Reflektion pakko

Tunnen itseni aika väsyneeksi, tai paremminkin uupuneeksi. Elämä on mennyt viimeiset viikot aika hektistä tahtia ja toisaalta myös tämä vuodenaika saa omat kierrokset nousemaan huippuunsa kun valoa on yllin kyllin.

On paljon ajattelemista. Olin perjantaina valtionhallinnon kesäharjoittelijoille suunnatussa tilaisuudessa, jossa tulevat isänmaantoivot ja uraohjukset pääsivät verkostoitumaan ja haistelemaan isojen ympyröiden ilmaa. Meille kerrottiin valtion hallinnosta työnantajana ja selkään taputtelun hengessä kerrottiin kuinka arvolatautunutta ja aatteellista Suomen kansan palvelemista työ on.

Tässä kun olen noviisina käynyt töissä kuukauden verran toimistotyöajassa, niin huomaa vaan kuinka kokonaisvaltaista työn tekeminen todellisuudessa on. Siihen sitoudutaan, työkavereita nähdään enemmän kuin omia lapsia tai puolisoa, työlle halutaan antaa oma panos. Ja jos tai kun sen polun valitsee, lähteä kehittämään omaa työkenttäänsä ja urapolkuaan itseään haastavaan ja kutsumuksen viitoittamaan suuntaan, niin siltä tieltä on melko haastavaa poiketa. Äitiyslomat ynnä muut ovat kunnioitettavan yleisiä kun ajattelee kuinka vaikeaa oravanpyörään on taas hypätä hetken poissaolon jälkeen.

Tuollaiset perjantain kyynärpäiden teroittamistilaisuudet ovat siinä mielessä mielenkiintoisia tapahtumia, että siellä punnitaan kunnianhimo ja ambitiotaso. Kuinka motivoitunut olen...motivaatio...hassu sana...Motivoitunut mihinkä? Mikä on se taustalla vaikuttava tavoiteltavana ja ylevänä pidettävä asia?

Viimeisen kuukauden aikana olen taas kokenut roolikseni olla se ihminen, joka kysyy ne hankalat ja hieman kartettavat vaikeaselkoiset kysymykset, joita kukaan muu ei halua kysyä. En tiedä miksi minä haluan ne aina kysyä. Sitä taas tuomitsee itsensä oppositioon. Jollekulle se rooli lohkeaa. Mutta kun sitä reflektoinnin puutetta näkee niin yleisesti ja se aidosti ahdistaa. Liian paljon näkee sellaista elämää, että esimerkiksi työ koetaan itsen toteuttamisen ja oman merkityksellisyyden mittapuuna. Kuinka moni tekee töitä vain ollakseen jotain? Todella surullista.

Minua on kiehtonut käsitepari refleksiivivoittajat ja refleksiivihäviäjät. Sillä tarkoitetaan sitä, että ihmiset, joille tulee luonnostaan metatason asioiden pohdiskelu ja asioiden yhdistäminen niiden laajempaan viitekehykseen, pystyvät hyödyntämään tätä ominaisuuttaan sosiaalisessa elämässä ja olemaan kuin kala vedessä tilanteissa, joissa vaaditaan tilannetajua, tiedostamista ja pelisilmää. Tämä käsitepari on sosiologiassa tarkoittanut lähinnä tiedon hallitsemisen ulottuvuutta ja informaation suodattamisen kykyä mistä kirjoitin kuukausi takaperin kaupunkilaisuuteen liittyen.

Olen itse kuitenkin miettinyt, että vielä syvemmälle menevä reflektointi on myös ihmisen hyvinvoinnin ja elämänhallinnan kokemuksen peruspilari. Ihminen, joka ei pysähdy ajattelemaan ja pohtimaan elämänsä suuntaa, etenee kuin laput silmillä. Tällainen reflektointi ei ole tällä hetkellä kaikille mahdollista; heillä ei ole harjaannusta asiassa, jonka pitäisi olla maailman yksinkertaisin asia. Tuo taito ei ole sikäli opetettavissa esimerkiksi koulussa, että ihmisen tiedostamisen ja abstraktin hahmottamisen kyky kehittyy vielä aikuisuudessa ja monesti lapset tai nuoret saattavat kokea reflektoinnin ja kokonaiskuvan hahmottamisen liiankin haastavana. Miten siis hoitaa yleissivistävä kehitystehtävä aikuisuudessa, kun kaikkia koskettavaa koulutusjärjestelmää ei esimerkiksi ole.

Itselläni noiden asioiden pohdiskelu tarkoittaisi sekä elämänkatsomuksellisten kysymysten pohdiskelua, että yleisten ajattelutaitojen opettelua. Se olisi itsensä ja elämän kohtaamisen harjoittelua.

Olisi kiva järjestää työpaikalla esimerkiksi katsomustyöpaja, jossa päästäisiin tonkimaan metatason kysymyksiä oikein urakalla. :) Siihen ei tietenkään ole aikaa ja myös sen vastaanotto olii varmasti myrkyisän vastentahtoinen kun on niin epämukavaa joutua opettelemaan elämänsä kohtaamista. Moni varmasti ajattelee, että "Enkö minä nyt vain saisi elää tätä elämääni, eikä joku kokoajan keikuttaisi venettä."

Mitä on hyvä elämä? Juttelimme perjantaina junassa ystäväni kanssa, joka opiskelee teologiaa pappislinjalla ja edustaa melko selkeästi puhdasoppisen kristillisyyden linjaa, jossa raamatulla on suuri rooli uskonnon auktoriteettina. Juttelimme omasta katsomuksestani ja miten se sijoittuu suhteessa kristillisyyteen. Tuosta keskustelusta jäi vain sikäli mukava tunnelma, että vaikka näkemyksemme olivat hyvinkin erilaisia, niin molemmilta löytyi halu ymmärtää toisen näkemyksiä. Sellaisen kokemuksen soisin toistuvasti jokaiselle ihmiselle. Sen ei tarvitsisi välttämättä liittyä niin selkeästi katsomukseen, mutta reflektointi tarkoittaa parhaimmillaan vaikutteiden ja ihanteiden erittelyä ja tarkentamista.

Kaverini sanoi junassa, että hänen katsomuksensa on sikäli kevyempi kuin omani, että se ei edellytä ihmiseltä suuria ponnistuksia tai pyrkimistä elämän tyhjentävään ymmärtämiseen vaan askeleen ottamista oman rajallisuuden suuntaan siinä mielessä että luovuttaa itsensä korkeimman käteen. Tai näin hänen sanomansa käsitin. Itse kun taas koen ihmisyyden velvoitteeksi kysyä niitä vaikeita kysymyksiä ja pyrkiä löytämään harmoninen elämäntapa tiedostamisen ja ihmiselle ominaisen käsityskyvyn kautta. Yhtäkaikki molemmat olimme ajattelevia ihmisiä, joilla oli halu kuulla mitä toinen sanoo. Halu yrittää ymmärtää.

Nöyrän sovinnaisuuden syyt

Luin tosiaan kirjan kiltteydestä (Kiltteydestä kipeät: Anna-Liisa Valtavaara) josta kirjoitin aiemmassa postauksessa ja nyt siitä vähän lisää. Voin suositella kirjaa niille, jotka

1. kokevat perhe-elämässään olevansa jatkuvia sanansaattajia ja toisten ihmisten sovittelijoita
2. kokevat, että heidän murheilleen ei ole koskaan ollut tilaa ja he ovat joutuneet nielemään kokemansa ja suoriutumaan elämästä kuten parhaiten taitavat
3. ovat kuten minä ja kokevat toisinaan että omat suoritukset eivät riitä (arvioi omaa suoriutumistaan eri asteikolla kuin muita) ja toisaalta, että ei täysin seuraa omaa tahtoaan ja tee sellaisia asioita, jotka tuntuvat omimmilta.

Meillä oli isäni kanssa kuluneella viikolla hyvä keskustelu kehumisesta ja hän sanoi olevansa huolestunut kuinka minä ja sisareni olemme kokeneet tulleemme arvostetuiksi. Hän selosti omaa eetostaan ja sen alkuperää ja selvitti, että hänelle on ollut ominaista länsisuomalainen niukka ulosanti, jossa kehuja säästetään ja varsinkin mieheyteen ei liitetä millään muotoa ylitsepursuavaa ylistämistä. Totesimme yhdessä, että sellainen itsensä väheksymiseen suuntaava ja elämän ankaruutta korostava ajattelu on puhtaasti negatiivinen ja aikansa elänyt ajatus, josta pitää yrittää vapautua kaikilla mahdollisilla keinoilla.

Mietin noita ja mietin sen suhdetta omaan suhtautumiseeni asioihin. Sanoin isälleni, että minun on pitänyt vanhemmalla iällä itse opetella oma-aloitteisuus ja uusiin asioihin tarttuminen, koska oma-aloitteisuutta ei meidän kotonamme kaikkein vahvimmin rohkaistu.

En nyt halua antaa väärää kuvaa, minua on kyllä vuosien varrella kehuttu ja olen myös kokenut välittämistä ja arvostusta tulleen osakseni vähintään keskimääräisesti, mutta kotonamme oli melko kurinalainen tunnelma. Kuten tuossa kiltteydestä kertovassa kirjassakin puhutaan, lapsi oppii hyvin nopeasti aistimaan millaista käyttäytymistä häneltä odotetaan ja minä olen kyllä mestari muokkaamaan itsestäni ympäristöni sietämän olion.

Negatiivinen kiltteys on sitä, että alistaa oman tahtonsa toisten odotuksille. Se on omassa tilanteessani kummunnut vääristyneestä suhtautumisesta auktoriteetteihin. Mallinsa sillä on lapsuudessa, kun soittelin äidille töihin saanko avata ananaspurkin koulun jälkeen kotona ollessani. Sitä oli suht varpaillaan ja tietyllä tavalla minusta tehtiin helppo lapsi. Sisäistin odotukset tai paremminkin sen mikä on suotavaa. Jälkeenpäin ajateltuna monesti lapsuudessa sain kokea tekeväni väärin, vaikka jälkeenpäin ajateltuna en tehnyt väärin ollenkaan.

Vanhemmuuden paradoksi on yrittää säilyä jollain tavalla järjissään ja samalla ruokkia lapsen tervettä ulospäinsuuntautuneisuutta ja aktiivisuutta eikä alistaa. Vaikea tehtävä ja vanhempani onnistuivat kohdallani kokemukseni mukaan ihan kohtalaisesti. Minä olin luonnostani todella reipas ja ulospäinsuuntautunut lapsi, suomeksi sanottuna vilkas ja energinen, mutta jossain vaiheessa sitä vapaata tahtoa rajoitettiin siten, että koin suuntautuvani alisuoriutumiseen ja itseni rajoittamiseen.

Olen kuitenkin tietysti plussan puolella kun pystyn työstämään näinkin nuorella iällä omaa suhtautumistani ja jos minua olisi tavantakaa vähätelty ja painettu maan rakoon, niin sen itseensä uskovan asenteen vahvistaminen olisi tietysti monin verroin vaikeampaa, mutta kaikki tyynni mahdollista.

Vanhemmalla iällä sen odotuksiin mukautumisen negatiiviset piirteet ovat vain tulleet selvemmin esille ja niihin on helpompi puuttua.

1. En halua enää kokea, että muut ihmiset kokevat kokoajan mukavia ja kiinnostavia asioita ja kokemuksia ja minä jään paitsi. Haluan osallistua ja mennä suoraan mukaan niihin asioihin joihin tunnen vetoa.

2. En halua kokea, että minun alavalintani tai muu elämäntapani olisi jotenkin köyhempää tai yhteiskunnassa vähemmän arvostettu valinta kuin jokin muu ammatti. Minä olen tehnyt oman valintani oman kiinnostukseni mukaan ja minun ammattini on todella tärkeä.

3. Minä en halua jättää asioita sanomatta. Jos minua nyppii tai ahdistaa jokin asia, niin se sanotaan, vaikka tilanne vaatisi sen jälkeen työstämistä. Minä saan saada aikaan konfliktin, se ei tee minusta huonoa ihmistä. Konfliktit puhdistavat ilmaa ja vievät tilanteita eteenpäin.

Sovinnaisuus vuorovaikutuksessa ei ole kehittävää. Sen sijaan oman arvonsa tunnistaminen ja toisiin ihmisiin suuntautuva vahva mutta hyvä tahto eli aito halu ymmärtää toista ihmistä, ottavat toisen huomioon paremmalla tavalla kuin siloitteleva sovinnaisuus. Se ilmaisee toisen kunnioittamista ja välittämistä.

Vahva minä

Monesti tuntuu kuin huomaavaisuus menisi överiksi tietynlaiseksi jäykkyydeksi ja asioiden siloitteluksi. Pyritään pitämään keinotekoinen konsensus yllä olemalla kovin sovinnaisia ja korrekteja. Meidät on opetettu niin kovin hyville tavoille ja kunnioittamaan toisen ihmisen yksityisyyden rajoja niin tarkasti, ettei vaan synny minkäänlaisia jännitteitä tai varpaille astumista.

Toisen ihmisen huomioonottaminen ei kuitenkaan ole hissuttelua tai hyssyttelyä vaan avointa asioiden esittämistä. Toisen ihmisen kunnioittaminen ei ole sitä, että jättää säännönmukaisesti asioita sanomatta. Siitä tulee toiselle lähinnä paska olo.

Parhaiten oman kunnioituksensa toista ihmistä kohtaan ilmaisee siten, että puhuu hänelle suoraan ja kohtelee häntä täysipainoisesti ja tasavertaisesti. Se ei tarkoita töykeyttä vaan oman kannan ilmaisemista ja tuomista näkyväksi, että asioista on mahdollista puhua yhdessä niiden oikeilla nimillä.

Olen miettinyt, että monesti todella suuret persoonallisuudet saatetaan kokea uhkaavina, autoritäärisinä hahmoina, jotka jyräävät toisen alleen. Tämä on tilanne, mikäli oma kanta tuodaan esiin tavalla, joka ei jätä sijaa kysymyksille, tarkennuksille ja kritiikille. Jokaisen kanta on aina tarkennettavissa, eikä kenelläkään ole varaa syöttää omaa näkemystään puhtaana ja tyhjentävänä totuutena. Kuitenkin silloin, kun on vahvasti jotakin mieltä, se tulisi ilmaista selkeästi ja seistä avoimesti sanojensa takana.

Olen miettinyt, että poissulkeeko peräänantamattomuus kiltteyden? Eikö ihmisen olisi mahdollista olla sekä riippumaton ja vahva mielipiteissään että samalla avoin ja vastaanottavainen? Nöyryydeksi menevä kiltteys ei ole kiltteyttä eikä sillä ole arvoa muuten kuin alistumisen ilmaisemisena, mikä on harvoin tarkoitus.

Ehkä sen kiltteyden voisi korvata hyvän tahdon määritelmällä; ajattelee oikeellisesti muista ihmisistä ja pyrkii ottamaan heidän aikeensa ja tarpeensa huomioon, mutta ei suostu kenenkään kynnysmatoksi vaan säilyttää oman arvontuntonsa ja itsemääräämisoikeutensa. Traditionaalinen kuva kiltteydestä kun on alistuvaa.

Olen lukemassa kirjaa "Kiltteydestä kipeät" (Anna-Liisa Valtavaara), jonka jälkeen olen varmaan taas astetta valistuneempi tästä asiasta.

Toisaalta siihen vahvaan itseilmaisuun liittyy myös oman elämän haltuunottaminen. Tietyllä tavalla ajattelen, että jokainen ihminen tokii tekee itse ratkaisunsa, mutta minä en haluaisi tehdä turvallisia ratkaisuja. Haluan tehdä itseni ylittäviä ratkaisuja, jotka pitävät tietysti sisällään aina riskejä. Jos siivet eivät kanna niin alas tullaan. Se tuntuu kuitenkin hyvältä tavalta elää. Ja jokaisen ihmisen rajathan ovat yksilölliset. Minun rajojen ylittämiseni ei varmasti monista ihmisistä näyttäisi paljon miltään. :)

Ollaan vahvasti läsnä ja vahvasti sitä mitä ollaan. Minä oon Pohjanmaalta, perkele... :)

Ekonomit...

Kun minua ahdistaa jossain tilanteessa, niin minun tapani käsitellä tuota tunnetta on pukea se kysymyksen muotoon. Tällä viikolla minua ahdisti työtilaisuudessa, joka käsitteli palveluprosessin käynnistämistä. Kyse oli yksittäisen kehittämistoiminnan muotoilemisesta pysyväksi palveluksi, joka tavoittaa jatkuvalla syötöllä "asiakkaan" tarpeet.

Avainsanoina:

- prosessiajattelu
- palvelukonsepti
- elämyksellinen kokemus
- innovaatiot

Luennoitsija puhui asiat kermaisella korostetun hillityllä äänellään, myi ajatuksensa, ja kansa oli vastaanottavaista. Hän sanoi, että organisaatio, joka ei osaa määritellä asiakkuutta ja lähteä tuottamaan tarvelähtöisesti lisäarvoa, on kuoleva organisaatio. Minä vain sanon, että mikäli alan myymään palveluelämyksiä ja tunnekokemuksia, niin minulla on sille ammatille ihan oma nimensä.

Tuossa luentotilanteessa ahdistukseni kanavoitui kahdeksi kysymykseksi:
1. Mikä on maailmankuva tuon palveluajattelu hypetyksen taustalla?
2. Onko kaikki maailman asiat mahdollista tuotteistaa?

Nuo jääkööt tällä kertaa retorisiksi kysymyksiksi, mutta minua eniten mietitytti se, että kaikki luennoitsijan ajatukset olisi ollut mahdollista perustella ilman asiakkuuden tai myymisen näkökulmaa. Pienen ihmisen tarpeiden kuuleminen on mahdollista perustella myös sitä kautta, että himsien on itsensä mahdollista löytää itselleen harmoninen ja rakentava tapa kehittää omaa elinympäristöään ja saada virikkeitä, jotka vievät häntä rohkaistavaan suuntaan. Parhaat kehittämisideat ovat käytännönläheisiä ja loppukäyttäjän kokemuksia hyödyntäviä.

Eniten karvani tuossa tilanteessa sai tietenkin pystyyn se, että ekonomi puhuu sosiaalisten käytäntöjen kehittämisestä. Se myymisen kieli ja välineellinen motivointitapa ovat niin raadollista kuultavaa, kun samat asiat on mahdollista perustella kasvatustieteen kautta, ihmisen henkisen kasvun ja tiedostavan kehittymisen näkökulmasta. Talouden laskentaperiaatteista lähtevät perustelut jäävät liian pinnallisiksi siinä kohtaa missä olisi mahdollista saavuttaa syvempää ymmärtämistä.

Asiakkuusnäkökulma ei toimi ihmisten kohtaamisessa, koska vaikka se saattaa pinnallisesti motivoida tekijöitä herkästi kuuntelemaan miten he voivat parhaiten palvella, niin tosiasiassa se ei perustu aitoon toisen ihmisen ymmärtämiseen ja arvostamiseen, jos ei siihen tietoisesti pyritä. Jos ihmisen mtivaatio on myydä, niin loppuviimein hän ei ole kiinnostunut ihmisestä ihmisenä vaan tyydytettävänä objektina. Ja tälle ammatillehan on se nimi.

Arkipäivän myynti- ja ostotilanteissa ajatukset lipuvat silmien ohitse, eikä sitä ole välttämättä edes mahdollista korjata tai syventää. Mutta jos tarkemmassa kehitystyössä ei mennä pintaa syvemmälle ja etsitä niitä rakentavia, pitkän tähtäimen tavoiteltavana pidettäviä perusteluja, niin tehdään itselle ja "asiakkaille" karhun palvelus. Pinnallinen höttö on mahdollista naamioida komeilal sanoilla kuten palveluprosessi ja tarvelähtöinen lisäarvon tuottaminen. Loppujen lopuksi tuote jää kuitenkin hötöksi, joka unohtuu tuulenpuuskan pyyhkäistessä.

Aikaa

Kokonaiskuva, luovuus, monialainen työkokemus, elämän tuoma varmuus ja pitkän tähtäimen näkemys. Mikä noita asioita yhdistää? Niihin kaikkiin tarvitaan aikaa. Ne ovat vain kärsivällisen ja pitkäjänteisen ihmisen saavutettavissa. Nuori, kokematon ja kärsimätön ihminen ei pääse pintaa syvemmälle. Ainoastaan aika yhdessä toiminnallisten kokemusten kanssa voi antaa ihmiselle kokemusta, näkemystä ja varmuutta.

Nykyään kaikessa puhutaan kustannustehokkuudesta, ajankäytön tehokkuudesta, opiskeluaikojen lyhentämisestä, välivuosien karsimisesta, profiloitumisesta ja valikoitumisesta. "Kiihtyvässä kilpailutilanteessa yksilön on erottauduttava ja löydettävä oma erityisarvonsa." Ja kaikki tämä olisi syytä saada aikaiseksi mielellään päiväkodista lähtien.

Onko aika muka kadonnut jonnekin? Minne on kadonnut kokemuksen arvostaminen? Minne kokonaiskuva? Millaiselle kuvalle ihmisestä tämä systeemi oikein rakentuu? Onko ihanne eriytynyt, vieraantunut ja yksipuolinen robotti vai holistinen, avarakatseinen ja tiedostava yksilö?

Ihmisen kasvu on kasvua ajassa. Kehitys vaatii aina aikaa ja henkinen kasvu vaatii erityisesti aikaa. Ihmisen kasvu hyväksymään itsensä ja "löytämään" oman parhaan tasapainonsa on prosessi, joka muotoutuu jatkuvasti. Se pysähtyy mikäli se koitetaan puristaa liian tiukkaan muottiin. Kukaan ei voi löytää itseään jos joku puuskuttaa niskaan. Oppimisen ensimmäinen edellytys on turvallisuuden tunne. Jos ihminen ei tunne oloaan turvalliseksi ja jollain tavalla levolliseksi tai vähintään riittäväksi, niin kasvua ei voi tapahtua. Prässääminen vieraannuttaa olennaisesta ja henkisestä kasvusta.

Mitä tapahtuisi, jos koko ikäluokka viettäisi säännönmukaisesti pari välivuotta tehden hanttihommia ja pohtien suuntaa elämälleen? Mitä tapahtuisi jos koko ikäluokka päättäisi yksimielisesti marssia ulos työpaikaltaan ja tehdä töitä vain neljä päivää viikossa? Huoltosuhde menisi kuralle, kansallinen kilpailukyky olisi raunioina. Ihmisillä olisi kuitenkin enemmän aikaa tehdä virheitä, ahdistua, avata silmänsä; kasvaa.

Minua ei voi vakuuttaa kansantaloudellisilla seikoilla, koska olen niin vahvasti sitä mieltä, että suurimmalta osalta tämän yhteiskunnan ihmisiä pitäisi karsia etuja ja taloudellisia edellytyksiä. Minulle ja monelle muulle tekisi puhtaasti hyvää elää vähemmällä.

Kuka sen ensimmäisenä meni sanomaan, että jos haluamme hyvän elämän, niin meidän pitää olla tehokkaampia ja parempia kuin muut. Tekisi mieli ravistella ja huutaa, että: "KUUNTELE NYT HYVÄ IHMINEN MITÄ SOOPAA SINÄ JUURI SANOIT!!!" Miten voittaminen tekee elämästä parempaa? Erottautuminen tuo onton mutta häviävän hyvänolontunteen, sen jälkeen tulee krapula, elämän eittämätön merkityksettömyys tavoittaa kuitenkin.

Hyvä elämä ei ole kilpailukykyä vaan kasvamista ajassa. Tänään ollaan tässä vaiheessa, huomenna toivon mukaan askelen pidemmällä. Siinä sivussa voi puuhailla sen verran töitä, ettei verisuoni katkea päästä. Ahkeruus ja toimeliaisuus ovat kaiketi rakentavia ja terveellisiä hyveitä, mutta auta armias jos se menee överiksi. Myy sielunsa sinne missä sille ei anneta pennin arvoa.

Kenet päästät pääsi sisään?

Jättäydyn jälleen aktiivisesti oppositioon. Totuttelen ensimmäisiä päiviä virastoelämään ja teen havaintoja. Vallitseva tunnetila on hieman ristiriitainen, niin kuin se on tietysti suurimman osan aikaa muutenkin.

Perehdytykseen kuuluu erilaista ainesta; visioita, strategioita ja hankesuunnitelmia. Minä kun luen monia noista papereista aika kriittisellä silmällä, niin teen elämästäni taas vaikeampaa; sattuu heikosti perusteltuja ja kehittämättömiä ideoita silmään.

Päässä jyskyttää kokoajan kysymys, että miten tämä ja tämä ajatus palvelee sitä mikä on olennaista? Miten tämä auttaa ketään hahmottamaan kokonaiskuvaa ja vapautumaan turhan orjuuttavasta työnteosta?

Työelämän lait ovat olemassa. Ovatko ne kuitenkaan kyseenalaistamattomia? Kukaan ei tule minulle kertomaan mitä minä pidän olennaisena tai hyvänä elämänä. Tässä ensimmäisten päivien aikana se on monesti ollut pinnalla; Mieti kuinka paljon tästä hypetyksestä haluat omaksua...

Kriittisyys ei ole aina ollut vahvimpia ominaisuuksiani. Kun menin armeijaan, niin annoin systeemin mennä suoraan tallipäällikölle asti ja siitä nöyrästä, laitostuneesta ja konemaisesta ajattelutavasta vapautuminen vei sen jälkeen aikaa. Minä menin iloisesti rattaaksi koneistoon, enkä kysynyt keneltäkään, että mitä tämä kaikki palvelee? Tokko harva kantahenkilökunnastakaan armeijassa olisi minulle osannut vastata. Heidän oma työhön asennoitumisensa oli sitä luokkaa, että he tottelevat käskyjä.

Virastossa on toisin; täällä on oma ajattelu sallittua, mutta silti joistakin ihmisistä tulee sellainen olo, että oletkos sinä koskaan miettinyt mikä tässä elämässä on olennaista. Oletko sinä koskaan miettinyt mitä sinä palvelet, kun pyörität itseäsi valtavan tehokkaasti, mutta samalla sokeasti? Minusta paras stressinehkäisymenetelmä on kriittinen tiedostaminen ja olennaisen kirkastaminen. Silloin voi huomata ongelmien ja haasteiden pienuuden.

Toisaalta tässä myös korostuu tavoitteiden määrittely. Ihminen on monesti perusluonteeltaan nöyrä ja ne harvat, jotka asettuvat johtaviin asemiin saavat päätettäväkseen monen ihmisen suuntautumisesta. Ja viisaat johtajat taitavat olla aika harvassa. On kaikkein vahingollisinta kun johtaja on lyhytnäköinen, mutta samalla täynnä tarmoa ja karismaa. Hän saa alaiset puolelleen ja hurmokseen, kuitenkaan koskaan perustelematta mitä rakentavaa tavoitetta toiminta tosiasiassa vie eteenpäin. Kunpa johtajat saisivat viisautta.

Olen tässä kuluneen viikon aikana pyöritellyt kokemuksellisen katsomuksen käsitettä, mikä tarkoittaisi sitä, että ihminen tekee omasta kokemuksestaan ja sen erittelemisestä itselleen auktoriteetin. Ihmisen kokemuksellisuus: omat tuntemukset, aikomukset ja ajatukset, toimivat valtavan vahvana tiedonlähteenä, mutta monesti ne sivuutetaan ulkoapäin tulevien odotusten paineessa. Sitten puhutaan pysähtymisen kokemuksesta, kun ihminen harvoin pysähtyy ja tajuaa, havahtuu. Sen ei pitäisi olla poikkeus suorittamisen joukossa, vaan suorittamisen pitäisi olla valitettava poikkeus tiedostamisen joukossa.

Jos johtajakin saisi tiedostamisen seurauksena vahvoja ykseyden kokemuksia päivittäin se vaikuttaisi toimintakulttuuriin välittömästi. Ykseyden kokemuksella tarkoitan nyt tässä sitä, että ihminen näkee väläyksenä maailman harmonian ja sen sisäisen logiikan. Sellaisen kokemuksen jälkeen on täysin mahdotonta keskittyä orjalliseen, välineelliseen työn suorittamiseen, siinä ei vain olisi mitään järkeä. Sen sijaan työn teosta tulisi kokonaiskuvaa palvelevaa. Jokainen pienikin teko liittyisi aina suurempaan kokonaisuuteen ja se näyttäisi omat teot oikeassa kontekstissa.

Yliopistolla työhyvinvoinnin luennolla luennoitsija puhui siitä, että terveys on suhteellisuuden tajua. "Mikään ei ole elämää suurempaa." Hyvät johtajatkin tuntuvat olevan niitä, joilla on suhteellisuudentaju tullut äidinmaidossa. Heidän maalaisjärkensä rauhoittaa tilannetta ja viestii alaisille, että ei tässä ole mitään hätää.

Tiedostaminen ja olennaisen mielessä pitäminen on kuitenkin opittava taito myös niille, joille se ei tule luonnostaan. Ihmisen on mahdollista kehittää omaa havainnointiaan ja kasvaa ymmärtämään, että työteko ei saa koskaan nousta itseisarvon asemaan. Joka hetki on mahdollista ja myös tarpeellista tietää taustalla vaikuttava ajatus, jota yritetään edistää. Muutoin työ muuttuu sokeaksi suorittamiseksi.

Junalla tullut MAMU (=maaltamuuttanut)

Tämä kirjoitus saattaa nyt olla täysin tuulesta temmattu, mutta pakko se on silti kirjoittaa. Sosiologi on muuttanut kaupunkiin ja kuin voi odottaa, tarkkailu on alkanut.

Etsin jalansijoja Helsingissä. Kaikki on kätten ulottuvilla. Ihmiset hehkuttavat kuinka "Kalliossa on kaikki ja ihmisten paljous ja moninaisuus on niin ihanaa." Ja onhan se mukavaa, mutta samalla se tuntuu jotenkin absurdilta ja tehdyltä. "Jee, nyt me mennään kaikki kulmakuppilaan, koska on niin siistiä olla boheemi ja käydä akvaariokahvilassa näyttäytymässä." Eihän minua sinne kukaan pakota, itse menen.

Kaikki tulivat tänne, kun täällä saa olla niin hyvin oma itsensä. Mutta kyseenalaistaako kukaan sitä, että perustuuko tämä koko elämäntyyli johonkin kuplaan? Eilen sanailin siellä akvaariokuppilassa ystäville, että tuntuu, että näiden Kallion elämäntapaintiaanien keski-ikä on selkeästi muuta Suomea korkeampi. Onko niin, että mikäli kokee boheemiuden omaksi tilakseen, eikä halua keskiluokkaistua, niin ainoa keino on pysyä Kalliossa? Täällä kukaan ei välitä vaikka tennareissa ja verkkaritakissa käyskentelisi 65-vuotias ikiteini.

Kalliossa kukaan ei tuomitse, vaikka haluaisit elää koko elämäsi revitellen ja itseesi uppoutuen. Ja onhan se "elä ja anna elää" ihan hyväkin periaate. Lähinnä vaan mietin, että jättääkö se tilaa kriittisyydelle. Onko kukaan kysynyt, että onko boheemius rakentavaa? Minä en halua nyt ottaa millään lailla sitä kantaa, että olisin valtavirta elämäntyylin puolella boheemia elämäntyyliä vastaan, mutta kysymys täytyy saada tehdä.

No yhtä lailla ne kulutushysteerikot ovat sokeita oman elämäntyylinsä onttoudelle. Jotenkin täällä kaupungissa nämä ilmiöt ovat vain niin paljon selväpiirteisempiä ja selkeämmin havaittavissa.

Toinen asia mikä täällä Helsingissä mietityttää ovat paljasjalkaiset helsinkiläiset. Olen sitä monesti miettinyt, että mikä on se piilevä taustatekijä, joka erottaa kaupunkilaiset muusta Suomesta. Jokin stadissa kasvaneissa on syvästi erilaista. Se liittyy jotenkin siihen, mihin keskitytään ja mikä koetaan olennaiseksi. Joskus mietin, että kaupunkilaiset ovat lähtökohtaisesti vaativampia, tavoitteellisempia ja kärsimättömämpiä kuin muualta tulleet. Tuo ei kuitenkaan selitä sitä tiettyä etäisyyden ottamista.

Kaupunkisosiologiassa on läjäpäin teoriaa siitä kuinka yltäkylläinen sosiaalisuus välttämättä muokkaa sosiaalisuutta, ja asettaa "kohteliaan välinpitämättömyyden" vaatimuksen. Annetaan tilaa ja keskitytään omaan elämään "ihan kohteliaisuudesta." Ihmisen huomiokyky ja henkilökohtaisen kohtaamisen kyky ovat kuulemma rajallisia. Enpä tiedä. Minä kun olen junallatullut, niin minä katson silmiin jokaista ohikulkijaa ja pyrin laulamaan ja hymyilemään muiden henkilökohtaisesta tilasta huolimatta. Saa nähdä koska minut pistetään ruotuun ja väkivalloin talon tavoille.

Minua puhuttelee habituaation ja sensitaation käsitepari. Habituaatio tarkoittaa sitä, että ihminen sopeuttaa automaattisesti aistinsa vallitsevaan ympäristöön. Sensitaatio taasen tarkoittaa, sitä, että ihmisen aistit herkistyvät ja huomio suuntautuu merkityksellisiin ärsykkeisiin. Habituaatio on sopeutumista sensitaatiota kehittämällä.

Suomeksi sanottuna; kun minä kävelen tuolla junallatulleena ihmispaljoudessa, niin aistini tottakai ajan kanssa sopeutuvat ja oppivat "suodattamaan" tuota ihmisvilinää eikä se jossain vaiheessa enää "satu silmään." Sen sijaan aistini alkavat herkistyä niille asioille, jotka tässä ympäristössä ovat avainasioita. Huomio suuntautuu uudelleen ja sen sopeutumisen jälkeen pienemmässä paikassa käyminen on taas habituaation paikka, kun ei osaa suhtautua siihen ihmisten välittömyyteen.

Mietin vain, että onko täällä syntyneiden ja kasvaneiden ihmisten habituaatio ollut hyvin erilainen kuin itselläni. Eilen puhuimme baarissa, kuinka on todettu, että jos sikiö altistuu raskausaikana tasaisesti melulle, niin melutaso ei myöhemmällä iällä aiheuta minkäänlaista stressitason nousua. Tämähän on selkeä habituaatio. Huomion ohjaaminen tiettyihin asioihin ei kuitenkaan selitä sitä tiettyä olemuksellista seikkaa helsinkiläisyydestä. Se jokin synnyttää minussa tunteen, että toinen on laskelmoiva ja antaa kyllä minun paljastaa itseni, mutta itsensä hän pitää jatkuvasti ohuen verhon takana. Ikäänkuin se olisi pelkoa; opittua pelkoa.

Kaverini yritti eilen baarissa selittää omaa teoriaansa, että kaupunkilaisuuteen liittyy selkeä tilan ottaminen ja omasta ilmaisunvapaudesta huolehtiminen. On olemassa yhteistä tilaa, jota kukin saa kyllä vuorollaan hyödyntää kunhan selkein elein ilmaisee aikeensa. Tämä tilan ottamisen asenne saattaa näyttää kaupunkilaiset hieman tylyiltä niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole joutuneet huomiosta tappelemaan.

Noin sanottuna se kuulostaa siltä, kuin kaupungissa syntynyt ja ikänsä asunut, olisi sielultaan ressukka, ikäänkuin jäänyt ilman äidin huomiota ja hänen täytyy siksi kamppailla ja korostaa itseään. Siellä missä minä olen kasvanut, tilaa ja huomiota riitti kyllä kaikille. Siellä ei vallinnut siinä mielessä ainakaan niin vahvasti mikään vahvimman ja filmaattisimman laki.

Oma teoriani kaupunkilaisten etäisyydestä, on selkeämpi sosiaalisten koodien tiedostaminen ja hyödyntäminen. Koska elämä on läpeensä sosiaalista ja kaikki toiminta on tuon sosiaalisuuden kentän hyödyntämistä, niin ihmisille kehittyy selkeä sosiaalisten koodien ja hyötyperiaatteen tiedostaminen, joka ohjaa myös heittäytymistä tilanteisiin. Tämä laskelmoiva asennoituminen on ihmisestä riippuen voimakkaampi tai heikompi, mutta en usko, että kaupunkiyhteisössä kasvanut ja ikänsä elänyt, voi siitä koskaan kokonaan vapautua.

Tämä on tullut esille esimerkiksi siten, että kun minä monesti toimin kaikkia mahdollisia sosiaalisia odotuksia vastoin, niin tämä on synnyttänyt helsinkiläisissä kavereissa sellaisen epäuskoisen huvituksen, kuin he pitäisivät minua naiivina ja hieman höppänänä, kun en osaa "pitää huolta oikeuksistani ja eduistani." Heidän mielestään se on omanarvontunnon vastaista. Kaupunkilaisuuteen kuuluu hyvin vahva omanarvontunto, muuten jää jalkoihin. "Minulla on oikeus panostaa itseeni." City-yksilöllisyyttä.

Mitä mieltä?

Ystävyyden aakkoset

Täällä ollaan. Kamat suhteellisesti paikoillaan ja lähikauppa löytynyt.

Ensin teki mieli vain istua monta tuntia ja totutella ajatukseen. Odottaa, että tajuaa jonkin muuttuneen. Tietty paikka siirtyi. Se on tästä lähtien täällä. Tukikohta. Siitä tulee ehkä ajan kanssa koti. Toivottavasti. On aivan älyttömästi asioita, jotka pitäisi hoitaa. Fiilis on kuin Miljoonasateen biisissä 506 Ikkunaa. No kaikki aikanaan.

Kävelin viime yönä baarista Linnunlaulun kautta kotiin ja kuuntelin kun kaksi satakieltä pauhasi Töölönlahden rannassa. Aivan uskomattoman voimakas ääni niin pienessä eläimessä. Teki mieli soittaa kaikki kaverit läpi ja pistää kaiutin päälle, että hekin kuulisivat. Kello oli kuitenkin neljä aamulla, luovuin ajatuksesta. Se oli kuitenkin se paras Helsinki, jonka perässä tänne tultiin.

Jotenkin olo on kuitenkin orpo. Olen tässä eilisen ja tämänpäivän aikana tunnistanut saman kaavan, jolla olen aiemmin toiminut ja sulkenut itseni yksinäisyyteen. Se on tietynlainen coping-mekanismi, kun kynnys sosiaalisuuten kasvaa, eikä meinaa uskaltaa rakentaa tai ennemminkin ottaa käyttöön suhteita läheisiin. On niin helppoa jäädä kotiin ja kääntyä sisäänpäin.

Aiemmasta poiketen olen nyt kuitenkin tietoisesti yrittänyt soittaa säännöllisesti ihmisille, ettei se irrallisuuden melankolia pääsisi iskemään. Baby steps. Pitää tehdä lista asioista, jotka hoitaa seuraavaksi ja keskittyä kaikkein pienimpiin asioihin. Näinhän minä olen täällä blogissakin kirjoittanut. :) Ennen lähtöä Jyväskylästä hieman jännitin sitä yksinjäämisen riskiä ja tein listan ihmisistä, jotka täällä odottavat. Hyvä lista. :)

Vuosi sitten kesällä muutin Tukholmaan ja kirjoitin tänne kuinka rutiinien katoaminen ja uuden ympäristön tuomat haasteet esittävät ihmisen elämän suhteellisuuden ja korvattavuuden. Loppujen lopuksi pysyviä asioita on elämässä hyvin vähän. Paikat vaihtuvat, elämänsisällöt muuttuvat. Mille pohjalle elämä sitten aina rakennetaan?

Ollessani lukioharjoittelussa eräs 17-vuotias poika sanoi, että hän haluaa elämänsä olevan tulevaisuudessa mahdollisimman riippumatonta, liikkuvaa ja vaihtelevaa, mutta että ammatillinen osaaminen olisi se elämän pysyvä ulottuvuus, jonka päälle hän voisi liikkuvan elämäntyylinsä rakentaa. Hän halusi matkustaa ympäri mailmaa, ilman sitoumuksia, eikä osannut kuvitella perustavansa perhettä. Olen samaa mieltä, että vaikka kuinka riippumatonta haluaisi elämän olevan, niin siinä on pakko olla jokin pysyvä ulottuvuus, peruskallio, joka ei heilu eikä horju.

Individualismin aikana ihmiset tukevat itseensä. Minä ajattelin joskus, että olen itse oma peruskallioni. Ajattelin, että moni asia voi elämässä mennä, mutta itse itseäni en koskaan petä, jätä pulaan. Ehkä se on jonkinlainen itseluottamuksen muoto, mutta aika rankka ajattelutapa. Mutta siinä tosiaan toteutuu se individualismi perusajatus. Yksilö on yksin itsensä kanssa ja voimansa hän saa itsensä toteuttamisesta; itseluottamuksensa omasta erinomaisuudestaan ja vahvuuksistaan. Aiemmassa postauksessa avauduin siitä kun itseluottamus menee överiksi ja kokee haluavansa yksin muuttaa koko maailman.

Ihmiselle tekee kuitenkin hyvää tukea johonkin muuhun kuin itseensä. Oma itse on häilyvä ja se on vähän sama kuin yrittäisi kävellä puujaloilla, mutta jalkoja olisi vain yksi. Tuki on tulitikkuaskin kokoisella pläntillä ja herkkä häiriöille. Yksi pieni tuulenpuuska kaataa koko roskan.

Uskovaiset hakevat tukea Jumalastaan. On helppoa elää kun tuntee, että aina on itseä suurempi tuki saatavilla. "Sinuun käsiisi minä annan itseni."

Minun katsomukseni ja hengellisyyteni on sitä rakkauden ylistämistä ja siksi on luontevaa myöntää, että minun peruskallioni ovat toiset ihmiset. Ilman ystäviä ja muita läheisiä minä en olisi mitään. Kyllähän sen on käytännössä nähnyt, että yksin on mahdollista elää ja pysyy kyllä elossa, mutta onko se elämisen arvoista, sitä voi kysyä.

Mikä on sinun peruskalliosi?

Kinkkupiirakkaa, porkkanakakkua ja legojen rakentelua

Täytin eilen 27 vuotta. Vaikka aina kavereille vaahtoan kuinka minusta on teatraalisen keinotekoista juhlia ajan etenemistä, niin onhan se synttäreiden perimmäinen idea välittämisen ilmaisu. Ne yksinkertaisuudessaan helpot facebook-onnittelutkin saavat jotain hassua lämpöä liikkeelle. :) Ovathan ne mukavat ihmiset pysähtyneet hetkeksi ajattelemaan minua. Niin monta ajatusta minun vuokseni annettu. Se saa häkeltymään.

Olen viettänyt synttäreitäni omassa kdissani viimeksi viisi vuotta sitten. Tässä välissä olen ollut milloin missäkin, mutta eilen istahdimme kavereiden kanssa. Olin ajatellut, että otan synttärin kunniaksi haltuun kaksi leivonnaista, joita en ole vielä juuri kokeillut, mutta jotka tiesin helpoiksi, toimiviksi ja joka tilanteeseen sopiviksi; kinkkupiirakka ja porkkanakakku. Noiden harjoitteleminen ja painaminen selkärankaan antaa taas mukavan lisänsä repertuaariin ja molemmat ovat niin suuren yleisön kestosuosikkeja, että on lähes mahdotonta epäonnistua. Ja nappiinhan ne onnistuivat, vaikka oli eka kerta.

Kaverini valitteli, että tässä elämäntilanteessa minun tulee tänne vähemmän kirjoiteltua, kun puran ajatuksiani toisen ihmisen kanssa. Ja niinhän se on. Ajatukset tarvitsevat jonkun forumin ja kun ne pääsee käsittelemään jollakin tapaa, niin ei tunnu tarkoituksenmukaiselta vatvoa ja märehtiä samat asiat vielä kirjoittamalla ne blogiin. Kun asia tulee käsiteltyä, siirrytään eteenpäin. Toisaalta vähentynyt vuodattaminen heijastaa myös keväistä olotilaa, jossa saa niinvaltavasti energiaa, ettei yksinkertaisesti ole yhtä suurta tarvetta itkeä elämän epäjohdonmukaisuuksia.

Asiasta kukkaruukkuun. Olen jo kauan mietiskellyt, että haluaisin pitkästä aikaa rakentaa legoilla. Olin aikanani lähes fanaattisen tason legoharrastaja ja ne täyttivät paitsi yhden huoneen myös tajunnan. Edelleen legojen rakentamiseen yhdistyy sellainen yksinkertainen uppoutumisen tunne, joka vie ajatukset turhista stressinaiheista.

Aloin sitten synttärin kunniaksi surffailla netissä, kun olen ajatellut, että miksei sitä voisi aikuinenkin hankkia legopaketin ja rakennella sitä kun se on kerran niin älyttömän mukavaa ja kehittävääkin. Kun siinä sitten surffailin erilaisilla legoihin liittyvillä sivuilla, huomasin, että on olemassa paljon aikuisia ihmisiä, jotka harrastavat legojen rakentelua ja tekevät siitä lähes esteettistä luomista. Ja sitten aloin miettiä, että miksi ihmeessä on olemassa sellainen käyttäytymiskoodi, että mikäli minulla olisi opiskelijayksiössäni pari laatikkoa legoja, niin minua pidettäisiin vähintäänkin hieman omalaatuisena, vaikka tietyllä tavalla se on harrastus siinä missä joku muukin.

Tein sitten päätöksen, että minä tilaan netistä legolinnan ja minä nautiskelen ja uppoudun juuri niin paljon kuin huvittaa.

Jos olet lukenut Erlend Loen kirjan Supernaiivi, niin minulla on tässä asiassa vähän samanlainen tunne, että lasten leikkikalut luovat tietynlaisen turvallisuudentunteen, mutta toisaalta niiden rakentelu on vain yksinkertaisesti älyttömän mukavaa. :) Ehkä jos aikuiset vähän enemmän rakentelisivat legoilla säästyttäisiin pariltakin burnoutilta.

Maalaisjärjen anti

Monilla ihmisillä on vaikeuksia pitää elämän eri elementit ja toiminnot omissa konteksteissaan. Jotkin asiat saavat liian suuren roolin elämässä ja toiset tuppaavat unohtumaan kokonaan. Välttämättä tämä ei aiheuta mitään haasteita, mutta silloin kun elämän perusedellytykset horjuvat ihminen saattaa hakea tukea rutiineista ja tiettyjen asioiden ennakoitavuudesta. Silloin konkretisoidaan pieniä askelia. Baby steps.

Olen tuota miettinyt ihmisen elämänhallinnan ja tarkoituksenmukaisuuden kokemuksen kautta ja mietin, että johdonmukaiselle elämän järjestämiselle on selkeä tilaus, joka tukee esimerkiksi mielenterveyttä ja antaa ihmiselle kokemuksen, että hän hallitsee omaa elämäänsä.

Masentunut ihminen saattaa esimerkiksi masennuksestaan huolimatta herätä aamulla, nousta sängystä, pukeutua huolellisesti ja laittautua, vaikka ei uskaltaisi astua ulos ovesta. Tämä prosessi antaa hänelle kuitenkin hallinnan tunnetta, että masennuksestaan ja sen hallitsevuudesta huolimatta, hän pystyy vaikuttamaan ainakin johonkin asiaan elämässään ja elämään ”ihmisarvoista” elämää.

Perustavan tapakasvatuksen yksi suuria teemoja on oppia toiminnan reunaehtoja, mitä on suotavaa tehdä missäkin ja miten. Eri toiminnoille erotellaan oma paikkansa ja aikansa. Vaikka monet noista säännöistä vaikuttavat puhtaasti mielivaltaisilta ja yksinkertaisesti rajoittavilta, niin niille on selkeä tilaus. Olen huomannut, että jotkin yksinkertaiset toiminnan periaatteet ovat omiaan helpottamaan ainakin omaa elämääni ja vaikka nämä ovat tarkemmin ajatellen jokseeenkin samoja, joita kolmivuotiaalle opetetaan, niin niiden positiivinen vaikutus ei ole mihinkään kadonnut aikuistenkaan elämässä. Nämä ovat siis itselleni toimivia ja saattavat siis olla toisille suorastaan mahdottomia.

1. Selkeä unirytmi: yöllä nukutaan ja päivällä toimitaan. Minä tapaan repiä itseni vaikka väkisin kuudelta sängystä ja pakottaa liikkeelle. Unen laatu paranee, kun ei nuku liikaa ja toisaalta merkittävämpi tekijä on se tunne joka syntyy, kun pystyy pakottamaan itsensä ylös. Kun huomaa, että kello yhdeksään mennessä on saanut vaikka mitä aikaiseksi, niin tulee huima pystyvyyden tunne.

2. Selkeät ruokailuajat; syödään selkeät ateriat ajallaan, ei mussuteta kahvia ja leipää. Tämä on paitsi ruuansulatuksellisesti terveellistä, se myös pitää selkeät tauot työnteossa ja muussa toiminnassa. Yhteinen ruokailutilaisuus on tapa hiljentyä ja tyhjentää pää epäolennaisesta.

3. Töitä tehdään silloin kun on työaika, niitä ei tehdä kokoajan. Vaikka työaika olisi liudentunut, niin ihminen ei voi pysyä terveenä, mikäli työasiat pyörivät päässä 24/7. Pää on syytä tietoisesti tyhjentää silloin kun siirrytään vapaalle. Rentoutumisharjoitukset ja työhön liittymättömät sosiaaliset suhteet toimivat tässä hyvin. Perheen yhteinen ruokahetki on omiaan viemään huomion työmurheista.

4. Sängyssä ei tehdä muuta kuin nukutaan ja harrastetaan seksiä. Siellä ei syödä, tehdä töitä tai opiskella, katsota telkkaria tai lueta. Noita toimintoja varten on oma paikkansa ja sille on selkeä tilaus miksi sänky pyhitetään nukkumiselle. Töitä tehdään pöydän ääressä ja ne jätetään sinne (myös henkisesti) nukkumaan mennessä, ruoka syödään pöydän ääressä, niin sitä ei tule syötyä kokoajan, kirjaa luetaan nojatuolissa tai sohvalla, niin ei tule maattua sängyssä koko päivää. Mutta ennen kaikkea unenlaatu paranee, kun sänky yhdistyy ihmisen elämässä vain nukkumiseen.

Joku saattaa nyt älähtää, että tuo rajojen asettaminen ja itsensä valvominen antavat vain keinotekoisen hallinnan tunteen, jolla ei ole mitään tekemistä aidon tasapainon kanssa. Minä vastaan, että vaikka eri elementtien erottaminen ei tulisi ihmiselle täysin luonnostaan, niin se loppujen lopuksi vahvistaa hänen luontaista tarvettaan jäsennellä asioita ja saavuttaa selkeä kuva hallitsevasta tilanteesta. Vaikka sen eteen pitäisi tehdä erikseen töitä, niin tuon työn tuloksena saadut onnistumisen kokemukset lisäävät myös sopeutumista laajempiin elämänlaatuun ja harmoniaan liittyviin oppimisen haasteisiin. Kun elämä on pääpiirteissään jäsennellympää, niin arkisten asioiden hallitsemisesta vapautuu energiaa, jonka voi kohdentaa sinne missä sitä tarvitaan ja pyrkiä paremmin saavuttamaan tasapainoisen elämän.

On paljon ihmisiä, jotka eivät noudata edellä mainitsemiani asioita ja kokevat elävänsä täyttä elämää, ja kuten sanottua se oli minun henkilökohtainen listani. Sanoisin kuitenkin, että ihminen hakee hallinnan kokemusta tavalla tai toisella ja silloin kun oma elämä tuntuu olevan hallitsemattomassa kaaoksessa ja ettei mikään mene suunnitellusti, niin noiden yksinkertaisempien asioiden noudattaminen voi yllättävästi auttaa jäsentämään ajatuksia myös niistä asioissa, joiden hallitsemiseksi täytyy tehdä enemmän töitä.

Tyhjä puhe terveistä elämäntavoista on jokseenkin sanahelinää, jos se ei konkretisoidu periaatteiksi, jotka saavat elämässä pysyvän luonteen. Rutiinit eivät ole jäykkistelyä tai kaavamaista normien noudattamista, vaan ihminen tarvitsee jonkinlaista säännönmukaisuutta tullakseen maailman kanssa toimeen. Muuten lähtee mopo käsistä. Voi elää impulsiivista ja kokevaa, rikasta elämää vaikka ottaisi aamulla vitamiinit ja kalanmaksaöljyn. Kyse on siitä, että elämässä on jotakin helposti ennakoitavaa, niin on helpompi keskittyä niihin asioihin, joita ei ole voinut ennakoida.

Siitä se lähtee!!!

Mikä on maailman paras asenne?

Katso otsikon tekstiä, painotus viimeisellä sanalla. Ihminen, joka kokee onnistumisen kokemuksen tai oppii jotain saa kuulla tuon fraasin. Hänelle ei sanota:"Siinä se on." vaan "Siitä se lähtee." Opittu asia, tai se johonkin ongelmaan saatu vastaus ei ole koskaan lopullinen. Koskaan ei pääse perille. Onnistumisen kokemus ei tarkoita koskaan sitä että olisi valmis. Ei koskaan.

Elämä on kilvoittelua, kuka ehtii ymmärtää eniten siitä valtavasta massasta, jota kukaan ei voi lopullisesti ymmärtää. Kuka ehtii päästä lähimmäs tasapainon ja harmonian kokemusta ennen kuin meistä viimeinen henkäys puhalletaan ulos. Minä vihaan kilpailua enkä tässäkään kohtaa tarkoita, että kukaan olisi toistansa parempi.

Harmoniseen elämään vaaditaan asenne, että minulla on kokoajan oppimista. Jokainen sekuntti täällä maan pinnalla on minulle mahdollisuus oppia. Ja paras ja tervein asenne on sellainen asenne maailmaan, joka antaa maailman tulla luokseen. Ihminen, joka myöntää itselleen, että aina tulee olemaan oppimista ja se ihmisenä kasvaminen, perusteluiden etsintä ja oman vuorovaikutuksen ymmärtäminen EI LOPU KOSKAAN, elää rikkaan ja tasapainoisen elämän. Ja hän oppii loputtomasti ja kasvaa loppuun asti ilman pelkoa. Se on loppujen lopuksi asennekysymys. Sellainen rohkeus myös pelottaa muita ihmisiä, koska se on todella syvää vahvuutta uskaltaa kyseenalaistaa omat ajatuksensa ja kysyä itseltään vaikeita kysymyksiä. Sellainen ihminen on hyvin sinut itsensä kanssa, aidosti.

Ihminen, joka syystä tai toisesta (pelon, väsymyksen, piittaamattomuuden tai itsekkyyden takia) sulkee itseltään mahdollisuuden suuntautua maailmaan antaen sen tulla luokseen, pysähtyy kehityksessään paikoilleen. Hän kieltäytyy ennen kaikkea kasvamasta ja kehittämästä itseään. Avarakatseisuus ja avoimuus uusille asioille voi olla sellaista tyhjää sanahelinää, että ihminen kuitenkin pelon sekaisin tuntein sulkee tiedostavan asenteen itseltään ja suorittaa elämäänsä pakonomaisesti ja tukee omaa kuvaansa itsestään haalimalla ympärilleen mahdollisimman virikkeellisen elämän kuitenkaan suostumatta kysymään itseltään haastavia elämän peruskysymyksiä.

Mitä on hyvä elämä? Millaisena näen ihmisen perusluonteen? Mikä on elämässä perimmältään olennaista?

Jos ihminen on itselleen avoimesti rehellinen vastatessaan noihin kysymyksiin, niin hän voi kasvaa.

Jos noiden kysymysten taustalla vaikuttavat elementit ovat toistensa kanssa ristiriidassa, ihminen suuntautuu elämäänsä vahingollisesti. Jos kuva maailmasta on hyvin synkkä tai kuvaa ihmisestä määrittävät lukuisat pettymykset ihmissuhteissa, joita ei pysty työstämään, niin suhtautumista maailmaan värittää pessimismi ja skeptisyys. Kuitenkin itsensä kohtaamalla ja perusteluja etsimällä on mahdollista saavuttaa rakentava suhde maailmaan. Voi oppia luottamaan itseensä ja tulevaisuuteen.

Ja se tuntuu aivan älyttömän hyvältä.

Viimeinen vuosi on ollut minulle hyvin merkittävä ajanjakso elämässäni. Tuntuu, että nyt aletaan päästä käsiksi johonkin sellaiseen periaatteeseen, joka kestää tuulta ja tuiskua. Olen edennyt ryömimisvaiheesta konttaamisvaiheeseen. :) Toivon lämpimästi samanlaisia kokemuksia jokaiselle maailman ihmiselle.

Mukavaa kasvamista meille kaikille. :)

Behaviorismi vs. ymmärtäväisyys

Minun harras toiveeni on saada muuttaa toisten ihmisten elämänsuuntaa; saada heidät ajattelemaan uudella tavalla. Kuitenkin se millä tavalla tuohon tavoitteeseen pyrkii on vuosien varrella kokenut muutosta useampaankin kertaan, toivoakseni parempaan suuntaan.

Joku kirjoitti "voimallakasvattamisen" ideasta ja se kirvoitti minut ajattelemaan, että tämä tietty sanktioiden kyllästämä maailma on muodostunut juuri muokkaamaan ihmisten toimintaa toivottuun suuntaan. Jos et tee näin, niin tunnet sen kyllä nahoissasi.

Olen tässä juuri tällä viikolla tekemässä pedagogista harjoitteluani normaalikoululla ja siihen liittyen joutunut pohtimaan kuinka autoritääristä haluan oman opetukseni olevan. Missä määrin minulla on valta ja oikeus päättää noiden nuorten mielten sisältö ja suunta? Lähinnä tuo nyt tulee esille opetustavassa ja millaisen työrauhan luokkaan edellyttää, mutta laajemmalti samaa asiaa voi juuri miettiä siltä kannalta, kuinka suuri kutsumus itsellä on päättää toisen puolesta.

Oman edunvalvonta on tietyllä tavalla juuri sitä toisen toiminnan muokkaamista ja rajoittamista. "Mikäli teet kaltoin minulle, niin sen tulet muistamaan." Minä en ole koskaan oikein osannut ottaa omaa kantaani tuohon oman edun tavoitteluun ja ehkä se suhtautumiseni on hieman ristiriitainen. Tuntuu hyvin vieraannuttavalta, että pitäisi jaksaa ajatella sitä ja tätä ja työhaastattelussa osata lypsää kunnon palkka ja baarijonossa antaa etuilijoille opetus.

Se sellainen "voimalla kasvattaminen" tuntuu tuosta näkökulmasta hyvin vieraannuttavalta ja hyvin kurjalta ja katkeroituneelta tavalta suhtautua todellisuuteen. Jos täällä pitäisi kokoajan olla turvaamassa selustaansa, niin mitä elämänlaatua se sellainen olisi.

Kuitenkin koulukasvatuksen kentällä sellainen behavioristinen toisen käyttäytymisen muokkaaminen ei ole itselleni aina vieras tapa ajatella ja mietin, että miksi sallin itseni suhtautua oppilaisiin tällä tavalla.

Jos tavoitteena on saada kertoa toiselle ihmiselle miten asiat ovat ja siirtää hänelle minun tapani ajatella, niin se käytöksen muokkaaminen lie tehokkain tapa toimia.

Jos taas tavoitteena on toisen ajattelun aktivointi ja hänen pohdiskelunsa herättäminen, niin asia on varmasti toisella tavalla. Silloin toiminta ei voi perustua rajoituksiin vaan sen täytyy jättää tilaa toisen omaehtoiselle ratkaisulle tarttua tai hylätä toiminta. Kuten aiemmassa kirjoittelin opetuksen paradoksi on se, että parhaiten toinen oppii, kun häneltä yrittää oppia. Silloin hänen oikeutensa asian määrittelyyn tunnustetaan ja annetaan hänelle foorumi, jolla reflektoida omaa toimintaansa. Silloin syntyy tavoitteeseen sitoutumista.

Miksi yksityisen elämäni valinnoissa minä toteutan tuota tilanantamisen ideaa esimerkiksi sitä kautta, että en pidä puoliani, mutta opetustilanteessa sellainen tuntuu kontrollin ja tavoitteen menettämiseltä? Tämä minua kovasti askarruttaa. Mieluummin soisin tuon olevan niin, että opetuksessa annan tilaa ja yksityisissä asioissani pyrkisin muistuttamaan ympäristöäni ottamaan minut paremmin huomioon.

Kuinka ymmärtäväinen haluan olla? Ja missä asioissa haluan olla ymmärtäväinen? Silloin kun lapseni kutsuu minua idiootiksi? Silloin kun joku hakkaa vaimoni nakkikioskin jonossa? Silloin kun oppilas ei keskity annettuun tehtävään? Silloin kun työkaverini saa samalla kokemuksella ja koulutuksella samasta työstä kaksi kertaa korkeampaa palkkaa?

Mene ja tiedä.

Parhaat asiat elämässä syntyvät sivutuotteena

Tuo otsikko kiteyttää sen mitä olen tässä viimeisen vuoden aikana oppinut. Keskittymisen on suuntauduttava muuhun, että toivottu lopputulos voi syntyä.

Parasta olisi mikäli olisi mahdollista olla keskittymättä mihinkään, mutta se ei ole ihmiselle mahdollista. Tässä on tietysti se paradoksi, että "keskittymättömyyttä" ei ole olemassa. Ei ole mahdollista keskittyä olemaan keskittymättä.

Eli koska ei voi olla keskittymättä johonkin, niin kunkin asian kohdalla täytyy löytää oikea asia, johon keskittyä. Suuntaa oman energiansa tietoisesti johonkin asiaan, niin ettei pysty keskittymään kahteen asiaan samalla kertaa.

Aiemmassa postauksessa esille tullut asetelma: jos haluaa suuntautua ihmisiin rakentavasti, täytyy pyrkiä pelkästään ymmärtämään omaa tapaansa suhtautua ilman intentiota muuttua. Eli heti sillä hetkellä kun ainoa pyrkimys päässä on ymmärtää omaa suhtautumista, syntyy rakentavaa ja luontevaa vuorovaikutusta. Kun yrittää ymmärtää itseään, niin ei edes huomaa toimivansa toivomallaan tavalla.

Jos taas pyrkimys on opettaa, niin paradoksaalisesti siihen on pakko pyrkiä yrittämällä itse oppia toiselta. Kysyä oppijalta miten sinä ymmärrät tämän? Kysymyksen kautta. Ja sivutuotteena oppilas oppii.

Jos tavoite on auttaa toista ymmärtämään, niin ainoa tapa tehdä se, on yrittää itse mahdollisimman pyyteettömästi ymmärtää toista ilman määrittelyjä, vaikka tämä ei olekaan loppuviimein edes mahdollista. Miten sinä ajattelet tästä? Ja sivutuotteena toinen ihminen selventää asian itselleen. Tavoite saavutettu.

Jos ihminen haluaa rakastaa toista ihmistä, niin kaikkein parhaiten hän siinä onnistuu näkemällä inhimillisyyden pienet osat, jotka tekevät kokonaisuudesta ainutkertaisen korvaamattoman. Jos joku ihminen sanoo, että hän ei osaa rakastaa, niin kehottaisin ottamaan kenet tahansa ihmisen ja pyrkimään nähdä tuon ihmisen kokonaisuus, ne merkittävät tekijät, jotka ovat muodostaneet hänen uniikin olemuksensa. Silloin ei voi kuin ihmetellä sitä monimuotoisuuden rikkautta.

Mitä jos tavoite on saavuttaa onnellisuus? Saman kaavan mukaisesti suora tavoittelu vie ihmisen kaikkein kauimmas onnellisuudesta ja synnyttää sen sijasta maanpäällisen helvetin ahdistuksen kautta. Ahdistus, joka on pelkoa ettei koskaan löydä tasapainoa.

Koska suora tavoittelu ei toimi, niin tässäkin asiassa on pakko löytää se sivutavoite, joka mutkan kautta tuo toivotun tuloksen vahingossa. Eli mikä on se kysymys, jota onnellisuuden äärellä pitää kysyä? Mikä on se intention suunta, joka vahingossa tuottaa onnellisuuden sivutuotteena?

Luulen, että tuo kysymys on "Mitä sinä näet, kuulet, tunnet, haistat, maistat?" Suunnataan intentio mahdollisimman pieniin asioihin. Keskitytään kokemaan jokaisella solulla pienimmät asiat mitä ympärillä on. On paradoksaalista, että maailman suurinta asiaa on pakko tavoitella keskittymällä kaikkein pienimpiin asioihin. Sillä hetkellä kun keskittyminen suuntautuu kaikkein pienimpiin asioihin, ihminen unohtaa onnellisuuden tavoittelunsa ja tulee vahingossa onnelliseksi.

Jos otetaan kourallinen ihmisiä, jotka kokevat olevansa onnellisia ja heiltä kysyttäisiin tavoittelevatko he onnellisuutta, kaikki vastaisivat kieltävästi. Sen sijaan kun heitä eritellään huomataan, että he osaavat havaita pieniä asioita. Kirjoitin vuosi sitten Csikscentmihalyin elämänfilosofiasta, jossa Flow pyritään saavuttamaan keskittymällä pienimpiin asioihin. En silloin täysin edes ymmärtänyt mistä oli kysymys.

Tee pieni testi:

Istu siinä,

kuuntele mahdollisimman tarkasti kaikkia ääniä.

Katso mahdollisimman tarkasti yksityiskohtia näkökentässäsi.

Tunne kehosi, tunne kuinka se lepää vasten tuolia.

Maista maku joka sinulla on tällä hetkellä suussasi.

Haista mahdollisimman tarkasti mikä tuoksu leijuu nenässäsi.

Minulla tulee ainakin noista asioista sellainen olo kuin unohtaisin jotain epäolennaista.

Puhutaan hetkessä elämisestä ja pysähtymisestä, havahtumisesta. Minusta kuvaavampaa ja helpommin ymmärrettävää on keskittyminen pieniin asioihin. Lumikiteisiin, vesipisaroihin, yksittäisiin nuotteihin, puun syihin, kankaan kuituihin, muurahaisiin.

Biologit ja kemistit ovat niin keskittyneitä partikkeleihinsa, ettei heillä parhaassa tapauksessa ole aikaa vaivata päätään niin abstraktilla ajattelumallilla kuin onnellisuuden tavoittelu. Asiaansa uppoutuva ihminen saavuttaa FLOWn, onnellisuuden.

Tämä on niin yksinkertaista, että ärsyttää ja naurattaa samanaikaisesti. :D

KESKITY PIENIMPIIN ASIOIHIN MITÄ LÖYDÄT. Suuntaa huomiosi ja energiasi havaitsemaan pienimmät asiat mitä ympäristöstäsi löytyy. Tulet sivutuotteena onnelliseksi.

Kannattaa vähintään kokeilla.

Miksi pitäisi elää tässä hetkessä?

Minä elän toisinaan tulevaisuudessa. Haaveilen paremmasta elämästä ja nautin siitä tunteesta, kun ennakoin tulevia tapahtumia. Oikein täpisen, kun kuvittelen mitä ne odottamani tapahtumat tuovat tullessaan. Nyt täpisen muuttoa Helsinkiin ja suunnittelen täyttä häkää huonejärjestystä. Minulla on sellainen ohjelma, jolla on helppo mallata mikä olisi toimivin järjestys. Tässä parin kaljan jälkeen lauantai-iltana on perin mukavaa uppoutua sellaiseen suunnitteluun, kun tietää, että reilun kuukauden päästä nukun ihan eri osoitteessa. :)

Ihmiset vetäytyvät nykyhetkestä eri tavoilla. Osa uppoutuu kirjallisuuteen ja ei malta odottaa päästäkseen töistä kotiin ja saadakseen rauhassa uppoutua siihen todellisuuteen, joka on jotain ihan muuta kuin harmaa toimistotyö tai loskainen maaliskuu. Kuka löytää mukavimman todellisuutensa mistäkin. Tämä meidän konkreettinen todellisuutemme kun on kovin rajallinen ja sen realiteetit monesti masentavia.

Ajatus on vapaa. Ihminen ei ole paikan eikä ajan vanki siinä mielessä. Hän on kyvykäs sulkemaan orjuuttavan rajoittavan todellisuuden tietoisuutensa ulkopuolelle ja elämään siellä missä on mukavampaa.

Lapsuudessani Juha Vat Vainio lauloi: "Köyhän ainut huvitus on vilkas mielikuvitus." Mielikuvitus on minun luovuuden lahjani, en osaa piirtää ja laulukin on kaavasta opittua. Mutta minä osaan kuvitella. Lapsena minusta oli tarkoitus tulla kirjailija, kun ensimmäinen satukirjaopus valmistui jo kahdeksanvuotiaana. Tajusin varhain, että kielen kautta aukeaa maailma, jossa minä saan päättää mitä tapahtuu. Siinä maailmassa ei ole rajoituksia.

Voiko todellisuus olla koskaan yhtä mukavaa ja kaunista kuin satu? Ja miksi ihmistä pitäisi soimata siitä jos hän ei viihdy tässä todellisuudessa? Ihminen on kuitenkin kaiketi vapaa valitsemaan todellisuutensa. Jos satumaailma tuntuu mukavammalta ja että siellä pääsee kokemaan suurempia kokemuksia kuin tässä perinteisessä todellisuudessa niin miten se olisi köyhempää kokemista?

Ja miksi pitäisi elää vain tässä hetkessä? Ihmisen on mahdollista elää muistoissaan ja toisaalta suunnitelmissaan. Jos nykyhetki koetaan tylsäksi, yksitoikkoiseksi tai rajoittavaksi niin kai sitä saa viettää annetun aikansa kuten parhaiten haluaa, vaikka sitten kuvitelmissaan. Se on kuulemma ainutkertaisen ajan hukkaamista...

Monesti kuulee perusteltavan, että tulevaisuudessa, muistoissa tai mielikuvituksessa eläminen ei voi koskaan antaa sellaisia kokemuksia joita lihan ja veren todellisuus, mutta onko tosiaan näin? En osaa itse sanoa. Minusta tuntuu, että ihminen voi rakastua unessaan, itkeä muistoissaan ja saada riemuhepulin tulevaisuuden suunnitelmissaan. Eivätkö ne tunteet ole muka aitoja? ...kai sekin on elämää...

Perustelen tässä vain lauantai-illan viettoani. :) Mutta nyt tuli soitto ja lähden lihan ja veren todellisuuteen viettämään iltaa. :)

Yleinen tie päättyy; käännytäänkö takaisin?

Yleinen tie päättyy ja sitten alkaa rämpiminen. Kun edessä on kyltti, jossa sanotaan, että "Tämän edemmäksi ei ole tavattu mennä" niin osa jatkaa kuitenkin matkaansa. Se on sellainen kutsumus tonkia vielä vähän syvemmältä. Vaikka mitään ei ole löytynyt, niin katsotaan vielä tuon mutkan tai kumpareen taakse. Totuuden vaatimus tai vastausten kaipuu ajaa kutsumuksen lailla ylittämään raja-aitoja.

Kerran pariskunta puksutteli keskimoottoriveneellään Sipoonjokea alavirtaan; mies piti peräsintä ja nainen istui keulassa. Bensakoneen puksutus kuului hyvin korkealle rannalle. Vene tuli kaislikon keskeltä Sipoon lahdelle ja naisen kirkas ääni ilmoitti keulasta: "Me ollaan merellä jo, käännytään takaisin!!!" Minä ja kaverini nauroimme yltäkylläisesti tädin kommentille, koska se kuvastaa avomeripurjehtijalle sellaista asennetta, jota on hyvin vaikea ymmärtää. On helppoa pitäytyä tutussa ja turvallisessa, vaikeampaa astua pois omalta mukavuusalueelta, ottaa riski ja asettaa itsensä likoon. Meren arvaamattomuus voi joillekin olla liikaa. Tai sitten oli vain yksinkertaisesti heidän tapansa tehdä jokiveneretki ja palata kotiin.

Uteliaisuuden puute on omiaan helpottamaan ja yksinkertaistamaan elämää, mutta en tiedä pystyykö se varmistamaan elämän laatua. Mikäli ihminen ei koe kutsumusta tonkia asioita eikä kyseenalaistaa, niin hänen on luultavasti helpompaa sopeutua olemassa oleviin määritelmiin ja elellä harmittomasti elämänsä loppuun kenenkään häiriintymättä. Se on kai sitä sovinnaisuutta. Ei koe tarvetta vaan elelee vain.

Löytöretkeillä voi tietysti monella tasolla. Konkreettisten asioiden ihmiset tykkäävät nähdä uusia paikkoja, oppia uusia harrastuksia tai tehdä ennalta tuntemattomia ruokia. He janoavat kulttuuria, uusia maisemia ja kokemuksia.

Toiset ovat taas adrenaliiniriippuvaisia ja rikkovat rajojaan tekemällä haastavia suorituksia ja joskus uhmaamalla kuolemanvaaraa. Tällainen elämäntyyli kiehtoo ihmisiä; joku uskaltaa elää hetkessä ja kokea niin valtavalla intensiteetillä, että hän ei piittaa kuolemasta.

Jotkut taas tekevät löytöretken itseensä. Mielestäni se vaatii kaikkein eniten rohkeutta, kun kohtaa oman puutteellisuutensa ja haluaa ymmärtää ja löytää selityksen sille, jota ei ole vielä yritetty selittää. Haluaa ymmärtää itseään ja elää sellaisella tasolla, että tietää mistä omat reaktiot ja tunteet johtuvat. He kokevat, että ihmisyyden syvin olemus ja löytöretki on kysymistä. Miksi minusta tuntuu tältä? Mistä tämä kokemukseni koostuu? Tästä näkökulmasta ihmisen kehitys on kehitystä kohti korkeampaa tiedostamista.

On olemassa paljon ihmisiä, jotka elävät hyvin konkreettisista asioista eikä heillä ilmeisesti kapasiteetti riitä sen kummempaan. Mutta suurimmalla osalla se kapasiteetti riittäisi vallan mainiosti ottaa se merkittävä askel ja jatkaa kun yleinen tie päättyy. Miksi tyytyä elämään vakan alla ja näkemään ainoastaan niitä harmaan eri sävyjä? Merkitysten maailmaan siirtyminen on uusi ulottuvuus pelkän konkretian takana. Asioihin suuntautuminen ja niille herkistyminen avautuu uudella tasolla ja antaa mahdollisuuden löytää syvempää merkitystä ja sitä kautta myös syvempää harmoniaa. Onnistuessaan se ei ole pelkkää tyydytyksen kokemusta, vaan hetki, jolloin kokee olennaisen ja turhat, ontot elementit menettävät merkityksensä.

Osaatko sinä olla ajattelematta? Pystytkö olemaan ajattelematta? Haluatko sinä olla ajattelematta? Kuinka sinä pystyt siihen? Kerro minullekin. Minun päässäni kun pyörii joka ihmeen sekuntti.

On kolme tekijää, jotka muodostavat minun mielestäni hyvät mahdollisuudet rakentaa omaa tiedostamistaan ja saavuttaa syvempää merkityksellisyyden kokemusta: Kokemus, kertomus ja keskustelu.

Silloin kun kokee jotakin, esimerkiksi syvän kulttuurielämyksen tai sosiologien sanoin pyhän kokemuksen esimerkiksi urheilutapahtumassa tai Jumalanpalveluksessa, niin voi päästä lähelle olennaisen kokemusta. Tällainen kokemus herättää tunnemyrskyn ja parhaimmillaan jättää niin vahvan muiston, että nuo tunteet palaavat pintaan pitkänkin ajan kuluttua kokemuksesta. Ne muokkaavat ihmistä hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Jos pystyy herkistymään sille mikä kokemuksessa on niin vaikuttavaa, niin tulee tietoiseksi olennaisesta.

Kertomus tarkoittaa elämän yleistä tarinanomaisuutta. Kertomus tarkoittaa kykyä kuulla tarina. Antaa toiselle ihmiselle tilaa kertoa tarinansa. Se tarkoittaa sitä, että asettuu aidosti ja avoimen pyyteettömästi kuuntelemaan mitä toinen haluaa kertoa. Keskittyy yrittämään ymmärtää: Mitä tämän ihmisen läsnäolo, sanat ja muu viestintä kertovat? Minkälaisen kertomuksen maailma minulle antaa? Älä yritä mitään muuta kuin kuulla, kuka tuo ihminen on.

Keskustelu tarkoittaa omien ajatusten näkyväksi tekemistä ja toisen ihmisen tunnustamista. Se on meidän lahjamme saada vaikuttaa tähän maailmaan ja rakentaa jotain yhteistä. Keskustelussa toinen ihminen tunnustetaan. Kaukoidän kulttuureissa on todella suuri häpeä ja loukkaus olla vastaamatta puhutteluun. Siinä kuin sivuuttaa toisen ihmisarvon. Keskustelu on aina oppimistilanne, jos kaksi ihmistä suuntautuu siihen oikealla tavalla. Nöyrä mieli haluaa kuulla ja toisaalta tuoda oman mielipiteensä julki.

"Anna minä kerron tarinani, koe sinä se, ja sitten jutellaan..."

Miksi joku ihminen ei halua kokea kertomusten ja merkitysten maailmaa?

Minä synnyin, elin ja kuolin; jälkeni jää jälkeeni

Ai jai, kun olen kuunnellut Jamie Cullumin uutta levyä viime aikoina aika paljon ja pistän tähän linkin kaverin videoon, mikä kyllä osoittaa sellaista asennetta ja karismaa, joka vetää hiljaiseksi.

Ikuisuus kiehtoo. Se antaa aina perspektiivin omille teoille. Mitä sitä täällä tulee tehneeksi. Ja onko sillä tosiasiassa merkitystä? Ennen aikaan, kun ihmisten elämät olivat lyhempiä ja kuolema oli joka hetki läsnäoleva mahdollisuus, ihmiset myös tiedostivat elämän rajallisuuden eri tavalla. Se pakottaa sopeutumaan siihen ajatukseen ja samalla myös tekee kysymyksen oman elämän merkityksellisyydestä.

Tähän maailmaan löytyy miljardeja elämäntarinoita. Ihmiset syntyvät, elävät ja haihtuvat ikuisuuteen. Uusia elämiä tulee. On kiinnostava ajatus mitä täällä maailmassa tapahtuu juuri minun kuolemaani seuraavana päivänä? Elämä jatkuu, sinä päivänä maailmaan syntyy miljoonia uusia ihmisiä, miljardeja uusia ajatuksia ja ideoita. Ehkä joku silloin juuri esittelee uuden mahdollisuuden hahmottaa todellisuus, joka antaa ihmisille täysin uudenlaisen käsityksen hahmottaa tätä kaikkea. Se kyllä harmittaisi. :) Olisi kiva olla paikalla.

Elämä, joka on alkanut 1800-luvun lopulla länsimaissa ja päättynyt 1960-luvulla, näki suuren murroksen ja paljon kehitystä: kaksi maailmansotaa ja modernisoitumista, mutta kuoli juuri ennen 60-luvun lopun opiskelijaradikalismia ja perinteestä irtaantumista. On niin ihmeellistä miten jokaisen ihmisen hetki, jonka hän täällä elää on oman aikansa kuva. Ei sitä tietenkään osaa muuta toivoa, mutta on ihmeellistä kuinka erilainen saman ihmisen elämästä voisi tulla eri ajassa ja eri vaikutteilla.

Samasta ihmisestä voisi sukeutua tietynlaisen ajan hengen mukana jotain aivan muuta. Minä en ole oikein koskaan edes ajatellut mitään uudelleen syntymistä, mutta se vetoaa ihmiseen ajattomuudellaan. Ihmisen elämä esittäytyy sitä kautta rajattomana ja lievittää kuoleman ahdistavaa rajoittavuutta. Kiertokulku näyttäisi sitä kautta loogisemmalta vaihtoehdolta. Elämän rajallisuuden hyväksyminen tekee kuitenkin hyvää. Kun sen käy itsensä kanssa läpi, että hetki annettiin ja se silmänräpäys on pian ohi.

Kuitenkin ajattelen, että se jälki, jonka jokainen ihminen jättää maailmaan on ikuinen, koska kaikilla meidän tekemisillämme on omat kerrannaisvaikutuksensa. Sellaisessa kuplassa ei kukaan voi elää elämäänsä, ettei tulisi vaikuttaneeksi lukemattomiin muihin ihmisiin. Jo pelkkä kaupan jonossa suotu hymy voi olla kääteentekevän merkityksellinen ja rakentaa jotain, joka taas vaikuttaa jonnekin. Minä en usko niinkään mihinkään perhosvaikutuksiin, kuin ihan yksinkertaiseen anna hyvän kiertää periaatteeseen.

Historiallisia ne ihmiset, jotka ovat vaikuttaneet suurten ihmismassojen kokemuksiin ja kohtaloihin. Sen voi tietysti jokainen itse valita minkä verran haluaa vaikuttaa, ja millaisen roolin haluaa itselleen ottaa tässä meidän ikuisuutemme rakentamisessa. Maailmasta voi myös vetäytyä, mikäli ei halua osallistua. Sekin on mahdollista, mutta itse en kyllä ymmärrä mitä iloa tai sisältöä sellainen elämä tarjoaisi. Koko homman jujuhan on siinä, että ihmiselle annetaan mahdollisuus tehdä hyvää ja säteillä omaa positiivista energiaansa ympärilleen tuoden näin oman panoksensa historian kirjoittamiseen.

Kaikki ne miljardit tarinat ovat olleet pelkkiä puutteellisia ja vajavaisia ihmisiä. Aleksanteri Suuri oli ihminen, Aristoteles oli pelkkä ihminen, Da Vinci oli pelkkä kakkiainen Einsteinista puhumattakaan. Heidän suolistonsa tuotti kaasuja samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin. Mutta merkittäviä heistä teki se mitä tapahtui pään sisällä. Ihailtavaa paneutumista, visioita ja ehdotonta pyrintöä.

Gandhi oli ihminen, Äiti Teresakin vain ihminen, mutta merkittäviä heistä tekee sen miten he ovat käyttäneet ihmisyyttään. Koska kaikki se potentiaali on ollut heissä itsessään sisällä; ei kukaan suoraan opettanut Gandhille passiivisen vastarinnan mallia ja käskenyt häntä yhdistämään kansaansa. Ei Gandhi varmasti suunnitellut jäävänsä historiaan pyhimykseen verrattavana ihmisenä, hän vain eli kuten koki oikeaksi. Kuka tahansa osaa elää sen verran, että pysyy elossa ja elää sovussa muiden kanssa. Se vasta on jotain, että tekee niitä oman ajattelunsa pohjalta merkittäviä ratkaisuja.

Mutta täytyy muistaa, että jos tavoite on jäädä historiaan, niin silloin on kyllä pahasti hukassa. Hitler halusi jäädä historiaan, Gandhi olisi nauranut koko ajattelutavalle.

Historiaa tehdään pienillä teoilla, jotka kumpuavat oikeanlaisista periaatteista. Jos osaa kunnioittaa toista ihmistä ja kohdella kanssaihmisiään heidän arvonsa mukaisella tavallaan, niin oma jälki historiassa on positiivinen. Jos saa jonkun ihmisen ajattelemaan, niin on luonut jotain, mikä on vienyt ikuisuutta tiettyyn suuntaan.

Jokainen Antinpoika torppari, joka tässäkin piskuisessa maassa on joskus elänyt, on vienyt todellisuutta johonkin suuntaan. Toivottavasti hän on tajunnut ajatella mihin suuntaan.

Rakkaudesta siihen mitä ei voi koskaan nähdä

Ihminen tekee valinnan joka päivä. Hän valitsee joko periaatteen tavoittelun tai inhimillisen puutteellisuuden. Jos valitsee tyhjentävästi inhimillisyyden ja kieltäytyy tavoittelemasta mitään laajempaa elämää määrittävää ajatusta, niin se voi olla vähän keveämpi tie. Elämäänsä voi löytää sisältöä kevyemmistä aiheista, maallisuudesta ja monista ihmisten luomista ajanvietteistä.

Vaikka valitsisi periaatteen, niin silti joutuu kerta toisensa jälkeen antamaan itselleen oman puutteellisuutensa, inhimillisyytensä anteeksi. Mikään ajatus tai tahto ei ole kuitenkaan tarpeeksi syvä tukahduttamaan inhimillisyyttä, joka ponkaisee ennen pitkää esiin kuin itsestään. Mikään ideologia tai filosofia ei voi koskaan tyhjentävästi tavoittaa todellisuuden rikkautta ja siksi periaatteellinenkin ihminen joutuu kerta toisensa jälkeen kohtaamaan omat ajatuksensa. Ja se kohtaaminen ei lopu ikinä. Siihen pitää sopeutua, että se etsintä ei tule koskaan päättymään, se ei koskaan löydä tyhjentävää määritelmää. Mutta totuudenrakkaus onkin itseasiassa sen loppumattoman etsinnän prosessin rakastamista. Sehän on yhdenlainen elämäntapa. Ei kuitenkaan mikään helppo sellainen.

Oman kokemuksensa ja tärkeänä pitämänsä asian tai ajatuksen seuraaminen on raakaa työtä. Ystävä sanoi, että oikeamielisyys on pitemmän päälle aika tylsää ja itse ajattelen, että se vaatii todellista paneutumista ja loputonta työntekoa. Reflektointi ei lopu koskaan, päätös oman vakaumuksen seuraamisesta tehdään joka aamu uudestaan. Se ei ole todellakaan kevyttä, vaan se on haparoivaa jatkuvaa rähmällään oloa, kun etsii kärsivällisesti sitä minkä tietää olevan olemassa, mutta joka tuntuu olevan aina parin askeleen päässä, ja jota ei tunnista. Etsintä on vaikeaa, kun etsittävä asia ei ole näkyvä, eikä se päästä mitään ääntä. Ainoa piirre josta saa jotain otetta on oma tunnetila. Totuutta ei voi vangita tai omistaa; se näytetään meille silmänräpäys kerrallaan.

Kuvittele, että sinun pitäisi kaivaa kolo männyn runkoon tikan tavalla. Sitä totuuden etsintä on, hakkaa päätään puuhun ja vaikka kerta toisensa jälkeen saa turpaansa, niin uskaltaa aina ottaa uudestaan sen askeleen, että ottaa vauhtia ja iskee nenänsä kaarnaan kiinni. Se ei lopu koskaan.

Monet ihmiset kokevat, että olennaista on löytää harmoninen olotila maailman keinoilla. Tässä on hiuksen hieno merkitysero, koska totuuden etsintähän on juuri sitä, että avaa kaikki aistinsa maailmalle ja näkee olennaisen vaikka sitten vain silmänräpäyksen pituisina hetkinä.

Mutta se miten monet ihmiset luulevat olevansa harmoniassa on kieltäytymällä syvällisyydestä. Siihen voi olla monia syitä, eikä siinä mitään. Suurin tai yleisin itse kuulemani perustelu on kuitenkin se, että "Miksi yrittää väkinäisesti hallita elämäänsä tavalla, joka sotii ihmisen perustavaa puutteellisuutta vastaan? Miksi ei vain luovu mahdottomasta ja anna itsensä olla juuri niin rappioitunut ja maallisen inhimillinen kuin helpolta tuntuu?"

Minä en pidä itseäni kovin uteliaana ihmisenä sellaisissa arkisissa asioissa. Monesti minusta tuntuu lehteä lukiessa, että olisi paljon onnellisempi, jos ei minun tarvitsisi tietää niitä kaikkia maailman asioita, joista suurin osa on omasta näkökulmastani aivan älyttömän epäolennaista ja pinnallista paskaa.

Silti oma uteliaisuus herää juuri niissä syvällisissä isoissa kysymyksissä: mikä minut tekee aidosti onnelliseksi? Mikä on kestävää ja harmonista tapaa elää? Milloin minä parhaiten hukkaan itseni ja vain kellun?

Ja vaikka noiden kysymysten vastausten hakeminen ja etsintä olisi juuri sitä silmät sidottuina ryömimistä, niin minun mielestäni elän täydemmän elämän ryömien ja raahautuen kohti niitä asioita, tehden joka aamu sen periaatteellisen päätöksen, etten anna itseni tyytyä helppoihin ratkaisuihin vaan kuljen sen vaikeamman polun vaikka väkisin.

Hyvä periaate laajentaa elämän mahdollisuuksia sulkemalla vääriä ovia. Minä valitsen oman parhaan tietoni pohjalta sen mikä tuntuu oikealta, vaikka se voi olla väärä valinta. Yritys-erehdys on ainoa mahdollisuus.

Suoritusmentaliteetista poisoppiminen; Ihanaa leijonat ihanaa!!!

Juttelimme kavereiden kanssa Suomi-Ruotsi ottelusta, jota en itse tullut katsoneeksi. Nämä kahden sknadinaavisen valtion väliset ottelut ovat mielestäni pelkkää psykologiaa. Ruotsille Suomi on vastustajana yksi monien joukossa, ei sen ihmeellisempi kun mikään muukaan pieni Euroopan maa. Suomi hoidetaan ja keskitytään olennaisempiin haasteisiin kuten Venäjään tai Kanadaan.

Suomelle Ruotsi ei ole koskaan yksi monista vaan Ruotsi on Ruotsi. Iso paha isoveli, joka aina nöyryyttää julkisesti nauramalla housut kintuissa seisovalle Suomelle; voittamalla kokemuksellaan ja sulalla varmuudellaan. Mitä ihmettä suomalaispelaajien päässä tapahtuu kun kaukaloon luistelee sinikeltaista? Siinä ei todellakaan ole kyse pelkästä jääkiekosta. Siinä kannetaan vuosisataista jurnuttamisen ja jupisemisen lastia, kun aina on saanut tuntea olevansa "vain" suomalainen.

Olen tämän viikon työvoimatoimistossa harjoittelussa, missä osallistumme Nuorten työnhakuviikon ohjelmaan. Siellä on CV-klinikkaa ja yrityshautomoiden esittelyä. Tämän päivän pläjäyksen pitivät yritysjohdon valmentajat, joiden tavoitteena oli nuorten osaamisen kartoittaminen, vahvuusanalyysi ja oman työelämävaikuttavuuden tiedostaminen.

Nämä bränditiikerit latoivat vajaa parikymppisille eteen sanan myynti ja saivat nuo pienet vaikutusalttiit mielet vakuutettua, että jokainen heidän kohtaamansa kanssakäymistilanne ihmisen kanssa on itseasiassa myyntitilanne, jossa oma läsnäolo, idea tai mielipide myydään vastapuolelle. Jos ihminen uskoo itseensä tuotteeseen ja yritykseen, niin hän menestyy. Ja epävarmuus on parempi piilottaa. Päällepäin näytetään vain ulospäinsuuntautunut, markkinointihenkinen ja omanarvontuntoinen pantteri, joka on valmis eliminoimaan tavoitteensa saavuttamista estävät tekijät.

Seuraava tykitys oli "tuloksen tekijä". Nuoria kannustettiin havaitsemaan omat myymisen arvoiset ominaisuutensa, joita korostamalla he erottuvat joukosta ja synnyttävät haastattelijoissa ja yritysjohdossa ihannekuvan, jonka he sitten itse täyttävät. Tavoitteet kuten vaikutuksen tekeminen ja erottuminen, ovat tietysti välttämättömiä ja ehdottoman tärkeitä asioita kun etsitään töitä. Tämän tiedostamisen voi kuitenkin tehdä hyvin erilaisilla orientaatioilla.

Ekonomien suussa korostuu sellainen suorittamismentaliteetti, joka on mielestäni nykysuomessa tyypillistä laajemmaltikin. Olympialaisten yhteydessä korostuu erottautumisen ja todistamisen tarve. Suomalainen tarvitsee aina jonkun kontekstin jossa loistaa. Pelkkä loistaminen ei kelpaa. Ajattelua leimaa periaate: Ei riitä, että on hyvä, vaan pitää olla hyvä jossakin. Niin kuin pelkkä ihmisyys ja terve elämänasenne olisivat jotenkin puutteellinen orientaatio elämään.

- kansallinen kilpailukyky
- innovaatio
- brändityöryhmä
- huippu: yliopisto/tutkimusyksikkö/tulosjohtamisjärjestelmä

Nuo kaikki sanat ovat oireita samasta sairaudesta. Suomi on nuori kansakunta, riiston ikeessä ryvetetty. Ja niin kuin vanhempiensa tukahduttama nuori Suomen pitää kerta toisensa jälkeen näyttää, että vaikka ollaan pieniä, niin täältä pesee. Se näkyy hurjana paneutumisena ja ehdottomana asenteena suoritettavaan asiaan. Jos et pärjää et ole mitään. Jos et ole paras, voisit yhtä hyvin olla tekemättä mitään. Jos on olemassa joku haaste tai epäkohta, se koetaan henkilökohtaisena epäonnistumisena eikä pelkästään yksittäisenä asiana. Selkeimmin tuo asenne näkyy juuri suhtautumisessa epäonnistumiseen.

Myös onnistumiset otetaan kieroutuneesti. Niistä ei voi puhtaasti iloita, vaan ne synnyttävät vertailukohdan, jota ei saa enää koskaan alittaa. Niiden pirun PISA-tutkimusten jälkeen koulujärjestelmä on altistettu aivan älyttömään syyniin, että tämä ilmennyt kansallinen ylpeyden aihe saadaan pysymään lypsävänä ja poikivana lehmänä, jonka kautta kuvaa "suomalaisuudesta" saadaan tuettua ja myytyä maailmalla. Joka kerran kun kuulen kysymyksen: "Onko tässä nyt uusi NOKIA?" meinaan oksentaa.

Tällaisen piskuisen kansakunnan on turha ottaa kantaakseen jotain isottelukompleksia. Me olemme pieni kansakunta ja sillä hyvä. Suomella on sitä paitsi ollut eräs sellainen osaamisen alue, jota tänne on tultu aina ihailemaan ja ihmettelemään: pohjoismaalainen hyvinvointi. Se on ollut arvositoutuminen ajamaan vähäosaisten asemaa ja parantamaan elämänedellytyksiä siellä missä ne ovat heikoimmat. Tällä tavalla perinteisesti on saatu ehkäistyä sosiaalikuilut ja syrjäytyminen, joita nyt koitetaan lääkitä tehostamisella. Jos joku meinaa tippua kelkasta, niin hänet laitetaan sellaiseen "sosiaalisen tuen" myllyyn, että remmistä ei varmasti menetetä yhtäkään tuottavaa muurahaista. Sosiaalinen tuki on ensiarvoisen tärkeää, mutta sen motivaattorina ei koskaan pitäisi olla kansallinen kilpailukyky vaan hyvä ja tyydyttävä elämä. Hyvä elämä, joka saattaa tarkoittaa sitä, että tyydytään vähempään ja että Suomi häviää BKT vertailut ja PISA-tutkimukset. Vaikka se maksaisi, niin rahat menevät oikeaan osoitteeseen. Tehokkuusajattelusta luopuminen on kansallisen egoismin parantamista.

Mikä meille riittää? Onko tämä kansakunta joku ravihevonen, josta pumpataan mömmöillä 130 % suorituskykyä ja sen jälkeen lyödään sähköpiiska virkistykseksi perseeseen?

Mammonaa vai aito omaehtoinen elämä

Kun tulee harvemmin kirjoitettua, niin lastia kertyy enemmän. On pyörinyt viime aikoina aika paljonkin askarruttavia asioita mielessä, mutta kun päässä pyörii paljon myös muita asioita, niin niitä ideoita pitäisi ahkerasti kirjoittaa muistiin kun ei sitten muista.

Meille oli tänään luennoimassa ammattiliiton edustaja virkatehtävistä ja palkkausehdoista. Minä vihaan puhua rahasta. Alkoi heti ahdistaa koko tilaisuus ja olisin halunnut vain marssia sieltä ulos. Koko luentosalin ilmapiiri muuttui ja sähköistyi ja ihmiset, jotka eivät yleensä kommentoi mitään olivatkin samassa kärkkäitä kommentoimaan ja kyseenalaistamaan. Minulle lisää, miksi tämä on minulta pois. Voi jestas sitä ihmisten asenteen muutosta.

Kun sitä vain muistaisi pitää elämänsä yksinkertaisena ja mahdollisimman vähävaraisena. Raha pilaa ihmisen; se myrkyttää ja vääristää mielen.

Mutta nyt asiaan. Luin tuossa Veloenan blogimerkintää joka vähän liippaa mielestäni myös tuota mammonan teemaa. Veloena kirjoittaa, että itsensä vertaileminen muihin ihmisiin on energian hukkaa ja muiden ihmisten vertaileminen vie heiltä oikeuden itse määritellä itsensä. Minä olen aina tottunut siihen, että muut ihmiset kertovat minulle kuka ja millainen minä olen. Se on toisaalta ollut ihan hyvä järjestely, koska suurimmalla osalla noista määrittelijöistä on ollut suht hyvä kuva minusta. Mutta on ollut myös niitä ihmisiä, jotka ovat määritelleet minut kieroutuneesti, pinnallisesti, hätäisesti tai yksinkertaisesti väärin.

Minä olen myös monesti tietyllä tavalla pyytänyt sitä, että määrittele minut. Olen jotenkin ajatellut, että ulkopuolisen mielipide legitimoi ja vahvistaa minun olemassaoloni. Ja varsinkin jos se toinen sanoo jotain imartelevaa, niin minun on ollut helppoa olla tyytyväinen olemukseeni. :) "Ah niin erinomainen." Mutta samalla minä olen antanut ympäristölleni oikeuden määritellä minut. Tietyllä tavalla olen siinä luopunut osasta itsemääräämisoikeuttani.

Mutta kun sitä ajattelee, niin jumalauta minulla on oikeus määritellä itseni. Kyllä minä sen osaan itsekin. Kyllä minä tiedän mikä minussa on hyvää ja mikä minussa kaipaa parantamista. On hyvä jos joku tekee minusta havaintoja, koska silloin minun on ehkä helpompi parantaa joitakin asioita itsessäni, mutta sen kuka minä haluan olla päätän minä ja minä tiedän miten minä ajattelen ja toimin.

Tuohon OAJ:n puheenvuoroon tämä liittyy siinä mielessä, että vaikka ne liitosta huutavat, että minun ei saa alistua jonkun rehtorin kynnysmatoksi vaan omanarvontuntoisesti vaatia lisää liksaa ja pysyä sopimuksen mukaisessa työajassa, niin kyllä se loppuviimein olen minä itse, joka määrittelee kuinka suuren roolin haluan tuollaisessa asialle elämässäni antaa. On minun oikeuteni todeta, että jos joku haluaa elää rahan määrittelemää kolkkoa elämää, niin se on hänen valintansa, mutta minä saan valita itselleni asenteen, että en suostu uhraamaan energiaani tuollaisen asian murehtimiseen. Sellaisen asian vatvominen ja siitä ahdistuminen ei ole minun tapani elää ja minä saan elää niin kuin hyvältä tuntuu. Ainakin nukun siltä osin yöni hyvin.

Minulla on oikeus kokea asiat tietyllä tavalla. Jos minusta tuntuu joltain niin perkele minusta tuntuu siltä eikä siihen tule sitten enää kukaan väliin sanomaan miltä minusta pitää tuntua. Ja sitä on myös väärin pyytää. Teki väärin itseään kohtaan. Kyllä sitä kommenttia tulee muutenkin ja siihen saa keskittyä suhtautumaan kriittisesti. Ympäristö kylläkin kertoi minulle tänään, että parasta minussa on rohkeus sanoa mielipiteeni silloinkin, kun en ole täysin vakuuttunut tavoittaako se todellisuuden. He sanoivat, että minun pitää erityisesti vaalia tuota rohkeutta. Minulle itselleni se rohkeus on intuitio, ja se taitaa olla yksi suurimmista lahjoistani, vaikka tietysti se joskus tuntuu kiroukselta. Yhtäkaikki minä elän sen kautta.

Jos minä vihaan rahaa, niin minulla on siihen oikeus. Jos minä en halua sitä ajatella, niin minulla on siihenkin oikeus. Ja minä saan elämässäni tähdätä juuri niin ylös kuin haluan, vaikka siinä lähipiiri mutisisi partaansa mitä. Ja vastaavasti jos haluan, niin saan myös tähdätä juuri niin alas kuin haluan. Se suurin auktoriteetti ei ole koskaan ympäristössä. Se on ihmisen sisällä puhuva ääni. Kyllä sekin on osaksi ympäristön tulosta, mutta sitä kuunnellaan sydämellä.

Tuoksuja

Tänään kerron teille nenästäni ja sen tekemistä tepposista.

Minulla on hyvin tarkka hajuaisti ja myös hajumuisti. Kun tulen asunnostani ulos, niin tunnistan saman tuoksun, joka oli hoitopaikkani rappukäytävässä kun olin 5-vuotias. Siihen sekoittuu sellainen tuuletusparvekkeelta leijaileva tuhkakupin aromi ja nakkikastike. Viisivuotiaana tuo tuoksu tuntui ahdistavan vieraalta ja joka kerta, kun isäni saattoi minut hoitopaikkaan nousi pala kurkkuun jo rapussa. Edelleen se tuoksu nostaa tunteet pintaan.

Olen myös hyvin herkkä hajuvesille. Ne eivät liiemmin ärsytä muuten kuin ylikäytettyinä, mutta minä tunnistan sekä shampoiden, että hajuvesien tuoksuja hyvin herkästi. Ex-tyttöystäväni käytti/käyttää tiettyä Calvin Kleinin tuoksua, joka oli aivan erityisen miellyttävä. Sitä tuoksua voisin nuuhkia päivät pääksytysten. Kun hän tuli kesällä käymään Tukholmassa moikkaamassa, hän jätti tuoksunsa teepaitaan, jota käytti yöpaitana ja se tuoksu säilyi siinä koko kesän. Tietenkään pelkkä teollisesti muotoiltu tuoksu ei ole koko asia, vaan siihen sekoittuu ihmisen oma persoonallinen tuoksu, joka tekee siitä paljon täyteläisemmän ja inhimillisemmän.

Kun sitten eräs läheinen ystäväni täällä Jyväskylässä alkoi tässä pari viikkoa takaperin käyttää samaa tuoksua, niin se oli hyvin hämmentävää. Minulle heräsi sama tuttuuden ja välittämisen tunne, vaikka kyseessä on täysin eri ihminen. Olen tähän asti yhdistänyt siihen tuoksuun lupauksen läheisyydestä ja kosketuksesta, seksistä. Tuntui siis vähän oudolta tuntea se ihmisestä, jonka kanssa olemme hyviä ystäviä.

Olimme sitten tässä yhtenä päivänä opiskeluihin liittyvässä seminaarisessiossa, missä toisella puolellani istui tämä ystäväni, joka käyttää CK:n tuoksua ja toisella puolellani toinen tyttö, joka selkeästi käyttää samaa shampoota kuin eräs toinen entinen tyttöystäväni. Siinä sitä sitten oltiin. Jos olisin sulkenut silmäni olisin voinut kuvitella molemmat exät siihen viereeni, mikä olisi ollut vähintäänkin kieroutunutta.

Hajuaisti voi myös rajoittaa tai määrittää elämää: järvi ei kelpaa, koska se tuoksuu mudalle eikä suolalle, vanhassa vuokrakämpässä oleva "mummonhaju" pitää kuurata pois hyvin tarkkaan ja tuoksukynttilät ovat kyllä tähän asti olleet täysi mahdottomuus. Toisaalta hieman ristiriitaisesti minua ei ole mitenkään erityisesti haitannut sellun pistävän imelä tuoksu, vaan olen viihtynyt paperikaupungeissa siinä missä muuallakin.

Herkkä hajuaisti antaa kuitenkin elämään aivan uuden ulottuvuuden, koska hyvät tuoksut ovat aivan huumaavia ja saavat pöntön sekaisin siinä missä jotkin piristeet kuten kofeiini. Maailman parhaita tuoksuja (tähän mennessä):

- meri
- syreenin kukat
- suopursu
- terva
- vastaleikattu ruoho
- sade (sellainen kesäsadetta edeltävä tuoksu)
- syksyinen omenahuone
- spriikeitin (enteilee ruokaa)
- neilikka (mauste)
- ratapölkyt (kylläkin myrkyllinen tuoksu)
- kevät

Tuota listaa voisi tietysti kukin jatkaa mieleisellään tavalla. Minä myös erottelen ihmisiä tuoksun perusteella, koska kaikki eivät vain yksinkertaisesti tuoksu yhtä hyvältä. Olin ennen opiskelujen aloittamista tavaratalossa töissä ja siellä huomasi kuinka osa asiakkaista tuoksui todella hyvältä ja toisten palveleminen tuotti suunnattomia vastareaktioita. Kaikesta selvittiin, mutta parhaimpia hetkiä olivat ne kun palveltava oli joku nuori nainen, jolla oli yllään joku hienostunut ja hillitty tuoksu, joka kuitenkin täytti koko hänen läheisyytensä. Asiakaspalvelun huippuhetkiä. Tuli työkaverin kanssa nosteltua kulmakarvoja ja nyökkäiltyä kerta jos toinenkin. :)

Onhan näitä teorioita olemassa siitä kuinka feromonit vaikuttavat parin valintaan saaden eksoottisen ja perimältään mahdollisimman eriävän ihmisen tuoksumaan hyvältä. Tästä en tiedä, mutta en kuitenkaan muista, että olisin koskaan välittänyt seksuaalisesti ihmisestä, joka ei olisi tuoksunut hyvältä. Voi tietysti kysyä kumpi edeltää kumpaa, mutta joka tapauksessa minä nautin ihmisten tuoksuista täysin sieraimin. Eikä ole juuri parempaa oloa kuin saada olla itselle tärkeän ihmisen lähellä ja tuntea se inhimillinen lämpö ja toisen mahtava tuoksu. Silloin voi tuntea kuinka sen tuoksun ja lämmön tunteminen tuntuu tervehdyttävältä ja yksinkertaisesti oikealta.

Joskus olisi mukava lähteä johonkin sokkotreffi massatilaisuuteen siten, että porukalla olisi huivit silmillä ja jokaisen pitäisi etsiä ihminen, joka tuoksuu parhaimmalta. Nähtäisiin onko CK:n tuoksu universaalisti mieluisa. :)

Hyvyyden mahdollisuus

Gnothi Seauton kirjoittaa kuinka jokaisen ihmisen sisällä asuu hänen mielestään enkeli. Jaamme hänen kanssaan näkemyksen, että jokaisessa ihmisessä on mahdollisuus hyvään. Ihan jokaisessa.

Sitten luin eilistä Hesaria missä kerrottiin tuomiosta, jonka 26-vuotias (minun ikäiseni) mies ja naisystävänsä olivat saaneet alaikäisen pojan (14-vuotias) törkeästä pahoinpitelystä. He hakkasivat poikaa pesäpallomaiLOIlla monikossa ja potkivat häntä. Sitten vaihdettiin paikkaa ja touhu jatkui samalla kaavalla. Heidän ystävänsä katsoivat vierestä. Seuraavana päivänä pojan onnistui itse raahautua kotiin. Sattuu ajatella tuollaista tilannetta. Mikä saa ihmisen mielettömästi ja määrättömästi hakkaamaan toista puolustuskyvytöntä ja pienempää ihmistä. Vaikka 14-vuotias olisi millainen korsto, niin hän on silti lapsi.

Silti minä uskon edelleen, että jokaisessa ihmisessä on mahdollisuus hyvään. Minä tiedän, että nuo nainen ja mies ovat olleet joskus pieniä lapsia ja että se lapsi ja lapsen viattomuus on edelleen siellä jossain taustalla. Jossain vaiheessa he vain menivät vikaan. Se ei ole varmasti ollut tietoinen valinta, eikä se ole ollut mitenkään heidän perimmäisen luonteensa tai persoonallisen temperamenttinsa tulosta.

Kun yhdistetään sellaiset asiat kuin tunneherkkyys, vaikeus reflektoida ja tiedostaa omien tekojen seurauksia, vahva temperamentti ja ympäristö, joka ei tarjoa ollenkaan tukea, rohkaisua tai rajoja, niin tulokset voivat olla todella tuhoisia. Tunneherkkyys reagoi voimakkaasti kaikkiin asioihin. Kun sitten tulee tarpeeksi monta negatiivista kokemusta, niin herkkyys kääntyy itseään vastaan ensin katkeruudeksi ja sen jälkeen kyynisyydeksi. Jos ei omien tekojen seurauksista ole ennenkään tiedetty, niin nyt niistä ei enää välitetä. Sen sijaan kyynisyys ruokkii vallantavoittelua, tarvetta hallita ainakin jotain asiaa maailmassa. Kyynisyys myös sulkee silmät toisen ihmisen näkemiseltä arvokkaana ja tärkeänä elämänä.

Kun siis pohjimmiltaan herkkä ihminen, joka on saanut ikänsä turpaan, lyö toista ihmistä, niin ei hänen päässään ole ajatusta, että tuo toinen olisi ihminen. Hän on unohtanut miten se nähdään. Ei häneen satu nähdä toisen tuskaa. Mutta yhtä kaikki tuo toiminta on vahingollista ja vie ihmistä joka kerta kauemmas mahdollisuudesta ihmisyyteen. Vanhoilla sanoilla on sanottu, että niin kauan kuin omatunto puhuu, hyvä tahto on voitolla. Ja kyllä se puhua piipittää myös noiden mukamas paatuneiden ihmisten sisällä. Siellä se enkeli värjöttelee ja huutaa apua.

Minä olen usein kirjoittanut, kuinka hyvä tahto saa minut monesti itkemään, kun tulee niin kiitolliseksi siitä kuinka paljon hyvää tässä elämässä on tullut minun osakseni. Samalla tavalla minua surettaa kuinka vähän hyvää tahtoa on tullut noiden ihmisten osaksi, että he ovat hukanneet oman hyvän tahtonsa.

Sillä jokainen silmittömän väkivallan teko on hätähuuto, se ei ole merkki ihmisen pahuudesta. Sellainen silmitön viha syntyy kerrostuneen pelon ja pettymyksen yhteenliittymästä. Vihataan kun ei muuta osata, koska kukaan ei ole antanut syytä muuhun. Pelko on opittavissa, viha on opittavissa ja pelko ruokkii sitä. Siten kun joukkoon lisätään pettymys ihmisten kykyyn välittää, niin tuloksena on merkityksettömyyden tunne, joka suuntautuu väkivaltaisesti.

Jos tällainen ihminen suljetaan loppuiäkseen koppiin, niin hänen kohdallaan annetaan periksi. Eristäminen ei ole koskaan mikään ratkaisu, eikä pyri parantamaan tilannetta, vaan se ruokkii syrjäytymistä. Se hoitaa oireita, ei syitä: tuen tarvetta, positiivisten välittämisen mallien puutetta, omanarvontunnon puutetta ja kyvyttömyyttä nähdä oman toiminnan seurauksia. Nämä ovat niitä oikeita lääkkeitä.

Monet teistä, jotka ovat kokeneet rankan lapsuuden saattavat todeta, että vaikka tuki oli tiukassa, niin teistä ei silti tullut rikollisia. Ja olen iloinen, että näin ei käynyt, mutta väitän, että "suotuisissa" olosuhteissa ja ympäristössä meistä jokainen on syrjäytymisriskissä ja vaarassa hukata ihmisyytensä.

Minulla on opiskelukaveri, ystävä, joka on töissä vankilassa. Hän tekee siellä ohjaustyötä ja pyrkii antamaan vangeille paikan missä käydään läpi heidän tulevaa sopeutumistaan takaisin yhteiskuntaan. Monelle vangille tuo paikka on ensimmäinen kerta heidän elämässään, kun joku on kiinnostunut heidän asioistaan, heistä ihmisinä. Ystäväni, rautainen pieni nainen, kuuntelee heidän tarinansa. Ainoastaan kuuntelee mitä heillä on sanottavana. Ei usko ihan kaikkea kuulemaansa, mutta kaikki tyynni kuuntelee ja antaa samalla esimerkin ihmisestä, joka välittää. Ja monessa tapauksessa tuo tilanne laukaisee ihmisessä myrskyn tunteita, jotka on liian kauan survottu kaiken sen "suojaavan" vihan taakse. Ihminen lysähtää kokoon ja tuntee itsensä maailman pienimmäksi olioksi.

Kun sitten haastattelu ja ohjausprosessi tulee tiensä päähän, niin ystäväni halaa näitä miehiä: raiskaajat, murtomiehet ja lasten seksuaaliset hyväksikäyttäjät, jokaisen vuorollaan. Hän tekee sen siksi, että he ovat ihmisiä. Ja vaikka tuo halaus on vankilan sääntöjen vastainen, niin minun näkökulmastani hän tekee siinä enemmän kuin koko vankilainstituutio koskaan onnistuu muutoin tekemään.

Joidenkin ihmisten kohdalla kyse on mielen sairaudesta. Tällöin häneen tulee suhtautua niin kuin sairaaseen ihmiseen suhtaudutaan. On tiedostettava, että tämä ihminen ei ole terve, vaan hänet täytyy ohjata hoitoon ja hänestäkin on pidettävä huolta.

Sillä ongelmat täytyy kohdata, hyväksyä ja käsitellä, tarttua toimeen. Ja kukaan meistä ei ole totisesti oikeutettu heittämään ensimmäistä kiveä.

Mutta saa toki kommentoida eriäviä mielipiteitä. :)

Hyvän sään poliitikot, who's up for the dirty work?

Noin yleisesti ottaen en ole halunnut tänne kirjoittaa mitään poliittista, mutta kun tämä asia minua nyt vaivaa ja ahdistaa, niin kaadan sen tänne. Ja tätä saa nyt tosiaan kommentoida jos/kun on asiasta eri mieltä.

Kysymys on tuosta sosiaalipuolen eläkeuudistuksesta ja kestävyysvajeesta. Jos jollekulle on vielä jäänyt epäselväksi, niin Suomen työikäisten ja työssäkäyvien määrä tulee vähentymään radikaalisti suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle. Huoltosuhde tulee pahimpien ennustuksien mukaan olemaan 2030 tienoilla jopa 73/100 eli että sataa työssäkäyvää kohden tulee olemaan 73 huollettavaa.

Tämä tarkoittaisi siis sitä, että nykyisellä julkisen puolen työpaikkojen määrällä tuolloisesta käytettävissä olevasta työvoimasta noin 80 % työskentelisi julkisella sektorilla. Tästä syystä julkisen puolen virkoja lakkautetaan eikä uusia tule. Kuitenkin täytyy ymmärtää, että se työ tai työmäärä ei kuitenkaan mihinkään katoa eivätkä jo tässä vaiheessa ylityöllistetyt ihmiset voi millään jaksaa jatkuvasti paisuvaa työmäärää, jossain vaiheessa tulee raja vastaan. Tekijöitä tarvitaan lisää.

Tämä tilanne on siis hyvin kestämätön. Nuo luvut eivät tuosta muutu. On selvää, että tällä hetkellä 20-30 vuotiaat ihmiset saavat järjestänsä varautua olevansa työelämässä 70-vuotiaiksi, koska muuten homma ei voi toimia. Julkista puolta en halua supistaa, koska peruspalvelut; ilmainen laadukas koulutus ja terveydenhoito on jatkossakin turvattava joka ikiselle suomalaiselle, ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Toinen tähän samaan asiaan liittyvä asia, joka minua henkilökohtaisesti vituttaa on se, että kun kansalaisille on tehty kyselyjä heidän suhtautumisestaan verotukseen, niin järjestäen enemmistö vastaa olevansa valmis maksamaan enemmän veroja mikäli niillä voidaan turvata peruspalveluiden laatu ja riittävyys. Samanaikaisesti kaikki suuret puolueet hännystelevät äänestäjiä veronkevennyksillä, vaikka tietävät sen olevan kestämätön suunta. Ihmiset haluavat kirjastoja, lähikouluja ja lähiterveyskeskuksia.

Kuitenkaan kukaan poliitikoista ei ota verojen kiristämistä puheeksi ennen kuin viimeisessä hädässä. Ensin esitellään Pajusen leikkauslistat, joissa viedään suuri osa kaikkein rakkaimmista palveluista, kuten päiväkodeista, kirjastoista ja lähikouluista. Vasta sen jälkeen aletaan puhua, että olisi syytä miettiä veronkiristyksiä. Yhden kirjaston lakkauttamisesta syntyvä säästö, kun muutenkin huonosti palkatut kirjastonhoitajat pannaan pihalle ja rakennus kylmäksi, ovat hyvin pieniä siihen nähden, kuinka paljon saataisiin aikaan, kun koko Helsingin väestön tuloveroa kiristettäisiin vaikkapa 0,5 %. Miksi helvetissä, niitä veroja ei ole kiristetty jo aiemmin, että nuo palvelut, jotka kansalaiset haluavat, pystyttäisiin turvaamaan?

Nyt joku älähtää, että jos verot viilataan ylös, niin kansalaisten ostovoima kuolee ja samalla kuolee Suomen kauppa ja kilpailukyky. Minä vastaan, että kun nyt tiedetään, että tässä taloudellisessa tilanteessa ja väestön ikääntyessä on edessä hyvin laihoja vuosia, niin sitä ei saa maksattaa peruspalveluiden rapauttamisena vaan nimenomaan kaupan alan supistumisena. Yksityiseltä puolelta työpaikat vähentyvät ja niitä tulee luoda julkiselle puolelle. Tässä tilanteessa on turha messuta minulle, että julkisen puolen jatkuva paisuttaminen on kestämätön ratkaisu, kun viimeiset kymmenen vuotta sitä on suhdanteista riippumatta ajettu alas. Suomalainen sosiaaliturva on ennen aikaan pystytty turvaamaan myös silloin kun yritysverotuksessa on tapahtunut notkahduksia. Miksei siihen pystyttäisi nytkin?

Joku osa-alue sen vajeen kuitenkin maksaa, mutta peruspaveluita ei voi eikä saa enää karsia. Ne ovat jo nyt henkihieverissä tehokkuusvaatimustensa kanssa. Tämä homma pitää nyt yhdessä hoitaa talkoohengellä ja todeta, että siinä pitää nyt jokaisen tyytyä vähempään. Myös eläkkeiden verotusta on luultavasti pakko kiristää. Hyvin sanottua oli eräältä helsinkiläiseltä kuntatason päättäjältä, että ei heitä ole valittu tekemään vain mukavia ja helppoja päätöksiä. Nyt on nimenomaan aika ottaa järki käteen ja sopeuduttava tilanteen vaatimuksiin. Jonkun päättäjän on kuitenkin pakko tehdä ne likaiset päätökset.

Jos minulta menee verojen kiristämisen takia ostovoima enkä pysty korkeiden verojen takia ostamaan uutta telkkaria, niin se ei ole minun elämänlaadustani pois, kun tiedän, että niillä minun maksamillani verorahoilla voidaan maksaa kunnon koulukirjat ja lapsilisät, että se lapsi saa kunnon vaatteet päälleen. Se on jokaisen lapsen oikeus vanhempien tulotasosta riippumatta. Ja se lapsi ei tarvitse uutta playkkaria tai playkkaria laisinkaan, vaan vanhempansa pulkkamäkeen missä liukurina voi käyttää vaikka muovipussia.

Nyt taas rikkaat älähtävät, että jos veroja ei hiisata ylös, niin hyvätuloiset pystyvät ostamaan lastensa koulukirjat itse ja jokainen huolehtikoon omasta pärjäämisestään. Juma********, per********, AAAAAAAAAARRRRRRRRRRRGGGGGGGGGGGHHHHHHH!!!!! Minua niin riepoo tuollainen asenne, kun joku tunnevammainen markkinointijohtaja mölisee sunnuntaihesarin mielipidepalstalla, kuinka joku kehtaa ottaa hänen palkastaan 40 % ja rahoittaa niillä jotain saamatonta laiskimusta, joka lepää laakereillaan. Juuri tuo asenne, että "Kuinka paljon tämä on minulta pois", vituttaa kaikkein eniten. Saatanan imbesillit kun ne eivät tajua, että se on meidän jokaisen vastuu pitää huolta niistä, jotka eivät siihen itse pysty. Siinä ei silloin yhteenlaskua harrasteta vaan se homma hoidetaan, koska se on oikein. Minne helvettiin tästä maasta on kadonnut solidaarisuus ja tekemisen meininki?

Nyt vähän rauhoitun. puuuuuuuuhhhhhhh.....

Eli kertauksena miten tämä homma hoidetaan:

- ensijaisesti verotusta (tulovero, pääomavero) tulisi kiristää, että jaettava kakku saataisiin suuremmaksi ja selvittäisiin tästä kestämättömästä tilanteesta, jossa menot ovat jatkuvasti tuloja suuremmat
- julkista puolta tulee tarkkailla ja tehostaa siellä missä se on vielä mahdollista laadun kärsimättä. Peruspalvelutuet; lapsilisät, opintoraha, työttömyyskorvaukset tulee sitoa indeksiin ja huolehtia niiden riittävyydestä.
- työperäistä maahanmuuttoa tulee tuntuvasti lisätä, koska tänne tosiaan tarvitaan lisää tekijöitä, heidän sopeuttamisensa ei tässä konkurssissa ole se kynnyskysymys.

Ei mitään salatiedettä tämäkään. Pyydän anteeksi, jos loukkasin jonkun markkinointijohtajan tunteita.