin pian, että neuvoloiden tädit kokivat monessa tilanteessa olonsa terapeuteiksi vanhempien tuen tarpeen tullessa konkreettisesti ja raadollisestikin esiin. Tähän tarpeeseen ei koskaan vastattu vaan katse käännettiin lapsen yksilöllisten oikeuksien ja perheiden yksityisyyden nimissä ongelmien hoitamiseen. Tämän muutoksen hedelmiä tällä hetkellä poimimme.

Tämä perhetyön ja kotipalvelun merkityksen nostaminen on varmasti tiettyjen liberaaleimpien oikeistopiirien näkökulmasta sitä kaikkein hirveintä holhoamista, kun mennään vieläpä ihmisten koteihin, eikä anneta kenenkään tehdä virheitään itse. Näille ihmisille voin kertoa, että heidän vanhempansa ovat saaneet erinäistä tukea heidän kasvattamiseensa, jos ei se ole ollut julkisen palvelun kautta tulevaa tukea, se on kuitenkin tullut jostain. Perhetuen kohderyhmässä puhutaan erityisesti niistä perheistä, joilla ei sosiaalisen taustansa takia välttämättä ole rakentavaa esimerkkiä, eikä siksi käsitystä mitä turvallinen ja rakentava lapsuus edes voi tarkoittaa. Heidän auttamisensa lapsien huomioimisessa on kaikkien etu. Se on sijoitus. Syrjäytymisvaara alkaa tietyillä ihmisillä kohdussa ja nämä syntymättömät lapset ovat oikeutettuja kunnon tukeen, sellaiseen tukeen, jonka joidenkin muiden perheiden lapset saavat oman perheensä kautta automaattisesti.

Eli perhetyön merkitys ymmärretään. Hyvä.

Samanaikaisesti lapsiperhettä uhkaa kuitenkin muuan toinen tendenssi, joka liittyy terveydenhuoltojärjestelmään. Viimeisen puolen vuoden aikana itseäni eniten järkyttänyt uutinen on ollut se kuinka lasten yksityiset sairausvakuutukset ovat lisääntyneet rajusti ja niistä on joissain tilanteissa tullut lähes pakollisia. Tämä ei ole enää hyvinvointivaltiota ja mielestäni on mahdollista kysyä voiko järjestelmästämme enää käyttää ilmaisua hyvinvointivaltio, jos lapsen hyvä terveydenhuolto on kiinni vanhempien varallisuudesta.

Kun tietyt vanhemmat maksavat lapsensa terveydenhoidon kahteen kertaan peläten julkisen puolen huonoa laatua ja jonotusaikoja, he samalla menettävät luonnollisesti uskonsa julkisten verovarojen käyttöön. Tämä on hyvin vakava hyvinvointivaltiota uhkaava tekijä. Julkisen terveydenhuollon idea on siinä, että se koskettaa kaikkia ja kaikki saavat saman palvelun. Talousliberalismin nimissä Suomeen on luotu yksityinen lääketieteen harjoittamisen ala, jonka valitsevat ne, joilla on varaa maksaa. Mikäli nämä samat varat ohjattaisiin julkisen terveydenhuollon kehittämiseen, laadun parannus koskettaisi kaikkia eikä vain niitä, joilla on varaa maksaa.

Se resurssi, joka esimerkiksi yksityisen työterveyshuollon kautta koskettaa tiettyä osaa kansasta, on juuri sen terveimmän kansanosan hoitamista. En ymmärrä miten tällaisen järjestelmän on annettu syntyä. Sen taustalla vaikuttaa ideologia, että ihmisellä täytyy olla oikeus valita mitä palvelua hän käyttää. En pidä sitä huonona argumenttina, mutta se silti häviää argumentille, että yhteiskunnan kuuluu turvata ilmainen ja laadukas terveydenhuolto ja ilmainen, laadukas koulutus jokaiselle lapselle ekonomisesta taustasta huolimatta.

Lapsilisistä voi tietysti miettiä, että ruvetaanko ne tulevaisuudessa käyttämään yksityisten sairausvakuutusten ostoon? Siinä ei ole mitään järkeä. Hukkaanheitettyä resurssia, joka virtaa globaalien lääkärifirmojen kautta ulkomaille.

Todellisuus ilmastopelottelun ja -vähättelyn takana?

Luin reilu viikko takaperin artikkelin, joka hieman kärjistävällä tyylillä käsitteli tunnettua ja pelottavaa skenaariota, arktisten metaaniklatraattien sulamista ja metaanin ilmakehään vapautumista. Metaanin vaaroja on käsitelty näissä yhteyksissä jo 20 vuotta, mutta koska varmoja ennusteita ei ole mahdollista antaa, tämä skenaario on jäänyt lähinnä scifi-leffojen ja kirjojen aineistoksi, kuten Risto Isomäen kirjoihin. Kannattaa muuten tutustua, kutkuttavia apokalypsioita.

Lukemassani metaanin vaikutuksia käsittelevässä artikkelissa annettiin kuitenkin hyvinkin hätkähdyttäviä ja arvostettujen asiantuntijatahojen kannanottoja, jotka povaavat mahdollisesti todella dramaattista lämpötilan nousua vielä sadan vuoden sisällä. Tämän voi joku tulkita ilmastopelotteluksi, mutta on vaikeaa uskoa, ettei ilmasto tulisi todellisuudessa lämpenemään. Muutoksen jyrkkyys riippuu lähinnä skenaariosta, jota tarkastellaan.

Ilmastotavoitteissa puhutaan, että tavoitteena on säilyttää maapallon lämpeneminen alle +2 asteessa, mutta lukemani perusteella en itse enää usko, että siihen olisi mahdollisuuksia. Yli luultavasti mennään, mutta mitä ne muutokset sitten konkreettisesti tarkoittavat? Jokainen voi googlata ja löytää tietoa, itse liitän tähän yhden artikkelin mitä +4-asteen maailma tarkoittaa. Merenpinta nousisi lievällä ennusteella noin metrin ja pakottaisi miljoonat ihmiset evakkoon. Samaten lievän ennusteen mukaan kuivuusalueet laajentuvat, eli jos todellisuus on jotain Etiopian kuivuuksien kaltaista ilmastonmuutosta, on rehellistä sanoa, että se johtaa miljoonien ihmisten nälänhätään. Ihmisten, jotka eivät ole aiheuttaneet pienintäkään osaa tästä ilmastonlämpenemisestä.

Noita skenaarioita lukiessa tulee myös mieleen, että suurin osa tutkijoista ottaa sen lievemmän kannan eikä sitä worst case scenario-vaihtoehtoa. Mutta kun näistä asioista ei voi tietää ja siihenhän se ilmastopelottelukin perustuu. Kukaan ei voi varmasti sanoa, että metaanipäästöt eivät räjähdysmäisesti kasva 2050 mennessä ja merenpinnan ja lämpötilan nousu tee ruuan tuotannosta ja merien elämästä täysin mahdotonta. Kysymyshän kuuluukin onko meillä varaa katsoa se kortti?

Hyviä kysymyksiä ovat mistä saadaan puhdasta vettä ja mistä saadaan ruokaa, kun monet alueet muuttuvat joko paahtavan kuumiksi, tulvaisen sateisiksi tai toistuvien myrskyjen reitille? Siitä syttyvät sodat ovat eloonjäämissotia ja se näkökulma kyllä selkäpiitä kylmää. Miten pakolaistaaltoihin suhtaudutaan jos heille ei ole tarjota ruokaa? Annetaan kuolla? Ja toisaalta miten se eroaa nykytilanteesta?

No tämä tuppaa nyt juuri menemään sen ilmastopelottelun puolelle, mikä ei ole tarkoituksenani. Minusta tässä tilanteessa on erityisen kiinnostavaa miten eri ihmiset suhtautuvat ja reagoivat näihin uutisiin. Osa menee puoleksi tunniksi lähes hyperventilaatioon ymmärtäessään mitä maailmalle tapahtuu, osalle tapahtumat ovat niin kaukaisia ja täysin ilman kosketuspintaa arkipäivän elämään, ettei päätä juuri pakota, vaan voi rauhassa jatkaa omaa elämää samaa rataa. Osa ottaa puolustuskannan.

Minulle ihan konkreettinen asia on se, että oman auton ostaminen tuntuu todella pahalta. Myönnän kyllä, että reagoin tähän melko tunneperäisesti, koska eihän se minun autoilemattomuuteni tätä kokonaisuutta enää käännä. En itsekään enää luota ihmislajiin sen vertaa, että uskoisin 100 miljoonan muun ihmisen ajattelevan aatteellisesti ja yhtäkkiä vain jättävän autonsa kotiin. En usko heidän pystyvän siihen. Toivottavasti olen väärässä. Haluan vielä joskus karistaa orastavan kyynisyyden.

Tuntuu myös aika hurjalta, että tällaiseen maailmaan sitä on tuomassa uutta ihmistä. Se tuntuu siksi pahalta, että tämä uusi ihminen ei ole ollut itse mitenkään päättämässä tai vaikuttamassa siihen, että asiat ovat näin päin helvettiä. Hän joutuu vain oppimaan tavan elää täällä paskan joukossa ja löytää tapansa suhtautua ja perustella se miksi ihmisiä tullaan tappamaan ruuan ja veden puutteen vuoksi. Ehkä siihen on tulevaisuudessa jokin uusi elonjäämisen ideologia perusteluksi. Saapi nähdä.

Ehkä se lapsen hankinta kuitenkin kertoo jostakin toisenlaisesta eetoksesta elämää kohtaan. Elämän jatkaminen on yhdenlainen luottamuksen mittari, että loppujen lopuksi kehityksen suunta on kuitenkin kohti harmonisempaa todellisuutta. Tämä ajatus on nykyään monelle ihmiselle vieras, koska he ovat menettäneet uskonsa ihmisen kykyyn ymmärtää omaa parastaan. Todelliset nihilistit ja ekofasistit eivät voi edes kuvitella lisääntyvänsä ja jatkavansa ihmiskunnan typeryyttä. He eivät usko ihmiseen olentona jos ovat koskaan edes uskoneet.

...ja onhan se omakin usko koetuksella näiden uutisten äärellä. Mutta välillä tulee myös joitain hyviä uutisia. Toivoisi vain, että se hyvien ja huonojen uutisten suhde olisi vähän toisenlainen, enkä tällä kertaa osoita sormella mediaa.

Siperian ikiroudassa kytee aikapommi

Metaanin määrä ilmakehässä kasvanut hälyttävästi

Metaanin vapautuminen ilmakehään suuri huoli

Tuore IPCC raportti ilmastonmuutoksen johdannaisvaikutuksista ja riskeistä

Sehän tässä muutoksen rajuudessa on sinänsä positiivista, että porukalta putoaa pois se perustelu, että "ei minun elinaikanani." Kyllä paljon ehtii tapahtua vielä sinäkin aikana kun täällä vielä heilutaan. Just wait and see.

Uuden elämän kevät

Kevät on ollut kiireisempää kun osasin taas uumoilla. Toisaalta nyt on jotenkin ollut myös sellainen olo, että ihan kuin olisi pientä kevätuupumusta, vaikka tämä vuodenaika onkin itselle paras kaikista. Onhan tästä kevään koittamisesta ollut sellaisiakin tutkimuksia, että pohjolan pitkään hämärähetkeen liittyvä sininen valo on parasta ihmisen piristämisessä ja nyt kun valkoinen kirkkaus meidät ympäröi, se ei ole mitenkään yksiselitteisesti piristävää. Itsemurhalukematkin ovat keväisin koholla. Tähän vuodenaikaan liittyy myös monien aktiviteettien tiivistyminen ja kasaantuminen, ihminen voi vahingossa jäädä kevään jyräämäksi.

Sitä kannattaa ihan tietoisesti yrittää ehkäistä. Itse tein silloin muutama vuosi sitten kokeilun, että yritin tavoittaa itselleni seesteisemmän kuukauden, elokuun, tunnelmaa tässä maalis-huhtikuussa. Siinä oli se idea, että kun elokuussa kesä on jo kypsymässä päätökseensä ja sellainen kiihkein kesästressi on helpottanut, on melko leppoisa olotila ja lähinnä fiilistelee viipyvää lämpöä. Mikä sitä nyt kenellekin on se leppoisin kuukausi, siihen tunnelmaan voi yrittää päästä myös näin kevään pyörityksessä.

Meillä suunnitellaan keittiöremonttia. Se on virkistävää ja antaa jotain suunnittelemista ja lupauksen käytännön askareista kun pääsee purkamaan vanhaa ja rakentamaan uutta. JEE. :) Olen itse aina fiiliksissä kun saan jonkin projektin johon paneutua, suunnitella ja sitten toteuttaa. Se toteuttaminen on omalla kohdalla se jännittävin juttu, kun tykkään tehdä käsillä, mutta toisaalta rempat eivät ole koskaan mitenkään helposti ennakoitavia projekteja, niin siinä pääsee sopeutumaan yllättäviinkin tilanteisiin. Harrastelijan epämukavuusalue, mutta antoisa sellainen. Pistän tähän muutaman kuvan projektin alkutilanteesta. Joku päätön pyökin rakastaja tämän nykyisen on joskus kasannut, mutta nyt haetaan jotain valoisampaa ja kontrastikkaampaa ratkaisua, ja ennen kaikkea lisää lasku- ja säilytystilaa. Vanha keittiö on muuten myynnissä, jos kiinnostaa.

Ehkä tässä on myös jonkinlainen elämäntilanteeseen liittyvä kypsyminen käsillä, kun meille on kesällä syntymässä lapsi. Itse sitä näemmä prosessoi jonkinlaisella valmistautumisella, mikä omalla kohdalla tarkoittaa luontevasti keittiöremonttia. Sitten syksyllä on varmasti kädet täynnä muuta ajateltavaa, ja on mukavampi lämmittää sitä vellikulhoa uudessa keittiössä. Ja tässä vaiheessa myös asennoituu, että kun suuria reissuja ei nyt ole lähiaikoina tiedossa tämän elämänmuutoksen seurauksena, niin luonteva projekti löytyy täältä kodin sisältä. Tuleva isä tässä pohtii elämänsisältöään ja itsensä toteuttamista. Vielä pitäisi tietenkin lukea muutama kirja aiheesta helpottamaan mahdollista kipuilua. Teoria ennen käytäntöä. ;)

Remppaamiseen taivuttavat myös koiran kolttoset, kun se on huurupäissään remunnut pitkin ja poikin ja olohuone-eteisakselilla ei enää juuri ehjää listan pätkää löydy ja mööpelit ovat myös kokeneet kovia. Ehkä se on kasvattanut meitä jollakin lailla välittämään tuosta vilpittömän hyväntahtoisesta mutta turhautumisen riivaamasta luontokappaleesta. Sillä on yksin ollessa näköjään taipumus sellaiseen henkeen, jota kuvaa hyvin pohjalainen sanonta: "Pirelkää musta kiinni, notten mä revi rahojani." Olisi joskus mukava nähdä miltä sen päiväohjelma täällä kotosalla näyttää kun muu porukka on työmaalla. Ehkä se on jotain tällaista.

Tässä nyt totutellaan ajatukseen, että jos kaikki menee hyvin, meitä olisi täällä syksyllä sitten neljä. Mitähän kaikkea se tuo sitten mukanaan, siitä tulee varmasti tännekin jotain rustattua.

Yhteis(ö)laulua

Liityin vuoden alusta kuoroon. En enää edes muista mistä idea alunperin lähti, mutta erityisesti halusin elvyttää vanhaa lauluharrastusta ja saada harrastuksen, jossa on muita ihmisiä ympärillä. Bonuksena sain tietysti eliniän odotteen pidentymisen, koska onhan laajalti tiedossa, että kuorolaulu tilastollisesti ennakoi pitkää elämää ja ehkäisee monilta elintapasairauksilta ja syrjäytymiseltä, näin suoraviivaistettuna. Elän siis muutaman vuoden pidempään tekemällä jotain mikä on mukavaa. Aika hyvä diili. No sisäinen sosiologi herää kuitenkin havainnoimaan myös muita kuorolaulun ulottuvuuksia.

Olen siis itse laulanut aiemmin vain soolotyyppisesti ja klassista laulua vuoden verran opiskellut, mutta kuorossa en ole laulanut koskaan aikaisemmin. Olin kouluaikana se soolon laulaja, joka sai keskittyä siihen, että yleisö kuunteli yksin häntä. Kyllähän sitä nautti huomion keskipisteenä olemisesta, esiintymisestä ja että pääsi yleisön eteen näyttämään taitonsa. Silloin sai kiksit siitä, että oli siinä yksin. Nyt sitä kaipaa jotain muuta.

Kerroin sitten kuoroon liittymisestä kaverilleni, ja ensi fiilisten perusteella kuvasin kuorossa laulamista vähän samanlaiseksi kuin purjehdusta, joka meillä on tämän ystäväni kanssa yhteistä: porukan yhteinen tavoite, fyysisyys ja psyykkisyys yhdistettynä samaan toimintaan, koordinaatiota ja ympäristön tiedostamista vaativaa keskittymistä. Kuorolaulu on tosiaan kaikkia noita ja se on siksi melko monipuolista toimintaa.

Jokainen osaa laulaa yksin. Osa osaa laulaa yksin niin mahtavan hyvin että he täyttävät musikaalisella karismallaan valtavan lavan ja vaikka 50 000 kuulijan odotukset. Yhdessä laulaminen on kuitenkin eri asia, koska siinä olennaista ei ole pelkkä yksilösuoritus.

Olimme kuluneen viikonlopun laululeirillä muuan leirikeskuksessa ja vietimme näin tehokkaan vuorokauden laulun äärellä. Illalla kuunnellessani vanhempien kuorolaisten pienryhmäesityksiä mietin ihaillen pöydässä, että se kuulosti siksi niin hyvältä, koska he kuuntelivat toisiaan. Lopputulos oli jotain sellaista, mitä yksikään kuorolainen ei olisi yksin pystynyt koskaan saamaan aikaan. Kuorolaiset tarvitsevat toisensa ja siinä on jotain aika siistiä.

Yhteisöllisyys ei välttämättä tarkoita riippuvuussuhdetta, vaan yhteisö voi rakentua myös sellaisten ihmisten tai toiminnan ympärille, missä yksilöt jakavat aikaa vaikka heillä ei ole mitään selkeää yhteistä tavoitetta, johon kaikkia tarvittaisiin. Sellainenkin toiminta tuntuu hyvältä, koska siinä ainoa kriteeri yhteiselle jakamiselle on oma halu, jolle ei tarvitse olla mitään sen suurempaa nimittäjää.

Itse kuitenkin nautin myös sellaisesta toiminnasta, jossa yhteisö toimii yhteisen tavoitteen ympärillä, tavoitteen, joka jaetaan ja jota kaikki pitävät tärkeänä ja haluavat vaikuttaa, että lopputulos olisi mahdollisimman hyvä. Itse kun en ole koskaan joukkueurheilua juuri harrastanut, tällainen kokemus on tullut vastaan vasta aikuisiällä. Ehkä siksi esimerkiksi nuorisopurjehdustoiminta oli itselleni niin suuri juttu, koska siellä koin ensimmäistä kertaa juuri sellaista yhteen hiileen puhaltamista ja porukan hitsautumista. No kuorolaulu on tosiaan yhteen hiileen puhaltamista. Toiminta ja kehittyminen voivat lähteä liikkeelle vasta kun kaikki osallistujat allekirjoittavat tavoitteen.

Vaimo vanhana kuorolaulajana sanoi, että hänelle yksi merkityksellinen ja keskeinen asia kuorolaulamisessa on ollut toisten yhteisön jäsenten panoksen kunnioittaminen. Tämä tarkoittaa sitä että kun jonkun osaporukan osuutta hiotaan, muut kunnioittavat heidän palasensa prosessia hiljaisuudella. Kuoro on myös sikälikin avoimuutta ja jakamista ruokkiva yhteisö, että harjoiteltaessa jotain ennalta outoa kappaletta, virheiden tekemistä rohkaistaan aivan poikkeuksellisesti. Jos ihminen antautuu vielä puolituttujen ihmisten joukossa asettamaan jotakin niin henkilökohtaista kuin oman lauluäänensä alttiiksi valistuneille kuulijoille, niin hän todella luottaa siihen, että hänen heittäytymistään ei palkita pahalla. Yksilö kelpaa yrittäen ja vielä puutteellisena. Yhteisö ottaa huomaansa.

Tässä yksilökeskeisessä ajassa myös yhteisöjä on onneksi vielä olemassa. Yhteiseen tavoitteeseen ja keskinäiseen riippuvuuteen perustuvat yhteisöt ovat kuitenkin keskimäärin tavoitteiltaan varmasti hieman erilaisia kuin 100 vuotta sitten. Jos silloin nuottakuntaan tai paliskuntaan liittyminen tarkoitti elinkeinon harjoittamisen yhteisöä ja motivaationa oli saada ruokaa, että säilyy elossa, meidän nykypäivän yhteisöjemme tavoitteet ovat luovempia, esteettisempiä ja elämän välttämättömien edellytysten ulkopuolisia.

Niin kuin nyt kuorolaulu, jossa jäsenten tavoite on kuulostaa yhdessä kauniilta ja harmoniselta. Yhteislaulu nyt sattuu vain olemaan luonteeltaan hyvin tehokas yhteisöllisyyden kokemuksen nostamisen keino, kuten kansallislauluistakin voi huomata. Voitte kuvitella millainen yhteisöllisyyden kokemus syntyy kun laulu vain jatkuu.

Syö tai tule syödyksi

Usko yhteisen edun tavoitteluun on aina uhattuna.

Taloustieteessä käsitellään peliteorian yhteydessä ns. vangin dilemmaa, jonka klassisessa versiossa kaksi vankia on jäänyt kiinni. Heitä kuulustellaan ärsykkeettömässä ympäristössä ja annetaan vaihtoehdot. Jos vanki ilmiantaa toverinsa ja toveri säilyy lojaalina, vanki saa vuoden (1) tuomion ja toinen osapuoli saa 3 vuotta linnaa. Jos molemmat vasikoivat, molemmat saavat 2 vuoden tuomion.

Peliteorian pohjalta vangin logiikka etenee vaihtoehtojen seurauksia punniten siten, että mikäli toinen vanki ei vasikoi, hyödyttävin vaihtoehto ensimmäiselle osapuolelle on antaa kaverinsa ilmi, jolloin hän itse pääsee pienimmällä rangaistuksella. Ja toisaalta mikäli toinen henkilö vasikoi, silloinkin ensimmäisen toimijan seuraukset ovat lievimmät mikäli hän itsekin vasikoi. Tästä päädytään puhtaasta hyötynäkökulmasta tilanteeseen, jossa molemmat toimijat valitsevat vasikoinnin ja syntyy ns. Nash-tasapaino seurauksien punnitsemisen tuloksena. Yhteinen etu kuitenkin olisi ollut jotain muuta.

Tämä asetelma kuvaa siis peliteorian idean mukaisesti puhtaan hyödyn ja seurausten punnitsemista. Voidaan sanoa, että peliteoriassa ensisijainen tavoite on aina oman selustan turvaaminen jos kyseessä ei ole jokin muu aggressiivisempi strategia, joka pitää sisällään alttiiksi asettumisen. Peliteoria ei myöskään ota huomioon muita päätöksentekoon vaikuttavia ulottuvuuksia kuten lojaalisuutta, solidaarisuutta tai moraalia. Esimerkiksi oikeilla vangeilla tehty koe ennusti toisenlaista lopputulosta.

Tuo vangin dilemma tulee kuitenkin esiin hieman toisenlaisessa muodossa arkipäivän taloudessa ja yrityselämässä tilanteina, joissa esimerkiksi toimitusjohtajan tehtävä ja velvollisuus on hyödyn maksimoinnin näkökulmasta tuottaa osakkeenomistajille mahdollisimman suuri tuotto. Tätä tehtäväänsä täyttäessään hän joutuu kohtaamaan esimerkiksi verotuksen aikaansaamaa haittaa tuoton maksimoinnille. Toimitusjohtaja tietää, että mikäli kaikki yritykset maksavat kiltisti veronsa, kaikkien toimintaympäristö on positiivisempi ja kaikki joutuvat tasaisesti tilille. Hän kuitenkin tietää myös että jos hän ei kierrä veroja, joku toinen takuuvarmasti tekee sen, ja kilpailuasetelman muuttuessa hänen oma yrityksensä kerää tappiot. Vangin dilemma. Päädymme tilanteeseen, jossa kaikki kiertävät verot ja järjestävät omistuksensa veroparatiiseihin. Toimijan hyöty maksimoitu, yhteinen hyöty minimoitu.

Onko yritysjohdossa moraalikato, joka saa tämän tilanteen todellisuudessa aikaan? Siltä vaikuttaa koska näitä veroparatiisi omistuksia kokoajan putkahtaa esiin. Samalla logiikalla alkaa toimia myös valtio. Mikäli hyödyn tavoittelun asetelmaa ei erikseen ohiteta joillain muilla kuten esimerkiksi moraalisilla perusteilla, se jyrää oman logiikkansa läpi edellä mainitulla tavalla. Vastapuolen strategiaa ja liikehdintää ennakoivia pelureita ei myöskään millään lailla viehätä heikentää omia mahdollisuuksia sekoittamalla päätöksentekoon sellainen asia kuin moraali. He ovat vakkansa valinneet ja menevät varmaan hautaan asti maksimoiden hyötyään.

Hyvä esimerkki moraalin puutteesta bisneksessä oli eilisillan ylen A-studiossa käyty keskustelu Viron viinarallista ja miten eräs SOK:n johtaja kokee yrityksensä vain vastaavan asiakkaiden tarpeisiin mainostamalla miten paljon halvempaa viina on Viron Prismassa. Tämäkin tilanne lähestyy vangin dilemmaa, koska luulisi SOK:n ymmärtävän miksi alkoholin verotusta Suomessa kiristetään. No tällaiset moraaliset seikat eivät globaalistuvaa konsernia paljon paina; eihän sillä ole mitään isänmaata, jonka etua ymmärtää. Siinä on THL:n suhteellisen turha yrittää huutaa moraalia kehään.

On paljon sellaisia asioita, joihin markkinavetoinen hyötyajattelu ei yksinkertaisesti istu. Markkinavetoinen koulutuspolitiikka on ympäri maailmaa ollut fiasko. Suomalaisen terveydenhoidon yksityistäminen on osoittanut että taloudellinen ajattelu ei myöskään yksinään tehosta terveydenhuollonkustannuksia ja varmasti laskee laatua. Mutta tottakai peliteorian logiikan allekirjoittavat talousliberaalit ovat sillä kannalla, että homma on vietävä loppuun.

Markkinavetoisuus ei tunnista sellaisia päätöksentekoon vaikuttavia periaatteita kuin esimerkiksi solidaarisuus tai hyötynäkökulmista vapaat arvot. Esimerkiksi solidaarisuus kun ei ole mitattavissa oleva määre ja siksi niin vaillinainen ja häilyvä ettei sellaisen yksinkertaisesti saa antaa vaikuttaa päätöksien tekoon. Talousliberaali näkökulma haluaisi karsia kaiken sääntelyn ja keskusjohtoisuuden ja kyllästää maailman näennäisellä vapaudella. Kuluttajan oma vapaus valita mihin rahansa laittaa. Ajattelun ammattilainen kirjoitti hyvin miksei tämä suuntaus kuitenkaan kannattajiensa intohimoisesta perustelusta huolimatta perustu niihin kauan kuulutettuihin kylmiin faktoihin.

Hallinnan mahdottomuus

Jos voisit tietää milloin kuolet, haluaisitko tietää? Tämä kysymys on sellainen takuuvarma pitkän keskustelun avaaja. Toinen vastaa kyllä, toinen ei.

En osaa sanoa mitä itse vastata. Sinänsähän tiedän jo että joka tapauksessa elämä kerran päättyy, mutta perusihmisenä etäännytän sen ajatuksen mahdollisimman tehokkaasti, teen sen tiedostamattani. Se tieto meille jokaiselle on kuitenkin jo annettu. Eläisin varmasti elämääni eri tavalla jos tietäisin, että elämä päättyy huomenna tai ensi viikolla, mutta toivon, että ero ei olisi kovin suuri. Toivon, että elän jo nyt kuin viimeistä päivää. No sehän ei kyllä pidä paikkaansa.

Mitä tieto elämän rajallisuudesta tuo? Miksi ihmisen asenne omaa elämäänsä ja läheisiä ihmisä kohtaan muuttuu jos hän kuulee kuolevansa pian? Se tuo muistutuksen elämän päättymisen lopullisuudesta. Aikaa ei voi koskaan kääntää taaksepäin ja siksi kerran koettu on ikuisesti takanapäin. Hetkeä ei saa takaisin eikä elettyä elämättömäksi. En tiedä kirjoitetaanko tuo viimeinen sana noin. Suomen kieltä on vaikea taivuttaa kun yrittää kuvailla elämää, jota ei ole vielä eletty.

Lopullisuus tekee jokaisesta hetkestä ainutkertaista, halusi ihminen olla siitä tietoinen tai ei. Kukaanhan ei pakota siihen sopeutumaan ja moni ihminen haluaa koko asian unohtaa, ilmeisesti se on helpompaa. Mikäli asiaa ei kuitenkaan kohtaa, pakenee yhtä elämän perustotuutta. Paeta voi, mutta piiloon sitä ei pääse. Ihminen kohtaa sen ennemmin tai myöhemmin, jokainen ihminen. Nykyihminen myös siirtää oman hallinnan mahdottomuutensa kohtaamista osin tietoisesti, osin tiedostamattaan. Länsimaisen elämän turvallisuus tai vaikkapa eliniänodote ovat yksiä selittäviä tekijöitä ihmisten illuusiossa koskemattomuudestaan. Se antaa meille mahdollisuuden unohtaa. Kuka nyt kuolemaa haluaisi alvariinsa ajatella? Se on niin synkkää ja surullista.

Miksi se pitäisi kohdata? Mitä se auttaisi? Jokainen kuolee joka tapauksessa. Miksei keskittyisi hetkeen ja eläisi kuin huomista ei olisi? Paradoksaalisesti tuo viimeinenhän on juuri sitä mistä rajallisuuden kohtaamisessa on kyse. Huomista ei ehkä tule. Mutta jos ihminen ei pidä sitä ajatusta toimintansa taustalla, hän ei myöskään muista omaa hallinnan mahdottomuuttaan. Hallinnan mahdottomuuden kohtaaminen korostaa ainutkertaisuutta, joka toimii kuin tunteiden ja kokemusten vahvistimena. Emotion amplifier. Samalla tavalla tai vastakkaisesti elämän rajallisuuden unohtaminen latistaa kokemusta. Mikään ei oikein tunnu miltään kun ei hoksaa, että jokainen kokemus on lahja, joka voidaan myös ottaa pois.

No elämähän pitää huolen, että ihmistä muistutetaan. Ennen pitkää jotakin tapahtuu: läheisiä kiskaistaan pois, vierestä viedään, oma kroppaa alkaa reistata eivätkä itsestäänselvyydet enää olekaan niin kirkkaita. Sitäkin koitetaan paeta, mutta vääjäämätöntä on turha yrittää karistaa. Se on kuin viileä vesi, jonka syliin kannattaa sopeutua ja yrittää potkia itseään lämpimäksi tuntien samalla veden ihollaan. Jos lopullisuuden kanssa haluaa elää silmikkäin, se vie äärettömään kiitollisuuteen. Ainutkertaisuuden läsnäolo tarkoittaa iloa ja kiitollisuutta jokaisesta vietetystä hetkestä ja kokemuksesta. Osaako ihminen olla kiitollinen kokemuksestaan? Onko ihmisen mahdollista säilyttää se ajatus toimintansa taustalla? Yleensä vanhat ihmiset ovat tässä meitä nuoria pidemmällä, koska heidän elämässään rajallisuus on eittämättä läsnä. Tosiasioita ei voi paeta.

Parhaassa tapauksessa ihminen elää elämänsä tavoitellen asioita, joita hän ei kestäisi menettää. Meidän kuuluu tulla tutuiksi sen avuttomuuden tunteen kanssa, joka tulee tietoisuudesta, että saattaa menettää sellaista, jota ilman ei halua elää. Se kertoo meille, että elämä on elämisen arvoista. "Valitsen näin, tietäen menettämisen mahdollisuuden." Silloin myös tunnistaa ja tunnustaa oman hallinnan mahdottomuutensa, hyväksyy sen ja elää elämäänsä kiitollisena lahjasta. Kiitollisuuden harjoittaminen on tietoista toimintaa ja tuo ihmisen elämään rauhaa. Se vähentää meidän sätkimistämme ja perusteettomia pyrintöjä. Kiitollisuus tuo suhteellisuudentajua: sen valossa on helpompaa arvioida mitkä projekteista ovat tavoittelemisen ja oman energian arvoisia.

Siispä toivotan meille kaikille oikein paljon kiitollisuutta jokaisesta koetusta hetkestä.

Kotisusi

Meille tuli viime kesänä uusi perheenjäsen.

Se on Paimensukuinen Suomen Lapinkoira, Puurattaren Kevättuiverrus aka. Ranses. Ransulla on useita lempinimiä: Raipe, Rauli, Ransester ja nyt viimeisimpänä Tenacious R. Se on luonteeltaan sellainen oikein veikeä ja leppoisa sälli, pitää yli kaiken seurasta ja läheisyydestä ja parasta on kavereiden kanssa painiminen. Ruokaa se ei ole jättänyt koskaan kesken joten monet motivoinnit tapahtuvat tämän heikon kohdan hyödyntämisellä. Se ei ole varmaankaan mikään maailman fiksuin koira, mutta on jo kotiopetuksessa oppinut peruskäskyjen noudattamisen ja nauttii oppia lisää. Joskus kun pitkät kotipäivät turhauttavat, se on pistänyt uuteen uskoon muutaman jalkalistan kulman, muutaman seinänkohdan, yhden korvalampun, yhdet silmälasit, kolme orkideaa, useita kengännauhoja, yhdet sohvanpäälliset, muutaman matonkulman ja muutaman muoviastian, mutta kukapa näitä nyt laskisi.

Koira hankkimisen myötä on luonnollisesti osunut silmiin monia koiriin liittyviä ajankohtaisilmiöitä ja miten asiat ovat pinnalla. Kiinnostuksella seuraan myös susikeskustelua, joka omalla kohdallani liittyy myös jotenkin näihin kotisusiimme koiriin. Susi ja koira ovat samaa lajia, joskin eriytyneet toisistaan selkeästi sosiaalisilta taipumuksiltaan. Sitä monesti ihmettelee kun tämä meidän lössykkä vaatii 18 kilon massallaan päästä syliin ja rapsutettavaksi. Susi siinä tekee itseään tykö kaikella positiivisella sosiaalisuudellaan.

Ihmisen paras ystävä on siis susi. Kun lukee noita erilaisia susikannanottoja ei kyllä siltä tunnu. Kuitenkin tämän suden ja koiran samanlaisuuden paljastaa esimerkiksi Kainuun villikoiralauma uutiset, joissa kontrolloimaton koiralauma toimii juuri susilauman eetoksella pyydystäen laumassa ja puolustaen reviiriään. Tämän erään Kainuun keisarin suomen pystykorvan ja suomen ajokoiran risteytyksenä syntynyt lauma on niin tehokas toimissaan, että koko kylä pelkää. Omistaja selittää kyläläisten peloa/vihaa sillä, että hän on itse lahtarin pentu.

Näistä uutisista kuitenkin paistaa lajin vahva tarve tiukkaan sosiaalistamiseen, mikäli ne elävät ihmisten joukossa. Siellä missä on kulkukoiria, kaikki agressiiviset eläimet ammutaan ja koirista jää jäljelle vain se leppoisin ja kekseliäin osa, joka ei osoita uhkaa ihmiselle, mutta elelee silti vapaana kuljeskellen näiden joukossa. Juuri tällaisten leppoisten susiyksilöiden kanssa se yhteiselämä on varmaan joskus alkanutkin. Agressiivisemmat, primitiivisemmät yksilöt, jotka eivät ole soveltuneet yhteiselämään, on karsittu pois. Kuitenkin edelleen, jos kesyt koirat elävät erillään ihmisestä, ne villiintyvät hyvin nopeasti ja alkavat toimia susien tavoin sillä erotuksella, että koirilla ei ole mitään vierastusta ihmisasutusta kohtaan.

Toisaalta kun ajattelee näitä ihmisiin totutettuja ja ihmisten kanssa eläviä koiria, niissäkin on huomattavissa merkittäviä eroja luonteenpiirteiden suhteen. Kotieläimen kesyttäminen on aina ollut sekoitus sekä valikoivaa jalostamista että sosiaalistamista ihmisten kanssa elämiseen. Sosiaalistamisen vaikutukset eivät tietenkään ole siirtyneet koiran geeneihin vaan sosiaalistamisen avulla on kartoitettu ja karsittu soveltumattomat yksilöt pois. On kuitenkin tapahtunut myös täysin päinvastaista valikointia luonteenpiirteiden perusteella. Ihminen on peloissaan kaivannut tiluksilleen räksyttäviä petoja, jotka täyttävät vartiomiehen funktiota, joitakin rotuja on myös koulittu tappelemaan ja tappamaan toisia koiria.

Ranses joutui viikko sitten ensimmäiseen kunnon tappeluunsa koirapuistossa. Paikalla oli kolme samanikäistä urospentua, joista toinen oli Ransekselle ennestään tuttu kääpiöcollie. Kolmas pentu oli staff terrieri, johon törmäsimme ensimmäistä kertaa. Ranseksella on paimenkoirille ominainen tyyli leikkiä toisten koirien kanssa, joten se nauttii kovasti saadessaan muut jahtaamaan itseään tai kun se yrittää saada muita kiinni. Staffilla oli keppi, jonka se jätti hetkeksi ilman vartiota ja Ranses kävi sen nappaamassa ja lähti juoksemaan pitkin aitausta. Hetken leikki sujui kivasti, mutta sitten jossain kohdassa kepistä syntyi rähinä, molemmat kävivät toisensa kimppuun ja tilanne päättyi sillä tavalla, että staff löi leukansa Ranseksen oikeaan jalkaan "ranteen" yläpuolelle niin lujasti, että koira huusi suoraa huutoa ja meitä tarvittiin kolme aikuista repimään se irti Ranseksesta. Ranseksesta löytyi tilanteen jäljiltä kolme isoa kulmahampaan reikää jalasta, pieni vekki oikeasta takajalasta ja muutama pienempi reikä leuan ja posken alueelta. Staff oli puolestaan saanut vahinkoja päähän ja kulmien alueelle. Kaikki tämä tapahtui tilanteessa, joka kesti yhteensä ehkä 15 sekuntia. Toisen koiran omistaja oli hyvin vastuullinen ja oli tilanteen tasalla puuttamassa tilanteeseen täysin voimin, joten minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa hänen toiminnastaan. Kummallista tilanteessa oli kuitenkin se, että kun Ranses selkeästi jo alistui voiman alla ja pyrki pois tilanteessa, toinen koira ei lopettanut puremistaan. Tämä piirre ei ole koirille kovin ominainen ja se herättää kysymyksiä.

En halua mustamaalata kyseistä rotua, mutta on yleisessä tiedossa, että staff on jalostettu ns. bull-baiting koiran ja tappelukoiran risteymäksi, jonka erityisominaisuus on pyrkiä saamaan leuoillaan mahdollisimman tiukka ote vastustajasta ja tilanteen mukaan repiä liha auki. Suntuubin rotumääritelmässä todetaan, että tämä taipumus tulee mahdollisesti esille samaa sukupuolta olevien toisten koirien kanssa. Staffin sosiaalistaminen seurakoirakäyttöön on hyvin haastava prosessi, mutta itse en usko, että koiraa voi koulutuksella täysin erottaa hyvin pitkän jalostuprosessin säilyttämästä primitiivisestä taistelutaipumuksesta. Taistelutilanteessa geenit kytkevät taipumuksen päälle, oli omistaja kuinka hyvä kouluttaja tahansa.

Geenit siis ovat läsnä eikä niistä eroon pääse. Ransekseltakin löytyy sellaisia arktisen rodun "susi"-taipumuksia, jotka eivät ole malliopittuja vaan itsestään kummunneita tapoja toimia, esimerkiksi kuvitteellisen lumen tamppaaminen ulostuspaikan ympäriltä. Kun elää koiran kanssa miettii millainen se olisi kaikkein omimmillaan täysin luonnontilaisena lajityypilliseltä käytökseltään. Meidän tiukassa sosiaalistamisessamme se näyttytyy todella sosiaalisena ja jopa hellänä. Ihmiset helposti humanisoivat lemmikkejään, mikä on yleinen ongelma. Puhtain lajityypillinen sosiaalinen käyttätyminen ja toiminta tulee kuitenkin esiin vain silloin kun sosiaalistaminen tapahtuu puhtaasti oman lajin keskuudessa. Voidaan siis sanoa, että Kainuun villikoiralaumat ovat koiran luontoa puhtaimmillaan. Lauma on sosiaalinen, mutta lauman johtaja ei ole koirien alkuperäinen isäntä vaan liikkuvalla laumalla on oma johtajasutensa.

Millainen ihmisestä tulisi jos hän kasvaisi ilman ihmiskontakteja susilauman jäsenenä? Vastaus yhtälailla lajityyppillisestä toiminnasta vieraantuneena ja erilaisiin tapoihin sosiaalistettuna kuin tämän päivän seurakoirat eroavat susista. No todellisuudessa ei ihminen siinä henkiin jäisi mutta teoriassa. Historian eeppinen legenda Romuluksesta ja Remuksesta on ruokkinut ihmisten fantasiaa villieläinten joukossa kasvamisesta. Hekin saivat legendan mukaan kuitenkin lopulta perinteisen paimentolaiskasvatuksen. Jos meille tulee vielä pari uroskoiraa, niin taidetaan antaa niille nimeksi Romulus ja Remus. Joutuvat kuitenkin elämään erillään oman lajisestaan laumasta.

Eri koirarotuja vertaillessamme meillä oli joitakin kriteerejä rodun valinnalle. Halusimme koiran, joka mahtuu veneeseen, koska perheemme purjehtii. Se ei samasta syystä saanut myöskään olla ns. vettä pelkäävää rotua. Samaten veneeseen mahduttamiseksi halusimme rodun, joka on korkeintaan iso keskikokoinen koira, jolloin sen nostelu veneeseen ja maihin veneestä ei olisi liian vaikeaa. Näiden ominaisuuksien lisäksi halusimme, että koira olisi fyysisiltä ominaisuuksiltaan mahdollisimman "suden-kaltainen" eli vähän jalostettu, jolloin sillä on mahdollisimman vähän mitään perinnöllisiä sairauksia. Lisäksi koiran tuli olla luonteeltaan ihmis- ja lapsiystävällinen. Kun minulla oli lisäksi kokemusta lapinkoirista positiivisena ja sosiaalisina koirina, päädyimme siihen.

Nyt meillä on tällainen kotisusi, joka tuhoaa paikat ja rakastaa omistajiaan näennäisen pyyteettömästi. Ruokaa se vain kuitenkin haluaa.

Puhumattomuuden kulttuurin kasvottomat yhteisöt

Junamatkalla joululomalle otin taas esiin Tommy Hellstenin. Ehkä se on se asia, joka minulla on keski-ikäisten naisten kanssa yhteistä, usko Tommy Hellstenin suhteellisuudentajuun.

Tommyn näkökulma on aina se syvä inhimillisyys, oman puutteellisuuden ja heikkouden hyväksyminen, sen tuoma nöyryys ja sitten, ovien avautuminen. Hän kirjoittaa osuvasti vanhemmuudesta tässä meidän ajassamme. Nykyään perhekeskeisyys on hieman kontroverssi näkökulma. Siihen ei ole Hellstenin mukaan aikaa ja sen vaatima itsensä likoonlaittaminen ja kokonaisvaltainen oman puutteellisuuden kohtaaminen eivät ole oikein muodissa. Perhe-elämä ja lasten kanssa touhuaminen nähdään enemmän antoisan ja tavoitteellisen elämän bonuksina, niiden funktio on täyttää se tietty kolo aikuisen merkityksellisyyden tunteen etsinnässä, mutta ei sen enempää. Hellsten taas kirjoittaa siitä kuinka vanhemmuuteen kuuluu tietty terve syyllisyys, joka tarkoittaa ettei vanhempi pyri ulkoistamaan lapsestaan huolen kantamista jollekin ulkoiselle osapuolelle. Lapsen hankintaa tai lapsen kanssa kasvamista ei voi hoitaa mitenkään puolivillaisesti vähän sinnepäin vaan se tarkoittaa, että vanhempi näyttää itsensä ja näkee myös ne omat ärsyttävät piirteensä ja pyytää tarvittaessa lapseltaa anteeksi. Siihen ei myöskään hänen mukaansa istu vanhempien korostunut yksilökeskeisyys ja itsensä toteuttamisen haaliminen; henkinen kasvu tarkoittaa hänen mukaansa siirtymistä itseensä uppoutumisesta kohti toisia ihmisiä ja tarvittaessa omien tarpeiden rakentavaa syrjään pistämistä.

Kun lukee tällaista perhekeskeisyyden ja yhteisöllisyyden ylistystä nykyaikana, se varmasti nostaa osalla ihmisistä karvat pystyyn kuinka konservatiivinen ja ahdas tuo käsitys heidän mielestään on. Tommy itsekin myöntää eräässäkin haastattelussa todenneensa, että lapsi ei voi tulla ehjäksi ilman äitiä ja isää ja tämän sanottuaan kokenut olevansa fossiilinen ahdaskatseinen reliikki, joka tuomitsee toisten ihmisten elintapaa. Hän puhui siinä kuitenkin vain terapiatyön tuomalla kokemuksella; mitä aikuinen ihminen on selkeästi jäänyt vaille.

Onko perhekeskeisyys konservatiivista tai ahdasta? Miksi perheeseen panostaminen ja sen takia tietyistä elämänasioista luopuminen tuntuu menneen ajan ilmiöltä?
Samalla meille on kuitenkin syntynyt tietty downshiftaajien ihmisryhmä, jotka ammentavat uusyhteisöllisyydestä, mindfullnessista, läsnäolosta ja konkreettisista ja yksinkertaisista asioista elämäniloa. Hellsten korostaa kylläkin vahvasti ydinperhemallia, joka on nykyisen uusperhebuumin vierellä selkeästi ahdas. Jos ei kuitenkaan juutu tähän perhekäsitykseen vaan jatkaa hänen ajatustensa taustalla vaikuttavaa perustelua kohden, sieltä löytyy hyvin luonnollisiin ihmisen tarpeisiin perustuva ajatus.

Tommyn mukaan ihminen, joka ei suostu kohtaamaan oman elämänsä rajallisuutta, omaa puutteellisuuttaan ja keskeneräisyyttään, ei tule koskaan myöskään elämään hetkessä ja saamaan syvää iloa elämän äärellä. Meidän ajassamme kuolema ja elämän rajallisuus on häivytetty mahdollisimman kauas, koska ne eivät oikein istu markkinateolliseen ihmisen voimaannuttamiseen perustuvaan kulutusfilosofiaan tai identiteettiprojektin kaupallistamiseen. Nykypäivän ihmisillä on täysin luonnoton illuusio omasta erinomaisuudestaan ja kaikkivoipaisuudestaan. Materiaalinen hyvinvointi on mennyt monin paikoin niin totaalisesti överiksi, että ihmiset menettävät kyvyn arvioida asioiden tavoiteltavuutta. Hellsten kiteytti kiireen käsitteen sanomalla, että yltäkylläisyyden yhteiskunnassa kiire johtuu vääristä valinnoista, jotka johtuvat vääristä arvoista. Se on totta.

Tommyn ajatusten taustalta erotan myös tietyn pedagogisen pohjavireen, joka korostaa esimerkin kautta oppimista. Paljon elämän syvästä viisaudesta siirretään traditionaalisesti tarinankertomisen eetoksella ja aikuinen, vanhempi on aina se lapsen peili, jonka kautta lapsi kokee ja näkee mitä hän saa tuntea ja mitä ei. Ilman peiliä, kokemus jää tyhjäksi. Tästä traditionaalisesta näkökulmasta Hellstenin ajatukset taas kajahtavat toisten korvaan taantumuksellisina, mutta niiden taustalla ovat juuri nuo ihmisen luonnolliset tarpeet saada lupa omaan puutteellisuuteensa ja tähän näkökulmaan itse ainakin uskon lujasti.

Yhteisöllisyys on sellainen käsite, joka ei varmastikaan kenelläkään tuota harmaita hiuksia tai ärsytystä, tai jos tuo niin olisi kiinnostavaa kuulla miksi. Yhteisöllisyyden todetaan saavan uusia muotoja ja siksi jokainen löytää itsensä jostain yhteisöstä ja kokee, että hyvä näin. Perheyhteisöllisyys on taas käsitteenä hieman kiistanalaisempi, koska on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa tai halua nähdä tarvetta kuulua mihinkään perheyhteisöön. Heille on esimerkiksi tämä joulunaika siksi varmasti vaikeaa aikaa.

Itselleni yhteisöllisyys tarkoittaa kuitenkin kahta asiaa, jotka eivät oikein taivu esimerkiksi nykyisin korostettaviin verkkoyhteisöihin. Yhteisöllisyyteen kuuluu:
1. Viettää tavoitteetonta oleskeluaikaa yhdessä.
2. Olla kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa.

Vaikka yhteisöllisyyttä on nykyelämässä varmaan jos jonkinlaista niin näiden kahden kriteerin täyttymättömyydestä kärsii toistuvasti. Nuo kriteerit ovat myös sikäli haastavia ja haavoittuvaisia, että niiden toteutuminen vaatii ainakin jossain määrin nykyiseen työssäkäyvän ihmisen elämäntapaan sisältyvän kiireen selättämistä ja ajan pyhittämistä siihen, ettei tehdä mitään, mikä sekin on tässä tavoitteellisuuden prässissä kuin tabu tai synti.

Vuorovaikutuskulttuuri on Suomessa melko nuorta verrattuna moniin muihin kulttuureihin. Täällä on tongittu sammalta siinä kun etelänmaiden kaupunkikulttuureissa ihmiset ovat toimineet ainakin yhteistoiminnallisemmin kuin täällä pohjolassa. Minusta tämä kehitys näkyy erityisesti siinä miten Suomessa suostutaan tai ollaan suostumatta istumaan jaarittelemassa pöydän ääressä puuta heinää aamuun asti, ilman että joku alkaa jossain vaiheessa hönkiä, että mennään baariin tai tehdään sitä tai tätä. Vanhoissa kulttuureissa on aivan keskeisessä arvossa se, että istutaan ja jutellaan, kerrotaan tarinoita, syödään, puhutaan vähän lisää, syödään vähän lisää ja vietetään aikaa. Sinne ovat tervetulleita erilaiset mielipiteet, väitellään ja välillä riidellään, siinä ei ole mitään vaarallista. Omasta mielestäni yksi esimerkki tässä mielessä korkealle kehittyneestä kulttuurista on esimerkiksi juutalaisuus tai mikä tahansa muu kulttuuri, jossa yhteisö istuu illastamaan saman pöydän ääreen ja siinä vietetään aikaa PITKÄÄN.

Suomen on helppoa siirtää orastava ja hieman alkeellinen puhumattomuuden kulttuurinsa sähköisiin medioihin, missä porukka nauttii suunnattomasti saadessaan piiloutua nimimerkin taakse ja sen turvasta huudella mitä sylki suuhun tuo. Tämä on se tendenssi, jonka koen nykyisessä suomalaisuudessa kaikkein vieraimpana itselleni, ja josta itselleni tulee ihan paha olla. Silti myönnän jakavani tämänkin kirjoituksen sosiaalisessa mediassa, mikä ei mielestäni kuitenkaan tee tästä niinkään tekopyhää kirjoittamista kuin hätähuudon.

Meillä ei ole vuosituhantista kasvokkaisen keskustelun perinnettä, joka suojaisi meitä sähköisen viestinnän välttämättä mukanaan tuomasta etääntymisestä kasvokkaisuudesta. Kun porukka juoksee kokoajan ja viestit lentävät, ei ole yksinkertaisesti aikaa pysähtyä katsomaan toista silmiin ja näyttää oma itsensä sellaisena läheisyyden tarvetta pursuavana rääpäleenä jollaisia me kaikki olemme. Kasvokkaisuus vaatii jotain ihan muuta ja se myös kehittää meissä aivan muita taipumuksia kuin sähköinen media. Kasvokkain ollessa oma oleminen ja ulosanti on sovitettava tilanteeseen ja siinä aistitaan läsnäolijoita eri tavalla kuin chatissa. Vielä kun antaudutaan keskusteluun, joka käsittelee henkilökohtaisia asioita, haasteet siirtyvät ihan uudelle tasolle. Jos se on vierasta, se voi tuntua älyttömän ahdistavalta ja vaatia sellaisia taitoja joita ihminen luulee itseltään puuttuvan. Väitän kuitenkin, että jokainen ihminen omaa kaikki edellytykset istua illallisella ja keskustella, kuunnella, osallistua edellytystensä mukaisesti ja kokea kuuluvansa joukkoon, tulevansa hyväksytyksi. Minä en ainakaan kovin syvästi koe tulevani hyväksytyksi jonkun ihmisen peukuttamisesta facebookissa.

Joulun aikaan ihmiset antautuvat vuosittaiseen kokeiluun: palataan perheyhteisön piiriin. Heti ovella ärsyynnytään niistä omien vanhempien maneereista, jotka ovat ottaneet päähän niin kauan kuin jaksaa muistaa. Samalla muistaa ne kohdat, joissa omat vanhemmat epäonnistuivat huomioimaan tai jopa sivuuttivat omat tarpeet lapsena. Ja heidän kädetön ja kömpelö sosiaalisuutensa se vasta päähän ottaakin. Silti ne vanhemmat ihmiset tekevät aina parhaansa omilla edellytyksillään ja omista lähtökohdistaan, ilmaisevat välittämistään niin kuin taitavat. Ei kukaan ole heillekään antanut sitä esimerkkiä kuinka keskustellaan luontevasti ja avataan omaa fiilistä. Vanhemmille porukan kokoontuminen saman pöydän ääreen on kuitenkin vuoden suurin ja rakkain hetki. Sen puhumattomuuden murtaminen vain vie niitä miespolvia, että opitaan keskustelemaan ja kertomaan tarinoita.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan!

Aamun hesarissa avattiin tuoreen kouluterveyskyselyn tuloksia ja miten koululaisten ja lukiolaisten koettu työmäärä vaikuttaa heidän jaksamiseensa.

Elämme kiivaan elämän aikaa. Tai sanotaan näin, että siihen se helposti kääntyy, jos ei luonnostaan ole vahvasti leppoisa ihminen ja erikseen tavoittele suhteellisuudentajuista, suoritusvapaata elämää. :)

Aikamme tavoitteellisuuden kiistaton symboli on tässä:

Palautusjuomapullo. (pieni piilomainos Fast:in tuotteista) Kuntosalilla näkee kuinka me rehkimme kirjaimellisesti niska limassa ja tiukan tavoitteellisen ja myös dokumentoidun treenin päälle ryystetään hera-protskut suoraan pullosta. Ja sitten kiireesti suihkun kautta uusiin koitoksiin kuten tavoitteelliseen sosiaaliseen vapaa-aikaan.

Maija-Riitta Ollila sanoi esitelmässään Educa-messuilla 2011, että tässä ajassa ja työelämän paineessa tarvitaan ennenkuulumaton määrä rentoutta, joka toimii vastapainona tiiviille työn tekemiselle. Ilman palautumista kuormitus vinoutuu ja levy jää helposti pyörimään. Ihmisistä otetaan niin sanotusti mehut irti ja jokainen yksilö on siksi oman toimintakykynsä vartija.

Tuo otsikkoni Ei saa jäädä tuleen makaamaan, viittaa siihen, että nykyisessä muutoksen maailmassa vahvistuu tietty epämukavuusalueen pakko. On pakko nousta turpeesta ylös ja mennä suon yli niin että heilahtaa. Epämukavuusalueella toimiminen on tuskin koskaan ollut mitenkään vapaaehtoista vaan ihmisellä on aina ollut tarve ja pakkokin oppia asioita, mutta epämukavuusalueella käyminen on aina ollut hetkellinen tila kun nykyään johtajuudessa korostetaan epämukavuusalueella pysymistä mittarina työntekijän motivaatiosta ja sitoutumisesta organisaation tavoitteisiin.

Nykyisen työelämän vaatimus näyttää olevan itsensä ylittäminen, tasainen epämukavuusalueella pysyminen ja halu pyrkiä jatkuvasti eteenpäin, jatkuvan kehittämisen kierre. Yritykset hakevat etumatkaa ja tuntuu, että korkean vaativuustason asiantuntijatehtävien rekrytointikriteereissä haetaan juuri niitä yksilöitä, jotka pursuavat olemassa olevaa käytäntöä haastavia ideoita ja ratsastavat suvereenisti turbulenssin aallonharjalla. Sellaisia yksilöitä on toki olemassa, heistä kirjoitin täälläkin. Se orientaatio itsensäylittämisen tavoitteluun voi olla rakentavaa ja perusteltua, mutta se saattaa myös toisinaan olla sokeaa.

Teemme jo lukiossa lukiolaisten kanssa hyvinvointisuunnitelman, jossa jokainen opiskelija opettelee tunnistamaan sopimatonta kuormitusta ja miten siihen pitää reagoida. Silloin käytämme koulutyön kuormituksesta jaottelua:

Liian paljon! Läksyjä ja muuta koulutyötä on jatkuvasti liikaa, jatkuva kiire.
Liian vähän! Pyöritellään peukaloita, turhauttaa.
Liian vaikeaa; tuntuu ettei hallitse tehtävien suorittamista.
Liian helppoa; ei koe kehittyvänsä opiskelun kautta, ei tule itseä haastavia tehtäviä.

Olennaista nuorten kohdalla on kuitenkin se, että he ymmärtävät että sopimattomaan kuormitukseen on välttämätöntä reagoida kun merkkejä alkaa huomata. Nuorilla ei ole aikaisempaa kokemusta siitä mitä työmäärän lisääntyminen ja tehtävien vaativuustason lisääntyminen saavat itsessä aikaan. Siksi mopo karkaa heillä helpommin käsistä. Moni palaa loppuun jo lukiossa. Vääristyneen itsekontrollin oireita ovat syömishäiriöt ja klassinen paniikki burn out. Sen jälkeen sitten keräillään levähtänyttä tilannetta kasaan ja koitetaan havaita missä meni pieleen.

Juttelemme nuorten kanssa myös palautumisesta ja mitä vapaa-ajalla olisi syytä tapahtua, että koko elämä ei olisi opiskelua. Käytän tällaista nelikenttää,

jossa arkipäivän toiminta kuten työ määrittelee sen millaista toimintaa olisi hyvä harrastaa vapaa-ajalla. Esimerkiksi lukio-opiskelu on vahvasti teoreettista ja itsenäistä toimintaa ja siitä palautumiseen parasta lääkettä tarjoaa jokin toiminta, jossa tehdään yhdessä konkreettisia asioita toisten ihmisten kanssa esimerkiksi pelataan jalkapalloa.

Jos taas kyseessä olisi roska-auton kuljettaja, joka tekee itsenäistä käytännönläheistä ja suorittavaa työtä, hänelle parasta palautumista olisi esimerkiksi lukupiiri, missä ollaan porukalla abstraktien kokonaisuuksien ja mielen haastamisen äärellä. Nykypäivän tietotyöläiset ovat jatkuvasti kasvava työelämän joukko, jonka palautuminen vaatii samoja ulottuvuuksia kuin lukiolaisten palautuminen. Yhteisöllisyyttä konkreettisten asioiden äärellä. Se että kaikki roikkuvat koneella ilta toisensa jälkeen on huonointa mahdollista palautumista työpäivästä, jonka aikana ei muuta tehdäkään.

Tuntuu, että myös vapaa-ajan toimintaa valitessa ihmiseltä vaaditaan epämukavuusalueelle astumista, koska monesti on helppoa toimia vapaa-ajalla samalla tontilla, jolla toiminta tapahtuu myös työpäivän aikana. Jos ei arkipäivän toiminta tue yhtään yhteisöllistä yhdessä tekemistä ja itsensä ulkopuolelle suuntautumista, siihen voi olla vaikea heittäytyä myöskään vapaa-ajalla. Ja jos ei työkseen tee mieltään rasittavaa luovaa toimintaa, se voi tuntua vieraalta myös vapaa-ajalla. Tällöin ihmisen kokemusmaailma vääjäämättä kaventuu ja työ voi saada liian ison roolin yksilön elämässä.

Tietotyöläisille voi sanoa, että konkreettisten asioiden parissa tapahtuva yhteisöllinen toiminta on henkireikä, jota ei kannata unohtaa. On se sitten jotakin uusyhteisöllistä kerrostalon pihan haravointia tai joukkueurheilua, jotain sellaista me tarvitsemme.

Mitä onni edellyttää?

On pöyristyttävää miten hyväosaisten kulutuskyvyn turvaaminen oikeuttaa tässä maassa lähes mitä tahansa. Ilmeisesti tietyllä osalla yhteiskunnan päättäjistä on pyhä arvo, joka kuuluu: ihminen voi olla onnellinen ainoastaan kun hän saa itse päättää minne hän käyttää rahansa, eikä hänen tarvitse antaa omastaan kenellekään, varsinkaan niille jotka apua tarvitsisivat. Se on omasta mielestäni hieman kapea käsitys onnellisuuden edellytyksistä.

Tästä mentaliteetista yhtenä hälyttävänä esimerkkinä mainitsen vain Vantaan tilanteen. Itselläni heräsi lähinnä kysymys miten voidaan samanaikaisesti ajaa alas kouluja, pidentää koululaisten koulumatkoja ja samalla olla korottamatta kunnan veroprosenttia? Tätä minä en ymmärrä. Itseasiassahan koulujen alasajo perusteltiin sillä, ettei veroprosenttia näin tarvitse korottaa. Poliitikot ovat niin rähmällään mukavaan elämäänsä tottuneen keskiluokan äänivyöryn edessä, että peloissaan tekevät sokeita päätöksiä pyhien arvojen ylitse, koska haluavat puolueensa säilyvän vallassa. Enemmistön kulutuskykyä pidetään vaalihaavina. Samalla päätöstä perustellaan vaikeaksi vaikka todellisuudessa vastuullinen ja vaativa päätös olisi ollut todeta, että peruspalveluiden turvaamiseksi kaikki kaupunkilaiset osallistuvat talkoisiin maksamalla hieman lisää veroja. Kaupunginjohtajan virallisen selityksen mukaan veroprosentin korotus tekisi Vantaasta kriisikunnan ja johtaisi liitosselvityksiin. Mistä lähtien veroprosentti on määritellyt kriisikunnan? Eriäviäkin mieipiteitä on. Minä asuisin mielelläni kunnassa, jossa veroprosentti olisi 25, jos sillä hinnalla saisi hyvät julkiset palvelut.

Kerron nyt salaisuuden/itsestäänselvyyden: enemmistö Suomen kansasta ymmärtää, että vaikeana aikana on välttämätöntä että kaikki maksavat enemmän veroja. Silloin puristus kohdistuu kaikkiin kansalaisiin ja eniten niihin joilla on mistä ottaa. Kun leikataan peruspalveluista, se iskee vain puolustuskyvyttömiin ja pieneen osaan kansasta. Kansantaloustieteen perusteisiin on varmasti kirjoitettu idea, että yhteiskunnan varojen tulee jakaa hyvinvointia eikä keskittää sitä.

Joskus mietin, miten monet kansantaloustiedettäkin opiskelleet perustelevat teesiään, että ainoastaan jatkuva talouskasvu ja kansallinen kilpailukyky voivat taata sellaisen BKT:n, että ihmisten hyvinvoinnin edellytykset mahdollistuvat. Minusta tuossa ajatuksessa ontuu monikin asia. Ensinnäkin BKT on hyvin vaillinainen ja oikeastaan kieroutunut mittari hyvinvointia tarkasteltaessa, tämä on todettu monissa tutkimuksissakin, joista yksi kuvaava esimerkki on Jukka Hoffrénin artikkeli hyvinvoinnin mittaamisen vaihtoehtoisista mittareista (ISEW, GPI) (Hoffrén 2011). Toisekseen ja tähän oma huomioni kiinnittyy herkemmin, hyvinvoinnin määritelmä on näissä käsityksissä aina sidottu yksilön kulutuskykyyn.

Köyhyystutkimuksessa puhutaan sekä absoluuttisesta köyhyydestä, jolla tarkoitetaan elämän perusedellytysten vaarantumista ja toisaalta suhteellisesta köyhyydestä, joka ilmentää koettua köyhyyttä, ihmisen henkilökohtaista kokemusta siitä mahdollistaako hänen kulutuskykynsä ihmisarvoisen ja antoisan elämän. Suomessa köyhyyskeskustelu on lähinnä jälkimmäistä, mutta Suomessakin on todellista kurjuutta kokevia ihmisiä ja todellista puutetta. On ihmeellistä, että Suomi on rikkaampi kuin koskaan ja silti ei ole mukamas varaa taata perusturvaa kaikille kansalaisille.

Yltäkylläisyys kääntyy päälaelleen jos luullaan, että ihmisen onnellisuus lisääntyy määrättömästi kulutuksen kautta. Ihmisen tarpeiden luonnehtimisessa yleinen taustateoria on Maslowin tarvehierarkia, jossa perustarpeiden täyttyessä ihminen alkaa suunnata huomiotaan abstraktimpiin asioihin kuten itsensä toteuttamiseen. Maslown tarvehierarkiaa käytetään myös kulutuksen luonnehdinnassa.

Yltäkylläisyyden tapauksessa voidaan puhua vieraantumisesta, jolloin ihminen jolla on jatkuvasti kaikki mahdollisuudet toteuttaa itseään, kadottaa tuntuman elämän perusedellytyksiin; niistä tulee hänelle itsestäänselvyyksiä. Yltäkylläisyyteen tottuva ihminen myös suuntautuu toimintaansa paljon yksilökeskeisemmin kuin henkilö, jolle itsensä toteuttaminen ei ole yhtä lähellä oleva asia. Kun materiaalisista edellytyksistä ei tarvitse huolehtia, ihminen kadottaa kyvyn ymmärtää miten asiat perimmältään mahdollistuvat. Asioiden rajallisuuden ja ainutkertaisuuden ymmärtäminen on myös selkeä osatekijä mielekkyyden kokemukselle.

Tämä toimii myös toiseen suuntaan, jolloin ihminen, joka kamppailee jatkuvasti perustarpeidensa tyydyttämisen puolesta, ei välttämättä edes osaa haaveilla itsensä toteuttamisesta ja millaisia näköaloja se voi elämään tarjota.

Haluan tarkastella hyvinvoinnin osatekijöitä sen perusteella mitkä niistä todellisuudessa tarvitsevat toteutuakseen kulutuskykyä. Jaan tässä hyvinvoinnin nyt psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin.

Psyykkisen hyvinvoinnin edellytykset: Vaikuttaako näihin kulutuskyky?
- Ihmisellä on tarve saada sopiva määrä läheisiä sosiaalisia suhteita ja kasvokkaista vuorovaikutusta
- Osallisuuden kokemus: Jokainen ihminen haluaa kokea kuuluvansa porukkaan ja pystyvänsä osallistumaan toimintaan = mahdollisuus toteuttaa itseään.
- Mielekkyyden kokemus: oma toiminta tuntuu itsestä kiinnostavalta ja palvelee sen lisäksi niitä asioita, jotka itse kokee elämän kannalta tavoiteltaviksi ja tärkeiksi.
- Työmäärä mahdollistaa virikkeellisen ja antoisan vapaa-ajan ja sosiaalisuuden
- Ihmisellä on mahdollisuus oppia lisää, saada tietoa ja hahmottaa ympäristöään

Näistä yksikään ei vaadi korostunutta kulutuskykyä. Perustarpeiden tyydyttäminen kulutuksen kautta riittää oikein hyvin.

Fyysisen hyvinvoinnin edellytykset: Vaikuttaako näihin kulutuskyky?
- Ihmisellä on oikeus ja tarve koskemattomuuteen ja perusturvallisuuteen.
- Ihmisen on liikuttava pysyäkseen terveenä.
- Ihmisen on saatava terveellistä ja monipuolista ravintoa.
- Ihmisen on saatava tarpeeksi hyvälaatuista unta ja lepoa.
- Ihmisellä on tarve saada fyysistä läheisyyttä toisen ihmisen kanssa.
- Ihmisellä tulee olla tarpeeksi lämpimät vaatteet ja kuiva ja lämmin paikka nukkua.

Mikään yllämainituista ei vaadi korostunutta kulutuskykyä vaan perustarpeiden tyydyttäminen riittää.

Se mihin ylijäävät eurot pistetään on sitä luksusta. Tarpeetonta luksusta. Kasa, jonka päällä suuri osa Suomen keskiluokasta alkaa istua. Viime aikoina esillä olleen filosofi Hannah Arendtin mukaan palkkatyön yhteiskunta perustuu idealle, että porukka tekee töitä niin paljon kuin mahdollista ja jäljelle jäävällä ajalla on tärkeää kuluttaa niin paljon kuin mahdollista. Silloin tämä kulutusyhteiskunta kukoistaa, palvelut työllistävät tarpeeksi ja porukka ei ala liikaa kyseenalaistamaan mitä oma työn suorittaminen todellisuudessa palvelee.

Tällaisen kulutuksen funktiot ovat jotain ihan muuta kuin hyvinvoinnin ylläpitämistä. Sosiologisessa kulutuksen tutkimuksessa ilmiötä kutsuttaisiin joko identiteettiprojektilla, sosiaalisella erottautumisella tai vastaavilla käsitteillä, jotka pitävät kulutusta yhtenä post-moderniin aikaan kuuluvana ilmiönä. Itselleni se näyttäytyy kuitenkin oireena siitä, että ihmisten merkityksellisyyden kokemuksen kaipuu ei löydä mitään mielekästä kohdetta, johon suuntautua. Kulutus on yksilölle helppo vastaus vaatimukseen arvioida mitkä asiat todellisuudessa laajentavat mielekkään elämän tavoittelemisen mahdollisuuksia ja mitkä vievät kauemmas merkityksellisestä elämästä. Älä vaivaa päätäsi, juhlat jatkuu. Hovi unilukkarini Jarkko Martikainen on veistänyt aiheesta mahtavan laulun nimeltä Balladi huvijahdista. Suosittelen kuuntelemaan vaikkei se löydykään täältä webin mahtavasta maailmasta.

No minullehan sen luulisi olevan juuri se ja sama mikäli joku muu tavoittelee henkilökohtaista mielekkyyden kokemustaan väärästä paikasta, mutta kun tämä kulutuskyvystä huolehtiminen otetaan vaikeassa taloustilanteessa niiltä arvokkailta ihmisiltä, joiden perustarpeistakaan huolehtiminen ei ole mitenkään yksinkertaista.

Toinen syy ärtymykseeni on se, että kulutuskykyisen keskiluokan vääristynyt suuntautuminen murentaa ympäristön kestävyyden: raaka-aineet loppuvat ja maailma hukkuu paskaan. Ehkä se oli juuri se tämän aamuinen metro-lehden kärjistetty kolumni, joka tämänkin postauksen kirvoitti.

Raiteilla

HSL laatii raitiolinjaston laajennussuunnitelmaa. Asiasta on blogikin, jossa kansa pääsee kaatamaan tyytymättömyytensä sekä vallitsevasta asiantilasta että mistään mahdollisista muutosehdotuksista pahaa aavistamattomien ja syyntakeettomien joukkoliikennesuunnittelijoiden niskaan. Tsemppiä vain sinne teille Lauri Räty ym.

Tämä on sillä tavalla mukava aihe, että varmaankin jokseenkin jokaisella kantakaupunkilaisella helsinkiläisellä ja luultavasti monella muullakin edes joskus Helsingissä liikkuneella on tulinen mielipiteensä siitä miten ratikoiden pitäisi kulkea; missä olisi tarvetta linjalle ja kuinka usein niitä pitäisi tulla. Itse ammattilaisten suunnittelutyötä ohjaavat sekä lippulajitutkimusten arvioidut matkustajamäärät että teoreettinen tutkimus muun muassa siitä millaisia ankkureita suunniteltujen reittien varrella on: kuinka paljon työpaikkoja ja niitä asuntoja.

Minä voin maallikkona huudella mitä sattuu, mutta koska minulla on oman logiikkani valossa tästäkin asiasta jotakin sanottavaa, niin pistänpä oman ehdotukseni verkoston laajentamisesta tänne kansan nähtäville. Saman mallin lähetin HSL:n porukalle hämmentämään soppaa. Olisi hauska joskus kuulla millä argumenteilla näitä minun ideoitani teilataan.

Muutaman pointin esitän tästä ehdotuksestani. Tottahan siitä näkee, että on oma lehmä ojassa, kun Käpylässä asustellaan, mutta haluan myös hieman perustella näitä villimpiä linjanvetojani.

Ensiksi nuo linjat
7: Oulunkylä - Käpyläntie - Koskelantie - Mäkelänkatu - Messukeskus - Länsi-Pasila - Eläintarha - Mannerheimintie jne.
ja
1: Käpylän asema - Pohjolantie - Mäkelänkatu - Sörnäinen - Hakaniemi

Linjat noudattelevat nykyisten bussilinjojen 65A ja 69 suuntaa. Bussin 69 funktio nykyisellään on osaksi purkaa koillisen kantakaupungin liikkumistarpeita Pasilaan, Töölöön ja läntiseen kantakaupunkiin. Se kuitenkin jumittaa pahasti niillä osuuksilla, joilla bussikaistat eivät toimi ja myös volyymia riittäisi raiteille asti.

65A taasen on Helsingin eniten hyödynnetty bussilinja, joka toimii nykyisellään sekä metron syöttöliikenteenä Oulunkylän suunnalta Sörnäisiin, että sen purkajana Sörnäisistä eteenpäin.

Kun puhutaan, että ratikka on bussia edullisempi isompien massojen liikuttelussa, niin näiltä linjoilta luulisi löytyvän selkeää mahdollisuutta säästöihin. Käpylä-Koskela-Oulunkylä alueilta suuntaudutaan tavalla tai toisella Sörnäisiin ja Hakaniemen suuntaan. Tällä hetkellä bussi 55 on linjattu Kalasatamaan ja matkustajamäärät laskivat. Koillisen Käpylän ja Koskelan porukalle tarvitaan raiteilla oleva syöttöliikenne Sörnäisten metroasemalle. Volyymi löytyy ihan varmasti. Kun Koskelan ratikkavarikolle rakennetaan uusi yhdysraide, ilmeisesti Kunnalliskodintien kautta, nämä molemmat linjat olisivat helposti saavutettavissa myös sitä kautta.

Muita radikaaleja muutoksia nykytilanteeseen on tuo Jokeri 0 raide, joka toimii Pasilan tulevan massiivisen keskustan purkajana ja kokoajana länteen ja itään. Matkustustarpeet tulevat Pisararadasta huolimatta olemaan merkittävät ja siksi niille tarvitaan tehokas linja. 0 linja sukeltaa suunnitelmassa Asemapäällikönkadulla Kasöörinkadun kohdalla tunneliin, joka yhtyy maan alla olemassa olevaan junatunneliin ja jatkaa Kumpulan laakson läpi vanhaa ratapohjaa pitkin Kyläsaareen ja Kalasatamaan. Tästä hyvästä saan Kumpulan kaupunginosayhdistyksen kimppuuni, kun uskallan taas nostaa tämän kirotun linjauksen keskusteluun, mutta mielestäni on eri asia puhua joukkoliikennekadusta kuin pelkästä ratalinjauksesta. Ratahan siellä on jo ollut ja sen kanssa selvittiin sovussa vuosikymmenet.

Länteen Jokeri 0 tekisi myös radikaalin oikaisun Auroran sairaalan ja Laakson sairaalan pohjoissivua pitkin. Tämäkin nostaa varmasti äläkän, mutta mikäli linjasta halutaan autoliikennettä selkeästi nopeampi yhteys Pasilasta länteen Meilahden sairaalalle ja ehkä josksu tulevaisuudessa Munkkiniemen kautta Seurasaareen ja Tapiolaan asti, on tärkeää ettei linja jumita Reijolankadun ruuhkaan. Jos pitää valita tämän oikaisun tai Tukholmankadun yksityisautotunnelin välillä kannatan ehdottomasti suoraa rataa Meilahdesta Pasilaan. Keskuspuiston pyöräteiden yli rakennettaisiin ratasilta, jolloin esteetön kevytliikenne säilyisi Keskuspuistossa. Alueella liikkuvat hevoset ovat jo tottuneet alittamaan esimerkiksi Hakamäentien meleuisia autosiltoja, joten en usko, että olisi siinäkään mielessä jyrähdettävää.

Linja 5 Eira - Kamppi - Töölö - Meilahti - Munkkivuori on jokseenkin HSL:n aiemman tarveselvityssuunnitelman mukainen. Sille löytyvät matkustajat ja se olisi selkeän suoraviivainen ja looginen linja, jolta ei matkustajia puuttuisi.

Linja 10 on jakettu jokeri linjalle saakka, jolloin se toimisi Haagan aseman pohjois- ja eteläpuolella syöttöliikenteenä Huopalahden juna-asemalle. Samalla se olisi helposti saavutettava sairaalalinja, joka toisi Meilahden sairaalan asiakkaat Haagasta Tullinpuomin pysäkille.

Linjat 9 ja 3 on siirretty Kalliossa kulkemaan Porthaninkadulta Flemiginkatua pitkin Aleksis Kivenkadulle. Nykyisessä tilanteessa linja 9 jumittaa Helsingikadun ympyröissään, vaikka linja on muuten hyvin löydetty ja etenee hyvää reittiä. 3:sen matkustajatilanne on HSL:n blogin mukaan Brahenkadusta eteenpäin ollut niukka, joten tätä linjaa hyödynnettäisiin enemmän jos se kulkisi peräkkäin 9 kanssa tiheämmällä vuorovälillä.

Näitä kahta linjaa täydentämään sijoitin Kallioon vielä linjan 2, joka palvelisi Linjoja, Konepajaa ja Sturenkadun ympäristöä täydentäen näin kolmosen jättämää aukkoa Alppiharjun ympäristössä.

Muiden linjojen osalta ehdotus ei sisällä suuria muutoksia olemassa oleviin linjoihin. 8 ratikan vuoroväli ja säännöllisyys ovat sellainen asia jolle pitäisi jotain yrittää tehdä.

Kalasataman raideratkaisut odottavat sekä Kruunuvuorenselän suunnitelmien tarkentumista että Sompasaaren ratikkalinjan linjausta Kruunuhaassa - Hakaniemessä. Sinne tullaan jotain kautta vetämään raiteet Varsapuistikolta/Kaisaniemestä. Muutoin linjastoehdotukseni on linjassa Pisara-radan rakentamisen kanssa. Pisaran asemat Töölön torilla ja Hakaniemessä palvelisivat luontevina liityntäpysäkkeinä myös Pisaran matkustajien siirtymisessä ratikoihin.

Näin. Kommentoikaa missä teidän raitiomatkustustarpeenne tulivat sivuutettua. :)

Voiton tavoittelun ja kilpailemisen vaihtoehdot

Tämän syksyn kirjamessuilla oli puhumassa itävaltalainen tietokirjailija Christian Felber, esittelemässä kirjaansa Näkyvä käsi (2013). Esitys oli virkistävä tulokulma talouspoliittiseen keskusteluun, jota meidän aikanamme dominoi taloudellisen liberalismin murskaava aluevaltaus ja sen vastavoimien epätoivoinen räpistely säilyttääkseen edes jotakin säilyttämisen arvoista.

Kirjan suomenkielinen nimi näkyvä käsi viittaa Adam Smithin Näkymätön käsi käsitteeseen, jossa markkinoiden itsensä hoitava vaikutus kelpaa talousliberalistisen periaatteen vastaukseksi lähes mihin tahansa taloudelliseen tai yhteiskunnalliseen kysymykseen. Felberin näkökulma talouteen on yhteisölähtöinen ja sikäli merkittävä, että hänen uudistava ajatuksensa on lähtenyt yhteiskuntavastuullisten yritysten aloitteesta ja tahdosta vaikuttaa myös yhteisön hyvinvointiin rakentavasti.

Felberin teesi on, että lähes kaikkien länsimaiden perustuslakiin on kirjattu tavoite, että taloudellinen yritystoiminta ja sen edistäminen tähtäävät "yhteisen hyvän edistämiseen." Nykyisessä taloudellisessa järjestelmässä voitot valuvat kuitenkin harvojen käsiin, eivätkä jakaudu koskaan tasaisesti. Usein Felberin puheessa esiintynyt käsite Common good ballance sheet tarkoittaa yrityksen tuloksellisuuden tarkkailun sijasta huomion kiinnittämistä yrityksen yhteisen hyvän edistämiseen esimerkiksi sitä kautta kuinka hyvinvoivia sen työntekijät kokevat olevansa, miten se edistää muuta hyvinvointia esimerkiksi verotulojensa kautta ym. Tällaista vastuullista toimintaa pystytään sitten edistämään suosimalla yrityksiä, jotka todistetusti parhaiten jakavat hyvinvointia ympärilleen.

Tottakai mallin kritiikki on taas laulua, kuinka tällainen markkinasääntely ei ole vapaan kilpailun mukaista. Felber kuitenkin nimenomaan kyseenalaistaa kilpailun merkityksellisyyden ja sanoo, että järjestelmässä on kyse muiden kuin määrällisten voittojen arvoista. Olen todella iloinen, että tällaisia avauksia tulee ja Felberin kirja on enimmäkseen rakennettu vastaamaan siihen luonnollisesti ja ymmärrettävästi kohdistuvaan murskakritiikkiin. Jos meidän aikanamme haluaa kyseenalaistaa taloudelliseen kilpailuun perustuvan markkinatalouden, saa niskaansa nuo miljoonat mukavaan elämään tottuneet hyeenat, jotka kynsin ja hampain, kirkuen puolustavat oikeuttaan haalia voittoa. Siksi olisi mukava kuulla miten esimerkiksi The Economist lehti käsittelisi tätä teoriaa jos ei ole sitä jo tehnyt. En tähään hätään ainakaan löytänyt heiltä artikkelia aiheesta.

Felberin malli ottaa pöydälle vahvasti perusteltuja arvoja, joita hänen ehdottomansa järjestelmän kautta olisi kapitalismia helpompaa edistää:
1. Ihmisarvo
2. Solidaarisuus
3. Ekonominen kestävyys

Erityisesti viimeinen näistä herättää itseni, koska ympäristötieteiden näkökulmasta jatkuvaa kasvua tavoitteleva talousjärjestelmä, joka itsessään perustuu kilpailuun ja tuotannon laajentamisen tarpeeseen, mikäli yritys haluaa meneestyä ja säilyä markkinoilla, on täysin kestävän kehityksen vastainen. JATKUVA KASVU EI VOI OLLA KESTÄVÄÄ.

Kapitalismin ja sosialismin välille on ennenkin ehdotettu vaihtoehtoisia järjestelmiä, joista yksi tunnetuimpia on Third way:näkin tunnettu distributismi. Sen runkona toimii ajatus omistuksen hajauttamisesta kapitalistisen oligopolin sijasta. Distributismin kaksi päävaihtoehtoa ovat:

1. Omistuksen hajauttaminen kansalaisten kesken ja
2. pienyritteliäisyyden tukeminen.

Molemmat sellaisia asioita, joihin perinteisessä sosiaalidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa ei ole ollut mikään pitkä matka. Esimerkiksi osuuskunta toiminta Suomessa on ollut kukoistava esimerkki yhteisomistuksesta ja demokraattisesta päätöksenteosta taloudellisessa yrityksessä. Varmasti joku sanoisi, että Suomi on jo nyt ja varsinkin ollut distributistinen yhteiskunta, mutta omasta mielestäni meidän taloudellista järjestelmäämme ei ole koskaan perusteltu distributistisilla arvoilla.

Mielestäni kapitalistisen järjestelmän kritiikki ja vaihtoehdot pidetään aina niin marginaalissa, koska vallitsevaa ihmiskuvaa kilpailuhenkisestä oman edun tavoittelijasta ei koskaan kritisoida. Suuri osa poliitikoista ja ihmisistä yleensä saattaa kannattaa inhimillisen kokemuksen mittarein mitattuna solidaarista yhteiskuntaa, toisista huolta pitämistä ja tulontasausta, mutta nämäkään idealistit eivät välttämättä sisimmässään usko, että ihmismassoissa olisi potentiaalia ymmärtää muuta kuin omaa etuaan, "mitä minä tästä saan." Vallitseva ihmiskuva on oman edun tavoittelija, joka ei arkipäivän valintatilanteissa pysty asettamaan yhteistä etua oman etunsa edelle. Tämä on samalla suurin syy siihen, että kilpailu ja voitontavoittelu saavat arvoina loistaa muiden arvojen kustannuksella.

Mitä sitten tarkoittaisi tuon ihmiskuvan kyseenalaistaminen ja ehkä korvaaminen? Se tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi myönnetään, että mitä enemmän ihminen kouluttautuu, sen solidaarisempaan suuntaan hänen arvonsa kehittyvät. Tästä on suoraa näyttöä esimerkiksi suomalaisessa arvotutkimuksessa Martti Puohiniemeltä. Hän on käyttänyt kansainvälisen arvotutkija Shalom Schwarzin arvokehää hahmotellakseen suomalaisen yhteiskunnan arvoja. Tässä kuvassa näkyy sekä sukupuolen, iän että koulutuksen vaikutus yksilön arvokehityksessä.

Tarvitaan keskustelua ja yksilöiden haastamista tarkastelemaan eri arvoja rinta rinnan. Heille täytyy myös tuoda suurille massoille tuntemattomia mutta jo olemassa olevia mittareita, joilla arvioida omaa kokemustaan ja kehittää kykyä havaita toiminnan vaikutuksia ympäristössä ja hahmottaa kokonaiskuvaa. Vasta tällöin suppea kilpailunäkökulma asettuu yksilön omassa ajattelussa kyseenalaiseksi. Se alkaa vähitellen näyttäytyä sinä aburdin alkeellisena ja ahtaana ajatusrakenteena, joka se todellisuudessa on.

Ehkä mitenkään yleistettävän ihmiskuvan määritteleminen ei ole tavoiteltavaa tai mahdollista, mutta olennaista on nostaa solidaarisuuteen, yhteiseen hyvään ja kestävään kehitykseen tähtäävät ihmiskuvat validisti vallitsevan kilpailullisen ihmiskuvan rinnalle yhteiskunnallisessa keskustelussa ja mediassa. Kilpailu, kilpailullisuus ja erityisesti kilpailun yhteistä hyvää edistävä vaikutus ovat lähinnä myytti. Vaatii paljon rohkeutta ottaa pöydälle tarkasteluun se mahdollisuus, että ihmiskunnan seuraava kehitystehtävä on kilpailusta luopuminen.