Saavutetusta riippumattomuudesta luopuminen

Suomen kuvalehti julkaisi hiljattain (1.8.) artikkelin köyhyysloukussa elävästä pienyrittäjästä. Artikkeli on jatkoa 2012 julkaistulle jutulle köyhyyden kokemuksesta arjessa. Tämä nyt julkaistu jatko-osa esitti hyviä pointeja varallisuuskuilun ja yhteiskunnan ääripäiden vieraantumisen ehkäisemiseksi. Itseäni kuitenkin kiinnostivat juuri ajatukset suhteellisen köyhyyden kokemuksesta, eli miten vähävaraisuuteen sopeutuminen muokkaa ihmisen toimintamalleja ja miten toimintamahdollisuuksien puute muokkaa omakuvaa.

Kirjoittaja kirjoitti herättävästi mutta ehkä myös ironisesti, että …syrjäytyminen on periytyvää. Lasten kasvaessa olen entistä enemmän vakuuttunut tuon ajatuksen paikkansapitävyydestä. Heistä ei taida enää tulla yhteiskuntakelpoisia millään. …Heidän maailmassaan erilaiset kulutustottumukset todella eristävät yhteisöstä. Lapseni rakastavat kirpputoreja, arvostavat itsetehtyä eivätkä erityisesti halua osallistua perjantai-iltojen juhla- ja kulutuskekkereihin. He ovat onnistuneet luomaan itselleen arvot, jotka ovat soveliaita vähäosaisen lapsille. Lasteni arvot ja mielenkiinnon kohteet ovat kuitenkin vääjäämättä erilaisia kuin koulutovereiden. Tämä rajoittaa sosiaalista kanssakäymistä huomattavasti enemmän kuin toivoisin.

Tuota jäin miettimään. Itse elän tällaisessa kuvitteellisessa vähävaraisuudessa, jossa omaa pihiyttäni ja ideologisista syistä rajoitan omaa kulutustani tietyissä asioissa rankalla kädellä. Se auttamatta rajaa ja rajoittaa niitä aktiviteetteja, joita tulee läheisten kanssa jaettua. Ystävien ja kavereiden kanssa olisi varmasti mahdollista jakaa vaikka mitä maksavia aktiviteetteja, mutta itse tykkään eniten niistä yksinkertaisista (ja ”sattumalta” ilmaisista) aktiviteeteista, joita ympäristö suo ja joiden kautta voi jakaa aikaa ja huomiota kavereiden kanssa. Kävelyt, pyöräilyt, retkeilyt, laulaminen ym. Samanlaiset kulutustottumukset haluan myös siirtää lapsilleni ja näyttää heille, että antoisan ja aktiivisen sosiaalisuuden ei tarvitse maksaa rahaa. Sen hinta on enemminkin oma viitseliäisyys, toisten huomiointi ja idearikkaus. Tuntuu hyvin ahtaalta, jos kouluympäristö ja lapsen maailma eivät mukamas taivu enää näihin ilmaisiin aktiviteetteihin vaan maksullisista aktiviteeteista kieltäytyminen vaikeuttaisi heidän verkostoitumistaan ja ystävystymistä samanikäisten kanssa.

Omassakin elämässä kuitenkin huomaa, että kuluttamattomuus on selkeästi syrjäänvetävä periaate, varsinkin jos oma lähipiiri kovasti yhteisiä kulutusaktiviteetteja korostaa. Silloin kaveripiiri saattaa haluamatta vaihtua. Kuluttamattomuus saattaa myös sulkea joitain muita ovia, joihin esimerkiksi kulutuserottautumisella on hyvin selkeä merkitys. "Gotta spend money, to make money" tai ehkä vielä osuvammin "If you don't wear Gucci you're not one of us." Minusta joskus tuntuu, että tämä ulossulkemisen pelko määrittää suuren ihmismassan, ja siis "aikuisten" ihmisten kulutuskäyttäytymistä, ja se tuntuu kyllä melko surulliselta. Kuinka moni ihminen hankkii vaikka väkisin vankan kulutuskyvyn ja myös näyttää sen, kunhan häntä ei vain suljeta ulos siitä erottautumisen piiristä.

Silloin kun kuluttamattomuus on ihmisen oma päätös eikä pakkotilanne, ihminen varmasti perustelee kulutuksen jättämisen synnyttämää sosiaalista aukkoa omilla arvoillaan: ”taidamme vain arvostaa eri asioita.” Jos ihminen kuitenkin syystä tai toisesta haluaa kuulua joukkoon, joka kuluttaa, ja pakkotilanteessa häneltä putoaa kulutusmahdollisuus pois, tilanne on toinen. Silloin ihminen varmasti saattaa katkeroitua, koska toimintaedellytys oman näköiseen elämään katoaa.

Juuri tätä yllä mainittua tilannetta kirjoittaja mukavasti artikkelissa avasi: Taloudellinen tilanteemme on siis joko hiukan parantunut tai olemme tottuneet vallitsevaan olotilaan ja oppineet selviytymään. Olemme myös luultavasti unohtaneet, miltä tuntuu käyttää rahaa, emmekä enää ahdistu kaupan juustohyllyn tai suklaiden kohdalla. En ole enää niin tuskainen kuin viimeksi kirjoittaessani.

Huomionarvoista tuossa tekstissä on toteamus: ”miltä tuntuu käyttää rahaa.” Joku joka ei ole koskaan päässyt kuluttamisen makuun, ei myöskään välttämättä sitä samalla tavalla kaipaa. Raha tuo toimintamahdollisuuksia ja illuusion valinnan vapaudesta, kun ihminen kokee pystyvänsä ”itse ansaitsemillaan rahoilla” hankkimaan itselleen arkea helpottavia ja mukavoittavia hyödykkeitä. Kun tuohon riippumattomuuden illuusioon tottuu ja siitä tulee rutiini ja automaatio, sen katoaminen on luonnollisesti shokki. Se tuntuu askeleelta taaksepäin. Kirjoittajan tekstistä tulee viesti tyytymisestä: arkijuusto on ainoa mahdollisuus. Kuitenkin: jos ei Old Amsterdam -juustoa ole koskaan ollut mahdollisuutta maistaa, sitä ei välttämättä myöskään osaa kaivata.

Olen paljon pohtinut tuota prosessia, mitä tapahtuu, kun ihminen joutuu luopumaan jostain, jonka hän itse omalla panostamisellaan kokee saavuttaneensa; jokin asia, joka lisää hänen riippumattomuuden tunnettaan. Millainen tunne- tai henkinen prosessi tai sopeutuminen siitä seuraa kun olosuhteet pakottavat ihmisen hyväksymään, että tuota aiempaa riippumattomuutta ei enää ole.

Itselleni tästä hyvä esimerkki on tämän syksyinen projektini työmatkapyöräily. Sen ajan kun olen pendlannut Helsingistä Espooseen, olen lukemattomasti kironnut odottamista bussipysäkillä ja kuinka raivostuttavaa on haaskata aikaansa bussissa istumiseen. Kun nyt sitten pyöräilen saman matkan ja siihen kuluu sama aika, olen kuitenkin saanut pohjattomasti iloa ja elinvoimaa siitä, että en ole riippuvainen bussien aikatauluista vaan omasta aikataulustani. Päätän itse myös reitin ja jos jonain aamuna haluan polkea rannan kautta ja käydä katselemassa merta, sen kun käännyn yhdestä risteyksestä toiseen suuntaan.

Monet ihmiset, jotka haluavat liikkumisen vapautta ostavat auton. Heillä on omat perustelunsa auton valinnalle ja yhdet niistä ovat varmasti nopeus ja mukavuus. Autoilu on helppoa, vaivatonta ja suhteellisen riippumatonta ulkoisista olosuhteista. He kokevat ehkä auton ratissa sitä samaa vapautta, jota minä pyörän päällä. Saa mennä mitä kautta huvittaa, omasta mielestäni tämä pätee pyörällä vielä paremmin kuin autolla.

Kaikki tyynni, tilanne eli koettu riippumattomuus on yhtäläinen. Mutta mitä tosiaan tapahtuukaan kun tämä etuoikeus otetaan ihmiseltä pois. Missä kulkee se kipuraja, joka saa autoilijan lopullisesti luopumaan liikkumisen vapaudestaan ja riippumattomuudestaan ja jättämään auton kotiin. Ja toisaalta minä pyöräni päällä, mikä saa minut lopulta jättämään pyörän kotiin.

Se voi olla fyysinen pakote, joka itselläni tulee ehkä vastaan kun lämpötila laskee reilusti alle – 20 cº. Se on fyysinen pakote, joka saa minut luopumaan riippumattomuudestani ja paarustamaan taas bussipysäkille kärvistelemään. Autoilijalle se pakote on luultavasti psyykkisempi, esimerkiksi kun bensalitran hinta ylittää 5 €. Silloin hän ehkä myöntää, että tämä lysti ja liikkumisen vapaus on nyt ohi. (toisaalta eräs tuttu nokiapomo sanoi, että hänelle se tarkoittaa vain, että teillä on nyt mukavasti tilaa)

Kun ihminen joutuu luopumaan riippumattomuudestaan, hänellä on itsellään keskittymisen ja suhtautumisen vapaus miten tilanteeseen suhtautuu. Siitä voi kimpaantua ja lähteä vastustamaan muutosta kynsin ja hampain ja lopulta katkeroitua, kun huomaa, että bensa on nyt lopullisesti loppu. Toinen vaihtoehto on kokea tervettä nöyryyttä ja tunnustaa, että ihminen ei hallitse kaikkia olosuhteita vaan hänen on järkevää sopeutua vähintään hetkelliseen toimintakyvyn kaventumiseen.

Sama prosessi tulee eteen terveyden menettämisen yhteydessä ja silloin se on varmasti monin verroin rankempaa. Silloin turhautuminen, pettymys ja katkeruus suuntautuvat joissain tapauksissa myös elämään itseensä. Se on hyvin surullista, mutta pohjattoman inhimillistä. Jokainen toivoo, ettei omalla kohdallaan koskaan joudu sellaista sopeutumista käymään läpi.

Kuitenkin ne, jotka äkillisestä pakko köyhyydestä tai esimerkiksi vammautumisesta huolimatta ovat löytäneet rakentavan tavan käsitellä ja suhtautua omaan elämäntilanteeseensa, ovat jollakin syvällä tavalla harmonisen oloisia. Tällainen olo minulle tuli esimerkiksi kun pyörätuolikelauksen mestari Toni Piispanen eräässä luentotilaisuudessa kertoi omasta prosessistaan elinvoimaisesta urheilijasta ensin vammautuneeksi ja sitten takaisin menestyneeksi urheilijaksi. Se antaa meille esimerkin oikeasta tavasta prosessoida ja käsitellä omaa toimintakyvyn ja riippumattomuuden kokemuksen menettämistä.

Vähävaraisen selkeä ja kyseenalaistamaton ahdinko juontaa juurensa esimerkiksi siihen, miten sopeutat elämäsi jos ruokabudjetti leikataan kolmasosaan entisestä. Kun lukee näiden sinnittelevien perheiden ja ihmisten ahdingosta, täytyy muistaa, että pakkotilanteessa sopeutuminen on aivan eri asia kuin silloin kun itse päättää olla kuluttamatta. Itse kuitenkin koen, että elämänpiirin ei kuitenkaan tarvitse kokea pelkästään köyhtyvän kulutusmahdollisuuksien puutteessa. Jokaiselle meistä tekee hyvää huomata miten yksinkertaistamalla voi löytää suuria iloja.

Lisääkö parta ilmanvastusta?

Vanha kollegani Antti Värtö kirjoitti blogissaan Peruskoulupesula osuvan ja lukemisen arvoisen artikkelin tietynlaisesta voimaantumisen vastakohdasta eli opitusta avuttomuudesta. Kirjoittaja tuo myös konkreettisesti näkyväksi miten erheellisesti esimerkiksi opettajan on mahdollista tulkita oppilaan toimintaa hänen luonteen ominaisuudekseen, vaikka kyse voi olla myös jostain muusta. Itseäni tuossa artikkelissa kiinnostaa kuitenkin juuri tuo opittu avuttomuus ja sen syntyyn vaikuttavat tekijät. Miten poisoppia avuttomuudesta, tai paremminkin voimaantua huomaamaan oman toiminnan merkitys.

Tässä blogissa olen aiemmin kirjoittanut omasta näkökulmastani, että oman toiminnan vaikutukset havaitaan varhaisessa vaiheessa annetun sopivan vastuun kautta. Lapsen tai nuoren ihmisen tulee saada sopivia haasteita, joiden kautta askel askeleelta huomata oman toiminnan mahdollisuudet. Jos lapsi tai nuori tekee esimerkiksi työsuorituksen, vaikkapa siivoaa huoneensa, hän saa siitä positiivisen palautteen tai vaikkapa tienaa viikkorahansa siivoamalla koko talon. Tällainen toiminta näyttää miltä tavoitteen saavuttaminen tuntuu tai mihin sillä voi pyrkiä.

Vanhempien ihmisten kohdalla voimaantuminen on monesti paljon monisyisempi ja haastavampi tavoite. Miten siirtyä urautuneista rutiineista ja elämäntavoista kohti itseä tyydyttävämpää elämää? Siinä täytyy tapahtua paljon poisoppimista ja luopumista ja oman epämukavuusalueen hyväksymistä: kaikki hyvin haastavia oppimisen muotoja, jotka eivät toteudu kädenkäänteessä, muutoksen eteen joutuu monesti tekemään tosissaan töitä.

Monesti sellaisessa tilanteessa, kun kuullaan jonkun ihmisen kertovan hajallaan olevasta elämästään, hänelle suositellaan kuntoilua. Tämä tuli taas esille kun yle julkaisi artikkelin pitkäaikaistyöttömästä miehestä, joka lisätienestin eteen tekee netissä työtä esiintyen maksullisena naisseuralaisena. Artikkelin kommenttiketjussa oli taas liuta ”voimaannuttavia” responsseja, kuten ”Lenkkeily ei maksa mitään.” ”Kannattaisi nousta sängystä ja huolehtia kunnostaan.” Näitä riittää. Tässä taas mielestäni tapahtui tuo Antin artikkelissa esiintynyt attribuutioerhe, kun ihmiset tulkitsevat muiden ihmisten toimintaa oman näkökulmansa linssien läpi.

Näiden kommenttien taustalla vaikuttava intentio on kuitenkin ainakin joissain tapauksissa hyvää tarkoittava; kuntoilu on sellainen projekti ihmisen elämässä, joka tuo hyvin konkreettisesti näkyviin ihmisen omat mahdollisuudet vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa ja samalla nähdä kuinka ITSE asetettu, oma tavoite saavutetaan. Paradoksi onkin, että se positiivinen vaikutus tulee esille vasta silloin kun sen tavoitteen asettaa itse, haluten ITSE pyrkiä kohti tavoitettaan. Jonkun muun tekemä saliohjelma ei vielä tee tavoitteesta omaa eikä siksi myöskään synnytä yhtä suurta hallinnan kokemusta kun tavoitteen saavuttaa.

Kuntoilu on tässä nyky-yhteiskunnassamme sellainen trendi, joka viestii omaa elämänhallintaa, tavoitteellisuutta, päämäärätietoisuutta ja monia muita omnipotenssin oireita. Samalla kuntoilu on kuitenkin vilpittömästi elämänlaadun kannalta tervehdyttävää, fyysistä ja psyykkistä energiaa lisäävää ja tasapainottavaa toimintaa. Sen ääripäät ovat hyvä olo ja toisessa päässä kontrollihakuinen ja konemainen suorittaminen, jossa saliohjelman tavoitteen saavuttamatta jättäminen tarkoittaa kymmentä lisäpunnerrusta.

Kun itsestä lähtevään voimaantuneeseen ja päämäärätietoiseen tavoitteen asettamiseen lisätään selkeä kurinalaisuus, aletaan liueta harmaalle alueelle: tavoite muuttuu. Tämä tapahtuu nyky-yhteiskunnassa kuin varkain ja näitä suorittajia on moni huippuorganisaatio täynnä. Jos ihmisen elämä onkin suhteellisen tasapainoinen ja hyvinvoiva, niin silti ihminen tulee ensin vahingossa ja sitten tarkoituksellisemmin vertaamaan omaa suoritustaan ympäristöön ja kadottaa suhteellisuudentajun muiden vertailukohtien puutteessa.

Pyöräilen itse nyt syyskaudella työmatkani Helsingistä Espooseen Munkkiniemen ja Seurasaaren kautta. Meitä välineurheilijoita seisoo siellä maantiepyöriemme kanssa 15 rinnakkain Munkkiniemen valoissa. Kun sitten valo vaihtuu, adrenaali virtaa kohisten jokaisen tiukan pyöräilypaidan alla ja lukkopolkimet kalskahtavat kenkiin, ja sitten LÄHTEE. Näitä tilanteita olisi vilpittömän huvittavaa seurata jos ei se raviurheilu johtaisi aina välillä ihan todellisiin vaaratilanteisiin, kun joku kingi meinaa kiilaustilanteessa törmätä bussipysäkkiin.

Minusta tuo työmatkapyöräily on kiinnostava laboratorio seurata miten ihmisten tavoitteen asettaminen on karannut lievästi sanottuna käsistä. On nimittäin yksi asia työmatkapyöräillä ja toinen asia treenata kilpapyöräilyä.

Kokeilkaapa googlettaa työmatkapyöräily niin huomaatte kuinka paljon tämän näennäisen viattoman ja terveen hyötyliikunnan ympärille on kehitetty erilaista oheisilmiötä. On erilaisia kilometrikisoja työyhteisöille: ”Leikkimielinen Kilometrikisa on kaikille avoin ja maksuton kilpailu, jonka tarkoitus on innostaa ihmisiä työmatkapyöräilyyn…" Tämä itseäni aina tökkää silmään: miksi ajatellaan, että kilpailu on automaattisesti motivoivaa tai innostavaa?

Sellaiselle ihmiselle, joka harkitsee polkevansa pari kertaa viikossa töihin, on tuskin motivoivaa lähteä ensimmäiseksi tekemään sitä kilpaillen. Tässä kohtaa kilpailu on ulkoapäin asetettu motivaatio tehdä jotain eikä se silloin varmasti synnytä sisäsyntyistä motivaatiota. Jos ihminen haluaa kilpailla, hän toki saa kilpailla, mutta olisi hyvä, että vallitseva kuva työmatkapyöräilystä pidettäisiin mahdollisimman vaihtelevana ja erilaisuutta tukevana. Enemmänkin: Pyöräile, jos huomaat, että siitä tulee hyvä olo.

Voimaantunut, motivoitunut, päämäärätietoinen viestivät kaikki sitä yksilönvastuun yhteiskunnan ihanne ihmiskuvaa, jossa ihminen haluaa optimoida oman toimintansa ja tehdä siitä mahdollisimman tavoitteellista, haastavaa ja antoisaa. Sellaisen ihmiskuvan näkökulmasta voi olla vaikeaa kohdata totuutta, että monimuotoisuus tarkoittaa myös monia ihmisiä, jotka eivät tunnista tavoitteita eivätkä myöskään hoksaa miten omalla toiminnalla voisi jonnekin pyrkiä. Ja saattaa olla, että vaikka tajuaisivat, eivät silti allekirjoittaisi tavoitetta, koska ei vaan kiinnosta. Ja sitähän se yksilönvapaus todellisuudessa tarkoittaa.

Yksipuolisuus addiktion maaperänä

Minulla on usein tylsää. Sille asialle joko tekee jotain tai sitten kiroilee ja maatuu paikoilleen. Tylsyys on tunteena pieninä annoksina tervettä ja joutenolon sietäminen terveen ihmisen merkki. Mutta jos ihminen ei kestä pitkittyvää tylsyyttä eikä myöskään löydä aloitekykyään, hän etsii kokemuksesta pakokeinon.

Omaa tylsyyttäänhän voi turruttaa monella eri tavalla. Jotkut täyttävät kaikki joutohetkensä neuroottisellakin lukemisella, se tarjoaa tehokkaan pakokeinon todellisuudesta. Toiset tuikkaavat pakonomaisesti telkkarin päälle heti kun kun hiljaisuus alkaa ahdistaa. Toiset yrittävät tylsyytensä äärellä jopa sammuttaa ajatukset kemiallisesti. Tämän funktion täyttävät toimivasti alkoholi tai muut päihteet. Tylsyyteen juominen on tietysti hyvin riskialtista ja voi pahimmillaan viedä ihmisen kohti alkoholismia. Pullo alkaa kiinnostaa aina kun ei tiedä mitä tekisi. Alkoholi on noihin hetkiin osuva täyte, joskaan ei millään lailla rakentava.

Neuroottista addiktion omaista toimintaa on ihmiselämän ilmiöissä vaikka kuinka paljon. Kun googlettaa sanan riippuvuus, saa mahtavan listan asioita, jotka ihmisiä koukuttavat. On kuitenkin tarpeen erottaa toisistaan psyykkinen riipuvuus, fyysinen riippuvuus ja sosiaalinen riippuvuus. Itseäni kiinnostaa erityisesti tylsyyden kokemuksen luoma täytetoiminta ja sen muodostuminen riippuvuudeksi. Tämä on se psyykkisen riippuvuuden muoto, jossa jonkin asian halutaan vievän ajatukset ja keskittymisen muihin asioihin. Mikä osa ihmisen toiminnasta on pitkästymisen ja tylsistymisen väistelyä, ajan täyttämistä? Ei kestetä ennakoitavaa, pitkäveteistä elämää vaan rynnätään täyttämään tuo aika edes jollain aktiviteetilla, sillä lähimmällä ja vähiten aloitekykyä vaativalla, joku asia mihin ajatuksensa pistää. Tylsyyden kohtaaminenhan on hyvin epämiellyttävää ja nostaa esiin myös paljon muita tunteita kuten tyytymättömyyttä omaan elämään ja omiin valintoihin, kaipuuta tavoittelemisen arvoiseksi kokemiinsa asioihin ja pettymystä omaan aloitekyvyn puutteeseen.

Tylsyyden sammuttaminen on tietysti korostuneemmin pitkälle kehittyneiden ja vapaa-aikaa suovien yhteiskuntien ilmiö. Siellä missä ajatukset täyttää jokapäiväinen eloonjääminen ei voi puhua tylsistymisestä. Palkkatyön yhteiskunta on rakennettu siten, että ihmisen tulee viettää tietty osa ajastaan töissä ja lopun aikansa hän täyttää muilla asioilla, yhteiskunnan näkökulmasta tietenkin mielellään perhe-elämällä, jotta huolehditaan yhteiskunnan jatkuvuudesta, ja toinen tärkeä aktiviteetti palkkatyön yhteiskunnan kannalta on tietysti kulutus. Tämä on yhteiskunnan luoma fantastisen toimiva riippuvuuden mahdollisuus, joka saadessaan ihmisen koukkuunsa, tekee hyvää työllisyydelle. Kuinka paljon ihminen käyttää rahaa ja aikaa täyttäessään elämäänsä krääsällä ja elämyksillä.

Toinen yhteiskuntajärjestyksen luoma addiktioloukku tulee vastaan siellä missä palkkatyön työaika alkaa olla joustava. On huomattavissa, että ihminen saattaa paeta muun elämänsä kohtaamista uppoutumalla vääristyneellä tavalla työntekoon pyrkien täyttämään kaiken merkityksellisyyden kokemuksen tarpeensa työn tekemisen kautta. Myös muut addiktiot syntyvät siellä missä niille on otollinen maaperä. Tästä näkökulmasta kirjoitti herättävän kolumnin Jani Kaaro Helsingin sanomien tiedetoimittaja. Hänen kirjoituksensa käsitteli tosin juuri fyysisen riippuvuuden syntyä kuten huumausaineriippuvuutta. Samaa kaavaa on kuitenkin loogista soveltaa myös psyykkisten riippuvuuksien kuten liikuntariippuvuuden, peliriippuvuuden tai shoppailuriippuvuuden syntymiseen. Kun balanssi ei ole kohdallaan riippuvuudelle on tilaus. Psyyke pyrkii täyttämään kokemuksen aukot jotakin kautta, mieli suuntautuu jonnekin.

Yksipuolisuus ihmisen elämässä on aina hälyttävää. Se kaventaa ihmisen havainnointia ja elämänpiiriä hyvin nopeasti. Ihmisen psyyke kaipaa vaihtelua, balanssia ja kokonaisvaltaista tarpeiden huomiointia. Terveys, myös psyykkinen terveys ja merkityksellisyyden kokemus, ovat aina monen osatekijän tasapaino ja kokonaisuus. Addiktio iskee siellä missä yksipuolisuus on ensin raivannut sille tilaa.

No mikä sitten johtaa yksipuolisuuteen? Uppoutuminen johonkin asiaan niin pitkäksi aikaa että silmät sulkeutuvat muilta asioilta. Itselleni osuva kokemus tästä oli vastikään valmistunut keittiöremontti, joka söi energiat ja huomion siinä määrin, että sen päälle tylsyyden sietäminen on tuottanut konkreettista tuskaa. Sen tylsyyden voi tietenkin täyttää hankkimalla samantien pakonomaisesti seuraavan projektin ja uppoamalla huomaamattaan vielä syvemmälle yksipuolisuuteen tai sietää osan tylsyydestä ja alkaa taas huomiokyvyn laajentuessa suunnata elämän mahdollisuuksia laajemmalle alueelle. Missä kaverit, missä tutut ja uudet vaihtelevat virikkeet?

Jani Kaaro kirjoitti toisenkin osuvan kolumnin merkityksettömyyden kokemuksesta liian nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa. Hänen näkökulmastaan suuri osa merkityksettömyyden kokemuksesta ja kokemusmaailman täyttämisestä milloin milläkin narunhyppelyllä, on seurausta ihmisten luontaisen roolin ja hyveitä tavoittelevan idealismin katoamisesta. Siinä missä ihminen hylkää korkeamman elämän ja itsensä henkisen kehittämisen tavoittelun, jäljelle jää aukko: ajan ja oman elämän täyttäminen jollakin. Siihen aukkoon meille tarjotaan vaikka mitä mahdollisuuksia.

Tämä on hyvin karrikoidusti sanottu, mutta jos rukoilet keskittyneesti ja hartaudella 5 kertaa päivässä ja lopun päivää pyrit elämään koodin mukaisesti, se tarjoaa psyykelle aimo annoksen merkityksellisyyden kokemusta. Samaa merkityksellisyyttä voi toki tavoitella vaikka shoppaamalla kenkiä, mutta muutaman tuhannenkaan parin ostaminen ei samaa merkityksellisyyden kokemusta tarjoa. Ihmisenä olemiseen sisältyy luontaisesti katsomuksellinen ulottuvuus, joka tarjoaa tarttumapinnan uskonnolle mutta toki myös muunlaiselle hengellisyydelle. Katsomuksen tarpeen vaientaminen synnyttää juuri yhden tyhjiön, hedelmällisen jonkinlaisen vääristymän syntymiselle. Mutta tottakai yksipuolinen ja fanaattinen uskonnollisuus on myös yksi esimerkki vääristyneestä toiminnasta ja psyykkisestä tai sosiaalisesta riippuvuudesta.

Kuten jo tuli todettua, keittiöpsykologin logiikalla kokonaisvaltainen tasapaino ihmisen tarpeiden huomioimisessa on paras lääke addiktion välttämiseen. Se ei tarkoita vain katsomuksellista ulottuvuutta mutta myös sitä. Konkretian ja abstraktioiden tasapaino, tekemisen ja lepäämisen tasapaino, hyödyllisyyden ja huvittelun tasapaino, sosiaalisuuden ja yksin olemisen tasapaino, liikkumisen ja paikallaan pysymisen tasapaino, vaihtelevuuden ja ennakoitavuuden tasapaino ym. Ja kaikki palvelee sitä lopullisen harmonian ja balanssin tavoittelua.

Täytyy turruttaa omaa tylsyyden kokemusta hakemalla kirjastosta tämä kirja addiktioista. Katsotaan mitä asiantuntijoilla on sanottavanaan.

Idealismin kuolema

Taas tuttu vaalien jälkeinen lievä masennus päällä. Eniten masentaa tietenkin se, että äänestysprosentti jäi omasta mielestäni järkyttävän alhaiseksi ja toisaalta myös se kuinka lyhytnäköistä ja kotiin päin vetävää suuren osan äänestyskäyttäytyminen on. Tuossa alla olevassa kuvassa Hanna Sauli on hyvin kiteyttänyt miltä poliittinen kartta näiden vaalien osalta todellisuudessa näyttää kun siihen lisätään tuo nukkuvien osuus.

kuva: Hanna Sauli

Oman mielen matalasuhdanne juontaa kuitenkin myös siihen miten vähän itse teen tärkeäksi kokemieni asioiden ja arvojen eteen. Pidän itseäni jonkinlaisena idealistina ja maailmanparantajana, mutta missä se näkyy? Minä en ilmennä omaa aatteellisuuttani mitenkään muuten kuin tämän blogin kautta. Jos joku yrittää minua kadulla profiloida ulkonäön perusteella, hän ei näe vihervasemmistolaista vaan valkokaulus pikkuporvarin tennareissaan ja kauluspaidassaan. Harvasta asiasta mitä teen, voi suoraan päätellä, mitä pidän yhteiskunnan kannalta tärkeänä tai tavoiteltavana. Kaappi-idealisti. Tämä herättää itseni soimaamaan itseäni, onko mitään säälittävämpää kuin ihminen, joka ei usko omiin arvoihinsa, joka ei elä niitä todeksi, selkä suorassa. Kunnioitan niitä ihmisiä, jotka tekevät talkoolaisina vaaleissa pitkää päivää sen eteen mihin uskovat.

Työssäni koulussa en avoimesti tuo omaa ideologiaani nuorten tietoon, en ota vahvasti kantaa heidän tekemiensä valintojen rakentavuudesta ideologian näkökulmasta vaan myötäilen samaa sekulaaria kantaa ottamattomuutta ja yksilön oikeuksien korostamista kuin koko muu koulutusjärjestelmä. Tämä on tietysti työn tekemisen edellytys, koska ainoa mitä nuorelle voi valintatilanteessa korostaa, on kokonaiskuva. Tuoda ilmi erilaisia perusteluita puolesta ja vastaan ja tuoda myös ilmi erilaisia perusteluita, joita eri ihmiset omassa tulevaisuudenvalinnassaan painottavat. Tämä on täysin perusteltua ja vastuullista toimintaa, mutta samalla se jättää onton tunteen, koska osa ihmisestä haluaisi huutaa, että ”TEE NOIN, ÄLÄ TEE NOIN.”

Työyhteisössä olen se hieman kryptinen hahmo, josta harva saa otetta, koska en ota vahvasti kantaa sellaisissa asioissa, joissa ideologia voisi tulla näkyväksi. Työyhteisön dynamiikka on kiinnostava, koska sieltä löytyvät ne samat roolit kuin muutenkin poliittisessa kentässä. Muutama äänekäs populisti, jotka taivastelevat idealistien hömpötystä ja vetävät kotiinpäin minkä kerkiävät. Sieltä löytyy muutama jakamattoman ihmisarvon korostaja, jotka pitävät tätä selkeänä ohjenuoranaan, löytyy muutama reaali-kriteerein kyseenalaistaja, jotka vetoavat resursseihin ja pitäytymiseen perustehtävässä ja se loppu porukka on niitä kansan syviä rivejä, hissukoita, joista ei missään tilanteessa saa revittyä reaktiota puolesta eikä vastaan. Myös itse olen siellä monesti hiljaa, eli olen juuri sitä samaa hiiriporukkaa takarivissä. No välillä kyllä palaa hihat enkä pysty pitämään suutani kiinni mutta harvemmin.

Kirjoitin itselleni 21-vuotiaana kirjeen. Saan avata sen vuonna 2033 kun täytän 50-vuotta. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen pelottavammaksi tuo kirje käy. Muistan missä mielentilassa sen kirjoitin, itselleni muistutukseksi. En enää muista sisällöstä kovin paljon, mutta muistan sen funktion, jonka tekstille loin. ”Älä lakkaa uskomasta tärkeisiin asioihin.” Kirje on äidillä säilytyksessä ja hyvä motivaattori äidille elää vähintään vuoteen 2033.

Tuo kirje on jossain mielessä idealismia puhtaimmillaan. Ihmisen evästys itselleen taistella ja pitää olennainen mielessään. Naulasin teesini Wittenbergin oveen. Onhan niitä ideoita sittemmin kovastikin koeteltu ja käyty läpi muutama kriisi siitä mitä niiden kautta löytyy vai onko tavoite edes oikeassa suunnassa. Olen aina iloinnut siitä, että hyvät ja rakentavimmat ideat nauttivat kyseenalaistamisesta, koska siten ne tulevat näkyviksi ja pysyvät esillä. Tämän tajuavat myös niiden vastustajat ja mieluummin kiertävät nämä kysymykset, koska heidän heikommat ja lyhytnäköisemmät argumenttinsa häviävät rakentavimmille ideoille joka kerta.

Miksi idealismia ei sitten ”kehtaa” tuoda esiin? Monet meistä uskovat asioihin kovastikin ja tietävät miten asiat olisivat paremmin mutta pitävät suunsa kiinni. Ehkä siksi, että idealismi leimataan hyvin nopeasti naiiviksi, se lytätään mahdollisimman nopeasti ”reaali” politiikan keinoilla, osoitetaan asiantuntijatiedon valossa miten idealistinen ajatus ei voi koskaan kantaa hedelmää. Otetaan numerot esiin ja siinä sitten nauretaan kuinka idealisti yrittää housut kintussa säilyttää osan arvokkuudestaan kun on mennyt lausumaan jotakin tulevaisuuden mahdollisuuksia syleilevää mutta ah niin naiivia.

Tästä kuitenkin seuraa juuri se politiikan kuolema, koska siellä missä ei ole idealismia, vaihtoehdot kuolevat. Missä ei ole idealismia ei ole myöskään innostusta vaan ontto usko tilastoiden tuottamaan faktaan. Kansa ei kuitenkaan hae politiikasta totuutta vaan tunnetta, jonka nimi on toivo. Jos toivo tapetaan liberaalin markkinatalouden kaiken jyräävän ajattelun alle sanomalla että: ”se nyt vaan on niin,” ihmiset kieltäytyvät äänestämästä. Eihän politiikka silloin tarjoa vaihtoehtoja vaan sitä yhtä ja samaa markkinoita kumartavaa hyssyttelypolitiikkaa.

Nukkuville sanon vain sen, että hymistely ja statistina seisoskelu on yksi asia kunhan ottaa kantaa edes äänestämällä. Kaikkien ei ole tarkoituskaan olla aktiiveja, mutta jokaisen velvollisuus on käyttää aivojaan. Äänestätte miten äänestätte kunhan äänestätte.

No mitä ne tämän nuoren änkyrän idealistiset teesit sitten ovat? Esimerkiksi tällaisia:

1. Ei voi olla niin, että koko maailma on rähmällään globaalin liberaalin talouselämän edessä. Sellaisen periaatteen päästäminen inhimillisen elämän määrittäjäksi on yksinkertaisesti tuhoavaa. Talous on vaihdannan keino ja tapa järjestää tuotantoa. Se ei ole mikään itsenäisesti toimiva lohikäärme, joka jauhaa rikkautta toisaalle ja paskaa toisaalle. Julkisen vallan oikeus ja velvollisuus on rajoittaa talouden mekanismeja ja rakentaa tulontasausjärjestelmiä.

2. Politiikka ei saa perustua ihmiskuvalle pelkästään omaa etuaan ajattelevasta ihmisestä. Jos tähän kelkkaan lähdetään, se muokkaa kaikesta toiminnasta katkeroitunutta ja vainoharhaista. Se ei loppujen lopuksi jätä tilaa avoimuudelle ja ihmiskunnan (henkinen) kehitys pysähtyy.

3. Solidaarisuus ja toisesta ihmisestä välittäminen ovat kaikkea toimintaa määrittäviä kaikkein korkeimpia ja pyhimpiä arvoja, joita inhimillisessä elämässä on. Ne kestävät kyseenalaistamista, KUNHAN joku vaivautuu tuomaan niitä kerta toisensa jälkeen pöydälle ja toimimaan unilukkarina siellä missä ne meinaavat unohtua.

4. Ihmiskunnan elämäntapa ja laajamittainen puuttuminen luonnon miljoonien vuosien kuluessa syntyneeseen balanssiin, johtaa rajuun elinmahdollisuuksien kaventumiseen, useiden eläin- ja kasvilajien sukupuuttoon ja miljoonien ihmisten kuolemiseen ruuan tuotannon vaikeutumisen vuoksi. Ainoa oikea tapa palauttaa luonnon ennastavat mekanismit, on pidättäytyä erilaisista tuotantoa haittaavia ympäristövaikutuksia kiertävistä (ja valtavan kalliista) teknisistä ratkaisuista ja hyväksyä tuotannon lasku. Balanssi ei kestä loputonta manipulointia vaan palauttaa ihmiskunnan järjestykseen tavalla tai toisella. 10 000 vuotta on maapallon historiassa häviävän pieni hetki, 100 vuotta silmänräpäys.


No voihan olla, että tässä tulee omallakin kohdalla elon edetessä vielä suurikin murros ideologiassa. Välillä sitä aina voipuu tämän savotan mahdottomuuden edessä ja miettii miksi yleensä lähteä yrittämään mitään muutosta kun olisi mahdollista vain sulkea silmänsä ja keskittyä elämään omaa pientä elämäänsä. Saisi rauhassa kuluttaa miten huvittaa ja järjestää elämänsä täysin omien mielenkiinnonkohteiden ja hetkellisten mielijohteiden mukaan. Hivellä omaa erinomaisuuttaan ja ottaa itsestään esiin sellainen subliikin menestyjän perikuva. Ostaisin jumalattoman ison veneen ja päheän tontin jostain kauniista rannasta.

Ehkä minä kypsynkin myöhään kuin Nalle Wahlroos konsanaan, ja ajan mittaan minusta tulee samanlainen itsekäs vanha mulkku. Käperryn omaan egooni ja alan joka kohdassa vetää kotiinpäin. Enemmän minulle, vähemmän muille. Alan äänestämään ryhmää, joka ajaa oman sosioekonomisen viiteryhmäni statuksen nostamista. Vähempiosaisten oikeuksista viis, äänestäkööt ne köyhien puolesta, jotka eivät ymmärrä omaa etuaan.

Älä huuda mulle!

Olette varmaan nähneet tämän vanhempainliiton kampanjaan liittyvän julisteen. Ainakin pääkaupunkiseudulla näitä on useissa busseissa kiinni ja muissa näkyvissä paikoissa. Kampanjan henki on ehkä pyrkinyt vahvistamaan yhteistä talkoohenkeä ja vanhempien velvollisuudentuntoa pitää kiinni lapsistaan. Osa kampanjan kuvista on kuitenkin ollut melko paatoksellisia, "asuuko perheessäsi viinatrokari," ja osa myös hieman militantteja kuten "alaikäisten ulkonaliikkumiskielto." Kampanjan aihe on Suomessa äärimmäisen haastava, koska kaikki perhekasvatukseen liittyvä mielletään Suomessa perheiden yksityiseksi asiaksi eikä sinne ole oikeutta mennä sormella osoittelemaan.


Olin huhtikuun lopulla käymässä Tukholmassa ja otin siellä kuvan Ruotsin vastineesta.

Tämä juliste liittyy siis Ruotsissa käytävään Tänk Om - kampanjaan jota vetää Valtion kansanterveys instituutti, joka vastaa ehkä meidän THL:äämme tai Väestöliittoa. Tämä kampanja pyrkii selkeämmin vetoamaan tunteisiin ja myös ehdottaa miten lähteä liikkeelle ongelman lähestymisessä.

Minusta noiden kahden kuvan vertaaminen kertoo melko paljon vanhemmuuden kulttuurista eri maissa, koska kampanjat on suunniteltu varmasti ajatellen, miten rohkaista vanhempia puuttumaan lasten alkoholinkäyttöön, ilman että he kokevat kampanjan liian paatoksellisena tai saarnaavana. Ruotsi on tunnetusti tai kliseen mukaan korostuneen keskusteleva kulttuuri, jossa verbaalisella sanoittamisella on lähes itseisarvo. En tiedä miten Suomessa suhtauduttaisiin kampanjaan, joka toisi kansan silmille selkeän kehotuksen paitsi kieltää lapsen alkoholinkäyttö, myös keskustella asiasta. Riittääkö Suomessa että juopotteleva lapsi pysäytetään, otetaan pullot pois ja kuskataan lapsi kotiin. Case closed.

No tämä pienenä kärjistyksenä. Kun Ruotsin Statens folkinstitutin ja Suomen Vanhempainliiton sivuja kahlaa hieman syvemmälle, molempien kautta löytyy ohjetta miten käydä keskusteluun nuoren kanssa; mikä luultavasti toimii, millainen lähestyminen luultavasti kaikuu kuuroille korville tai turhaan kärjistää tilannetta. Vanhempain liiton sivuilla ohje on nimellä Nosta kissa pöydälle ja Ruotsin puolella Tänk Om eli Ajatteleppa uudestaan, josta löytyy myös ruotsin suomalaisille suunnattu suomenkielinen versio. Kun noita lukee vierekkäin huomaa, että niissä on paljon samaa ja molemmissa korostetaan vuorovaikutuksen merkitystä, myös Suomessa, mikä ei kuitenkaan tule niin selvästi esiin kampanjassa. Suomeksi ei ole ilmeisesti raflaavaa sanoa, että: Nuoresi rakastaa sinua, kun sanot hänelle tarvittaessa EI. Suomessa mainoskampanjoissa ei yleisesti ottaen myöskään käytetä yhtä paljon lukijaan vetoavia persoonapronomineja kuin Ruotsissa. Ehkä kyse on myös kielten eroista.

Tämän päivän Hesarissa oli artikkeli kahden kulttuurin perheiden kokemuksista suomalaisen kasvatuskulttuurin silmiinpistävistä eroista verrattuna toisen vanhemman omaan kulttuuriin. Erityisesti artikkelissa otettiin esille vanhempien ihmisten kunnioittaminen ja pientenkin lasten merkittävä itsenäisyyden vaatimus. Nämä tulivat esille erityisesti erona latinalaiseen kasvatuskulttuuriin Kuubassa ja kasvatukseen Kanadassa. Olisi ollut kiinnostava tietää oliko artikkelin kanadalainen nainen itse katolisesta vai protestanttisesta perheestä. Suomalaisen kasvatuksen erityispiirteet lasten yksinolemisesta, itsenäisyydestä ja vanhempien vastustamisesta ovat totta myös Ruotsissa joten ehkä se on ainakin osaksi meidän pohjoismaisen mittavan päivähoitojärjestelmän ja protestanttisen itsenäisen ajattelutavan tuotosta, että lapset ovat paljon yksin ja näyttäytyvät muiden kulttuurien näkökulmasta juurettomilta ja turvattomilta. Itse kyllä allekirjoitan, että läheinen suhde isovanhempiin ja/tai muihin lapsen kanssa aikaa viettäviin tahoihin, tuo omasta mielestäni lapselle rakennetta ja turvallisuuden kokemusta. Kyllä sitä sitten 20+ iässä ehtii itkeä kylmässä opiskelijayksiössä yksinään ja nauttia yksityisyydestä.

Suomalaisen kulttuurin yksityisyyden käsitys on melkoinen verrattuna moneen muuhun suuntaan maailmassa. Itseäni tässä kuitenkin kiinnostaa eniten tuo eri kulttuurien vuorovaikutustyyli ja miten sitä siirretään lapsille. Kuinka paljon asioita puidaan verbaalisesti vanhempien ja lasten välillä tai vastaavasti annetaan tilaa ja mahdollisuus olla kertomatta. Tämä liittyy varmasti myös siihen kuinka paljon kulttuurissa arvostetaan kasvokkaista verbaalista kanssakäymistä. Kun itse asuin Ruotsissa opin nauttimaan siitä selkeän pinnallisestakin small talkin tavasta, koska se ylläpitää kanssakäymisen kulttuuria ja pitää samalla kynnyksen vakavammankin keskustelun aloittamiseen melko matalana. Ruotsi on kuitenkin muutoin kulttuurina selkeästi pidättyväisempi tai epäsuorempi kuin Suomi ja siellä oman käyttäymisen kontrollia ja oikean vaikutelman antamista korostetaan ehkä enemmän. Mutta kontrollin menettäneitä känniääliöitä löytyy molemmilta puolilta lahtea yhtä lailla.

Suomessa small talk on edelleen hämmästyttävän haastavaa monelle ihmiselle, myös itselleni. Osaksi tämä kieli taipuu siihen kömpelösti, mutta kyse on myös siitä, että se ei tapana sisälly (tai ole ehtinyt kehittyä) suomalaiseen kulttuuriin. Jos kulttuuri korostaa ja arvostaa mahdollisimman minimalistista ja pelkistettyä viestintää, tehokasta kielen käyttöä, se jättää vain vähän tilaa epävirallisempien, avautuvien keskustelujen syntymiselle. Suomen kielessä on kuitenkin mielestäni nerokas ja osuva sana rupattelu, joka kuvaa todella hyvin myös small talkin ideaa. Ehkä rupattelu kuvaa kuitenkin sellaista jutustelua, joka Suomessa yhdistetään lähinnä vanhojen ihmisten kohtaamiseen sunnuntaikävelyllä. Työelämässä rupattelu käytävillä on kuitenkin lähes synti, se kun vie sitä kallista aikaa eikä palvele mitään välittömästi mitattavissa olevaa funktiota.

Rupattelutuokio on hieno Suomen kielen ilmaus, niitä täytyy harrastaa enemmän. Toivottavasti perheissäkin on tapana rupatella milloin mistäkin, silloin kissakin nousee pöydälle kuin itsestään.

Hyvää ja huonoa lapsipolitiikkaa

Ei mitään lisättävää lapsilisäkeskusteluun. En sano sen eriarvoistavuudesta mitään, kun homma on ollut tapetilla mielestäni vähän turhankin leveästi. Isompiakin ongelmia mielestäni on.

Tämän viikon positiivisin uutinen oli, että lapsiperheen mahdollisuus saada perhetyön kaltaista tukea tulee helpottumaan eikä enää vaadi lastensuojelun asiakkuutta. Perhetyöhön ollaan lisäämässä resursseja. Tämä on aidosti ennaltaehkäisevää sosiaali- ja lapsipolitiikkaa. Teema on ollut vuosien varrella toistuvasti esillä. Ehkäisevällä perhetyöllä on mahdollista säästää valtavasti rahaa, koska huostaanotot ovat todella kallis ja myös takaperoinen ratkaisu ratkaista ongelman juurta.

Hyvin paljon tätä tematiikkaa käsitellyt asiantuntija on Tampereen yliopiston dosentti Matti Rimpelä, jonka jonkinlaiseksi faniksi voin tässä tunnustautua. Rimpelä on se todellinen maisterisjätkä, joka puhuu niin että kaikki ymmärtävät ja osaa osoittaa mikä on muuttunut ja mitä tapahtui, eli miksi hyvinvointivaltion rakenne tällä hetkellä yskii niin pahasti.

Rimpelän perusargumentti on se, että 1990-luvun taitteessa sosiaalipuolen organisoinnissa siirryttiin ennaltaehkäisevästä ja perhetukeen liittyvästä tukitoiminnasta kohti ongelmalapsi lähtöisä eriytynyttä palvelumallia. Lapsille tarjottavien palveluiden kriteeriksi tuli, että pitää olla jokin ”ONGELMA” että voi saada tukea. Samalla Suomeen tuli lama, joka antoi syyn määritellä käsitteen ”laman lapset” eli nuo ekonomisen puutteellisuuden ja epävarmuuden kohtaamat lapset, jotka reagoivat rajusti perheiden taloudellisen tilanteen muutokseen. Rimpelän mukaan tämä laman vaikutus on kuitenkin lähinnä illuusio, koska yhteiskunta muuttui samanaikaisesti myös muilla tavoilla monimutkaisemmaksi ja vanhemmuus haastavammaksi. Ennaltaehkäisevä perhetuki ajettiin palvelumuotona alas.

No mitä se perhetuki oikein on? Onko se sitä, että kukkahattutädit menevät paikan päälle tuomitsemaan perheiden erilaisuutta oikein urakalla? Löysin tällaisen ihan mukavan kattavan luonnehdinnan perhetyön sisällöstä ja lähtökohdista. Ei tuomitsemista vaan matalan kynnyksen palvelua ja luottamuksen luomista asiakkaaseen. Siellä voi jakaa kokemuksia ja saada tsemppausta vanhemmuuden haasteisiin. Yksinkertaista mutta todella tarpeellista palvelua. On myös ollut tutkimusta, jonka mukaan palvelun toimivuuteen vaikuttaa merkittävästi se onko kotipalvelun työntekijä tuttu vai ei.

Ennaltaehkäisevän perhetuen merkitys nähtiin jo 1970-luvulla, mikä käy ilmi Rimpelän monesti mainostamasta MLL:n lapsipoliittisesta ohjelmasta vuodelta 1974. Jo silloin ymmärrettiin, että jos lapsiperheet saavat varhaisessa vaiheessa tukea oman elämänsä pyörittämiseen ja lapsen tarpeiden rakentavaan huomiointiin, ehkäistään myöhempiä vakavampia ongelmia ja säästytään ongelmakeskeisyydeltä. Kun perhetukea sitten järjestettiin, huomattiin pian, että neuvoloiden tädit kokivat monessa tilanteessa olonsa terapeuteiksi vanhempien tuen tarpeen tullessa konkreettisesti ja raadollisestikin esiin. Tähän tarpeeseen ei koskaan vastattu vaan katse käännettiin lapsen yksilöllisten oikeuksien ja perheiden yksityisyyden nimissä ongelmien hoitamiseen. Tämän muutoksen hedelmiä tällä hetkellä poimimme.

Tämä perhetyön ja kotipalvelun merkityksen nostaminen on varmasti tiettyjen liberaaleimpien oikeistopiirien näkökulmasta sitä kaikkein hirveintä holhoamista, kun mennään vieläpä ihmisten koteihin, eikä anneta kenenkään tehdä virheitään itse. Näille ihmisille voin kertoa, että heidän vanhempansa ovat saaneet erinäistä tukea heidän kasvattamiseensa, jos ei se ole ollut julkisen palvelun kautta tulevaa tukea, se on kuitenkin tullut jostain. Perhetuen kohderyhmässä puhutaan erityisesti niistä perheistä, joilla ei sosiaalisen taustansa takia välttämättä ole rakentavaa esimerkkiä, eikä siksi käsitystä mitä turvallinen ja rakentava lapsuus edes voi tarkoittaa. Heidän auttamisensa lapsien huomioimisessa on kaikkien etu. Se on sijoitus. Syrjäytymisvaara alkaa tietyillä ihmisillä kohdussa ja nämä syntymättömät lapset ovat oikeutettuja kunnon tukeen, sellaiseen tukeen, jonka joidenkin muiden perheiden lapset saavat oman perheensä kautta automaattisesti.

Eli perhetyön merkitys ymmärretään. Hyvä.

Samanaikaisesti lapsiperhettä uhkaa kuitenkin muuan toinen tendenssi, joka liittyy terveydenhuoltojärjestelmään. Viimeisen puolen vuoden aikana itseäni eniten järkyttänyt uutinen on ollut se kuinka lasten yksityiset sairausvakuutukset ovat lisääntyneet rajusti ja niistä on joissain tilanteissa tullut lähes pakollisia. Tämä ei ole enää hyvinvointivaltiota ja mielestäni on mahdollista kysyä voiko järjestelmästämme enää käyttää ilmaisua hyvinvointivaltio, jos lapsen hyvä terveydenhuolto on kiinni vanhempien varallisuudesta.

Kun tietyt vanhemmat maksavat lapsensa terveydenhoidon kahteen kertaan peläten julkisen puolen huonoa laatua ja jonotusaikoja, he samalla menettävät luonnollisesti uskonsa julkisten verovarojen käyttöön. Tämä on hyvin vakava hyvinvointivaltiota uhkaava tekijä. Julkisen terveydenhuollon idea on siinä, että se koskettaa kaikkia ja kaikki saavat saman palvelun. Talousliberalismin nimissä Suomeen on luotu yksityinen lääketieteen harjoittamisen ala, jonka valitsevat ne, joilla on varaa maksaa. Mikäli nämä samat varat ohjattaisiin julkisen terveydenhuollon kehittämiseen, laadun parannus koskettaisi kaikkia eikä vain niitä, joilla on varaa maksaa.

Se resurssi, joka esimerkiksi yksityisen työterveyshuollon kautta koskettaa tiettyä osaa kansasta, on juuri sen terveimmän kansanosan hoitamista. En ymmärrä miten tällaisen järjestelmän on annettu syntyä. Sen taustalla vaikuttaa ideologia, että ihmisellä täytyy olla oikeus valita mitä palvelua hän käyttää. En pidä sitä huonona argumenttina, mutta se silti häviää argumentille, että yhteiskunnan kuuluu turvata ilmainen ja laadukas terveydenhuolto ja ilmainen, laadukas koulutus jokaiselle lapselle ekonomisesta taustasta huolimatta.

Lapsilisistä voi tietysti miettiä, että ruvetaanko ne tulevaisuudessa käyttämään yksityisten sairausvakuutusten ostoon? Siinä ei ole mitään järkeä. Hukkaanheitettyä resurssia, joka virtaa globaalien lääkärifirmojen kautta ulkomaille.

Todellisuus ilmastopelottelun ja -vähättelyn takana?

Luin reilu viikko takaperin artikkelin, joka hieman kärjistävällä tyylillä käsitteli tunnettua ja pelottavaa skenaariota, arktisten metaaniklatraattien sulamista ja metaanin ilmakehään vapautumista. Metaanin vaaroja on käsitelty näissä yhteyksissä jo 20 vuotta, mutta koska varmoja ennusteita ei ole mahdollista antaa, tämä skenaario on jäänyt lähinnä scifi-leffojen ja kirjojen aineistoksi, kuten Risto Isomäen kirjoihin. Kannattaa muuten tutustua, kutkuttavia apokalypsioita.

Lukemassani metaanin vaikutuksia käsittelevässä artikkelissa annettiin kuitenkin hyvinkin hätkähdyttäviä ja arvostettujen asiantuntijatahojen kannanottoja, jotka povaavat mahdollisesti todella dramaattista lämpötilan nousua vielä sadan vuoden sisällä. Tämän voi joku tulkita ilmastopelotteluksi, mutta on vaikeaa uskoa, ettei ilmasto tulisi todellisuudessa lämpenemään. Muutoksen jyrkkyys riippuu lähinnä skenaariosta, jota tarkastellaan.

Ilmastotavoitteissa puhutaan, että tavoitteena on säilyttää maapallon lämpeneminen alle +2 asteessa, mutta lukemani perusteella en itse enää usko, että siihen olisi mahdollisuuksia. Yli luultavasti mennään, mutta mitä ne muutokset sitten konkreettisesti tarkoittavat? Jokainen voi googlata ja löytää tietoa, itse liitän tähän yhden artikkelin mitä +4-asteen maailma tarkoittaa. Merenpinta nousisi lievällä ennusteella noin metrin ja pakottaisi miljoonat ihmiset evakkoon. Samaten lievän ennusteen mukaan kuivuusalueet laajentuvat, eli jos todellisuus on jotain Etiopian kuivuuksien kaltaista ilmastonmuutosta, on rehellistä sanoa, että se johtaa miljoonien ihmisten nälänhätään. Ihmisten, jotka eivät ole aiheuttaneet pienintäkään osaa tästä ilmastonlämpenemisestä.

Noita skenaarioita lukiessa tulee myös mieleen, että suurin osa tutkijoista ottaa sen lievemmän kannan eikä sitä worst case scenario-vaihtoehtoa. Mutta kun näistä asioista ei voi tietää ja siihenhän se ilmastopelottelukin perustuu. Kukaan ei voi varmasti sanoa, että metaanipäästöt eivät räjähdysmäisesti kasva 2050 mennessä ja merenpinnan ja lämpötilan nousu tee ruuan tuotannosta ja merien elämästä täysin mahdotonta. Kysymyshän kuuluukin onko meillä varaa katsoa se kortti?

Hyviä kysymyksiä ovat mistä saadaan puhdasta vettä ja mistä saadaan ruokaa, kun monet alueet muuttuvat joko paahtavan kuumiksi, tulvaisen sateisiksi tai toistuvien myrskyjen reitille? Siitä syttyvät sodat ovat eloonjäämissotia ja se näkökulma kyllä selkäpiitä kylmää. Miten pakolaistaaltoihin suhtaudutaan jos heille ei ole tarjota ruokaa? Annetaan kuolla? Ja toisaalta miten se eroaa nykytilanteesta?

No tämä tuppaa nyt juuri menemään sen ilmastopelottelun puolelle, mikä ei ole tarkoituksenani. Minusta tässä tilanteessa on erityisen kiinnostavaa miten eri ihmiset suhtautuvat ja reagoivat näihin uutisiin. Osa menee puoleksi tunniksi lähes hyperventilaatioon ymmärtäessään mitä maailmalle tapahtuu, osalle tapahtumat ovat niin kaukaisia ja täysin ilman kosketuspintaa arkipäivän elämään, ettei päätä juuri pakota, vaan voi rauhassa jatkaa omaa elämää samaa rataa. Osa ottaa puolustuskannan.

Minulle ihan konkreettinen asia on se, että oman auton ostaminen tuntuu todella pahalta. Myönnän kyllä, että reagoin tähän melko tunneperäisesti, koska eihän se minun autoilemattomuuteni tätä kokonaisuutta enää käännä. En itsekään enää luota ihmislajiin sen vertaa, että uskoisin 100 miljoonan muun ihmisen ajattelevan aatteellisesti ja yhtäkkiä vain jättävän autonsa kotiin. En usko heidän pystyvän siihen. Toivottavasti olen väärässä. Haluan vielä joskus karistaa orastavan kyynisyyden.

Tuntuu myös aika hurjalta, että tällaiseen maailmaan sitä on tuomassa uutta ihmistä. Se tuntuu siksi pahalta, että tämä uusi ihminen ei ole ollut itse mitenkään päättämässä tai vaikuttamassa siihen, että asiat ovat näin päin helvettiä. Hän joutuu vain oppimaan tavan elää täällä paskan joukossa ja löytää tapansa suhtautua ja perustella se miksi ihmisiä tullaan tappamaan ruuan ja veden puutteen vuoksi. Ehkä siihen on tulevaisuudessa jokin uusi elonjäämisen ideologia perusteluksi. Saapi nähdä.

Ehkä se lapsen hankinta kuitenkin kertoo jostakin toisenlaisesta eetoksesta elämää kohtaan. Elämän jatkaminen on yhdenlainen luottamuksen mittari, että loppujen lopuksi kehityksen suunta on kuitenkin kohti harmonisempaa todellisuutta. Tämä ajatus on nykyään monelle ihmiselle vieras, koska he ovat menettäneet uskonsa ihmisen kykyyn ymmärtää omaa parastaan. Todelliset nihilistit ja ekofasistit eivät voi edes kuvitella lisääntyvänsä ja jatkavansa ihmiskunnan typeryyttä. He eivät usko ihmiseen olentona jos ovat koskaan edes uskoneet.

...ja onhan se omakin usko koetuksella näiden uutisten äärellä. Mutta välillä tulee myös joitain hyviä uutisia. Toivoisi vain, että se hyvien ja huonojen uutisten suhde olisi vähän toisenlainen, enkä tällä kertaa osoita sormella mediaa.

Siperian ikiroudassa kytee aikapommi

Metaanin määrä ilmakehässä kasvanut hälyttävästi

Metaanin vapautuminen ilmakehään suuri huoli

Tuore IPCC raportti ilmastonmuutoksen johdannaisvaikutuksista ja riskeistä

Sehän tässä muutoksen rajuudessa on sinänsä positiivista, että porukalta putoaa pois se perustelu, että "ei minun elinaikanani." Kyllä paljon ehtii tapahtua vielä sinäkin aikana kun täällä vielä heilutaan. Just wait and see.

Uuden elämän kevät

Kevät on ollut kiireisempää kun osasin taas uumoilla. Toisaalta nyt on jotenkin ollut myös sellainen olo, että ihan kuin olisi pientä kevätuupumusta, vaikka tämä vuodenaika onkin itselle paras kaikista. Onhan tästä kevään koittamisesta ollut sellaisiakin tutkimuksia, että pohjolan pitkään hämärähetkeen liittyvä sininen valo on parasta ihmisen piristämisessä ja nyt kun valkoinen kirkkaus meidät ympäröi, se ei ole mitenkään yksiselitteisesti piristävää. Itsemurhalukematkin ovat keväisin koholla. Tähän vuodenaikaan liittyy myös monien aktiviteettien tiivistyminen ja kasaantuminen, ihminen voi vahingossa jäädä kevään jyräämäksi.

Sitä kannattaa ihan tietoisesti yrittää ehkäistä. Itse tein silloin muutama vuosi sitten kokeilun, että yritin tavoittaa itselleni seesteisemmän kuukauden, elokuun, tunnelmaa tässä maalis-huhtikuussa. Siinä oli se idea, että kun elokuussa kesä on jo kypsymässä päätökseensä ja sellainen kiihkein kesästressi on helpottanut, on melko leppoisa olotila ja lähinnä fiilistelee viipyvää lämpöä. Mikä sitä nyt kenellekin on se leppoisin kuukausi, siihen tunnelmaan voi yrittää päästä myös näin kevään pyörityksessä.

Meillä suunnitellaan keittiöremonttia. Se on virkistävää ja antaa jotain suunnittelemista ja lupauksen käytännön askareista kun pääsee purkamaan vanhaa ja rakentamaan uutta. JEE. :) Olen itse aina fiiliksissä kun saan jonkin projektin johon paneutua, suunnitella ja sitten toteuttaa. Se toteuttaminen on omalla kohdalla se jännittävin juttu, kun tykkään tehdä käsillä, mutta toisaalta rempat eivät ole koskaan mitenkään helposti ennakoitavia projekteja, niin siinä pääsee sopeutumaan yllättäviinkin tilanteisiin. Harrastelijan epämukavuusalue, mutta antoisa sellainen. Pistän tähän muutaman kuvan projektin alkutilanteesta. Joku päätön pyökin rakastaja tämän nykyisen on joskus kasannut, mutta nyt haetaan jotain valoisampaa ja kontrastikkaampaa ratkaisua, ja ennen kaikkea lisää lasku- ja säilytystilaa. Vanha keittiö on muuten myynnissä, jos kiinnostaa.

Ehkä tässä on myös jonkinlainen elämäntilanteeseen liittyvä kypsyminen käsillä, kun meille on kesällä syntymässä lapsi. Itse sitä näemmä prosessoi jonkinlaisella valmistautumisella, mikä omalla kohdalla tarkoittaa luontevasti keittiöremonttia. Sitten syksyllä on varmasti kädet täynnä muuta ajateltavaa, ja on mukavampi lämmittää sitä vellikulhoa uudessa keittiössä. Ja tässä vaiheessa myös asennoituu, että kun suuria reissuja ei nyt ole lähiaikoina tiedossa tämän elämänmuutoksen seurauksena, niin luonteva projekti löytyy täältä kodin sisältä. Tuleva isä tässä pohtii elämänsisältöään ja itsensä toteuttamista. Vielä pitäisi tietenkin lukea muutama kirja aiheesta helpottamaan mahdollista kipuilua. Teoria ennen käytäntöä. ;)

Remppaamiseen taivuttavat myös koiran kolttoset, kun se on huurupäissään remunnut pitkin ja poikin ja olohuone-eteisakselilla ei enää juuri ehjää listan pätkää löydy ja mööpelit ovat myös kokeneet kovia. Ehkä se on kasvattanut meitä jollakin lailla välittämään tuosta vilpittömän hyväntahtoisesta mutta turhautumisen riivaamasta luontokappaleesta. Sillä on yksin ollessa näköjään taipumus sellaiseen henkeen, jota kuvaa hyvin pohjalainen sanonta: "Pirelkää musta kiinni, notten mä revi rahojani." Olisi joskus mukava nähdä miltä sen päiväohjelma täällä kotosalla näyttää kun muu porukka on työmaalla. Ehkä se on jotain tällaista.

Tässä nyt totutellaan ajatukseen, että jos kaikki menee hyvin, meitä olisi täällä syksyllä sitten neljä. Mitähän kaikkea se tuo sitten mukanaan, siitä tulee varmasti tännekin jotain rustattua.

Yhteis(ö)laulua

Liityin vuoden alusta kuoroon. En enää edes muista mistä idea alunperin lähti, mutta erityisesti halusin elvyttää vanhaa lauluharrastusta ja saada harrastuksen, jossa on muita ihmisiä ympärillä. Bonuksena sain tietysti eliniän odotteen pidentymisen, koska onhan laajalti tiedossa, että kuorolaulu tilastollisesti ennakoi pitkää elämää ja ehkäisee monilta elintapasairauksilta ja syrjäytymiseltä, näin suoraviivaistettuna. Elän siis muutaman vuoden pidempään tekemällä jotain mikä on mukavaa. Aika hyvä diili. No sisäinen sosiologi herää kuitenkin havainnoimaan myös muita kuorolaulun ulottuvuuksia.

Olen siis itse laulanut aiemmin vain soolotyyppisesti ja klassista laulua vuoden verran opiskellut, mutta kuorossa en ole laulanut koskaan aikaisemmin. Olin kouluaikana se soolon laulaja, joka sai keskittyä siihen, että yleisö kuunteli yksin häntä. Kyllähän sitä nautti huomion keskipisteenä olemisesta, esiintymisestä ja että pääsi yleisön eteen näyttämään taitonsa. Silloin sai kiksit siitä, että oli siinä yksin. Nyt sitä kaipaa jotain muuta.

Kerroin sitten kuoroon liittymisestä kaverilleni, ja ensi fiilisten perusteella kuvasin kuorossa laulamista vähän samanlaiseksi kuin purjehdusta, joka meillä on tämän ystäväni kanssa yhteistä: porukan yhteinen tavoite, fyysisyys ja psyykkisyys yhdistettynä samaan toimintaan, koordinaatiota ja ympäristön tiedostamista vaativaa keskittymistä. Kuorolaulu on tosiaan kaikkia noita ja se on siksi melko monipuolista toimintaa.

Jokainen osaa laulaa yksin. Osa osaa laulaa yksin niin mahtavan hyvin että he täyttävät musikaalisella karismallaan valtavan lavan ja vaikka 50 000 kuulijan odotukset. Yhdessä laulaminen on kuitenkin eri asia, koska siinä olennaista ei ole pelkkä yksilösuoritus.

Olimme kuluneen viikonlopun laululeirillä muuan leirikeskuksessa ja vietimme näin tehokkaan vuorokauden laulun äärellä. Illalla kuunnellessani vanhempien kuorolaisten pienryhmäesityksiä mietin ihaillen pöydässä, että se kuulosti siksi niin hyvältä, koska he kuuntelivat toisiaan. Lopputulos oli jotain sellaista, mitä yksikään kuorolainen ei olisi yksin pystynyt koskaan saamaan aikaan. Kuorolaiset tarvitsevat toisensa ja siinä on jotain aika siistiä.

Yhteisöllisyys ei välttämättä tarkoita riippuvuussuhdetta, vaan yhteisö voi rakentua myös sellaisten ihmisten tai toiminnan ympärille, missä yksilöt jakavat aikaa vaikka heillä ei ole mitään selkeää yhteistä tavoitetta, johon kaikkia tarvittaisiin. Sellainenkin toiminta tuntuu hyvältä, koska siinä ainoa kriteeri yhteiselle jakamiselle on oma halu, jolle ei tarvitse olla mitään sen suurempaa nimittäjää.

Itse kuitenkin nautin myös sellaisesta toiminnasta, jossa yhteisö toimii yhteisen tavoitteen ympärillä, tavoitteen, joka jaetaan ja jota kaikki pitävät tärkeänä ja haluavat vaikuttaa, että lopputulos olisi mahdollisimman hyvä. Itse kun en ole koskaan joukkueurheilua juuri harrastanut, tällainen kokemus on tullut vastaan vasta aikuisiällä. Ehkä siksi esimerkiksi nuorisopurjehdustoiminta oli itselleni niin suuri juttu, koska siellä koin ensimmäistä kertaa juuri sellaista yhteen hiileen puhaltamista ja porukan hitsautumista. No kuorolaulu on tosiaan yhteen hiileen puhaltamista. Toiminta ja kehittyminen voivat lähteä liikkeelle vasta kun kaikki osallistujat allekirjoittavat tavoitteen.

Vaimo vanhana kuorolaulajana sanoi, että hänelle yksi merkityksellinen ja keskeinen asia kuorolaulamisessa on ollut toisten yhteisön jäsenten panoksen kunnioittaminen. Tämä tarkoittaa sitä että kun jonkun osaporukan osuutta hiotaan, muut kunnioittavat heidän palasensa prosessia hiljaisuudella. Kuoro on myös sikälikin avoimuutta ja jakamista ruokkiva yhteisö, että harjoiteltaessa jotain ennalta outoa kappaletta, virheiden tekemistä rohkaistaan aivan poikkeuksellisesti. Jos ihminen antautuu vielä puolituttujen ihmisten joukossa asettamaan jotakin niin henkilökohtaista kuin oman lauluäänensä alttiiksi valistuneille kuulijoille, niin hän todella luottaa siihen, että hänen heittäytymistään ei palkita pahalla. Yksilö kelpaa yrittäen ja vielä puutteellisena. Yhteisö ottaa huomaansa.

Tässä yksilökeskeisessä ajassa myös yhteisöjä on onneksi vielä olemassa. Yhteiseen tavoitteeseen ja keskinäiseen riippuvuuteen perustuvat yhteisöt ovat kuitenkin keskimäärin tavoitteiltaan varmasti hieman erilaisia kuin 100 vuotta sitten. Jos silloin nuottakuntaan tai paliskuntaan liittyminen tarkoitti elinkeinon harjoittamisen yhteisöä ja motivaationa oli saada ruokaa, että säilyy elossa, meidän nykypäivän yhteisöjemme tavoitteet ovat luovempia, esteettisempiä ja elämän välttämättömien edellytysten ulkopuolisia.

Niin kuin nyt kuorolaulu, jossa jäsenten tavoite on kuulostaa yhdessä kauniilta ja harmoniselta. Yhteislaulu nyt sattuu vain olemaan luonteeltaan hyvin tehokas yhteisöllisyyden kokemuksen nostamisen keino, kuten kansallislauluistakin voi huomata. Voitte kuvitella millainen yhteisöllisyyden kokemus syntyy kun laulu vain jatkuu.

Syö tai tule syödyksi

Usko yhteisen edun tavoitteluun on aina uhattuna.

Taloustieteessä käsitellään peliteorian yhteydessä ns. vangin dilemmaa, jonka klassisessa versiossa kaksi vankia on jäänyt kiinni. Heitä kuulustellaan ärsykkeettömässä ympäristössä ja annetaan vaihtoehdot. Jos vanki ilmiantaa toverinsa ja toveri säilyy lojaalina, vanki saa vuoden (1) tuomion ja toinen osapuoli saa 3 vuotta linnaa. Jos molemmat vasikoivat, molemmat saavat 2 vuoden tuomion.

Peliteorian pohjalta vangin logiikka etenee vaihtoehtojen seurauksia punniten siten, että mikäli toinen vanki ei vasikoi, hyödyttävin vaihtoehto ensimmäiselle osapuolelle on antaa kaverinsa ilmi, jolloin hän itse pääsee pienimmällä rangaistuksella. Ja toisaalta mikäli toinen henkilö vasikoi, silloinkin ensimmäisen toimijan seuraukset ovat lievimmät mikäli hän itsekin vasikoi. Tästä päädytään puhtaasta hyötynäkökulmasta tilanteeseen, jossa molemmat toimijat valitsevat vasikoinnin ja syntyy ns. Nash-tasapaino seurauksien punnitsemisen tuloksena. Yhteinen etu kuitenkin olisi ollut jotain muuta.

Tämä asetelma kuvaa siis peliteorian idean mukaisesti puhtaan hyödyn ja seurausten punnitsemista. Voidaan sanoa, että peliteoriassa ensisijainen tavoite on aina oman selustan turvaaminen jos kyseessä ei ole jokin muu aggressiivisempi strategia, joka pitää sisällään alttiiksi asettumisen. Peliteoria ei myöskään ota huomioon muita päätöksentekoon vaikuttavia ulottuvuuksia kuten lojaalisuutta, solidaarisuutta tai moraalia. Esimerkiksi oikeilla vangeilla tehty koe ennusti toisenlaista lopputulosta.

Tuo vangin dilemma tulee kuitenkin esiin hieman toisenlaisessa muodossa arkipäivän taloudessa ja yrityselämässä tilanteina, joissa esimerkiksi toimitusjohtajan tehtävä ja velvollisuus on hyödyn maksimoinnin näkökulmasta tuottaa osakkeenomistajille mahdollisimman suuri tuotto. Tätä tehtäväänsä täyttäessään hän joutuu kohtaamaan esimerkiksi verotuksen aikaansaamaa haittaa tuoton maksimoinnille. Toimitusjohtaja tietää, että mikäli kaikki yritykset maksavat kiltisti veronsa, kaikkien toimintaympäristö on positiivisempi ja kaikki joutuvat tasaisesti tilille. Hän kuitenkin tietää myös että jos hän ei kierrä veroja, joku toinen takuuvarmasti tekee sen, ja kilpailuasetelman muuttuessa hänen oma yrityksensä kerää tappiot. Vangin dilemma. Päädymme tilanteeseen, jossa kaikki kiertävät verot ja järjestävät omistuksensa veroparatiiseihin. Toimijan hyöty maksimoitu, yhteinen hyöty minimoitu.

Onko yritysjohdossa moraalikato, joka saa tämän tilanteen todellisuudessa aikaan? Siltä vaikuttaa koska näitä veroparatiisi omistuksia kokoajan putkahtaa esiin. Samalla logiikalla alkaa toimia myös valtio. Mikäli hyödyn tavoittelun asetelmaa ei erikseen ohiteta joillain muilla kuten esimerkiksi moraalisilla perusteilla, se jyrää oman logiikkansa läpi edellä mainitulla tavalla. Vastapuolen strategiaa ja liikehdintää ennakoivia pelureita ei myöskään millään lailla viehätä heikentää omia mahdollisuuksia sekoittamalla päätöksentekoon sellainen asia kuin moraali. He ovat vakkansa valinneet ja menevät varmaan hautaan asti maksimoiden hyötyään.

Hyvä esimerkki moraalin puutteesta bisneksessä oli eilisillan ylen A-studiossa käyty keskustelu Viron viinarallista ja miten eräs SOK:n johtaja kokee yrityksensä vain vastaavan asiakkaiden tarpeisiin mainostamalla miten paljon halvempaa viina on Viron Prismassa. Tämäkin tilanne lähestyy vangin dilemmaa, koska luulisi SOK:n ymmärtävän miksi alkoholin verotusta Suomessa kiristetään. No tällaiset moraaliset seikat eivät globaalistuvaa konsernia paljon paina; eihän sillä ole mitään isänmaata, jonka etua ymmärtää. Siinä on THL:n suhteellisen turha yrittää huutaa moraalia kehään.

On paljon sellaisia asioita, joihin markkinavetoinen hyötyajattelu ei yksinkertaisesti istu. Markkinavetoinen koulutuspolitiikka on ympäri maailmaa ollut fiasko. Suomalaisen terveydenhoidon yksityistäminen on osoittanut että taloudellinen ajattelu ei myöskään yksinään tehosta terveydenhuollonkustannuksia ja varmasti laskee laatua. Mutta tottakai peliteorian logiikan allekirjoittavat talousliberaalit ovat sillä kannalla, että homma on vietävä loppuun.

Markkinavetoisuus ei tunnista sellaisia päätöksentekoon vaikuttavia periaatteita kuin esimerkiksi solidaarisuus tai hyötynäkökulmista vapaat arvot. Esimerkiksi solidaarisuus kun ei ole mitattavissa oleva määre ja siksi niin vaillinainen ja häilyvä ettei sellaisen yksinkertaisesti saa antaa vaikuttaa päätöksien tekoon. Talousliberaali näkökulma haluaisi karsia kaiken sääntelyn ja keskusjohtoisuuden ja kyllästää maailman näennäisellä vapaudella. Kuluttajan oma vapaus valita mihin rahansa laittaa. Ajattelun ammattilainen kirjoitti hyvin miksei tämä suuntaus kuitenkaan kannattajiensa intohimoisesta perustelusta huolimatta perustu niihin kauan kuulutettuihin kylmiin faktoihin.

Hallinnan mahdottomuus

Jos voisit tietää milloin kuolet, haluaisitko tietää? Tämä kysymys on sellainen takuuvarma pitkän keskustelun avaaja. Toinen vastaa kyllä, toinen ei.

En osaa sanoa mitä itse vastata. Sinänsähän tiedän jo että joka tapauksessa elämä kerran päättyy, mutta perusihmisenä etäännytän sen ajatuksen mahdollisimman tehokkaasti, teen sen tiedostamattani. Se tieto meille jokaiselle on kuitenkin jo annettu. Eläisin varmasti elämääni eri tavalla jos tietäisin, että elämä päättyy huomenna tai ensi viikolla, mutta toivon, että ero ei olisi kovin suuri. Toivon, että elän jo nyt kuin viimeistä päivää. No sehän ei kyllä pidä paikkaansa.

Mitä tieto elämän rajallisuudesta tuo? Miksi ihmisen asenne omaa elämäänsä ja läheisiä ihmisä kohtaan muuttuu jos hän kuulee kuolevansa pian? Se tuo muistutuksen elämän päättymisen lopullisuudesta. Aikaa ei voi koskaan kääntää taaksepäin ja siksi kerran koettu on ikuisesti takanapäin. Hetkeä ei saa takaisin eikä elettyä elämättömäksi. En tiedä kirjoitetaanko tuo viimeinen sana noin. Suomen kieltä on vaikea taivuttaa kun yrittää kuvailla elämää, jota ei ole vielä eletty.

Lopullisuus tekee jokaisesta hetkestä ainutkertaista, halusi ihminen olla siitä tietoinen tai ei. Kukaanhan ei pakota siihen sopeutumaan ja moni ihminen haluaa koko asian unohtaa, ilmeisesti se on helpompaa. Mikäli asiaa ei kuitenkaan kohtaa, pakenee yhtä elämän perustotuutta. Paeta voi, mutta piiloon sitä ei pääse. Ihminen kohtaa sen ennemmin tai myöhemmin, jokainen ihminen. Nykyihminen myös siirtää oman hallinnan mahdottomuutensa kohtaamista osin tietoisesti, osin tiedostamattaan. Länsimaisen elämän turvallisuus tai vaikkapa eliniänodote ovat yksiä selittäviä tekijöitä ihmisten illuusiossa koskemattomuudestaan. Se antaa meille mahdollisuuden unohtaa. Kuka nyt kuolemaa haluaisi alvariinsa ajatella? Se on niin synkkää ja surullista.

Miksi se pitäisi kohdata? Mitä se auttaisi? Jokainen kuolee joka tapauksessa. Miksei keskittyisi hetkeen ja eläisi kuin huomista ei olisi? Paradoksaalisesti tuo viimeinenhän on juuri sitä mistä rajallisuuden kohtaamisessa on kyse. Huomista ei ehkä tule. Mutta jos ihminen ei pidä sitä ajatusta toimintansa taustalla, hän ei myöskään muista omaa hallinnan mahdottomuuttaan. Hallinnan mahdottomuuden kohtaaminen korostaa ainutkertaisuutta, joka toimii kuin tunteiden ja kokemusten vahvistimena. Emotion amplifier. Samalla tavalla tai vastakkaisesti elämän rajallisuuden unohtaminen latistaa kokemusta. Mikään ei oikein tunnu miltään kun ei hoksaa, että jokainen kokemus on lahja, joka voidaan myös ottaa pois.

No elämähän pitää huolen, että ihmistä muistutetaan. Ennen pitkää jotakin tapahtuu: läheisiä kiskaistaan pois, vierestä viedään, oma kroppaa alkaa reistata eivätkä itsestäänselvyydet enää olekaan niin kirkkaita. Sitäkin koitetaan paeta, mutta vääjäämätöntä on turha yrittää karistaa. Se on kuin viileä vesi, jonka syliin kannattaa sopeutua ja yrittää potkia itseään lämpimäksi tuntien samalla veden ihollaan. Jos lopullisuuden kanssa haluaa elää silmikkäin, se vie äärettömään kiitollisuuteen. Ainutkertaisuuden läsnäolo tarkoittaa iloa ja kiitollisuutta jokaisesta vietetystä hetkestä ja kokemuksesta. Osaako ihminen olla kiitollinen kokemuksestaan? Onko ihmisen mahdollista säilyttää se ajatus toimintansa taustalla? Yleensä vanhat ihmiset ovat tässä meitä nuoria pidemmällä, koska heidän elämässään rajallisuus on eittämättä läsnä. Tosiasioita ei voi paeta.

Parhaassa tapauksessa ihminen elää elämänsä tavoitellen asioita, joita hän ei kestäisi menettää. Meidän kuuluu tulla tutuiksi sen avuttomuuden tunteen kanssa, joka tulee tietoisuudesta, että saattaa menettää sellaista, jota ilman ei halua elää. Se kertoo meille, että elämä on elämisen arvoista. "Valitsen näin, tietäen menettämisen mahdollisuuden." Silloin myös tunnistaa ja tunnustaa oman hallinnan mahdottomuutensa, hyväksyy sen ja elää elämäänsä kiitollisena lahjasta. Kiitollisuuden harjoittaminen on tietoista toimintaa ja tuo ihmisen elämään rauhaa. Se vähentää meidän sätkimistämme ja perusteettomia pyrintöjä. Kiitollisuus tuo suhteellisuudentajua: sen valossa on helpompaa arvioida mitkä projekteista ovat tavoittelemisen ja oman energian arvoisia.

Siispä toivotan meille kaikille oikein paljon kiitollisuutta jokaisesta koetusta hetkestä.

Kotisusi

Meille tuli viime kesänä uusi perheenjäsen.

Se on Paimensukuinen Suomen Lapinkoira, Puurattaren Kevättuiverrus aka. Ranses. Ransulla on useita lempinimiä: Raipe, Rauli, Ransester ja nyt viimeisimpänä Tenacious R. Se on luonteeltaan sellainen oikein veikeä ja leppoisa sälli, pitää yli kaiken seurasta ja läheisyydestä ja parasta on kavereiden kanssa painiminen. Ruokaa se ei ole jättänyt koskaan kesken joten monet motivoinnit tapahtuvat tämän heikon kohdan hyödyntämisellä. Se ei ole varmaankaan mikään maailman fiksuin koira, mutta on jo kotiopetuksessa oppinut peruskäskyjen noudattamisen ja nauttii oppia lisää. Joskus kun pitkät kotipäivät turhauttavat, se on pistänyt uuteen uskoon muutaman jalkalistan kulman, muutaman seinänkohdan, yhden korvalampun, yhdet silmälasit, kolme orkideaa, useita kengännauhoja, yhdet sohvanpäälliset, muutaman matonkulman ja muutaman muoviastian, mutta kukapa näitä nyt laskisi.

Koira hankkimisen myötä on luonnollisesti osunut silmiin monia koiriin liittyviä ajankohtaisilmiöitä ja miten asiat ovat pinnalla. Kiinnostuksella seuraan myös susikeskustelua, joka omalla kohdallani liittyy myös jotenkin näihin kotisusiimme koiriin. Susi ja koira ovat samaa lajia, joskin eriytyneet toisistaan selkeästi sosiaalisilta taipumuksiltaan. Sitä monesti ihmettelee kun tämä meidän lössykkä vaatii 18 kilon massallaan päästä syliin ja rapsutettavaksi. Susi siinä tekee itseään tykö kaikella positiivisella sosiaalisuudellaan.

Ihmisen paras ystävä on siis susi. Kun lukee noita erilaisia susikannanottoja ei kyllä siltä tunnu. Kuitenkin tämän suden ja koiran samanlaisuuden paljastaa esimerkiksi Kainuun villikoiralauma uutiset, joissa kontrolloimaton koiralauma toimii juuri susilauman eetoksella pyydystäen laumassa ja puolustaen reviiriään. Tämän erään Kainuun keisarin suomen pystykorvan ja suomen ajokoiran risteytyksenä syntynyt lauma on niin tehokas toimissaan, että koko kylä pelkää. Omistaja selittää kyläläisten peloa/vihaa sillä, että hän on itse lahtarin pentu.

Näistä uutisista kuitenkin paistaa lajin vahva tarve tiukkaan sosiaalistamiseen, mikäli ne elävät ihmisten joukossa. Siellä missä on kulkukoiria, kaikki agressiiviset eläimet ammutaan ja koirista jää jäljelle vain se leppoisin ja kekseliäin osa, joka ei osoita uhkaa ihmiselle, mutta elelee silti vapaana kuljeskellen näiden joukossa. Juuri tällaisten leppoisten susiyksilöiden kanssa se yhteiselämä on varmaan joskus alkanutkin. Agressiivisemmat, primitiivisemmät yksilöt, jotka eivät ole soveltuneet yhteiselämään, on karsittu pois. Kuitenkin edelleen, jos kesyt koirat elävät erillään ihmisestä, ne villiintyvät hyvin nopeasti ja alkavat toimia susien tavoin sillä erotuksella, että koirilla ei ole mitään vierastusta ihmisasutusta kohtaan.

Toisaalta kun ajattelee näitä ihmisiin totutettuja ja ihmisten kanssa eläviä koiria, niissäkin on huomattavissa merkittäviä eroja luonteenpiirteiden suhteen. Kotieläimen kesyttäminen on aina ollut sekoitus sekä valikoivaa jalostamista että sosiaalistamista ihmisten kanssa elämiseen. Sosiaalistamisen vaikutukset eivät tietenkään ole siirtyneet koiran geeneihin vaan sosiaalistamisen avulla on kartoitettu ja karsittu soveltumattomat yksilöt pois. On kuitenkin tapahtunut myös täysin päinvastaista valikointia luonteenpiirteiden perusteella. Ihminen on peloissaan kaivannut tiluksilleen räksyttäviä petoja, jotka täyttävät vartiomiehen funktiota, joitakin rotuja on myös koulittu tappelemaan ja tappamaan toisia koiria.

Ranses joutui viikko sitten ensimmäiseen kunnon tappeluunsa koirapuistossa. Paikalla oli kolme samanikäistä urospentua, joista toinen oli Ransekselle ennestään tuttu kääpiöcollie. Kolmas pentu oli staff terrieri, johon törmäsimme ensimmäistä kertaa. Ranseksella on paimenkoirille ominainen tyyli leikkiä toisten koirien kanssa, joten se nauttii kovasti saadessaan muut jahtaamaan itseään tai kun se yrittää saada muita kiinni. Staffilla oli keppi, jonka se jätti hetkeksi ilman vartiota ja Ranses kävi sen nappaamassa ja lähti juoksemaan pitkin aitausta. Hetken leikki sujui kivasti, mutta sitten jossain kohdassa kepistä syntyi rähinä, molemmat kävivät toisensa kimppuun ja tilanne päättyi sillä tavalla, että staff löi leukansa Ranseksen oikeaan jalkaan "ranteen" yläpuolelle niin lujasti, että koira huusi suoraa huutoa ja meitä tarvittiin kolme aikuista repimään se irti Ranseksesta. Ranseksesta löytyi tilanteen jäljiltä kolme isoa kulmahampaan reikää jalasta, pieni vekki oikeasta takajalasta ja muutama pienempi reikä leuan ja posken alueelta. Staff oli puolestaan saanut vahinkoja päähän ja kulmien alueelle. Kaikki tämä tapahtui tilanteessa, joka kesti yhteensä ehkä 15 sekuntia. Toisen koiran omistaja oli hyvin vastuullinen ja oli tilanteen tasalla puuttamassa tilanteeseen täysin voimin, joten minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa hänen toiminnastaan. Kummallista tilanteessa oli kuitenkin se, että kun Ranses selkeästi jo alistui voiman alla ja pyrki pois tilanteessa, toinen koira ei lopettanut puremistaan. Tämä piirre ei ole koirille kovin ominainen ja se herättää kysymyksiä.

En halua mustamaalata kyseistä rotua, mutta on yleisessä tiedossa, että staff on jalostettu ns. bull-baiting koiran ja tappelukoiran risteymäksi, jonka erityisominaisuus on pyrkiä saamaan leuoillaan mahdollisimman tiukka ote vastustajasta ja tilanteen mukaan repiä liha auki. Suntuubin rotumääritelmässä todetaan, että tämä taipumus tulee mahdollisesti esille samaa sukupuolta olevien toisten koirien kanssa. Staffin sosiaalistaminen seurakoirakäyttöön on hyvin haastava prosessi, mutta itse en usko, että koiraa voi koulutuksella täysin erottaa hyvin pitkän jalostuprosessin säilyttämästä primitiivisestä taistelutaipumuksesta. Taistelutilanteessa geenit kytkevät taipumuksen päälle, oli omistaja kuinka hyvä kouluttaja tahansa.

Geenit siis ovat läsnä eikä niistä eroon pääse. Ransekseltakin löytyy sellaisia arktisen rodun "susi"-taipumuksia, jotka eivät ole malliopittuja vaan itsestään kummunneita tapoja toimia, esimerkiksi kuvitteellisen lumen tamppaaminen ulostuspaikan ympäriltä. Kun elää koiran kanssa miettii millainen se olisi kaikkein omimmillaan täysin luonnontilaisena lajityypilliseltä käytökseltään. Meidän tiukassa sosiaalistamisessamme se näyttytyy todella sosiaalisena ja jopa hellänä. Ihmiset helposti humanisoivat lemmikkejään, mikä on yleinen ongelma. Puhtain lajityypillinen sosiaalinen käyttätyminen ja toiminta tulee kuitenkin esiin vain silloin kun sosiaalistaminen tapahtuu puhtaasti oman lajin keskuudessa. Voidaan siis sanoa, että Kainuun villikoiralaumat ovat koiran luontoa puhtaimmillaan. Lauma on sosiaalinen, mutta lauman johtaja ei ole koirien alkuperäinen isäntä vaan liikkuvalla laumalla on oma johtajasutensa.

Millainen ihmisestä tulisi jos hän kasvaisi ilman ihmiskontakteja susilauman jäsenenä? Vastaus yhtälailla lajityyppillisestä toiminnasta vieraantuneena ja erilaisiin tapoihin sosiaalistettuna kuin tämän päivän seurakoirat eroavat susista. No todellisuudessa ei ihminen siinä henkiin jäisi mutta teoriassa. Historian eeppinen legenda Romuluksesta ja Remuksesta on ruokkinut ihmisten fantasiaa villieläinten joukossa kasvamisesta. Hekin saivat legendan mukaan kuitenkin lopulta perinteisen paimentolaiskasvatuksen. Jos meille tulee vielä pari uroskoiraa, niin taidetaan antaa niille nimeksi Romulus ja Remus. Joutuvat kuitenkin elämään erillään oman lajisestaan laumasta.

Eri koirarotuja vertaillessamme meillä oli joitakin kriteerejä rodun valinnalle. Halusimme koiran, joka mahtuu veneeseen, koska perheemme purjehtii. Se ei samasta syystä saanut myöskään olla ns. vettä pelkäävää rotua. Samaten veneeseen mahduttamiseksi halusimme rodun, joka on korkeintaan iso keskikokoinen koira, jolloin sen nostelu veneeseen ja maihin veneestä ei olisi liian vaikeaa. Näiden ominaisuuksien lisäksi halusimme, että koira olisi fyysisiltä ominaisuuksiltaan mahdollisimman "suden-kaltainen" eli vähän jalostettu, jolloin sillä on mahdollisimman vähän mitään perinnöllisiä sairauksia. Lisäksi koiran tuli olla luonteeltaan ihmis- ja lapsiystävällinen. Kun minulla oli lisäksi kokemusta lapinkoirista positiivisena ja sosiaalisina koirina, päädyimme siihen.

Nyt meillä on tällainen kotisusi, joka tuhoaa paikat ja rakastaa omistajiaan näennäisen pyyteettömästi. Ruokaa se vain kuitenkin haluaa.

Puhumattomuuden kulttuurin kasvottomat yhteisöt

Junamatkalla joululomalle otin taas esiin Tommy Hellstenin. Ehkä se on se asia, joka minulla on keski-ikäisten naisten kanssa yhteistä, usko Tommy Hellstenin suhteellisuudentajuun.

Tommyn näkökulma on aina se syvä inhimillisyys, oman puutteellisuuden ja heikkouden hyväksyminen, sen tuoma nöyryys ja sitten, ovien avautuminen. Hän kirjoittaa osuvasti vanhemmuudesta tässä meidän ajassamme. Nykyään perhekeskeisyys on hieman kontroverssi näkökulma. Siihen ei ole Hellstenin mukaan aikaa ja sen vaatima itsensä likoonlaittaminen ja kokonaisvaltainen oman puutteellisuuden kohtaaminen eivät ole oikein muodissa. Perhe-elämä ja lasten kanssa touhuaminen nähdään enemmän antoisan ja tavoitteellisen elämän bonuksina, niiden funktio on täyttää se tietty kolo aikuisen merkityksellisyyden tunteen etsinnässä, mutta ei sen enempää. Hellsten taas kirjoittaa siitä kuinka vanhemmuuteen kuuluu tietty terve syyllisyys, joka tarkoittaa ettei vanhempi pyri ulkoistamaan lapsestaan huolen kantamista jollekin ulkoiselle osapuolelle. Lapsen hankintaa tai lapsen kanssa kasvamista ei voi hoitaa mitenkään puolivillaisesti vähän sinnepäin vaan se tarkoittaa, että vanhempi näyttää itsensä ja näkee myös ne omat ärsyttävät piirteensä ja pyytää tarvittaessa lapseltaa anteeksi. Siihen ei myöskään hänen mukaansa istu vanhempien korostunut yksilökeskeisyys ja itsensä toteuttamisen haaliminen; henkinen kasvu tarkoittaa hänen mukaansa siirtymistä itseensä uppoutumisesta kohti toisia ihmisiä ja tarvittaessa omien tarpeiden rakentavaa syrjään pistämistä.

Kun lukee tällaista perhekeskeisyyden ja yhteisöllisyyden ylistystä nykyaikana, se varmasti nostaa osalla ihmisistä karvat pystyyn kuinka konservatiivinen ja ahdas tuo käsitys heidän mielestään on. Tommy itsekin myöntää eräässäkin haastattelussa todenneensa, että lapsi ei voi tulla ehjäksi ilman äitiä ja isää ja tämän sanottuaan kokenut olevansa fossiilinen ahdaskatseinen reliikki, joka tuomitsee toisten ihmisten elintapaa. Hän puhui siinä kuitenkin vain terapiatyön tuomalla kokemuksella; mitä aikuinen ihminen on selkeästi jäänyt vaille.

Onko perhekeskeisyys konservatiivista tai ahdasta? Miksi perheeseen panostaminen ja sen takia tietyistä elämänasioista luopuminen tuntuu menneen ajan ilmiöltä?
Samalla meille on kuitenkin syntynyt tietty downshiftaajien ihmisryhmä, jotka ammentavat uusyhteisöllisyydestä, mindfullnessista, läsnäolosta ja konkreettisista ja yksinkertaisista asioista elämäniloa. Hellsten korostaa kylläkin vahvasti ydinperhemallia, joka on nykyisen uusperhebuumin vierellä selkeästi ahdas. Jos ei kuitenkaan juutu tähän perhekäsitykseen vaan jatkaa hänen ajatustensa taustalla vaikuttavaa perustelua kohden, sieltä löytyy hyvin luonnollisiin ihmisen tarpeisiin perustuva ajatus.

Tommyn mukaan ihminen, joka ei suostu kohtaamaan oman elämänsä rajallisuutta, omaa puutteellisuuttaan ja keskeneräisyyttään, ei tule koskaan myöskään elämään hetkessä ja saamaan syvää iloa elämän äärellä. Meidän ajassamme kuolema ja elämän rajallisuus on häivytetty mahdollisimman kauas, koska ne eivät oikein istu markkinateolliseen ihmisen voimaannuttamiseen perustuvaan kulutusfilosofiaan tai identiteettiprojektin kaupallistamiseen. Nykypäivän ihmisillä on täysin luonnoton illuusio omasta erinomaisuudestaan ja kaikkivoipaisuudestaan. Materiaalinen hyvinvointi on mennyt monin paikoin niin totaalisesti överiksi, että ihmiset menettävät kyvyn arvioida asioiden tavoiteltavuutta. Hellsten kiteytti kiireen käsitteen sanomalla, että yltäkylläisyyden yhteiskunnassa kiire johtuu vääristä valinnoista, jotka johtuvat vääristä arvoista. Se on totta.

Tommyn ajatusten taustalta erotan myös tietyn pedagogisen pohjavireen, joka korostaa esimerkin kautta oppimista. Paljon elämän syvästä viisaudesta siirretään traditionaalisesti tarinankertomisen eetoksella ja aikuinen, vanhempi on aina se lapsen peili, jonka kautta lapsi kokee ja näkee mitä hän saa tuntea ja mitä ei. Ilman peiliä, kokemus jää tyhjäksi. Tästä traditionaalisesta näkökulmasta Hellstenin ajatukset taas kajahtavat toisten korvaan taantumuksellisina, mutta niiden taustalla ovat juuri nuo ihmisen luonnolliset tarpeet saada lupa omaan puutteellisuuteensa ja tähän näkökulmaan itse ainakin uskon lujasti.

Yhteisöllisyys on sellainen käsite, joka ei varmastikaan kenelläkään tuota harmaita hiuksia tai ärsytystä, tai jos tuo niin olisi kiinnostavaa kuulla miksi. Yhteisöllisyyden todetaan saavan uusia muotoja ja siksi jokainen löytää itsensä jostain yhteisöstä ja kokee, että hyvä näin. Perheyhteisöllisyys on taas käsitteenä hieman kiistanalaisempi, koska on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa tai halua nähdä tarvetta kuulua mihinkään perheyhteisöön. Heille on esimerkiksi tämä joulunaika siksi varmasti vaikeaa aikaa.

Itselleni yhteisöllisyys tarkoittaa kuitenkin kahta asiaa, jotka eivät oikein taivu esimerkiksi nykyisin korostettaviin verkkoyhteisöihin. Yhteisöllisyyteen kuuluu:
1. Viettää tavoitteetonta oleskeluaikaa yhdessä.
2. Olla kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa.

Vaikka yhteisöllisyyttä on nykyelämässä varmaan jos jonkinlaista niin näiden kahden kriteerin täyttymättömyydestä kärsii toistuvasti. Nuo kriteerit ovat myös sikäli haastavia ja haavoittuvaisia, että niiden toteutuminen vaatii ainakin jossain määrin nykyiseen työssäkäyvän ihmisen elämäntapaan sisältyvän kiireen selättämistä ja ajan pyhittämistä siihen, ettei tehdä mitään, mikä sekin on tässä tavoitteellisuuden prässissä kuin tabu tai synti.

Vuorovaikutuskulttuuri on Suomessa melko nuorta verrattuna moniin muihin kulttuureihin. Täällä on tongittu sammalta siinä kun etelänmaiden kaupunkikulttuureissa ihmiset ovat toimineet ainakin yhteistoiminnallisemmin kuin täällä pohjolassa. Minusta tämä kehitys näkyy erityisesti siinä miten Suomessa suostutaan tai ollaan suostumatta istumaan jaarittelemassa pöydän ääressä puuta heinää aamuun asti, ilman että joku alkaa jossain vaiheessa hönkiä, että mennään baariin tai tehdään sitä tai tätä. Vanhoissa kulttuureissa on aivan keskeisessä arvossa se, että istutaan ja jutellaan, kerrotaan tarinoita, syödään, puhutaan vähän lisää, syödään vähän lisää ja vietetään aikaa. Sinne ovat tervetulleita erilaiset mielipiteet, väitellään ja välillä riidellään, siinä ei ole mitään vaarallista. Omasta mielestäni yksi esimerkki tässä mielessä korkealle kehittyneestä kulttuurista on esimerkiksi juutalaisuus tai mikä tahansa muu kulttuuri, jossa yhteisö istuu illastamaan saman pöydän ääreen ja siinä vietetään aikaa PITKÄÄN.

Suomen on helppoa siirtää orastava ja hieman alkeellinen puhumattomuuden kulttuurinsa sähköisiin medioihin, missä porukka nauttii suunnattomasti saadessaan piiloutua nimimerkin taakse ja sen turvasta huudella mitä sylki suuhun tuo. Tämä on se tendenssi, jonka koen nykyisessä suomalaisuudessa kaikkein vieraimpana itselleni, ja josta itselleni tulee ihan paha olla. Silti myönnän jakavani tämänkin kirjoituksen sosiaalisessa mediassa, mikä ei mielestäni kuitenkaan tee tästä niinkään tekopyhää kirjoittamista kuin hätähuudon.

Meillä ei ole vuosituhantista kasvokkaisen keskustelun perinnettä, joka suojaisi meitä sähköisen viestinnän välttämättä mukanaan tuomasta etääntymisestä kasvokkaisuudesta. Kun porukka juoksee kokoajan ja viestit lentävät, ei ole yksinkertaisesti aikaa pysähtyä katsomaan toista silmiin ja näyttää oma itsensä sellaisena läheisyyden tarvetta pursuavana rääpäleenä jollaisia me kaikki olemme. Kasvokkaisuus vaatii jotain ihan muuta ja se myös kehittää meissä aivan muita taipumuksia kuin sähköinen media. Kasvokkain ollessa oma oleminen ja ulosanti on sovitettava tilanteeseen ja siinä aistitaan läsnäolijoita eri tavalla kuin chatissa. Vielä kun antaudutaan keskusteluun, joka käsittelee henkilökohtaisia asioita, haasteet siirtyvät ihan uudelle tasolle. Jos se on vierasta, se voi tuntua älyttömän ahdistavalta ja vaatia sellaisia taitoja joita ihminen luulee itseltään puuttuvan. Väitän kuitenkin, että jokainen ihminen omaa kaikki edellytykset istua illallisella ja keskustella, kuunnella, osallistua edellytystensä mukaisesti ja kokea kuuluvansa joukkoon, tulevansa hyväksytyksi. Minä en ainakaan kovin syvästi koe tulevani hyväksytyksi jonkun ihmisen peukuttamisesta facebookissa.

Joulun aikaan ihmiset antautuvat vuosittaiseen kokeiluun: palataan perheyhteisön piiriin. Heti ovella ärsyynnytään niistä omien vanhempien maneereista, jotka ovat ottaneet päähän niin kauan kuin jaksaa muistaa. Samalla muistaa ne kohdat, joissa omat vanhemmat epäonnistuivat huomioimaan tai jopa sivuuttivat omat tarpeet lapsena. Ja heidän kädetön ja kömpelö sosiaalisuutensa se vasta päähän ottaakin. Silti ne vanhemmat ihmiset tekevät aina parhaansa omilla edellytyksillään ja omista lähtökohdistaan, ilmaisevat välittämistään niin kuin taitavat. Ei kukaan ole heillekään antanut sitä esimerkkiä kuinka keskustellaan luontevasti ja avataan omaa fiilistä. Vanhemmille porukan kokoontuminen saman pöydän ääreen on kuitenkin vuoden suurin ja rakkain hetki. Sen puhumattomuuden murtaminen vain vie niitä miespolvia, että opitaan keskustelemaan ja kertomaan tarinoita.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan!

Aamun hesarissa avattiin tuoreen kouluterveyskyselyn tuloksia ja miten koululaisten ja lukiolaisten koettu työmäärä vaikuttaa heidän jaksamiseensa.

Elämme kiivaan elämän aikaa. Tai sanotaan näin, että siihen se helposti kääntyy, jos ei luonnostaan ole vahvasti leppoisa ihminen ja erikseen tavoittele suhteellisuudentajuista, suoritusvapaata elämää. :)

Aikamme tavoitteellisuuden kiistaton symboli on tässä:

Palautusjuomapullo. (pieni piilomainos Fast:in tuotteista) Kuntosalilla näkee kuinka me rehkimme kirjaimellisesti niska limassa ja tiukan tavoitteellisen ja myös dokumentoidun treenin päälle ryystetään hera-protskut suoraan pullosta. Ja sitten kiireesti suihkun kautta uusiin koitoksiin kuten tavoitteelliseen sosiaaliseen vapaa-aikaan.

Maija-Riitta Ollila sanoi esitelmässään Educa-messuilla 2011, että tässä ajassa ja työelämän paineessa tarvitaan ennenkuulumaton määrä rentoutta, joka toimii vastapainona tiiviille työn tekemiselle. Ilman palautumista kuormitus vinoutuu ja levy jää helposti pyörimään. Ihmisistä otetaan niin sanotusti mehut irti ja jokainen yksilö on siksi oman toimintakykynsä vartija.

Tuo otsikkoni Ei saa jäädä tuleen makaamaan, viittaa siihen, että nykyisessä muutoksen maailmassa vahvistuu tietty epämukavuusalueen pakko. On pakko nousta turpeesta ylös ja mennä suon yli niin että heilahtaa. Epämukavuusalueella toimiminen on tuskin koskaan ollut mitenkään vapaaehtoista vaan ihmisellä on aina ollut tarve ja pakkokin oppia asioita, mutta epämukavuusalueella käyminen on aina ollut hetkellinen tila kun nykyään johtajuudessa korostetaan epämukavuusalueella pysymistä mittarina työntekijän motivaatiosta ja sitoutumisesta organisaation tavoitteisiin.

Nykyisen työelämän vaatimus näyttää olevan itsensä ylittäminen, tasainen epämukavuusalueella pysyminen ja halu pyrkiä jatkuvasti eteenpäin, jatkuvan kehittämisen kierre. Yritykset hakevat etumatkaa ja tuntuu, että korkean vaativuustason asiantuntijatehtävien rekrytointikriteereissä haetaan juuri niitä yksilöitä, jotka pursuavat olemassa olevaa käytäntöä haastavia ideoita ja ratsastavat suvereenisti turbulenssin aallonharjalla. Sellaisia yksilöitä on toki olemassa, heistä kirjoitin täälläkin. Se orientaatio itsensäylittämisen tavoitteluun voi olla rakentavaa ja perusteltua, mutta se saattaa myös toisinaan olla sokeaa.

Teemme jo lukiossa lukiolaisten kanssa hyvinvointisuunnitelman, jossa jokainen opiskelija opettelee tunnistamaan sopimatonta kuormitusta ja miten siihen pitää reagoida. Silloin käytämme koulutyön kuormituksesta jaottelua:

Liian paljon! Läksyjä ja muuta koulutyötä on jatkuvasti liikaa, jatkuva kiire.
Liian vähän! Pyöritellään peukaloita, turhauttaa.
Liian vaikeaa; tuntuu ettei hallitse tehtävien suorittamista.
Liian helppoa; ei koe kehittyvänsä opiskelun kautta, ei tule itseä haastavia tehtäviä.

Olennaista nuorten kohdalla on kuitenkin se, että he ymmärtävät että sopimattomaan kuormitukseen on välttämätöntä reagoida kun merkkejä alkaa huomata. Nuorilla ei ole aikaisempaa kokemusta siitä mitä työmäärän lisääntyminen ja tehtävien vaativuustason lisääntyminen saavat itsessä aikaan. Siksi mopo karkaa heillä helpommin käsistä. Moni palaa loppuun jo lukiossa. Vääristyneen itsekontrollin oireita ovat syömishäiriöt ja klassinen paniikki burn out. Sen jälkeen sitten keräillään levähtänyttä tilannetta kasaan ja koitetaan havaita missä meni pieleen.

Juttelemme nuorten kanssa myös palautumisesta ja mitä vapaa-ajalla olisi syytä tapahtua, että koko elämä ei olisi opiskelua. Käytän tällaista nelikenttää,

jossa arkipäivän toiminta kuten työ määrittelee sen millaista toimintaa olisi hyvä harrastaa vapaa-ajalla. Esimerkiksi lukio-opiskelu on vahvasti teoreettista ja itsenäistä toimintaa ja siitä palautumiseen parasta lääkettä tarjoaa jokin toiminta, jossa tehdään yhdessä konkreettisia asioita toisten ihmisten kanssa esimerkiksi pelataan jalkapalloa.

Jos taas kyseessä olisi roska-auton kuljettaja, joka tekee itsenäistä käytännönläheistä ja suorittavaa työtä, hänelle parasta palautumista olisi esimerkiksi lukupiiri, missä ollaan porukalla abstraktien kokonaisuuksien ja mielen haastamisen äärellä. Nykypäivän tietotyöläiset ovat jatkuvasti kasvava työelämän joukko, jonka palautuminen vaatii samoja ulottuvuuksia kuin lukiolaisten palautuminen. Yhteisöllisyyttä konkreettisten asioiden äärellä. Se että kaikki roikkuvat koneella ilta toisensa jälkeen on huonointa mahdollista palautumista työpäivästä, jonka aikana ei muuta tehdäkään.

Tuntuu, että myös vapaa-ajan toimintaa valitessa ihmiseltä vaaditaan epämukavuusalueelle astumista, koska monesti on helppoa toimia vapaa-ajalla samalla tontilla, jolla toiminta tapahtuu myös työpäivän aikana. Jos ei arkipäivän toiminta tue yhtään yhteisöllistä yhdessä tekemistä ja itsensä ulkopuolelle suuntautumista, siihen voi olla vaikea heittäytyä myöskään vapaa-ajalla. Ja jos ei työkseen tee mieltään rasittavaa luovaa toimintaa, se voi tuntua vieraalta myös vapaa-ajalla. Tällöin ihmisen kokemusmaailma vääjäämättä kaventuu ja työ voi saada liian ison roolin yksilön elämässä.

Tietotyöläisille voi sanoa, että konkreettisten asioiden parissa tapahtuva yhteisöllinen toiminta on henkireikä, jota ei kannata unohtaa. On se sitten jotakin uusyhteisöllistä kerrostalon pihan haravointia tai joukkueurheilua, jotain sellaista me tarvitsemme.