Vähästä voi näemmä aina ottaa vielä vähän

Tehdystä hallitusohjelmasta näkee, että Suomesta on tulossa vielä selkeämmin tuloerojen ja eriarvoisuuden maa. Kuten sosiologian professorini Risto Heiskala totesi kyseessä on republikaanihallitus, jossa on yhdistettynä arvokonservatiivit ja arvoliberaalit. Tämä näkyy hyvin sen tekemissä arvovalinnoissa.

Pidin Sipilän tyylistä vetää neuvotteluprosessia ja minusta oli myös hyvä, että tiedottaminen oli niukkaa. Kun tuollaista paperia vedetään kasaan, siihen on olemassa miljoona mielipidettä ja vetoomusta, jotka ovat kaikki esittäjilleen täysin perusteltuja, niin kuin ovatkin, jokaisella on omien arvojensa mukaiset perustelut, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Olen monesti iloinen, että jotakin tapahtuu, koska päättämättömyys on minusta kaikkein huonoin olotila, mutta tämä meidän republikaani poppoomme tulee kuitenkin minun arvomaailmani valossa saamaan myös hyvin paljon vahinkoa aikaan. Kun otetaan sieltä missä on vähiten, vahvistetaan samalla vähäosaisuuden kierrettä. Sille syntyy aina kerrannaisvaikutuksia. Ennaltaehkäiseviä ja tasaainottavia toimia ovat sellaiset toimet, jotka luovat mahdollisuuksia sinne missä niitä ei muuten ole. Tasapainottavaa ei ole se, että luodaan mahdollisuuksia sinne, missä niitä jo on.

No, Suomen hallitus edustaa nyt tällä hetkellä tällaisia arvoja. Piste. Jos jotain muuta halutaan, niin ei kun muuttamaan yleistä mielipidettä, se onnistuu koulutuksella ja valistuksella. Koulutuksen vaikutus ihmisen arvopohjaan on hyvin selkeä, keskimäärin opiskelija siirtyy konservatiivista liberaalimmaksi ja itsestään ulospäin eli tiedon lisääntyessä ja empatian kehittyessä hän alkaa kummasti kannattaa sellaisia ratkaisuja, jotka jakavat hyvinvointia mahdollisimman laajalle. Toki ihmisten lähtötasotkin näissä kyvyissä eroavat vahvasti. ;) Ihmisen välineellisen tiedon lisääntyminen tuo mahdollisuuksia puuttua epäkohtiin tai edistää toivotun asiantilan toteutumista, mutta vasta empatiakyvyn kehittyminen saa aikaan arvovalintoja, jotka jakavat hyvinvointia. Esimerkkinä tästä on OECD:n raportti tuloerojen vahingollisuudesta talouskasvulle, sitä tietoa voi joko hyödyntää hyvinvointipolitiikan määrittelyssä tai sitten ohittaa tämän "epäolennaisen," tai republikaanipoppoomme tapauksessa, ennemminkin epämiellyttävän tiedon.

Mutta, tämän kirjoituksen tavoitteena on ennemminkin pohtia sitä mistä puhutaan kun puhutaan vähävaraisuudesta. Merja Kyllönen totesi hyvin omassa erittelyssää hallitusohjelmasta, että köyhän osa oli hallitukselle vieras, ja näinhän se on. Mistäpä he tietäisivät millaista se kädestä suuhun -arki todellisuudessa on. Jos poliitikkoa ei erikseen tämä asia kiinnosta, että hän lukisi köyhyystutkimusta, vierailisi leipäjonoissa tai työttömien yhdistysten tapahtumissa, niin hän on mediatiedon varassa. Leipäjonoihin tutustuessa hän saattaisi huomata, että siellä on kansaneläkkeellä eläviä vanhuksia, jotka ovat siellä saadakseen ruokaa. Hyvinvointisosiologian professori Juho Saaren mukaan, heidän määränsä tulee myös eläkeleikkausten myötä lisääntymään.

Mutta siis: mistä puhumme kun puhumme vähävaraisuudesta. Onhan olemassa kaksi eri käsitettä suhteellisen köyhyyden eli koetun köyhyyden ja hieman yksinkertaistaen vakavan vähävaraisuuden eli absoluuttisen köyhyyden käsite. Itse olen joskus sanonut hieman sarkastisesti, että jonkinlainen köyhyyden mittari on se, jos ihminen laihtuu vaikkei itse haluaisi. Elintasosairaudet ovat nykyään monesti kääntyneet elintapasairauksiksi, joten köyhät ovat kyllä kipeitä mutta eri syystä kuin 1930-luvulla. Voisi puhua myös elintasoterveydestä kun sairain espoolainen on terveempi kuin keskiverto kainuulainen.

Mitä pienituloisuus sitten tarkoittaa käytännössä? Pienituloisuus määriteltiin juuri henkilöksi, joka tienaa alle 1200 € ja heidän kaltaisiaan on Suomessa 690 000. Samassa artikkelissa käsiteltiin kuvaavasti miten oma tulotaso vaikeuttaa mieltämään missä todellisuudessa kulkee pienituloisuuden raja. Näin taisi käydä esimerkiksi Laura Rädylle. 230 000 suomalaista elää pelkän perusturvan varassa. Sillä ei pitkälle pötkitä ja monesti tilanteet ovat sellaisia, että kun kaikki energia menee pennin venyttämiseen ja välittömien tarpeiden hoitamiseen, energiaa oman elämäntilanteen kohentamiseen ei yksinkertaisesti jää.

Löysin mielenkiintoisen kelan tutkimusosaston selosteen, joka liittyy suhteellisen köyhyyden eli koetun köyhyyden käsitteisiin. Siinä käsitellään mitä tarkoitetaan kun puhutaan kohtuullisesta kuluttamisesta ja toisaalta välttämättömästä kuluttamisesta. Selosteessa oli suhteellista köyhyyttä hyvin kuvaava teksti: Köyhyyden olemusta luonnehtii aina vastentahtoisuus, ei preferenssit tai omaehtoinen valinta. Ihmisen säästäväinen tai puritaaninen elämäntapa ei tee hänestä köyhää, jos kyse ei ole pakon sanelemasta niukkuudesta. Tämä on syytä muistaa. Niukkuuden kokemus on myös yksilöllistä, mutta tässä selosteessa hahmotellaan myös mikä on välttämättömän kulutuksen määritelmä. Siinä laaditaan viitebudjetti, jossa määritellään mikä kulutus on välttämätöntä perustarpeiden tyydyttämiseen. Kuten edellä mainitsin, perusturvalla saa kyllä ruuan suuhun ja lämpimän kuivan paikan nukkua, mutta jos on ainoastaan sen varassa, ei kyllä pysty edistämään tilanteensa kohentumista, koska kaikki energia kuluu välttämättömyyksien turvaamiseen.

Olimme 2004 käymässä opiskelijaporukalla Prahassa Tsekin sosiaali- ja terveysministeriön vastineessa ja siellä heidän määritelmänsä toimeentulotuesta oli tuolloin "eksistenssi-minimi" eli millä summalla ihminen pysyy elossa, sillä summalla sai noin 1,5 omenaa päivässä. Empatiakyvyttömän mielestä se on aivan tarpeeksi. Suomen toimeentulotuki on onneksi mitoitettu hieman eri tavalla, mutta leikkaukset esimerkiksi iäkköiden asumistukeen vievät heidän elämäänsä kohti eloonjäämiskamppailua, se ei ole ihmisarvoista elämää. Kun vanhus lämmittää makkarakeittoa ottamalla hanasta mahdollisimman kuumaa vettä keiton joukkoon, säästääkseen sähköä, jotakin on pahasti pielessä ja on täysin turhaa puhua enää hyvinvointivaltiosta. Ja tarkoitan siis tilannetta, jossa vanhus ei ole vain neuroottisen pihi vaan aidosti vähävarainen.

Jostain piti leikata, mutta se mikä itseäni pöyristyttää, että samalla ei ollut pöydällä esimerkiksi varallisuusveron palauttamista, tai pääomaveron ja kiinteisöveron korottamista, jotka kyllä olisivat ottaneet sieltä mistä on varaa ottaa. Kokoomus kuitenkin vihaa varallisuusveroa, koska se vie ihmiseltä mahdollisuuden itse vaikuttaa siihen mitä pääomaa verotetaan, eli käytännössä se vie mahdollisuuden verosuunnitteluun ja perusteluksi lisäillään, että jokin prosentti ihmisistä lähtisi rahoinensa taas pakoon. Minä sanon, että jos ei osaa kuin laskea, saa lähteä. Nykyisessä tilanteessa voidaan vaan tsempata ja kannustaa yritysjohtajia leikkaamaan oma palkkansa ja osakkaita luopumaan osingoistaan vapaaehtoisesti. Heidän empatiakykynsä kun on kuitenkin tunnetusti vahvempi kuin työntekijäpuolella, niin he varmasti tähän moraalisesti kykenevät.

Ei liene yllätys, että ääneni meni eduskuntavaaleissa köyhyystutkija Maria Ohisalolle. Toivotan hänelle paljon energiaa tärkeään työhönsä ja intoa jatkaa poliitikkojen empatiakyvyn herättelyä, vaikka sitten tuottamalla sitä empiiristä välineellistä informaatiota päätöksen teon tueksi. Yleisen mielipiteen ja empatiakykyisen opposition täytyy sitten vain myydä se informaatio niille kuuroille korville. Ja toivon, että Maria on ehdokkaana vielä vastaisuudessakin.

Absoluuttinen totuus vai onnistunutta lobbausta kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti

Nykyisessä parlamentaarisessa järjestelmässä on melko haastavaa erottaa eri poliittisten ryhmien sidoksia, mikä tekee esimerkiksi äänestämisestä ja ehdokkaan valinnasta melko vainoharhaistakin toimintaa. Kaikkien tiedossa on perinteisten "työväenpuolueiden" sidokset ammattiyhdistyssektoriin ja miten vaalituki soljuu ammattiyhdistyksistä työväenliikkeen ehdokkaille. Se on sikäli läpinäkyvää että maailmansivu tämä asianlaita on ollut tiedossa, eikä sitä ole mielestäni myöskään juuri peitelty. Sain kuitenkin eilen poikkeuksellisesti kirjeen vihreiden ehdokkaalta, joka oli postittanut sen minulle aikaisemman ammattiliittoni osoitelistan perusteella. Tämä oli myös jonkinlainen ammattiliiton kädenojennus tällä kertaa vihreälle ehdokkaalle, joskin tilanteessa on varmasti painanut osaksi myös se, että ehdokas on koulutustaustaltaan liiton jäsen.

Vaalirahasotkun aikana tuotiin julkisuuteen erinäisiä muita ehdokkaiden rahoitukseen osallistuneita sidosryhmiä, joista surkuhupaisimpana suorana tunnustuksena voidaan pitää Arto Merisalon Helsingin sanomien kuukausiliitteessä antamaa selontekoa kevään 2007 eduskuntavaalien rahoittamisesta ja miten laskelmoidusti yritysjohtajat ajattelivat ostaa itselleen suosiollisille ehdokkaille näkyvyyttä ja näin myös varmaa läpimenoa. "Oikeiden" puolueen ehdokkaat saattoivat saada rahoitusta mikäli heidät koettiin agendaltaan yrityselämämyönteisiksi. Ja mikäs siinä.

Tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus olla (pien)yrityselämä vastainen (toivottavasti siinä jotenkin onnistun). Minä pystyisin hyväksymään yksittäisten ehdokkaiden rahoituksen yrityselämän puolelta, mikäli se olisi läpinäkyvää ja se tuotaisiin näkyvästi esille, kuten: Tämän ehdokkaan agendan monet yritykset ovat todenneet itselleen suosiolliseksi ja siksi rahoittaneet hänen kampanjaansa. Nyt moni sanoo, että kyllähän tuo jo tiedetään eikä siinä tarvitse osata kuin laskea 1+1. Kaikki eivät sitä kuitenkaan tiedä ja se mitä rahalla vaaleissa saa on näkyvyys kaikelle kansalle ja siksi myös merkittävää etua itse äänestyksessä.

Olen siksi iloinen että vaalirahoitusta pidetään tapetilla ja nostan hattua Helsingin Sanomille siitä miten vaalirahoitukseen liittyviä kysymyksiä on tänä keväänä uutisoitu, viimeksi tänään Hesarissa julkaistiin lista ehdokkaista, joiden vaalibudjetti on yli 50000 €. Listalla oli kolmen puolueen ehdokkaita.

Vaalirahoitus on kuitenkin vain yksi pieni oire laajemmasta ilmiöstä, lobbauksesta ja eri tahojen edunvalvonnasta, joka ujutetaan mahdollisimman näkymättömäksi osaksi meidän parlamentaarista järjestelmäämme. Siinä olennaista on se, mikä totuus saa eniten tilaa ja jää yleisen keskustelun jälkeen ihmisten mieleen. Tänä keväänä on ollut myös rikasta debattia keynesiläisen elvytyspolitiikan ja uusklassisen vyönkiristyspolitiikan kuten julkisen sektorin supistamisen välillä. Jossain kommenttiketjussa oli jonkun turhautuneen kommentti, että: "Mistä näitä vasemmistoprofessoreja oikein ilmaantuu, ja juuri vaalien alla!" mutta olen siitä nimenomaan iloinen, että juuri vaalien alla. Suomessa on aivan liian pitkään jyllännyt ja niittänyt yhden totuuden linja ja sokea kilpailu siitä kuka leikkaa mistäkin, vaikka eri leikkausten vaikutuksia olisi mahdollista ainakin jossain määrin tutkia ja ennakoida jos niin haluttaisiin.

Juhana Vartiaisen ja Markus Jäntin debatissa Jäntti sanoi myös suoraan edellämainitsemistani sidoksista sen mitä ei tarpeeksi toitoteta, että kaikki nämä asiantuntijaryhmät tutkimuslaitoksissa, jotka laativat erilaisia skenaarioita ja omia diagrammejaan ovat kuitenkin edelleen oman sidosryhmänsä edustajia, kuten Jäntti totesi: "...olemassa siksi, että joku taustajärjestö haluaa, että ne ovat olemassa. Lopulta ne ovat käytännössä etujärjestölobbareita." Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että meidän yhteiskuntamme arvostama totuus on jonkun ostama. Sitä ei vain juuri sanota ääneen.

Mutta kun mennään tässä paranoiassa pidemmälle täytyy muistaa, että myös Hesari on osa mediakonserni Sanomaa, joka sekin on nykyään osakeyhtiö. Osakeyhtiön, myös mediatalon, toimintaa ohjaa tulosvastuu ja siksi siellä viime kädessä tuotetaan sellaista uutisointia, jolla haalitaan lukijoita. Tämä näkyy tietysti korostuneesti iltapäivälehdissä ja niiden skandaalihakuisissa, alkeellisissa lööpeissä, mutta tottakai myös päivälehden linja heijastaa yhtiön hallituksen visiota siitä millainen kuva maailmasta halutaan antaa ja "myydä." Tämän maailmankuvan välittämisen takia suuret mediat käyttävät suurinta valtaa siinä millaiseksi julkinen mielipide muodostuu.

Jos vaikka mietitään miten maailmankuva ja myös ihmiskuva Suomessa on muuttunut viimeisten 30 vuoden aikana ja millainen rooli eri medioilla on tässä asiassa ollut. Taloustieteen perusteoksissakin (esim. Tienari & Meriläinen 2012) puhutaan medialisoitumisesta ja miten se Suomessa on tarkoittanut erityisesti kaupallisen mediakentän vapautumista, mediayritysten pörssilistautumisia ja uutistalojen fuusioita. Raha ohjaa mediaa eri tavalla kuin ennen. Samanaikaisesti kun yhteiskuntajärjestelmä ja erityisesti rahoitusmahdollisuudet avautuivat 1990-luvun alussa, myös medioiden välittämä kuva maailmasta muuttui mukana. Yhtäkkiä ulkomaisten sijoittajien mukana Suomeen rantautui myös tietoisuus siitä millä pelisäännöillä ulkomailla pelataan ja miten "meidän suomalaisten" tulisi muokata itseämme päästäksemme osaksi suuren maailman hedelmistä. Samanaikaisesti tämän kehityskulun kanssa medioihin syntyivät eriytyneet taloustoimitukset, jotka alkoivat välittää uusklassista talousoppia, joka on yksi totuus muttei suinkaan ainoa. Samanaikaisesti osa median kaupallistumisen kannattajista jaksaa edelleen nillittää YLEn erityisasemasta, varmasti osaksi siksi, että YLE ei suoraan tunnusta eikä aja yrityselämän näkökulmaa. Yle on siksi suomalaisen mediakentän ehdoton helmi.

Simppeli kysymys: millainen julkinen sektori olisi yritysten sijoitusnäkökulmien kannalta ihanteellinen? Vastaus: lyhytnäköisen hyödyn näkökulmasta mahdollisimman pieni, koska silloin myös odotettavissa oleva yrityksen verorasite olisi mahdollisimman pieni. Jos puhutaan muusta kuin arvosijoittamisesta, yhteiskuntajärjestelmän luoman turvan ja muiden mahdollistavien tekijöiden vaikutus yrityksen tulokseen voitaisiin ennakoida arvonnousuna, mutta silloinkin esimerkiksi sosiaalijärjestelmämme olisi "tehottomuudessaan" kaivoon heitetty kirves. Yksi kuvaava avaus tästä tuli Suomen Yrittäjien Mediassa, julkaistu vinkki: Älä anna pehmeiden arvojen syrjäyttää kannattavuutta. Suomeksi: Inhimilliset periaatteet ovat alisteisia sille, mitä jää viivan alle. Ymmärrän tämän kyllä yrityksen pyörittämisen näkökulmasta, koska kannattamaton yritys on kohta nurin, mutta tämä on vain esimerkki maailmankuvan ja arvovalinnan välittämisestä. Esimerkiksi ajattelun ammattilainen on avannut mukavasti myös verotuksen yritystoimintaa tukevia vaikutuksia.

Tottakai yritykset haluavat edistää sellaista maailmankuvaa ja erityisesti kuvaa globaalin talousjärjestelmän ehdoista ja myös luoda myyttejä, jotka perustelevat julkisen sektorin supistamisen. On jotenkin jännä, että Suomeen on asiantuntijoiden ja tiettyjen yrityselämän (osakkeenomistajien etua) palvelevien medioiden toimesta luotu totuudeksi nostettu maailmankuva globaalista markkinataloudesta, jossa ainoa tapa kukoistaa ja saada elämisen arvoinen elämä on vetää vyö mahdollisimman kireälle ja astua rohkeasti samalle pikajuoksuviivalle kiinalaisten maaorjien kanssa. Viesti on selkeä ja kyseenalaistamaton: mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Se pitää kuitenkin sisällään monta oletusta maailman luonteesta ja ihmisen luonteesta, jotka ovat tulkintoja eivätkä faktoja.

Kun jotain asiaa hoetaan mediassa kuin mantraa, se alkaa tuntua väistämättömältä totuudelta. Suomeen on luotu kyseenalaistamaton myytti, että "jos kukaan uskaltaa ehdottaakaan veronkorotuksia, yksikään itseään kunnioittava ja laskutaitoinen yritys ei Suomeen jää." Markus Jäntti totesi tähänkin osuvasti, että: Suomessa on syntynyt virheellisesti ja ideologisesti käsitys, että veroja korottamalla tuhottaisiin talouskasvun edellytykset. Hänen (Jäntin) mukaansa taloustieteen oppikirjat osoittavat selkeästi, että verotuksen progression nosto voi parantaa työllisyyttä. Tällaista kannanottoa en kyllä ole saanut valtamediasta ihan viimeaikoina lukea: mistähän johtuu jos näin kuitenkin toteaa professoritason talousasiantuntija? Kenen intressi on pitää veronkorotukset poissa mahdollisten talouden rakenteiden tukemisen keinoista?

Voin kertoa salaisuuden: ne työperäiset maahanmuuttajat ja sijoittajat, jotka Suomeen tulevat, eivät tule tänne koskaan siksi, että täällä olisi yhtä liberaali rahoitusilmapiiri tai alhaiset verot kuin muualla maailmassa. He tulevat tänne siksi, että meidän yhteiskuntajärjestelmämme tarjoaa jotain sellaista lisäarvoa, joka on heidän toiminnalleen ja elämälleen erityislaatuista. Suomeen muuttavat ihmiset arvostavat rauhaa, toimivaa yhteiskuntaa ja korkeaa keskinäistä luottamusta; pienillä paikkakunnilla ei ole katastrofi jos unohtaa ulko-ovensa lukitsematta. Sellaiset arvot ovat niitä helmiä, joita meidän täytyy vaalia, eikä lähteä panikoiden housut kintuissa juoksemaan saman jäniksen perässä, jota tässä maailmassa jahtaa jo monta miljardia muuta ihmistä.

Otan tähän vielä yhden esimerkin globaalilta kentältä, joka liittää tämän kotosuomen maailmankuvakilpailun suurempaan mittakaavaan. Yrityselämän ja EUn ja USAn järjestävien tahojen puuhaama valtavan mittaluokan hanke TTIP on arkkiesimerkki siitä miten talouden logiikka jyrää(ostaa) kaikki muut arvot tieltään. TTIP:n sisältö on onneksi tullut aktiivisten yksilöiden toimesta näkyväksi ja siitä tuli myös oikein hyvä ja suositeltava dokumentti Världens Största Affär, Yle Fem kanavalta. TTIP:n valmistelu on hyvä esimerkki paitsi talouden arvojen voittokulusta myös sidosryhmien pitämisestä näkymättömissä ja millaista valtaa suuryritysten intressit maailmassa tällä hetkellä käyttävät. Globaalit suuryritykset ovat tällä hetkellä sellaisessa asemassa millaista valtaa maailmanhistoria ei ole koskaan ennen kohdannut. John Pilger on tehnyt hyvän dokumentin globalisaation aikaansaamista tuloeroista ja toisaalta vallan keskittymisestä. Maailmalla sosiaalinen tasa-arvo siinä muodossa jossa se on meidän yhteiskunnassamme tullut tutuksi, on lähinnä epätodellinen illuusio; jotain niin hyvää, että siitä on turha uneksia. Nykyään sekin meinaa kuitenkin mennä hyvin halvalla lihoiksi.

Kun äänestät, mieti:

1. Kenen intressiä ehdokkaasi ajaa?
2. Millaista maailmankuvaa ja ihmiskuvaa hän ajattelultaan edustaa?

Tapahtui keltaisessa huoneessa

Meille syntyi vajaa 9 kuukautta sitten pieni poika. Me olemme nyt 9 kk olleet vanhempia. Minä olen ollut 9 kk isä. Perheystävä sanoi, että vasta siinä vaiheessa omakuva itsestä vanhempana selkeästi muuttui, kun oma lapsi kutsuu itseä isäksi tai äidiksi. Silloin se kolahtaa, se on meillä vielä edessäpäin, vaikkakin luultavasti tämän vuoden puolella.

9 kuukauteen mahtuu vaikka kuinka monta eri vaihetta, joita en tässä rupea luettelemaan. Ne lukijoista, joita asia kiinnostaisi, ovat asiaan jo muutenkin perehtyneet. Mutta siihen tosiaan mahtuu monta erilaista lasta, koska esimerkiksi syöminen, nukkuminen ja liikkuminen ovat jatkuvassa muutoksessa ja siksi myös rytmit menevät säännöllisesti uusiksi.

Silloin ennen lasten hankintaa kirjoitin mikä oikeus ihmisellä on hankkia lapsia ja tehdä se päätös, että antaa toiselle ihmiselle elämän. Pidän sitä edelleen puhtaan itsekkäänä päätöksenä, koska siinä ei voi olla mitään perustelua lapsen puolelta; häntä ei ole vielä olemassa, häneen ei voi viitata. Lapsi on silloin vielä pelkkä idea ja heijastaa vanhemmaksi halajavan omia tarpeita.

Lapsen syntymisen jälkeen monet ovat kysyneet fiiliksiä ja olen sanonut, että on monta huonoa syytä haluta hankkia lapsi, mutta ainakin yksi validi ja paikkansa pitävä asia on se, että lapsi tuo ihmisestä esiin sellaisia asioita, joita ei muuten joutuisi koskaan kohtaamaan tai itsestään oppimaan. Oma lapsi tuo sivutuotteena näkyväksi kaikki ne omat heikkoudet, jotka mieluiten unohtaisi ja jotka pyrkii muissa sosiaalisissa tilanteissa pitämään täysin näkymättömissä, ettei kukaan vaan näe kuinka ruma/tyhmä/itsekäs minä oikeasti olen. Lapsi tuo ne kaikki näkyviin ja yksi hyvä syy hankkia lapsi on, jos tietoisesti haluaa oppia itsestään niitä asioita, joita ei voi muulla tavalla oppia.

Ei ole mikään kaunis tunne kokea väsymyksen sekaista raivoa ja halua vahingoittaa omaa viatonta ja puolustuskyvytöntä lasta, kun on totaalisen väsynyt, neuvoton ja epätietoinen toisen tarpeista. Onneksi vanhempien pinna yleensä kestää tai paremminkin venyy aivan uskomattomiin mittoihin, mutta onhan myös niitä tapauksia uutisoitu, joissa kuppi on lopulta mennyt nurin. Mutta vähemmässäkin määrin lapsi koulii vanhemmastaan esiin hyvin uudenlaisen version. Lapsi muuttaa minut.

Lapsesta ei myöskään saa koskaan lomaa. Itse olen kyllä ollut se äitiysloman aikana enemmän työssäkäyvä osapuoli, joten minä olen tosiaan voinut mennä töihin lepäämään ja saamaan muuta ajateltavaa, mutta totuus on, että niin tarvitseva on jokainen pieni lapsi, että jonkun on aina oltava läsnä. Olen pitänyt kyllä säännöllisesti viikon isyysjaksoja (isyysloma -käsite on lähinnä vittuilua), jotka ovat tehneet hyvää paitsi lapsen ja isän suhteelle, myös omalle käsitykselle vanhemmuudesta. Siitä lapsen tarvitsevuuden kohtaamisesta selviää kyllä, eikä itselläni ole siihen liittynyt epäuskoakaan, mutta huomaa kyllä myös, että se muokkaa ihmistä.

Ja niissä vaikeimmissa tilanteissa kuohahtavat näkyviin myös ne tilanteet, joissa itse pienenä lapsena ei tullut kohdatuksi tarpeineen. Muutaman kerran olen huomannut, että minulla on valta siirtää ne samanlaisina eteenpäin, tai tehdä tietoisesti jotain muuta, mikä on aikuisten oikeasti paljon vaikeampaa. Kaikkein helpointa on antaa niiden mallien rynnistää esiin ja toteuttaa kaikki kuten se toteutui silloin kauan sitten. Se on kuin toisinto tai uusinta. Juonta voi muuttaa jos haluaa, mutta se on VAIKEAA. Mutta silti hyvin kannattavaa, koskaan ei joudu katumaan sitä, että yritti.

Pojalla on täällä meidän pienessä kodissa oma huone. Se maalattiin auringon keltaiseksi jo muutama kuukausi ennen kuin koko poikaa oli olemassa edes pilkkeenä isän silmäkulmassa. Se on meidän mukavin huone, helppo hallita, miellyttävä lämpötilaltaan ja rauhallisessa nurkkauksessa. Sinne kun asettuu matolle makaamaan, voi muistaa miltä tuntui omassa leikkihuoneessa joskus puuhata ja sulkea ankea arkitodellisuus ulkopuolelle. Meidän pienelle pojalle ovat kaikki asiat vielä avoinna. Tuntuu hienolta lukea eläinkirjaa, koska eipä sitä tule arkitodellisuudessa muistaneeksi, että meidän metsissä on jotain niin jännittävää kuin siilejä ja oravia. Se on sitä puutarhurin elämänviisautta, että haltioituu niistä lähellä olevista ihmeistä. Kotieläintilat ovat kyllä ihan liian harvinaisia, minusta niitä voisi olla yksi joka kaupunginosassa. :)

Kasvattaminen on niin yksinkertaista, että se on vaikeaa. "Lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän sitä vanhemman näkökulmasta vähiten ansaitsisi." Sen on tässä jo 9 kk aikana huomannut, että jos jotain yrittää tehdä väkisin, on hävinnyt pelin jo kauan sitten. Ja voihan sen väkisin tehdä, mutta se voi taas jättää sellaisia jälkiä, joiden korjaaminen ei ole ihan yksinkertaista ja vaatii taas kaksinverroin enemmän energiaa kuin sen pinnan venyttäminen ja pieni pelisilmä heti ensimmäisellä kerralla. Tuon sisäistäminen pakottaa sellaiseen myönnytykseen, joka ainakin minulle on hieman luonnon vastaista. En ole tähän ikään mennessä muutoin oppinut tästä ällipäisyydestä irti, mutta toivon kyllä että nyt se saisi tapahtua. Tai ainakin lapsen kohdalla, saan kai sitä muuten olla yhtä alkeellinen kuin ennenkin.

Nyt poika nukkuu, se on yhtä juhlaa kun lapsi nukkuu. Ensimmäinen puoli vuotta sitä unta riitti komeasti ja olinkin välillä melkein pettynyt kuinka passiivinen voi vastasyntynyt olla, mutta sitten sitä saa mitä tilaa. Tällä hetkellä lapsi on hereillä ollessaan sosiaalisilta tarpeiltaan sikäli tinkimätön, että yksin ei viihdy kuin muutaman minuutin kerrallaan. Noh kyllähän sitä välillä koetellaan pidemmänkin aikaa, mutta jos lapsi saisi päättää, hän ei olisi koskaan yksin. Sitten siitä tarpeesta tehdään jonkinlainen kompromissi ja vanhempi on se joka maksaa erotuksen riittämättömyyden tunteena, ihan vain siksi, että jos kokoajan olisi lapsen kanssa, kämppä ei itse imuroisi itseään, ruoka ei itsestään hyppää kaapista lautaselle eikä koira vie itse itseään pissalle.

Meidän yhteinen kasvatusfilosofiamme on minun näkökulmastani tietoisuus mutta hysterian välttäminen. Rohkaistaan kokeilemaan ja asetetaan rajoja. Kielletään kun sen aika tulee, mutta ensisijaisesti yritetään suunnata huomiota. Kanavoidaan ja yritetään luoda tilaisuuksia tuoda kaikki tunteet näkyviksi.

Tavoitteitahan saa vanhemmalla olla vaikka millä mitalla, ei ole kielletty suuria ajattelemasta. :) Elämä sitten näyttää mitä todellisuus on.

Käpertymisen vastavoimat

2000-luvun alussa Hollannissa tehtiin tutkimusta (Vinken 2007)) nuorten ikäkohorttien arvojen muutoksesta iän karttuessa. Siinä eroteltiin erilaisia ura-ankkureita, eli mitä arvostuksia ihminen asettaa työlleen ja miten nämä arvostukset iän myötä muuttuvat. Parikymppisillä nuorilla aikuisilla ja varsinkin miehillä korostuivat yrittäjyyteen, itseohjautuvuuteen ja suorittavuuteen liittyvät arvot, kuten arvata saattaa. Naisilla korostuvat virikkeellisyys, itsensä toteuttaminen ja luovuus. Filantrooppiset ura-ankkurit tulivat näkyviin hieman myöhemmin ja niitä esiintyi molemmilla sukupuolilla erityisesti reilun 25-vuoden iässä, mutta sitten reilu kolmekymppisinä, ehkä myös perheellistymisen myötä, ihmiset alkoivat arvostaa työssään pysyvyyttä säilyttävyyttä ja muun elämän mahdollistavuutta. Itsensä toteuttaminen tapahtuu tässä vaiheessa myös muuta kautta kuin haastamalla itseään työpaikalla.

Tällaisena reilu kolmekymppisenä sitä katsoo taaksepäin ja puntaroi millaista kehitystä omissa arvostuksissa on viimeisen 15-vuoden aikana tapahtunut. Tuon säilyttävyyden arvojen voimistumisen huomaa väistämättä, varsinkin kun se perhekin ympärille ilmaantui. Siihen pystyy kuitenkin myös kognitiivisesti vaikuttamaan millaisia arvoja haluaa edistää, mistä luopua ja mitä pitää lähellään.

Avoimuus muutokselle on se arvo, johon tutkimusten mukaan (Vinken 2007, Puohiniemi) ikä vaikuttaa selkeimmin. Naiset ovat lähtötasoltaan keskimäärin avoimempia uusille ajatuksille ja kehityssuunnille kuin miehet, mutta molemmilla sukupuolilla ikä lisää keskimäärin perinteiden, homogeenisuuden ja turvallisuuden arvostamista avoimuuden kustannuksella. Meillä on mielikuva siitä kuinka muutos ja esimerkiksi teknologian kehityksen muutokset saattavat vanhoista ihmisistä näyttää turhilta tai jopa uhkaavilta ja miten se paatos ja päivittely nuoren polven aktiviteeteista luisuu aina puheeseen kuinka ennen oli kaikki paremmin. Sitä se aika saa aikaan. Säännöllisesti nostetaan kuitenkin esiin myös esimerkkejä hyvin avoimista ja ennakkoluulottomista vanhoista ihmisistä, jotka odottavat tulevaisuutta avoimen rohkeasti ja punnitsevat uusia muutoksia paljon pienemmillä ennakko-oletuksilla tai varautuneisuudella.

Tämä varautuneisuus ja paatoksellinen säilyttävyys voi alkaa hyvin nuorellakin iällä, jos henkilö on niin sanotusti uuskonservatiivinen eli arvostaa avoimen näkyvästi perhearvoja, traditioita ja tuttuja hyväksi todettuja tapoja toimia. Ikätovereista se saattaa tietysti näyttää melko koomiseltakin, jos nuori ihminen saarnaa uutuuksien uhkista eikä halua nähdä niissä mitään mahdollisuuksia. Maailma voi näin alkaa kaventua hyvin varhain.

Oireita tällaisesta "käpertymisestä" on esimerkiksi omalle maailmankuvalle vastakkaisten näkökulmien säännönmukainen demonisointi tai patologisointi. Omalle säilyttävälle ja turvallisuushakuiselle arvomaailmalle on myös helppoa löytää boostia esimerkiksi netistä tai vaikkapa lehtien tekstiviestipalstoilta, missä kukoistaa juuri tuo päivittely. Jos tapaatte joskus hairahtua sellaista palstaa lukemaan, tiedätte millaisen tunteen se nostaa. Itsestäni se tuntuu kuristavalta ja tulee olo, että nämä ihmiset eivät saa etäisyyttä ja kahlitsevat itse itsensä siihen näköalattomuuteen, joka taas ruokkii sitä säilyttävyyttä korostavaa maailmankuvaa. Sieltä palstoilta änkyrät myös löytävät vertaistukea ja malleja toimia perinteen oikeuttamina ja sulkeutua arvioimasta omaa asennoitumista uusiin asioihin.

Toinen lievempi oire on myös, että lukee vastakkaista näkökulmaa kuin piru raamattua eli oma ennakkoluulo ja lähtökohta värittää esimerkiksi jonkin kolumnin lukemista. Myönnän kyllä, että tästä vapautuminen on hyvin vaikeaa ja suurtaa henkistä laajuutta vaativaa. Itsekin esimerkiksi luen Tuomas Enbusken ja Matti Apusen kolumnit järjestäen jo lähtiessä syvä ryppy silmien välissä ja pyhää vihaa puhkuen. Minun olisi kuitenkin hyvä lähteä siihen lukemiseen toki kriittisellä mutta avoimella suhtautumisella avoinna sille mahdollisuudelle, että Enbuske tai Apunen saisivat minut näkemään asioita uudessa valossa ja arvioimaan omaa tulokulmaani asiaan. Vielä näin ei ole kylläkään käynyt.

Olen ennenkin viitannut erään sosiologikouluttajan lausahdukseen, että aidosti avartavaa ja omat silmät aukaisevaa toimintaa ovat kaksi ylitse muiden: matkustaminen ja lukeminen. Molemmat asettavat oman näkökulman ja maailmankuvan kyseenalaiseksi ja pakottavat katsomaan maailmaa uudesta vinkkelistä. Olin aikaisemmin töissä Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyönkeskus CIMOssa, missä organisaation strategian päätavoite kuului yksinkertaisuudessaan "Aidosti avarakatseinen Suomi." Kun miettii, niin koko Bolognan prosessin ja EUn vapaan liikkuvuuden mekanismien idea, perustuu juuri tuolle vieraiden kulttuurien hyödyttävälle kohtaamiselle. Omat tavat toimia ja niiden hyvät tai huonot perustelut tulevat näkyviksi, kun niitä katsoo vierekkäin toisenlaisten toimintamallien kanssa. Kaikkien vaihtokokemusten ydintä on toiseuden kokemus, jota ei pääse kokemaan oman kulttuurin vaikutuspiirissä. Vasta se tuo ihmisen aidosti kasvotusten oman maailmankuvan kyseenalaistettavuuden kanssa.

Sosiologiassa puhutaan symboliuniversumeista ja kun symboliuniversumi vaihtuu, samalla täytyy toiminnan perustelut ja toimintamallit käydä läpi uudelleen. Vasta kun uudessa symboliuniversumissa liikkumisen myötä rutiinit alkavat löytyä, ympäristö alkaa taas vaikuttaa itsestäänselvältä ja sokeutuminen alkaa. Silloin kannattaa taas vaihtaa maisemaa.

Toinen keino on se lukeminen. Mikä on sinulle esimerkiksi sellainen ala, jonka edustajien mielipiteitä ja niiden perusteluja sinun on kaikkein vaikeinta ymmärtää? Olisitko valmis lukemaan kirjan taikka useamman, joissa esiteltäisiin heidän näkökulmansa taustalla vaikuttavia perusteluja? Varmasti monet ihmiset tekevät tätä jo ihan "know your enemy"-periaatteen vuoksi. Jotta pystyy argumentoimaan kunnolla ja osoittamaan vastapuolen perusteluiden aukot, ne täytyy kahlata tiukalla seulalla. Se on kuitenkin juuri sitä pirun raamatunlukua eikä kriittistä avoimuutta. Kuinka nollata ennakko-oletuksia? Se on vaikeaa.

Minulle kaikkein vaikeinta on ymmärtää ihmisiä, jotka perustelevat kaiken numeroilla ja minulle tekee siksi hyvää lukea tilastoja ja ymmärtää miten excel-miehet/naiset muodostavat mielipiteensä. Ja sitten kun olemme excel-miehen kanssa debatissa, totean kuitenkin aina loppuun oman maailmankuvani kulmakiven: "Nihilisti tietää kaiken hinnan muttei minkään arvoa." Jonain päivänä, kun olen siirtynyt opiskelemaan laskentatointa, ymmärrän heitä vielä vähän paremmin, ja silloin voin vinkata kurssikavereille hyvää luettavaa esimerkiksi essentialistisen ontologian puolelta. Näin maailma meille kullekin avautuu.

Ihmiset siirtyvät yleissivistävän koulutuksen jälkeen eriytymisen vaiheeseen, jossa he pääsevät oman kiinnostuksensa mukaan syventymään ja rakentamaan erityisosaamistaan jonkin tietyn alan kysymysten parissa. Tämä on meidän pitkälle eriytyneen yhteiskuntajärjestelmämme edellytys, mutta samalle se saa aikaan sen, että mikään ei velvoita ihmistä haastamaan omaa maailmankuvaansa, vaan erilaisten maailmankuvien segregaatiota lähinnä syvennettään ja ihmisten henkistä etäisyyttä näin lisätään. Tulee aina vain vaikeammaksi kommunikoida ja syntyy juori sellaisia juopia, jotka tulevat näkyviksi sellaisissa kommenteissa kuin "tehokkuusajattelu on sairaus" tai "humanistin jalat ovat tukevasti ilmassa."

Ihmiset eivät pahimmassa tapauksessa suostu tutustumaan toisen ihmisen maailmankuvaan eikä keskinäistä ymmärrystä silloin koskaan synny. Ehkä nämä ajatukseni kuulostavat utopistisen konsensushakuisilta, mutta se tavoite on mielestäni kokonaiskuva ja keskinäinen ymmärrys, edes sen tukeminen. Sitä vasten ihmisten poteroituminen oman maailmankuvansa taakse on taantumista.

Miten säilyttää avarakatseisuus ja tahto olla avoin kuuntelemaan hyvin erilaisia tapoja hahmottaa maailmaa ja elämää? Opiskelemalla ja matkustamalla. Kirjan aukaisu ja matkalippujen ostaminen ovat molemmat sellaista toimintaa, että ne helpottuvat mitä enemmän niitä tekee. Ja sitten siitä vahingossa vakiintuu elämäntapa, aidosti avarakatseinen ihminen.

It’s called conversation!

Otin viikonloppuna osaa keskusteluun, jossa sanoin, että: ”Hipaisunäytön käyttäminen peukalolla on aivojen kannalta kehittävämpää kuin muiden sormien käyttäminen!” Mielipiteeni perustui kuulopuheeseen, ei tietoa lähteestä tai sen uskottavuudesta. Kukaan läsnäolojoista ei kuitenkaan vaatinut minua tilille tästä selkeästi ontuvasta ja perusteluita kaipaavasta teesistä vaan siitä kehittyi ihan avara keskustelu siitä mikä voisi olla selitys tällaiselle näkökulmalle, jolle en osannut esittää kunnon perusteluja. Olin hieman yllättynyt, että minua ei seivästetty tämän ilmeisen riskialttiin heittoni takia.

Monessa muussa yhteydessä esittämääni teesiin ei olisi suhtauduttu niin armollisesti vaan minut olisi ehkä leimattu huonoksi argumentoijaksi, pinnalliseksi kuulopuheiden uskojaksi tai mikä pahinta: POPULISTIKSI, kun uskalsin vielä levittää tällaista höpö höpö-propagandaa. Olen iloinen, että julkisessa keskustelussa, jossa käsitellään miljoonien ihmisten elämään vaikuttavia asioita, lakiesityksiä tai objektiivisten (subjektiivisten) ihmisoikeuksien kenttää sivuavia kysymyksiä, vaaditaan kunnon näytöt ja statistiikkakin kahlataan vielä tiukalla kammalla, ettei graafeja ole vain tehty tarkoitushakuisesti vääristämällä mittakaavoja tai valitsemalla vakioimattomia tuloksia.

Pöytäkeskusteluissa toivoisin kuitenkin sitä joustavampaa keskustelukulttuuria, jossa on varaa ja myös lupa esittää mutufiiliksiä, kuulopuheita ja sellaista ja sitten voidaan käydä tarkentamaan leppoisassa hengessä näitä ilmeisen ontuvia näkökulmia. Tähän on kuitenkin monesti hieman vaikea päästä, koska ihmiset ovat hyvin varovaisia ottamaan kantaa. Populismiin luisumisen pelossa ihmiset ovat luisuneet harmauteen ja tahmeuteen ilmaisussaan. Aina pelätään, että yhtäkkiä jostakin ilmestyy ihminen tai vielä pahempaa ASIANTUNTIJA, joka tulee kumoamaan minun juuri esittämäni argumentin. Hän kertoo kaikelle kansalle, että: ”Tämä ihminen meni puhumaan asiasta, josta hän ei ollut opiskellut edes lyhyttä sivuainetta yliopistossa!”

Kyllä ihmisellä saa olla mielipide myös sellaisista asioista, joita hän ei käsittele elääkseen. SITÄ KUTSUTAAN KESKUSTELUKSI ja keskustelun idea ja tarkoitus on lisätä molempien osapuolten käsitystä samaan asiaan liittyvistä erilaisista näkökulmista. Hyvä esimerkki on nyt uutisoitu jälki-istunto koulun käytäntönä, josta jokaisella kadunmiehellä on mielipide. Vaikka minä olen koulussa töissä, niin en silti vedä tällaisessa keskustelussa ensimmäiseksi esiin mitään numerodataa kurinpitotoimien tehokkuudesta lasten alistamisessa, vaan keskustelen asiasta mielelläni samalla tasolla kuunnellen hyvin poikkeavia näkemyksiä ja kertoen sitten oman kokemukseni ja lukemani perusteella oman kantani. Se monesti eroaa selkeästi keskustelun toisten osapuolien näkemyksistä, mutta se on ihan OK.

Kun henkilö toteaa tasa-arvoisen avioliitto-oikeuden vastaisessa mielenosoituksessa, että ”Kyllähän Jumala on rakkaus, mutta ei sekään nyt kaikkea hyväksy!” hän ottaa kantaa. Perusteluksi riittää oma kokemus ja siitä lähdetään liikkeelle. Me kuitenkin koemme myötähäpeää kuullessamme ontuvia ja helposti tyhjäksi osoitettavia perusteluita. Me koemme myös turhautumista ja jopa vihaa jos toisen ihmisen logiikka ei seuraakaan omaamme. Mutta juuri siksi on tärkeää käydä keskusteluun. Jos emme antaudu keskusteluun, alennumme toisen ihmisen kohdalla emmekä suostu uskomaan, että hän olisi keskustelun arvoinen. Kuitenkin vasta keskustelu osoittaa toisen ihmisen kyvyn kuunnella eriäviä näkökulmia ja onko hänellä halua tarkistaa omaa näkemystään asioista.

Kaikkein raskainta on kuitenkin keskustella sellaisen ihmisen kanssa, jolla on hyvin vahva tiedonnälkä, tehokkaat tavat saavuttaa tietoa ja häntä myös ärsyttävät muiden ihmisten kehnot mutu-perustelut. Tämä tulee monesti esille keskustelussa jyrkkänäkin jyräämisenä tilanteissa, joissa toinen tuo vaillinaiset tietonsa päivänvaloon. Tuloksena on juuri köyhtyvä keskustelu, jossa jyräävät vain todistetusti validit, akateemiset lähteet. Jos n (otannan koko) ei vakuuta, älä vaivaudu.

Roman Schatz joskus kuvasi oivasti erilaisten kulttuurien malleja vuorovaikutuksesta ja keskustelusta. Hän esitti vertauksen, että saksalainen kulttuuri on hieman kuin ping pongia, jossa Goethen opettamina saksalaiset tarkentavat aina toisen puolen näkökulmaa ja syntyy vastavuoroinen pallottelu ajatuksilla.

Välimeren keskustelukulttuuria hän kuvasi rugbyksi, jossa pallo heitetään kentälle ja kaikki ryntäävät sen päälle suureksi kasaksi, eikä kukaan oikein tiedä missä pallo edes on.

Suomalaista keskustelukulttuuria Schatz kuvasi keilaamiseksi. Yksilölaji, jossa vieritetään jumalattoman raskasta palloa, jonka tarkoituksena on murskata kaikki eteen sattuvat keilat ja tyhjentää pöytä. Eli: ”Kun minä sanon oman kommenttini, tarkoitus on, että tästä asiasta ei kenelläkään toisella voi olla enää yhtään mitään sanottavaa, IKINÄ.”

Jos Suomessa sanoo jotain, kannattaa olla patteri argumentaation perusteluita valmiina. Meillä valtaa alaa empiiristen faktojen diktatuuri. Jos ei ole esittää tilastotietoa oman näkökulman tueksi, on parempi pitää suunsa visusti kiinni. Siinä kuitenkin luotetaan määrälliseen tietoon vaikka myös akateemisessa tutkimuksessa käytetään paljon laadullista tietoa kuten yksilöiden kokemuksia, kuvaavia tyypittelyitä ja dataa hyödynnetään myös siten, että yksittäistapaus kertoo jotakin todellisuudesta. Se ei anna yleistyksen mahdollisuutta mutta se kertoo silti todellisuudesta. Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan kokemukseensa ja omaan näkökulmaansa.

Julkisen keskustelun agrumentointi on asia erikseen, mutta sielläkin virheiden pelko sulkee suita. Taneli Hiekka kirjoitti hiljan HS:ssa kolumnin suomalaisen julkisen keskustelun köyhtymisestä. Hänen mukaansa suomalaiset poliitikot sulkevat järjestäen suunsa saavuttaessaan vastuuaseman. Jos et tiedä jotakin 100 % varmasti, on parempi kierrellä ja olla esittämättä mitään selkeää. Tämän takia mediakin pursuaa mitään sanomatonta muminaa, josta kansa ei saa mitään otetta ja siksi vieraantuu salamyhkäisestä ja suhmuroivasta systeemistä. KERTOKAA NIIN KUIN ASIA ON. Sitä osataan arvostaa ja suomalainen kulttuuri arvostaa kuitenkin edelleen lahjomattomuutta ja kirkkautta.

Alkuperäisen peukalon käyttämisen hipaisunäytöillä-argumenttini tueksi en löytänyt mitään sähköistä lähdettä, ainoastaan artikkelin, jonka mukaan kosketusnäytön käyttäminen peukalolla lisää merkittävästi jännetuppitulehduksen riskiä. :) Argumentti sekin.

Mitä Pohjanmaa opettaa?

Tullut taas joulunpyhät vietettyä koto-kotona Vaasassa. Sattui vielä toissapäivänä tulemaan telkkarista tuo pari vuotta vanha J-P Siilin elokuva Härmä, joka tänne puolelle Suomea sijoittuu, niin tuli sopivasti verestettyä tätä kotiseudun historian tuntemusta. Elokuva kuvaa puukkojunkkari-ilmiön aikaa Etelä-Pohjanmaalla.



Puukkojunkkareiden aikaa ja tätä ”lainsuojattomuutta” on tutkittu useammankin yhteiskunta-alan tutkijan toimesta. Tuohon aikaan alueella oli voimassa pitäjäkuri, joka oli sekä kirkonmiesten, että puritaanien talollisten laatima normijärjestelmä, joka ei jättänyt poikkeavuudelle juurikaan tilaa. Siinä kiellettiin esimerkiksi nuorten ihmisten kokoontuminen irtolaisuuteen vedoten. Elina Haavio-Mannila on esimerkiksi tutkinut ilmiötä juuri tästä näkökulmasta miten normista poikkeaminen sai aikaan stigman, auktoriteettien paheksunnan ja sitä kautta leimautumisen. Kun leima sitten oli lyöty ja tiukka ja pieni yhteisö alkoi hyljeksiä näitä ”lainsuojattomia” heillä ei ollut enää paljon hävittävää ja syntyi rötöstelykierre, jossa varastettiin hevosia, tapeltiin toisten häissä ja aiheutettiin pahennusta ja samalla vahvistettiin omaa syrjäytymistä yhteisöstä. Tältä ajalta on periytynyt härmäläinen hokema, että ”Missä laki loppuu, niin korennolla jaktketahan.” (korento on veden kantamisessa käytettävä puutuki, joka asetetaan olkapäille, ja josta sai tarvittaessa myös oivan lyömäaseen) Pitäjäkuri oli aikansa suuri sosiaalinen ihmiskoe, jossa ihmisen toiminnalle lyötiin hyvin tarkat rajat ja näin siinä kävi.

Osaksi juuri nuorten miesten väkivallan kierrettä on selitetty myös yhteiskunnallisella tilanteella, kun Pohjanmaalla ei juuri ollut torppari-ilmiötä ja taloja ei lohkottu, niin turvattu tulevaisuus löytyi vain talon vanhimmalle pojalle, ja muut lapset joutuivat etsimään tulevaisuutensa muualta. Tästä asetelmasta lähtee liikkeelle myös elokuva Härmä.

Elokuvan kiinnostavimmat kohdat olivat kuitenkin itselleni Välitalon vanhan isännän ja hänen esikoispoikansa Eskon väliset keskustelut, koska niistä paistaa koko tarinan juuri. Niihin keskusteluihin kiteytyy paljon patoutunutta katkeruutta ja toiveita hyväksynnästä. Kun sitten isä kuitenkin kommentoi, että ”miten sä et itteäs ollenkaan hillitte” siihen kiteytyy oikeastaan koko elokuvan idea. Loppujen lopuksi kyse on epäonnistuneesta isäsuhteesta, jossa pieni poika on jäänyt ilman isän hyväksyntää ja turhautumisen seurauksena alkanut toimia vastoin normeja ja odotuksia ja samalla tuottanut isälleen vielä syvempää pettymystä. Tässä on tuo auktoriteetin pettymyksen leimaava vaikutus pienoiskoossa. Molempien osapuolten ylpeys vielä viimeistelee tulehtuneen tilanteen, kun poika ei osoita katumusta vääristä teoistaan ja isä taas pitää etäisyyttä, koska poika vain pöllöilee.

Muna vai kana tilanne; oliko isä ensin etäinen ja poika joutui hakemaan huomiota ja hyväksyntää riehumalla, vai tekikö poika jotain tyhmää ja sai näin isänsä pettymään ja kääntämään näin selkänsä. Tätä ei tiedä, mutta pikkuveli on saanut isänsä hyväksynnän ja kappas vain hänestä on kasvanut vastuuntuntoinen ja vähemmän rämäpää. Klassinen asetelma Joosefista veljineen; asetelmaa korostaa vielä pikkuveljen kohtalo kun veli lavastaa hänet syylliseksi murhaan ja lähettää Siperiaan, kuin Joosefin orjaksi Egyptiin. Varmasti heissä on myös luontaista eroa, mutta myös vanhemman odotukset vaikuttavat siihen miten rooli muodostuu.

Tätä vanhemmuuden tilannetta kuvaamaan on Suomen kielessä useita osuvia sanontoja kuten ”niin makaat kuin petaat”, ”sitä saa mitä tilaa”, ”minkä taakseen jättää, sen edestään löytää” mutta kaikkein osuvimpana ”mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” Jos vanhempi ei onnistu näkemään lapsensa laiminlyöntien taakse ja hyväksymään lasta omana itsenään, lapsi jää vaille hyväksynnän kokemusta ja pahimmassa tapauksessa yhdistettynä tietynlaiseen temperamenttiin suuntautuu hyvinkin vahingollisesti ympäristöönsä. Vanhemman ei kuulu hyväksyä kaikkia lapsen tekoja, mutta lapsen tekoja tulee edeltää kokemus siitä, että vaikka tekisin virheen, voin tulla siitä kertomaan ja pyytämään anteeksiantoa.

No miten puukkojunkkaritilanne Pohjanmaalla sitten lopulta laukesi? Normit tiukentuivat tiukentumistaan, kunnes tuomittavia normin (Lapuan Laki) rikkojia oli jo noin 1500. Tilanne kuitenkin muuttui aikaa myöten paremmaksi, kun nuorisolle alettiin keksiä mielekästä tekemistä. Herännäisyysliike voimistui Pohjanmaalla 1850-luvun jälkeen ja toi tuulesta temmatuille normeille ideologisia perusteita. Ehkä tämä saattaa osaltaan myös selittää joidenkin herätysliikkeiden velvoittavaa ja ahdasta luonnetta, koska niistä osa on nimenomaan syntynyt kaitsemaan ihmisen väkivaltaista hurjuutta. Herätysliikkeitäkin on kuitenkin hyvin erilaisia.

Toisaalta Pohjanmaalle alettiin perustaa urheiluseuroja ja se jos mikä olikin hyvä idea, koska painin ja palloilun kauttahan sitä nuoret pääsevät päästämään höyryjä pihalle ja tapaamaan toisiaan. Nuorisoseurojen taloista tuli kohtaamispaikkoja, joissa nuoret saattoivat tavata toisiaan toiminnan äärellä joskin hieman valvotuissa olosuhteissa mutta ajan myötä myös nuorten ulkonaliikkumiskiellosta luovuttiin.

Nuori ihminen reagoi hyvin voimakkaasti epäoikeudenmukaisiksi kokemiinsa auktoriteetteihin. Nuori kuitenkin tunnistaa myös oikeutetun oman toimintansa rajoittamisen ja kunnioittaa vanhempaa ihmistä, joka pitää kiinni perustellusta normista. Sen tietää jokainen, joka on joskus opettanut teinejä; siellä luokassa on vain sonnin mullikoita ja kiimaisia kissoja; niitä ei voi kahlita paikoilleen tai saa vain katkeran hiljaisuuden, jossa kukaan ei viihdy eikä myöskään halua oppia yhtään mitään. Pahimmillaan liian tiukasta kurista seuraa juuri jonkun turhautuneen nuorukaisen pomppimista pulpeteilla ja muiden kauhun sekainen ihailu, kun hän uskaltaa toteuttaa omaa toiminnantarvettaan.

Mutta miksei sitten ruotsinkielisissä naapuripitäjissä esiintynyt samanlaista väkivaltaa vaikka siellä oli käytössä sama pitäjäkurijärjestelmä? Oliko siellä jotakin yhteisöllisyyttä, joka soi nuorille jonkinlaisen raon hengähtää velvoittavan yhteisöllisyyden keskellä? Ehkä se liittyy kuitenkin hieman löyhempään kirkkokurin ja pitäjäkurin tulkintaan, kun Närpiössä esimerkiksi tansseja on siedetty jo 1660-luvulla. Ruotsinkielisten pitäjien tilanteesta ei ole kuitenkaan yhtä helppoa löytää tietoa kuin puukkojunkkariliikkeestä.

Eikä se pohjalainen uho ole sinänsä minnekään edelleenkään kadonnut. Kauhajoelta kotoisin oleva työkaverini kertoi, että Kurikan Mietaalla (paikallinen nuorisoseuran talo, joka on saanut lähes ikonisen kokoontumispaikan maineen), oli vielä 90-luvulla hyvin selkeä segregaatio, että parkkipaikalla jokaisen pitäjän porukalla oli oma nurkkansa, jonne ei auttanut ulkopuolisten juuri eksyä, ja tokko tilanne on edelleenkään siitä juuri muuttunut. Itse nuorisoseuran tanssilattialla kyllä sitten sovittiin porukassa heilumaan.

Ehkä se liittyy osaksi pohjalaiseen vuorovaikutustyyliin, joka on niin umpisuoraa hyvässä ja pahassa, ja toisaalta siinä on myös sellainen vivahde hieman alkukantaisesta hierarkian kaipuusta kun nokkimisjärjestys ratkaistaan voimasuhteita kokeilemalla. Sehän on hyvin selkeä ja rehellinenkin tapa ratkaista asia, että asian päälle vähän painitaan. Nykyään ei sentään painin lomassa livauteta terää kahvaa myöten toisen kylkiluiden väliin.

Pohjalla

Mikä on kaikkivoipaisuuden illuusion vastakohta? Joku saattaisi arvata, että se on nöyrä suhteellisuudentaju mutta ei, se on vasta puolessa välissä.

Kaikkivoipaisuuden illuusiolla tarkoitan sellaista tunnetilaa, jossa ihminen uskoo hallitsevansa omaa elämäänsä, pystyvänsä vaikuttamaan sen kulkuun, pystyvänsä ennakoimaan seurauksia ja välttämään ikävät kokemukset, muokkaamaan elämästään sellaisen kuin itse haluaa. Tämä kokemus on valtava etuoikeus, mutta niin kuin sanottua, se ei perustu todellisuudelle. Ihminen ei todellisuudessa loppu viimein hallitse omaa elämäänsä, vaan sen mahdollistavat lukemattomat hänestä riippumattomat tekijät ja tapahtumat, ja se myös katoaa ja hajoaa hänestä itsestään riippumattomista syistä.

Mutta mikä siis onkaan tämän hallinnan illuusion vastakohta? Mitä siellä toisessa päässä on? Se on tila, jossa ihminen ei koe minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia oman elämänsä reunaehtojen suhteen. He tietävät olevansa lohduttoman tuomittuja siihen elämään mikä on heidän osakseen annettu. Ja puhun nyt siitä ihmisryhmästä, joka tosiaan näkee sen todellisuuden, että vaikka he seisoisivat kaksi vuotta päällään (ja ehkä joku yrittääkin) se ei tuo heille vaikutusmahdollisuuksia tavoitella niitä asioita, joita he pitävät tavoittelemisen arvoisina. Tila, jossa ihminen ei uskalla toivoa mitään, koska mitään parempaa ei ole odotettavissa. Silloin ollaan mustalla pohjalla, missä psyyke on todella kovilla.

Eli näin muodostuu jana ihmisen vaikutusmahdollisuuksien kokemuksen jatkumosta:

kaikkivoipaisuuden illuusio------------------------------------------------täydellinen näköalattomuus
<----------------------------------------------------------------------------------------------------------------->

Noiden kahden yllämainitun puolivälissä onkin sitten nöyrä suhteellisuudentaju omista vaikutusmahdollisuuksista.

Olen tässä lukenut harmaan tihkusateen ja marraskuun keskellä Katja Ketun Kätilöä, jonka yleistunnelma on kuvaus rumasta ympäristöstä, jossa ihmiset ovat hyväksyneet elävänsä kituuttamalla sattumien ja omien sosiaalisten tarpeidensa vietävänä ympäristössä, joka ei tarjoa suuremmin mahdollisuuksia tai toiveita paremmasta tulevaisuudesta. Heidän tilannettaan ei kuitenkaan voi eikä saa mitenkään sääliä. Kaikki sellainen olisi alentumista, koska yksikään näistä ihmisistä ei tietoisesti sääli itseään jouduttuaan syntymään sellaisiin olosuhteisiin. He säälivät itseään vain silloin kun ymmärtävät, että tietyt ovet eivät koskaan avaudu, eivät heidän elämänsä aikana. Ne ovat niitä lannistavia kokemuksia, lohduttomia, toivon murskaajia.

Nykypäivän maailmassa on paljon ihmisiä, jotka elävät tuollaisissa olosuhteissa. Heitä on enemmän kuin suomalaisia, heitä on enemmän kuin koko Euroopassa on ihmisiä. Äärimmäisessä köyhyydessä elää UM:n tiedon ja määrittelyn mukaan 1,3 miljardia ihmistä. Silloin kun puhutaan absoluuttisesta köyhyydestä eikä suhteellisesta köyhyydestä, puhutaan myös hyvin heikoista vaikutusmahdollisuuksista omaan tilanteeseen. Silti näissä paikoissa ei näe pelkkää katkeruutta ja apatiaa. Ne, jotka ovat käyneet esimerkiksi Afrikan köyhimmissä maissa (itse en ole), kertovat siitä syvästä elämänilosta, joka monessa paikassa kohtaa kulkijaa. Toivo elää vahvana, elämässä on vain voitettavaa. Tuolla hallinnankokemuksen janalla äärimmäisen köyhyyden ihmiset eivät jää tuonne täydelliseen odotuksettomuuteen vaan he löytävät keinoja pitää päänsä pinnalla vaikka näköalat ovat minimaaliset.

Ihmiselle on luontaista kehittää erilaisia jaksamisen keinoja tällaisissa tilanteissa. Psykoterapeutti Ofra Ayalonin malli erilaisista selviytymisvoimavaroista on yleisesti mielenterveyden tukemisessa käytetty malli, mutta mitä näistä keinoista voi ottaa käyttöönsä vaikkapa äärimmäisessä köyhyydessä elävä kouluttamaton, työtön, suuren perheen vanhempi?

◦ Belief; uskomuksiin perustuva, esimerkiksi rukoilu
◦ Affect; tunteiden käsittelyyn liittyvä, oman tunnetilan ilmaiseminen esimerkiksi taiteen kautta
◦ Social; vuorovaikutukseen perustuva selviytyminen, jakaminen
◦ Imagination; mielikuvituksen kautta työstäminen
◦ Cognitive; järkeily, ajattelu, havainnointi
◦ Physiological; nukkuminen, syöminen, liikunta

Monesti hyvin matalan koulutuksen saaneet ihmiset eroavat selviytymisen keinoissaan korkeammin koulutetuista ihmisistä ja heille saattavat tuntua toimivammilta esimerkiksi nuo hengelliseen ulottuvuuteen liittyvät tavat kuten vetoaminen Jumalan tahtoon ja kaitselmukseen omassa elämässä. Myös sosiaaliset selviytymistavat ovat hyvin tärkeitä ja köyhyys jos jokin sitoo ihmiset tiukasti yhteen. Jos vain jotakin saadaan, se jaetaan kaikkien tarvitsevien kanssa ja yhteisö on kuin suuri perhe. Myös monet maailman vetovoimaisimmista, iloisimmista ja elinvoimaisimmista musiikki- ja tanssikulttuureista ovat kehittyneet äärimmäisen köyhyyden ympäristöissä. Ne ovat toimineet ja toimivat edelleen myös coping-mekanismeina mahdottomalta tuntuvia olosuhteita kohtaan. Ahdistus ja näköalattomuus tanssitaan pois mielestä.

Nämä selviytymisen keinot eivät kuitenkaan mitenkään taikaiskusta tuo heille helpompaa elämää tai aukaise uusia ovia, joiden kautta saavuttaa toimintamahdollisuuksia. Siellä missä ihmisten elämä pyörii jokapäiväisen selviytymisen ympärillä, ei myöskään ole mitään harhaluuloja omista vaikutusmahdollisuuksista vaan elämä on hyvin nöyrää ja vähään tyytyvää. Onnistuminen ja ilon aihe löydetään siitä jos jokainen perheen tai yhteisön jäsen saadaan ruokittua. Ihmisellä on vähäisissä vaikutusmahdollisuuksissaan aina suhtautumisen vapaus ja tätä vapautta nuo ihmiset ovat oppineet hyödyntämään.

Monesti suomalaisessa tuloerokeskustelussa vedotaan ihmisten oma-aloitteisuuteen ja julkista mielipidettä vieritetään yksilönvastuun suuntaan silloin kun ihminen on joutunut ahdinkoon. On luotu kuva työttömän arkkityypistä, joka makaa sohvalla. Kuinka moni työtön todellisuudessa vaipuu totaaliseen toimettomuuteen eikä yritä parantaa omaa tilannettaan? Sellaisiakin tapauksia varmasti on, mutta haluaisin ensin nähdä sellaisen tutkimuksen, jonka valossa voitaisiin näyttää, että näin moni ihminen tyytyy makaamaan siinä sohvalla.

Yhden pro-gradu tutkielman löysin juuri tuon julkisen diskurssin vaikutuksista vallitsevaan mielikuvaan työttömästä. Löytyy myös TEM:n Jaana Lähteenmaan tutkimusartikkeli nuoren työttömän toimijuuden muutoksesta työttömyyden pitkittyessä. Se antaa selkeää kuvaa miten hallinnan kokemus riipii pitkin tuota esittämääni janaa vasemmalta oikealle. Silloin kun toimintamahdollisuuksissa syntyy tällainen raju muutos kuin jääminen työttömäksi, ihminen ei saman tien keksi, että lähdenpä tästä tanssimaan salsaa, että suru kaikkoaa. Yhteisökin saattaa kadota ympäriltä.

Siellä, missä tuota hallinnan omnipotenssia esiintyy, sitä vaalitaan suurella energialla ja pyritään turvaamaan myös oman jälkikasvun vaikutusmahdollisuudet, jotteivät he vain putoa rattailta ja joudu elämän raadollisuuden kanssa silmätysten. Oma jälkikasvu tutustutetaan siihen sosiaaliseen verkostoon, joka pitää piireissä ja pinnalla. Heidän ystäviensä valintaan kiinnitetään huomiota, jotta segregaatio säilyy selkeänä. Näin heidän todellisuuskuvansa myös pidetään halutunlaisena, eliitin on tärkeää saada siirrettyä eteenpäin oma maailmankuvansa. Tällaisissa yhteisöissä eläneillä ei ole luonnostaan ja täysin ymmärrettävästi juurikaan kosketuspintaa siihen toiseen ääripäähän. Sosiologina nautin katsoa suomalaista yhteiskuntaluokka parodiaelokuvaa Nousukausi, koska juuri tämän kuilun se esitti selkeästi. Kun katoaa rahat, katoaa verkostot ja hupsista keikkaa.

Polarisaatio etenee mutta tuloerokeskustelussa vedotaan siihen, että Suomessa tilanne ei ole läheskään yhtä vakava kuin monessa muussa maassa. Ei olekaan, mutta polarisaation luonteeseen kuuluu, että se jatkaa syvenemistään ja sen ääripäät myös ruokkivat itse tätä muutosta. Näköalattomuus tarttuu kuten on käynyt esimerkiksi Ruotsin maahanmuuttajalähiöissä. Vaikka integraatio etenee ja koulutusmahdollisuudet ovat kaikille avoinna, maahanmuuttajat törmäävät esimerkiksi työnhaussa lukemattomiin lasikattoihin yrittäessään tavoitella niitä samoja asioita, joista muutkin ruotsin kansalaiset unelmoivat. Vähempikin alkaa turhauttamaan.

Jos tuloeroille ei tehdä mitään, ne kärjistyvät hamaan tappiin asti. Jossain vaiheessa valta siirtyy oligarkeille, joilla ei ole enää mitään syytä pyrkiä muuttamaan kehityksen suuntaa.

Oikeutta, vai jotain ihan muuta?

Laitan tähän kaksi suhteellisen tunnettua elokuvakohtausta. Molemmat ovat itselleni mieleisistä elokuvista. Ensimmäinen on Quentin Tarantinon riemukkaasta toisen maailmansodan vaihtoehtolopusta nimeltä Inglorious Bastards. Siinä loppukohtauksessa Hitler on murhattu, mutta juutalaispuhdistusten pääkätyri natsiupseeri on neuvotellut itselleen koskemattomuuden ja luovutuksen vahingoittumattomana liittoutuneiden puolelle. Tällainen pälkähästä pääseminen ei kuitenkaan ole elokuvan muiden päähenkilöiden mieleen:



Toinen kohtaus on elokuvasta Girl with the Dragon Tattoo. Siinä elokuvan toinen päähenkilö Lisbeth Salander kohtaa raiskaajansa ja jättää tähän lähtemättömän vaikutuksen:



Molemmat kohtaukset saivat itseni kokemaan syvää tyydytystä sekä kokemuksen että kohtauksessa toteutuu oikeus. Elokuvien kohtaukset hyödynsivät asetelmallaan ihmisen luontaisen oikeudentajun lähdettä ja kun elokuvat on rakennettu siten, että katsoja saa melko dualistisen kuvan pahiksista, tämä asetelma tukee kokemuksen syntymistä. Jokin primitiivinen ulottuvuus katsojassa nauttii kun pahuutta tehneitä elokuvan hahmoja sattuu. Eli suomeksi: meistä tuntuu hyvältä kun näemme pahiksen kokevan sitä kärsimystä, jota hän on itse tuottanut.

Ihmisen luontainen oikeustaju tunnistaa epäoikeudenmukaisuuden, synnynnäisestä oikeustajusta todistavat esimerkiksi hyvin pienillä lapsilla tehdyt tutkimukset, joissa he tunnistavat epäoikeudenmukaisuuden ja iloitsevat kun se oikaistaan. Tämä ei ole yllättävää ja sen evolutiivinen selitys kulkenee jotenkin siihen tapaan, että yhteistoimintaan perustunut ihmislajin evoluutio on saanut aikaan luontaisen yhteistoimintaa tukevan oikeudenmukaisuusperiaatteen. Siitä poikkeaminen on ollut lajin kehitykselle vahingollista ja poikkeavat yksilöt ovat karsiutuneet yhteisöstä eivätkä niiden geenit ole näin levinneet.

Teleologisempi selitys perustelisi oikeudenmukaisuuden sen olemuksellisella idealla, joka toteutuu ihmisten toiminnassa. Oikeudenmukaisuus on siis olemassa oleva asiantila ja arvo, de facto. Se on olemassa ihmisistä riippumatta ja ihmisten toiminta joko noudattaa oikeudenmukaisuutta tai sitten ei, mutta oikeudenmukaisuus on siitä riippumatta olemassa oleva asia. Sen esiintyminen ihmisen toiminnassa voidaan näin nähdä todistukseksi ihmisen olemukseen sisältyvästä staattisesta oikeustajusta.

Selitystavasta riippumatta oikeustaju on ihmisen olemukseen kuuluva luontainen asia, mutta kiinnostavampaa on mistä syntyy ihmisten tarve hyvitykseen? Onko ihmisellä luontainen halu kostaa? Pienten lasten kohdalla on toki huomattavissa, että pettymys ja aggressio epäoikeudenmukaisuuteen purkautuu vahingontekona, mutta kun lasta konfrontoidaan tilanteessa, hänen turhautumisensa purkautuu lapsenomaisena vuodatuksena, kuinka epäoikeudenmukainen toisen teko on ollut, ja miltä se itsestä tuntuu. Vahva tunnereaktio.

Lapsen kohdalla toiseen käsiksi käymistä selittää se, että lapsi yhdistää suoraan epäoikeudenmukaisen teon tekijän persoonan ominaisuudeksi. Tätä tekevät kyllä myös aikuiset, mutta lapset eivät yritä peitellä toimintaansa. ”Tuo otti minulle kuuluneen leivän, siksi hän on ihmisenä kelvoton ja minulla on oikeus kurittaa häntä.” Luontainen hammas hampaasta -ajattelu leimahtaa. Rikos ja rangaistus.

Sille on olemassa tämä ihana suomen kielen sanakin: kuritus. Jos ihminen tekee epäoikeudenmukaisuuksia, on oikeutettua, että hänet määrätään kuritushuoneeseen, jotta epäoikeudenmukaisuutta kohdanneet ihmiset saavat hyvityksensä. Kuinka se hiveleekään runneltua mieltä kun ihminen saa kuulla, että ”siellä se nyt istuu ja saa tuntea nahoissaan mitä teki.” Vai tuntuuko se hyvältä? Parantaako se jotain ihmisen sisällä?

Rikollista ei ole PAKKO ymmärtää, se on vapaaehtoista. Myöskään rikollisen toiminnan tai normista poikkeamisen syitä ei kukaan pakota ymmärtämään vaan sekin on vapaaehtoista, joskin omasta mielestäni suositeltavaa. Tämä on yksi aikuisuuden kehitystehtävä, josta ei puhuta tarpeeksi. Jos aikuinen tyytyy omaan kostonhaluunsa ja vuolemaan tuhkaa mustan ihmiskuvansa ylle, hän pitää itsensä katkeruuden kierteessä ja myös luo sitä ympärilleen. Hän alkaa luoda myös läheisilleen kuvaa kuinka normista poikkeavia ”kuuluukin vähän luunapittaa, että tajuavat seuraavalla kerralla.” Sitten siitä tulee ensin pienen porukan vakiintunut toimintamalli, sitten normi ja loppujen lopuksi instituutio kuten vankeinhoitolaitos. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa ja mediassa törmää nykyään toistuvasti kannanottoihin, että ”rikollisuutta ei tarvitse ymmärtää.” Ei näemmä tarvitse, mutta saattaa kannattaa.

Yksi tunnetuimpia ja äärimmäisen tehokas esimerkki tällaisesta kulttuurin luomasta vahvistamisesta on satu Hannusta ja Kertusta. Sadun lopussa vääryydellä sankarit vanginnut noita poltetaan elävältä ja se on kirjan lukijoille suuri ilo. Lapset kiemurtelevat riemuiten lattialla: ”JES! Paha sai palkkansa!” Tässä vahvistetaan luontaista oikeustajua mutta samalla siinä luodaan ja vahvistetaan malli hyvityksestä. Silmä silmästä -ajattelu perustuu ihmisen luontaisen oikeustajun hyödyntämiseen ja sen vääristämiseen, mutta sitä myös vahvistetaan sosiaalisesti ja joihinkin kulttuureihin se on kirjoitettuna oikein alleviivatuin kirjaimin.

Tämä hyvityksen hakemisen kierre on yksi suurimpia ihmiskunnan henkisen kehityksen esteitä tai ainakin hidasteita. Se on pahimmillaan useiden sukupolvien pituinen katkeruuden ketju, jossa kasvaville siitä tulee täysin normaali kuva maailmasta. Tästä on lievempiä esimerkkejä (jotka eivät ole lieviä ollenkaan) Suomessa, missä perheväkivaltaa kokeneet lapset ovat suuressa riskiryhmässä siirtää mallia eteenpäin ja lyödä omia lapsiaan. Näin he vahingossa kostavat omat epäoikeudenmukaisuuden kokemuksensa omille lapsilleen, tekevät rikkinäisyydessään sen mitä itse kaikkein vähiten toivoisivat. Silloin pettymys omaan toimintaan tai pahimmillaan omaan persoonaan voi kasvaa kohtalokkaaksi taakaksi.

Sama malli laajemmassa mittakaavassa voi kuitenkin leimata kokonaisten yhteisöjen toimintaa, mistä esimerkkejä ovat ääriliikkeet kuten Al Qaida tai Isis. Kun katkeruudesta tehdään julkisessa keskustelussa oikeutettua ja ihmisiltä puuttuvat rakentavammat väkivallan kierrettä kyseenalaistavat mallit, saadaan aikaan hyvin musta todellisuus. On kuitenkin väärin puhua näissä tapauksissa pahan akselista, koska ei näistä yhteisöistä ole hyvä täysin kadonnut vaikka se onkin pahan alla piilossa. On hyvin helppoa ja edellä mainituista syistä luontaistakin demonisoida sellainen toiminta, joka itseä kauhistuttaa ja tuntuu uhkaavalta. "Jos tuollainen katkeruuden kierre rantautuukin Suomeen..." Kyllä se todennäköisemmin syntyy täällä meillä ihan omasta toimestamme kuten kävi 1918.

Minua välillä kummeksuttaa oman yhteiskuntamme mediassa esiintyvä retoriikka ”ihmisten oikeustajun laiminlyömisestä.” Jos puhutaan suomea, niin siinä tarkoitetaan, ettei oikeuslaitos ole pystynyt tekemään päätöstä, joka tarjoaisi suurelle yleisölle hyvityksen kokemuksen. Hyvä esimerkki tästä oli syksyllä kohahduttanut Helsingin nuorisojengiväkivalta, joka sai sosiaalisessa mediassa ihmisten hyvityksen kaipuun räjähtämään. Tällaiset tilanteet vaativat sitä arvojohtajuutta ja julkilausumia, joita odotan tasavallan presidentiltä tai arkkipiispalta. Kun kansa lähtee lynkkaamaan, tarvitaan kokonaiskuvaa viljeleviä kansanisiä ja –äitejä, jotka kertovat suurelle yleisölle myös sen toisen puolen.

Itse arvostamani asiantuntija kasvatuksen ja erityisesti väkivaltanuorisotyön saralla on Timo Purjo, joka toi rakentavasti näkyväksi väkivallan kierteen syitä ja seurauksia.

Vaikka hyvityksen hakeminen on jossain määrin ihmisen luontaisiin taipumuksiin perustuvaa, se on myös rasite, joka estää meitä elämästä rakentavaa elämää. Näen itse siitä vapautumisen ihmiskunnan evolutiivisena kehitystehtävänä, koska yksilöt, jotka eivät pysty ottamaan etäisyyttä omaan hyvityksen tarpeeseensa, toimivat tuhoisasti sekä muita ihmisiä että ympäristöään kohtaan. Jos tätä kehitystehtävää ei pystytä toteuttamaan, ihmiset tuhoavat toinen toisensa.

Saavutetusta riippumattomuudesta luopuminen

Suomen kuvalehti julkaisi hiljattain (1.8.) artikkelin köyhyysloukussa elävästä pienyrittäjästä. Artikkeli on jatkoa 2012 julkaistulle jutulle köyhyyden kokemuksesta arjessa. Tämä nyt julkaistu jatko-osa esitti hyviä pointeja varallisuuskuilun ja yhteiskunnan ääripäiden vieraantumisen ehkäisemiseksi. Itseäni kuitenkin kiinnostivat juuri ajatukset suhteellisen köyhyyden kokemuksesta, eli miten vähävaraisuuteen sopeutuminen muokkaa ihmisen toimintamalleja ja miten toimintamahdollisuuksien puute muokkaa omakuvaa.

Kirjoittaja kirjoitti herättävästi mutta ehkä myös ironisesti, että …syrjäytyminen on periytyvää. Lasten kasvaessa olen entistä enemmän vakuuttunut tuon ajatuksen paikkansapitävyydestä. Heistä ei taida enää tulla yhteiskuntakelpoisia millään. …Heidän maailmassaan erilaiset kulutustottumukset todella eristävät yhteisöstä. Lapseni rakastavat kirpputoreja, arvostavat itsetehtyä eivätkä erityisesti halua osallistua perjantai-iltojen juhla- ja kulutuskekkereihin. He ovat onnistuneet luomaan itselleen arvot, jotka ovat soveliaita vähäosaisen lapsille. Lasteni arvot ja mielenkiinnon kohteet ovat kuitenkin vääjäämättä erilaisia kuin koulutovereiden. Tämä rajoittaa sosiaalista kanssakäymistä huomattavasti enemmän kuin toivoisin.

Tuota jäin miettimään. Itse elän tällaisessa kuvitteellisessa vähävaraisuudessa, jossa omaa pihiyttäni ja ideologisista syistä rajoitan omaa kulutustani tietyissä asioissa rankalla kädellä. Se auttamatta rajaa ja rajoittaa niitä aktiviteetteja, joita tulee läheisten kanssa jaettua. Ystävien ja kavereiden kanssa olisi varmasti mahdollista jakaa vaikka mitä maksavia aktiviteetteja, mutta itse tykkään eniten niistä yksinkertaisista (ja ”sattumalta” ilmaisista) aktiviteeteista, joita ympäristö suo ja joiden kautta voi jakaa aikaa ja huomiota kavereiden kanssa. Kävelyt, pyöräilyt, retkeilyt, laulaminen ym. Samanlaiset kulutustottumukset haluan myös siirtää lapsilleni ja näyttää heille, että antoisan ja aktiivisen sosiaalisuuden ei tarvitse maksaa rahaa. Sen hinta on enemminkin oma viitseliäisyys, toisten huomiointi ja idearikkaus. Tuntuu hyvin ahtaalta, jos kouluympäristö ja lapsen maailma eivät mukamas taivu enää näihin ilmaisiin aktiviteetteihin vaan maksullisista aktiviteeteista kieltäytyminen vaikeuttaisi heidän verkostoitumistaan ja ystävystymistä samanikäisten kanssa.

Omassakin elämässä kuitenkin huomaa, että kuluttamattomuus on selkeästi syrjäänvetävä periaate, varsinkin jos oma lähipiiri kovasti yhteisiä kulutusaktiviteetteja korostaa. Silloin kaveripiiri saattaa haluamatta vaihtua. Kuluttamattomuus saattaa myös sulkea joitain muita ovia, joihin esimerkiksi kulutuserottautumisella on hyvin selkeä merkitys. "Gotta spend money, to make money" tai ehkä vielä osuvammin "If you don't wear Gucci you're not one of us." Minusta joskus tuntuu, että tämä ulossulkemisen pelko määrittää suuren ihmismassan, ja siis "aikuisten" ihmisten kulutuskäyttäytymistä, ja se tuntuu kyllä melko surulliselta. Kuinka moni ihminen hankkii vaikka väkisin vankan kulutuskyvyn ja myös näyttää sen, kunhan häntä ei vain suljeta ulos siitä erottautumisen piiristä.

Silloin kun kuluttamattomuus on ihmisen oma päätös eikä pakkotilanne, ihminen varmasti perustelee kulutuksen jättämisen synnyttämää sosiaalista aukkoa omilla arvoillaan: ”taidamme vain arvostaa eri asioita.” Jos ihminen kuitenkin syystä tai toisesta haluaa kuulua joukkoon, joka kuluttaa, ja pakkotilanteessa häneltä putoaa kulutusmahdollisuus pois, tilanne on toinen. Silloin ihminen varmasti saattaa katkeroitua, koska toimintaedellytys oman näköiseen elämään katoaa.

Juuri tätä yllä mainittua tilannetta kirjoittaja mukavasti artikkelissa avasi: Taloudellinen tilanteemme on siis joko hiukan parantunut tai olemme tottuneet vallitsevaan olotilaan ja oppineet selviytymään. Olemme myös luultavasti unohtaneet, miltä tuntuu käyttää rahaa, emmekä enää ahdistu kaupan juustohyllyn tai suklaiden kohdalla. En ole enää niin tuskainen kuin viimeksi kirjoittaessani.

Huomionarvoista tuossa tekstissä on toteamus: ”miltä tuntuu käyttää rahaa.” Joku joka ei ole koskaan päässyt kuluttamisen makuun, ei myöskään välttämättä sitä samalla tavalla kaipaa. Raha tuo toimintamahdollisuuksia ja illuusion valinnan vapaudesta, kun ihminen kokee pystyvänsä ”itse ansaitsemillaan rahoilla” hankkimaan itselleen arkea helpottavia ja mukavoittavia hyödykkeitä. Kun tuohon riippumattomuuden illuusioon tottuu ja siitä tulee rutiini ja automaatio, sen katoaminen on luonnollisesti shokki. Se tuntuu askeleelta taaksepäin. Kirjoittajan tekstistä tulee viesti tyytymisestä: arkijuusto on ainoa mahdollisuus. Kuitenkin: jos ei Old Amsterdam -juustoa ole koskaan ollut mahdollisuutta maistaa, sitä ei välttämättä myöskään osaa kaivata.

Olen paljon pohtinut tuota prosessia, mitä tapahtuu, kun ihminen joutuu luopumaan jostain, jonka hän itse omalla panostamisellaan kokee saavuttaneensa; jokin asia, joka lisää hänen riippumattomuuden tunnettaan. Millainen tunne- tai henkinen prosessi tai sopeutuminen siitä seuraa kun olosuhteet pakottavat ihmisen hyväksymään, että tuota aiempaa riippumattomuutta ei enää ole.

Itselleni tästä hyvä esimerkki on tämän syksyinen projektini työmatkapyöräily. Sen ajan kun olen pendlannut Helsingistä Espooseen, olen lukemattomasti kironnut odottamista bussipysäkillä ja kuinka raivostuttavaa on haaskata aikaansa bussissa istumiseen. Kun nyt sitten pyöräilen saman matkan ja siihen kuluu sama aika, olen kuitenkin saanut pohjattomasti iloa ja elinvoimaa siitä, että en ole riippuvainen bussien aikatauluista vaan omasta aikataulustani. Päätän itse myös reitin ja jos jonain aamuna haluan polkea rannan kautta ja käydä katselemassa merta, sen kun käännyn yhdestä risteyksestä toiseen suuntaan.

Monet ihmiset, jotka haluavat liikkumisen vapautta ostavat auton. Heillä on omat perustelunsa auton valinnalle ja yhdet niistä ovat varmasti nopeus ja mukavuus. Autoilu on helppoa, vaivatonta ja suhteellisen riippumatonta ulkoisista olosuhteista. He kokevat ehkä auton ratissa sitä samaa vapautta, jota minä pyörän päällä. Saa mennä mitä kautta huvittaa, omasta mielestäni tämä pätee pyörällä vielä paremmin kuin autolla.

Kaikki tyynni, tilanne eli koettu riippumattomuus on yhtäläinen. Mutta mitä tosiaan tapahtuukaan kun tämä etuoikeus otetaan ihmiseltä pois. Missä kulkee se kipuraja, joka saa autoilijan lopullisesti luopumaan liikkumisen vapaudestaan ja riippumattomuudestaan ja jättämään auton kotiin. Ja toisaalta minä pyöräni päällä, mikä saa minut lopulta jättämään pyörän kotiin.

Se voi olla fyysinen pakote, joka itselläni tulee ehkä vastaan kun lämpötila laskee reilusti alle – 20 cº. Se on fyysinen pakote, joka saa minut luopumaan riippumattomuudestani ja paarustamaan taas bussipysäkille kärvistelemään. Autoilijalle se pakote on luultavasti psyykkisempi, esimerkiksi kun bensalitran hinta ylittää 5 €. Silloin hän ehkä myöntää, että tämä lysti ja liikkumisen vapaus on nyt ohi. (toisaalta eräs tuttu nokiapomo sanoi, että hänelle se tarkoittaa vain, että teillä on nyt mukavasti tilaa)

Kun ihminen joutuu luopumaan riippumattomuudestaan, hänellä on itsellään keskittymisen ja suhtautumisen vapaus miten tilanteeseen suhtautuu. Siitä voi kimpaantua ja lähteä vastustamaan muutosta kynsin ja hampain ja lopulta katkeroitua, kun huomaa, että bensa on nyt lopullisesti loppu. Toinen vaihtoehto on kokea tervettä nöyryyttä ja tunnustaa, että ihminen ei hallitse kaikkia olosuhteita vaan hänen on järkevää sopeutua vähintään hetkelliseen toimintakyvyn kaventumiseen.

Sama prosessi tulee eteen terveyden menettämisen yhteydessä ja silloin se on varmasti monin verroin rankempaa. Silloin turhautuminen, pettymys ja katkeruus suuntautuvat joissain tapauksissa myös elämään itseensä. Se on hyvin surullista, mutta pohjattoman inhimillistä. Jokainen toivoo, ettei omalla kohdallaan koskaan joudu sellaista sopeutumista käymään läpi.

Kuitenkin ne, jotka äkillisestä pakko köyhyydestä tai esimerkiksi vammautumisesta huolimatta ovat löytäneet rakentavan tavan käsitellä ja suhtautua omaan elämäntilanteeseensa, ovat jollakin syvällä tavalla harmonisen oloisia. Tällainen olo minulle tuli esimerkiksi kun pyörätuolikelauksen mestari Toni Piispanen eräässä luentotilaisuudessa kertoi omasta prosessistaan elinvoimaisesta urheilijasta ensin vammautuneeksi ja sitten takaisin menestyneeksi urheilijaksi. Se antaa meille esimerkin oikeasta tavasta prosessoida ja käsitellä omaa toimintakyvyn ja riippumattomuuden kokemuksen menettämistä.

Vähävaraisen selkeä ja kyseenalaistamaton ahdinko juontaa juurensa esimerkiksi siihen, miten sopeutat elämäsi jos ruokabudjetti leikataan kolmasosaan entisestä. Kun lukee näiden sinnittelevien perheiden ja ihmisten ahdingosta, täytyy muistaa, että pakkotilanteessa sopeutuminen on aivan eri asia kuin silloin kun itse päättää olla kuluttamatta. Itse kuitenkin koen, että elämänpiirin ei kuitenkaan tarvitse kokea pelkästään köyhtyvän kulutusmahdollisuuksien puutteessa. Jokaiselle meistä tekee hyvää huomata miten yksinkertaistamalla voi löytää suuria iloja.

Lisääkö parta ilmanvastusta?

Vanha kollegani Antti Värtö kirjoitti blogissaan Peruskoulupesula osuvan ja lukemisen arvoisen artikkelin tietynlaisesta voimaantumisen vastakohdasta eli opitusta avuttomuudesta. Kirjoittaja tuo myös konkreettisesti näkyväksi miten erheellisesti esimerkiksi opettajan on mahdollista tulkita oppilaan toimintaa hänen luonteen ominaisuudekseen, vaikka kyse voi olla myös jostain muusta. Itseäni tuossa artikkelissa kiinnostaa kuitenkin juuri tuo opittu avuttomuus ja sen syntyyn vaikuttavat tekijät. Miten poisoppia avuttomuudesta, tai paremminkin voimaantua huomaamaan oman toiminnan merkitys.

Tässä blogissa olen aiemmin kirjoittanut omasta näkökulmastani, että oman toiminnan vaikutukset havaitaan varhaisessa vaiheessa annetun sopivan vastuun kautta. Lapsen tai nuoren ihmisen tulee saada sopivia haasteita, joiden kautta askel askeleelta huomata oman toiminnan mahdollisuudet. Jos lapsi tai nuori tekee esimerkiksi työsuorituksen, vaikkapa siivoaa huoneensa, hän saa siitä positiivisen palautteen tai vaikkapa tienaa viikkorahansa siivoamalla koko talon. Tällainen toiminta näyttää miltä tavoitteen saavuttaminen tuntuu tai mihin sillä voi pyrkiä.

Vanhempien ihmisten kohdalla voimaantuminen on monesti paljon monisyisempi ja haastavampi tavoite. Miten siirtyä urautuneista rutiineista ja elämäntavoista kohti itseä tyydyttävämpää elämää? Siinä täytyy tapahtua paljon poisoppimista ja luopumista ja oman epämukavuusalueen hyväksymistä: kaikki hyvin haastavia oppimisen muotoja, jotka eivät toteudu kädenkäänteessä, muutoksen eteen joutuu monesti tekemään tosissaan töitä.

Monesti sellaisessa tilanteessa, kun kuullaan jonkun ihmisen kertovan hajallaan olevasta elämästään, hänelle suositellaan kuntoilua. Tämä tuli taas esille kun yle julkaisi artikkelin pitkäaikaistyöttömästä miehestä, joka lisätienestin eteen tekee netissä työtä esiintyen maksullisena naisseuralaisena. Artikkelin kommenttiketjussa oli taas liuta ”voimaannuttavia” responsseja, kuten ”Lenkkeily ei maksa mitään.” ”Kannattaisi nousta sängystä ja huolehtia kunnostaan.” Näitä riittää. Tässä taas mielestäni tapahtui tuo Antin artikkelissa esiintynyt attribuutioerhe, kun ihmiset tulkitsevat muiden ihmisten toimintaa oman näkökulmansa linssien läpi.

Näiden kommenttien taustalla vaikuttava intentio on kuitenkin ainakin joissain tapauksissa hyvää tarkoittava; kuntoilu on sellainen projekti ihmisen elämässä, joka tuo hyvin konkreettisesti näkyviin ihmisen omat mahdollisuudet vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa ja samalla nähdä kuinka ITSE asetettu, oma tavoite saavutetaan. Paradoksi onkin, että se positiivinen vaikutus tulee esille vasta silloin kun sen tavoitteen asettaa itse, haluten ITSE pyrkiä kohti tavoitettaan. Jonkun muun tekemä saliohjelma ei vielä tee tavoitteesta omaa eikä siksi myöskään synnytä yhtä suurta hallinnan kokemusta kun tavoitteen saavuttaa.

Kuntoilu on tässä nyky-yhteiskunnassamme sellainen trendi, joka viestii omaa elämänhallintaa, tavoitteellisuutta, päämäärätietoisuutta ja monia muita omnipotenssin oireita. Samalla kuntoilu on kuitenkin vilpittömästi elämänlaadun kannalta tervehdyttävää, fyysistä ja psyykkistä energiaa lisäävää ja tasapainottavaa toimintaa. Sen ääripäät ovat hyvä olo ja toisessa päässä kontrollihakuinen ja konemainen suorittaminen, jossa saliohjelman tavoitteen saavuttamatta jättäminen tarkoittaa kymmentä lisäpunnerrusta.

Kun itsestä lähtevään voimaantuneeseen ja päämäärätietoiseen tavoitteen asettamiseen lisätään selkeä kurinalaisuus, aletaan liueta harmaalle alueelle: tavoite muuttuu. Tämä tapahtuu nyky-yhteiskunnassa kuin varkain ja näitä suorittajia on moni huippuorganisaatio täynnä. Jos ihmisen elämä onkin suhteellisen tasapainoinen ja hyvinvoiva, niin silti ihminen tulee ensin vahingossa ja sitten tarkoituksellisemmin vertaamaan omaa suoritustaan ympäristöön ja kadottaa suhteellisuudentajun muiden vertailukohtien puutteessa.

Pyöräilen itse nyt syyskaudella työmatkani Helsingistä Espooseen Munkkiniemen ja Seurasaaren kautta. Meitä välineurheilijoita seisoo siellä maantiepyöriemme kanssa 15 rinnakkain Munkkiniemen valoissa. Kun sitten valo vaihtuu, adrenaali virtaa kohisten jokaisen tiukan pyöräilypaidan alla ja lukkopolkimet kalskahtavat kenkiin, ja sitten LÄHTEE. Näitä tilanteita olisi vilpittömän huvittavaa seurata jos ei se raviurheilu johtaisi aina välillä ihan todellisiin vaaratilanteisiin, kun joku kingi meinaa kiilaustilanteessa törmätä bussipysäkkiin.

Minusta tuo työmatkapyöräily on kiinnostava laboratorio seurata miten ihmisten tavoitteen asettaminen on karannut lievästi sanottuna käsistä. On nimittäin yksi asia työmatkapyöräillä ja toinen asia treenata kilpapyöräilyä.

Kokeilkaapa googlettaa työmatkapyöräily niin huomaatte kuinka paljon tämän näennäisen viattoman ja terveen hyötyliikunnan ympärille on kehitetty erilaista oheisilmiötä. On erilaisia kilometrikisoja työyhteisöille: ”Leikkimielinen Kilometrikisa on kaikille avoin ja maksuton kilpailu, jonka tarkoitus on innostaa ihmisiä työmatkapyöräilyyn…" Tämä itseäni aina tökkää silmään: miksi ajatellaan, että kilpailu on automaattisesti motivoivaa tai innostavaa?

Sellaiselle ihmiselle, joka harkitsee polkevansa pari kertaa viikossa töihin, on tuskin motivoivaa lähteä ensimmäiseksi tekemään sitä kilpaillen. Tässä kohtaa kilpailu on ulkoapäin asetettu motivaatio tehdä jotain eikä se silloin varmasti synnytä sisäsyntyistä motivaatiota. Jos ihminen haluaa kilpailla, hän toki saa kilpailla, mutta olisi hyvä, että vallitseva kuva työmatkapyöräilystä pidettäisiin mahdollisimman vaihtelevana ja erilaisuutta tukevana. Enemmänkin: Pyöräile, jos huomaat, että siitä tulee hyvä olo.

Voimaantunut, motivoitunut, päämäärätietoinen viestivät kaikki sitä yksilönvastuun yhteiskunnan ihanne ihmiskuvaa, jossa ihminen haluaa optimoida oman toimintansa ja tehdä siitä mahdollisimman tavoitteellista, haastavaa ja antoisaa. Sellaisen ihmiskuvan näkökulmasta voi olla vaikeaa kohdata totuutta, että monimuotoisuus tarkoittaa myös monia ihmisiä, jotka eivät tunnista tavoitteita eivätkä myöskään hoksaa miten omalla toiminnalla voisi jonnekin pyrkiä. Ja saattaa olla, että vaikka tajuaisivat, eivät silti allekirjoittaisi tavoitetta, koska ei vaan kiinnosta. Ja sitähän se yksilönvapaus todellisuudessa tarkoittaa.

Yksipuolisuus addiktion maaperänä

Minulla on usein tylsää. Sille asialle joko tekee jotain tai sitten kiroilee ja maatuu paikoilleen. Tylsyys on tunteena pieninä annoksina tervettä ja joutenolon sietäminen terveen ihmisen merkki. Mutta jos ihminen ei kestä pitkittyvää tylsyyttä eikä myöskään löydä aloitekykyään, hän etsii kokemuksesta pakokeinon.

Omaa tylsyyttäänhän voi turruttaa monella eri tavalla. Jotkut täyttävät kaikki joutohetkensä neuroottisellakin lukemisella, se tarjoaa tehokkaan pakokeinon todellisuudesta. Toiset tuikkaavat pakonomaisesti telkkarin päälle heti kun kun hiljaisuus alkaa ahdistaa. Toiset yrittävät tylsyytensä äärellä jopa sammuttaa ajatukset kemiallisesti. Tämän funktion täyttävät toimivasti alkoholi tai muut päihteet. Tylsyyteen juominen on tietysti hyvin riskialtista ja voi pahimmillaan viedä ihmisen kohti alkoholismia. Pullo alkaa kiinnostaa aina kun ei tiedä mitä tekisi. Alkoholi on noihin hetkiin osuva täyte, joskaan ei millään lailla rakentava.

Neuroottista addiktion omaista toimintaa on ihmiselämän ilmiöissä vaikka kuinka paljon. Kun googlettaa sanan riippuvuus, saa mahtavan listan asioita, jotka ihmisiä koukuttavat. On kuitenkin tarpeen erottaa toisistaan psyykkinen riipuvuus, fyysinen riippuvuus ja sosiaalinen riippuvuus. Itseäni kiinnostaa erityisesti tylsyyden kokemuksen luoma täytetoiminta ja sen muodostuminen riippuvuudeksi. Tämä on se psyykkisen riippuvuuden muoto, jossa jonkin asian halutaan vievän ajatukset ja keskittymisen muihin asioihin. Mikä osa ihmisen toiminnasta on pitkästymisen ja tylsistymisen väistelyä, ajan täyttämistä? Ei kestetä ennakoitavaa, pitkäveteistä elämää vaan rynnätään täyttämään tuo aika edes jollain aktiviteetilla, sillä lähimmällä ja vähiten aloitekykyä vaativalla, joku asia mihin ajatuksensa pistää. Tylsyyden kohtaaminenhan on hyvin epämiellyttävää ja nostaa esiin myös paljon muita tunteita kuten tyytymättömyyttä omaan elämään ja omiin valintoihin, kaipuuta tavoittelemisen arvoiseksi kokemiinsa asioihin ja pettymystä omaan aloitekyvyn puutteeseen.

Tylsyyden sammuttaminen on tietysti korostuneemmin pitkälle kehittyneiden ja vapaa-aikaa suovien yhteiskuntien ilmiö. Siellä missä ajatukset täyttää jokapäiväinen eloonjääminen ei voi puhua tylsistymisestä. Palkkatyön yhteiskunta on rakennettu siten, että ihmisen tulee viettää tietty osa ajastaan töissä ja lopun aikansa hän täyttää muilla asioilla, yhteiskunnan näkökulmasta tietenkin mielellään perhe-elämällä, jotta huolehditaan yhteiskunnan jatkuvuudesta, ja toinen tärkeä aktiviteetti palkkatyön yhteiskunnan kannalta on tietysti kulutus. Tämä on yhteiskunnan luoma fantastisen toimiva riippuvuuden mahdollisuus, joka saadessaan ihmisen koukkuunsa, tekee hyvää työllisyydelle. Kuinka paljon ihminen käyttää rahaa ja aikaa täyttäessään elämäänsä krääsällä ja elämyksillä.

Toinen yhteiskuntajärjestyksen luoma addiktioloukku tulee vastaan siellä missä palkkatyön työaika alkaa olla joustava. On huomattavissa, että ihminen saattaa paeta muun elämänsä kohtaamista uppoutumalla vääristyneellä tavalla työntekoon pyrkien täyttämään kaiken merkityksellisyyden kokemuksen tarpeensa työn tekemisen kautta. Myös muut addiktiot syntyvät siellä missä niille on otollinen maaperä. Tästä näkökulmasta kirjoitti herättävän kolumnin Jani Kaaro Helsingin sanomien tiedetoimittaja. Hänen kirjoituksensa käsitteli tosin juuri fyysisen riippuvuuden syntyä kuten huumausaineriippuvuutta. Samaa kaavaa on kuitenkin loogista soveltaa myös psyykkisten riippuvuuksien kuten liikuntariippuvuuden, peliriippuvuuden tai shoppailuriippuvuuden syntymiseen. Kun balanssi ei ole kohdallaan riippuvuudelle on tilaus. Psyyke pyrkii täyttämään kokemuksen aukot jotakin kautta, mieli suuntautuu jonnekin.

Yksipuolisuus ihmisen elämässä on aina hälyttävää. Se kaventaa ihmisen havainnointia ja elämänpiiriä hyvin nopeasti. Ihmisen psyyke kaipaa vaihtelua, balanssia ja kokonaisvaltaista tarpeiden huomiointia. Terveys, myös psyykkinen terveys ja merkityksellisyyden kokemus, ovat aina monen osatekijän tasapaino ja kokonaisuus. Addiktio iskee siellä missä yksipuolisuus on ensin raivannut sille tilaa.

No mikä sitten johtaa yksipuolisuuteen? Uppoutuminen johonkin asiaan niin pitkäksi aikaa että silmät sulkeutuvat muilta asioilta. Itselleni osuva kokemus tästä oli vastikään valmistunut keittiöremontti, joka söi energiat ja huomion siinä määrin, että sen päälle tylsyyden sietäminen on tuottanut konkreettista tuskaa. Sen tylsyyden voi tietenkin täyttää hankkimalla samantien pakonomaisesti seuraavan projektin ja uppoamalla huomaamattaan vielä syvemmälle yksipuolisuuteen tai sietää osan tylsyydestä ja alkaa taas huomiokyvyn laajentuessa suunnata elämän mahdollisuuksia laajemmalle alueelle. Missä kaverit, missä tutut ja uudet vaihtelevat virikkeet?

Jani Kaaro kirjoitti toisenkin osuvan kolumnin merkityksettömyyden kokemuksesta liian nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa. Hänen näkökulmastaan suuri osa merkityksettömyyden kokemuksesta ja kokemusmaailman täyttämisestä milloin milläkin narunhyppelyllä, on seurausta ihmisten luontaisen roolin ja hyveitä tavoittelevan idealismin katoamisesta. Siinä missä ihminen hylkää korkeamman elämän ja itsensä henkisen kehittämisen tavoittelun, jäljelle jää aukko: ajan ja oman elämän täyttäminen jollakin. Siihen aukkoon meille tarjotaan vaikka mitä mahdollisuuksia.

Tämä on hyvin karrikoidusti sanottu, mutta jos rukoilet keskittyneesti ja hartaudella 5 kertaa päivässä ja lopun päivää pyrit elämään koodin mukaisesti, se tarjoaa psyykelle aimo annoksen merkityksellisyyden kokemusta. Samaa merkityksellisyyttä voi toki tavoitella vaikka shoppaamalla kenkiä, mutta muutaman tuhannenkaan parin ostaminen ei samaa merkityksellisyyden kokemusta tarjoa. Ihmisenä olemiseen sisältyy luontaisesti katsomuksellinen ulottuvuus, joka tarjoaa tarttumapinnan uskonnolle mutta toki myös muunlaiselle hengellisyydelle. Katsomuksen tarpeen vaientaminen synnyttää juuri yhden tyhjiön, hedelmällisen jonkinlaisen vääristymän syntymiselle. Mutta tottakai yksipuolinen ja fanaattinen uskonnollisuus on myös yksi esimerkki vääristyneestä toiminnasta ja psyykkisestä tai sosiaalisesta riippuvuudesta.

Kuten jo tuli todettua, keittiöpsykologin logiikalla kokonaisvaltainen tasapaino ihmisen tarpeiden huomioimisessa on paras lääke addiktion välttämiseen. Se ei tarkoita vain katsomuksellista ulottuvuutta mutta myös sitä. Konkretian ja abstraktioiden tasapaino, tekemisen ja lepäämisen tasapaino, hyödyllisyyden ja huvittelun tasapaino, sosiaalisuuden ja yksin olemisen tasapaino, liikkumisen ja paikallaan pysymisen tasapaino, vaihtelevuuden ja ennakoitavuuden tasapaino ym. Ja kaikki palvelee sitä lopullisen harmonian ja balanssin tavoittelua.

Täytyy turruttaa omaa tylsyyden kokemusta hakemalla kirjastosta tämä kirja addiktioista. Katsotaan mitä asiantuntijoilla on sanottavanaan.

Idealismin kuolema

Taas tuttu vaalien jälkeinen lievä masennus päällä. Eniten masentaa tietenkin se, että äänestysprosentti jäi omasta mielestäni järkyttävän alhaiseksi ja toisaalta myös se kuinka lyhytnäköistä ja kotiin päin vetävää suuren osan äänestyskäyttäytyminen on. Tuossa alla olevassa kuvassa Hanna Sauli on hyvin kiteyttänyt miltä poliittinen kartta näiden vaalien osalta todellisuudessa näyttää kun siihen lisätään tuo nukkuvien osuus.

kuva: Hanna Sauli

Oman mielen matalasuhdanne juontaa kuitenkin myös siihen miten vähän itse teen tärkeäksi kokemieni asioiden ja arvojen eteen. Pidän itseäni jonkinlaisena idealistina ja maailmanparantajana, mutta missä se näkyy? Minä en ilmennä omaa aatteellisuuttani mitenkään muuten kuin tämän blogin kautta. Jos joku yrittää minua kadulla profiloida ulkonäön perusteella, hän ei näe vihervasemmistolaista vaan valkokaulus pikkuporvarin tennareissaan ja kauluspaidassaan. Harvasta asiasta mitä teen, voi suoraan päätellä, mitä pidän yhteiskunnan kannalta tärkeänä tai tavoiteltavana. Kaappi-idealisti. Tämä herättää itseni soimaamaan itseäni, onko mitään säälittävämpää kuin ihminen, joka ei usko omiin arvoihinsa, joka ei elä niitä todeksi, selkä suorassa. Kunnioitan niitä ihmisiä, jotka tekevät talkoolaisina vaaleissa pitkää päivää sen eteen mihin uskovat.

Työssäni koulussa en avoimesti tuo omaa ideologiaani nuorten tietoon, en ota vahvasti kantaa heidän tekemiensä valintojen rakentavuudesta ideologian näkökulmasta vaan myötäilen samaa sekulaaria kantaa ottamattomuutta ja yksilön oikeuksien korostamista kuin koko muu koulutusjärjestelmä. Tämä on tietysti työn tekemisen edellytys, koska ainoa mitä nuorelle voi valintatilanteessa korostaa, on kokonaiskuva. Tuoda ilmi erilaisia perusteluita puolesta ja vastaan ja tuoda myös ilmi erilaisia perusteluita, joita eri ihmiset omassa tulevaisuudenvalinnassaan painottavat. Tämä on täysin perusteltua ja vastuullista toimintaa, mutta samalla se jättää onton tunteen, koska osa ihmisestä haluaisi huutaa, että ”TEE NOIN, ÄLÄ TEE NOIN.”

Työyhteisössä olen se hieman kryptinen hahmo, josta harva saa otetta, koska en ota vahvasti kantaa sellaisissa asioissa, joissa ideologia voisi tulla näkyväksi. Työyhteisön dynamiikka on kiinnostava, koska sieltä löytyvät ne samat roolit kuin muutenkin poliittisessa kentässä. Muutama äänekäs populisti, jotka taivastelevat idealistien hömpötystä ja vetävät kotiinpäin minkä kerkiävät. Sieltä löytyy muutama jakamattoman ihmisarvon korostaja, jotka pitävät tätä selkeänä ohjenuoranaan, löytyy muutama reaali-kriteerein kyseenalaistaja, jotka vetoavat resursseihin ja pitäytymiseen perustehtävässä ja se loppu porukka on niitä kansan syviä rivejä, hissukoita, joista ei missään tilanteessa saa revittyä reaktiota puolesta eikä vastaan. Myös itse olen siellä monesti hiljaa, eli olen juuri sitä samaa hiiriporukkaa takarivissä. No välillä kyllä palaa hihat enkä pysty pitämään suutani kiinni mutta harvemmin.

Kirjoitin itselleni 21-vuotiaana kirjeen. Saan avata sen vuonna 2033 kun täytän 50-vuotta. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen pelottavammaksi tuo kirje käy. Muistan missä mielentilassa sen kirjoitin, itselleni muistutukseksi. En enää muista sisällöstä kovin paljon, mutta muistan sen funktion, jonka tekstille loin. ”Älä lakkaa uskomasta tärkeisiin asioihin.” Kirje on äidillä säilytyksessä ja hyvä motivaattori äidille elää vähintään vuoteen 2033.

Tuo kirje on jossain mielessä idealismia puhtaimmillaan. Ihmisen evästys itselleen taistella ja pitää olennainen mielessään. Naulasin teesini Wittenbergin oveen. Onhan niitä ideoita sittemmin kovastikin koeteltu ja käyty läpi muutama kriisi siitä mitä niiden kautta löytyy vai onko tavoite edes oikeassa suunnassa. Olen aina iloinnut siitä, että hyvät ja rakentavimmat ideat nauttivat kyseenalaistamisesta, koska siten ne tulevat näkyviksi ja pysyvät esillä. Tämän tajuavat myös niiden vastustajat ja mieluummin kiertävät nämä kysymykset, koska heidän heikommat ja lyhytnäköisemmät argumenttinsa häviävät rakentavimmille ideoille joka kerta.

Miksi idealismia ei sitten ”kehtaa” tuoda esiin? Monet meistä uskovat asioihin kovastikin ja tietävät miten asiat olisivat paremmin mutta pitävät suunsa kiinni. Ehkä siksi, että idealismi leimataan hyvin nopeasti naiiviksi, se lytätään mahdollisimman nopeasti ”reaali” politiikan keinoilla, osoitetaan asiantuntijatiedon valossa miten idealistinen ajatus ei voi koskaan kantaa hedelmää. Otetaan numerot esiin ja siinä sitten nauretaan kuinka idealisti yrittää housut kintussa säilyttää osan arvokkuudestaan kun on mennyt lausumaan jotakin tulevaisuuden mahdollisuuksia syleilevää mutta ah niin naiivia.

Tästä kuitenkin seuraa juuri se politiikan kuolema, koska siellä missä ei ole idealismia, vaihtoehdot kuolevat. Missä ei ole idealismia ei ole myöskään innostusta vaan ontto usko tilastoiden tuottamaan faktaan. Kansa ei kuitenkaan hae politiikasta totuutta vaan tunnetta, jonka nimi on toivo. Jos toivo tapetaan liberaalin markkinatalouden kaiken jyräävän ajattelun alle sanomalla että: ”se nyt vaan on niin,” ihmiset kieltäytyvät äänestämästä. Eihän politiikka silloin tarjoa vaihtoehtoja vaan sitä yhtä ja samaa markkinoita kumartavaa hyssyttelypolitiikkaa.

Nukkuville sanon vain sen, että hymistely ja statistina seisoskelu on yksi asia kunhan ottaa kantaa edes äänestämällä. Kaikkien ei ole tarkoituskaan olla aktiiveja, mutta jokaisen velvollisuus on käyttää aivojaan. Äänestätte miten äänestätte kunhan äänestätte.

No mitä ne tämän nuoren änkyrän idealistiset teesit sitten ovat? Esimerkiksi tällaisia:

1. Ei voi olla niin, että koko maailma on rähmällään globaalin liberaalin talouselämän edessä. Sellaisen periaatteen päästäminen inhimillisen elämän määrittäjäksi on yksinkertaisesti tuhoavaa. Talous on vaihdannan keino ja tapa järjestää tuotantoa. Se ei ole mikään itsenäisesti toimiva lohikäärme, joka jauhaa rikkautta toisaalle ja paskaa toisaalle. Julkisen vallan oikeus ja velvollisuus on rajoittaa talouden mekanismeja ja rakentaa tulontasausjärjestelmiä.

2. Politiikka ei saa perustua ihmiskuvalle pelkästään omaa etuaan ajattelevasta ihmisestä. Jos tähän kelkkaan lähdetään, se muokkaa kaikesta toiminnasta katkeroitunutta ja vainoharhaista. Se ei loppujen lopuksi jätä tilaa avoimuudelle ja ihmiskunnan (henkinen) kehitys pysähtyy.

3. Solidaarisuus ja toisesta ihmisestä välittäminen ovat kaikkea toimintaa määrittäviä kaikkein korkeimpia ja pyhimpiä arvoja, joita inhimillisessä elämässä on. Ne kestävät kyseenalaistamista, KUNHAN joku vaivautuu tuomaan niitä kerta toisensa jälkeen pöydälle ja toimimaan unilukkarina siellä missä ne meinaavat unohtua.

4. Ihmiskunnan elämäntapa ja laajamittainen puuttuminen luonnon miljoonien vuosien kuluessa syntyneeseen balanssiin, johtaa rajuun elinmahdollisuuksien kaventumiseen, useiden eläin- ja kasvilajien sukupuuttoon ja miljoonien ihmisten kuolemiseen ruuan tuotannon vaikeutumisen vuoksi. Ainoa oikea tapa palauttaa luonnon ennastavat mekanismit, on pidättäytyä erilaisista tuotantoa haittaavia ympäristövaikutuksia kiertävistä (ja valtavan kalliista) teknisistä ratkaisuista ja hyväksyä tuotannon lasku. Balanssi ei kestä loputonta manipulointia vaan palauttaa ihmiskunnan järjestykseen tavalla tai toisella. 10 000 vuotta on maapallon historiassa häviävän pieni hetki, 100 vuotta silmänräpäys.


No voihan olla, että tässä tulee omallakin kohdalla elon edetessä vielä suurikin murros ideologiassa. Välillä sitä aina voipuu tämän savotan mahdottomuuden edessä ja miettii miksi yleensä lähteä yrittämään mitään muutosta kun olisi mahdollista vain sulkea silmänsä ja keskittyä elämään omaa pientä elämäänsä. Saisi rauhassa kuluttaa miten huvittaa ja järjestää elämänsä täysin omien mielenkiinnonkohteiden ja hetkellisten mielijohteiden mukaan. Hivellä omaa erinomaisuuttaan ja ottaa itsestään esiin sellainen subliikin menestyjän perikuva. Ostaisin jumalattoman ison veneen ja päheän tontin jostain kauniista rannasta.

Ehkä minä kypsynkin myöhään kuin Nalle Wahlroos konsanaan, ja ajan mittaan minusta tulee samanlainen itsekäs vanha mulkku. Käperryn omaan egooni ja alan joka kohdassa vetää kotiinpäin. Enemmän minulle, vähemmän muille. Alan äänestämään ryhmää, joka ajaa oman sosioekonomisen viiteryhmäni statuksen nostamista. Vähempiosaisten oikeuksista viis, äänestäkööt ne köyhien puolesta, jotka eivät ymmärrä omaa etuaan.

Älä huuda mulle!

Olette varmaan nähneet tämän vanhempainliiton kampanjaan liittyvän julisteen. Ainakin pääkaupunkiseudulla näitä on useissa busseissa kiinni ja muissa näkyvissä paikoissa. Kampanjan henki on ehkä pyrkinyt vahvistamaan yhteistä talkoohenkeä ja vanhempien velvollisuudentuntoa pitää kiinni lapsistaan. Osa kampanjan kuvista on kuitenkin ollut melko paatoksellisia, "asuuko perheessäsi viinatrokari," ja osa myös hieman militantteja kuten "alaikäisten ulkonaliikkumiskielto." Kampanjan aihe on Suomessa äärimmäisen haastava, koska kaikki perhekasvatukseen liittyvä mielletään Suomessa perheiden yksityiseksi asiaksi eikä sinne ole oikeutta mennä sormella osoittelemaan.


Olin huhtikuun lopulla käymässä Tukholmassa ja otin siellä kuvan Ruotsin vastineesta.

Tämä juliste liittyy siis Ruotsissa käytävään Tänk Om - kampanjaan jota vetää Valtion kansanterveys instituutti, joka vastaa ehkä meidän THL:äämme tai Väestöliittoa. Tämä kampanja pyrkii selkeämmin vetoamaan tunteisiin ja myös ehdottaa miten lähteä liikkeelle ongelman lähestymisessä.

Minusta noiden kahden kuvan vertaaminen kertoo melko paljon vanhemmuuden kulttuurista eri maissa, koska kampanjat on suunniteltu varmasti ajatellen, miten rohkaista vanhempia puuttumaan lasten alkoholinkäyttöön, ilman että he kokevat kampanjan liian paatoksellisena tai saarnaavana. Ruotsi on tunnetusti tai kliseen mukaan korostuneen keskusteleva kulttuuri, jossa verbaalisella sanoittamisella on lähes itseisarvo. En tiedä miten Suomessa suhtauduttaisiin kampanjaan, joka toisi kansan silmille selkeän kehotuksen paitsi kieltää lapsen alkoholinkäyttö, myös keskustella asiasta. Riittääkö Suomessa että juopotteleva lapsi pysäytetään, otetaan pullot pois ja kuskataan lapsi kotiin. Case closed.

No tämä pienenä kärjistyksenä. Kun Ruotsin Statens folkinstitutin ja Suomen Vanhempainliiton sivuja kahlaa hieman syvemmälle, molempien kautta löytyy ohjetta miten käydä keskusteluun nuoren kanssa; mikä luultavasti toimii, millainen lähestyminen luultavasti kaikuu kuuroille korville tai turhaan kärjistää tilannetta. Vanhempain liiton sivuilla ohje on nimellä Nosta kissa pöydälle ja Ruotsin puolella Tänk Om eli Ajatteleppa uudestaan, josta löytyy myös ruotsin suomalaisille suunnattu suomenkielinen versio. Kun noita lukee vierekkäin huomaa, että niissä on paljon samaa ja molemmissa korostetaan vuorovaikutuksen merkitystä, myös Suomessa, mikä ei kuitenkaan tule niin selvästi esiin kampanjassa. Suomeksi ei ole ilmeisesti raflaavaa sanoa, että: Nuoresi rakastaa sinua, kun sanot hänelle tarvittaessa EI. Suomessa mainoskampanjoissa ei yleisesti ottaen myöskään käytetä yhtä paljon lukijaan vetoavia persoonapronomineja kuin Ruotsissa. Ehkä kyse on myös kielten eroista.

Tämän päivän Hesarissa oli artikkeli kahden kulttuurin perheiden kokemuksista suomalaisen kasvatuskulttuurin silmiinpistävistä eroista verrattuna toisen vanhemman omaan kulttuuriin. Erityisesti artikkelissa otettiin esille vanhempien ihmisten kunnioittaminen ja pientenkin lasten merkittävä itsenäisyyden vaatimus. Nämä tulivat esille erityisesti erona latinalaiseen kasvatuskulttuuriin Kuubassa ja kasvatukseen Kanadassa. Olisi ollut kiinnostava tietää oliko artikkelin kanadalainen nainen itse katolisesta vai protestanttisesta perheestä. Suomalaisen kasvatuksen erityispiirteet lasten yksinolemisesta, itsenäisyydestä ja vanhempien vastustamisesta ovat totta myös Ruotsissa joten ehkä se on ainakin osaksi meidän pohjoismaisen mittavan päivähoitojärjestelmän ja protestanttisen itsenäisen ajattelutavan tuotosta, että lapset ovat paljon yksin ja näyttäytyvät muiden kulttuurien näkökulmasta juurettomilta ja turvattomilta. Itse kyllä allekirjoitan, että läheinen suhde isovanhempiin ja/tai muihin lapsen kanssa aikaa viettäviin tahoihin, tuo omasta mielestäni lapselle rakennetta ja turvallisuuden kokemusta. Kyllä sitä sitten 20+ iässä ehtii itkeä kylmässä opiskelijayksiössä yksinään ja nauttia yksityisyydestä.

Suomalaisen kulttuurin yksityisyyden käsitys on melkoinen verrattuna moneen muuhun suuntaan maailmassa. Itseäni tässä kuitenkin kiinnostaa eniten tuo eri kulttuurien vuorovaikutustyyli ja miten sitä siirretään lapsille. Kuinka paljon asioita puidaan verbaalisesti vanhempien ja lasten välillä tai vastaavasti annetaan tilaa ja mahdollisuus olla kertomatta. Tämä liittyy varmasti myös siihen kuinka paljon kulttuurissa arvostetaan kasvokkaista verbaalista kanssakäymistä. Kun itse asuin Ruotsissa opin nauttimaan siitä selkeän pinnallisestakin small talkin tavasta, koska se ylläpitää kanssakäymisen kulttuuria ja pitää samalla kynnyksen vakavammankin keskustelun aloittamiseen melko matalana. Ruotsi on kuitenkin muutoin kulttuurina selkeästi pidättyväisempi tai epäsuorempi kuin Suomi ja siellä oman käyttäymisen kontrollia ja oikean vaikutelman antamista korostetaan ehkä enemmän. Mutta kontrollin menettäneitä känniääliöitä löytyy molemmilta puolilta lahtea yhtä lailla.

Suomessa small talk on edelleen hämmästyttävän haastavaa monelle ihmiselle, myös itselleni. Osaksi tämä kieli taipuu siihen kömpelösti, mutta kyse on myös siitä, että se ei tapana sisälly (tai ole ehtinyt kehittyä) suomalaiseen kulttuuriin. Jos kulttuuri korostaa ja arvostaa mahdollisimman minimalistista ja pelkistettyä viestintää, tehokasta kielen käyttöä, se jättää vain vähän tilaa epävirallisempien, avautuvien keskustelujen syntymiselle. Suomen kielessä on kuitenkin mielestäni nerokas ja osuva sana rupattelu, joka kuvaa todella hyvin myös small talkin ideaa. Ehkä rupattelu kuvaa kuitenkin sellaista jutustelua, joka Suomessa yhdistetään lähinnä vanhojen ihmisten kohtaamiseen sunnuntaikävelyllä. Työelämässä rupattelu käytävillä on kuitenkin lähes synti, se kun vie sitä kallista aikaa eikä palvele mitään välittömästi mitattavissa olevaa funktiota.

Rupattelutuokio on hieno Suomen kielen ilmaus, niitä täytyy harrastaa enemmän. Toivottavasti perheissäkin on tapana rupatella milloin mistäkin, silloin kissakin nousee pöydälle kuin itsestään.