Olen teitä kaikkia muita parempi ihminen

Kun tänään on facebookin ajanlaskun mukaan Olen teitä kaikkia muita parempi ihminen - päivä, innostuin listaamaan kaiken hurskauteni ja kertomaan lukijoille tyypillisestä päivästäni. Tämähän voi olla alentumisen ammattilaisen ensimmäinen luku. :) Sarkasmi on tervehdyttävää.

Aamulla herään varttia vaille kuusi ja ponkaisen saman tien pystyyn sängystäni. Unnuttelu ja snoozettaminen ovat mielestäni itsensä pettämistä ja rivakka toiminnallisuus paras herättäjä. Siispä juoksutrikoot päälle ja koiran kanssa lenkille. Lenkkiä varten varaan mukaan kaksi koirankakkapussia, toisen käytän ja toinen on varoilta mukana; jos sattuu bonusmateriaalia, sitä olisi todella ikävä jättää kanssaihmisten harmiksi puiston pientareille. Ja voihan siihen bonuspussiin kerätä niiden toisten raukkojen ajattelemattomien koiranomistajien unohtamat kakat. On tärkeää panostaa koko yhteisön viihtyvyyteen.

Kun päästään takaisin sisälle, teen pikaiset etunojapunnerrukset rasvan polttamiseksi ja selän tukilihasten aktivoimiseksi. Sitten viivana keittämään kaurapuuroa perheelle, en kylläkään ole itse kyseistä kauraa kasvattanut, mutta olen sen vastuullisesti joukkoliikennettä käyttäen noutanut erään osuuskauppaliikkeen hypermarketista. Ja päälle hapanmaitotuotteita ja oman äidin poimimia mustikoita. Ajattelen hallinnan kehää, jonka ytimessä ovat nuo pienet asiat, joihin jokainen voi vaikuttaa; selkeimpiä niistä ovat se, mihin aikaan menee nukkumaan ja mitä laittaa suuhunsa. Puurolautasen syötyään on helpompaa jättää omaan arvoonsa ne asiat, jotka ovat minun vaikutusmahdollisuuksieni ulottumattomissa.

Puuron päälle hörppään luonnon parasta tarjontaa, pakuriteetä, kääpä lohkaistiin vaimon suvun metsästä, sen lähemmäs et superfoodia pääse. Aamuisin en harrasta kofeiinia tai muita piristeitä, koska ne turhaan sumentavat ihmisen arvostelukykyä ja luovat illuusiota korostuneen pirteästä olemuksesta, niitä seuraa aina kuitenkin myös kofeiinikrapula, flegmaattinen paluu merkityksettömyyden tunteeseen. Itse tykkään vetää annoksen d-vitamiinia ja kalaöljyn tietenkin, jotta saan rasvahapot ja rasvaliukoiset vitamiinit tasapainoon. Jotenkin on niin kovin vaikea ymmärtää sellaisia ihmisiä, jotka eivät tämän vertaa viitsi huolehtia itsestään. Vaimolle alennun murtamaan Beroccan placeboksi päivään.

Sitten kiireesti kamat laukkuun, suukko lapselle, vaimolle, koiralle ja eikun pyörällä työmatkalle. Tänään olen liikkeellä vanhemmalla yksivaihteisella Monark-pyörälläni, jonka pelastin varmalta hävitykseltä ja kunnostin siitä uskollisen menopelin. Olemme yhdessä kuin tuulahdus mahdollisuuksien maailmasta. Risteyksissä noudatan sääntöjä kuinkas muuten; kun autoilija antaa tilaa, vaikka hänellä olisi etuajo-oikeus, nostan kättä ja muistan hymyillä, annetaan hyvän kiertää. Huonon näkymän risteyksiin saavun käsi jarrulla ja kelloa soittaen. Jos olemme törmäyskurssilla molemmat väistävät, onhan liikenne ainoastaan muiden huomioonottamista ja itsehillintää, tämän sisäistin jo kauan sitten. Yksi bemarikuski ei ehdi minua huomioida, ja vaikka haluaisin polttaa hänen autonsa, pysähdyn sen sijasta aistimaan aamuauringon säteitä ja kastepisaroita saavuttaakseni taas positiivisen tasapainon. Hänellä oli kiire, hän oli yksin ja peloissaan, rauha hänenkin sielulleen.

Saavun työpaikalleni, työskentelen opinto-ohjaajana lukiossa, koska haluan auttaa nuoria ihmisiä löytämään merkityksellisyyden kokemuksen omaan elämäänsä toteuttamalla ihmisyyden positiivisia mahdollisuuksia. Koen kantavani soihtua, jossa palaa lähimmäisenrakkauden liekki. Ilman minua nuoret olisivat tuomitut vaeltamaan laput silmillä saavuttamatta tietoisuutta yhteiskunnan keinotekoisista merkitysansoista. He hyppäisivät miettimättä oravanpyörään ja täyttäisivät elämänsä tyhjällä krääsällä ja kuluttamisen tuomalla ontolla lyhytaikaisella tyydytyksellä. Olen siis hyvin tärkeä osa yhteiskuntaa vaikka en oikeastaan koe palvelevani tätä keinotekoista kansallista illuusiota yhteiskunnasta kuin syvempää universaalia harmoniaa, johon haluan liittää kaikki opetuslapseni.

Käytyäni suihkussa kohtaan kollegat hymy huulilla. Joku yrittää piiloutua kahvimukinsa taakse, mutta muistan huomioida myös hänet pirteällä tervehdyksellä. Jos en minä yrittäisi vetää häntä ylös synkkyyden alhosta, kuka sen tekisi. Olemme kaikki veljiä ja siskoja, vastuussa toisistamme.

Nuoret tuovat minulle ongelmansa ja etsimme vastauksia heitä askarruttaviin asioihin heidän vanhempiensa laiminlyönneistä. Nuo raukat vanhemmat eivät ole sisäistäneet kuinka tärkeää on tutustua omaan lapseensa ja jättää omat käsityksensä lapsestaan sivuun. Jokaisen kohtaamisen tulisi olla kuin tabula rasa, kuin uuden luomista. Niin nuorten ihmisten todellinen potentiaali pääsee vihdoinkin kuorestaan.

Käyn lounaalla lukion ruokalassa ja säälin matkalla kaikkia teinityttöjä, joiden farkuista suurin osa on jäänyt jonnekin matkan varrelle. Nuokin raukat lapsikullat ovat markkinakapitalismin uhreina oppineet esineellistämään vartalonsa ja myymään olemuksensa eniten huomiota tarjoavalle. He luulevat nauttivansa nuoruudesta jäljittelemällä ”aikuisten” elämäntyyliä, mutta eivät vielä ymmärrä, että aikuistumisen kehitystehtäviin kuuluu myös nousta tietoiseksi onttojen toimintamallien vaikutuksesta ja korkeammista mahdollisuuksista. Minulla on edelleen työtä tehtävänä.

Iltapäivällä pakkaan laukkuni pyörän kylkeen ja kaarran taasen hyötyliikuntaan ihaillen puiden alkavaa väriloistoa. Ihmisen palautuminen työstä tapahtuu tutkitusti ympäristössä, jossa on lehtivihreää, kohteita vaihtelevilla etäisyyksillä ja tietenkin vettä. Kaarran siis joen rannan kautta vaikka se tuokin matkaan muutaman lisäkilometrin; on tärkeää latautua ennen perheaikaa.
Saavun kotiin, otan koiran talutushihnaan ja lähden hakemaan lasta hoidosta. Kun pääsen paikalle ja saan lapsen syliini, huomioin lastenhoitajan päivän rasitukset ja teen rakentavia kysymyksiä kasvatuskumppanuuden vahvistamiseksi. Hän on tärkein liittolaisemme lapsen tarpeiden kohtaamisessa, haluan osoittaa hänelle kunnioitusta ja myös kiinnostusta hänen omasta jaksamisestaan. Vaihdamme hymyt ja huolettomat toivotukset ja lähdemme lapsen kanssa vaunuttelemaan kohti kotia. Matkalla muistan poimia lapselle vaahteranlehtiä ja käpyjä, joita hän saa tunnustella ja ihastella ja muistan totta kai myös selostaa omia tekemisiäni ja eteen tulevia asioita. Kun koira käy kakalle, poimin pökäleet kuuliaisesti ja yhdessä lapsen kanssa toteamme, että koirakin käy kakalla, mutta ei potalla. Tästä meillä on kotona tuttu kirjakin, jota joskus hassutellen ihmettelemme. Lasta naurattaa ja hän saa anaalikehitysvaiheessaan positiivisen assosiaation pottaa kohtaan. Se on tärkeää.

Kotiin tultua laitan edellisenä iltana valmistamamme kasvissosekeiton lämpiämään. Haluaisin syventyä sanomalehteen, mutta nyt on lapsen laatuajan vuoro; olen sen hänelle velkaa jätettyäni hänet perheen ulkopuoliseen huostaan moneksi tunniksi. Siispä lehdet sivuun ja sormiruokailuun. Lapsi heittelee minua porkkananpaloilla, rakentavasti keskeytän hänet ja ilmaisen kiihtymättä, että ruoka ei ole heittämistä varten. Emmehän kuitenkaan ole mikään boheemi vapaan kasvatuksen perhe, joka ei tunnusta rajoja ollenkaan. Lapsi tarvitsee johdonmukaiset rajat, jotka ovat näkyvät ja toistuvuudessaan ennakoitavat. Näin hänen ei tarvitse aina ihmetellä, että saakohan tänään heittää porkkanan seinään, vaan nuo pienet aivot voivat keskittyä muiden haasteiden kohtaamiseen. Olen kaiken tämän lapselleni velkaa, minähän se hänet itsekkäästi maailmaan saatoin. Otan kuitenkin haasteen vastaan kuin vastuullinen aikuinen. Voi niitä raukkoja vanhempia, jotka eivät pysty asettamaan omia tarpeitaan sivuun. Heillä ei varmasti ole helppoa.

Rakas saapuu töistä ja ruokapöytään. Onnellinen perhe syö yhdessä. Sen jälkeen vielä leikimme rakentavia tilan hahmotusta ja kielellistä kehitystä tukevia leikkejä kunnes lapsi alkaa vienosti ilmaista väsymystä ja on kylvyn ja iltasadun aika. Tänään on minun vuoroni nukuttaa lapsi, sen teen kiitollisena rakkaimmistani. Jos vaimoni voi hetken viettää rauhallista aikaa yksin olohuoneessa, on se sijoitus meidän kaikkien yhteiseen elämään. Levännyt äiti on avain parempaan huomiseen.

Illan päätteeksi hieron vielä rakkaan vaimoni hartiat ja vetäydymme yöpuulle ennen kymmentä. Jokainen voi näet itse päättää mihin aikaan menee nukkumaan.

Iloloukussa?

Näinä vaikeina aikoina porukka käy uskomattoman kuumana ja ollaan herkkiä synnyttämään jakolinjoja. Ei eletä niinkään kompromissien aikaa kuin erontekojen aikaa. Sikäli tätä aikaa voi hyvin verrata tuonne 1900-luvun alun vuosikymmeniin. Ja samalla moni ihminen (minä mukaan lukien) yrittää tarjota joitain työkaluja tuon erontekemisen mekanismin ymmärtämiseen.

Luin Heikki Pursiaisen osuvan postauksen, joka oli suunnattu empatian oppitunniksi perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalolle. Empatia on määritelmänä kykyä pystyä tarkastelemaan jotakin ilmiötä useammasta kuin yhdestä näkökulmasta ja näin kykyä asettua myös toisen ihmisen asemaan jossakin tilanteessa. Kuten on täälläkin todettu; kouluissa on perinteisesti opetetettu tietoja, taitoja ja empatiaa, nykyään se alkaa tietovyöryn ja muun ajankäytön paineessa kaartua lähinnä kahteen ensimmäiseen.

Pursiaisen postauksessa oivaltavinta on kuitenkin tuoda näkyväksi tuo ihmisen toiminnan tarkastelu kannustinten kautta ja miten sen hahmottaminen, minkä perässä ihminen juoksee, tuo hänen muuten järjettömältä vaikuttavan toimintansa ymmärrettäväksi. Erilaiset kannustimet näyttävät ympäristön hyvin erilaisena ja ekonomisti selittää, tietysti hieman redusoivastikin, esimerkiksi ihmiskäsitysten ja maailmankuvien erilaisuutta sillä, että ihmiset juoksevat erilaisten asioiden perässä. Psykologi toisi tähän taas klassisen Maslowin tarvehierarkian ja selittäisi, että ihminen ei osaa tavoitella korkean asteen asioita, ennen kuin hän on tajunnut, että alemman asteen tarpeet on jo tyydytetty. Minä tuon sosiologina tähän Weberin päämäärärationaalisuuden vain yhtenä toiminnan muotona.

Koko kannustinteoriaahan voidaan syyttää ihmisen toimintaa redusoivaksi, koska se tunnustaa lähinnä hyödyntavoittelun näkökulman eikä näe ihmisen toiminnan muita vaikuttimia. Lisäksi kannustimista puhuminen haiskahtaa aina päämäärärationaaliselta toiminnalta ja jättää siksi muut toiminnan muodot sen ulkopuolelle. Ekonomisti ajattelee, että hyödyntavoittelu edeltää kaikkea päätöksentekoa ja ihmisen toiminnan arvot johtuvat sitten siitä mitä hän pitää tavoiteltavana ja hyödyllisenä. Tätä voisi pitää jonakin päämäärärationaalista päätöksentekoa avaavana ajatuskulkuna.

Se jättää kuitenkin tosiaan sivuun sen asian, että monet tekijät saavat ihmiset toimimaan myös puhtaasti tunteen pohjalta affektiivisesti ja toisaalta ihmisen on aina myös mahdollista lähteä toimimaan niin sanotusti arvo edellä, eli asettaa jokin asiantila edelle kaikkia hyötynäkökulmia, "hinnasta viis tähän pyritään." Kun lähdetään liikkeelle siten, että arvo määrittää sen mitä ihminen pitää tavoiteltavana, ja näin ohjaa hänen toimintaansa, silloin olennaiseksi nouseekin se, miten yksilö hahmottaa sen mikä on arvokasta.

Arvorationaalista päätöksentekoa on useilla elämänalueilla ja se ärsyttää ekonomistien miehittämää julkista valtaa, koska arvorationaalisuus ei tunnusta mitään numeroiden ylivaltaista todistusvoimaa. Kansantaloustieteilijä perustelee, että "Näin ei voi jatkaa koska meillä ei yksinkertaisesti ole rahaa" ja arvorationaalinen eli esimerkiksi köyhimpien auttamista kannattava kansalainen toteaa, että "raha ei saa määrittää tätä asiaa, sen on oltava markkinatalouden ulottumattomissa." Tai kuten Sixten Korkman totesi ranskalaisen poliitikon sanoin: Haluamme hyvinvointivaltiota, emme markkinayhteiskuntaa.

No kumpi siis edeltää ihmisen toimintaa hyötynäkökulma vai arvot? Tässä tullaan taas toista kautta samaan ontologiseen kysymykseen arvojen olemassaolosta ihmisestä riippumatta; eli ovatko arvot olemassa ennen kuin ihminen jotakin arvottaa? Erot tämänkaltaisissa perusoletuksissa saavat aikaan todella erilaisia ihmiskuvia, joiden edustajien on hyvin vaikeaa ymmärtää toistensa tapaa hahmottaa maailmaa. Siksi Tarja Halosen ja Jussi Halla-ahon keskustelu, jos sellaista olisi, näivettyisi niin nopeasti.

Kun puhutaan kannustimista, moni ajattelee että omiin kannustimiin ei ole mahdollista vaikuttaa. Ne vain ovat olemassa ja "jostain syystä minä haluan ison auton ja ison talon, se kannustaa minua." On kuitenkin ihmisen oma päätös haluaako hän avata ja purkaa omat kannustimensa osiin ja tutkiskella mistä mikäkin motivaatio johtuu. Tähän kannustan myös jokaista ekonomistia. Enkä siis tarkoita, että se purkaminen olisi tuon yllämainitun luonnehdinnan tasoista purkamista vaan syvälle menevää luotaamista, mistä kumpuaa tarve tietynlaisen toiminnan korostamiselle. Se on kuitenkin rohkeutta vaativaa hommaa, koska samalla voi vahingossa myös muuttua ja löytää reflektoimalla arvokkaammaksi kokemiaan kannustimia.

Mikä sinua kannustaa? Miksi? Mihin sinun tarpeisiisi nuo kannustimet vastaavat? Ajatteletko, että kannustimesi heijastavat joitain arvoja vai toisinpäin?

Minua kannustaa ilon tavoittelu, monia asioita elämässäni valitsen sillä perusteella, että koen niiden edistävän ilon löytämistä ja toisaalta jätän asioita valitsematta, koska koen, että ne heikentävät mahdollisuuksiani tavoitella ja löytää iloa. Se on sellaista päämäärärationaalista ilon maksimointia. Se ei kuitenkaan ole helppoa, koska samanaikaisesti pitäisi tuntea itsensä aika hyvin, että tietää mistä tulee iloiseksi.

Kun ilo on kannustin, myös se voi muodostaa kannustinloukun, nimittäin iloloukun. Kun saavutetussa elämäntilanteessa saa iloa jo monista asioista, mutta sisällään tietää, että "saadakseni vielä suurempaa iloa minun pitäisi laittaa vaakalaudalle osa tästä jo saavutetusta ilosta," se vaatii saavutetuista eduista luopumista tai ainakin niiden pistämistä peliin.

Jos esimerkiksi tiedostan, että saan perheen kanssa vietetystä ajasta iloa, mutta samalla sisälläni koen, että saisin paljon iloa myös itseni toteuttamisesta kodin ulkopuolella, jossakin omassa harrastuksessa, saattaa muodsotua iloloukku, jos luulen, että harrastuksista saatava ilo on suurempaa kuin perheen kanssa vietetystä ajasta saatava ilo. Saan kuitenkin ymmärtää, että iloa on erilaista ja sikäli tässä kohtaa ei ole oikein puhua kannustinloukusta.

Sen sijaan iloloukusta voisi puhua sellaisessa tilanteessa, että mietin valintaa kahden harrastuksen välillä, jotka ovat toisensa poissulkevia ajallisista syistä. Tätä mietin nyt kun harkitsen pitäisikö minun luopua jostakin aikaa vievästä asiasta, jotta voisin lähteä vapaaehtoiseksi uuden Koskelan vastaanottokeskuksen tukiryhmään. Uskon nimittäin, että siellä vapaaehtoisena toimiminen toisi suurta ja aitoa iloa, ehkä vielä suurempaa kuin joku nykyinen harrastukseni. Näin tässä ilon tavoittelun tilanteessa voi muodostua aito iloloukku.

Ja ekonomistin sanoin tätä valintatilannetta voi ymmärtää vain empaattinen ihminen, joka tajuaa, että jollekin ihmiselle maahanmuuttajien auttamisesta saatava ilo voi olla kannustin.

Ihmisestä hyvä tulee

Kun kaksi humanistia ja ihmisalan ammattilaista kasvattaa lasta, niin heikompaa hirvittää miten montaa lapseen henkisiin tarpeisiin liittyvää asiaa voi pyöritellä ja pohtia. Eräs nuori psykologimies sanoi, että hän ei luultavasti koskaan hanki lasta, koska tietää mikä kaikki sellaisen kasvattamisessa voi mennä pieleen. Joskus sanoin kavereille näistä asioista jutellessamme, että omasta mieelstäni mikään ei oikeuta ihmistä siirtämään omia neuroosejaan omille lapsilleen. Ehkä se kertoo jotain siitä millä asenteella itse näihin asioihin suhtaudun. Toki tiedostan että rennomminkin saa ottaa, kukaanhan ei tule koteihin seuraamaan mitä malleja lapselleen siirtää.

Poika on nyt vajaa 14 kk vanha ja terhakasti opettelee kävelyä ja muodostaa omia sanajäljitelmiä. Meillä on oikein hauskaa. Vietän isyysvapaata kotosalla tämän kuukauden. Meillä on muutenkin ollut tänä vuonna hienosti yhteistä aikaa kun sain pidettyä vanhempainvapaita myös sen kuukauden, joka isälle myönnetään äidin vanhempainrahakauden aikana. Ja opettajan kesäloma on tässä elämänvaiheessa tietysti mukava bonus. Suomen perhevapaat ovat aivan mahtava ja täysin oikean suuntainen asia. Tässä vaiheessa tarvitaan stressitöntä ja väljää yhdessäoloa, se on kirjaimellisesti sijoitus tulevaisuuteen. Onneksi nykyään on todella hyvää kirjallisuuttakin saatavilla, itse olen pitänyt muun muassa Jari Sinkkosen kirjoista, joiden sanoma ei ole välttämättä räjäyttänyt pankkia, mutta ollut selkoisuudessaan omiaan lisäämään luottamusta, että vanhemmuus on loppujen lopuksi suhteellisen yksinkertaista.

Kun isä opettaa poikaa, molemmat huutavat. Mutta kun poika opettaa isää, molemmat itkevät. - David Hays

Mutta mutta, kun se vanhempien vaikutus omaan lapseensa on kuitenkin niin läpeensä massiivinen. Vanha sanonta, että esimerkki on vahvin kasvattaja on totta varsinkin silloin kun lapsi seuraa vanhempiaan. Ja kuinka paljon vaikutteita pienikin lapsi imee. Ei vain sanoja tai tekoja vaan sävyjä, tunnelmia, reaktioita. Lapsi esimerkiksi aistii miten vanhemmat reagoivat johonkin yllättävään tilanteeseen ja luonnollisesti ottaa tämän reaktion annettuna mallina. Kuinka suuri osa asenteista ja tavoistamme reagoida ovatkin edelliseltä polvelta suoraan siirtyneet. Ja nehän ovat sekä positiivisia että negatiivisia.

Pienen lapsen kohdalla varhaisen tuen merkitystä ei voi liioitella. Sosialisaatiossa merkittäviä toisia (eli erityisesti vanhempia) merkittävämpää vaikuttajaa ihmiseen ei ole. Olen opiskeluaikana täällä blogissakin pohtinut kahta tekijää ja niiden yhteisvaikutusta. Nimittäin perusluottamuksen syntymistä ja toisaalta positiivista minäkuvaa. Nuo kaksi ovat hyvin merkittäviä ihmisen toiminnan, oma-aloitteisuuden ja toisaalta passiivisuuden määrittäjiä. Ihminen, joka on sylikokemuksessa saanut hyvän perusluottamuksen, voi nousta jaloilleen myös mahalaskujen jälkeen. Ja toisaalta minäkuva muodostuu myös lähiympäristön reaktioiden perusteella, ja on myös herkästi periytyvä taipumus.

Yksi paljon puhuttu mutta myös ristiriitaisia kannanottoja aiheuttava aihe on se, kuinka varhaisessa vaiheessa lapsi oppii hahmottamaan oman toimintansa vaikutusmahdollisuuksia, eli sitä, mistä osa käyttää käsitettä vastuunottaminen. Tämä aihe tuli esille mukavasti tuolla peruskoulupesulan blogikirjoituksessa minäkuvaa tukevasta attributioerheestä, ja miten se voi myös saada päinvastaisen vaikutuksen kuten opittua avuttomuutta ja vetäytymistä toiminnasta. Omien vaikutusmahdollisuuksien havaitsemisen oppiminen alkaa minun mielestäni myös jo varhaislapsuudessa. Tämä on varmasti yksi syy miksi moent tuoreet vanhemmat syytävät vastasyntyneille turhiakin virikkeitä ja heidät haudataan ison lelukasan alle. Pitäisi saada sopivia haasteita, joista huomata, miten omalla toiminnalla ja keskittymisellä on mahdollista saada asioita aikaan. Koulussa sen oppimisen aloittaminen on jo merkittävästi vaikeampaa, koska haasteet ovat jo niin paljon laajempia ja omatoimisuuden odotus suurempi. Silloin voi käydä niin että lapsi ikäänkuin läkähtyy voimattomana mahdottoman haasteen edessä. Omien vaikutusmahdollisuuksien hahmottamista ei voi oppia kertarysäyksellä vaan pienissä paloissa.

Ehkä kaikkein tärkein asia, (jonka haluaisin myös painaa omaan kotiini seinälle) ja joka myös pahasti tökkää korvaan julkisissa tiloissa kuu(nne)llessa vanhempien reaktioita lapsiinsa: lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän sitä vähiten ansaitsee. Tämä siis pitää sisällään sen, että vaikka esimerkiksi koiran opettamisessa ja kouluttamisessa ehdollistaminen on tärkeää ja myös koiraa itseään palvelevaa toimintaa, ihmisvanhemman rakkaus omaa lastaan kohtaan ei saa koskaan olla ehdollista. Jos lapsi pääsee kokemaan, että hänen on toimittava tietyllä tavalla ollakseen arvokas ja rakastettu, siitä poisoppimiseen ei välttämättä riitä edes yksi ihmiselämä. Näitä henkilöitä löytää suortusyhteiskunnasta sieltä ja täältä.

Ja haluan siis vielä tarkentaa, ettei synny väärinymmärrystä: tämä ei koskaan tarkoita mitään "vapaata kasvatusta" tai sitä, että lasta ei rajoitettaisi. Vanhemman tärkeimpiä velvollisuuksia on myös tuottaa lapselleen hallittuja sopivan mittakaavan pettymyksiä ja asettaa selkeät rajat, jotka ovat johdonmukaisia ja pätevät myös erilaisissa tilanteissa. Mutta ehdollinen rakkaus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lapsen käytöksen ohjailussa käytetään vanhemman suunnalta tulevaa syvää pettymystä lapseen, jolloin lapsi myös kokee leimautumista ja ymmärtää että toiminta kyseenalaistaa hänen arvonsa. Kun lapsi tekee vanhemman toiveita tai yhteiskunnan lakeja vastaan, häntä rajoitetaan ja tarvittaessa vihelletään peli ehdoitta poikki, mutta sen jälkeen on tärkeää antaa viesti, että kritiikki kohdistuu aina tekoon eikä lapsen olemukseen.

Vanhemmuuteen tulisi aina sisältyä myös uteliaisuus omaa lasta kohtaan, ja paradoksaalisesti samanaikaisesti tietoisuus, että vaikka kuinka luulet tuntevasi lapsesi, et todellakaan tunne. Ihminen on aina toiselleen mysteeri ja jos luulee tietävänsä mitä toinen ajattelee, tulee hyvässäkin tarkoituksessa luultavasti tehneeksi enemmän tai vähemmän vahinkoa. Kasvatusalan työssä ollessani tekemisissä aikuistuvien nuorten henkilökohtaisten suunnitelmien ja toiveiden kanssa, herää monesti harras toive, että vanhemmat haluaisivat aidosti tyhjältä pöydältä tutustua lapsiinsa. Mutta sepä ei olekaan niin kovin yksinkertainen asia.

No mitäs sitten tapahtuu, jos ei vanhempi pysty tällaisia asioita omassa toiminnassaan toteuttamaan? Uskon vakaasti siihen, että suurin osa vanhemmista tekee todellakin parhaansa sillä tietoisuudella, joka heillä on. Vanhempana toimiminen on kuitenkin todella herkkä prosessi myös sikäli, että vanhemmalle itselleen omasta lapsuudesta tutut mallit lyövät läpi kuin odottamaton keihäs eikä oikein itsekään ymmärrä, että "mitenkäs tässä nyt kävikin tällä tavalla." Näitä välähdyksen omaisia hetkiä on tullut myös itselleni tässä ensimmäisen vuoden aikana useita ja olennaista niissä tilanteissa olisi tajuta, että tässä ei nyt puhu minä vaan ihan joku muu.

Suurin este/haaste oman lapsen rakentavassa huomioimisessa ja tukemisessa ovat vanhemman omat lapsuuden kokemukset. Kuinka suuri osa nykypäivän terapia-asiakkaista työstää omien vanhempiensa toimia, ei etsien syyllistä, vaan etsien ulospääsyä. Ben Furmanin menestyskirjan nimi on hyvin kuvaava: Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus. Ja jos se exit-ovi jostain aukeaa, se aukeaa tulemalla tietoiseksi siitä miten omat tunteet ja kokemukset tulivat lapsuudessa kohdatuiksi. Omien vanhempien mallit vaikuttavat vahvasti myös oman parisuhteen ja seksuaalisuuden muodostumiseen. Juuri tällä hetkellä luen oikein hyvää kirjaa, joka hahmottaa miten omien vanhempien parisuhde ja roolit perheessä vaikuttavat suoraan siihen millaista parisuhderoolia heidän lapsensa alkaa omassa aikuiselämässään etsiä.

Vanhemmuus on siis kimppu sukupolvien takaa tulevaa perintöä, mutta hassu se, joka haluaa ottaa kaiken annettuna eikä valikoida jyviä akanoista. Skeematerapeutti Kimmo Takanen on kirjoittanut todella hyän ja käytännönläheisen kirjan omien vanhempisuhteiden muodsotamista tunnelukoista ja miten niistä voi vapautua. Tätä suosittelisin jokaiselle vanhemmalle. Hän on myös tehnyt kirjan aiheista käytännönläheisen nettisivun, jossa voi testata omien vanhempien vaikutusta. Olemme sitä myös lukiolaisten kanssa välillä kokeilleet.

Vanhemmaksi tuleminen on varmasti avartanut minunkin käsityksiäni niistä päivistä kun innokkaana alan opiskelijana kyseenalaistin, että miten vanhempana saa toimia ilman kunnon kurssitusta oman toiminnan vaikutuksista. Silti olen edelleen sitä mieltä, että vanhemmuus on tärkeintä toimintaa mitä meidän yhteiskunnassamme tapahtuu, koska lapset ovat arvokkainta mitä meillä on. Ja: kuinka valtava ja kertautuva hinta niistä laiminlyönneistä ja välinpitämättömyydestä maksetaan, niin rahassa kuin rakkaudessa.

Ja samalla kun kantaa huolta lapsen henkisestä kehityksestä on krooninen huono omatunto, että ikkunat pestiin viimeksi reilu vuosi sitten. Silloinkin se tapahtui anopin toimesta ja lapsen kotiinsaapumisen kunniaksi. :)

Furman, Ben. 2010. Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus.

Junkkari, Kaija & Lari. 2010. Läsnä ja lähellä.

Sinkkonen, Jari. 1990. Pienistä pojista kunnon miehiä.

Sinkkonen, Jari. 2012. Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun.

Takanen, Kimmo. 2015. Tunne lukkosi.

Missä vaiheessa sisällissodan lietsomisesta on tullut ihan ok läppä?

Näinä aikoina on todellinen taitolaji säilyttää kylmät hermot ja olla provosoitumatta yhteiskunnassa vellovasta keskustelusta. Tunteet alkavat läikähdellä yhdellä jos toisellakin hyvin herkässä. Meidän yhteiskunnassamme lietsotaan tietoisesti kahtiajakoa ja eripuraa.

Tätä tekstiä eivät myöskään lue ne ihmiset, joiden toivoisin sen lukevan. Tätä lukevat korkeintaan minun samanmieliset kaverini, joten tämän jakaminen lähinnä vahvistaa "meidän" yhteenkuuluvuuttamme eikä niinkään pura sitä kahtiajakoa, jota lietsojat haluavat syventää. Mutta tämä blogi onkin lähinnä omien fiilisten kaatopaikka.

Vedetään vähän yhteen mitä tässä on kasassa: Suomessa on vuonna 2015 valtapuolueen kansanedustaja, joka poseeraa äärikansallisen järjestön edustajien kanssa, ja tietoisesti haluaa tulla yhdistetyksi tähän porukkaan. Tämä tekee hänestä nationalistin, koska hän toiminnallaan osoittaa kannattavansa äärinationalistisia pyrkimyksiä. Hänen kannattajansa harrastavat väkivaltaisuuksia ihannoivia kannanottoja, joita hän ei itse mitenkään suitsi vaan laittaa vettä myllyyn. Jos hänen omat kirjoituksensa eivät edusta kansanedustajan itse edistämää ja kannattamaa kantaa, vaan ovat jonkinlaista proosaa, jota hän kirjoittelee lauantain ratoksi, ne ovat silloin edelleen hyvin harkittu provokatiivinen teko, jonka hän on tiennyt fanaatikkojen kannattajiensa tulkitsevan kannustukseksi ja vastapuolen vuorostaan sodanjulistukseksi. Multiculturalism, josta Immonen kirjoittaa voidaan kääntää suomeksi tarkoittamaan multikulturalismi ajattelutapaa, joka kuvaa monikulttuurisuuspolitiikan muotoa, jossa asteesta riippuen maahanmuuttajien oman kulttuurin säilymiseen panostetaan yhteiskunnallisia resursseja. Saman englanninkielisen käsitteen voi kuitenkin kääntää myös tarkoittamaan monikulttuurisuutta yleisesti ja silloin se saa paljon laajemman ja pelottavamman merkityksen. Immonen on tiennyt tämän kaksoismerkityksen olemassaolon postauksen tehdessään.

Kun menee googlettamaan persujen itse käyttämän termin monikulturismi, alkaa löytyä hyvin arveluttavan oloisia lähteitä, joissa multikulturalismi hallintomalli saa hyvin vapaasti kärjistettyjä merkityksiä. Voin kuvitella, että näitä lähteitä lukemalla alkaa muodostua todellisuudesta poikkeava kuva salaliitosta, joka haluaa tuhota kantasuomalaisen kulttuurin ja ohjata kaikki yhteiskunnan varat moskeijojen rakentamiseen. Liekkö se ollutkin Immosenkin kirjoitusta kimmonnut tekijä kun juuri oli Helsingin Sanomissa näyttävästi moskeijasuunnitelmat esillä.

Maahanmuutosta on mahdollista kirjoittaa kriittinen ja kehittämiskohteita etsivä kirjoitus, jossa keskitytään tämänhetkisen asiantilan ymmärtämiseen ja sen kehittämiseen tulevaisuudessa. Sellaista keskustelua on ymmärtääkseni kuulutettu valtion ylintä johtoa myöten. Oma äitini opettaa eläkkeellä ollessaan talkootyönä suomen kieltä ja kulttuuria uussuomalaisille naisille, toimintaa, jonka toivoisi korostuneesti olevan yhteiskunnan yhteinen ja yhteisistä varoista kustannettava asia. Kotouttamistoimien resurssointi on kaikkien mielestä riittämätöntä, mutta tämän asian kehittämiseksi ja varojen ohjaamiseksi Olli Immosen suusta en ole kuullut yhtään avausta. Mikäli hän kannattaa assimilaatiota ja vastustaa multikulturalismia voisi kuvitella hänen boostaavan kotoutusmäärärahoja ja suomen kielen koulutusta.

Äiti saa kotouttamistoiminnassa kohdata ympäri maailman eri kulttuureista tulevia naisia ja nähdä heidän kokemuksensa, kun hän toivottaa heidät tervetulleeksi. Sitä toivoo jokainen, joka toiseutta täällä kylmässä pohjolassa kokee. Jokaiselle vieraassa kulttuurissa aikaa viettäneelle on kuitenkin selvää, että hengähdystaukoja tuon vieraassa ympäristössä vietetyn ajan aikana ovat ne hetket, kun saa joskus puhua omaa äidinkieltään ja harjoittaa itselleen tuttuja kulttuurisia tapoja. Silloin voi saada kokemuksen, ettei olekaan niin vieraalla maalla ja oma identiteetti on tervetullut myös uuteen ympäristöön. Sitä on monikulttuurisuus ja tervetulleeksi tulemisen kokemus pitää sisällään sen, että saat toteuttaa omaksi kokemiasi tapoja myös täällä ollessasi. Joku on toivottanut tervetulleeksi myös Immosen oman vaimon, jolla on toisen kulttuurin tausta. Hänen oma kirjoituksensa ei toivota ketään tervetulleeksi Suomeen, ei ketään. Jokainen muualta tulija edustaa toista kulttuuria ja tässä kohdassa on täysin turhaa saivarrella monikulttuurisuus käsitteen erilaisista merkityksistä.

Hänen kirjoituksensa ei ollut maahanmuuttokritiikkiä, ei millään lailla rakentava tai ratkaisuja etsivä avaus vaan tietoinen provokaatio. Hän kuittaa sen loppujen lopuksi läpäksi, joka on nostettu pois merkitysyhteydestään. Immonen täytyy saada julkisuuteen kunnolla selittämään mitä hän tekstillään yrittää sanoa ja miten hän uskoo sen kannattajiensa tulkitsevan. Minusta näyttää, että Immonen ei täysin ymmärrä mitä hän tekee naputellessaan näppäimistöään. Jos ihannoi taistelua ja saa jotakin kicksejä sotaisesta retoriikasta niin lausuisi niitä sitten vaikka eduskuntatalon portailla tai järjestäisi e-talon aulassa runonlausujaiset.

Minä olen sen sortin tosikko, että en ymmärrä vakavilla asioilla pelleilyä. Tästä koko farssista ja sen vähättelystä tulee sellainen olo, että pelataan tieten tahtoen julkisuuspeliä uussuomalaisten, eli toisen kulttuurin edustajien ihmisarvolla. Se on mahdollista tulkita kiihottamiseksi kansanryhmää vastaan, ja siitä on säädetty rangaistus rikoslaissa.

Tämä julkisuuspeli leikkii myös sanamuodoissaan sisällissodan mielikuvalla, jota Immosen peesaajat odottavat kieli pitkällä. He odottavat merkkiä, hörhöjä riittää molemmilla puolilla ja tänne on mahdollista saada hyvin lyhyessä ajassa vahingossakin aikaan aseellinen yhteenotto kahden ääriryhmittymän välillä. Ei siihen vaadita kuin kunnon agitointia, vastapuolen mustamaalaamista ja kapeaakin kapeampaa kärjistämistä. Se alkaa muualta tulleiden autojen polttamisesta ja loppuu joukkomurhaan. Vastapuoli lähtee kyllä tunnetusti mukaan, esimerkkejä löytyy. Sitäkö halutaan?

Viesti: Kaikki uussuomalaiset ovat jo suomalaisia, kun puhumme/puhutte suomalaisista puhumme/puhutte myös heistä. Heillä on samanaikaisesti oma kulttuurinsa, yksilöllinen kuten jokaisella ihmisellä, ja josta kukaan ei voi eikä tarvitsekaan päästä eroon. Heitä ei täältä toivomalla eikä myöskään ampumalla minnekään saa. He eivät tule katoamaan, heitä ei täältä kukaan minnekään lähetä. He saavat harjoittaa omaa kulttuuriaan, kulttuuri ei ole kenellekään uhka, islam ei ole ampunut ketään, sen tekevät uskonnon väärinkäyttäjät. Suomi ei ole koskaan ollut monokulttuurinen maa ja sellaisen haikaileminen on kapeakatseista ja täysin vahingollista tälle yhteiskunnalle. Maahanmuuton vastaanottamisen rakenteista haluan vastaisuudessa asiapitoista ja kehittävää kommentointia.

Provosoiduin.

Vähästä voi näemmä aina ottaa vielä vähän

Tehdystä hallitusohjelmasta näkee, että Suomesta on tulossa vielä selkeämmin tuloerojen ja eriarvoisuuden maa. Kuten sosiologian professorini Risto Heiskala totesi kyseessä on republikaanihallitus, jossa on yhdistettynä arvokonservatiivit ja arvoliberaalit. Tämä näkyy hyvin sen tekemissä arvovalinnoissa.

Pidin Sipilän tyylistä vetää neuvotteluprosessia ja minusta oli myös hyvä, että tiedottaminen oli niukkaa. Kun tuollaista paperia vedetään kasaan, siihen on olemassa miljoona mielipidettä ja vetoomusta, jotka ovat kaikki esittäjilleen täysin perusteltuja, niin kuin ovatkin, jokaisella on omien arvojensa mukaiset perustelut, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Olen monesti iloinen, että jotakin tapahtuu, koska päättämättömyys on minusta kaikkein huonoin olotila, mutta tämä meidän republikaani poppoomme tulee kuitenkin minun arvomaailmani valossa saamaan myös hyvin paljon vahinkoa aikaan. Kun otetaan sieltä missä on vähiten, vahvistetaan samalla vähäosaisuuden kierrettä. Sille syntyy aina kerrannaisvaikutuksia. Ennaltaehkäiseviä ja tasaainottavia toimia ovat sellaiset toimet, jotka luovat mahdollisuuksia sinne missä niitä ei muuten ole. Tasapainottavaa ei ole se, että luodaan mahdollisuuksia sinne, missä niitä jo on.

No, Suomen hallitus edustaa nyt tällä hetkellä tällaisia arvoja. Piste. Jos jotain muuta halutaan, niin ei kun muuttamaan yleistä mielipidettä, se onnistuu koulutuksella ja valistuksella. Koulutuksen vaikutus ihmisen arvopohjaan on hyvin selkeä, keskimäärin opiskelija siirtyy konservatiivista liberaalimmaksi ja itsestään ulospäin eli tiedon lisääntyessä ja empatian kehittyessä hän alkaa kummasti kannattaa sellaisia ratkaisuja, jotka jakavat hyvinvointia mahdollisimman laajalle. Toki ihmisten lähtötasotkin näissä kyvyissä eroavat vahvasti. ;) Ihmisen välineellisen tiedon lisääntyminen tuo mahdollisuuksia puuttua epäkohtiin tai edistää toivotun asiantilan toteutumista, mutta vasta empatiakyvyn kehittyminen saa aikaan arvovalintoja, jotka jakavat hyvinvointia. Esimerkkinä tästä on OECD:n raportti tuloerojen vahingollisuudesta talouskasvulle, sitä tietoa voi joko hyödyntää hyvinvointipolitiikan määrittelyssä tai sitten ohittaa tämän "epäolennaisen," tai republikaanipoppoomme tapauksessa, ennemminkin epämiellyttävän tiedon.

Mutta, tämän kirjoituksen tavoitteena on ennemminkin pohtia sitä mistä puhutaan kun puhutaan vähävaraisuudesta. Merja Kyllönen totesi hyvin omassa erittelyssää hallitusohjelmasta, että köyhän osa oli hallitukselle vieras, ja näinhän se on. Mistäpä he tietäisivät millaista se kädestä suuhun -arki todellisuudessa on. Jos poliitikkoa ei erikseen tämä asia kiinnosta, että hän lukisi köyhyystutkimusta, vierailisi leipäjonoissa tai työttömien yhdistysten tapahtumissa, niin hän on mediatiedon varassa. Leipäjonoihin tutustuessa hän saattaisi huomata, että siellä on kansaneläkkeellä eläviä vanhuksia, jotka ovat siellä saadakseen ruokaa. Hyvinvointisosiologian professori Juho Saaren mukaan, heidän määränsä tulee myös eläkeleikkausten myötä lisääntymään.

Mutta siis: mistä puhumme kun puhumme vähävaraisuudesta. Onhan olemassa kaksi eri käsitettä suhteellisen köyhyyden eli koetun köyhyyden ja hieman yksinkertaistaen vakavan vähävaraisuuden eli absoluuttisen köyhyyden käsite. Itse olen joskus sanonut hieman sarkastisesti, että jonkinlainen köyhyyden mittari on se, jos ihminen laihtuu vaikkei itse haluaisi. Elintasosairaudet ovat nykyään monesti kääntyneet elintapasairauksiksi, joten köyhät ovat kyllä kipeitä mutta eri syystä kuin 1930-luvulla. Voisi puhua myös elintasoterveydestä kun sairain espoolainen on terveempi kuin keskiverto kainuulainen.

Mitä pienituloisuus sitten tarkoittaa käytännössä? Pienituloisuus määriteltiin juuri henkilöksi, joka tienaa alle 1200 € ja heidän kaltaisiaan on Suomessa 690 000. Samassa artikkelissa käsiteltiin kuvaavasti miten oma tulotaso vaikeuttaa mieltämään missä todellisuudessa kulkee pienituloisuuden raja. Näin taisi käydä esimerkiksi Laura Rädylle. 230 000 suomalaista elää pelkän perusturvan varassa. Sillä ei pitkälle pötkitä ja monesti tilanteet ovat sellaisia, että kun kaikki energia menee pennin venyttämiseen ja välittömien tarpeiden hoitamiseen, energiaa oman elämäntilanteen kohentamiseen ei yksinkertaisesti jää.

Löysin mielenkiintoisen kelan tutkimusosaston selosteen, joka liittyy suhteellisen köyhyyden eli koetun köyhyyden käsitteisiin. Siinä käsitellään mitä tarkoitetaan kun puhutaan kohtuullisesta kuluttamisesta ja toisaalta välttämättömästä kuluttamisesta. Selosteessa oli suhteellista köyhyyttä hyvin kuvaava teksti: Köyhyyden olemusta luonnehtii aina vastentahtoisuus, ei preferenssit tai omaehtoinen valinta. Ihmisen säästäväinen tai puritaaninen elämäntapa ei tee hänestä köyhää, jos kyse ei ole pakon sanelemasta niukkuudesta. Tämä on syytä muistaa. Niukkuuden kokemus on myös yksilöllistä, mutta tässä selosteessa hahmotellaan myös mikä on välttämättömän kulutuksen määritelmä. Siinä laaditaan viitebudjetti, jossa määritellään mikä kulutus on välttämätöntä perustarpeiden tyydyttämiseen. Kuten edellä mainitsin, perusturvalla saa kyllä ruuan suuhun ja lämpimän kuivan paikan nukkua, mutta jos on ainoastaan sen varassa, ei kyllä pysty edistämään tilanteensa kohentumista, koska kaikki energia kuluu välttämättömyyksien turvaamiseen.

Olimme 2004 käymässä opiskelijaporukalla Prahassa Tsekin sosiaali- ja terveysministeriön vastineessa ja siellä heidän määritelmänsä toimeentulotuesta oli tuolloin "eksistenssi-minimi" eli millä summalla ihminen pysyy elossa, sillä summalla sai noin 1,5 omenaa päivässä. Empatiakyvyttömän mielestä se on aivan tarpeeksi. Suomen toimeentulotuki on onneksi mitoitettu hieman eri tavalla, mutta leikkaukset esimerkiksi iäkköiden asumistukeen vievät heidän elämäänsä kohti eloonjäämiskamppailua, se ei ole ihmisarvoista elämää. Kun vanhus lämmittää makkarakeittoa ottamalla hanasta mahdollisimman kuumaa vettä keiton joukkoon, säästääkseen sähköä, jotakin on pahasti pielessä ja on täysin turhaa puhua enää hyvinvointivaltiosta. Ja tarkoitan siis tilannetta, jossa vanhus ei ole vain neuroottisen pihi vaan aidosti vähävarainen.

Jostain piti leikata, mutta se mikä itseäni pöyristyttää, että samalla ei ollut pöydällä esimerkiksi varallisuusveron palauttamista, tai pääomaveron ja kiinteisöveron korottamista, jotka kyllä olisivat ottaneet sieltä mistä on varaa ottaa. Kokoomus kuitenkin vihaa varallisuusveroa, koska se vie ihmiseltä mahdollisuuden itse vaikuttaa siihen mitä pääomaa verotetaan, eli käytännössä se vie mahdollisuuden verosuunnitteluun ja perusteluksi lisäillään, että jokin prosentti ihmisistä lähtisi rahoinensa taas pakoon. Minä sanon, että jos ei osaa kuin laskea, saa lähteä. Nykyisessä tilanteessa voidaan vaan tsempata ja kannustaa yritysjohtajia leikkaamaan oma palkkansa ja osakkaita luopumaan osingoistaan vapaaehtoisesti. Heidän empatiakykynsä kun on kuitenkin tunnetusti vahvempi kuin työntekijäpuolella, niin he varmasti tähän moraalisesti kykenevät.

Ei liene yllätys, että ääneni meni eduskuntavaaleissa köyhyystutkija Maria Ohisalolle. Toivotan hänelle paljon energiaa tärkeään työhönsä ja intoa jatkaa poliitikkojen empatiakyvyn herättelyä, vaikka sitten tuottamalla sitä empiiristä välineellistä informaatiota päätöksen teon tueksi. Yleisen mielipiteen ja empatiakykyisen opposition täytyy sitten vain myydä se informaatio niille kuuroille korville. Ja toivon, että Maria on ehdokkaana vielä vastaisuudessakin.

Absoluuttinen totuus vai onnistunutta lobbausta kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti

Nykyisessä parlamentaarisessa järjestelmässä on melko haastavaa erottaa eri poliittisten ryhmien sidoksia, mikä tekee esimerkiksi äänestämisestä ja ehdokkaan valinnasta melko vainoharhaistakin toimintaa. Kaikkien tiedossa on perinteisten "työväenpuolueiden" sidokset ammattiyhdistyssektoriin ja miten vaalituki soljuu ammattiyhdistyksistä työväenliikkeen ehdokkaille. Se on sikäli läpinäkyvää että maailmansivu tämä asianlaita on ollut tiedossa, eikä sitä ole mielestäni myöskään juuri peitelty. Sain kuitenkin eilen poikkeuksellisesti kirjeen vihreiden ehdokkaalta, joka oli postittanut sen minulle aikaisemman ammattiliittoni osoitelistan perusteella. Tämä oli myös jonkinlainen ammattiliiton kädenojennus tällä kertaa vihreälle ehdokkaalle, joskin tilanteessa on varmasti painanut osaksi myös se, että ehdokas on koulutustaustaltaan liiton jäsen.

Vaalirahasotkun aikana tuotiin julkisuuteen erinäisiä muita ehdokkaiden rahoitukseen osallistuneita sidosryhmiä, joista surkuhupaisimpana suorana tunnustuksena voidaan pitää Arto Merisalon Helsingin sanomien kuukausiliitteessä antamaa selontekoa kevään 2007 eduskuntavaalien rahoittamisesta ja miten laskelmoidusti yritysjohtajat ajattelivat ostaa itselleen suosiollisille ehdokkaille näkyvyyttä ja näin myös varmaa läpimenoa. "Oikeiden" puolueen ehdokkaat saattoivat saada rahoitusta mikäli heidät koettiin agendaltaan yrityselämämyönteisiksi. Ja mikäs siinä.

Tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus olla (pien)yrityselämä vastainen (toivottavasti siinä jotenkin onnistun). Minä pystyisin hyväksymään yksittäisten ehdokkaiden rahoituksen yrityselämän puolelta, mikäli se olisi läpinäkyvää ja se tuotaisiin näkyvästi esille, kuten: Tämän ehdokkaan agendan monet yritykset ovat todenneet itselleen suosiolliseksi ja siksi rahoittaneet hänen kampanjaansa. Nyt moni sanoo, että kyllähän tuo jo tiedetään eikä siinä tarvitse osata kuin laskea 1+1. Kaikki eivät sitä kuitenkaan tiedä ja se mitä rahalla vaaleissa saa on näkyvyys kaikelle kansalle ja siksi myös merkittävää etua itse äänestyksessä.

Olen siksi iloinen että vaalirahoitusta pidetään tapetilla ja nostan hattua Helsingin Sanomille siitä miten vaalirahoitukseen liittyviä kysymyksiä on tänä keväänä uutisoitu, viimeksi tänään Hesarissa julkaistiin lista ehdokkaista, joiden vaalibudjetti on yli 50000 €. Listalla oli kolmen puolueen ehdokkaita.

Vaalirahoitus on kuitenkin vain yksi pieni oire laajemmasta ilmiöstä, lobbauksesta ja eri tahojen edunvalvonnasta, joka ujutetaan mahdollisimman näkymättömäksi osaksi meidän parlamentaarista järjestelmäämme. Siinä olennaista on se, mikä totuus saa eniten tilaa ja jää yleisen keskustelun jälkeen ihmisten mieleen. Tänä keväänä on ollut myös rikasta debattia keynesiläisen elvytyspolitiikan ja uusklassisen vyönkiristyspolitiikan kuten julkisen sektorin supistamisen välillä. Jossain kommenttiketjussa oli jonkun turhautuneen kommentti, että: "Mistä näitä vasemmistoprofessoreja oikein ilmaantuu, ja juuri vaalien alla!" mutta olen siitä nimenomaan iloinen, että juuri vaalien alla. Suomessa on aivan liian pitkään jyllännyt ja niittänyt yhden totuuden linja ja sokea kilpailu siitä kuka leikkaa mistäkin, vaikka eri leikkausten vaikutuksia olisi mahdollista ainakin jossain määrin tutkia ja ennakoida jos niin haluttaisiin.

Juhana Vartiaisen ja Markus Jäntin debatissa Jäntti sanoi myös suoraan edellämainitsemistani sidoksista sen mitä ei tarpeeksi toitoteta, että kaikki nämä asiantuntijaryhmät tutkimuslaitoksissa, jotka laativat erilaisia skenaarioita ja omia diagrammejaan ovat kuitenkin edelleen oman sidosryhmänsä edustajia, kuten Jäntti totesi: "...olemassa siksi, että joku taustajärjestö haluaa, että ne ovat olemassa. Lopulta ne ovat käytännössä etujärjestölobbareita." Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että meidän yhteiskuntamme arvostama totuus on jonkun ostama. Sitä ei vain juuri sanota ääneen.

Mutta kun mennään tässä paranoiassa pidemmälle täytyy muistaa, että myös Hesari on osa mediakonserni Sanomaa, joka sekin on nykyään osakeyhtiö. Osakeyhtiön, myös mediatalon, toimintaa ohjaa tulosvastuu ja siksi siellä viime kädessä tuotetaan sellaista uutisointia, jolla haalitaan lukijoita. Tämä näkyy tietysti korostuneesti iltapäivälehdissä ja niiden skandaalihakuisissa, alkeellisissa lööpeissä, mutta tottakai myös päivälehden linja heijastaa yhtiön hallituksen visiota siitä millainen kuva maailmasta halutaan antaa ja "myydä." Tämän maailmankuvan välittämisen takia suuret mediat käyttävät suurinta valtaa siinä millaiseksi julkinen mielipide muodostuu.

Jos vaikka mietitään miten maailmankuva ja myös ihmiskuva Suomessa on muuttunut viimeisten 30 vuoden aikana ja millainen rooli eri medioilla on tässä asiassa ollut. Taloustieteen perusteoksissakin (esim. Tienari & Meriläinen 2012) puhutaan medialisoitumisesta ja miten se Suomessa on tarkoittanut erityisesti kaupallisen mediakentän vapautumista, mediayritysten pörssilistautumisia ja uutistalojen fuusioita. Raha ohjaa mediaa eri tavalla kuin ennen. Samanaikaisesti kun yhteiskuntajärjestelmä ja erityisesti rahoitusmahdollisuudet avautuivat 1990-luvun alussa, myös medioiden välittämä kuva maailmasta muuttui mukana. Yhtäkkiä ulkomaisten sijoittajien mukana Suomeen rantautui myös tietoisuus siitä millä pelisäännöillä ulkomailla pelataan ja miten "meidän suomalaisten" tulisi muokata itseämme päästäksemme osaksi suuren maailman hedelmistä. Samanaikaisesti tämän kehityskulun kanssa medioihin syntyivät eriytyneet taloustoimitukset, jotka alkoivat välittää uusklassista talousoppia, joka on yksi totuus muttei suinkaan ainoa. Samanaikaisesti osa median kaupallistumisen kannattajista jaksaa edelleen nillittää YLEn erityisasemasta, varmasti osaksi siksi, että YLE ei suoraan tunnusta eikä aja yrityselämän näkökulmaa. Yle on siksi suomalaisen mediakentän ehdoton helmi.

Simppeli kysymys: millainen julkinen sektori olisi yritysten sijoitusnäkökulmien kannalta ihanteellinen? Vastaus: lyhytnäköisen hyödyn näkökulmasta mahdollisimman pieni, koska silloin myös odotettavissa oleva yrityksen verorasite olisi mahdollisimman pieni. Jos puhutaan muusta kuin arvosijoittamisesta, yhteiskuntajärjestelmän luoman turvan ja muiden mahdollistavien tekijöiden vaikutus yrityksen tulokseen voitaisiin ennakoida arvonnousuna, mutta silloinkin esimerkiksi sosiaalijärjestelmämme olisi "tehottomuudessaan" kaivoon heitetty kirves. Yksi kuvaava avaus tästä tuli Suomen Yrittäjien Mediassa, julkaistu vinkki: Älä anna pehmeiden arvojen syrjäyttää kannattavuutta. Suomeksi: Inhimilliset periaatteet ovat alisteisia sille, mitä jää viivan alle. Ymmärrän tämän kyllä yrityksen pyörittämisen näkökulmasta, koska kannattamaton yritys on kohta nurin, mutta tämä on vain esimerkki maailmankuvan ja arvovalinnan välittämisestä. Esimerkiksi ajattelun ammattilainen on avannut mukavasti myös verotuksen yritystoimintaa tukevia vaikutuksia.

Tottakai yritykset haluavat edistää sellaista maailmankuvaa ja erityisesti kuvaa globaalin talousjärjestelmän ehdoista ja myös luoda myyttejä, jotka perustelevat julkisen sektorin supistamisen. On jotenkin jännä, että Suomeen on asiantuntijoiden ja tiettyjen yrityselämän (osakkeenomistajien etua) palvelevien medioiden toimesta luotu totuudeksi nostettu maailmankuva globaalista markkinataloudesta, jossa ainoa tapa kukoistaa ja saada elämisen arvoinen elämä on vetää vyö mahdollisimman kireälle ja astua rohkeasti samalle pikajuoksuviivalle kiinalaisten maaorjien kanssa. Viesti on selkeä ja kyseenalaistamaton: mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Se pitää kuitenkin sisällään monta oletusta maailman luonteesta ja ihmisen luonteesta, jotka ovat tulkintoja eivätkä faktoja.

Kun jotain asiaa hoetaan mediassa kuin mantraa, se alkaa tuntua väistämättömältä totuudelta. Suomeen on luotu kyseenalaistamaton myytti, että "jos kukaan uskaltaa ehdottaakaan veronkorotuksia, yksikään itseään kunnioittava ja laskutaitoinen yritys ei Suomeen jää." Markus Jäntti totesi tähänkin osuvasti, että: Suomessa on syntynyt virheellisesti ja ideologisesti käsitys, että veroja korottamalla tuhottaisiin talouskasvun edellytykset. Hänen (Jäntin) mukaansa taloustieteen oppikirjat osoittavat selkeästi, että verotuksen progression nosto voi parantaa työllisyyttä. Tällaista kannanottoa en kyllä ole saanut valtamediasta ihan viimeaikoina lukea: mistähän johtuu jos näin kuitenkin toteaa professoritason talousasiantuntija? Kenen intressi on pitää veronkorotukset poissa mahdollisten talouden rakenteiden tukemisen keinoista?

Voin kertoa salaisuuden: ne työperäiset maahanmuuttajat ja sijoittajat, jotka Suomeen tulevat, eivät tule tänne koskaan siksi, että täällä olisi yhtä liberaali rahoitusilmapiiri tai alhaiset verot kuin muualla maailmassa. He tulevat tänne siksi, että meidän yhteiskuntajärjestelmämme tarjoaa jotain sellaista lisäarvoa, joka on heidän toiminnalleen ja elämälleen erityislaatuista. Suomeen muuttavat ihmiset arvostavat rauhaa, toimivaa yhteiskuntaa ja korkeaa keskinäistä luottamusta; pienillä paikkakunnilla ei ole katastrofi jos unohtaa ulko-ovensa lukitsematta. Sellaiset arvot ovat niitä helmiä, joita meidän täytyy vaalia, eikä lähteä panikoiden housut kintuissa juoksemaan saman jäniksen perässä, jota tässä maailmassa jahtaa jo monta miljardia muuta ihmistä.

Otan tähän vielä yhden esimerkin globaalilta kentältä, joka liittää tämän kotosuomen maailmankuvakilpailun suurempaan mittakaavaan. Yrityselämän ja EUn ja USAn järjestävien tahojen puuhaama valtavan mittaluokan hanke TTIP on arkkiesimerkki siitä miten talouden logiikka jyrää(ostaa) kaikki muut arvot tieltään. TTIP:n sisältö on onneksi tullut aktiivisten yksilöiden toimesta näkyväksi ja siitä tuli myös oikein hyvä ja suositeltava dokumentti Världens Största Affär, Yle Fem kanavalta. TTIP:n valmistelu on hyvä esimerkki paitsi talouden arvojen voittokulusta myös sidosryhmien pitämisestä näkymättömissä ja millaista valtaa suuryritysten intressit maailmassa tällä hetkellä käyttävät. Globaalit suuryritykset ovat tällä hetkellä sellaisessa asemassa millaista valtaa maailmanhistoria ei ole koskaan ennen kohdannut. John Pilger on tehnyt hyvän dokumentin globalisaation aikaansaamista tuloeroista ja toisaalta vallan keskittymisestä. Maailmalla sosiaalinen tasa-arvo siinä muodossa jossa se on meidän yhteiskunnassamme tullut tutuksi, on lähinnä epätodellinen illuusio; jotain niin hyvää, että siitä on turha uneksia. Nykyään sekin meinaa kuitenkin mennä hyvin halvalla lihoiksi.

Kun äänestät, mieti:

1. Kenen intressiä ehdokkaasi ajaa?
2. Millaista maailmankuvaa ja ihmiskuvaa hän ajattelultaan edustaa?

Tapahtui keltaisessa huoneessa

Meille syntyi vajaa 9 kuukautta sitten pieni poika. Me olemme nyt 9 kk olleet vanhempia. Minä olen ollut 9 kk isä. Perheystävä sanoi, että vasta siinä vaiheessa omakuva itsestä vanhempana selkeästi muuttui, kun oma lapsi kutsuu itseä isäksi tai äidiksi. Silloin se kolahtaa, se on meillä vielä edessäpäin, vaikkakin luultavasti tämän vuoden puolella.

9 kuukauteen mahtuu vaikka kuinka monta eri vaihetta, joita en tässä rupea luettelemaan. Ne lukijoista, joita asia kiinnostaisi, ovat asiaan jo muutenkin perehtyneet. Mutta siihen tosiaan mahtuu monta erilaista lasta, koska esimerkiksi syöminen, nukkuminen ja liikkuminen ovat jatkuvassa muutoksessa ja siksi myös rytmit menevät säännöllisesti uusiksi.

Silloin ennen lasten hankintaa kirjoitin mikä oikeus ihmisellä on hankkia lapsia ja tehdä se päätös, että antaa toiselle ihmiselle elämän. Pidän sitä edelleen puhtaan itsekkäänä päätöksenä, koska siinä ei voi olla mitään perustelua lapsen puolelta; häntä ei ole vielä olemassa, häneen ei voi viitata. Lapsi on silloin vielä pelkkä idea ja heijastaa vanhemmaksi halajavan omia tarpeita.

Lapsen syntymisen jälkeen monet ovat kysyneet fiiliksiä ja olen sanonut, että on monta huonoa syytä haluta hankkia lapsi, mutta ainakin yksi validi ja paikkansa pitävä asia on se, että lapsi tuo ihmisestä esiin sellaisia asioita, joita ei muuten joutuisi koskaan kohtaamaan tai itsestään oppimaan. Oma lapsi tuo sivutuotteena näkyväksi kaikki ne omat heikkoudet, jotka mieluiten unohtaisi ja jotka pyrkii muissa sosiaalisissa tilanteissa pitämään täysin näkymättömissä, ettei kukaan vaan näe kuinka ruma/tyhmä/itsekäs minä oikeasti olen. Lapsi tuo ne kaikki näkyviin ja yksi hyvä syy hankkia lapsi on, jos tietoisesti haluaa oppia itsestään niitä asioita, joita ei voi muulla tavalla oppia.

Ei ole mikään kaunis tunne kokea väsymyksen sekaista raivoa ja halua vahingoittaa omaa viatonta ja puolustuskyvytöntä lasta, kun on totaalisen väsynyt, neuvoton ja epätietoinen toisen tarpeista. Onneksi vanhempien pinna yleensä kestää tai paremminkin venyy aivan uskomattomiin mittoihin, mutta onhan myös niitä tapauksia uutisoitu, joissa kuppi on lopulta mennyt nurin. Mutta vähemmässäkin määrin lapsi koulii vanhemmastaan esiin hyvin uudenlaisen version. Lapsi muuttaa minut.

Lapsesta ei myöskään saa koskaan lomaa. Itse olen kyllä ollut se äitiysloman aikana enemmän työssäkäyvä osapuoli, joten minä olen tosiaan voinut mennä töihin lepäämään ja saamaan muuta ajateltavaa, mutta totuus on, että niin tarvitseva on jokainen pieni lapsi, että jonkun on aina oltava läsnä. Olen pitänyt kyllä säännöllisesti viikon isyysjaksoja (isyysloma -käsite on lähinnä vittuilua), jotka ovat tehneet hyvää paitsi lapsen ja isän suhteelle, myös omalle käsitykselle vanhemmuudesta. Siitä lapsen tarvitsevuuden kohtaamisesta selviää kyllä, eikä itselläni ole siihen liittynyt epäuskoakaan, mutta huomaa kyllä myös, että se muokkaa ihmistä.

Ja niissä vaikeimmissa tilanteissa kuohahtavat näkyviin myös ne tilanteet, joissa itse pienenä lapsena ei tullut kohdatuksi tarpeineen. Muutaman kerran olen huomannut, että minulla on valta siirtää ne samanlaisina eteenpäin, tai tehdä tietoisesti jotain muuta, mikä on aikuisten oikeasti paljon vaikeampaa. Kaikkein helpointa on antaa niiden mallien rynnistää esiin ja toteuttaa kaikki kuten se toteutui silloin kauan sitten. Se on kuin toisinto tai uusinta. Juonta voi muuttaa jos haluaa, mutta se on VAIKEAA. Mutta silti hyvin kannattavaa, koskaan ei joudu katumaan sitä, että yritti.

Pojalla on täällä meidän pienessä kodissa oma huone. Se maalattiin auringon keltaiseksi jo muutama kuukausi ennen kuin koko poikaa oli olemassa edes pilkkeenä isän silmäkulmassa. Se on meidän mukavin huone, helppo hallita, miellyttävä lämpötilaltaan ja rauhallisessa nurkkauksessa. Sinne kun asettuu matolle makaamaan, voi muistaa miltä tuntui omassa leikkihuoneessa joskus puuhata ja sulkea ankea arkitodellisuus ulkopuolelle. Meidän pienelle pojalle ovat kaikki asiat vielä avoinna. Tuntuu hienolta lukea eläinkirjaa, koska eipä sitä tule arkitodellisuudessa muistaneeksi, että meidän metsissä on jotain niin jännittävää kuin siilejä ja oravia. Se on sitä puutarhurin elämänviisautta, että haltioituu niistä lähellä olevista ihmeistä. Kotieläintilat ovat kyllä ihan liian harvinaisia, minusta niitä voisi olla yksi joka kaupunginosassa. :)

Kasvattaminen on niin yksinkertaista, että se on vaikeaa. "Lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän sitä vanhemman näkökulmasta vähiten ansaitsisi." Sen on tässä jo 9 kk aikana huomannut, että jos jotain yrittää tehdä väkisin, on hävinnyt pelin jo kauan sitten. Ja voihan sen väkisin tehdä, mutta se voi taas jättää sellaisia jälkiä, joiden korjaaminen ei ole ihan yksinkertaista ja vaatii taas kaksinverroin enemmän energiaa kuin sen pinnan venyttäminen ja pieni pelisilmä heti ensimmäisellä kerralla. Tuon sisäistäminen pakottaa sellaiseen myönnytykseen, joka ainakin minulle on hieman luonnon vastaista. En ole tähän ikään mennessä muutoin oppinut tästä ällipäisyydestä irti, mutta toivon kyllä että nyt se saisi tapahtua. Tai ainakin lapsen kohdalla, saan kai sitä muuten olla yhtä alkeellinen kuin ennenkin.

Nyt poika nukkuu, se on yhtä juhlaa kun lapsi nukkuu. Ensimmäinen puoli vuotta sitä unta riitti komeasti ja olinkin välillä melkein pettynyt kuinka passiivinen voi vastasyntynyt olla, mutta sitten sitä saa mitä tilaa. Tällä hetkellä lapsi on hereillä ollessaan sosiaalisilta tarpeiltaan sikäli tinkimätön, että yksin ei viihdy kuin muutaman minuutin kerrallaan. Noh kyllähän sitä välillä koetellaan pidemmänkin aikaa, mutta jos lapsi saisi päättää, hän ei olisi koskaan yksin. Sitten siitä tarpeesta tehdään jonkinlainen kompromissi ja vanhempi on se joka maksaa erotuksen riittämättömyyden tunteena, ihan vain siksi, että jos kokoajan olisi lapsen kanssa, kämppä ei itse imuroisi itseään, ruoka ei itsestään hyppää kaapista lautaselle eikä koira vie itse itseään pissalle.

Meidän yhteinen kasvatusfilosofiamme on minun näkökulmastani tietoisuus mutta hysterian välttäminen. Rohkaistaan kokeilemaan ja asetetaan rajoja. Kielletään kun sen aika tulee, mutta ensisijaisesti yritetään suunnata huomiota. Kanavoidaan ja yritetään luoda tilaisuuksia tuoda kaikki tunteet näkyviksi.

Tavoitteitahan saa vanhemmalla olla vaikka millä mitalla, ei ole kielletty suuria ajattelemasta. :) Elämä sitten näyttää mitä todellisuus on.

Käpertymisen vastavoimat

2000-luvun alussa Hollannissa tehtiin tutkimusta (Vinken 2007)) nuorten ikäkohorttien arvojen muutoksesta iän karttuessa. Siinä eroteltiin erilaisia ura-ankkureita, eli mitä arvostuksia ihminen asettaa työlleen ja miten nämä arvostukset iän myötä muuttuvat. Parikymppisillä nuorilla aikuisilla ja varsinkin miehillä korostuivat yrittäjyyteen, itseohjautuvuuteen ja suorittavuuteen liittyvät arvot, kuten arvata saattaa. Naisilla korostuvat virikkeellisyys, itsensä toteuttaminen ja luovuus. Filantrooppiset ura-ankkurit tulivat näkyviin hieman myöhemmin ja niitä esiintyi molemmilla sukupuolilla erityisesti reilun 25-vuoden iässä, mutta sitten reilu kolmekymppisinä, ehkä myös perheellistymisen myötä, ihmiset alkoivat arvostaa työssään pysyvyyttä säilyttävyyttä ja muun elämän mahdollistavuutta. Itsensä toteuttaminen tapahtuu tässä vaiheessa myös muuta kautta kuin haastamalla itseään työpaikalla.

Tällaisena reilu kolmekymppisenä sitä katsoo taaksepäin ja puntaroi millaista kehitystä omissa arvostuksissa on viimeisen 15-vuoden aikana tapahtunut. Tuon säilyttävyyden arvojen voimistumisen huomaa väistämättä, varsinkin kun se perhekin ympärille ilmaantui. Siihen pystyy kuitenkin myös kognitiivisesti vaikuttamaan millaisia arvoja haluaa edistää, mistä luopua ja mitä pitää lähellään.

Avoimuus muutokselle on se arvo, johon tutkimusten mukaan (Vinken 2007, Puohiniemi) ikä vaikuttaa selkeimmin. Naiset ovat lähtötasoltaan keskimäärin avoimempia uusille ajatuksille ja kehityssuunnille kuin miehet, mutta molemmilla sukupuolilla ikä lisää keskimäärin perinteiden, homogeenisuuden ja turvallisuuden arvostamista avoimuuden kustannuksella. Meillä on mielikuva siitä kuinka muutos ja esimerkiksi teknologian kehityksen muutokset saattavat vanhoista ihmisistä näyttää turhilta tai jopa uhkaavilta ja miten se paatos ja päivittely nuoren polven aktiviteeteista luisuu aina puheeseen kuinka ennen oli kaikki paremmin. Sitä se aika saa aikaan. Säännöllisesti nostetaan kuitenkin esiin myös esimerkkejä hyvin avoimista ja ennakkoluulottomista vanhoista ihmisistä, jotka odottavat tulevaisuutta avoimen rohkeasti ja punnitsevat uusia muutoksia paljon pienemmillä ennakko-oletuksilla tai varautuneisuudella.

Tämä varautuneisuus ja paatoksellinen säilyttävyys voi alkaa hyvin nuorellakin iällä, jos henkilö on niin sanotusti uuskonservatiivinen eli arvostaa avoimen näkyvästi perhearvoja, traditioita ja tuttuja hyväksi todettuja tapoja toimia. Ikätovereista se saattaa tietysti näyttää melko koomiseltakin, jos nuori ihminen saarnaa uutuuksien uhkista eikä halua nähdä niissä mitään mahdollisuuksia. Maailma voi näin alkaa kaventua hyvin varhain.

Oireita tällaisesta "käpertymisestä" on esimerkiksi omalle maailmankuvalle vastakkaisten näkökulmien säännönmukainen demonisointi tai patologisointi. Omalle säilyttävälle ja turvallisuushakuiselle arvomaailmalle on myös helppoa löytää boostia esimerkiksi netistä tai vaikkapa lehtien tekstiviestipalstoilta, missä kukoistaa juuri tuo päivittely. Jos tapaatte joskus hairahtua sellaista palstaa lukemaan, tiedätte millaisen tunteen se nostaa. Itsestäni se tuntuu kuristavalta ja tulee olo, että nämä ihmiset eivät saa etäisyyttä ja kahlitsevat itse itsensä siihen näköalattomuuteen, joka taas ruokkii sitä säilyttävyyttä korostavaa maailmankuvaa. Sieltä palstoilta änkyrät myös löytävät vertaistukea ja malleja toimia perinteen oikeuttamina ja sulkeutua arvioimasta omaa asennoitumista uusiin asioihin.

Toinen lievempi oire on myös, että lukee vastakkaista näkökulmaa kuin piru raamattua eli oma ennakkoluulo ja lähtökohta värittää esimerkiksi jonkin kolumnin lukemista. Myönnän kyllä, että tästä vapautuminen on hyvin vaikeaa ja suurtaa henkistä laajuutta vaativaa. Itsekin esimerkiksi luen Tuomas Enbusken ja Matti Apusen kolumnit järjestäen jo lähtiessä syvä ryppy silmien välissä ja pyhää vihaa puhkuen. Minun olisi kuitenkin hyvä lähteä siihen lukemiseen toki kriittisellä mutta avoimella suhtautumisella avoinna sille mahdollisuudelle, että Enbuske tai Apunen saisivat minut näkemään asioita uudessa valossa ja arvioimaan omaa tulokulmaani asiaan. Vielä näin ei ole kylläkään käynyt.

Olen ennenkin viitannut erään sosiologikouluttajan lausahdukseen, että aidosti avartavaa ja omat silmät aukaisevaa toimintaa ovat kaksi ylitse muiden: matkustaminen ja lukeminen. Molemmat asettavat oman näkökulman ja maailmankuvan kyseenalaiseksi ja pakottavat katsomaan maailmaa uudesta vinkkelistä. Olin aikaisemmin töissä Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyönkeskus CIMOssa, missä organisaation strategian päätavoite kuului yksinkertaisuudessaan "Aidosti avarakatseinen Suomi." Kun miettii, niin koko Bolognan prosessin ja EUn vapaan liikkuvuuden mekanismien idea, perustuu juuri tuolle vieraiden kulttuurien hyödyttävälle kohtaamiselle. Omat tavat toimia ja niiden hyvät tai huonot perustelut tulevat näkyviksi, kun niitä katsoo vierekkäin toisenlaisten toimintamallien kanssa. Kaikkien vaihtokokemusten ydintä on toiseuden kokemus, jota ei pääse kokemaan oman kulttuurin vaikutuspiirissä. Vasta se tuo ihmisen aidosti kasvotusten oman maailmankuvan kyseenalaistettavuuden kanssa.

Sosiologiassa puhutaan symboliuniversumeista ja kun symboliuniversumi vaihtuu, samalla täytyy toiminnan perustelut ja toimintamallit käydä läpi uudelleen. Vasta kun uudessa symboliuniversumissa liikkumisen myötä rutiinit alkavat löytyä, ympäristö alkaa taas vaikuttaa itsestäänselvältä ja sokeutuminen alkaa. Silloin kannattaa taas vaihtaa maisemaa.

Toinen keino on se lukeminen. Mikä on sinulle esimerkiksi sellainen ala, jonka edustajien mielipiteitä ja niiden perusteluja sinun on kaikkein vaikeinta ymmärtää? Olisitko valmis lukemaan kirjan taikka useamman, joissa esiteltäisiin heidän näkökulmansa taustalla vaikuttavia perusteluja? Varmasti monet ihmiset tekevät tätä jo ihan "know your enemy"-periaatteen vuoksi. Jotta pystyy argumentoimaan kunnolla ja osoittamaan vastapuolen perusteluiden aukot, ne täytyy kahlata tiukalla seulalla. Se on kuitenkin juuri sitä pirun raamatunlukua eikä kriittistä avoimuutta. Kuinka nollata ennakko-oletuksia? Se on vaikeaa.

Minulle kaikkein vaikeinta on ymmärtää ihmisiä, jotka perustelevat kaiken numeroilla ja minulle tekee siksi hyvää lukea tilastoja ja ymmärtää miten excel-miehet/naiset muodostavat mielipiteensä. Ja sitten kun olemme excel-miehen kanssa debatissa, totean kuitenkin aina loppuun oman maailmankuvani kulmakiven: "Nihilisti tietää kaiken hinnan muttei minkään arvoa." Jonain päivänä, kun olen siirtynyt opiskelemaan laskentatointa, ymmärrän heitä vielä vähän paremmin, ja silloin voin vinkata kurssikavereille hyvää luettavaa esimerkiksi essentialistisen ontologian puolelta. Näin maailma meille kullekin avautuu.

Ihmiset siirtyvät yleissivistävän koulutuksen jälkeen eriytymisen vaiheeseen, jossa he pääsevät oman kiinnostuksensa mukaan syventymään ja rakentamaan erityisosaamistaan jonkin tietyn alan kysymysten parissa. Tämä on meidän pitkälle eriytyneen yhteiskuntajärjestelmämme edellytys, mutta samalle se saa aikaan sen, että mikään ei velvoita ihmistä haastamaan omaa maailmankuvaansa, vaan erilaisten maailmankuvien segregaatiota lähinnä syvennettään ja ihmisten henkistä etäisyyttä näin lisätään. Tulee aina vain vaikeammaksi kommunikoida ja syntyy juori sellaisia juopia, jotka tulevat näkyviksi sellaisissa kommenteissa kuin "tehokkuusajattelu on sairaus" tai "humanistin jalat ovat tukevasti ilmassa."

Ihmiset eivät pahimmassa tapauksessa suostu tutustumaan toisen ihmisen maailmankuvaan eikä keskinäistä ymmärrystä silloin koskaan synny. Ehkä nämä ajatukseni kuulostavat utopistisen konsensushakuisilta, mutta se tavoite on mielestäni kokonaiskuva ja keskinäinen ymmärrys, edes sen tukeminen. Sitä vasten ihmisten poteroituminen oman maailmankuvansa taakse on taantumista.

Miten säilyttää avarakatseisuus ja tahto olla avoin kuuntelemaan hyvin erilaisia tapoja hahmottaa maailmaa ja elämää? Opiskelemalla ja matkustamalla. Kirjan aukaisu ja matkalippujen ostaminen ovat molemmat sellaista toimintaa, että ne helpottuvat mitä enemmän niitä tekee. Ja sitten siitä vahingossa vakiintuu elämäntapa, aidosti avarakatseinen ihminen.

It’s called conversation!

Otin viikonloppuna osaa keskusteluun, jossa sanoin, että: ”Hipaisunäytön käyttäminen peukalolla on aivojen kannalta kehittävämpää kuin muiden sormien käyttäminen!” Mielipiteeni perustui kuulopuheeseen, ei tietoa lähteestä tai sen uskottavuudesta. Kukaan läsnäolojoista ei kuitenkaan vaatinut minua tilille tästä selkeästi ontuvasta ja perusteluita kaipaavasta teesistä vaan siitä kehittyi ihan avara keskustelu siitä mikä voisi olla selitys tällaiselle näkökulmalle, jolle en osannut esittää kunnon perusteluja. Olin hieman yllättynyt, että minua ei seivästetty tämän ilmeisen riskialttiin heittoni takia.

Monessa muussa yhteydessä esittämääni teesiin ei olisi suhtauduttu niin armollisesti vaan minut olisi ehkä leimattu huonoksi argumentoijaksi, pinnalliseksi kuulopuheiden uskojaksi tai mikä pahinta: POPULISTIKSI, kun uskalsin vielä levittää tällaista höpö höpö-propagandaa. Olen iloinen, että julkisessa keskustelussa, jossa käsitellään miljoonien ihmisten elämään vaikuttavia asioita, lakiesityksiä tai objektiivisten (subjektiivisten) ihmisoikeuksien kenttää sivuavia kysymyksiä, vaaditaan kunnon näytöt ja statistiikkakin kahlataan vielä tiukalla kammalla, ettei graafeja ole vain tehty tarkoitushakuisesti vääristämällä mittakaavoja tai valitsemalla vakioimattomia tuloksia.

Pöytäkeskusteluissa toivoisin kuitenkin sitä joustavampaa keskustelukulttuuria, jossa on varaa ja myös lupa esittää mutufiiliksiä, kuulopuheita ja sellaista ja sitten voidaan käydä tarkentamaan leppoisassa hengessä näitä ilmeisen ontuvia näkökulmia. Tähän on kuitenkin monesti hieman vaikea päästä, koska ihmiset ovat hyvin varovaisia ottamaan kantaa. Populismiin luisumisen pelossa ihmiset ovat luisuneet harmauteen ja tahmeuteen ilmaisussaan. Aina pelätään, että yhtäkkiä jostakin ilmestyy ihminen tai vielä pahempaa ASIANTUNTIJA, joka tulee kumoamaan minun juuri esittämäni argumentin. Hän kertoo kaikelle kansalle, että: ”Tämä ihminen meni puhumaan asiasta, josta hän ei ollut opiskellut edes lyhyttä sivuainetta yliopistossa!”

Kyllä ihmisellä saa olla mielipide myös sellaisista asioista, joita hän ei käsittele elääkseen. SITÄ KUTSUTAAN KESKUSTELUKSI ja keskustelun idea ja tarkoitus on lisätä molempien osapuolten käsitystä samaan asiaan liittyvistä erilaisista näkökulmista. Hyvä esimerkki on nyt uutisoitu jälki-istunto koulun käytäntönä, josta jokaisella kadunmiehellä on mielipide. Vaikka minä olen koulussa töissä, niin en silti vedä tällaisessa keskustelussa ensimmäiseksi esiin mitään numerodataa kurinpitotoimien tehokkuudesta lasten alistamisessa, vaan keskustelen asiasta mielelläni samalla tasolla kuunnellen hyvin poikkeavia näkemyksiä ja kertoen sitten oman kokemukseni ja lukemani perusteella oman kantani. Se monesti eroaa selkeästi keskustelun toisten osapuolien näkemyksistä, mutta se on ihan OK.

Kun henkilö toteaa tasa-arvoisen avioliitto-oikeuden vastaisessa mielenosoituksessa, että ”Kyllähän Jumala on rakkaus, mutta ei sekään nyt kaikkea hyväksy!” hän ottaa kantaa. Perusteluksi riittää oma kokemus ja siitä lähdetään liikkeelle. Me kuitenkin koemme myötähäpeää kuullessamme ontuvia ja helposti tyhjäksi osoitettavia perusteluita. Me koemme myös turhautumista ja jopa vihaa jos toisen ihmisen logiikka ei seuraakaan omaamme. Mutta juuri siksi on tärkeää käydä keskusteluun. Jos emme antaudu keskusteluun, alennumme toisen ihmisen kohdalla emmekä suostu uskomaan, että hän olisi keskustelun arvoinen. Kuitenkin vasta keskustelu osoittaa toisen ihmisen kyvyn kuunnella eriäviä näkökulmia ja onko hänellä halua tarkistaa omaa näkemystään asioista.

Kaikkein raskainta on kuitenkin keskustella sellaisen ihmisen kanssa, jolla on hyvin vahva tiedonnälkä, tehokkaat tavat saavuttaa tietoa ja häntä myös ärsyttävät muiden ihmisten kehnot mutu-perustelut. Tämä tulee monesti esille keskustelussa jyrkkänäkin jyräämisenä tilanteissa, joissa toinen tuo vaillinaiset tietonsa päivänvaloon. Tuloksena on juuri köyhtyvä keskustelu, jossa jyräävät vain todistetusti validit, akateemiset lähteet. Jos n (otannan koko) ei vakuuta, älä vaivaudu.

Roman Schatz joskus kuvasi oivasti erilaisten kulttuurien malleja vuorovaikutuksesta ja keskustelusta. Hän esitti vertauksen, että saksalainen kulttuuri on hieman kuin ping pongia, jossa Goethen opettamina saksalaiset tarkentavat aina toisen puolen näkökulmaa ja syntyy vastavuoroinen pallottelu ajatuksilla.

Välimeren keskustelukulttuuria hän kuvasi rugbyksi, jossa pallo heitetään kentälle ja kaikki ryntäävät sen päälle suureksi kasaksi, eikä kukaan oikein tiedä missä pallo edes on.

Suomalaista keskustelukulttuuria Schatz kuvasi keilaamiseksi. Yksilölaji, jossa vieritetään jumalattoman raskasta palloa, jonka tarkoituksena on murskata kaikki eteen sattuvat keilat ja tyhjentää pöytä. Eli: ”Kun minä sanon oman kommenttini, tarkoitus on, että tästä asiasta ei kenelläkään toisella voi olla enää yhtään mitään sanottavaa, IKINÄ.”

Jos Suomessa sanoo jotain, kannattaa olla patteri argumentaation perusteluita valmiina. Meillä valtaa alaa empiiristen faktojen diktatuuri. Jos ei ole esittää tilastotietoa oman näkökulman tueksi, on parempi pitää suunsa visusti kiinni. Siinä kuitenkin luotetaan määrälliseen tietoon vaikka myös akateemisessa tutkimuksessa käytetään paljon laadullista tietoa kuten yksilöiden kokemuksia, kuvaavia tyypittelyitä ja dataa hyödynnetään myös siten, että yksittäistapaus kertoo jotakin todellisuudesta. Se ei anna yleistyksen mahdollisuutta mutta se kertoo silti todellisuudesta. Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan kokemukseensa ja omaan näkökulmaansa.

Julkisen keskustelun agrumentointi on asia erikseen, mutta sielläkin virheiden pelko sulkee suita. Taneli Hiekka kirjoitti hiljan HS:ssa kolumnin suomalaisen julkisen keskustelun köyhtymisestä. Hänen mukaansa suomalaiset poliitikot sulkevat järjestäen suunsa saavuttaessaan vastuuaseman. Jos et tiedä jotakin 100 % varmasti, on parempi kierrellä ja olla esittämättä mitään selkeää. Tämän takia mediakin pursuaa mitään sanomatonta muminaa, josta kansa ei saa mitään otetta ja siksi vieraantuu salamyhkäisestä ja suhmuroivasta systeemistä. KERTOKAA NIIN KUIN ASIA ON. Sitä osataan arvostaa ja suomalainen kulttuuri arvostaa kuitenkin edelleen lahjomattomuutta ja kirkkautta.

Alkuperäisen peukalon käyttämisen hipaisunäytöillä-argumenttini tueksi en löytänyt mitään sähköistä lähdettä, ainoastaan artikkelin, jonka mukaan kosketusnäytön käyttäminen peukalolla lisää merkittävästi jännetuppitulehduksen riskiä. :) Argumentti sekin.

Mitä Pohjanmaa opettaa?

Tullut taas joulunpyhät vietettyä koto-kotona Vaasassa. Sattui vielä toissapäivänä tulemaan telkkarista tuo pari vuotta vanha J-P Siilin elokuva Härmä, joka tänne puolelle Suomea sijoittuu, niin tuli sopivasti verestettyä tätä kotiseudun historian tuntemusta. Elokuva kuvaa puukkojunkkari-ilmiön aikaa Etelä-Pohjanmaalla.



Puukkojunkkareiden aikaa ja tätä ”lainsuojattomuutta” on tutkittu useammankin yhteiskunta-alan tutkijan toimesta. Tuohon aikaan alueella oli voimassa pitäjäkuri, joka oli sekä kirkonmiesten, että puritaanien talollisten laatima normijärjestelmä, joka ei jättänyt poikkeavuudelle juurikaan tilaa. Siinä kiellettiin esimerkiksi nuorten ihmisten kokoontuminen irtolaisuuteen vedoten. Elina Haavio-Mannila on esimerkiksi tutkinut ilmiötä juuri tästä näkökulmasta miten normista poikkeaminen sai aikaan stigman, auktoriteettien paheksunnan ja sitä kautta leimautumisen. Kun leima sitten oli lyöty ja tiukka ja pieni yhteisö alkoi hyljeksiä näitä ”lainsuojattomia” heillä ei ollut enää paljon hävittävää ja syntyi rötöstelykierre, jossa varastettiin hevosia, tapeltiin toisten häissä ja aiheutettiin pahennusta ja samalla vahvistettiin omaa syrjäytymistä yhteisöstä. Tältä ajalta on periytynyt härmäläinen hokema, että ”Missä laki loppuu, niin korennolla jaktketahan.” (korento on veden kantamisessa käytettävä puutuki, joka asetetaan olkapäille, ja josta sai tarvittaessa myös oivan lyömäaseen) Pitäjäkuri oli aikansa suuri sosiaalinen ihmiskoe, jossa ihmisen toiminnalle lyötiin hyvin tarkat rajat ja näin siinä kävi.

Osaksi juuri nuorten miesten väkivallan kierrettä on selitetty myös yhteiskunnallisella tilanteella, kun Pohjanmaalla ei juuri ollut torppari-ilmiötä ja taloja ei lohkottu, niin turvattu tulevaisuus löytyi vain talon vanhimmalle pojalle, ja muut lapset joutuivat etsimään tulevaisuutensa muualta. Tästä asetelmasta lähtee liikkeelle myös elokuva Härmä.

Elokuvan kiinnostavimmat kohdat olivat kuitenkin itselleni Välitalon vanhan isännän ja hänen esikoispoikansa Eskon väliset keskustelut, koska niistä paistaa koko tarinan juuri. Niihin keskusteluihin kiteytyy paljon patoutunutta katkeruutta ja toiveita hyväksynnästä. Kun sitten isä kuitenkin kommentoi, että ”miten sä et itteäs ollenkaan hillitte” siihen kiteytyy oikeastaan koko elokuvan idea. Loppujen lopuksi kyse on epäonnistuneesta isäsuhteesta, jossa pieni poika on jäänyt ilman isän hyväksyntää ja turhautumisen seurauksena alkanut toimia vastoin normeja ja odotuksia ja samalla tuottanut isälleen vielä syvempää pettymystä. Tässä on tuo auktoriteetin pettymyksen leimaava vaikutus pienoiskoossa. Molempien osapuolten ylpeys vielä viimeistelee tulehtuneen tilanteen, kun poika ei osoita katumusta vääristä teoistaan ja isä taas pitää etäisyyttä, koska poika vain pöllöilee.

Muna vai kana tilanne; oliko isä ensin etäinen ja poika joutui hakemaan huomiota ja hyväksyntää riehumalla, vai tekikö poika jotain tyhmää ja sai näin isänsä pettymään ja kääntämään näin selkänsä. Tätä ei tiedä, mutta pikkuveli on saanut isänsä hyväksynnän ja kappas vain hänestä on kasvanut vastuuntuntoinen ja vähemmän rämäpää. Klassinen asetelma Joosefista veljineen; asetelmaa korostaa vielä pikkuveljen kohtalo kun veli lavastaa hänet syylliseksi murhaan ja lähettää Siperiaan, kuin Joosefin orjaksi Egyptiin. Varmasti heissä on myös luontaista eroa, mutta myös vanhemman odotukset vaikuttavat siihen miten rooli muodostuu.

Tätä vanhemmuuden tilannetta kuvaamaan on Suomen kielessä useita osuvia sanontoja kuten ”niin makaat kuin petaat”, ”sitä saa mitä tilaa”, ”minkä taakseen jättää, sen edestään löytää” mutta kaikkein osuvimpana ”mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” Jos vanhempi ei onnistu näkemään lapsensa laiminlyöntien taakse ja hyväksymään lasta omana itsenään, lapsi jää vaille hyväksynnän kokemusta ja pahimmassa tapauksessa yhdistettynä tietynlaiseen temperamenttiin suuntautuu hyvinkin vahingollisesti ympäristöönsä. Vanhemman ei kuulu hyväksyä kaikkia lapsen tekoja, mutta lapsen tekoja tulee edeltää kokemus siitä, että vaikka tekisin virheen, voin tulla siitä kertomaan ja pyytämään anteeksiantoa.

No miten puukkojunkkaritilanne Pohjanmaalla sitten lopulta laukesi? Normit tiukentuivat tiukentumistaan, kunnes tuomittavia normin (Lapuan Laki) rikkojia oli jo noin 1500. Tilanne kuitenkin muuttui aikaa myöten paremmaksi, kun nuorisolle alettiin keksiä mielekästä tekemistä. Herännäisyysliike voimistui Pohjanmaalla 1850-luvun jälkeen ja toi tuulesta temmatuille normeille ideologisia perusteita. Ehkä tämä saattaa osaltaan myös selittää joidenkin herätysliikkeiden velvoittavaa ja ahdasta luonnetta, koska niistä osa on nimenomaan syntynyt kaitsemaan ihmisen väkivaltaista hurjuutta. Herätysliikkeitäkin on kuitenkin hyvin erilaisia.

Toisaalta Pohjanmaalle alettiin perustaa urheiluseuroja ja se jos mikä olikin hyvä idea, koska painin ja palloilun kauttahan sitä nuoret pääsevät päästämään höyryjä pihalle ja tapaamaan toisiaan. Nuorisoseurojen taloista tuli kohtaamispaikkoja, joissa nuoret saattoivat tavata toisiaan toiminnan äärellä joskin hieman valvotuissa olosuhteissa mutta ajan myötä myös nuorten ulkonaliikkumiskiellosta luovuttiin.

Nuori ihminen reagoi hyvin voimakkaasti epäoikeudenmukaisiksi kokemiinsa auktoriteetteihin. Nuori kuitenkin tunnistaa myös oikeutetun oman toimintansa rajoittamisen ja kunnioittaa vanhempaa ihmistä, joka pitää kiinni perustellusta normista. Sen tietää jokainen, joka on joskus opettanut teinejä; siellä luokassa on vain sonnin mullikoita ja kiimaisia kissoja; niitä ei voi kahlita paikoilleen tai saa vain katkeran hiljaisuuden, jossa kukaan ei viihdy eikä myöskään halua oppia yhtään mitään. Pahimmillaan liian tiukasta kurista seuraa juuri jonkun turhautuneen nuorukaisen pomppimista pulpeteilla ja muiden kauhun sekainen ihailu, kun hän uskaltaa toteuttaa omaa toiminnantarvettaan.

Mutta miksei sitten ruotsinkielisissä naapuripitäjissä esiintynyt samanlaista väkivaltaa vaikka siellä oli käytössä sama pitäjäkurijärjestelmä? Oliko siellä jotakin yhteisöllisyyttä, joka soi nuorille jonkinlaisen raon hengähtää velvoittavan yhteisöllisyyden keskellä? Ehkä se liittyy kuitenkin hieman löyhempään kirkkokurin ja pitäjäkurin tulkintaan, kun Närpiössä esimerkiksi tansseja on siedetty jo 1660-luvulla. Ruotsinkielisten pitäjien tilanteesta ei ole kuitenkaan yhtä helppoa löytää tietoa kuin puukkojunkkariliikkeestä.

Eikä se pohjalainen uho ole sinänsä minnekään edelleenkään kadonnut. Kauhajoelta kotoisin oleva työkaverini kertoi, että Kurikan Mietaalla (paikallinen nuorisoseuran talo, joka on saanut lähes ikonisen kokoontumispaikan maineen), oli vielä 90-luvulla hyvin selkeä segregaatio, että parkkipaikalla jokaisen pitäjän porukalla oli oma nurkkansa, jonne ei auttanut ulkopuolisten juuri eksyä, ja tokko tilanne on edelleenkään siitä juuri muuttunut. Itse nuorisoseuran tanssilattialla kyllä sitten sovittiin porukassa heilumaan.

Ehkä se liittyy osaksi pohjalaiseen vuorovaikutustyyliin, joka on niin umpisuoraa hyvässä ja pahassa, ja toisaalta siinä on myös sellainen vivahde hieman alkukantaisesta hierarkian kaipuusta kun nokkimisjärjestys ratkaistaan voimasuhteita kokeilemalla. Sehän on hyvin selkeä ja rehellinenkin tapa ratkaista asia, että asian päälle vähän painitaan. Nykyään ei sentään painin lomassa livauteta terää kahvaa myöten toisen kylkiluiden väliin.

Pohjalla

Mikä on kaikkivoipaisuuden illuusion vastakohta? Joku saattaisi arvata, että se on nöyrä suhteellisuudentaju mutta ei, se on vasta puolessa välissä.

Kaikkivoipaisuuden illuusiolla tarkoitan sellaista tunnetilaa, jossa ihminen uskoo hallitsevansa omaa elämäänsä, pystyvänsä vaikuttamaan sen kulkuun, pystyvänsä ennakoimaan seurauksia ja välttämään ikävät kokemukset, muokkaamaan elämästään sellaisen kuin itse haluaa. Tämä kokemus on valtava etuoikeus, mutta niin kuin sanottua, se ei perustu todellisuudelle. Ihminen ei todellisuudessa loppu viimein hallitse omaa elämäänsä, vaan sen mahdollistavat lukemattomat hänestä riippumattomat tekijät ja tapahtumat, ja se myös katoaa ja hajoaa hänestä itsestään riippumattomista syistä.

Mutta mikä siis onkaan tämän hallinnan illuusion vastakohta? Mitä siellä toisessa päässä on? Se on tila, jossa ihminen ei koe minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia oman elämänsä reunaehtojen suhteen. He tietävät olevansa lohduttoman tuomittuja siihen elämään mikä on heidän osakseen annettu. Ja puhun nyt siitä ihmisryhmästä, joka tosiaan näkee sen todellisuuden, että vaikka he seisoisivat kaksi vuotta päällään (ja ehkä joku yrittääkin) se ei tuo heille vaikutusmahdollisuuksia tavoitella niitä asioita, joita he pitävät tavoittelemisen arvoisina. Tila, jossa ihminen ei uskalla toivoa mitään, koska mitään parempaa ei ole odotettavissa. Silloin ollaan mustalla pohjalla, missä psyyke on todella kovilla.

Eli näin muodostuu jana ihmisen vaikutusmahdollisuuksien kokemuksen jatkumosta:

kaikkivoipaisuuden illuusio------------------------------------------------täydellinen näköalattomuus
<----------------------------------------------------------------------------------------------------------------->

Noiden kahden yllämainitun puolivälissä onkin sitten nöyrä suhteellisuudentaju omista vaikutusmahdollisuuksista.

Olen tässä lukenut harmaan tihkusateen ja marraskuun keskellä Katja Ketun Kätilöä, jonka yleistunnelma on kuvaus rumasta ympäristöstä, jossa ihmiset ovat hyväksyneet elävänsä kituuttamalla sattumien ja omien sosiaalisten tarpeidensa vietävänä ympäristössä, joka ei tarjoa suuremmin mahdollisuuksia tai toiveita paremmasta tulevaisuudesta. Heidän tilannettaan ei kuitenkaan voi eikä saa mitenkään sääliä. Kaikki sellainen olisi alentumista, koska yksikään näistä ihmisistä ei tietoisesti sääli itseään jouduttuaan syntymään sellaisiin olosuhteisiin. He säälivät itseään vain silloin kun ymmärtävät, että tietyt ovet eivät koskaan avaudu, eivät heidän elämänsä aikana. Ne ovat niitä lannistavia kokemuksia, lohduttomia, toivon murskaajia.

Nykypäivän maailmassa on paljon ihmisiä, jotka elävät tuollaisissa olosuhteissa. Heitä on enemmän kuin suomalaisia, heitä on enemmän kuin koko Euroopassa on ihmisiä. Äärimmäisessä köyhyydessä elää UM:n tiedon ja määrittelyn mukaan 1,3 miljardia ihmistä. Silloin kun puhutaan absoluuttisesta köyhyydestä eikä suhteellisesta köyhyydestä, puhutaan myös hyvin heikoista vaikutusmahdollisuuksista omaan tilanteeseen. Silti näissä paikoissa ei näe pelkkää katkeruutta ja apatiaa. Ne, jotka ovat käyneet esimerkiksi Afrikan köyhimmissä maissa (itse en ole), kertovat siitä syvästä elämänilosta, joka monessa paikassa kohtaa kulkijaa. Toivo elää vahvana, elämässä on vain voitettavaa. Tuolla hallinnankokemuksen janalla äärimmäisen köyhyyden ihmiset eivät jää tuonne täydelliseen odotuksettomuuteen vaan he löytävät keinoja pitää päänsä pinnalla vaikka näköalat ovat minimaaliset.

Ihmiselle on luontaista kehittää erilaisia jaksamisen keinoja tällaisissa tilanteissa. Psykoterapeutti Ofra Ayalonin malli erilaisista selviytymisvoimavaroista on yleisesti mielenterveyden tukemisessa käytetty malli, mutta mitä näistä keinoista voi ottaa käyttöönsä vaikkapa äärimmäisessä köyhyydessä elävä kouluttamaton, työtön, suuren perheen vanhempi?

◦ Belief; uskomuksiin perustuva, esimerkiksi rukoilu
◦ Affect; tunteiden käsittelyyn liittyvä, oman tunnetilan ilmaiseminen esimerkiksi taiteen kautta
◦ Social; vuorovaikutukseen perustuva selviytyminen, jakaminen
◦ Imagination; mielikuvituksen kautta työstäminen
◦ Cognitive; järkeily, ajattelu, havainnointi
◦ Physiological; nukkuminen, syöminen, liikunta

Monesti hyvin matalan koulutuksen saaneet ihmiset eroavat selviytymisen keinoissaan korkeammin koulutetuista ihmisistä ja heille saattavat tuntua toimivammilta esimerkiksi nuo hengelliseen ulottuvuuteen liittyvät tavat kuten vetoaminen Jumalan tahtoon ja kaitselmukseen omassa elämässä. Myös sosiaaliset selviytymistavat ovat hyvin tärkeitä ja köyhyys jos jokin sitoo ihmiset tiukasti yhteen. Jos vain jotakin saadaan, se jaetaan kaikkien tarvitsevien kanssa ja yhteisö on kuin suuri perhe. Myös monet maailman vetovoimaisimmista, iloisimmista ja elinvoimaisimmista musiikki- ja tanssikulttuureista ovat kehittyneet äärimmäisen köyhyyden ympäristöissä. Ne ovat toimineet ja toimivat edelleen myös coping-mekanismeina mahdottomalta tuntuvia olosuhteita kohtaan. Ahdistus ja näköalattomuus tanssitaan pois mielestä.

Nämä selviytymisen keinot eivät kuitenkaan mitenkään taikaiskusta tuo heille helpompaa elämää tai aukaise uusia ovia, joiden kautta saavuttaa toimintamahdollisuuksia. Siellä missä ihmisten elämä pyörii jokapäiväisen selviytymisen ympärillä, ei myöskään ole mitään harhaluuloja omista vaikutusmahdollisuuksista vaan elämä on hyvin nöyrää ja vähään tyytyvää. Onnistuminen ja ilon aihe löydetään siitä jos jokainen perheen tai yhteisön jäsen saadaan ruokittua. Ihmisellä on vähäisissä vaikutusmahdollisuuksissaan aina suhtautumisen vapaus ja tätä vapautta nuo ihmiset ovat oppineet hyödyntämään.

Monesti suomalaisessa tuloerokeskustelussa vedotaan ihmisten oma-aloitteisuuteen ja julkista mielipidettä vieritetään yksilönvastuun suuntaan silloin kun ihminen on joutunut ahdinkoon. On luotu kuva työttömän arkkityypistä, joka makaa sohvalla. Kuinka moni työtön todellisuudessa vaipuu totaaliseen toimettomuuteen eikä yritä parantaa omaa tilannettaan? Sellaisiakin tapauksia varmasti on, mutta haluaisin ensin nähdä sellaisen tutkimuksen, jonka valossa voitaisiin näyttää, että näin moni ihminen tyytyy makaamaan siinä sohvalla.

Yhden pro-gradu tutkielman löysin juuri tuon julkisen diskurssin vaikutuksista vallitsevaan mielikuvaan työttömästä. Löytyy myös TEM:n Jaana Lähteenmaan tutkimusartikkeli nuoren työttömän toimijuuden muutoksesta työttömyyden pitkittyessä. Se antaa selkeää kuvaa miten hallinnan kokemus riipii pitkin tuota esittämääni janaa vasemmalta oikealle. Silloin kun toimintamahdollisuuksissa syntyy tällainen raju muutos kuin jääminen työttömäksi, ihminen ei saman tien keksi, että lähdenpä tästä tanssimaan salsaa, että suru kaikkoaa. Yhteisökin saattaa kadota ympäriltä.

Siellä, missä tuota hallinnan omnipotenssia esiintyy, sitä vaalitaan suurella energialla ja pyritään turvaamaan myös oman jälkikasvun vaikutusmahdollisuudet, jotteivät he vain putoa rattailta ja joudu elämän raadollisuuden kanssa silmätysten. Oma jälkikasvu tutustutetaan siihen sosiaaliseen verkostoon, joka pitää piireissä ja pinnalla. Heidän ystäviensä valintaan kiinnitetään huomiota, jotta segregaatio säilyy selkeänä. Näin heidän todellisuuskuvansa myös pidetään halutunlaisena, eliitin on tärkeää saada siirrettyä eteenpäin oma maailmankuvansa. Tällaisissa yhteisöissä eläneillä ei ole luonnostaan ja täysin ymmärrettävästi juurikaan kosketuspintaa siihen toiseen ääripäähän. Sosiologina nautin katsoa suomalaista yhteiskuntaluokka parodiaelokuvaa Nousukausi, koska juuri tämän kuilun se esitti selkeästi. Kun katoaa rahat, katoaa verkostot ja hupsista keikkaa.

Polarisaatio etenee mutta tuloerokeskustelussa vedotaan siihen, että Suomessa tilanne ei ole läheskään yhtä vakava kuin monessa muussa maassa. Ei olekaan, mutta polarisaation luonteeseen kuuluu, että se jatkaa syvenemistään ja sen ääripäät myös ruokkivat itse tätä muutosta. Näköalattomuus tarttuu kuten on käynyt esimerkiksi Ruotsin maahanmuuttajalähiöissä. Vaikka integraatio etenee ja koulutusmahdollisuudet ovat kaikille avoinna, maahanmuuttajat törmäävät esimerkiksi työnhaussa lukemattomiin lasikattoihin yrittäessään tavoitella niitä samoja asioita, joista muutkin ruotsin kansalaiset unelmoivat. Vähempikin alkaa turhauttamaan.

Jos tuloeroille ei tehdä mitään, ne kärjistyvät hamaan tappiin asti. Jossain vaiheessa valta siirtyy oligarkeille, joilla ei ole enää mitään syytä pyrkiä muuttamaan kehityksen suuntaa.

Oikeutta, vai jotain ihan muuta?

Laitan tähän kaksi suhteellisen tunnettua elokuvakohtausta. Molemmat ovat itselleni mieleisistä elokuvista. Ensimmäinen on Quentin Tarantinon riemukkaasta toisen maailmansodan vaihtoehtolopusta nimeltä Inglorious Bastards. Siinä loppukohtauksessa Hitler on murhattu, mutta juutalaispuhdistusten pääkätyri natsiupseeri on neuvotellut itselleen koskemattomuuden ja luovutuksen vahingoittumattomana liittoutuneiden puolelle. Tällainen pälkähästä pääseminen ei kuitenkaan ole elokuvan muiden päähenkilöiden mieleen:



Toinen kohtaus on elokuvasta Girl with the Dragon Tattoo. Siinä elokuvan toinen päähenkilö Lisbeth Salander kohtaa raiskaajansa ja jättää tähän lähtemättömän vaikutuksen:



Molemmat kohtaukset saivat itseni kokemaan syvää tyydytystä sekä kokemuksen että kohtauksessa toteutuu oikeus. Elokuvien kohtaukset hyödynsivät asetelmallaan ihmisen luontaisen oikeudentajun lähdettä ja kun elokuvat on rakennettu siten, että katsoja saa melko dualistisen kuvan pahiksista, tämä asetelma tukee kokemuksen syntymistä. Jokin primitiivinen ulottuvuus katsojassa nauttii kun pahuutta tehneitä elokuvan hahmoja sattuu. Eli suomeksi: meistä tuntuu hyvältä kun näemme pahiksen kokevan sitä kärsimystä, jota hän on itse tuottanut.

Ihmisen luontainen oikeustaju tunnistaa epäoikeudenmukaisuuden, synnynnäisestä oikeustajusta todistavat esimerkiksi hyvin pienillä lapsilla tehdyt tutkimukset, joissa he tunnistavat epäoikeudenmukaisuuden ja iloitsevat kun se oikaistaan. Tämä ei ole yllättävää ja sen evolutiivinen selitys kulkenee jotenkin siihen tapaan, että yhteistoimintaan perustunut ihmislajin evoluutio on saanut aikaan luontaisen yhteistoimintaa tukevan oikeudenmukaisuusperiaatteen. Siitä poikkeaminen on ollut lajin kehitykselle vahingollista ja poikkeavat yksilöt ovat karsiutuneet yhteisöstä eivätkä niiden geenit ole näin levinneet.

Teleologisempi selitys perustelisi oikeudenmukaisuuden sen olemuksellisella idealla, joka toteutuu ihmisten toiminnassa. Oikeudenmukaisuus on siis olemassa oleva asiantila ja arvo, de facto. Se on olemassa ihmisistä riippumatta ja ihmisten toiminta joko noudattaa oikeudenmukaisuutta tai sitten ei, mutta oikeudenmukaisuus on siitä riippumatta olemassa oleva asia. Sen esiintyminen ihmisen toiminnassa voidaan näin nähdä todistukseksi ihmisen olemukseen sisältyvästä staattisesta oikeustajusta.

Selitystavasta riippumatta oikeustaju on ihmisen olemukseen kuuluva luontainen asia, mutta kiinnostavampaa on mistä syntyy ihmisten tarve hyvitykseen? Onko ihmisellä luontainen halu kostaa? Pienten lasten kohdalla on toki huomattavissa, että pettymys ja aggressio epäoikeudenmukaisuuteen purkautuu vahingontekona, mutta kun lasta konfrontoidaan tilanteessa, hänen turhautumisensa purkautuu lapsenomaisena vuodatuksena, kuinka epäoikeudenmukainen toisen teko on ollut, ja miltä se itsestä tuntuu. Vahva tunnereaktio.

Lapsen kohdalla toiseen käsiksi käymistä selittää se, että lapsi yhdistää suoraan epäoikeudenmukaisen teon tekijän persoonan ominaisuudeksi. Tätä tekevät kyllä myös aikuiset, mutta lapset eivät yritä peitellä toimintaansa. ”Tuo otti minulle kuuluneen leivän, siksi hän on ihmisenä kelvoton ja minulla on oikeus kurittaa häntä.” Luontainen hammas hampaasta -ajattelu leimahtaa. Rikos ja rangaistus.

Sille on olemassa tämä ihana suomen kielen sanakin: kuritus. Jos ihminen tekee epäoikeudenmukaisuuksia, on oikeutettua, että hänet määrätään kuritushuoneeseen, jotta epäoikeudenmukaisuutta kohdanneet ihmiset saavat hyvityksensä. Kuinka se hiveleekään runneltua mieltä kun ihminen saa kuulla, että ”siellä se nyt istuu ja saa tuntea nahoissaan mitä teki.” Vai tuntuuko se hyvältä? Parantaako se jotain ihmisen sisällä?

Rikollista ei ole PAKKO ymmärtää, se on vapaaehtoista. Myöskään rikollisen toiminnan tai normista poikkeamisen syitä ei kukaan pakota ymmärtämään vaan sekin on vapaaehtoista, joskin omasta mielestäni suositeltavaa. Tämä on yksi aikuisuuden kehitystehtävä, josta ei puhuta tarpeeksi. Jos aikuinen tyytyy omaan kostonhaluunsa ja vuolemaan tuhkaa mustan ihmiskuvansa ylle, hän pitää itsensä katkeruuden kierteessä ja myös luo sitä ympärilleen. Hän alkaa luoda myös läheisilleen kuvaa kuinka normista poikkeavia ”kuuluukin vähän luunapittaa, että tajuavat seuraavalla kerralla.” Sitten siitä tulee ensin pienen porukan vakiintunut toimintamalli, sitten normi ja loppujen lopuksi instituutio kuten vankeinhoitolaitos. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa ja mediassa törmää nykyään toistuvasti kannanottoihin, että ”rikollisuutta ei tarvitse ymmärtää.” Ei näemmä tarvitse, mutta saattaa kannattaa.

Yksi tunnetuimpia ja äärimmäisen tehokas esimerkki tällaisesta kulttuurin luomasta vahvistamisesta on satu Hannusta ja Kertusta. Sadun lopussa vääryydellä sankarit vanginnut noita poltetaan elävältä ja se on kirjan lukijoille suuri ilo. Lapset kiemurtelevat riemuiten lattialla: ”JES! Paha sai palkkansa!” Tässä vahvistetaan luontaista oikeustajua mutta samalla siinä luodaan ja vahvistetaan malli hyvityksestä. Silmä silmästä -ajattelu perustuu ihmisen luontaisen oikeustajun hyödyntämiseen ja sen vääristämiseen, mutta sitä myös vahvistetaan sosiaalisesti ja joihinkin kulttuureihin se on kirjoitettuna oikein alleviivatuin kirjaimin.

Tämä hyvityksen hakemisen kierre on yksi suurimpia ihmiskunnan henkisen kehityksen esteitä tai ainakin hidasteita. Se on pahimmillaan useiden sukupolvien pituinen katkeruuden ketju, jossa kasvaville siitä tulee täysin normaali kuva maailmasta. Tästä on lievempiä esimerkkejä (jotka eivät ole lieviä ollenkaan) Suomessa, missä perheväkivaltaa kokeneet lapset ovat suuressa riskiryhmässä siirtää mallia eteenpäin ja lyödä omia lapsiaan. Näin he vahingossa kostavat omat epäoikeudenmukaisuuden kokemuksensa omille lapsilleen, tekevät rikkinäisyydessään sen mitä itse kaikkein vähiten toivoisivat. Silloin pettymys omaan toimintaan tai pahimmillaan omaan persoonaan voi kasvaa kohtalokkaaksi taakaksi.

Sama malli laajemmassa mittakaavassa voi kuitenkin leimata kokonaisten yhteisöjen toimintaa, mistä esimerkkejä ovat ääriliikkeet kuten Al Qaida tai Isis. Kun katkeruudesta tehdään julkisessa keskustelussa oikeutettua ja ihmisiltä puuttuvat rakentavammat väkivallan kierrettä kyseenalaistavat mallit, saadaan aikaan hyvin musta todellisuus. On kuitenkin väärin puhua näissä tapauksissa pahan akselista, koska ei näistä yhteisöistä ole hyvä täysin kadonnut vaikka se onkin pahan alla piilossa. On hyvin helppoa ja edellä mainituista syistä luontaistakin demonisoida sellainen toiminta, joka itseä kauhistuttaa ja tuntuu uhkaavalta. "Jos tuollainen katkeruuden kierre rantautuukin Suomeen..." Kyllä se todennäköisemmin syntyy täällä meillä ihan omasta toimestamme kuten kävi 1918.

Minua välillä kummeksuttaa oman yhteiskuntamme mediassa esiintyvä retoriikka ”ihmisten oikeustajun laiminlyömisestä.” Jos puhutaan suomea, niin siinä tarkoitetaan, ettei oikeuslaitos ole pystynyt tekemään päätöstä, joka tarjoaisi suurelle yleisölle hyvityksen kokemuksen. Hyvä esimerkki tästä oli syksyllä kohahduttanut Helsingin nuorisojengiväkivalta, joka sai sosiaalisessa mediassa ihmisten hyvityksen kaipuun räjähtämään. Tällaiset tilanteet vaativat sitä arvojohtajuutta ja julkilausumia, joita odotan tasavallan presidentiltä tai arkkipiispalta. Kun kansa lähtee lynkkaamaan, tarvitaan kokonaiskuvaa viljeleviä kansanisiä ja –äitejä, jotka kertovat suurelle yleisölle myös sen toisen puolen.

Itse arvostamani asiantuntija kasvatuksen ja erityisesti väkivaltanuorisotyön saralla on Timo Purjo, joka toi rakentavasti näkyväksi väkivallan kierteen syitä ja seurauksia.

Vaikka hyvityksen hakeminen on jossain määrin ihmisen luontaisiin taipumuksiin perustuvaa, se on myös rasite, joka estää meitä elämästä rakentavaa elämää. Näen itse siitä vapautumisen ihmiskunnan evolutiivisena kehitystehtävänä, koska yksilöt, jotka eivät pysty ottamaan etäisyyttä omaan hyvityksen tarpeeseensa, toimivat tuhoisasti sekä muita ihmisiä että ympäristöään kohtaan. Jos tätä kehitystehtävää ei pystytä toteuttamaan, ihmiset tuhoavat toinen toisensa.