Maailma muutetaan yksi ihminen kerrallaan

Luin taas palan matkaa Maija-Riitta Ollilan kirjaa (Moraalin tuolla puolen) ja sain uusia virkistäviä ajatuksia. Olen täällä blogissanikin joskus hehkuttanut dialogisen filosofian edustajaa Martin Buberia, jonka ajattelussa vuorovaikutus ja kohtaaminen vasta luovat todellisuuden. Tässä ajattelussa vuorovaikutuksen toinen osapuoli, ihminen, tunnustetaan avoimesti riippumattomana ja itseisarvoisena päämääränä, tästä tulee ajattelun Minä-Sinä –suhde.

Maija-Riitta Ollila vie Buberin dialogista todellisuuskuvaa ja kohtaamisen logiikkaa eteenpäin hahmotellen sen kautta Rendezvous-etiikkaa. Tämä ajatus tarkoittaa, että vuorovaikutuksessa ihmiset aina herättävät toisissaan reaktion. Joku ihminen herättää minussa reaktion, tuo esiin jonkin ajatuksen itsessäni ja minä toimin tuon kokemuksen tuloksena jollakin tavalla. Maija-Riitta Ollila käyttää tuosta satunnaisesta muuttujasta käsitettä Kolmas, jolla hän pyrkii hahmottamaan reaktion tai heränneen kokemuksen tuloksen omaista luonnetta. Kaksi ihmistä vuorovaikutuksessa herättävät toisissaan jonkin kokemuksen siitä mikä on oikein ja mikä on väärin ja nämä kaksi ihmistä toimivat heränneen kokemuksen tuloksena.

Ollilan mukaan kolmas on periaatteessa objektiivinen ja nuo kaksi vuorovaikutuksen toimijaa jakavat saman tuloksen, vuorovaikutuksen tuloksena moraali näyttäytyy samanlaisena. Kuitenkin koska ihmisten todellisuuskäsitykset ovat hajanaisia, harhaisia ja epätarkkoja, kolmannen pohjalta syntyy vääristyneitä moraalisia tulkintoja. Ihmiset toimivat parhaan kykynsä mukaan, mutta koska tilannetta edeltänyt tieto on ollut vallinaista tai rakentamatonta, metsään menee toiminta.

Tämä siis tarkoittaisi myös sitä, että mikäli pystytään hahmottamaan toisen ihmisen todellisuuskäsitystä (mikä taitaa olla tyhjentävästi mahdotonta) ja päästään hänen kanssaan vuorovaikutukseen, niin oikeanlaisella vuorovaikutuksella, oikeita kysymyksiä tekemällä vuorovaikutustilanteesta olisi mahdollista rakentaa sellainen, että se tukisi yksilön rakentavia moraalisia tulkintoja. Olen sitä mieltä, että tuo yllämainittu prosessi on toteutunut monien ihmisten kohdalla automaattisesti. He ovat jo lapsuudessaan olleet vuorovaikutuksessa tahojen kanssa, jotka ovat pyrkineet herättelemään heidän ajatteluaan oikeaan suuntaan.Rakentavien vaikutteiden tuloksena heidän oma kokemuksensa oikeasta ja väärästä on muodostunut rakentavaksi ja elämänmahdollisuuksia tukevaksi.

Liian monen kohdalla vuorovaikutusympäristö on kuitenkin tarjonnut vain sellaisia aineksia, jotka eivät ole herättäneet yksilön ajattelua hyvällä tavalla. Kun taustalla on sitten vielä ollut hyvin rikkonainen ja osin vahingollinenkin käsitys todellisuuden suhteista, tuloksena voi olla hyvinkin vääristynyt moraali. Itse ajattelen, että mikäli rendezvous-etiikka on mahdollisuus herättää jokaisessa ihmisessä rakentava kokemus oikeasta ja väärästä, niin silloin vuorovaikutuksen toisen osapuolen on myös mahdollista ennakoida millainen vuorovaikutus hänen puoleltaan herättää toisen rakentavan moraalisen kokemuksen.

Joku älähtää nyt saman tien, että tuo on manipulointia. Minä vastaan, että kasvatus on tietoisesti tavoitteellista toimintaa, jonka tavoitteena on tukea yksilön omia toimintamahdollisuuksia. Rakentavat toimintamahdollisuudet tukevat samalla myös muiden ihmisten toimintaa ja yleisiä elämänmahdollisuuksia.

Nyky-yhteiskunta on paikoin vieraantunut elämästä ja toisista ihmisistä; autenttisesta viisauden tavoittelusta ja pitkäjänteisestä, kaukonäköisestä kokonaisuuden hallinnasta. Liian paljon ihmisten toiminta perustuu toiminnan välittömille seurauksille, nopeille vaikutuksille ja seurausten ajattelemattomuudelle. Vallitseva kuva siitä mitä on hyvä elämä, on suossa. On perheitä ja koteja, joissa ei olla aidosti kiinnostuneita läheisten tekemisistä, ei nosteta kissaa pöydälle, koska ihmisillä on ”itsemääräämisoikeutensa.” Ollaan niin häveliään korrekteja jättämään asiat omaan arvoonsa, että elämä on kohta vain pelkkää mössöä ja harmaata relativismia. Media suoltaa sitä paskaa, jota pinnalliset ihmismielet haluavat horroksessaan kuulla.

Miksi ei keskustella asioista? Onko se taito unohtunut? Onko vapaan kasvatuksen ja yksilön vapauden sukupolvi sitä koskaan edes oppinut? Ei haluta konfrontoida ja sanoa napakasti omaa mielipidettä mihinkään, koska ”kaikki on kuitenkin niin suhteellista, eikä toisten toimintaa saa tuomita.” Sanonpa tähän, että on mahdollista konfrontoida ja nostaa kissa pöydälle myös tuomitsematta.

Mitä ovat ne oikeat kysymykset, joilla keskustelu saataisiin taas heräämään ja ihmiset kiinnostumaan, tarttumaan vaikeasti hahmotettavia teemoja sarvista? Mitä kysymyksiä kysymällä vuorovaikutuksen Kolmas muodostuisi yleväksi kokemukseksi, joka motivoisi ihmistä toimimaan oikein? Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisen ajattelun herättelyssä olennaisinta ovat oikein valitut kysymykset. Toisen ihmisen kokemusta kuuntelemalla ja hahmottamalla hänen elämänhistoriaansa, on myös mahdollista hahmottaa minkä asian kirkastaminen auttaisi häntä hahmottamaan paremmin todellisuutta ja itseään sen osana.

Mietin mikä on se esittämisen tapa, jolla nyky-yhteiskunta herätetään keskustelemaan? Tietyllä tapaa, niin hirveältä kuin se kuulostaakin, kouluammuskelujen luonteiset tapahtumat ovat juuri niitä impulsseja, joilla relativismi pyritään särkemään. Se ei kuitenkaan saanut aikaan tilannetta, jossa ihmiset olisivat alkaneet keskustella. Tragedia oli liian yleismaailmallista ja etäistä, sen syitäkään ei koskaan todellisuudessa eritelty kunnolla tai käsitelty ajattelumallia, joka oikeutti sellaisen toiminnan. Tekijät todettiin yksiselitteisesti sairaiksi ja asia lakaistiin maton alle. Minä vain pelkään, että relativismin, välittämättömyyden ja vieraantumisen seurauksena anomiset vahingonteot tulevat lisääntymään.

Minusta on alkanut tuntua, että dialogisuuden hengessä tapa herättää maailma on provosointi. Kun vuorovaikutuksessa tulee kasvokkain toisen ihmisen kokemuksen kanssa, on myös helppoa nähdä millaisella provosoinnilla hänen ajatteluaan on mahdollista hieman ravistella ja elävöittää. Se ei ole manipulointia, koska toiminnan ainut tavoite on saada ihminen ajattelemaan. Tämä provosointi on vain sikäli raakaa toimintaa, että se ei voi tapahtua muuten kuin kasvokkaisessa välittömässä vuorovaikutuksessa, yksi kerrallaan. No tietyiltä osin samaan herättelyyn voi soveltaa myös ryhmäkeskustelua, jolloin tehokkaammin tavoittaa useamman kuulijan samanaikaisesti.

Joka tapauksessa pirunmoinen urakka. Toisaalta ajattelisin, että jos ”anna hyvän kiertää” –periaatteella lähdettäisiin porukalla liikkeelle, että jokainen pyrkisi aktiivisesti konfrontoimaan ja järisyttämään kohtaamiaan ihmisiä, niin keskustelu alkaisi varmasti jossain vaiheessa myös yleisellä tasolla olla rikkaampaa ja asiapitoisempaa. Kohta kaikki pyrkisivät provosoimaan toisiaan ja saataisiin aikaa mahtava keskustelu. Siitä ei nimittäin vielä sota synny vaikka asioista keskusteltaisiin ja keskusteltaisiin asiasta.

Lähdetään liikkeelle yksi kerrallaan.

Maailma on pilalla; otan lomaa

Opinnäytetyö valmistuu jotakin vauhtia ja samalla totutellaan puoliaikuiseen elämänrytmiin. Aikuiseen sikäli, että käydään kurinalaisesti töissä, mutta puoliaikuiseen, koska elämän kiinteät ja pysyvät elementit lähinnä vähentyvät. En kuitenkaan halua sanoa, että aikuisuus olisi pelkkää tylsää velvollisuudentuntoa ja itsensä rajoittamista; angstinen teini minussa vain kaipaa sitä juurettomuutta ja ennakoimatonta elämää.

Luin viikonloppuna Maija-Riitta Ollilan kirjaa Moraalin tuolla puolen, missä kirjoittaja erittelee todella osuvasti ja tarkkanäköisesti lyhytnäköistä "kevytetiikkaa", jossa nykypäivän ihmisten ajattelu perustuu kovin pintapuolisille mutu-tunteille. Ajattelua ei ohjaa niinkään tahto viisastua kuin elämässä leijuminen.

Itseäni kirjassa puhutteli erityisesti tunne-etiikkaa käsittelevä osio, jossa Ollila käsittelee tunteen perversiota. Ihmisen velvollisuudentunto, ja hänen oikean ja väärän tajunsa saattavat kääntyä vääristyneeksi, jos ihminen kokee vastuuntuntoa rajattomasti koko ihmiskunnan virheistä. Hän saattaa kokea velvollisuudekseen oikaista myös sellaiset laiminlyönnit ja epätoivotut asiat, jotka eivät ole hänestä itsestään lähtöisiä. Tämä voi esimerkiksi tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen myötäelää maailman tuskaa niin voimakkaasti, että alkaa kokea surua ja huonoa omaatuntoa maailman epätäydellisyydestä.

Tunne-etiikka on etiikan tavoitelluimpia muotoja, jolloin ihminen sitoutuu ja tiedostaa asioiden parhaan tolan eläytyen siihen tunteiden tasolla. Tämä on hyvin kokonaisvaltaista ja myös äärimmäisen motivoivaa; tunne on suuri voimavara ja kuin täydellistää ponnistelun. Jos sitä ei kuitenkaan mausteta järkietiikan terveellä maalaisjärjellä ja suhteellisuudentajulla, ihminen kokee syyllisyyttä asioista, jotka ovat toki parannettavissa, mutta joista hän ei ole itse kokonaisvaltaisesti vastuussa.

Tunne, järki ja viimeisenä tahto. Tahto-etiikasta Ollila käyttää sanaa Fortissimo-etiikka mikä tarkoittaa, että ihminen sitten painaa eettisten periaatteidensa perässä läpi harmaan kiven, vaikka matkan varrella huomaisikin, että hänen eettinen periaatteensa tuottaa hänelle itselleen pahaa oloa, eikä loppujen lopuksi edes toteuta alunalkaen jaloa periaatetta.

Tasapainoa, tasapainoa...tunnetta arvioidaan järjellä ja puskutraktoriksi eettiseen kamppailuun lisätään sopivasti tahtoa: pitäisi tulla hyvä. Jos paletista kuitenkin puuttuu joku palanen, niin lopputulos jää jollain tavalla vinoutuneeksi.

Itseeni tuo tunne-etiikka vetoaa sillä tavalla, että vaikka asioihin ja rakentaviin periaatteisiin sitoutuminen tunteella on hyvä asia, niin minulta hukkuu kerta toisensa jälkeen suhteellisuuden taju siitä, että olen osa kokonaisuutta, jossa kannan vastuuni itsestäni ja omasta välittömästä toiminnastani, mutta en ole vastuussa koko maailmasta. Tottakai kehityksen avainasia on tavoitella toiminnan laajempia positiivisia seurauksia ja taustalla tavoitellaan parempaa tai parasta mahdollista maailmaa, mutta sinne ei mennä vain minun panoksellani.

Ihminen elää itseään varten ja jos unohtaa elää itseään varten, siitä ei kukaan muu tule pitämään huolta. Omat tarpeensa ja ilon tavoittelunsa voi asettaa loputtomasti sivuun, eikä siitä kuitenkaan jaeta mitään mitaleja. Loppujen lopuksi vain alkaa kyynistyä, kun huomaa, etteivät omat hartiavoimat yksin riitäkään muuttamaan tätä maailmaa paratiisiksi.

Minulla oli jossain vaiheessa kavereiden kanssa ideointia, että kun nyt saan tämän kuuden vuoden uurastukseni opiskelun saralla päätökseen ja siirryn ainakin toistaiseksi pois opiskelun piiristä, niin tätä voisi juhlistaa lähtemällä Kuubaan salsaamaan tai muuten irrotella ja palkita itsensä näkemällä hieman muutakin kuin lähijunan kattopaneelit aamuruuhkassa. En pelkää jämähtäväni työelämään päästyäni, mutta nyt tuntuisi olevan oikea aikaa hieman maltillisesti revitellä ja tehdä sitä mitä mieli tekee. Se ei ole ennenkään ollut mahdotonta, mutta nyt aika tuntuu sopivalta.

Ihmettelen vain sitä, että olenko yksin ajatukseni kanssa, kun minun pitää antaa itselleni erikseen lupa tehdä sellaisia asioita, jotka eivät välttämättä olekaan loppuun asti rationaalisuuden kautta perusteltuja. Missä vaiheessa vastuunottaminen vääristyi ja muuttui vankilaksi? Vai onko se vain kaavamaisuudessaan niin turvallista ja helposti ennakoitavaa, kun kerta toisensa jälkeen asettaa ilontarpeensa sivuun ja uurastaa silmät kiinni?

Minä SAAN pitää hauskaa ja minä SAAN elää itselleni, ottaa elämästä kaiken irti. Tunne-perversion havaitsee myös sitä kautta, että kun tarpeeksi kauan jauhaa vastuullista mallikansalaisuuttaan, niin loppujen lopuksi haluaisi heittää hanskat tiskiin totaalisesti; myydä kaiken, vaihtaa nimen ja numeron ja aloittaa uusi elämä ilman vastuullisuuden haamua. Ehkei kuitenkaan aina tarvitse mennä niin äärilaidasta toiseen.

Kylmyydestä palkitaan; vassariksi kasvetaan

Lueskelin viikonloppuna Dostojevskin esikoisromaanin Köyhää väkeä. Helppolukuinen ja viihdyttävä, mahtavan tarkkaa kuvausta ja tuntojen tulkintaa reppanoista ihmiskohtaloista.

Tuon kirjan pohjalta nousee ajatus missä määrin ihminen on oman onnensa seppä ja missä määrin riippuvainen häntä suurempien voimien suopeudesta? Minun sisälläni taistelee aina ristiriitaisten arvojen myllerrys, missä vastakkain ovat omin voimin selviytymisen ja oman pesän turvaaminen ja toisaalta oman heikkouden hyväksyminen. Yleensä jälkimmäinen on voitolla.

Hyvinvointiyhteiskunnan ruusuilla tanssiminen on melko veteenpiirrettyä siinä mielessä, että se turvallisuuden tunne on tietyllä tapaa keinotekoisesti yllpidettyä. Samantien kun rahat loppuvat, ihminen loukkaantuu tai tulee sosiaalisesti murjotuksi, niin näennäisen staattiselta elämäntavalta ja kokemukselta tipahtaa pohja. Ja se voi käydä ihan kenelle tahansa. Kuka tahansa voi jäädä auton alle tai alkaa nähdä pieniä vihreitä miehiä. Oman ahdingon ja tuskan keskellä katoavat ne vaivalla yllpidetyt illuusiot omanarvontunnosta ja riippumattomuudesta.

Minä sain joskus reilu 10-vuotiaana joulu- tai synttärilahjaksi kirjan nimeltä Menestys. Se kertoi menestyksen avaimista, en muista tarkempaa sisältöä, mutta sen kantava idea oli esitellä erilaisia näkökulmia menestyksen saavuttamiseen. Kirjan ainoa pahempi puute oli ettei menestystä muistini mukaan kertaakaan kunnolla määritelty.

Ihmiselle on luontaista, että hän ei halua olla riippuvainen kenestäkään muusta, vaan tulla toimeen omillaan: elää osana yhteisöä, mutta suoriutua oman panoksensa turvin. Kun ihminen joutuu kerta toisensa jälkeen turvautumaan muiden apuun, niin se omanarvontunto ja ylpeys pärjäämisestä karisevat lopulta täysin. Sellaiseen tilanteeseen joutuneet harvemmin pitävät alennustilaansa millään tavalla positiivisena tai rentona. Se on ainoastaan nöyryyttävää.

Itselläni on sikäli ristiriitainen kokemus, että mielestäni turvaverkkoja ehdottomasti tarvitaan ja olen niitä itsekin rakentamassa, mutta ymmärrän myös sitä pärjäämisen ihannointia. Olen sitä mieltä, että ihminen saa tarvita apua ja tukea, eikä se millään tavalla tee hänestä sen säälittävämpää tai väheksyttävämpää yhteisön jäsentä. Ne piinkovat porhaltajat, jotka laskevat erilaisia vaihtoehtoja omien kriteereidensä (monesti numeeristen) kautta, ovat aivan yhtä inhimillisiä kakkiaisia kuin sosiaalipuolen vakioasiakkaat.

Toisaalta siitä ei pääse mihinkään, että tämä meidän nykyinen ja valitettavasti myös tuleva (ainakin siltä näyttää) yhteiskuntajärjestyksemme palkitsee niitä, jotka valitsevat kylmät arvot ja oman pesän turvaamisen välineellisen menestymisen kautta. Porkkanat suodaan niille, jotka sulkevat korvansa muiden huudoilta ja keskittyvät haalimaan menestystä vain itselleen. Minua hävettää, että tämä ärsyttää minua. Minä en haluaisi ärsyyntyä siitä, mutta en voi sille mitään. Minua ärsyttää suunnattomasti se, että ihmisen on mahdollista ajatella vain itseään ja oman välittömän ympäristönsä toimintaedellytyksiä ja hänen tiensä materiaaliseen onneen on kuin kiveen kirjoitettu.

Välillä vaan ajattelee, että miksen minäkin saisi olla kunnolla puhtaasti itsekäs ja mässäillä oman työni hedelmillä? Panostaa kuluttamiseen ja käyttää älykkyyttäni ainoastaan oman edun tavoitteluun? Tehdä työtä puhtaasti itselleni. Pistää osaamiseni puhtaaseen duuniin, eikä uhrata turhia ajatuksia heikompien pärjäämiseen.

On jotenkin absurdia miettiä kuka on enää tarpeeksi hullu valitakseen huonosti palkatut ihmisalat ja sisällöllisemmät palkitsevuuden kokemukset, kun välillä tuntuu, ettei muista ihmisistä välittäminen ole edes sosiaalisesti arvostettua. Tämä kirjoitukseni kuulostaa tietysti siltä, että olen katkeroitunut omien valintojeni takia ja mietin miksen minäkin saisi vaan haalia rahaa ja kyykyttää köyhiä. Tuohon kysymykseen en ole saanut vastausta. Kun on joskus saanut osakseen tietoisuuden elämän edellytysten hauraasta luonteesta, siltä ei osaa enää sulkea silmiään.

On myös kiinnostava kysymys, että vaikka tässä meidän pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissamme minunkaltaisilleni ihmisille on vielä käyttöä, niin maailmassa on paljon sellaisia yhteiskuntia, joissa hyvinvointiin keskittyviä tietotyöläisiä ei kaivata ja he joutuvat tarpeettomina hankkimaan uuden elämäntavan. Sosiaalisen elämän arvaamattomuus ja se, että ne elämän nallekarkit tosiaan jaetaan älyttömän epätasan, kohdataan niissä maissa muilla menetelmillä. Joissakin maissa heikoimmat vaietaan kuoliaaksi. Ja tosiaan kuoliaaksi asti. Sen on täältä katsottuna vierasta, mutta paikallisella mentaliteetilla ei välttämättä yhtä vaikeaa ymmärtää. Elämän eetos saattaa siellä olla, että elämä on taistelua ja jokainen potkii niin kauan kuin hänen osakseen on annettu.

Monien porvaripuolueiden teesi on, että mikä on kun rehellinen työnteko ei enää kannata? Eikö se kyseenalaista sen ahkeruuteen, yritteliäisyyteen ja oma-aloitteisuuteen perustuvan elämäntavan? Sitten ne laskevat verot ja saavat omansa onnellisiksi, kun sillä työnteolla ja uraporhaltamisella saa haalittua mammonaa ja materiaalista hyvää niin että korvista pursuaa. Ahkeruudesta kuuluu saada palkkio. On vain nykypäivän uusi keksintö, että sen palkinnon kuuluu olla rahallinen. Aiemmin se palkinto tarkoitti ihan vaan sitä omanarvontuntoa, täyttä vatsaa ja kuivaa lämmintä sänkyä missä nukkua.

Vassarit kysyvät, että mitä meidän on mahdollista tehdä, että se sosiaaliseen elämään liittyvän epävarmuuden aikaansaama inhimillinen hätä ja kärsimys olisivat pienempiä? He tietysti haluaisivat lisätä henkistä hyvinvointia, inhimillisyyttä ja välittämisen arvoja. Se on sitä rakkauden sanomaa, jota ei pysty vastustamaan. Mutta demarit eivät kyllä ole enää mitään vassareita, jos siellä aletaan ajaa bemareilla päristelevän keskiluokan etuja.

Se yritteliäisyyttä ja oma-aloitteista pärjäämistä arvostava osa minussa, joka haluaa aina näyttää muille mallia, joka luottaa kykyihinsä ja tietää olevansa terävä kuin partaveitsi, kyllä haluaisi nauttia työn hedelmistä ja myös painaa niiden hedelmien eteen merkittävästi duunia. Ja minä en voi olla ihailematta niitä teräksen kovia ja omanarvontuntoisia partaveitsiä, jotka eivät uhraa ajatustakaan epäonnistumiselle vaan satsaavat, toimivat ja nostavat palkkionsa tietäen (tai luulevansa) ansainneensa sen.

Toisaalta se filantrooppi, nyyhkyromantikko minussa taas ei kestä sitä ajatusta leipäjonoista ja syyntakeettomista kärsijöistä, jotka ovat täysin sattumalta tipahtaneet rattailta. Haluaa aina ottaa osan toisen tuskasta ja pyrkiä auttamaan heitä takaisin rattaille, että he vielä kerran saisivat koottua omanarvontuntonsa pärjäämisestään ja tarpeellisuudestaan.

Minun osani on ilmeisesti aina käydä tätä kamppailua päässäni, sisäinen parlamentarismi humisee ja sekoittaa ajatuksia. Tarja Halonen sanoi joskus, että parlamentarismiin kuuluu aina se ärsyttävä moniarvoisuus, joka pitää vain hyväksyä. Ehkä tällainen ajattelutapa voi siis olla omiaan terveessä politiikassa, missä pitää parhaimmillaan ymmärtää hyvin toisistaan poikkeavia arvomaailmoja.

Minä olen kylmä oman edun tavoittelija, joka joutuu/saa panostaa kaikkensa muiden auttamiseksi. Yritä siinä nyt sitten elää.

Kulttuurien välissä; kuka kävelee ylitseni?

Sain eilen luettua Miika Nousiaisen kirjan Vadelmavenepakolainen ja se oli kyllä ihan hauska pläjäys. Siinä neuroottisesti ruotsalaisuutta ihannoiva suomalaisinsinööri ajautuu epätoivoisiin tekoihin pyrkiessään kansankodin jäseneksi. Kaikkein parasta antia kirjassa oli kuitenkin ruotsalaisen keskustelukulttuurin ihannointi, mikä sai välillä hykertelemään. Vaikka se mässäili stereotypioilla, se myös teki ihan tarkkanäköisä havaintoja sekä suomalaisuuden että ruotsalaisuuden varjopuolista.

Vietin vuosi sitten kesän Ruotsissa ajaen kuorma-autoa Tukholmassa ja sopeutumisvaikeuksistani huolimatta minua silloin ihastutti se kuinka keskustelevaista ruotsalaisuus on. Se ei ole välttämättä yhtä aitoa kuin suomalainen kulttuuri, mutta se perustuu kommunikoinnille, mikä on minusta mukava lähtökohta. Firman autokuskit sanoivat aamupalaverissa pomolleen Fredrikille, että: "Va fan håller ni på med där i kontoret?" Sen jälkeen Fredrik tyynesti totesi, että tuo on yksi mielipide ja sanojalla on oikeus olla sitä mieltä. Det finns alltid tid att diskutera lite. Suomalainen kuski olisi pitänyt turpansa kiinni ja kiroillut koko viikon yksin rattinsa takana, kuinka huonosti firman asioita hoidetaan. Tuntui siltä, että jos jokin asia on Ruotsissa huonosti, siitä puhutaan eikä juroteta. Jurottaminen on minun silmissäni niin alkeellista ja tuntuu älytömän vieraalta. Miten sellainen mököttäminen veisi asioita mihinkään suuntaan?

Muita ruotsalaisuuden ihannoituja stereotypioita ovat avarakatseisuus ja ennakkoluulottomuus, joista en kyllä osaa todellakaan sanoa ovatko ruotsalaiset sen avarakatseisempia tai ennakkoluulottomampia kuin muutkaan ihmiset. Se ihanne kuitenkin perustuu ajatukselle, että suuntautuu asioihin ja ihmisiin varauksettomasti. Vaikka ruotsalaisia pidetään naiiveina, niin mieluummin minä olen naiivi ja avoin uusille asioille, kuin skeptinen kyynikko, joka odottaa kaikesta pahinta ja turvaa selustansa. Tunneavoimuus on minun maailmassani tapa pyrkiä ratkaisemaan asioita, siirtää hiertäviä asioita taakse ja mennä elämässä eteenpäin. Tuon toiminnan välineet ovat kuitenkin lähinnä tavoitteellisempaa ja korostunutta kommunikaatiota.

Suomalaisuutta on myös se krooninen väheksyntä, joka on kyllä kaikkien stereotypioiden välttämisestä huolimatta suomalaisen kulttuurin ytimessä jarruttava mentaliteetti. Ujouden ja puhumattomuuden pitäminen hyveinä on täysin naurettavaa. "Vaikeneminen on kultaa." Ei ole mitään ihannoitavaa siinä jos ihminen antaa muiden ihmisten polkea omia oikeuksiaan vain sen takia, ettei halua tehdä itsestään mitenkään isoa numeroa tai olla vaivaksi. Tiedän eräänkin ihmisen, joka ei halunnut mennä jututtamaan kirjastontätiä, koska ei halunnut olla vaivaksi. Tiedän ihmisen, joka ei uskaltanut mennä opiskelijaruokalaan syömään, koska ajatteli, että kaikki kääntyvät katsomaan, että mitä se tuokin tänne tulee.

Minusta sellainen itsensä väheksyntä ja nöyristely on luotaantyöntävää. Se saa minut näkemänä punaista, osaksi sen takia, että inhoan sitä piirrettä itsessäni. Korvessa kasvanut kohtelias suomalainen pyytää aina ensin kohteliaasti luvan, ennen kuin tekee itseään tykö. Esimerkiksi uusiin ihmisiin tutustumisessa tämä on passivoiva ja jarruttava tendenssi. Parhaiten ihmisiin tutustuu, kun ei uhraa ajatusta, sille että toinen ei välttämättä pidäkään omasta seurasta. Kyllä se tulee esiin, jos näin on ja sen jälkeen voidaan tehdä uusia ratkaisuja.

Suomalaisuuteni saa minut myös asettumaan syrjään tilanteissa, joissa olisi hyvä ottaa askel eteenpäin ja tehdä itsestään numero. Kaikkeen ei tarvitse pyytää lupaa. Kysyin mallioppilaan kohteliaisuudella kuubalaiselta salsaopettajaltani Carlokselta saanko ottaa vielä yhden lisätunnin viikossa, että saisin liikehdintääni hieman sulavammaksi ja varmuutta jalkatyöhön. Hän ei ymmärtänyt kysymystä, latinomentaliteettiin ei turhien lupien kyseleminen istu. Elämästä nautitaan täydellä intensiteetillä eikä uhrata ajatusta lupien kyselemiselle.

Se skagailu ja väheksyntä on mukamas jotain luontaista, josta ei voisi vapautua. Opittu vahingollinen malli se on, ja minä opin sen pois. Perkele. Minä päätän ottaa suomalaisuudesta vain sen hyvän enkä niitä huonoja. Minulla on siihen mahdollisuus ja myös oikeus.

Pelko, lyhytnäköisyys, kapeakatseisuus

Minusta on todella surullista kuinka vähänkin vaikeampina aikoina, kuten nyt tässä taloudellisessa matalasuhdanteessa ihmisten alkeellinen vieraan pelko ja ennakkoluulot alkavat samantien nostaa päätään. Ahdistus omasta tulevaisuudesta ja toimeentulon varmuudesta on kuin pelkoa ilman selkeää kohdetta. Sitten se kohde löytyy niistä "ulkopuolisista," jotka viekkaudella ja vääryydellä ovat tulleet korjaamaan suomalaisen työntekemisen hedelmät ja lepäämään laakereilla.

Katsoin pari iltaa takaperin Hullu Juttu -dokumenttisarjaa, missä tällä kertaa eräs maahanmuuttomyönteinen ihminen halusi löytää konkreettisia tapoja auttaa maahanmuuttajia. Samassa yhteydessä haastateltiin suomalaista naista, joka oli ottanut omaan kaksioonsa romaniperheen asumaan. Nainen itse oli muuttanut keittiönsä sohvalle ja perhe asui hänen makuuhuoneessaan. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta kun kaikki yrittivät parhaansa toisen huomioimisessa, niin järjestely näytti toimivan. Yhdessä he sitten laittoivat ruokaa ja jakoivat arjen. Hippihuiviin sonnustautunut nainen sanoi, että "taita leipäsi isoavalle ja vie kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi" niin kuin raamatussa sanotaan. Hän auttoi noita ihmisiä työnhaun alkuun, suomalla heille postiosoitteen ja lämpimän, turvallisen nukkumapaikan. Minullakin olisi täällä yllin kyllin tilaa jakaa niille, jotka sitä tarvitsisivat. Mutta enpä ole ketään korjannut talteen. Tuntee itsensä pieneksi.

Minusta on vain niin surullista, kuinka peloissaan ihmiset ovat vieraiden hallitsemattomien asioiden edessä. Se pelko ja epävarmuus omasta tulevaisuudesta ja toimeentulosta jäytävät niin, että ihminen alkaa huomaamattaan tehdä turvaratkaisuja myös niissä asioissa, joiden kohdalla vetäytyminen tai oman position turvaaminen eivät ole perusteltuja edes järjellisillä kriteereillä.

Päivän lehdessä oli juttu Ruotsista, missä ennakkoluuloisuuden vastustaminen on poikinut suoraa väkivaltaa. Pelko siitä, että ennakkoluulot ja xenofobia saavat kansankodissa jalansijaa ja tuovat tietoisen syrjinnän vaihtoehdoksi, on saanut äärivasemmistolaiset ihmiset reagoimaan väkivallalla. Mutta ei kai vieraanpelkoakaan voi väkisin kitkeä tai ajatella, että ennakkoluuloisuus voitaisiin väkisin estää. Periruotsalainen suvaitsevaisuus on tässä kohtaa nyt törmännyt seinään, koska avoimuus ei ole ylettynyt ihmisen ennakkoluuloisten pelkojen ratkaisemiseen rakentavilla keinoilla.

Miten pieneen vierasta pelkäävään ja siksi muukalaisennakkoluuloiseen ihmiseen pitäisi suhtautua, miten häntä auttaa? Silloin kun yhteiskunnalla menee lujaa ja taloudellisesti vahvasti, vieraita aineksia siedetään paljon suuremmassa määrin kuin matalasuhdanteessa, kun oman elämän epävarmuudet putkahtavat silmille. Siksi varsinkin näinä aikoina tarvittaisiin paljon rakentavaa, avarakatseista keskustelua siitä miten kantasuomalaiset saadaan ymmärtämään, että maahanmuutto ei tosiaankaan millään järjellisillä mittareilla mitattuna ole uhka. Se kyllä muuttaa meidän ympäristöämme, se kyllä jakaa kakkua hieman eri tavalla, mutta loppujen lopuksi kenenkään ei pelkän maahanmuuton takia tarvitse pelätä, että jäisi työttömäksi ja perhe joutuisi taivasalle. Ihmisen omaan työllistymiseen vaikuttavat paljon suuremmassa määrin aivan muut syyt.

Ongelmista pitää saada puhua avoimesti ja se ei tee kenestäkään rasistia jos hän osaa avoimesti sanoa, että pelottaa, että oma työpaikka lähtee. Pelottaa, että vieraan kulttuurin edustajat raiskaavat puistossa, pelottaa että vanhat tutut perinteet rapautuvat ja kantasuomalainen kulttuuri katoaa. Saa pelottaa, mutta siihen pelkoon ei saa missään nimessä reagoida turvautuen ja sulkeutuen vaan käsittelemällä se pelko ja sen syyt. Pelko ei saa saada valtaa.

Pelon lievittämisessä olennaisia kysymyksiä ovat melko yksinkertaiset kysymykset:

1. Miksi ihminen turhautuu ja närkästyy, kun hän puhuu maahanmuuttajalle, joka ei katso silmiin, eikä tunnu ottavan vastaan tai ymmärtävän, mitä hänelle halutaan viestiä?

2. Miksi ihminen tuntee olonsa epämukavaksi kun samaan bussiin viereiseen penkkiin tulee kaksi somaliperhettä, jotka kailottavat asioitaan käsittämättömällä mongerruksella kovaan ääneen ja vielä tuoksuvat kummalliselle?

Esimerkiksi noiden kysymysten avaamiseksi ja lievittämiseksi tarvittaisiin paljon avointa keskustelua. Miksiköhän maahanmuuttajien työttömyys räjähtää matalasuhdateessa moninkertaisella vauhdilla muun väestön työttömyyteen verrattuna? Minun on hyvin vaikea uskoa, että maahanmuuttajat kollektiivisena ihmisryhmänä päättäisivät, että :"Jaha tuli lama, jäädäänpä porukalla sohvalle turisemaan ja lopetetaan työnhaku." Kyllä vastaus tuohon kysymykseen on kantaväestön asenteissa vaikeina aikoina. Ja ne asenteet eivät ole itsessään mitenkään pahoja tai välttämättä rasistisia vaan ne perustuvat pelkoon. Ei sen kummempaa. Hoidetaan pelkoa, niin jotkin ongelmat näyttäytyvät täysin uudessa valossa.

Sitä pohtii kokonaiskuvaan perustuvan politiikan puutetta ja sitä miksi tässä lyhytnäköisyyden ajassa ei suosita laajakatseisia, kokonaisvaikutuksia pohtivia ratkaisuja. Niihin ei mukamas ole aikaa tai resursseja. Se kapeakatseinen ja lyhytnäköinen tapa ajatella on kuitenkin juuri se syy, miksi aina vain hoidetaan oireita eikä taudin aiheuttajaa.

Vaikka puhutaan maailmankansalaisuudesta ja raja-aitojen hämärtymisestä, niin silti poliitikkojen tuntuu olevan mahdotonta vapautua orjuuttavista ja rajoittavista ajattelumalleista, vaikutteille avoimeen kokonaisarviointiin. Ja populistit jylläävät. Sellainen ajattelemattomuus ja pelkoihin vetoaminen on niin etovaa ja saa ihon kanalihalle säikähdyksestä. Älkää hyvät ihmiset antako pelolle valtaa.

Innovaatioajattelun aikana on kummallista miten ulkoapäin tulevia, vieraita ja kyseenalaistavia aineksia ei osata käsitellä rakentavasti: ottaa rohkeasti keskusteluun ja nostaa kissa pöydälle. Altistetaan uudet ajatukset järjestelmälliselle ja perinpohjaiselle kritiikille ja sen jälkeen tehdään päätöksiä olemassa olevan tiedon valossa.

Olisi kiinnostavaa kuulla miten evoluutiobiologit perustelisivat ihmisen perimmäistä taipumusta pitäytyä tutussa ja turvallisessa, epäillä ja karsastaa poikkeavuutta ja uusia aineksia sekä aina pienenkin uhan vaaniessa rynnätä turvaamaan oma kotipiha pystyttäen raja-aitoja ja vartiotorneja. Miksi alttiiksi asettuminen, uusissa mahdollisuuksissa kylpeminen sekä perusteltu avoimuus eivät tule luonnostaan?

Mitä me oikein pelkäämme? Ja miksi sellainen pelko on olemassa?

"Kun muutoksen tuulet puhaltavat, toiset rakentavat tuulensuojia, toiset tuulimyllyjä"

Kumpi sinä haluat olla?

Laatuaikaa

Aamun Hesarissa oli juttu Dunbarin luvusta 150, joka tarkoittaa ihmisen "aktiivisten" ystävyyssuhteiden maksimimäärää. Artikkelissa määriteltiin ystäväksi sellainen, johon ollaan yhteydessä vähintään kerran vuodessa. Olin hieman hämmästynyt tästä ystävän määritelmästä.



Minulle ystävä tarkoittaa ihmistä, jonka kanssa jaan arkisia kokemuksiani, ja jolla on melko selkeä kuva siitä mitä elämässäni tapahtuu. Määrittelen ystävän sen perusteella kuinka hyvin hän tuntee minut. On vaikea sanoa ystäväksi jotakuta, joka ei tosiasiassa tiedä mitään minun kokemuksestani, tai jota ei se kiinnosta. Ne ovat sitten kavereita, enemmän tai vähemmän läheisiä, mutta silti kavereita.

Itselläni on sikäli hieman kiero suhde ystävyyteen, että minulla on joitakin sellaisia ihmisiä, jotka ovat todella miellyttäviä, ja joiden seura on oikeaa laatuaikaa, mutta en kehtaa yrittää pitää heitä niin lähellä itseäni kuin todellisuudessa haluaisin. He ovat ihmisiä, joiden kanssa haluaisin olla useamman kerran viikossa tekemisissä ja puuhailla yhdessä asioita. Olen kuitenkin jostain syystä hieman varautunut ja aistin herkästi, etten vain tuppaudu tai tyrkytä itseäni liiaksi. Kun vastassa on ihminen, jota itse pitää suuressa arvossa, niin ei haluaisi uuvuttaa heitä omalla intoilullaan.


Hyvät, laadukkaat ystävät ovat korvaamattoman arvokas rikkaus. Laadukkaalla tarkoitan samanhenkisyyttä, luotettavuutta, sopivaa huumorintajua ja myös halua olla lähellä. Minulle on suhteellisen sama mitä ystäväni äänestää. Minulle on suhteellisen samantekevää millaisia virheitä hän on eläessään tehnyt. Ystävää ei tarvitse tuomita. Homma pelittää vaan niin luontevasti, että voidaan keskittyä ihan muihin asioihin.

Ystävän läsnäolo tekee iloiseksi ja antaa voimaa. Se myös tekee kiitolliseksi, koska hyvä ystävyyssuhde on sellaista pääomaa, joka on olemassa kuolemaan saakka. Se kun perustuu puhtaaseen toisen ihmisen arvostamiseen, kunnioittamiseen ja haluun saada nauttia toisen ihmisen seurasta. Se ei ole lainkaan yhtä häilyvä kuin esimerkiksi parisuhde.

Olen hukannut yhden hyvän ystävän ja sielunkumppanin vääristämällä sitä suhdetta liian kauan joksikin mitä se ei ollut. Se surettaa toistuvasti. Ei kenelläkään ole varaa haaskata sellaista mahdollisuutta. Toivottavasti saan vielä joskus uuden mahdollisuuden sen ihmisen kanssa. Sitten ollaan vaan.

"Lämmitä siis kalleintasi ystävää, kun suuri aarre sulle suotu on."

Älä herätä minua!

Kävin pari viikkoa takaperin katsomassa Inception-leffan ja se oli kyllä pitkään aikaan kutkuttavin leffa ja on pyörinyt mielessä monta kertaa vielä jälkeenpäinkin.

Minun mielestäni leffalla oli kaksi hyvää ja selkeää pointtia:

1. Jos ihminen saisi valita elääkö hän itse muodostamassaan todellisuudessa vai oikeassa todellisuudessa, niin kumman hän valitsisi?

2. Ihminen, joka kohtaa itsensä avoimesti, asettaen itsensä alttiiksi ja työstää itseään painavat traumat, on voittamaton.

Minä pidän elokuvista; ne vetoavat tunteisiin ja antavat aineksia unelmille. Minä ihmettelen miksi ihmisen mielikuvitukseen vetoaa illuusio, että mikä tahansa on mahdollista. Sadut ovat parhaita elokuvia. Sadut ovat parhaita kirjoja ja kertomuksia, koska saduissa tämän meidän puutteellisen todellisuutemme ärsyttävät reunaehdot eivät päde. On hyvin houkutteleva ja vangitseva ajatus, että ihmisen olisi mahdollista luoda itselleen maailma, jossa ainoa rajoittava tekijä olisi ihmisen oma kyky kontrolloida mieltään.

Kaikkivoipaisuuden kaipuu on inhimillistä mutta se unelmointi ja vääristynyt todellisuuskuva voivat herkästi jäädä päälle. Unessa elämisessä on myös se jännä piirre, että vaikka unet kuinka monesti tuntuvat sattumanvaraisilta ja järjettömiltä, niin ne todellisuudessa ovat kuitenkin aina vain yhden ihmisen mielikuvia, yksissä aivoissa tuotettu. Siksi ne menettävät paljon todellisuuden sattumanvaraisuudesta ja ennustamattomuudesta.

Jos kuitenkin ajattelee esimerkiksi elokuvaa Vanilla Sky tai sen alkuperäistä versiota "Abre los ojos" niin se kertoo hyvin miten ihmisen puutteellisuus ja todellisuuden karu tendenssi murskata unelmia, saavat ihmisen valitsemaan keinotodellisuuden doktriinin. Vanilla Skyssa tämä tehdään vielä ihmisen omalla suostumuksella, että hän ei uneksiessaan edes tiedä uneksivansa, vaan pitää doktriinin todellisuutta ainoana oikeana.

Omasta mielestäni todellisuuskuva hämärtyy viimeistään siinä vaiheessa kun kaksi todellisuutta, säännönmukainen ja ennustamaton alkavat sekoittua. Ihmisen itsensä luomat mielikuvat eivät pysy enää vain unissa, vaan mahtava ja voimakas mielikuvitus osaa maustaa myös tätä todellisuutta ja ihmisen tietoisuutta siten, että nuo ihmiset elävät satua meidän kaikkien keskellä. Heidän mielikuvituksensa on luonut heille oman parhaan todellisuuden, joka tarjoaa jännitystä ja hallinnan tunnetta harmaan, orjuuttavan arjen keskellä. Esimerkiksi elokuva Kaunis mieli kuvaa sitä prosessia todella osuvasti. Herkkä ja valtavan voimakas mielikuvitus luovat oman tapansa elää, joka on jotain muuta kuin tämän todellisuuden ärsyttävät reunaehdot.

Jossain vaiheessa vedetään raja terveen ja sairaan välille, jossain vaiheessa unesta tulee kestämätön.

Se toinen hyvä pointti, jonka tuollainen keinotodellisuus mielestäni luo, on ihmisen kyky avoimesti eritellä oman mielensä tuotoksia. Myös tähän perustuvat molemmat elokuvat Kaunis mieli ja Inception. Kuinka ihminen kohtaa oman mielensä ja käsittelee häntä vaivaavat demonit ja rakentamattomat ajatusmallit?

Minä ihailen ehdottoman keskittymisen taitoa. Se yhdistää urheilijoita, taiteilijoita sekä monia pyyteettömiä ammattilaisia, jotka keskittävät tarmonsa ja pyrkivät hallinnan tilanteeseen. Keskittyminen on helpottanut omaa taivaltani, eikä ole väärin sanoa, että minä pyrin tämän todellisuuden hallintaan järkeilemisen ja kokemuksen erittelemisen kautta. Minä myös ihailen rohkeutta kohdata itsensä, omat puutteensa, traumansa ja työstää noita rajoittavia malleja menemällä vaikeiden kysymysten äärelle.

On tilanteita, joissa ihmisestä tuntuu, että nyt minä tulen hulluksi. Tuntuu, että mopo lähtee käsistä ja kokonaisuutta hallitsee joku täysin vieras voima. Ihmisen polla on siinä mielessä merkillinen vekotin, että sen sisältä löytyy myös potentiaali ja energia sekoittaa koko pakan toiminta. Ei ole mitenkään sanottua, että aivot toimisivat jotenkin säännönmukaisesti kantajansa eduksi vaan ne saattavat hyvinkin kääntää takkinsa jossain yllättävässä vaiheessa. Se vasta onkin haaste, kun uhka tulee yhtäkkiä toimijan omasta päästä. On myös tiedossa, että ihminen on viisaudessaan kehittänyt joukon tehokkaita menetelmiä, joilla terveinkin ihmismieli saadaan murtumaan ja menettämänä hallintansa.

Elokuvien satumaailman kautta on kuitenkin kiehtovaa heittää ilmoille kysymys, missä määrin ihmisen on mahdollista kontrolloida oman mielensä toimintaa? Suurin osa ihmisistä ei lähde leikkimään tulella, vaan toteaa, että tämä todellisuus on ainoa oikea eikä kannata lähteä kerjäämään verta nenästään. Itse paniikin rajamailla käyneenä voin myös sanoa, että se tunne on niin epämiellyttävä, että sitä ei halua koskaan uusia; itsesäilytysvaisto ajaa edelle vaikka kuinka haluaisi haastaa oman mielensä toiminnan. Siinä paniikin huumassa tuntuu myös kuin olisi tulossa ovelle, jota ei kuulu avata.

Terapia on kaiketi oman itsensä kohtaamista ja menemistä syvätasolle mahdollisimman lähelle alitajuntaa. Kiinnostavaa Inception elokuvassa oli myös ihmisen kyky unohtaa jotain niin tuskallista, että hän ei parhaalla tahdollaankaan pysty sitä kenellekään avaamaan tai nostamaan mieleensä. Herkkä mieli puolustautuu, todella kiinnostava mekanismi.

Avoimuus on kuitenkin monessa asiassa avainasenne, niin myös terapiassa. Mikään ei onnistu sukeutuneella asenteella. Avoimuus vaatii rohkeutta asettaa itsensä alttiiksi ja mielenterveyden äärellä se on tietysti todella vaikeaa; kuinka mieli, joka on solmussa voisi myöntää käskijälleen rohkeutta? Vaikeiden asioiden kohtaaminen ja kaataminen pöydälle tuntuu kuitenkin niin puhdistavalta, että se on tavoittelemisen arvoista.

Viettelevä mukavuus ja suoriutuminen

Pieni Sane kirjoittaa blogissaan todella osuvasti ihmisten ylemmyyden tunteesta. Nuo ajatukset tuovat terveesti ja mukavasti taas vähän lähemmäs maanpintaa, ettei pääse ylpistymään. Tuon ylemmyyden kohdalla mietin samalla, että miten elämäntavat ja -sisältö vaikuttavat tuohon kriteereiden asettamiseen muiden ihmisten arvostelussa.

Siskoni isä, kahden yliopistotutkinnon maisteri, tekee eläkkeellään töitä mainostenjakajana, koska haluaa: "tehdä lattiatason töitä, ettei vahingossa ala äänestää "köyhät kyykkyyn" -puoluetta." Luulen hänen ajattelevan, että hän ei halua vieraantua todellisuudesta ja unohtaa realiteettejä. Helppo, ylellinen elämä sulkee silmät todellisuudelta kaikkien tehokkaimmin.

Ihmisen on huolehdittava olennaisen kokemuksestaan. Suorittavan, ylemmän keskiluokan elämäneetoksen tuoma yksinkertainen doktriini ei saa sulkea silmiä siltä, mikä elämässä on korvattavissa olevaa ja iäisyyden kannalta merkityksetöntä. Liian helppoa on vain hyväksyä se yksinkertainen, ilmeiseltä näyttävä ratkaisu, jonka kautta voi alkaa tuomita alisuoriutujia. Mukava elämä ruokkii taantuvaa ajattelua niin kuin vaikka demarien saavutettuja etuja puolustavaa politiikkaa.

Ymmärtämisessä ja silmien auki pitämisessä vaikeinta on suoriutumisen viettelevyys. Ihminen niin kovasti kaipaisi olevansa valmis ja pystyvänsä arvioimaan ympäristöään omasta norsunluutornistaan. Hän haluaa tuntea ylemmyyttää, erinomaisuutta. Tästähän kirjoitti jo Anthony de Mellokin. On niin helppoa laittaa silmät kiinni ja ottaa yhteiskunnan illusion tarjoama doktriini, että kuluttamishysteriassa ja uraputken rakentamisessa olisi jotenkin kyse olennaisesta.

Itse en suostu kokemaan huonoa omaa tuntoa siitä, että elämässä on alkanut mennä mukavasti. En kuitenkaan voi antaa itselleni anteeksi jos annan menestymisen muuttua vieraannuttavaksi. Niin käy liian monelle; kusi nousee päähän. Tietyllä tavalla tämä elämäntilanne läppäisee minua päin kasvoja, kun huomaan kuinka helppoa minut oli vietellä. Mukava oma asunto, säännöllinen työ ja hieman arvostusta työyhteisöltä, niin kuvittelen jo olevani jotenkin erinomainen. Tässä vaiheessa monet lähtisivät jo Roballe rilluttelemaan, tarjoamaan skumppaa ventovieraille ihan vaan siksi, että kokevat olevansa niin hyviä tyyppejä.

Tuntuu jotenkin havahduttavalta, kun taas tajuaa, millaisella epäolennaisella paskalla sitä elämäänsä täyttää. Kuvittelenko minä tosiaan, että tämä meriittien ja statusten haaliminen toisi elämääni jotain pitempiaikaista? Minä joka täällä olen messunnut, että elämän edessä jokaisen tulee olla nöyrä ja tunnustaa, että se mikä on olennaista, ei ole koskaan maallisilla keinoilla tavoitettavissa. Ainoastaan havainnoimalla ja pysähtymällä kuuntelemaan.

Miksi mukavuus sulkee silmät? Miksi kärsimys ja puute näyttävät asiat kirkkaina ja selkeinä?

Ihmisen on jostain syystä aivan älyttömän vaikeaa luopua saavutetusta edusta ja mukavuudesta. Kokeile vaikka: ota jokin asia, jonka koet hyvin käytännölliseksi ja omaa elämääsi helpottavaksi tekijäksi. Katso sitä tarkkaan ja sano itsellesi, että: "Minä en todellisuudessa tarvitse tätä, tämä ei tee elämästäni hyvää." Kaikki se epäolennainen krääsä, jolla ihmiset täyttävät elämänsä kun on niin ihanaa ja pitää jonkinlaista hallinnan ja merkityksellisyyden illuusiota yllä.

Mutta kaikkein vahingollisinta on se miten mukavuus etäännyttää ja vieraannuttaa realiteeteistä. Olen tässä koko kesän hehkuttanut kuinka "työrytmi on ihana eikä jätä tilaa liialle ajattelulle, senkun tekee." Noin sanottuna ymmärrän, että se antaa minulle luvan sulkea silmäni. Annan itselleni työnteon kautta luvan keskittyä epäolennaiseen pipertämiseen, uppoutua oman elämänpiirini mukavoittamiseen. Menen rattaaksi koneeseen ja saan siitä palkkioni, jonka käytän hedonistisesti oman elämänsisältöni "rikastuttamiseen" vaikka todellisuudessa kaivan vain syvempää vieraantumisen hautaa.

Minä todella kunnioitan aatteellisia askeetikkoja, jotka tietoisesti kieltäytyvät ylellisyydestä, koska se sumuttaa heidät. Ylellisyys tosiaan sumuttaa. Kuin varkain. Uskomatonta paskaa, jolla pyrin täyttämään merkityksettömyyden onkaloa. Tuntee itsensä pieneksi ja toisaalta älyttömän läskiksi ja löysäksi.

Olennaisen kokemuksen tavoittelussa moniasia on pois heitettävissä. Jokaisen olisi hyvä palata lähteelle. Pieni on kaunista ja olennainen on yksinkertaista.

Ukkosen Jumala Perkele

Nämä viimeaikojen äärimmäiset sääilmiöt ovat omiaan stimuloimaan ihmisissä apokalyptisiä ennustuksia. Ilmiöitä tulkitaan ennusmerkkeinä, mikä on hyvin primitiivinen ja inhimillinen tapa käsitellä jotain niin suurta ja valtavaa, ettei se oikein meinaa pysyä ihmisen käsityskyvyn reunoissa.

Katsoin eilen sitä ukkospilveä silmästä silmään. Ihminen oli siinä kovin pieni. Se herättää hyvin alkukantaisia kokemuksia ja tuntemuksia. Luonto henkilöityy ja tulee vastaan näyttäen voimansa. Näyttää kuin koko maapallo, sen sisäiset voimat ja ilmasto, omaisivat oman tahdon, joka toteuttaa vääjäämättä jotakin suurta suunnitelmaa. Ihmiselle iskee täysin luonnostaan tarve selittää nämä tapahtumat jotenkin ja liittää ne toisiinsa. Saada ote käsittämättömästä. Tiede on yksi epätietoisuuden lievittämisen muoto, uskonto on toinen. Toinen luottaa kokemukseen, toinen havainnointiin. On kuitenkin kiinnostavaa, että vaikka ihmisen tieto luonnonilmiöistä lisääntyy, sen mystisointi ja sen voiman huumaavan vangitseva ihailu ei kuitenkaan lopu. Vaikka tietäisin ukkospilven rakenteen ja toiminnan, niin on se aivan mahtavan vaikuttavaa katsottavaa. Silloinkin se herättää suuret kysymykset ja luonnon rikkauden; sen sisäisen logiikan ja tasapainon arvoituksen.

Alunperinhän Perkele on tarkoittanut balttilaista ukkosen jumalaa. On mielestäni todella luontevaa ajatella, että noin selkeäpiirteinen ja helposti havaittava sääilmiö omaa oman tahdon, jumalan tahdon. Rajuilma on kuin suora vihan ilmaisu: tuulenpuuskat, jotka lyövät ennakoimatta päin näköä ja salamat, jotka kylvävät suoraa tuhoa. On todella inhimillistä ja primitiivistä aistia siinä merkkejä jostakin selittämättömästä.

Eri ihmisryhmät selittävät poikkeavia luonnonmullistuksia omilla tavoillaan. Uskonnolliset yhteisöt saattavat pitää niitä ennusmerkkeinä rankaisusta ihmisten jumalattomasta elämästä ja ympäristöaktivistit lukevat luontoa messuten hekin tuomiopäivää. Maapallo alkaa heidän mielestään tasapainottaa ihmisen tekemiä virheitä ja toimia oman säännönmukaisuutensa mukaan pitäen yllä balanssia globaalissa ilmastojärjestelmässä. Hurjat mullistukset lisääntyvät vaikka keskimäärin on edelleen ihan siedettävää.

Itse olen kuin kaikki muutkin ja reagoin hyvin voimaakkaasti vaikeasti selitettäviin ääri-ilmiöihin.

Tässä poientä listaa viimeisten viiden vuoden huolenaiheista:
- 2005 hurrikaanikausi Katrina ym.
- 2006 lämmin syksy (joulukuussa oli vielä säännönmukaisesti 10 astetta lämmintä)
- 2006 tsunami
- 2006 vuodenvaihteen talvimyrsky Suomessa, joka nosti tulvia rannikoilla
- 2007 lintu-influenssa
- 2009 sika-influenssa
- 2009-2010 poikkeuksellinen talvi, jonka olisi tällaisessa poikkeuksellisessa ilmastotilanteessa kuulunut olla vielä paljon kylmempi
- 2010 haitin maanjäristys, Islannin tulivuoren purkaus, Venäjän kuivuus, kovat ukkoset ym.

Tottakai noiden lisäksi vaivaavat ihmisten hölmöilyt, kuten metsäpalot eri puolilla maailmaa tai liiallisten biokajoamisen aiheuttamat kasvitaudit. Enhän minä näistä asioista juuri mitään tiedä, senkun paisuttelen, mutta ympäristö on aina läsnäoleva asia ja tuottaa päänvaivaa silloin kun ilmiöt ovat omien silmien alla. Aasian taifuuneista tai Etelä-Amerikan maanjäristyksistä ja maanvyörymistä ei tällainen omaan napaan tuijottaja sitten osaakaan ahdistua.

Luonto suurin kaikista, pitää huolta omistaan. Valtavien voimien edessä ihminen luonnostaan luopuu tahdostaan "korkeimman käteen." On asioita, joita meidän ei kuulu hallita, tekee nöyräksi. Nöyräksi elämän, ei ihmisten edessä.

Päristellään

Juttelimme Mielitietyn kanssa höyryjen päästelemisestä ja miten negatiiviset olotilat olisi parasta kanavoida itsestään ulos. Vaikka kuinka arvostaisi läheistään eikä haluaisi kaataa lastiaan tämän niskaan, niin läheiselle tuottaa yhtä paljon huolta mikäli hän ei tiedä toisen ahdistuksen syytä.

On se oman ahdistuksen syy sitten mikä tahansa, niin parhaiten siihen saa etäisyyttä ja suhteellisuudentajua, kun sen kaataa karrikoiden pöydälle ja päristelee omaa ahdistustaan toisen ihmisen kanssa, niin että lopulta molemmat nauravat kuinka absurdia tämä elämä on. Kaikki hyötyvät kun asia tulee esiin ja loppujen lopuksi on helppoa siirtyä keskittymään muihin asioihin, ei jää kaihertamaan. Sellainen avautuminen puhdistaa mielestäni ilmaa parhaiten. Tämä toimii kuitenkin tietysti vain sellaisten arkisten stressinaiheiden kuten työuupumuksen tai muiden mieltä askarruttavien ja kuormittavien asioiden kanssa. Suuremmat surut ja huolenaiheet ovat sitten asia erikseen.

Tätä kautta johduimme juttelemaan yleisesti siitä miten ihminen saattaa kokea, ettei halua olla suuna päänä kertomassa ongelmistaan ja pitää itsestään sen suurempaa hälyä, ettei rasita kanssaihmisiään. Suurimmassa osassa tapauksia tuntuu kuitenkin olevan niin, että se läheinen kuuntelee todella mielellään eikä koe moista keskustelua rasitteena ollenkaan. Sen pitäisi taas olla sarjassamme maailman arkisimpia ja toistuvimpia asioita, että jokainen vuorollaan avaisi venttiilin ja päästäisi liiat höyryt pihalle, mutta eipä näin taida olla.

Itse olen miettinyt tuota ihmisen itsestään numeron tekemistä, että jos en minä tee itsestäni numeroa ja ole avoimen vankasti oma äänitorveni, niin ei sitä kyllä kukaan muukaan tee. Tässä maailmassa minä otan oman tilani, en röyhkeydellä tai vastakkainasettelulla vaan luonnolliselta tuntuvalla tavallani. Ei siitä tarvitse tehdä sen suurempaa numeroa, koska se on yksilönoikeus ja maailman luonnollisimpia asioita. Ei vauvakaan kysy lupaa ennen kuin se alkaa huutaa.

Ulkomaalaisten on monesti kaikkein vaikeinta tajuta sitä suomalaisten "Vaikeneminen on kultaa" asennetta. Se menee monesti niin överiksi kuin olla ja voi. Ahdistuksesta sairastuu jos ei sitä kaada pihalle muiden ihmisten kanssa ja ota siihen etäisyyttä. Kuka siitä muka kärsii, jos minä olen hetken äänessä? Minulla on oikeus tuoda itseäni esille siinä missä muidenkin. Tottakai täytyy olla hienotunteinen, eikä jyrätä ketään, mutta normaali keskustelu tai esimerkiksi puheliaisuus eivät vielä ole jyräämistä ollenkaan. Jyräämistä on toisen huomioimattomuus, välittämättömyys.

Ihmisellä on oikeus kokea ahdistusta. Ja hän ei tee kenellekään väärin jos hän kaataa sen pöydälle aika ajoin. Part of life. Parastahan onkin se kun sitä omaa ahdistuksen aihetta vielä verbaaliakrobatialla liioittelee, vetää överiksi ja saa näin stressinaiheet näyttämään pienemmiltä, hullunkurisemmilta.

Jos esimerkiksi oma työ on sellainen, jossa joutuu nielemään uskomattomia lasteja eikä voi siellä antaa tulla täyslaidalta, niin vapaa-ajalla pitää sitten kyllä olla joku kanava, jossa pääsee purkamaan tuntojaan oikein huolella. Hakkaamaan säkkiä, huutamaan metsään tai kiroilemaan työkavereiden kanssa tuopin ääreen. Ja nuo ovat sitä arkipäivän terapiaa, jota ei saa sivuuttaa tai jättää huomiotta. Asiat pitää käsitellä ja saada pihalle. Liian suuri osa tämän maan ihmisistä on vain tottunut nielemään ja vähättelemään omia paineitaan. Ei sellaista jaksa kukaan katsoa vierestä.

Että päristellään oikein huolella. Venttiili auki, höyry ulos, venttiili kiinni. Antaa tulla vaan. Minä lupaan sparrata.

Työmoraali

Kun nyt olen hetken kokeillut taas vaihteeksi tätä töissä käymistä, niin mietin omaa suhdettani siihen mitä minulle tarkoittaa sana työ. Onko se ikävä sana, mahdollisuuksien sana vai ehkä juhlallinen sana?

Minulle on lapsena kirkastettu, että se mitä tehdään, se tehdään hyvin ja loppuun asti, nimenomaan loppuun asti. Jos on työ, niin se tehdään "ilman moitteen sijaa." Tuo asenne saa tietenkin haluamaan suoriutua kiitettävästi, koska niin kuuluu tehdä. Sinänsä työn teon kohdalla ei ole korostettu ahkeruuden autuaaksi tekevää vaikutusta mitenkään erityisesti, mutta vastuunottamista on korostettu sitäkin enemmän.

Siitä on varmasti seurannut asenne, jolla töitä tehdään kiitollisena annetusta tehtävästä. Ehkä laman lapselle on myös jostakin iskostunut ajatus, että työtä ei riitä kaikille, varsinkaan niitä mukavia ja sopivalla tavalla haastavia töitä. Siksi jokainen työtehtävä, joka on jollain tavalla siedettävä ja lisää toimeentuloa, on aihe kiitollisuuteen. Siihen ajatukseen myös liittyy idea, että ihminen on kiittämätön mikäli hän pyrkii säännönmukaisesti haalimaan tai kahmimaan itselleen mahtavan puhuttelevia työtehtäviä ja ajattelee työtä tehdessään vain itsensä toteuttamista. Työ on kuitenkin tehtävä ja se hoidetaan. Piste. Ehkä se on sitä velvollisuudentuntoa?

Ihminen, jolla ei ole yhtä vahvaa suoriutumisen paatosta työnsä suhteen, saattaa helpommin tähdätä korkeammalle ja todeta, että kyllä vähän laimeampikin tulos riittää. Hän ei koe painetta tai rajoita itseään miettimällä, että on vahvasti vastuussa työnsä kiitettävästä suorittamisesta. Se nyt on vaan työtä ja se hoidetaan niin hyvin kuin jaksetaan, että saadaan vähän rahaa. Tällaiset ihmiset tietysti myös harvemmin stressaavat suorituksensa riittävyydestä tai hankkivat itselleen harmaita hiuksia miettimällä tuliko nyt tehtyä tarpeeksi ja hyvin.

Monilla tuntemillani duunareilla on mahtava ammattiylpeys. Tarkoitan tässä nyt duunarilla ihmistä, joka tekee melko käytännönläheistä työtä, monesti fyysistä mutta ennen kaikkea käytännönläheistä. Heille olennaista on tekeminen ja ylpeyttä saadaan kun syntyy jälkeä ja hommat tulevat hoidetuiksi. Kyllähän kaikki työntekijät ovat varmasti ylpeitä tehdystä työstä, mutta duunari mentaliteettiin yhdistän itse nimenomaan sellaisen sitkeyden ja tekemisen ihannoinnin, duunari on se tärkein ja viimeinen lenkki, joka hoitaa hommat. Koruton totuus.

Se menee myös välillä överiksi, kun tehdään töitä niin mahtavalla suoriutumisella, että menee terveys ja sosiaaliset suhteet. Rekkaa ajetaan ylityöt paukkuen, koska pomo kysyi, että teetkö. Kisataan siitä kuka jaksaa tehdä kaikkein pisimpään töitä ja sitten tunnetaan jotain vääristynyttä ylemmyyden tunnetta tai paremminkin helpotusta, kun ei ole ajanut lyhyempää vuoroa kuin kollega. Mutta kovia jätkiä ollaan kun hoidetaan oma työ hyvin. Siinä on jotain samanlaista paatosta, kuin intissä olevassa nuoressa miehessä, joka haluaa niin kovasti suoriutua hyvin, että lähtee 38 asteen kuumeessa suunnistamaan vain näyttääkseen kavereilleen, että kyllä täältä pesee.

Ammattiylpeys on sinänsä hieno asia ja se tuo varmasti voimaa monelle työntekijälle. Lähinnä mietin, että miten se ei kääntyisi itseään vastaan ja alkaisi orjuuttaa ihmisiä. Minua myös monesti ärsyttää duunareissa se rajoittava samastumisen tunne, joka yhteenkuuluvuuden varjolla sulkee ihmiset hahmottamasta työnsä laajempaa kontekstia ja sen vaikutusta muuhun elämään. "En minä mittään, minä ajan tuota autoa." Siitä tulee niin vahva osa identiteettiä, että sen annetaan dominoida kaikkia muita elämän osa-alueita.

Tuntuu siltä, että monet tuntemani ihmiset (eivät kaikki) suorittavat työtään vahvalla motivaatiolla ja ammattitaidolla, mutta samalla hämärtyy the big picture. Työn terapeuttinen vaikutus kääntyy tällöin itseään vastaan. Työ on parhaimmillaan yksi itsensä toteuttamisen kanava, ei ainoa, eikä välttämättä tärkein. Kun itse työn tekemisestä, suoritusten määrästä ja laadusta aletaan kisata, niin unohdetaan tärkeä asia, että ”työ ei tekemällä lopu”. Ihminen saa painaa maailman tappiin asti, mutta työtä riittää edelleen, eikä sen suorittamisesta myöskään jaeta mitään mitaleja,

Ja tämä ei tietenkään päde pelkästään käytännönläheisissä töissä eikä rajoitu duunareihin. Ystäväni oli ministeriössä töissä, missä työmoraali oli suhteellisen korkealla. Tiimiin kuuluin vanhempi nainen, joka oli todella ammattitaitoinen ja omistautunut työlleen. Hän oli arvostettu työyhteisön jäsen osaamisensa ja pyyteettömyytensä tähden. Sitten nainen jäi eläkkeelle ja kahden kuukauden päästä kukaan ei enää muistanut koko henkilöä.

Minua ärsyttää taantuminen; pidättäytymisen ja varautuneisuuden asenne ihmisten asenteissa työtään kohtaan. "Suutari pysyköön lestissään" on ehkä paskin sanonta, mitä minä tiedän. Jos on aina ennakkoluuloinen uusia asioita kohtaan, ei voi päästä positiivisen kehityksen kierteeseen. Uudet ideat ovat parhaimmillaan mahdollisuuksia ja niihin tulee suhtautua lähtökohtaisesti avoimesti mutta kriittisesti. Niistä vetäytyminen ja piittaamaton suhtautuminen kehittymismahdollisuuksiin vie tilanteeseen, josta seuraa taantuminen ja pysähtyminen.

Kun näkee ihmisen, joka suuntautuu avoimesti uusiin ajatuksiin ja pyrkii ymmärtämään asian kokonaisuutena, sitä on ilo katsella. Hänen työntekemisen draivinsa on harvemmin pakkotahtista, vaan sitä ohjaa aito kiinnostus ja itsensä kehittämisen ajatus. Samalla hän tulee sivutuotteena muokanneeksi omaa työnkuvaansa sellaiseksi, että hänellä itsellään on siihen eniten annettavaa. Olisi kiinnostavaa mitä tapahtuisi, jos minä menisin rakennustyömaalle ja alkaisin tehdä kehittämisehdotuksia omaan työnkuvaani liittyen. Vastaanotto voisi toki olla positiivinenkin.

Avoin asenne vaatii rohkeutta avoimuuteen jatkuvana tilana. Kyse on ajattelutavan muutoksesta pysyvästä tilasta jatkuvaan muutokseen. Jatkuvassa kehityskierteessä eläminen on alussa tietysti todella pelottavaa, mutta toteutuessaan mahdollistaa oman kehittymisen ja potentiaalin hyödyntämisen riippumattomaksi toimijaksi, itsenäiseksi ajattelijaksi. Eiköhän se tarkoitus kuitenkin olisi, että ihminen määrittelee työn eikä toisinpäin.

Parasta ennen

Minulta ei ole kuollut läheisiä. Koen elämän rajallisuutta lähinnä kulttuurielämysten kuten kirjojen tai elokuvien kautta. Vain sitä kautta minun on mahdollista eläytyä ja samaistua aidon menetyksen tunteeseen, jossa joku itselle korvaamaton ihminen on iäksi poissa.

Ainutkertaisuus on kaunista, rajallisuus on kaunista. Vanhemman ihmisen on helpompi tiedostaa elämänsä rajallisuus, koska sitä ei missään tapauksessa ole paljon jäljellä. Hän näkee tilaisuutensa selkeämmin. Nuoren ihmisen ei ole samalla tavalla mahdollista olla tietoinen oman elämänsä rajallisuudesta; oma kuolema on jossain i fjärran framtiden. Hänelle rajallisuus tarkentuu selkeiten ympäristön kautta ihmisten elämää seuraamalla. Tai sitten juuri niiden arvokokemusten, kulttuurin kautta.

Rajallisuus tarkoittaa minulle sitä, että elämä ei tule loputtomasti suomaan niitä arvokkaita korvaamattomia asioita ja ihmisiä vaan se kiistaton täyttymättömyys toimii kuin mauste. Koska en voi saada kaikkea, ikuisesti nauttia hyvistä hetkistä, niin elämä tuntuu joltakin. Menetys on osa elämää ja yksi tärkeimmistä asioista.

Kaverini kysyi minulta ironisesti pilke silmäkulmassa, että: "Älä nyt vaan sano, että sä uskot kohtaloon." Minä vastasin, että uskon että asiat menevät omalla painollaan. Uskon merkityksiin. Uskon, että ennen pitkää näen kokemusta seuraamalla miten elämäni on tarkoitettu kulkevan....tai siis huomaan sen jälkeenpäin. :) En minä väitä osaavani mitään ennakoida, kunhan jälkiviisailen ja järkeilen, miksi elämäni meni niin kuin meni. :) Huiputanko itseäni?

Merkityksellisyyden kokemus tai elämän loogisuuden kokemus ovat romantikko idealistin suuria hetkiä. Se antaa hänelle avaimet sopeutua ja nähdä tarkoituksenmukaisuutta siellä missä, nihilisti tai kyynikko näkevät vain kaaosta ja raadollista elämän lakia. Olen monesti saattanut kyynikko pessimistit raivon partaalle näkemällä oman elämäni haasteet kuin palkintoina, joita minulle annetaan, että saisin kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Heitä suunnattomasti riepoo, että joku ei halua myöntää elämän epäoikeudenmukaisuutta ja merkityksettömyyttä. Optimisti on pohjimmiltaan romantikko ja hänen elämänasenteensa suuntautuu sopeutumista rakentaen. Elämä otetaan vastaan ja asiat nähdään mahdollisuutena sen sijaan, että haasteet olisivat jatkuvia vastoinkäymisiä.

Optimisti romantikon tärkein kokemus ja suuri ilonlähde ovat ainutkertaiset hetket, katoavat muistot, joista saa loputtomasti energiaa. Muistojen ammentaminen ei tarkoita elämistä menneessä vaan elämän katoavuuden ihastelemista ja ainutkertaisuutta. Hän näkee sen elämään kuuluvana, luonnollisena asiana, joka kuitenkin raastavana haasteena. Ja sillä on oma merkityksensä.

"Niin ei ollut tarkoitettu." Tuosta lausumasta tulee syvä kiitollisuuden tunne kaikista niistä hetkistä, joista on saanut iloita ja nauttia. Ja vaikka itse en tosiaan vielä ole tullut vastakkain menetyksen kanssa, niin uskon vakaasti, että sillä hetkellä tämä ajattelutapa auttaa minua iloitsemaan kaikista niistä korvaamattomista yhteisistä hetkistä, vaikka haikeus ja ihmisen menenttämisen tuoma turvattomuus valuvat pitkin poskia.

Elämän edessä jokainen on nöyrä.

Positiivinen suomalaisuus

Kaverini sanoi pari viikkoa sitten olevansa huolissaan mitä suomalaisuudesta on jäljellä. Hän tarkoitti tällä sitä, että ne asiat ja ihanteet, joihin perinteinen kuva suomalaisuudesta on nojannut, ovat joko kadonneet, tai suuressa murroksessa.

Töissäni tehdään strategiaa otsikolla aidosti avarakatseinen Suomi, jossa pohditaan kansainvälisyyden, monikulttuurisuuden ja toisaalta oman kulttuurin tunnistamisen merkitystä suhteessa toisiinsa. Miten kulttuurien erilaisuutta tulee ymmärtää ja mikä on sopiva tasapaino uuden omaksumisen ja vanhan säilyttämisen välillä?

Itse aloin miettiä mitä suomalaisuus tarkoittaa minulle. En ole itse aina identifioitunut kovin helposti suomalaisuuteen vaan kokenut melko ristiriitaisia tuntemuksia ja tiettyä ulkopuolisuutta tai vierautta. On kuitenkin joitain asioita, joihin minun on helppo identifioitua ja kokea yhteenkuuluvuutta. Joistain asioista tulee olo, että suomalaisuus on olennaisen äärellä.

Ehkä kaikkein rakentavin asia suomalaisuudessa on minusta se, että ihmiset eivät ylireagoi asioihin. Tämä näkyy tietysti myös negatiivisesti, eli että ihmiset antavat itsestään hieman flegmaattisen tai passiivisen vaikutelman, kun ilmaisu ei ole mitenkään kovin ylitsepursuavaa ja suomalaisuuteen ei suoranaisesti liitetä vahvaa, ekspressiivistä tunneilmaisua. Onhan paljon puhetta siitä, kuinka tämän kansan tunteiden tulkit ovat jotain muuta kuin suuna päänä olevia showihmisiä. Se eetos hieman verkkaisesta ja lahjomattomasta tavasta suhtautua asioihin tekee suomalaisuudesta maltillista ja samalla ehkäisee ylilyöntejä. Sen arvostaminen ei onnistunut minulta vielä 10 vuotta sitten, vaan ajattelin, että tämä peräpohjolan uppiniskaisuus ja sisäänpäinlämpiävyys ovat puhtaasti negatiivisia ja rakentamattomia ajattelutapoja.

Se verkkainen kriittisyys on kuitenkin jokseenkin rakentava tapa suhtautua asioihin, jos se yhdistetään ulospäinsuuntautuvaan tahtoon. Silloin hakeudutaan uusien vaikutteiden vaikutuspiiriin, mutta niitä ei omaksuta suoraan ilman tarkempaa pohdiskelua. Jos tätä ulospäinsuuntautumista ei kuitenkaan ole, niin jäädään sille alkeelliselle Impivaara-asteelle.

Tuo kriittinen ja hieman varautunut asenne uudistuksiin on mielestäni kaikkein selkein ja olennaisin ero suomalaisten ja ruotsalaisten välillä. Ruotsalaiset ovat varauksettomammin uudistushenkisempiä ja kärkkäämpiä kyseenalaistamaan vanhat tapansa nopeammin, mikä näkyy esimerkiksi Ruotsin valtion kirkottomuudessa. He ovat myös avoimen ylpeitä uudistusmielisyydestään.

Luin eilisestä Hesarista artikkelin uus-karjalaisuudesta, jossa uuden polven "vartti-karjalaiset" etsivät aineksia omaan identiteettiinsä karjalaisista sukujuuristaan. Olen itsekin "vartti-karjalainen" äitini puolelta ja myönnän, että jokin karjalaisuudessa todella viehättää. Sukumme karjalaiset jäsenet ovat olleet hyvin verkkaisella tavalla viisaita, rauhallisia ja erilaisuutta ymmärtäviä. Siitä on syntynyt itselleni ihannoitu kuva karjalaisesta korkeakulttuurista, joka tavoittaisi olennaisen oman yhteisöllisyytensä ja rajatila statuksensa kautta hieman helpommin kuin selkeämmin protestanttinen Länsi-Suomi. Juuri se suomalaisuuteen liittämäni rauhallisuus on jotakin minkä liitän erityisesti karjalaisuuteen. Tämä on sinänsä ristiriidassa yleisen käsityksen mukaan karjalaisesta iloluonnosta. Joka tapauksessa yhdistän siihen itse sellaista elämän positiivisuutta ja lämpöä, mitä aina tarvitaan. Olen kuitenkin varttunut Pohjanmaalla, missä on sitten taas ollut sitä rehellisyyttä ja suoruutta, jotka ovat toinen positiivisen suomalaisuuden peruspiirre. Tähän toivoisin taas selkeitä eriäviä kommentteja, että saadaan hyvä keskustelu aikaiseksi. :)

Suomalaisuus ei ole itselleni mitenkään yksiselitteistä, koska suomalaisessa kulttuurissa on niin paljon aineksia, joihin en tunne mitään yhteenkuuluvuutta. Kuitenkin suomalaisuudella on minusta hyvät mahdollisuudet säilyä sellaisena aitouden ja rehellisyyden ulottuvuutena Euroopassa. Onhan kuitenkin aivan ilmiömäistä kuinka helppoa suomalaiseen on luottaa, kun hän jotakin sanoo.

Reflektion pakko

Tunnen itseni aika väsyneeksi, tai paremminkin uupuneeksi. Elämä on mennyt viimeiset viikot aika hektistä tahtia ja toisaalta myös tämä vuodenaika saa omat kierrokset nousemaan huippuunsa kun valoa on yllin kyllin.

On paljon ajattelemista. Olin perjantaina valtionhallinnon kesäharjoittelijoille suunnatussa tilaisuudessa, jossa tulevat isänmaantoivot ja uraohjukset pääsivät verkostoitumaan ja haistelemaan isojen ympyröiden ilmaa. Meille kerrottiin valtion hallinnosta työnantajana ja selkään taputtelun hengessä kerrottiin kuinka arvolatautunutta ja aatteellista Suomen kansan palvelemista työ on.

Tässä kun olen noviisina käynyt töissä kuukauden verran toimistotyöajassa, niin huomaa vaan kuinka kokonaisvaltaista työn tekeminen todellisuudessa on. Siihen sitoudutaan, työkavereita nähdään enemmän kuin omia lapsia tai puolisoa, työlle halutaan antaa oma panos. Ja jos tai kun sen polun valitsee, lähteä kehittämään omaa työkenttäänsä ja urapolkuaan itseään haastavaan ja kutsumuksen viitoittamaan suuntaan, niin siltä tieltä on melko haastavaa poiketa. Äitiyslomat ynnä muut ovat kunnioitettavan yleisiä kun ajattelee kuinka vaikeaa oravanpyörään on taas hypätä hetken poissaolon jälkeen.

Tuollaiset perjantain kyynärpäiden teroittamistilaisuudet ovat siinä mielessä mielenkiintoisia tapahtumia, että siellä punnitaan kunnianhimo ja ambitiotaso. Kuinka motivoitunut olen...motivaatio...hassu sana...Motivoitunut mihinkä? Mikä on se taustalla vaikuttava tavoiteltavana ja ylevänä pidettävä asia?

Viimeisen kuukauden aikana olen taas kokenut roolikseni olla se ihminen, joka kysyy ne hankalat ja hieman kartettavat vaikeaselkoiset kysymykset, joita kukaan muu ei halua kysyä. En tiedä miksi minä haluan ne aina kysyä. Sitä taas tuomitsee itsensä oppositioon. Jollekulle se rooli lohkeaa. Mutta kun sitä reflektoinnin puutetta näkee niin yleisesti ja se aidosti ahdistaa. Liian paljon näkee sellaista elämää, että esimerkiksi työ koetaan itsen toteuttamisen ja oman merkityksellisyyden mittapuuna. Kuinka moni tekee töitä vain ollakseen jotain? Todella surullista.

Minua on kiehtonut käsitepari refleksiivivoittajat ja refleksiivihäviäjät. Sillä tarkoitetaan sitä, että ihmiset, joille tulee luonnostaan metatason asioiden pohdiskelu ja asioiden yhdistäminen niiden laajempaan viitekehykseen, pystyvät hyödyntämään tätä ominaisuuttaan sosiaalisessa elämässä ja olemaan kuin kala vedessä tilanteissa, joissa vaaditaan tilannetajua, tiedostamista ja pelisilmää. Tämä käsitepari on sosiologiassa tarkoittanut lähinnä tiedon hallitsemisen ulottuvuutta ja informaation suodattamisen kykyä mistä kirjoitin kuukausi takaperin kaupunkilaisuuteen liittyen.

Olen itse kuitenkin miettinyt, että vielä syvemmälle menevä reflektointi on myös ihmisen hyvinvoinnin ja elämänhallinnan kokemuksen peruspilari. Ihminen, joka ei pysähdy ajattelemaan ja pohtimaan elämänsä suuntaa, etenee kuin laput silmillä. Tällainen reflektointi ei ole tällä hetkellä kaikille mahdollista; heillä ei ole harjaannusta asiassa, jonka pitäisi olla maailman yksinkertaisin asia. Tuo taito ei ole sikäli opetettavissa esimerkiksi koulussa, että ihmisen tiedostamisen ja abstraktin hahmottamisen kyky kehittyy vielä aikuisuudessa ja monesti lapset tai nuoret saattavat kokea reflektoinnin ja kokonaiskuvan hahmottamisen liiankin haastavana. Miten siis hoitaa yleissivistävä kehitystehtävä aikuisuudessa, kun kaikkia koskettavaa koulutusjärjestelmää ei esimerkiksi ole.

Itselläni noiden asioiden pohdiskelu tarkoittaisi sekä elämänkatsomuksellisten kysymysten pohdiskelua, että yleisten ajattelutaitojen opettelua. Se olisi itsensä ja elämän kohtaamisen harjoittelua.

Olisi kiva järjestää työpaikalla esimerkiksi katsomustyöpaja, jossa päästäisiin tonkimaan metatason kysymyksiä oikein urakalla. :) Siihen ei tietenkään ole aikaa ja myös sen vastaanotto olii varmasti myrkyisän vastentahtoinen kun on niin epämukavaa joutua opettelemaan elämänsä kohtaamista. Moni varmasti ajattelee, että "Enkö minä nyt vain saisi elää tätä elämääni, eikä joku kokoajan keikuttaisi venettä."

Mitä on hyvä elämä? Juttelimme perjantaina junassa ystäväni kanssa, joka opiskelee teologiaa pappislinjalla ja edustaa melko selkeästi puhdasoppisen kristillisyyden linjaa, jossa raamatulla on suuri rooli uskonnon auktoriteettina. Juttelimme omasta katsomuksestani ja miten se sijoittuu suhteessa kristillisyyteen. Tuosta keskustelusta jäi vain sikäli mukava tunnelma, että vaikka näkemyksemme olivat hyvinkin erilaisia, niin molemmilta löytyi halu ymmärtää toisen näkemyksiä. Sellaisen kokemuksen soisin toistuvasti jokaiselle ihmiselle. Sen ei tarvitsisi välttämättä liittyä niin selkeästi katsomukseen, mutta reflektointi tarkoittaa parhaimmillaan vaikutteiden ja ihanteiden erittelyä ja tarkentamista.

Kaverini sanoi junassa, että hänen katsomuksensa on sikäli kevyempi kuin omani, että se ei edellytä ihmiseltä suuria ponnistuksia tai pyrkimistä elämän tyhjentävään ymmärtämiseen vaan askeleen ottamista oman rajallisuuden suuntaan siinä mielessä että luovuttaa itsensä korkeimman käteen. Tai näin hänen sanomansa käsitin. Itse kun taas koen ihmisyyden velvoitteeksi kysyä niitä vaikeita kysymyksiä ja pyrkiä löytämään harmoninen elämäntapa tiedostamisen ja ihmiselle ominaisen käsityskyvyn kautta. Yhtäkaikki molemmat olimme ajattelevia ihmisiä, joilla oli halu kuulla mitä toinen sanoo. Halu yrittää ymmärtää.

Nöyrän sovinnaisuuden syyt

Luin tosiaan kirjan kiltteydestä (Kiltteydestä kipeät: Anna-Liisa Valtavaara) josta kirjoitin aiemmassa postauksessa ja nyt siitä vähän lisää. Voin suositella kirjaa niille, jotka

1. kokevat perhe-elämässään olevansa jatkuvia sanansaattajia ja toisten ihmisten sovittelijoita
2. kokevat, että heidän murheilleen ei ole koskaan ollut tilaa ja he ovat joutuneet nielemään kokemansa ja suoriutumaan elämästä kuten parhaiten taitavat
3. ovat kuten minä ja kokevat toisinaan että omat suoritukset eivät riitä (arvioi omaa suoriutumistaan eri asteikolla kuin muita) ja toisaalta, että ei täysin seuraa omaa tahtoaan ja tee sellaisia asioita, jotka tuntuvat omimmilta.

Meillä oli isäni kanssa kuluneella viikolla hyvä keskustelu kehumisesta ja hän sanoi olevansa huolestunut kuinka minä ja sisareni olemme kokeneet tulleemme arvostetuiksi. Hän selosti omaa eetostaan ja sen alkuperää ja selvitti, että hänelle on ollut ominaista länsisuomalainen niukka ulosanti, jossa kehuja säästetään ja varsinkin mieheyteen ei liitetä millään muotoa ylitsepursuavaa ylistämistä. Totesimme yhdessä, että sellainen itsensä väheksymiseen suuntaava ja elämän ankaruutta korostava ajattelu on puhtaasti negatiivinen ja aikansa elänyt ajatus, josta pitää yrittää vapautua kaikilla mahdollisilla keinoilla.

Mietin noita ja mietin sen suhdetta omaan suhtautumiseeni asioihin. Sanoin isälleni, että minun on pitänyt vanhemmalla iällä itse opetella oma-aloitteisuus ja uusiin asioihin tarttuminen, koska oma-aloitteisuutta ei meidän kotonamme kaikkein vahvimmin rohkaistu.

En nyt halua antaa väärää kuvaa, minua on kyllä vuosien varrella kehuttu ja olen myös kokenut välittämistä ja arvostusta tulleen osakseni vähintään keskimääräisesti, mutta kotonamme oli melko kurinalainen tunnelma. Kuten tuossa kiltteydestä kertovassa kirjassakin puhutaan, lapsi oppii hyvin nopeasti aistimaan millaista käyttäytymistä häneltä odotetaan ja minä olen kyllä mestari muokkaamaan itsestäni ympäristöni sietämän olion.

Negatiivinen kiltteys on sitä, että alistaa oman tahtonsa toisten odotuksille. Se on omassa tilanteessani kummunnut vääristyneestä suhtautumisesta auktoriteetteihin. Mallinsa sillä on lapsuudessa, kun soittelin äidille töihin saanko avata ananaspurkin koulun jälkeen kotona ollessani. Sitä oli suht varpaillaan ja tietyllä tavalla minusta tehtiin helppo lapsi. Sisäistin odotukset tai paremminkin sen mikä on suotavaa. Jälkeenpäin ajateltuna monesti lapsuudessa sain kokea tekeväni väärin, vaikka jälkeenpäin ajateltuna en tehnyt väärin ollenkaan.

Vanhemmuuden paradoksi on yrittää säilyä jollain tavalla järjissään ja samalla ruokkia lapsen tervettä ulospäinsuuntautuneisuutta ja aktiivisuutta eikä alistaa. Vaikea tehtävä ja vanhempani onnistuivat kohdallani kokemukseni mukaan ihan kohtalaisesti. Minä olin luonnostani todella reipas ja ulospäinsuuntautunut lapsi, suomeksi sanottuna vilkas ja energinen, mutta jossain vaiheessa sitä vapaata tahtoa rajoitettiin siten, että koin suuntautuvani alisuoriutumiseen ja itseni rajoittamiseen.

Olen kuitenkin tietysti plussan puolella kun pystyn työstämään näinkin nuorella iällä omaa suhtautumistani ja jos minua olisi tavantakaa vähätelty ja painettu maan rakoon, niin sen itseensä uskovan asenteen vahvistaminen olisi tietysti monin verroin vaikeampaa, mutta kaikki tyynni mahdollista.

Vanhemmalla iällä sen odotuksiin mukautumisen negatiiviset piirteet ovat vain tulleet selvemmin esille ja niihin on helpompi puuttua.

1. En halua enää kokea, että muut ihmiset kokevat kokoajan mukavia ja kiinnostavia asioita ja kokemuksia ja minä jään paitsi. Haluan osallistua ja mennä suoraan mukaan niihin asioihin joihin tunnen vetoa.

2. En halua kokea, että minun alavalintani tai muu elämäntapani olisi jotenkin köyhempää tai yhteiskunnassa vähemmän arvostettu valinta kuin jokin muu ammatti. Minä olen tehnyt oman valintani oman kiinnostukseni mukaan ja minun ammattini on todella tärkeä.

3. Minä en halua jättää asioita sanomatta. Jos minua nyppii tai ahdistaa jokin asia, niin se sanotaan, vaikka tilanne vaatisi sen jälkeen työstämistä. Minä saan saada aikaan konfliktin, se ei tee minusta huonoa ihmistä. Konfliktit puhdistavat ilmaa ja vievät tilanteita eteenpäin.

Sovinnaisuus vuorovaikutuksessa ei ole kehittävää. Sen sijaan oman arvonsa tunnistaminen ja toisiin ihmisiin suuntautuva vahva mutta hyvä tahto eli aito halu ymmärtää toista ihmistä, ottavat toisen huomioon paremmalla tavalla kuin siloitteleva sovinnaisuus. Se ilmaisee toisen kunnioittamista ja välittämistä.

Vahva minä

Monesti tuntuu kuin huomaavaisuus menisi överiksi tietynlaiseksi jäykkyydeksi ja asioiden siloitteluksi. Pyritään pitämään keinotekoinen konsensus yllä olemalla kovin sovinnaisia ja korrekteja. Meidät on opetettu niin kovin hyville tavoille ja kunnioittamaan toisen ihmisen yksityisyyden rajoja niin tarkasti, ettei vaan synny minkäänlaisia jännitteitä tai varpaille astumista.

Toisen ihmisen huomioonottaminen ei kuitenkaan ole hissuttelua tai hyssyttelyä vaan avointa asioiden esittämistä. Toisen ihmisen kunnioittaminen ei ole sitä, että jättää säännönmukaisesti asioita sanomatta. Siitä tulee toiselle lähinnä paska olo.

Parhaiten oman kunnioituksensa toista ihmistä kohtaan ilmaisee siten, että puhuu hänelle suoraan ja kohtelee häntä täysipainoisesti ja tasavertaisesti. Se ei tarkoita töykeyttä vaan oman kannan ilmaisemista ja tuomista näkyväksi, että asioista on mahdollista puhua yhdessä niiden oikeilla nimillä.

Olen miettinyt, että monesti todella suuret persoonallisuudet saatetaan kokea uhkaavina, autoritäärisinä hahmoina, jotka jyräävät toisen alleen. Tämä on tilanne, mikäli oma kanta tuodaan esiin tavalla, joka ei jätä sijaa kysymyksille, tarkennuksille ja kritiikille. Jokaisen kanta on aina tarkennettavissa, eikä kenelläkään ole varaa syöttää omaa näkemystään puhtaana ja tyhjentävänä totuutena. Kuitenkin silloin, kun on vahvasti jotakin mieltä, se tulisi ilmaista selkeästi ja seistä avoimesti sanojensa takana.

Olen miettinyt, että poissulkeeko peräänantamattomuus kiltteyden? Eikö ihmisen olisi mahdollista olla sekä riippumaton ja vahva mielipiteissään että samalla avoin ja vastaanottavainen? Nöyryydeksi menevä kiltteys ei ole kiltteyttä eikä sillä ole arvoa muuten kuin alistumisen ilmaisemisena, mikä on harvoin tarkoitus.

Ehkä sen kiltteyden voisi korvata hyvän tahdon määritelmällä; ajattelee oikeellisesti muista ihmisistä ja pyrkii ottamaan heidän aikeensa ja tarpeensa huomioon, mutta ei suostu kenenkään kynnysmatoksi vaan säilyttää oman arvontuntonsa ja itsemääräämisoikeutensa. Traditionaalinen kuva kiltteydestä kun on alistuvaa.

Olen lukemassa kirjaa "Kiltteydestä kipeät" (Anna-Liisa Valtavaara), jonka jälkeen olen varmaan taas astetta valistuneempi tästä asiasta.

Toisaalta siihen vahvaan itseilmaisuun liittyy myös oman elämän haltuunottaminen. Tietyllä tavalla ajattelen, että jokainen ihminen tokii tekee itse ratkaisunsa, mutta minä en haluaisi tehdä turvallisia ratkaisuja. Haluan tehdä itseni ylittäviä ratkaisuja, jotka pitävät tietysti sisällään aina riskejä. Jos siivet eivät kanna niin alas tullaan. Se tuntuu kuitenkin hyvältä tavalta elää. Ja jokaisen ihmisen rajathan ovat yksilölliset. Minun rajojen ylittämiseni ei varmasti monista ihmisistä näyttäisi paljon miltään. :)

Ollaan vahvasti läsnä ja vahvasti sitä mitä ollaan. Minä oon Pohjanmaalta, perkele... :)

Ekonomit...

Kun minua ahdistaa jossain tilanteessa, niin minun tapani käsitellä tuota tunnetta on pukea se kysymyksen muotoon. Tällä viikolla minua ahdisti työtilaisuudessa, joka käsitteli palveluprosessin käynnistämistä. Kyse oli yksittäisen kehittämistoiminnan muotoilemisesta pysyväksi palveluksi, joka tavoittaa jatkuvalla syötöllä "asiakkaan" tarpeet.

Avainsanoina:

- prosessiajattelu
- palvelukonsepti
- elämyksellinen kokemus
- innovaatiot

Luennoitsija puhui asiat kermaisella korostetun hillityllä äänellään, myi ajatuksensa, ja kansa oli vastaanottavaista. Hän sanoi, että organisaatio, joka ei osaa määritellä asiakkuutta ja lähteä tuottamaan tarvelähtöisesti lisäarvoa, on kuoleva organisaatio. Minä vain sanon, että mikäli alan myymään palveluelämyksiä ja tunnekokemuksia, niin minulla on sille ammatille ihan oma nimensä.

Tuossa luentotilanteessa ahdistukseni kanavoitui kahdeksi kysymykseksi:
1. Mikä on maailmankuva tuon palveluajattelu hypetyksen taustalla?
2. Onko kaikki maailman asiat mahdollista tuotteistaa?

Nuo jääkööt tällä kertaa retorisiksi kysymyksiksi, mutta minua eniten mietitytti se, että kaikki luennoitsijan ajatukset olisi ollut mahdollista perustella ilman asiakkuuden tai myymisen näkökulmaa. Pienen ihmisen tarpeiden kuuleminen on mahdollista perustella myös sitä kautta, että himsien on itsensä mahdollista löytää itselleen harmoninen ja rakentava tapa kehittää omaa elinympäristöään ja saada virikkeitä, jotka vievät häntä rohkaistavaan suuntaan. Parhaat kehittämisideat ovat käytännönläheisiä ja loppukäyttäjän kokemuksia hyödyntäviä.

Eniten karvani tuossa tilanteessa sai tietenkin pystyyn se, että ekonomi puhuu sosiaalisten käytäntöjen kehittämisestä. Se myymisen kieli ja välineellinen motivointitapa ovat niin raadollista kuultavaa, kun samat asiat on mahdollista perustella kasvatustieteen kautta, ihmisen henkisen kasvun ja tiedostavan kehittymisen näkökulmasta. Talouden laskentaperiaatteista lähtevät perustelut jäävät liian pinnallisiksi siinä kohtaa missä olisi mahdollista saavuttaa syvempää ymmärtämistä.

Asiakkuusnäkökulma ei toimi ihmisten kohtaamisessa, koska vaikka se saattaa pinnallisesti motivoida tekijöitä herkästi kuuntelemaan miten he voivat parhaiten palvella, niin tosiasiassa se ei perustu aitoon toisen ihmisen ymmärtämiseen ja arvostamiseen, jos ei siihen tietoisesti pyritä. Jos ihmisen mtivaatio on myydä, niin loppuviimein hän ei ole kiinnostunut ihmisestä ihmisenä vaan tyydytettävänä objektina. Ja tälle ammatillehan on se nimi.

Arkipäivän myynti- ja ostotilanteissa ajatukset lipuvat silmien ohitse, eikä sitä ole välttämättä edes mahdollista korjata tai syventää. Mutta jos tarkemmassa kehitystyössä ei mennä pintaa syvemmälle ja etsitä niitä rakentavia, pitkän tähtäimen tavoiteltavana pidettäviä perusteluja, niin tehdään itselle ja "asiakkaille" karhun palvelus. Pinnallinen höttö on mahdollista naamioida komeilal sanoilla kuten palveluprosessi ja tarvelähtöinen lisäarvon tuottaminen. Loppujen lopuksi tuote jää kuitenkin hötöksi, joka unohtuu tuulenpuuskan pyyhkäistessä.

Aikaa

Kokonaiskuva, luovuus, monialainen työkokemus, elämän tuoma varmuus ja pitkän tähtäimen näkemys. Mikä noita asioita yhdistää? Niihin kaikkiin tarvitaan aikaa. Ne ovat vain kärsivällisen ja pitkäjänteisen ihmisen saavutettavissa. Nuori, kokematon ja kärsimätön ihminen ei pääse pintaa syvemmälle. Ainoastaan aika yhdessä toiminnallisten kokemusten kanssa voi antaa ihmiselle kokemusta, näkemystä ja varmuutta.

Nykyään kaikessa puhutaan kustannustehokkuudesta, ajankäytön tehokkuudesta, opiskeluaikojen lyhentämisestä, välivuosien karsimisesta, profiloitumisesta ja valikoitumisesta. "Kiihtyvässä kilpailutilanteessa yksilön on erottauduttava ja löydettävä oma erityisarvonsa." Ja kaikki tämä olisi syytä saada aikaiseksi mielellään päiväkodista lähtien.

Onko aika muka kadonnut jonnekin? Minne on kadonnut kokemuksen arvostaminen? Minne kokonaiskuva? Millaiselle kuvalle ihmisestä tämä systeemi oikein rakentuu? Onko ihanne eriytynyt, vieraantunut ja yksipuolinen robotti vai holistinen, avarakatseinen ja tiedostava yksilö?

Ihmisen kasvu on kasvua ajassa. Kehitys vaatii aina aikaa ja henkinen kasvu vaatii erityisesti aikaa. Ihmisen kasvu hyväksymään itsensä ja "löytämään" oman parhaan tasapainonsa on prosessi, joka muotoutuu jatkuvasti. Se pysähtyy mikäli se koitetaan puristaa liian tiukkaan muottiin. Kukaan ei voi löytää itseään jos joku puuskuttaa niskaan. Oppimisen ensimmäinen edellytys on turvallisuuden tunne. Jos ihminen ei tunne oloaan turvalliseksi ja jollain tavalla levolliseksi tai vähintään riittäväksi, niin kasvua ei voi tapahtua. Prässääminen vieraannuttaa olennaisesta ja henkisestä kasvusta.

Mitä tapahtuisi, jos koko ikäluokka viettäisi säännönmukaisesti pari välivuotta tehden hanttihommia ja pohtien suuntaa elämälleen? Mitä tapahtuisi jos koko ikäluokka päättäisi yksimielisesti marssia ulos työpaikaltaan ja tehdä töitä vain neljä päivää viikossa? Huoltosuhde menisi kuralle, kansallinen kilpailukyky olisi raunioina. Ihmisillä olisi kuitenkin enemmän aikaa tehdä virheitä, ahdistua, avata silmänsä; kasvaa.

Minua ei voi vakuuttaa kansantaloudellisilla seikoilla, koska olen niin vahvasti sitä mieltä, että suurimmalta osalta tämän yhteiskunnan ihmisiä pitäisi karsia etuja ja taloudellisia edellytyksiä. Minulle ja monelle muulle tekisi puhtaasti hyvää elää vähemmällä.

Kuka sen ensimmäisenä meni sanomaan, että jos haluamme hyvän elämän, niin meidän pitää olla tehokkaampia ja parempia kuin muut. Tekisi mieli ravistella ja huutaa, että: "KUUNTELE NYT HYVÄ IHMINEN MITÄ SOOPAA SINÄ JUURI SANOIT!!!" Miten voittaminen tekee elämästä parempaa? Erottautuminen tuo onton mutta häviävän hyvänolontunteen, sen jälkeen tulee krapula, elämän eittämätön merkityksettömyys tavoittaa kuitenkin.

Hyvä elämä ei ole kilpailukykyä vaan kasvamista ajassa. Tänään ollaan tässä vaiheessa, huomenna toivon mukaan askelen pidemmällä. Siinä sivussa voi puuhailla sen verran töitä, ettei verisuoni katkea päästä. Ahkeruus ja toimeliaisuus ovat kaiketi rakentavia ja terveellisiä hyveitä, mutta auta armias jos se menee överiksi. Myy sielunsa sinne missä sille ei anneta pennin arvoa.

Kenet päästät pääsi sisään?

Jättäydyn jälleen aktiivisesti oppositioon. Totuttelen ensimmäisiä päiviä virastoelämään ja teen havaintoja. Vallitseva tunnetila on hieman ristiriitainen, niin kuin se on tietysti suurimman osan aikaa muutenkin.

Perehdytykseen kuuluu erilaista ainesta; visioita, strategioita ja hankesuunnitelmia. Minä kun luen monia noista papereista aika kriittisellä silmällä, niin teen elämästäni taas vaikeampaa; sattuu heikosti perusteltuja ja kehittämättömiä ideoita silmään.

Päässä jyskyttää kokoajan kysymys, että miten tämä ja tämä ajatus palvelee sitä mikä on olennaista? Miten tämä auttaa ketään hahmottamaan kokonaiskuvaa ja vapautumaan turhan orjuuttavasta työnteosta?

Työelämän lait ovat olemassa. Ovatko ne kuitenkaan kyseenalaistamattomia? Kukaan ei tule minulle kertomaan mitä minä pidän olennaisena tai hyvänä elämänä. Tässä ensimmäisten päivien aikana se on monesti ollut pinnalla; Mieti kuinka paljon tästä hypetyksestä haluat omaksua...

Kriittisyys ei ole aina ollut vahvimpia ominaisuuksiani. Kun menin armeijaan, niin annoin systeemin mennä suoraan tallipäällikölle asti ja siitä nöyrästä, laitostuneesta ja konemaisesta ajattelutavasta vapautuminen vei sen jälkeen aikaa. Minä menin iloisesti rattaaksi koneistoon, enkä kysynyt keneltäkään, että mitä tämä kaikki palvelee? Tokko harva kantahenkilökunnastakaan armeijassa olisi minulle osannut vastata. Heidän oma työhön asennoitumisensa oli sitä luokkaa, että he tottelevat käskyjä.

Virastossa on toisin; täällä on oma ajattelu sallittua, mutta silti joistakin ihmisistä tulee sellainen olo, että oletkos sinä koskaan miettinyt mikä tässä elämässä on olennaista. Oletko sinä koskaan miettinyt mitä sinä palvelet, kun pyörität itseäsi valtavan tehokkaasti, mutta samalla sokeasti? Minusta paras stressinehkäisymenetelmä on kriittinen tiedostaminen ja olennaisen kirkastaminen. Silloin voi huomata ongelmien ja haasteiden pienuuden.

Toisaalta tässä myös korostuu tavoitteiden määrittely. Ihminen on monesti perusluonteeltaan nöyrä ja ne harvat, jotka asettuvat johtaviin asemiin saavat päätettäväkseen monen ihmisen suuntautumisesta. Ja viisaat johtajat taitavat olla aika harvassa. On kaikkein vahingollisinta kun johtaja on lyhytnäköinen, mutta samalla täynnä tarmoa ja karismaa. Hän saa alaiset puolelleen ja hurmokseen, kuitenkaan koskaan perustelematta mitä rakentavaa tavoitetta toiminta tosiasiassa vie eteenpäin. Kunpa johtajat saisivat viisautta.

Olen tässä kuluneen viikon aikana pyöritellyt kokemuksellisen katsomuksen käsitettä, mikä tarkoittaisi sitä, että ihminen tekee omasta kokemuksestaan ja sen erittelemisestä itselleen auktoriteetin. Ihmisen kokemuksellisuus: omat tuntemukset, aikomukset ja ajatukset, toimivat valtavan vahvana tiedonlähteenä, mutta monesti ne sivuutetaan ulkoapäin tulevien odotusten paineessa. Sitten puhutaan pysähtymisen kokemuksesta, kun ihminen harvoin pysähtyy ja tajuaa, havahtuu. Sen ei pitäisi olla poikkeus suorittamisen joukossa, vaan suorittamisen pitäisi olla valitettava poikkeus tiedostamisen joukossa.

Jos johtajakin saisi tiedostamisen seurauksena vahvoja ykseyden kokemuksia päivittäin se vaikuttaisi toimintakulttuuriin välittömästi. Ykseyden kokemuksella tarkoitan nyt tässä sitä, että ihminen näkee väläyksenä maailman harmonian ja sen sisäisen logiikan. Sellaisen kokemuksen jälkeen on täysin mahdotonta keskittyä orjalliseen, välineelliseen työn suorittamiseen, siinä ei vain olisi mitään järkeä. Sen sijaan työn teosta tulisi kokonaiskuvaa palvelevaa. Jokainen pienikin teko liittyisi aina suurempaan kokonaisuuteen ja se näyttäisi omat teot oikeassa kontekstissa.

Yliopistolla työhyvinvoinnin luennolla luennoitsija puhui siitä, että terveys on suhteellisuuden tajua. "Mikään ei ole elämää suurempaa." Hyvät johtajatkin tuntuvat olevan niitä, joilla on suhteellisuudentaju tullut äidinmaidossa. Heidän maalaisjärkensä rauhoittaa tilannetta ja viestii alaisille, että ei tässä ole mitään hätää.

Tiedostaminen ja olennaisen mielessä pitäminen on kuitenkin opittava taito myös niille, joille se ei tule luonnostaan. Ihmisen on mahdollista kehittää omaa havainnointiaan ja kasvaa ymmärtämään, että työteko ei saa koskaan nousta itseisarvon asemaan. Joka hetki on mahdollista ja myös tarpeellista tietää taustalla vaikuttava ajatus, jota yritetään edistää. Muutoin työ muuttuu sokeaksi suorittamiseksi.

Junalla tullut MAMU (=maaltamuuttanut)

Tämä kirjoitus saattaa nyt olla täysin tuulesta temmattu, mutta pakko se on silti kirjoittaa. Sosiologi on muuttanut kaupunkiin ja kuin voi odottaa, tarkkailu on alkanut.

Etsin jalansijoja Helsingissä. Kaikki on kätten ulottuvilla. Ihmiset hehkuttavat kuinka "Kalliossa on kaikki ja ihmisten paljous ja moninaisuus on niin ihanaa." Ja onhan se mukavaa, mutta samalla se tuntuu jotenkin absurdilta ja tehdyltä. "Jee, nyt me mennään kaikki kulmakuppilaan, koska on niin siistiä olla boheemi ja käydä akvaariokahvilassa näyttäytymässä." Eihän minua sinne kukaan pakota, itse menen.

Kaikki tulivat tänne, kun täällä saa olla niin hyvin oma itsensä. Mutta kyseenalaistaako kukaan sitä, että perustuuko tämä koko elämäntyyli johonkin kuplaan? Eilen sanailin siellä akvaariokuppilassa ystäville, että tuntuu, että näiden Kallion elämäntapaintiaanien keski-ikä on selkeästi muuta Suomea korkeampi. Onko niin, että mikäli kokee boheemiuden omaksi tilakseen, eikä halua keskiluokkaistua, niin ainoa keino on pysyä Kalliossa? Täällä kukaan ei välitä vaikka tennareissa ja verkkaritakissa käyskentelisi 65-vuotias ikiteini.

Kalliossa kukaan ei tuomitse, vaikka haluaisit elää koko elämäsi revitellen ja itseesi uppoutuen. Ja onhan se "elä ja anna elää" ihan hyväkin periaate. Lähinnä vaan mietin, että jättääkö se tilaa kriittisyydelle. Onko kukaan kysynyt, että onko boheemius rakentavaa? Minä en halua nyt ottaa millään lailla sitä kantaa, että olisin valtavirta elämäntyylin puolella boheemia elämäntyyliä vastaan, mutta kysymys täytyy saada tehdä.

No yhtä lailla ne kulutushysteerikot ovat sokeita oman elämäntyylinsä onttoudelle. Jotenkin täällä kaupungissa nämä ilmiöt ovat vain niin paljon selväpiirteisempiä ja selkeämmin havaittavissa.

Toinen asia mikä täällä Helsingissä mietityttää ovat paljasjalkaiset helsinkiläiset. Olen sitä monesti miettinyt, että mikä on se piilevä taustatekijä, joka erottaa kaupunkilaiset muusta Suomesta. Jokin stadissa kasvaneissa on syvästi erilaista. Se liittyy jotenkin siihen, mihin keskitytään ja mikä koetaan olennaiseksi. Joskus mietin, että kaupunkilaiset ovat lähtökohtaisesti vaativampia, tavoitteellisempia ja kärsimättömämpiä kuin muualta tulleet. Tuo ei kuitenkaan selitä sitä tiettyä etäisyyden ottamista.

Kaupunkisosiologiassa on läjäpäin teoriaa siitä kuinka yltäkylläinen sosiaalisuus välttämättä muokkaa sosiaalisuutta, ja asettaa "kohteliaan välinpitämättömyyden" vaatimuksen. Annetaan tilaa ja keskitytään omaan elämään "ihan kohteliaisuudesta." Ihmisen huomiokyky ja henkilökohtaisen kohtaamisen kyky ovat kuulemma rajallisia. Enpä tiedä. Minä kun olen junallatullut, niin minä katson silmiin jokaista ohikulkijaa ja pyrin laulamaan ja hymyilemään muiden henkilökohtaisesta tilasta huolimatta. Saa nähdä koska minut pistetään ruotuun ja väkivalloin talon tavoille.

Minua puhuttelee habituaation ja sensitaation käsitepari. Habituaatio tarkoittaa sitä, että ihminen sopeuttaa automaattisesti aistinsa vallitsevaan ympäristöön. Sensitaatio taasen tarkoittaa, sitä, että ihmisen aistit herkistyvät ja huomio suuntautuu merkityksellisiin ärsykkeisiin. Habituaatio on sopeutumista sensitaatiota kehittämällä.

Suomeksi sanottuna; kun minä kävelen tuolla junallatulleena ihmispaljoudessa, niin aistini tottakai ajan kanssa sopeutuvat ja oppivat "suodattamaan" tuota ihmisvilinää eikä se jossain vaiheessa enää "satu silmään." Sen sijaan aistini alkavat herkistyä niille asioille, jotka tässä ympäristössä ovat avainasioita. Huomio suuntautuu uudelleen ja sen sopeutumisen jälkeen pienemmässä paikassa käyminen on taas habituaation paikka, kun ei osaa suhtautua siihen ihmisten välittömyyteen.

Mietin vain, että onko täällä syntyneiden ja kasvaneiden ihmisten habituaatio ollut hyvin erilainen kuin itselläni. Eilen puhuimme baarissa, kuinka on todettu, että jos sikiö altistuu raskausaikana tasaisesti melulle, niin melutaso ei myöhemmällä iällä aiheuta minkäänlaista stressitason nousua. Tämähän on selkeä habituaatio. Huomion ohjaaminen tiettyihin asioihin ei kuitenkaan selitä sitä tiettyä olemuksellista seikkaa helsinkiläisyydestä. Se jokin synnyttää minussa tunteen, että toinen on laskelmoiva ja antaa kyllä minun paljastaa itseni, mutta itsensä hän pitää jatkuvasti ohuen verhon takana. Ikäänkuin se olisi pelkoa; opittua pelkoa.

Kaverini yritti eilen baarissa selittää omaa teoriaansa, että kaupunkilaisuuteen liittyy selkeä tilan ottaminen ja omasta ilmaisunvapaudesta huolehtiminen. On olemassa yhteistä tilaa, jota kukin saa kyllä vuorollaan hyödyntää kunhan selkein elein ilmaisee aikeensa. Tämä tilan ottamisen asenne saattaa näyttää kaupunkilaiset hieman tylyiltä niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole joutuneet huomiosta tappelemaan.

Noin sanottuna se kuulostaa siltä, kuin kaupungissa syntynyt ja ikänsä asunut, olisi sielultaan ressukka, ikäänkuin jäänyt ilman äidin huomiota ja hänen täytyy siksi kamppailla ja korostaa itseään. Siellä missä minä olen kasvanut, tilaa ja huomiota riitti kyllä kaikille. Siellä ei vallinnut siinä mielessä ainakaan niin vahvasti mikään vahvimman ja filmaattisimman laki.

Oma teoriani kaupunkilaisten etäisyydestä, on selkeämpi sosiaalisten koodien tiedostaminen ja hyödyntäminen. Koska elämä on läpeensä sosiaalista ja kaikki toiminta on tuon sosiaalisuuden kentän hyödyntämistä, niin ihmisille kehittyy selkeä sosiaalisten koodien ja hyötyperiaatteen tiedostaminen, joka ohjaa myös heittäytymistä tilanteisiin. Tämä laskelmoiva asennoituminen on ihmisestä riippuen voimakkaampi tai heikompi, mutta en usko, että kaupunkiyhteisössä kasvanut ja ikänsä elänyt, voi siitä koskaan kokonaan vapautua.

Tämä on tullut esille esimerkiksi siten, että kun minä monesti toimin kaikkia mahdollisia sosiaalisia odotuksia vastoin, niin tämä on synnyttänyt helsinkiläisissä kavereissa sellaisen epäuskoisen huvituksen, kuin he pitäisivät minua naiivina ja hieman höppänänä, kun en osaa "pitää huolta oikeuksistani ja eduistani." Heidän mielestään se on omanarvontunnon vastaista. Kaupunkilaisuuteen kuuluu hyvin vahva omanarvontunto, muuten jää jalkoihin. "Minulla on oikeus panostaa itseeni." City-yksilöllisyyttä.

Mitä mieltä?

Ystävyyden aakkoset

Täällä ollaan. Kamat suhteellisesti paikoillaan ja lähikauppa löytynyt.

Ensin teki mieli vain istua monta tuntia ja totutella ajatukseen. Odottaa, että tajuaa jonkin muuttuneen. Tietty paikka siirtyi. Se on tästä lähtien täällä. Tukikohta. Siitä tulee ehkä ajan kanssa koti. Toivottavasti. On aivan älyttömästi asioita, jotka pitäisi hoitaa. Fiilis on kuin Miljoonasateen biisissä 506 Ikkunaa. No kaikki aikanaan.

Kävelin viime yönä baarista Linnunlaulun kautta kotiin ja kuuntelin kun kaksi satakieltä pauhasi Töölönlahden rannassa. Aivan uskomattoman voimakas ääni niin pienessä eläimessä. Teki mieli soittaa kaikki kaverit läpi ja pistää kaiutin päälle, että hekin kuulisivat. Kello oli kuitenkin neljä aamulla, luovuin ajatuksesta. Se oli kuitenkin se paras Helsinki, jonka perässä tänne tultiin.

Jotenkin olo on kuitenkin orpo. Olen tässä eilisen ja tämänpäivän aikana tunnistanut saman kaavan, jolla olen aiemmin toiminut ja sulkenut itseni yksinäisyyteen. Se on tietynlainen coping-mekanismi, kun kynnys sosiaalisuuten kasvaa, eikä meinaa uskaltaa rakentaa tai ennemminkin ottaa käyttöön suhteita läheisiin. On niin helppoa jäädä kotiin ja kääntyä sisäänpäin.

Aiemmasta poiketen olen nyt kuitenkin tietoisesti yrittänyt soittaa säännöllisesti ihmisille, ettei se irrallisuuden melankolia pääsisi iskemään. Baby steps. Pitää tehdä lista asioista, jotka hoitaa seuraavaksi ja keskittyä kaikkein pienimpiin asioihin. Näinhän minä olen täällä blogissakin kirjoittanut. :) Ennen lähtöä Jyväskylästä hieman jännitin sitä yksinjäämisen riskiä ja tein listan ihmisistä, jotka täällä odottavat. Hyvä lista. :)

Vuosi sitten kesällä muutin Tukholmaan ja kirjoitin tänne kuinka rutiinien katoaminen ja uuden ympäristön tuomat haasteet esittävät ihmisen elämän suhteellisuuden ja korvattavuuden. Loppujen lopuksi pysyviä asioita on elämässä hyvin vähän. Paikat vaihtuvat, elämänsisällöt muuttuvat. Mille pohjalle elämä sitten aina rakennetaan?

Ollessani lukioharjoittelussa eräs 17-vuotias poika sanoi, että hän haluaa elämänsä olevan tulevaisuudessa mahdollisimman riippumatonta, liikkuvaa ja vaihtelevaa, mutta että ammatillinen osaaminen olisi se elämän pysyvä ulottuvuus, jonka päälle hän voisi liikkuvan elämäntyylinsä rakentaa. Hän halusi matkustaa ympäri mailmaa, ilman sitoumuksia, eikä osannut kuvitella perustavansa perhettä. Olen samaa mieltä, että vaikka kuinka riippumatonta haluaisi elämän olevan, niin siinä on pakko olla jokin pysyvä ulottuvuus, peruskallio, joka ei heilu eikä horju.

Individualismin aikana ihmiset tukevat itseensä. Minä ajattelin joskus, että olen itse oma peruskallioni. Ajattelin, että moni asia voi elämässä mennä, mutta itse itseäni en koskaan petä, jätä pulaan. Ehkä se on jonkinlainen itseluottamuksen muoto, mutta aika rankka ajattelutapa. Mutta siinä tosiaan toteutuu se individualismi perusajatus. Yksilö on yksin itsensä kanssa ja voimansa hän saa itsensä toteuttamisesta; itseluottamuksensa omasta erinomaisuudestaan ja vahvuuksistaan. Aiemmassa postauksessa avauduin siitä kun itseluottamus menee överiksi ja kokee haluavansa yksin muuttaa koko maailman.

Ihmiselle tekee kuitenkin hyvää tukea johonkin muuhun kuin itseensä. Oma itse on häilyvä ja se on vähän sama kuin yrittäisi kävellä puujaloilla, mutta jalkoja olisi vain yksi. Tuki on tulitikkuaskin kokoisella pläntillä ja herkkä häiriöille. Yksi pieni tuulenpuuska kaataa koko roskan.

Uskovaiset hakevat tukea Jumalastaan. On helppoa elää kun tuntee, että aina on itseä suurempi tuki saatavilla. "Sinuun käsiisi minä annan itseni."

Minun katsomukseni ja hengellisyyteni on sitä rakkauden ylistämistä ja siksi on luontevaa myöntää, että minun peruskallioni ovat toiset ihmiset. Ilman ystäviä ja muita läheisiä minä en olisi mitään. Kyllähän sen on käytännössä nähnyt, että yksin on mahdollista elää ja pysyy kyllä elossa, mutta onko se elämisen arvoista, sitä voi kysyä.

Mikä on sinun peruskalliosi?