Aikaa

Kokonaiskuva, luovuus, monialainen työkokemus, elämän tuoma varmuus ja pitkän tähtäimen näkemys. Mikä noita asioita yhdistää? Niihin kaikkiin tarvitaan aikaa. Ne ovat vain kärsivällisen ja pitkäjänteisen ihmisen saavutettavissa. Nuori, kokematon ja kärsimätön ihminen ei pääse pintaa syvemmälle. Ainoastaan aika yhdessä toiminnallisten kokemusten kanssa voi antaa ihmiselle kokemusta, näkemystä ja varmuutta.

Nykyään kaikessa puhutaan kustannustehokkuudesta, ajankäytön tehokkuudesta, opiskeluaikojen lyhentämisestä, välivuosien karsimisesta, profiloitumisesta ja valikoitumisesta. "Kiihtyvässä kilpailutilanteessa yksilön on erottauduttava ja löydettävä oma erityisarvonsa." Ja kaikki tämä olisi syytä saada aikaiseksi mielellään päiväkodista lähtien.

Onko aika muka kadonnut jonnekin? Minne on kadonnut kokemuksen arvostaminen? Minne kokonaiskuva? Millaiselle kuvalle ihmisestä tämä systeemi oikein rakentuu? Onko ihanne eriytynyt, vieraantunut ja yksipuolinen robotti vai holistinen, avarakatseinen ja tiedostava yksilö?

Ihmisen kasvu on kasvua ajassa. Kehitys vaatii aina aikaa ja henkinen kasvu vaatii erityisesti aikaa. Ihmisen kasvu hyväksymään itsensä ja "löytämään" oman parhaan tasapainonsa on prosessi, joka muotoutuu jatkuvasti. Se pysähtyy mikäli se koitetaan puristaa liian tiukkaan muottiin. Kukaan ei voi löytää itseään jos joku puuskuttaa niskaan. Oppimisen ensimmäinen edellytys on turvallisuuden tunne. Jos ihminen ei tunne oloaan turvalliseksi ja jollain tavalla levolliseksi tai vähintään riittäväksi, niin kasvua ei voi tapahtua. Prässääminen vieraannuttaa olennaisesta ja henkisestä kasvusta.

Mitä tapahtuisi, jos koko ikäluokka viettäisi säännönmukaisesti pari välivuotta tehden hanttihommia ja pohtien suuntaa elämälleen? Mitä tapahtuisi jos koko ikäluokka päättäisi yksimielisesti marssia ulos työpaikaltaan ja tehdä töitä vain neljä päivää viikossa? Huoltosuhde menisi kuralle, kansallinen kilpailukyky olisi raunioina. Ihmisillä olisi kuitenkin enemmän aikaa tehdä virheitä, ahdistua, avata silmänsä; kasvaa.

Minua ei voi vakuuttaa kansantaloudellisilla seikoilla, koska olen niin vahvasti sitä mieltä, että suurimmalta osalta tämän yhteiskunnan ihmisiä pitäisi karsia etuja ja taloudellisia edellytyksiä. Minulle ja monelle muulle tekisi puhtaasti hyvää elää vähemmällä.

Kuka sen ensimmäisenä meni sanomaan, että jos haluamme hyvän elämän, niin meidän pitää olla tehokkaampia ja parempia kuin muut. Tekisi mieli ravistella ja huutaa, että: "KUUNTELE NYT HYVÄ IHMINEN MITÄ SOOPAA SINÄ JUURI SANOIT!!!" Miten voittaminen tekee elämästä parempaa? Erottautuminen tuo onton mutta häviävän hyvänolontunteen, sen jälkeen tulee krapula, elämän eittämätön merkityksettömyys tavoittaa kuitenkin.

Hyvä elämä ei ole kilpailukykyä vaan kasvamista ajassa. Tänään ollaan tässä vaiheessa, huomenna toivon mukaan askelen pidemmällä. Siinä sivussa voi puuhailla sen verran töitä, ettei verisuoni katkea päästä. Ahkeruus ja toimeliaisuus ovat kaiketi rakentavia ja terveellisiä hyveitä, mutta auta armias jos se menee överiksi. Myy sielunsa sinne missä sille ei anneta pennin arvoa.