Raiteilla

HSL laatii raitiolinjaston laajennussuunnitelmaa. Asiasta on blogikin, jossa kansa pääsee kaatamaan tyytymättömyytensä sekä vallitsevasta asiantilasta että mistään mahdollisista muutosehdotuksista pahaa aavistamattomien ja syyntakeettomien joukkoliikennesuunnittelijoiden niskaan. Tsemppiä vain sinne teille Lauri Räty ym.

Tämä on sillä tavalla mukava aihe, että varmaankin jokseenkin jokaisella kantakaupunkilaisella helsinkiläisellä ja luultavasti monella muullakin edes joskus Helsingissä liikkuneella on tulinen mielipiteensä siitä miten ratikoiden pitäisi kulkea; missä olisi tarvetta linjalle ja kuinka usein niitä pitäisi tulla. Itse ammattilaisten suunnittelutyötä ohjaavat sekä lippulajitutkimusten arvioidut matkustajamäärät että teoreettinen tutkimus muun muassa siitä millaisia ankkureita suunniteltujen reittien varrella on: kuinka paljon työpaikkoja ja niitä asuntoja.

Minä voin maallikkona huudella mitä sattuu, mutta koska minulla on oman logiikkani valossa tästäkin asiasta jotakin sanottavaa, niin pistänpä oman ehdotukseni verkoston laajentamisesta tänne kansan nähtäville. Saman mallin lähetin HSL:n porukalle hämmentämään soppaa. Olisi hauska joskus kuulla millä argumenteilla näitä minun ideoitani teilataan.

Muutaman pointin esitän tästä ehdotuksestani. Tottahan siitä näkee, että on oma lehmä ojassa, kun Käpylässä asustellaan, mutta haluan myös hieman perustella näitä villimpiä linjanvetojani.

Ensiksi nuo linjat
7: Oulunkylä - Käpyläntie - Koskelantie - Mäkelänkatu - Messukeskus - Länsi-Pasila - Eläintarha - Mannerheimintie jne.
ja
1: Käpylän asema - Pohjolantie - Mäkelänkatu - Sörnäinen - Hakaniemi

Linjat noudattelevat nykyisten bussilinjojen 65A ja 69 suuntaa. Bussin 69 funktio nykyisellään on osaksi purkaa koillisen kantakaupungin liikkumistarpeita Pasilaan, Töölöön ja läntiseen kantakaupunkiin. Se kuitenkin jumittaa pahasti niillä osuuksilla, joilla bussikaistat eivät toimi ja myös volyymia riittäisi raiteille asti.

65A taasen on Helsingin eniten hyödynnetty bussilinja, joka toimii nykyisellään sekä metron syöttöliikenteenä Oulunkylän suunnalta Sörnäisiin, että sen purkajana Sörnäisistä eteenpäin.

Kun puhutaan, että ratikka on bussia edullisempi isompien massojen liikuttelussa, niin näiltä linjoilta luulisi löytyvän selkeää mahdollisuutta säästöihin. Käpylä-Koskela-Oulunkylä alueilta suuntaudutaan tavalla tai toisella Sörnäisiin ja Hakaniemen suuntaan. Tällä hetkellä bussi 55 on linjattu Kalasatamaan ja matkustajamäärät laskivat. Koillisen Käpylän ja Koskelan porukalle tarvitaan raiteilla oleva syöttöliikenne Sörnäisten metroasemalle. Volyymi löytyy ihan varmasti. Kun Koskelan ratikkavarikolle rakennetaan uusi yhdysraide, ilmeisesti Kunnalliskodintien kautta, nämä molemmat linjat olisivat helposti saavutettavissa myös sitä kautta.

Muita radikaaleja muutoksia nykytilanteeseen on tuo Jokeri 0 raide, joka toimii Pasilan tulevan massiivisen keskustan purkajana ja kokoajana länteen ja itään. Matkustustarpeet tulevat Pisararadasta huolimatta olemaan merkittävät ja siksi niille tarvitaan tehokas linja. 0 linja sukeltaa suunnitelmassa Asemapäällikönkadulla Kasöörinkadun kohdalla tunneliin, joka yhtyy maan alla olemassa olevaan junatunneliin ja jatkaa Kumpulan laakson läpi vanhaa ratapohjaa pitkin Kyläsaareen ja Kalasatamaan. Tästä hyvästä saan Kumpulan kaupunginosayhdistyksen kimppuuni, kun uskallan taas nostaa tämän kirotun linjauksen keskusteluun, mutta mielestäni on eri asia puhua joukkoliikennekadusta kuin pelkästä ratalinjauksesta. Ratahan siellä on jo ollut ja sen kanssa selvittiin sovussa vuosikymmenet.

Länteen Jokeri 0 tekisi myös radikaalin oikaisun Auroran sairaalan ja Laakson sairaalan pohjoissivua pitkin. Tämäkin nostaa varmasti äläkän, mutta mikäli linjasta halutaan autoliikennettä selkeästi nopeampi yhteys Pasilasta länteen Meilahden sairaalalle ja ehkä josksu tulevaisuudessa Munkkiniemen kautta Seurasaareen ja Tapiolaan asti, on tärkeää ettei linja jumita Reijolankadun ruuhkaan. Jos pitää valita tämän oikaisun tai Tukholmankadun yksityisautotunnelin välillä kannatan ehdottomasti suoraa rataa Meilahdesta Pasilaan. Keskuspuiston pyöräteiden yli rakennettaisiin ratasilta, jolloin esteetön kevytliikenne säilyisi Keskuspuistossa. Alueella liikkuvat hevoset ovat jo tottuneet alittamaan esimerkiksi Hakamäentien meleuisia autosiltoja, joten en usko, että olisi siinäkään mielessä jyrähdettävää.

Linja 5 Eira - Kamppi - Töölö - Meilahti - Munkkivuori on jokseenkin HSL:n aiemman tarveselvityssuunnitelman mukainen. Sille löytyvät matkustajat ja se olisi selkeän suoraviivainen ja looginen linja, jolta ei matkustajia puuttuisi.

Linja 10 on jakettu jokeri linjalle saakka, jolloin se toimisi Haagan aseman pohjois- ja eteläpuolella syöttöliikenteenä Huopalahden juna-asemalle. Samalla se olisi helposti saavutettava sairaalalinja, joka toisi Meilahden sairaalan asiakkaat Haagasta Tullinpuomin pysäkille.

Linjat 9 ja 3 on siirretty Kalliossa kulkemaan Porthaninkadulta Flemiginkatua pitkin Aleksis Kivenkadulle. Nykyisessä tilanteessa linja 9 jumittaa Helsingikadun ympyröissään, vaikka linja on muuten hyvin löydetty ja etenee hyvää reittiä. 3:sen matkustajatilanne on HSL:n blogin mukaan Brahenkadusta eteenpäin ollut niukka, joten tätä linjaa hyödynnettäisiin enemmän jos se kulkisi peräkkäin 9 kanssa tiheämmällä vuorovälillä.

Näitä kahta linjaa täydentämään sijoitin Kallioon vielä linjan 2, joka palvelisi Linjoja, Konepajaa ja Sturenkadun ympäristöä täydentäen näin kolmosen jättämää aukkoa Alppiharjun ympäristössä.

Muiden linjojen osalta ehdotus ei sisällä suuria muutoksia olemassa oleviin linjoihin. 8 ratikan vuoroväli ja säännöllisyys ovat sellainen asia jolle pitäisi jotain yrittää tehdä.

Kalasataman raideratkaisut odottavat sekä Kruunuvuorenselän suunnitelmien tarkentumista että Sompasaaren ratikkalinjan linjausta Kruunuhaassa - Hakaniemessä. Sinne tullaan jotain kautta vetämään raiteet Varsapuistikolta/Kaisaniemestä. Muutoin linjastoehdotukseni on linjassa Pisara-radan rakentamisen kanssa. Pisaran asemat Töölön torilla ja Hakaniemessä palvelisivat luontevina liityntäpysäkkeinä myös Pisaran matkustajien siirtymisessä ratikoihin.

Näin. Kommentoikaa missä teidän raitiomatkustustarpeenne tulivat sivuutettua. :)

Voiton tavoittelun ja kilpailemisen vaihtoehdot

Tämän syksyn kirjamessuilla oli puhumassa itävaltalainen tietokirjailija Christian Felber, esittelemässä kirjaansa Näkyvä käsi (2013). Esitys oli virkistävä tulokulma talouspoliittiseen keskusteluun, jota meidän aikanamme dominoi taloudellisen liberalismin murskaava aluevaltaus ja sen vastavoimien epätoivoinen räpistely säilyttääkseen edes jotakin säilyttämisen arvoista.

Kirjan suomenkielinen nimi näkyvä käsi viittaa Adam Smithin Näkymätön käsi käsitteeseen, jossa markkinoiden itsensä hoitava vaikutus kelpaa talousliberalistisen periaatteen vastaukseksi lähes mihin tahansa taloudelliseen tai yhteiskunnalliseen kysymykseen. Felberin näkökulma talouteen on yhteisölähtöinen ja sikäli merkittävä, että hänen uudistava ajatuksensa on lähtenyt yhteiskuntavastuullisten yritysten aloitteesta ja tahdosta vaikuttaa myös yhteisön hyvinvointiin rakentavasti.

Felberin teesi on, että lähes kaikkien länsimaiden perustuslakiin on kirjattu tavoite, että taloudellinen yritystoiminta ja sen edistäminen tähtäävät "yhteisen hyvän edistämiseen." Nykyisessä taloudellisessa järjestelmässä voitot valuvat kuitenkin harvojen käsiin, eivätkä jakaudu koskaan tasaisesti. Usein Felberin puheessa esiintynyt käsite Common good ballance sheet tarkoittaa yrityksen tuloksellisuuden tarkkailun sijasta huomion kiinnittämistä yrityksen yhteisen hyvän edistämiseen esimerkiksi sitä kautta kuinka hyvinvoivia sen työntekijät kokevat olevansa, miten se edistää muuta hyvinvointia esimerkiksi verotulojensa kautta ym. Tällaista vastuullista toimintaa pystytään sitten edistämään suosimalla yrityksiä, jotka todistetusti parhaiten jakavat hyvinvointia ympärilleen.

Tottakai mallin kritiikki on taas laulua, kuinka tällainen markkinasääntely ei ole vapaan kilpailun mukaista. Felber kuitenkin nimenomaan kyseenalaistaa kilpailun merkityksellisyyden ja sanoo, että järjestelmässä on kyse muiden kuin määrällisten voittojen arvoista. Olen todella iloinen, että tällaisia avauksia tulee ja Felberin kirja on enimmäkseen rakennettu vastaamaan siihen luonnollisesti ja ymmärrettävästi kohdistuvaan murskakritiikkiin. Jos meidän aikanamme haluaa kyseenalaistaa taloudelliseen kilpailuun perustuvan markkinatalouden, saa niskaansa nuo miljoonat mukavaan elämään tottuneet hyeenat, jotka kynsin ja hampain, kirkuen puolustavat oikeuttaan haalia voittoa. Siksi olisi mukava kuulla miten esimerkiksi The Economist lehti käsittelisi tätä teoriaa jos ei ole sitä jo tehnyt. En tähään hätään ainakaan löytänyt heiltä artikkelia aiheesta.

Felberin malli ottaa pöydälle vahvasti perusteltuja arvoja, joita hänen ehdottomansa järjestelmän kautta olisi kapitalismia helpompaa edistää:
1. Ihmisarvo
2. Solidaarisuus
3. Ekonominen kestävyys

Erityisesti viimeinen näistä herättää itseni, koska ympäristötieteiden näkökulmasta jatkuvaa kasvua tavoitteleva talousjärjestelmä, joka itsessään perustuu kilpailuun ja tuotannon laajentamisen tarpeeseen, mikäli yritys haluaa meneestyä ja säilyä markkinoilla, on täysin kestävän kehityksen vastainen. JATKUVA KASVU EI VOI OLLA KESTÄVÄÄ.

Kapitalismin ja sosialismin välille on ennenkin ehdotettu vaihtoehtoisia järjestelmiä, joista yksi tunnetuimpia on Third way:näkin tunnettu distributismi. Sen runkona toimii ajatus omistuksen hajauttamisesta kapitalistisen oligopolin sijasta. Distributismin kaksi päävaihtoehtoa ovat:

1. Omistuksen hajauttaminen kansalaisten kesken ja
2. pienyritteliäisyyden tukeminen.

Molemmat sellaisia asioita, joihin perinteisessä sosiaalidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa ei ole ollut mikään pitkä matka. Esimerkiksi osuuskunta toiminta Suomessa on ollut kukoistava esimerkki yhteisomistuksesta ja demokraattisesta päätöksenteosta taloudellisessa yrityksessä. Varmasti joku sanoisi, että Suomi on jo nyt ja varsinkin ollut distributistinen yhteiskunta, mutta omasta mielestäni meidän taloudellista järjestelmäämme ei ole koskaan perusteltu distributistisilla arvoilla.

Mielestäni kapitalistisen järjestelmän kritiikki ja vaihtoehdot pidetään aina niin marginaalissa, koska vallitsevaa ihmiskuvaa kilpailuhenkisestä oman edun tavoittelijasta ei koskaan kritisoida. Suuri osa poliitikoista ja ihmisistä yleensä saattaa kannattaa inhimillisen kokemuksen mittarein mitattuna solidaarista yhteiskuntaa, toisista huolta pitämistä ja tulontasausta, mutta nämäkään idealistit eivät välttämättä sisimmässään usko, että ihmismassoissa olisi potentiaalia ymmärtää muuta kuin omaa etuaan, "mitä minä tästä saan." Vallitseva ihmiskuva on oman edun tavoittelija, joka ei arkipäivän valintatilanteissa pysty asettamaan yhteistä etua oman etunsa edelle. Tämä on samalla suurin syy siihen, että kilpailu ja voitontavoittelu saavat arvoina loistaa muiden arvojen kustannuksella.

Mitä sitten tarkoittaisi tuon ihmiskuvan kyseenalaistaminen ja ehkä korvaaminen? Se tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi myönnetään, että mitä enemmän ihminen kouluttautuu, sen solidaarisempaan suuntaan hänen arvonsa kehittyvät. Tästä on suoraa näyttöä esimerkiksi suomalaisessa arvotutkimuksessa Martti Puohiniemeltä. Hän on käyttänyt kansainvälisen arvotutkija Shalom Schwarzin arvokehää hahmotellakseen suomalaisen yhteiskunnan arvoja. Tässä kuvassa näkyy sekä sukupuolen, iän että koulutuksen vaikutus yksilön arvokehityksessä.

Tarvitaan keskustelua ja yksilöiden haastamista tarkastelemaan eri arvoja rinta rinnan. Heille täytyy myös tuoda suurille massoille tuntemattomia mutta jo olemassa olevia mittareita, joilla arvioida omaa kokemustaan ja kehittää kykyä havaita toiminnan vaikutuksia ympäristössä ja hahmottaa kokonaiskuvaa. Vasta tällöin suppea kilpailunäkökulma asettuu yksilön omassa ajattelussa kyseenalaiseksi. Se alkaa vähitellen näyttäytyä sinä aburdin alkeellisena ja ahtaana ajatusrakenteena, joka se todellisuudessa on.

Ehkä mitenkään yleistettävän ihmiskuvan määritteleminen ei ole tavoiteltavaa tai mahdollista, mutta olennaista on nostaa solidaarisuuteen, yhteiseen hyvään ja kestävään kehitykseen tähtäävät ihmiskuvat validisti vallitsevan kilpailullisen ihmiskuvan rinnalle yhteiskunnallisessa keskustelussa ja mediassa. Kilpailu, kilpailullisuus ja erityisesti kilpailun yhteistä hyvää edistävä vaikutus ovat lähinnä myytti. Vaatii paljon rohkeutta ottaa pöydälle tarkasteluun se mahdollisuus, että ihmiskunnan seuraava kehitystehtävä on kilpailusta luopuminen.

Kristillisten ihmiskuvien ristiriidat ja boheemit vaihtoehdot

Sain juuri luetuksi Mario Vargas Llosan Nobel-palkitun romaanin Paratiisi on nurkan takana. Se kertoo sekä taidemaalari Paul Gaugainin elämäkertaa että hänen isoäitinsä, sosialistisen naisasiataistelija, Flora Tristanin elämäkertaa vieretysten. Kirja on tummasävyinen ja osin myös inhorealistinen ajankuvaus 1800-luvun maailman eriarvoisuudesta ja toisaalta länsimaisen ajattelutavan rappeuttavasta ja vieraannuttavasta vaikutuksesta. Gauguin on tunnettu tavoitteestaan palauttaa viettien ja alkukantaisuuden maailman arvo ja sitä hän tavoitteli hylkäämällä länsimaisin arvoin mitattuna menestyvän elämänsä Euroopassa ja muutti etelämerelle Tahitille ja lopuksi Marquessaarille.

30-vuotiaaksi Gauguin eli kuten muutkin länsimaiset ranskalaiset, perustaen perheen arvostetun ja konservatiivisen naisen kanssa, hankki lapsia, kävi töissä ja menestyi taloudellisesti. Hänen taiteellinen intohimonsa ja kutsumuksensa räjähtivät näkyviin vasta noin 35-vuotiaana ja samaan ajankohtaan sattui myös yleisen taloudellisen tilanteen muutos, joka "vapautti hänet sovinnaisesta ennakoitavasta elämästä" ja antoi hänelle mahdollisuuden hylätä porvarillinen elämäntapansa. Tuo siirtymä tapahtui kuitenkin kovaan hintaan; Gauguin valitsi elää eristyksissä lapsistaan, vanhojen turvallisten kontaktiensa hyljeksimänä. Tämän hän kuitenkin valitsi uhrata puhtaasti intohimonsa tähden.

Me puritaanit ja kurinalaiset ihmiset paheksumme ja kammoksumme tuollaista ratkaisua, joka hylkää kristittyyn kulttuuriin sisältyvän vastuukäsityksen. Miten joku voi toimia niin vastuuttomasti, että hylkää lapsensa vain koska haluaa omistautua jollekin tavoitteelle/aatteelle? Hänen isoäitinsä toimi samoin, kimmokkeenaan tasa-arvoisen maailman saavuttaminen herättämällä työväenluokan ihmiset ja naiset vaatimaan tasa-arvoista kohtelua ja yksilönvapautta. Tämän tavoitteen palvelemisen eteen Flora Tristan uhrasi läheisyyden omiin lapsiinsa, oman henkilökohtaisen onnensa ja terveytensä.

Kaiken kaikkiaan Llosan kirja on hyvin intohimoinen ja valottaa tuota ihmismielen viettien puolta, joka on meidän päämäärärationaalisen toimintamme vastakohta. Molemmat ulottuvuudet ovat ihmisessä läsnä, mutta järjestelmällisen pitkälle kehittyneen yhteiskunnan sisällä nuo viettien ja intohimoisen, boheemin elämäntavan arvot ovat auttamattomasti alisteisia meidän arkipäivän elämässämme. On myös monia ihmisiä, jotka eivät välttämättä edes tiedä/halua tietää sisällään roihuavasta impulsiivisuudesta, spontaaniudesta ja intohimosta.

Mario Vargas Llosa avaa myös hieman eri kulttuurien ja niiden taustalla vaikuttavien uskontojen erityispiirteitä joko rohkaista tai tukahduttaa tätä affektiivista ulottuvuutta ihmisessä. Se tuli hyvin esiin Paul Gauguinin, alunperin katolisen mutta tuossa vaiheessa elostelevan boheemin, keskustellessa protestanttisen Vincent van Goghin kanssa uskonnon merkityksestä taiteelle.

Llosa kirjoittaa: ...kumpi uskonto oli parempaa elämää varten? Protestanttinen usko oli tiiviimpää, karumpaa, ankarampaa, kylmempää, rehellisempää ja myös epäinhimillisempää. Katolinen usko oli kyynisempää, se sopeutui paremmin ihmisen korruptoituneeseen luonteeseen. Se oli myös ylellisempää ja luovempaa kulttuurin ja taiteen näkökulmasta katsottuna, ja luultavati inhimillisempää, lähempänä todellisuutta ja elämisen arvoista elämää.

Tekstissä näkyy perulaisen kirjoittajan oman katolisen taustan maailmankuva ja ihmiskuva, jossa ihminen nähdään puutteellisena, viettiensä uhrina, joka ei voi koskaan täysin vapautua omista mahalaskuistaan, eikä siksi myöskään halua niitä kieltää tai peitellä. Si dios quiere. Protestanttinen puritaaninen ihmiskuva perustuu ihmisen itserajoittamiselle, ihmisellä on mahdollisuus ja myös velvollisuus toteuttaa omat mahdollisuutensa kasvaa ja kehittyä, hän tekee virheitä ja katuessaan saa anteeksi, kunhan pyrkii itse kehittämään itseään ja toimintaansa. (ainakin kalvinismiin sisältyvä armon ansaitseminen)

Tällaisista lähtökohdista nykyisten, näennäisen sekulaarien mutta perinteeltään kristillisten yhteiskuntien arvomaailmat ammentavat perinteensä ja ajatusmaailmansa. Nämä erilaiset suhtautumistavat näkyvät hyvin selvästi esimerkiksi eurokriisin tasolla ja kurinalaisen talousjärjestelmän sopeuttamisen hyväksymisenä tai sen puuttumisena. Siellä missä kurinalaiselle järjestelmällisyydelle ei nähdä arvoa, sitä on hyvin vaikeaa yhden eurokriisin ajallisissa puitteissa istuttaa. Jos koko kulttuuri on rakentunut korostamaan enemmän puutteellisuuden hyväksymistä ja sen näkemistä yhtenä elämän osana, ei vyön kiristäminen ja kurinalaisen suorittamisen hyväksyminen voi tapahtua yhdessä yössä. Ei edes yhdessä vuosisadassa. Kulttuurit ovat erilaisia. Ja kuinka erilaisia ne ovatkaan.

Gauguin luopui näistä länsimaisia yhteiskuntia riivaavista taloudellisen edun ja tasapainon tavoittelemisen ristiriidoista ja käänsi selkänsä bourgeois elämäntavalle. Se kiehtoo meitäkin, jotka käymme kiltisti päivästä toiseen töissä vaikka välillä vituttaa. Välillä nostaa päätään tuo primitiivinen viettien puoli, joka miettii mitä intohimolle ja tunteelle antautuminen voisivatkaan antaa. Mitä jos luopuisin tästä kaikesta ja alkaisin viljellä porkkanaa ja punajuurta, kasvattaa lampaita. Autenttisuuden jano.

Meille on sarkastinen vitsi tilanne, jossa työntekijä saa tarpeekseen oravanpyörästä, marssii esimiehensä huoneeseen ja irtisanoo itsensä kusten pitkin tämän työpöytää. Paul Gauguinille se olisi ollut luonnollinen tapa suhtautua omiin tuntemuksiinsa.

Olen täällä monesti sanonut, että ihmistä ei ole luotu totaaliseen vapauteen, eikä hän sitä kestäisi, jonkinlaista rajoittamista vaaditaan. Silti tämän nykyisen maailman kehityskulku kohti vielä intensiivisempää itsensä rajoittamista ja kylmää päämäärärationaalisuutta, on luonnoton. Se on syvää vieraantumista inhimillisyyden rikkaudesta. Kun ihmiset antautuvat tosissaan ja jopa uskonnollisella hartaudella ratkaisemaan modernin globaalin talousjärjestelmän haasteita ja sen kestävyyttä he eivät tule koskaan edes huomaamaan koko tilanteen absurdiutta. Ovatko nämä asiat todellakin niitä joiden ympärillä haluamme tanssia pienen elämän mittaisen tanssimme?

Boheemi elämäntapa, normien pistäminen päälaelleen, näyttää meistä hullunkuriselta, ärsyttävältä jopa loukkaavalta. Se kuitenkin allekirjoittaa monimuotoisuuden arvon ylimpänä ohjenuoranaan. Elä ja anna elää ja kuuntele omaa tunnemaailmaasi. Ehkei normittomuus ole ihanne, mutta inhimillisyys on.

Olennaisen kokemus

Marraskuun alussa osui silmään ylioppilaslehden artikkeli: Parempaakin tekemistä. Siinä nuori aikuinen kertoo oman tarinansa suunnan etsimisestä ja miten oma motivaatio ja merkityksellisyyden tunne vaikuttavat työssäjaksamiseen. Olen artikkelia käyttänyt lukion opinto-ohjauksessa keskustellessani erityisesti sellaisten opiskelijoiden kanssa, joilla on taipumusta pyrkiä teknisesti huippusuorituksiin miettimättä minkä eteen työtä todellisuudessa ollaan tekemässä.

Kaikessa tekemisessä on olennaista etsiä merkityksellisyyden ja olennaisen kokemusta, koska muuten tekemisestä tulee sokeaa. Jo Nietzschekin meitä opetti, että Kun tietää elämälleen miksi, kestää melkein mitä tahansa miten. Ihminen, joka ei ole valmis avaamaan toimintansa taustalla vaikuttavaa ajattelua, herättää kysymyksen, onko hän koskaan tullut kohdanneeksi tai etsineeksi niitä syitä, jotka hän itse kokee tavoittelemisen arvoisiksi.

Oppimisessa on yleisesti kolme ulottuvuutta: tiedot - taidot - ja empatia, joka vastaa oppimisen kohdalla "miksi" -kysymyksiin. Jos keskitytään vain sisällöllisiin seikkoihin, tietoihin ja taitoihin, ei koskaan tulla etsimään toiminnalle perusteluja, jotka rakentavat sille kestävän ja näkyvän perustan. Empatia tarkoittaa ihmisen kykyä katsoa samaa asiaa eri näkökulmista. Ottaa toisen ihmisen näkökulma tai toisen teorian näkökulma huomioon. Ei välttämättä allekirjoittaa toisen ihmisen näkemystä, mutta ymmärtää myös sen perusteluja. Silloin oppii myös arvioimaan ja perustelemaan oman toimintansa taustalla vaikuttavia merkityksiä; minkä itse kokee olennaiseksi.

Jotenkin tuntuu, että merkityksien etsintä korostuu erityisesti näinä matalasuhdanteen aikoina, kun ihmiset tulevat silmätysten työn vaativuuden ja samalla jatkuvuuden epävarmuuden kanssa. Jos ei siinä tilanteessa tiedä tai allekirjoita työn taustalla vaikuttavia merkityksiä ja arvomaailmaa, on vaikeaa sitoutua ja motivoitua työn suorittamiseen. Jos perustelu on näkyvä, on myös helpompaa säilyttää suhteellisuudentaju työn määrän suhteen.

Ilkka niiniluoto kirjoitti lokakuun lopulla Sunnuntaikynä artikkelin Helsingin sanomiin, missä hän vertasi aikaamme 1990-luvun alun lamaan ja miten yhteiskunnallinen keskustelu muodostuu matalasuhdanteessa stressaantuneeksi ja kapeaksi. Itse ajattelen, että silloin kun menee lujaa, monen suorittavan henkilön on helppoa uppoutua tekemiseen miettimättä sen kummemmin mitä oma toiminta palvelee. Toisaalta matalasuhdanteen kyseenalaistaessa välittömän toimeentulon ihmiselle on vaikeaa markkinoida mahdollisuutta pohdiskella sitä minkä hän itse kokee kaikkein tärkeimmäksi tavoitteeksi ja minkä eteen hän todellisuudessa haluaa työskennellä. Siinä vaiheessa meilen täyttävät juuri nuo jatkuvuuden stressit.

Kokonaiskuva on tärkeä. Ei ole väärin toimia joskus suoritusmentaliteetilla ja jopa nauttia toiminnan ja konkreettisten tehtävien imusta. Siihen on helppoa upota. Jos ei kuitenkaan tule kohdanneeksi ja itselleen perustelleeksi mitä työ palvelee, ennen pitkää se tulee vastaan. Silloin se voi myös tapahtua jonkinlaisena rysäyksenä, kuten yo-lehden artikkelissa tuli ilmi.

Kokonaiskuvan kautta ihminen asemoi itsensä suhteessa maailmaan. Ja se vaatii myös jonkinlaista yleissivistystä, että pystyy ottamaan etäisyyttä omaan näkökulmaansa. Sikäli seuraan myös mielenkiinnolla miten juuri käsillä oleva lukion opetussuunnitelman muodostaminen sujuu ja tapahtuuko valinnaisuuden lisääntyminen yleissivistyksen kustannuksella. Jos luovutaan esimerkiksi pakollisen filosofian tai pakollisen psykologian opetuksen kursseista lukiossa, tehdään vakavaa hallaa nuorten kokonaiskuvan kehitykselle.

Invandrare pullakuski

Kerron teille kuinka menin lähdin kohtaamaan menneisyyttäni. Vietin 4 vuotta sitten kesän Tukholmassa, täälläkin siitä silloin kirjoitin. Se oli hyvin tunteikas kesä, ei mitenkään kepeä vaan myös stressaava ja joskus ahdistavakin.

Ajoin siellä pullaa ja leipää kauppoihin isolla kuorma-autolla. Ajoin kesän aikana kahta reittiä. Ensimmäinen oli Södermalmilla hyvin tiiviissä urbaanissa ympäristössä, missä kaupat olivat pieniä ja kujat kapeita. Muistan tilanteen kuinka ajoin aikaa säästääkseni tietoisesti yksisuuntaista katua väärään suuntaan, ja poliisiauto tuli vastaan. No Ruotsin poliisi suhtautui hieman ymmärtäväisemmin ammatinharjoittajan laiminlyönteihin. Muutaman kerran ruttasin liikennemerkin, kun ison auton oli yksinkertaisesti mahdotonta kääntyä tietyistä mutkista. Reittini kulki Tukholman keskustatunnelia pitkin Södermalmin keskustaan asti ja suurin osa isompien kauppojen lastauspaikoista oli myös maan alla olevia ahtaita lastauslaitureita, missä oli selkeä kuskien marssijärjestys ja hierarkia. Kerran ruttasin toisen kuljettajan autosta peilin rikki. Kun en huomannut asiasta ilmoittaa oikealle henkilölle, oletettiin, että yritin vierittää syyn muiden kuskien niskoille, mistä sain kuulla huutia.

Auton ajaminen oli yksi asia, mutta itse tuotteiden toimittaminen kaupan hyllyyn asti oli seuraava haaste. Aikataulu oli tiukka, joten kokemattomana minulta kului tuhottomasti liikaa aikaa oikeiden paikkojen löytämiseen, tuotteiden merkkaamiseen ja niiden rahtaamiseen myymälään asti. Muutamassa paikassa sain yleensä kuulla kunniani kaupan tilaavilta henkilöiltä, kuinka olin tuonut aina liian vähän leipää, vääriä tuotteita ja kuinka olin aina myöhässä. Yhteen kauppaan, Slussenin COOP Extraan, ehdin eräänä päivänä vasta noin 11:30, koska kauppa oli reittini viimeisenä. Kaupan hyllyt olivat olleet koko aamupäivän tyhjänä. Myymälävastaava sulki tieni lastaustilasta ja tivasi: "Tycker du att det här är okej, komma på den här tiden?" Olin kirjaimellisesti juossut koko päivän kaupasta toiseen, kaatanut muutaman rullakon, stressannut liikenteessä ja hikoillut huonoissa työasennoissa, joten itkua vääntäen annoin hänelle pomoni puhelinnumeron ja kehotin olemaan yhteydessä.

Toinen minua piinannut ihminen oli totaalisen mulkku ämmä, joka hoiti Hemköp Skanstullin leipäosastoa. Hänen mielestään minun olisi aina pitänyt telepaattisesti aistia mitä tuotteita juuri heidän hyllynsä kaipasivat ja kun joskus unohdin tuoda jotain tiettyä keksilaatua, jota hän juuri edellisellä kerralla oli toivonut, sai hän syyn valittaa kuinka kuulemma suhtauduin työhöni välinpitämättömästi enkä ollut yhteityökykyinen. Saatanan harppu. Ruotsin kielen taitoni ei ollut niin suvereeni, että olisin sujuvasti väitellyt naisen kanssa. Siispä otin yleensä hänen rutinansa nöyrästi vastaan, minkä seurauksena hän soitti pomolleni, että en kuulemma ottanut asiakkaan palautetta vastaan.

Kolmas negatiivinen henkilö oli Vintertullenin Coopissa. Siellä oli kesän lomakaudeksi myymälävastaavaksi ylennetty lihamestari, joka yleensä vastasi siis ainoastaan lihapuolesta, mutta joutui nyt tekemään tilauspäätökset myös leipiä koskien ja koki mitä ilmeisimmin painiskelevansa liian suurissa saappaissa ja kukapa muukaan olisi ollut sopivampi sijaiskärsijä kuin Invandrare pullakuski. Hänen kanssaan rupesimme kuitenkin saavuttamaan yhteisymmärrystä, kun selitin hänelle sydänveret lattialla tekeväni vilpittömästi parhaani, mutta että olin vielä oppimassa. Mies ymmärsi että olin Suomesta ja kertoi myös vaimonsa olevan suomalainen. Tämän jälkeen hän kohteli minua hieman paremmin.

Lähdin nyt keskiviikkona ensimmäistä kertaa neljään vuoteen käymään Tukholmassa, tuossa muistojeni kauneimmassa kaupungissa. Lähdin sieltä silloin kuvainnollisesti ovet paukkuen, sydän rikottuna ja nöyryytettynä, vannoen etten tulisi takaisin. Nyt lähdin kuitenkin kiertämään Södermalmia Viking Linen terminaalin takaa, kävelin tuttuja katuja ja muistelin silloisia tunnelmiani. Olin silloin solmussa tunteideni kanssa, yksin vieraassa maassa ja kasvokkain vaativan, itsenäisen työtehtävän kanssa. Pystyin edelleen saamaan tuosta tunteesta kiinni. Nyt kuitenkin mietin mitä olisin voinut tehdä paremmin. Ihmissuhde ei olisi luultavasti toiminut, vaikka välimatkaa ei olisi ollutkaan. Työ ei olisi ollut sen helpompaa, vaikka en olisi joutunut käyttämään vieraampaa kieltä. Tukholma olisi edelleen ollut kaunis. Se oli sitä edelleen. Kävelin Södermalmin etelärantaa ja katselin tuttuja kauniita maisemia.

Kävelin Vintertullenin Coop-kauppaan ihan vain verestääkseni vanhoja muistoja. Siellä minua vastaan käveli yllättäen tuo vanha tuttavani lihamestari, niin kuin ei välillä olisi neljää vuotta ollutkaan. Hän ei luonnollisesti tunnistanut minua, en olisi odottanutkaan. Tuntui kuitenkin mukavalta huomata miten arki oli tuossa kaupassa mitä ilmeisimmin jatkunut kaikki nämä vuodet ilman katkoja. Jatkoin matkaani Södermalmin kauniiden puistojen poikki kohti Skanstullin Hemköpiä. En ollut koskaan ennen mennyt kauppaan sisään etuovesta vaan lastauslaiturilta, joten kesti hetken aikaa kun löysin kaupan asematunnelista. Kaupasta löysin leipää hyllyttämästä samaisen harpun ämmän, joka minua oli aiemmin tylyttänyt. Siellä hän edelleen jatkoi elämäänsä elämää tärkeämpien leipälaatikoiden keskellä.

Kävelin rantaan ja tunnustelin omaa fiilistäni. Tukholma oli edelleen kaunis. Kiersin päivän aikana kaikki suosikkipaikkani: Tantolundenin, Långholmenin, Kronobergin puiston ja Kungsholmenin rannan. Söin jäätelöä vanhoissa paikoissa. Mietin miten silloin ajattelin mahdollisuutta asua Tukholmassa pysyvästi ja löytää oma iso ikkunalautani Södermalmin kattojen yltä, vanhasta talosta missä olisi lautalattiat.

Nyt kotini on Helsingissä. Tukholma ei ole onneksi kadonnut mihinkään, sen voi löytää uudelleen. En tiedä kuinka realistista sinne muuttaminen on ainakaan tässä vaiheessa, kun elämä hakee uomiaan Helsingissä, mutta ainakin se on lähellä. Siellä voi käydä useinkin. Joskus tänne kirjoitin, että kansallisuusidentiteetiltäni koen olevani skandinaavi. Koen samalla tavalla edelleen, sen verran kotoisalta tuo ruotsalainen puheen sorina ja ilmeikäs keskustelu minusta taas kuulosti.

Kaukana kotoa

Olin koko tammikuun reissaamassa, olimme Karbialla Dominikaanisessa Tasavallassa ja yhden viikon purjehtimassa eteläisellä Karibialla ABC-saarilla. En ole reissusta vielä mitään kirjoittanut vaan kokemukset ovat saaneet mossistua. Se oli itselleni ensimmäinen matka Euroopan ulkopuolelle ja toisaalta myös ensimmäinen selkeä reppureissu kun kuljimme saarella paikallisten joukossa Guagua-busseilla paikasta toiseen. Odotin ennalta melko kovaakin kulttuurishokkia, mutta ehkä valmistautuminen oli saanut aikaan hieman kovemman toleranssin sille mikä perillä odotti. Ensimmäisen 1,5 viikkoa meni jollain tavalla etsiessä omaa suhtautumista paikallisten sirkusmeininkiin. Uuvuttavinta oli paikallisten suhtauminen länsimaisiin turisteihin, heille näkesimme merkitsi lähinnä rahaa. Lupsakoimmat ja autenttisemmat hetket koimme luonnollisesti kun hakeuduimme tietoisesti mahdollisimman pieniin paikkoihin. Siellä kansa ei ollut vielä oppinut kynimään gringoja puhtaaksi.

Ensimmäisten viikkojen aikana huomasin itsestäni myös, että minulla kesti hetken aikaa ennen kuin osasin luopua ennakoimisen yrittämisestä. Vaikka tiedostin, että kolmannen maailman latinokulttuurissa vallitsevat hyvin erilaiset lainalaisuudet kuin koto-Suomessa, niin silti päädyin alitajuisesti yrittämään hallita tilanteita. Ehkä kolmannella viikolla aloin enemmän antaa tilanteiden kehittyä omalla painollaan pysytellen suhteellisen tarkkailevassa roolissa. Monesti tällaiset tilanteet tulivat esille esimerkiksi siirtymisissä paikoista toiseen, kun välillä unohdimme sopia kyydin hinnan etukäteen ja sitten lopulta tilanteessa tulikin esiin jokin yllätys. Vaikeinta itselleni oli selkeästi, kun se mitä sovittiin ei pitänyt paikkaansa.

Sopeutumista vaati tietysti myös paikan äänimaailma ja liikennekulttuuri. Liikuimme pienemmissä paikoissa paikallisten keskuudessa ja yöt menivät kuunnellessa kukkoja ja päivät kuunnellessa paikallisten järkyttävän kovaäänisia kaiuttimia. Dominikaanisen tasavallan uusin musiikki DEMBOW valloitti alaa ja tietyt kappaleet tulivat liiankin tutuiksi.

Dominikaanisessa Tasavallassa myös näkee, että pohjois-amerikkalainen kulttuuri on heidän monopoliaseman saanut vaikutuspiirinsä, mikä näkyy erityisesti kuluttamisessa. Elämässä menestyminen tarkoittaa vaurastumista. Vaikka asuttaisiin kuinka vaatimattomassa asumuksessa, niin vaatteisiin panostetaan mahdollisimman paljon ja seuraava hankinta on niin iso auto kuin rahoillaan saa. Löysimme pienemmistä paikoista vain hyvin harvoja rivitaloja. Enimmäkseen porukka asui joko puisissa hökkeleissä ja seuraava asumismuoto on korkealla muurilla ja rauta-aidalla suojattu kolmikerroksinen talo. Siltä väliltä asumuksia löytyy vähemmän.

Reissu oli kuitenkin aivan mahtava kokemus ja tässä vaiheessa kun reissua katsoo taaksepäin on vaikea uskoa, että siellä selvittiin niinkin sujuvasti.

Reissun aikana ostin Miamista kirjakaupasta Jack Kerouacin kirjan On the Road, joka oli ilmeispainos kirjan ensimäisestä käsikirjoitetusta versiosta, eli kirjassa ei ole lainkaan lukuja eikä edes kappalejakoa vaan teksti jatkuu putkeen koko kirjan 400 sivua. Tuntui mukavalta aloittaa kirjan lukeminen Amerikan puolella, kun tuon kirjan on vielä sanottu ilmentävän jotakin amerikan sielusta ja olevan ainakin amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko. En kuitenkaan meinannut viihtyä kirjan parissa. Niille, jotka ovat kirjan lukeneet tietävät, että Kerouacin legendaarinen kertojatyyli on uuvuttavaa tykitystä kaverusten loputtomasta ajelehtimisesta halki mantereen. Kirja on ylistys juurettomuudelle ja emansipaatiolle. Kaikkein mieleenpainuvin lause koko kirjasta oli kuitenkin Kerouacin toteamus sekoilun lomassa:
I believed in a good home, in sane and sound living, in good food, good times, work faith and hope. I have always believed in these things. It was with some amazement that I realized I was one of the few people in the world who really beleived in these things without going around making a dull middleclass philosophy out of it.

Toisaalta tuo toteamus myös hieman kirpaisi, koska mitä muuta tämä minunkin blogini on kuin tylsää keskiluokkaista elämänfilosofiaa.

Kirja oli kaikessa emansipatorisessa huurussaan kuitenkin täynnä energiaa. Vaikka lukijan voi olla vaikea allekirjoittaa tuota sekoilevaa elämäntyyliä, joka näyttää halveksivan kaikkea pysyvyyttä ja elämän ennakoitavuutta, niin kirja jättää tunteen että se on ennen kaikkea ajankuva, mutta minulle sen keskeinen sanoma oli elämän ainutkertaisuus. Se on myös kysymys siitä haluaako ihminen ruokkia sisäistä levottomuuttaan ja tarvettaan irtautua rakenteista vai turruttaako tuon levottomuuden. Kirjan kantava ajatus Jack Kerouacin ja Neal Cassadyn ystävyydestä on valtava kasa ainutkertaisia muistoja, jotka kertoja jakaa päiväkirjana lukijan kanssa. Ystävyys on yhtä kuin yhteiset kokemukset ja muistot. Ne nyt vain sattuvat olemaan kahden nuoren miehen sekoilumuistoja heidän matkoiltaan.

Matkustaminen avartaa. Eräs sosiologi kouluttaja sanoi yhdessä tilaisuudessa, että ihmisen on mahdollista hankkia perspektiiviä kahdella tavalla, joko matkustamalla jonnekin mikä asettaa hänen oman elämänpiirinsä itsestäänselvyydet tapetille tai lukemalla kirjaa. Matkustaminen avartaa. Tapasimme tammikuussa lukuisia kiinnostavia hahmoja ja saimme paljon yhteisiä ainutkertaisia muistoja. Niitä hetkiä ei ole mahdollista saada enää koskaan takaisin, mutta onhan meillä ne muistot. Perspektiiviä on hyvä aina välillä ennastuttaa, mutta muistot säilyvät kirkkaina, koska ainutkertaiset toisten ihmisten kanssa jaetut hetket ovat arvokkaampia kuin mikään mitä ihminen voi koskaan omistaa.

Reissun aikana myös aloin listata itselleni merkityksellisiä elokuvia, jotka kuvaavat reissaamista:

Moottoripyöräpäiväkirja
Into the Wild
Myrskyn Todistajat (White Squall)
Sideways
The Darjeeling Limited
Little Miss Sunshine
Thelma € Louise
A Perfect World - Täydellinen maailma

Hämmästyin kun googletin noita matkustuselokuvia ja suuri osa tuosta listastani löytyi kaikkein äänestetyimmiltä listoilta. Tätä se populaarikulttuuri tekee. Ehkä ihmisten viehätys matkaelokuviin johtuu juuri siitä, että matka on vähän kuin elämä, sen jälkeen ei ole koskaan entisensä. Tämä ajatus oli myös Jack Kerouacin kirjoittamisen taustalla.

Monta totuutta yhteiskunnasta

Kaveri toi mukanaan Kansan Uutiset. Niille, joille julkaisu on tuntemattomampi, kyseessä on Vasemmistoliiton lehti. Luin lehden, joka käsitteli samoja ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita kuin muutkin tuntemani viikkolehdet. Kirjoitustapa oli kuitenkin jollain tapaa erilainen. Lauseiden sisältökään ei mielestäni ollut sen paatoksellisempaa, mutta jotenkin rivien välistä kuulsi näkökulman erilaisuus verrattuna esimerkiksi Helsingin Sanomiin. Aate on jollain tapaa läsnä vaikka sitä on selkeästi yritetty hieman mainstreamata, ettei lehden käteensä saava sivullinen pelästy.

Joskus olen lukenut Vihreää Lankaa, Uutispäivä Demaria. Molemmat kiinnostavia ja oman näköisiään. Nykypäivää en ole lukenut, mutta olen joskus selannut Kauppalehteä, niin eikös se aja melkein saman asian. ;) No, tasapuolisuuden nimissä olisi varmasti hyvä lukea välillä myös oikeistojulkaisua, vaikka se kuinka tiukkaa tekisikin.

Mielestäni tässä on lähinnä kiinnostavaa se, että vaikka meillä on yksi monopolipäivälehti Helsingin Sanomat, joka ei tietenkään ole missään mielessä riippumaton tai painotuksista vapaa, mutta kuvaa yhteiskunnan ilmiöitä päivälehdistä kattavimmin, niin sen lisäksi löytyy paljon vahvemmin ja avoimemmin värittynyttä mediaa, joilla on varmasti oma säännöllinen kuulijakuntansa. Kiinnostavaa tässä on erityisesti se, että se maailmankuva tai näkökulma yhteiskuntaan, jota esimerkiksi Kansan Uutiset tarjoaa, on selkeästi erilainen verrattuna moneen muuhun lehteen. Joku ihminen, joka on ikänsä lukenut Suomenmaata, ei välttämättä tule juuri edes ajatelleeksi samoja ilmiöitä siitä näkökulmasta mitä esimerkiksi Vihreä Lanka tarjoaa. Vaikutteet säilyvät ihmisten elämässä erillään.

Polarisaatio poliittisissa arvomielipiteissä ja aatteissa on kaikkialla läsnäoleva asia ja jossain vaiheessa eriytyminen etenee niin pitkälle, että samasta asiasta puhutaan jokseenkin päinvastaisilla argumenteilla, molemmat näkökulmat omalla tavallaan perusteltuja. Ja tämä kaikki tapahtuu ainoastaan kantasuomalaisen poliittisen kulttuurin sisällä.

Törmäsin viime vuoden lopulla pariin nuorempaan samaa alaa opiskelevaan ihmiseen baarissa ja aloimme vääntää yhteiskunnallisesta aiheesta. Vaikka olimme kaikki valinneet sosiologian itseämme kiinnostavana pääaineena, niin tämä ryhmä edusti hyvin erilaista eetosta siitä mihin tieteen kautta pyrittiin ja myös mitä pidettiin tiedon lähteenä. Olin heidän näkökulmistaan avoimen järkyttynyt, koska heidän mielipiteidensä taustalta erottuva arvopohja oli itselleni hyvin vieras ja suoraan sanoen kylmä. Se oli tarkkaileva, vetäytyvä, erityisesti korostettiin yksilön itsemääräämisoikeutta itsetuhoon asti. Heille käsite "yhteinen hyvä" oli reliikki menneestä maailmasta, joka on jäänyt päivittämättä 2000-luvulle. Yhteiskuntatiede tarkoitti heille kliinistä empiriaa, jota ei saa värittää yhteiskunnan korjaamisen pyrkimys vaan puhdas statistin roolissa havainnointi.

Miten nämä kaksi asiaa, erilaiset poliittiset julkaisut ja toisaalta kylmä, yhteisestä hyvästä piittaamaton yhteiskuntatiede liittyvät toisiinsa? Niitä yhdistää se miten asiat on mahdollista perustella rationaalisesti hyvin erilaisilla tavoilla. Puhutaan samasta asiasta, tehdään samat havainnot, mutta johtopäätökset voivat olla täysin päinvastaisia omasta tarkastelunäkökulmasta riippuen. Eniten minua kylmää kun tapaan sellaisia kaupunkilaisia oman sukupolveni edustajia, joille aito, tunteen värittämä halu parantaa maailmaa on lähinnä naiivia todellisuuden pakenemista. Heidän todellisuutensa on kylmä, kilpailullinen paikka, missä terve ja järkevä on se, joka ymmärtää jättää utopiat omaan arvoonsa.

Karkaan nyt sosiologian puolelle missä tästä samasta ilmiöstä käytetään käsiteparia arvorationaalisuus ja välineellinen päämäärärationaalisuus. Päämäärärationaalisuus on omanlaisensa ideologia, joka hakee perusteluita omalle olemassaololleen sekä hyötynäkökulmista että empiirisesti havaittavista toiminnan seurauksista. Arvorationaalisuus taas tarkoittaa jotakin toimintaa, jonka motivaationa on jokin ideologinen aspekti kuten arvo, jota halutaan edistää, vaikka sille ei välttämättä löydy positivistisilla tieteen keinoilla havaittavia perusteita. Jokin asia koetaan tärkeäksi vaikka se ei olisi välineellisesti perusteltua.

Yksi suosikkiteoreetikkoni Jurgen Habermas on ollut sitä mieltä, että postmodernin yhteiskunnan kohdalla puhdas päämäärärationaalinen ajattelu- ja toimintatapa tulee törmäämään seinään ja korvautumaan arvorationaalisemmalla toiminnalla. Välineellinen ajattelu on kuin höyryveturi, joka puhkuu itsensä sammuksiin.

No. Lähinnä sitä toivoo, että ihmisille voisi kehittyä halu ymmärtää toistensa näkökulmia. Vaikka yksi lukisi Nykypäivää ja toinen Kansan Uutisia, niin yhteisen pöydän ääressä voisi käydä keskustelua ja että ihmiset haluaisivat ymmärtää miten toinen perustelee oman näkökulmansa. Habermas on tullut tunnetuksi omasta kommunikatiivisen toiminnan teoriastaan, missä hän pyrkii hahmottelemaan miten rationaalisuuden elävänä arvorationaalisenakin tavoitteena on ymmärryksen lisääminen ja konsensuksen etsiminen keskustelun osapuolien välillä, kuitenkaan sortumatta siihen kompromissiin, että kaikki näkökulmat olisivat suhteellisesti ihan yhtä hyviä ja päteviä subjektiivisia ilmauksia.

Lisää keskustelua, lisää totuuden etsintää, lisää arvokannanottoja ja vastakannanottoja. Vaikka niiden nuorten mielipiteet minua kylmäsivätkin, niin pahinta mitä voin tehdä on vetäytyä keskustelemasta heidän kanssaan.

Uskallammeko oppia pois?

Olin viime viikolla tenttimässä ympäristösosiologian tenttiä. Pääsin pitkästä aikaa lukemaan tenttikirjoja, mikä oli jälkeenpäin ajateltuna yllättävän hyvä sisältö hiihtolomalle. Oli myös virkistävää saada riskiyhteiskunnan näkökulmaan taas hieman uutta pontta, käsitteitä ja näkökulmia. Samalla tieto kuitenkin lisää tuskaa. Yksi olennainen mieleenjäänyt teema tuosta aihepiiristä oli riskistä kommunikointi ja riskin tulkinta. Tämä liittyy hyvin vahvasti sekä yleiseen keskusteluun ympäristön tilasta mutta myös mahdollisten ongelmatilanteiden kohtaamiseen, kuten nyt esimerkiksi tuo Talvivaaran kipsisakkavuoto.

Riskinhallinnan yksi olennainen osatekijä on juuri keskustelu siitä miten kukin osapuoli tulkitsee riskin. Ja tähänhän vaikuttavat monet subjektiiviset asiat kuten kuinka paljon yksilö tietää kyseessä olevasta ongelmasta, kuinka läheinen tai omassa ympäristössä näkyvä ilmiö on kyseessä, onko yksilöllä joitakin omia esimerkiksi taloudellisia intressejä ilmiön syyn tai seurausten suhteen ym. Näistä kaikista tekijöistä yhdessä syntyy jokaisen ihmisen oma arvotulkinta siitä miten tilanteeseen tulisi reagoida, mitä pitää tavoiteltavana.

Juttelimme tentin jälkeen opiskelukaverini kanssa kirjaston kahvilassa. Hän kertoi olevansa töissä lastensuojelussa, missä hän kohtaa päivittäin sekä kaltoinkohdeltuja lapsia että näiden vanhempia. Samalla hän kokee vahvaa ristiriitaa siirtyessään työpaikaltaan kirjaston kahvilaan, missä "parempien" perheiden nuoret aikuiset juovat lattea ja hahmottavat todellisuutta. Yliopistolla koulutetaan esimerkiksi opettajia, jotka lähtevät sanansaattajina viemään omaksumaansa keskiluokkaista kestävän kehityksen mukaista maailmankuvaa kaikille Suomen lapsille, samalla kohdaten nuo kaltoinkohdellut lapset sekä heidän vanhempansa, jotka monesti edustavat hyvin erilaista tulkintaa todellisuudesta. Kaverini kysyi millä oikeutuksella me korkeastikoulutetut ihmiset (mutta myös ihmiset yleensä ottaen) oikeutamme oman kuvamme maailmasta ja "vahingossa" paheksumme muita näkökulmia, jotka eivät ole esim. "yhtä rakentavia."

Omassa työssäni mietin mikä auttaa nuorta opiskelijaa, joka ei taustastaan johtuen voi pitää tavoiteltavana istua kiltisti oppitunnilla ja tehdä kurinalaisesti vaaditut tehtävät, joita kurssin suorittaminen vaatisi. Hän kokee tiedostamattaan jatkuvaa arvoristiriitaa, koska koulu vaatii häneltä asioita, joita hänen taustansa ei arvosta. Brittiläinen koulutussosiologi Paul Willis tarkasteli tätä teemaa kirjassaan Koulun kautta palkkatyöhön(Learning to labour). Siinä hän tarkasteli työväenluokan nuoria (monesti poikia), jotka muodostivat vahvaa vastakulttuuria koululle, koska heidän kotoa perittyä arvotaustaansa vasten koulutus ja keskiluokkainen elämäntyyli, jonne sen kautta pyrittiin, eivät tarjonneet mitään tavoiteltavaa.

Kun puhutaan esimerkiksi liikkumisesta yhteiskunnallisesta kerrostumasta toiseen, tämä pitää aina sisällään tietynlaista poisoppimista tai vastaavasti arvoristiriidan sietämistä ja sen kanssa elämistä. Ristiriita voi pahimmillaan synnyttää ahdistusta, kun ihminen toteuttaa ympäristön näkökulmasta tavoiteltavaa elämää, mutta kokee silti sisällään että tämä elämä ei ole minua varten. Kotona keskustelimme siitä kuinka olennaista kaiken sosiaalisen toiminnan kannalta on se missä ihminen näkee itsensä, minkä hän kokee omaksi osakseen ja millaiseen toimintaan hän samaistuu. Ihminen ei oma-aloitteisesti tartu tai mene mukaan sellaiseen elämään, jonka hän lähtökohtaisesti kokee itsensä ulkopuoliseksi.

Terapia ja auttamistyön näkökulmasta tämä tarkoittaa, että jos tavoitteeksi otetaan keskiluokkaisen elämäntyylin mukaisia arvoja, joita voidaan kyllä arvoja tarkastelemalla pitää suhteellisen kestävinä ja elämänmahdollisuuksia laajentavina, niin se aina tarkoittaa autettavan kannalta, että hän joutuu oppimaan jotain pois. Poisoppiminen on kaikkein haastavinta oppimista, kaikkein epämukavinta. Sitä ei voi myöskään tapahtua jos yksilö ei itse sitoudu tavoitteeseen eli vapaaehtoisesti suostu asettamaan aiempia elämänsä kulmakiviä kyseenalaiseksi ja korvaamaan niitä uusilla. Sellainen oppiminen vaatii todella paljon rohkeutta. Sellaiset ihmiset ovat aidosti rohkeita, koska siinä on elämä pelissä. Esimerkiksi kognitiivinen psykoterapiahan pyrkii juuri tähän: rakentamattomien toimintamallien itsenäiseen havainnointiin ja niiden korvaamiseen kestävämmillä ratkaisuilla.

Hirsitalo voidaan purkaa hirsi hirreltä ja korvata lahot, hieman vääntyneet alimmat hirret suorilla ja kestävillä hirsillä. Hirret on kuitenkin numeroitava ennen purkua, koska rakennelma pitää myös jotenkin pystyä kokoamaan ettei se vain jää sekasortoiseksi kasaksi, josta joku keksii tehdä juhannuskokon pohjan. Homma pitää viedä kunnialla loppuun ja koota rakennelma uudestaan vahvojen perustahirsien päälle.

Jos alimmat hirret pyritään kuitenkin korjaamaan pikaratkaisulla purkamatta ensin koko rakennelmaa niin rakennelmaa tukemaan on asetettava tunkit ja vetositeet, jotka tukevat rakennelmaa kaatumasta silloin kun perustaa vahvistetaan ja korvataan vanhoja lahoja hirsiä kestävämmillä aineksilla.

Miten korvata rakentamattomia malleja niillä aika ja henkilöresursseilla, jotka meillä on? On päästävä (uskallettava) ytimeen. Kysyttävä ihmiseltä niitä vaikeita tarkkoja ja haastavan epämukavia kysymyksiä, jotka tuovat hänelle vihiä, että kaikki ei ole perustassa kunnossa. Tämä on myös auttajan vaikein ja haastavin tehtävä, koska toisen ihmisen ajattelun perustaa ei saa koskaan väheksyä tai ajatella itse tietävänsä paremmin. Kyseessä ei saakaan koskaan olla minkään ajattelutavan korvaaminen tai jyrääminen, vaan se että ihminen oppii kriteereitä, joilla ITSE arvioida vaihtoehtoja. Ja nuo kriteerit ovat niitä elämänmahdollisuuksia laajentavia arvoja.

Joita toki esiintyy myös siinä keskiluokkaisessa elämänihanteessa. Onko se silloin keskiluokkaisen ihanteen siirtämistä ja jonkinlaista lähestyssaarnausta? On kuitenkin kyse siitä, että todellisuutta on mahdollista arvioida ja sanoa, että jotkin asiat ovat rakentavampia kuin toiset. Tämä on ontologisesti katsottuna kriittistä realismia, mikä antaa meille mahdollisuuden pyrkiä parempiin ratkaisuihin. Jos kaikki kuvat ihmisestä ja elämästä ovat relativistisesti vertailukelvottomia niin samalla joudumme hyväksymään sarjamurhaajan kuvan elämästä.

Minulla on realistisesta näkökulmasta oikeus kysyä ihmiseltä mihin periaatteisiin/arvoihin hänen ihmiskuvansa tai elämänkatsomuksensa perustuu. Toivottavasti osaan myös avata kysymyksen.

Oikeus luoda elämää

Ajattelin kirjoittaa aiheesta, joka saattaa herättää voimakkaitakin reaktioita, mutta tämä asia on pyörinyt minulla mielessä enkä ole oikein onnistunut muodostamaan siitä omaa kantaani puoleen taikka toiseen. Kyse on lasten hankkimisesta, hankkiako ja miksi hankkia.

Kävin tuossa lukemassa aiheeseen liittyen muutamaa netin keskustelupalstaa, mikä on yleensä ottaen aina huono ajatus, enkä kokenut sitä tälläkään kertaa mitenkään mieltä ylentävänä. Sieltä kuitenkin heräsi asiasta myös sellaisia ajatuksia, joita en ollut itse edes tullut ajatelleeksi. Asia on selkeästi todella tunteita herättävä ja siksi osalle varmasti kuuma peruna. Huomasin sieltä muutamanlaisia rektioita:

1. Henkilö, joka on aina halunnut lapsia, ei pysty näkemään asiaan mitään muuta näkökulmaa, ja toisen näkökulman esitteleminen tuntuu lähinnä ärsyttävältä.

2. Luonnostaan lapsiin varautuneemmin suhtautuvat ihmiset, jotka ovat päätyneet elämään lapsettomina, haluavat perustella oman kantansa mutta loukkaantuvat muiden kritiikistä ja päätyvät paasaamaan ylikansoittumisesta ja yksilönvapaudesta.

3. Nuoret naiset, jotka lukevat lapsia haluamattoman miehen kommentin, samaistuvat tämän tyttöystävään ja kokevat, että mies on vetämässä mattoa tyttöystävänsä jalkojen alta huiputtamalla ja paljastamalla myöhemmin jossain vaiheessa ettei haluakaan lapsia. Hyvin tunnepitoisia kommentteja.

Varmasti sieltä löytyisi myös muita yhdistäviä piirteitä, mutta tällaiset asiat nopeasti havaittuina ainakin toistuivat useammin. Oma tilanteeni on ehkä hieman erilainen. Pidän lapsista. Tulen hyvin toimeen hyvin eri ikäisten lasten kanssa ja olen työksenikin heitä kohdannut jossain vaiheessa 2-vuotiaasta 58-vuotiaaseen. Lasten kanssa on mukava toimia ja heidän näkökulmansa elämään on koruttoman aito.

Monet asiat lapsen hankinnassa tuntuvat myös hyvin luontevilta: yhteinen tekeminen lapsen kanssa, virikkeellisen lapsuuden tarjoaminen, rajojen asettaminen, vanhempana toimimisen hyväksyminen erotuksena kaverivanhemmuuteen, kärsivällisyys, tilan antaminen ja kysymyksiin vastaaminen. Minusta ei tunnu ahdistavalta ajatus, että olisin vastuussa toisesta ihmisestä. Se on kylläkin pelottavaa, mutta ei ahdista.

Asia jota en kuitenkaan osaa itselleni perustella on miksi minulla olisi oikeus hankkia lapsia? Vaikka uskon, että minulla olisi jonkinlaiset valmiudet tukea ja luotsata keskenkasvuista ihmistä ja yrittää pitää hänet raiteilla, niin suuri kysymykseni liittyy siihen miksi minulla olisi oikeus päättää, että annan tuolle ihmiselle elämän, että saatan hänet tähän maailmaan. Jotkut ihmiset ovat tämän kysymyksen ympärillä olleet hieman hämmennyksissään kysymyksen asettelusta, mutta itse ajattelen, että lapsen hankkiminen on tapahtuma, jossa kaksi ihmistä päättää oman elämänsä kautta perustellen tehdä uuden ihmisen. Millä oikeudella tuon ihmisen elämä aloitetaan, siitä päätetään?

En oikein tiedä mikä filosofinen tai muu käsite kuvaisi tätä tapahtumaa. Se on myös melko syvä ontologinen kysymys maailmankuvasta ja ihmiskuvasta. Ehkä se on samalla myös kysymys elämän tarkoituksesta, jos se joillekin on lisääntyminen ja suvun jatkaminen. Ehkä se on myös yhteiskuntafilosofinen kysymys, kun jotkut tosissaan kokevat vastuun pakoilun kritiikkiä, kun ovat valinneet elää lapsettomina. Itselleni se on ehkä enimmäkseen kysymys elämän kunnioittamisesta ja siitä annanko elämälle niin suuren pyhyyden arvon, että minun kuuluu jatkaa sen kiertokulkua. Onko oikein palvella elämää antamalla se uudelle ihmiselle?

Noihin kysymyksiini en varmasti saa keneltäkään varmaa vastausta. Mikä on minulle elämässä pyhää? Sekö että saan tuoda maailmaan uuden ihmisen ja näyttää hänelle oman ihmiskuvani ja maailmankuvani? Minun maailmankuvassani ihmisen elämän tarkoitus ei ole sokeasti lisääntyä vaan lisätä ymmärrystään ja pyrkiä näkemään mikä elämässä on olennaista. Se on yksilöllinen haaste, mutta se ei tietenkään poissulje mahdollisuutta tukea muita ihmisiä saman haasteen kohtaamisessa. Pelkään vain päivää, jolloin lapseni tulee kysymään oliko meidän pakko antaa hänelle elämä.

Tuodako tähän maailmaan vielä yksi uusi kirottu etsijä? Levoton sielu, joka janoaa vastauksia, joita ei koskaan tule.

No tuo nyt hieman synkkänä näkökulmana tähän asiaan, mutta tosiasiassa tämä filosofinen dilemma on vahvasti läsnä kun ihmiset tekevät päätöksen yrittää saada lapsi.

(Joulun) Idea pelastaa maailman

Kaiken suhteellisuudentajun oppimisen ja etäisyyden saamisen jälkeenkin idealismi ei koskaan lopullisesti haihdu minnekään. Sitä on aina sydämessään se ihminen, joka vakaasti uskoo oman ideologian toimivuuteen. Tämä maailma ansaitsee parempaa, mikä tarkoittaa, että pitää uskaltaa seistä uskomansa aatteen takana, tukea ja viedä sitä käytäntöön. Joulun aikaan rakkauden soturit ja kadonneen arvon metsästäjät yhdistävät voimansa hartaan lähimmäisyyden puolesta. Oikeamielisyys voi tavoittaa jokaisen sydämen.

Minua joskus kritisoidaan liiallisesta teoreettisuudesta, ja toisinaan myös naiiviudesta, etteivät suuret linjani ole tästä todellisuudesta. Toiset peilaavat ideoitaan aina todellisuuteen ja toteutettavuuteen, mutta jaksavatko he muistaa, että suurimmat uudistajat ovat aina puhuneet kieltä, joka on ollut aikalaisille vierasta. Fenomenologinen tai teoreettinen filosofia yleisesti ei ammenna suuntiaan empiirisestä yleistyksestä. Vaan ne lähtevät yksittäisen ajatuksen soveltamisesta yleiseksi käytännöksi. Silti on sanottava, että kun saman idean allekirjoittaa useampi ihminen, ei ole enää kysymys yksittäistapauksesta.

Ideoiden voima. Hyvä, puhutteleva, kantava ja voimakas idea löytää hedelmällisen maaperän ajattelevista ihmisistä. Ajatteleva ihminen on lannistamaton, hän ei taivu edes sorron alla, vaan pitää tärkeäksi kokemastaan asiasta kiinni, soveltaa sitä ja kehittää eteenpäin. Loppujen lopuksi tuo oikeamielinen kokemus johtaa yhden ihmisen toiminnaksi, sitten se muuttuu vallitsevaksi tavaksi, sitten käytännöksi, sitten instituutioksi. Näin muutetaan maailmaa. Ja on paskapuhetta, että se ei olisi mahdollista. Se vie ehkä 300 vuotta, mutta se tehdään koska se koetaan oikeaksi.

Ensin on rajattava maailman rakentavin idea. Mikä se olisi? Lähimmäisyys? Rakkaus? Totuus? Ihmisyys? Puutteellisuus? Oppiminen? Toisen ihmisen kokemuksen kuuleminen? Nuo kaikki ovat minun muotoilemiani esimerkkejä. Mikä on sinun pyhä ideasi?

Me kaikki uskomme johonkin. Toivottavasti se idea on mahdollistava, elämän monimuotoisuutta palveleva ja kokonaisuuden hahmottamiseen pyrkivä. Sellaiset aatteet kestävät nimittäin parhaiten kritiikkiä. Sellaiset aatteet eivät kuole vaikka joku yrittäisi niitä latistaa tai painaa hiljaisuuteen.

Esimerkiksi oikeudenmukaisuus ei ole sellainen asia, joka voitaisiin joskus sammuttaa. Se on absoluuttinen, universaali arvo, joka toki saa erilaisia määrittelyitä ja sisältöjä, mutta sen idea on kuolematon. Ja sen lähde on kokemus. Tämän arvon sisältöä tarkennetaan aina kaikella tiedolla mitä on saatavilla, mutta silti idea on ja pysyy. Tavoitteena on turvata yksilölle/yhteisölle se mikä on hänen oikeutensa. Yksilön- tai yhteisön oikeus. Tämän arvon äärellä olen ollut itse sokea luottamaan, että oikeudenmukaisuus toteutuu pelkän välittämisen kautta. Välittäminen ei kuitenkaan vielä tee oikeudenmukaisuutta tyhjäksi.

Kun löytää idean, joka on itselle niin pyhä, että sen toteuttamiseen haluaa käyttää elämänsä tässä todellisuudessa, niin sen käytäntöön siirtäminen on raakaa ja käytännönläheistä työtä. Yleensä ottaen arvojen, ideoiden ja aatteiden edistäminen on esimerkkinä toimista ja esimerkin antamista, sekä kyltymätöntä vuorovaikutuksellisuutta idean vakiinnuttamiseksi. Tärkeää ideaa pidetään tapetilla niin kauan kuin tarve vaatii.

Esimerkiksi naisasiajärjestöt ovat toimineet aktiivisesti reilut sata vuotta ja sen kautta saavuttaneet monia asioita. Samaten monet vähemmistöjen oikeudet ovat kokeneet muutosta. Työ ei kuitenkaan koskaan lopu.

Näin joulun aikaan miettii mikä on tähän juhlaan liittyvä idea, joka ihmisiä puhuttelee. Juhlitaan tämän uskonnon keskeisintä profeettaa, jolla on uskonnon piirissä uskovien lunastajan rooli. Silti Jeesus oli omalla tavallaan myös ensimmäinen hippi, aatteen mies ja esimerkin kautta maailmaa muuttava henkilö. Hän määritteli esimerkillään hyvin kokonaisvaltaisen ja kattavan kuvan lähimmäisyydestä. Mitä tarkoittaa olla ihminen ihmiselle.

Eikö se ole joulun sanoma? Miten olla ihminen ihmiselle. Joulu on ehkä se hetki vuodesta, jolloin ideoiden otollinen maaperä on hedelmällisimmillään. Silloin myös parkkiintuneempi ja karskimpi mieli voi raottaa oveaan ja hyväksyä idean siemenen. Se on kai sitä aatteen käytäntöä.

Kenelle minulla on annettavaa?

Ihminen on mielellään hyödyllinen ja saa myös onnistumisen kokemuksia siitä kun kokee tehneensä jotain toisen hyväksi. Minäkin saan kiksit siitä kun koen, että teen jotain tärkeää ja hyödytän muitakin kuin itseäni. Joskus sitä myös miettii, että missä minun panostani eniten kaivataan? Kuka olisi eniten apuni tarpeessa?

Pari keissiä viime ajoilta. Olin maanantaina menossa hiihtämään kun huomasin Kullervonkadun mäessä pakkautuneeseen lumeen jämähtäneen sähköpyörätuolin. Tuolin omistaja kiroili siihen jäätyään ja sanomatta selvää, että menin avuksi työntämään miestä mäessä. Saimme hänet matalampaan lumeen ja mies huuteli kiitokset mennessään. Jäi hyvä mieli, ei mikään itseään selkääntaputtelu fiilis vaan luonnollinen, ihmisyyden olo.

Toinen keissi tuli tänä aamuna odottaessani Kampissa bussia, tuli nuori kaveri, vajaa parikymppinen, kysymään maksaisinko hänen junansa Vaasaan? Poika oli kuulemma hukannut lompakkonsa ja poliisi kehottanut yrittämään saada matkarahat kokoon ensin omin avuin ja jos ei muu auta, tulla käymään poliisiasemalla seuraavana aamuna. Kertomus vähän ontui: hän ei osannut minulle kertoa millä kadulla hän Vaasassa asuu ja kun kysyin kuinka paljon hän rahaa tarvitsi, hän kertoi summan, joka ei vastaa Vaasan junalipun hintaa. Totesin, että en lähde rahoittamaan, koska hän kertoi, että hänellä on kyllä kavereita Helsingissä, jotka olivat sillä hetkellä koulussa ja sanoi myös olevansa alunperin kotoisin Helsingistä.

Tuon tapauksen jälkeen minulle jäi kuitenkin vähän hölmö mieli, koska olen itse hukannut lompakkoni useita kertoja hyvin kaukana kotoa ja pelastunut näistä kommelluksista yksinomaan ihmisten hyväntahtoisuuden ja luottamuksen avulla. Toki koen silloin, että minulla ei ole mitään asiaa kääntyä pois pyytävän luota, ainakaan noin vain.

Jos joku pyytää apua, niin kuuluu yrittää auttaa. Eikö niin? Eikä se ole ohikiitävissä tilanteissa edes kysymys vaan vaisto, jota kuunnellaan kun nostetaan lastenvaunut paikallisjunaan, pidetään ovea auki asematunnelissa ja tehdään lumityöt oman rapun edestä. Sellaisen tekeminen ei vaadi mitään, vaan sen tekeminen on pelkkää plussaa. Sen tekeminen myös tuo tunteen, ettei itsekään ole niin yksin.

Samaa toisten ihmisten auttamista mietin työni kautta. Alunperin kouluttauduin tähän ammattiin, koska halusin luoda uuden ajattelevaisemman sukupolven ihmisiä. Se oli ehkä ylevän idealistinen tavoite, mutta välillä huomaan olevani tuon tavoitteen suhteen oikeassa paikassa. Täällä minun apuani ei pyydetä, mutta näen ne ohikiitävät hetket kun olen oikeassa paikassa, sanomassa sen jonkun sanan, joka voi olla käänteentekevä. Olen ilmaisemassa välittämistä, sitä että kaikki ei ole samantekevää. Se tuntuu kyllä hyvältä, ei taaskaan selkääntaputelu mielessä vaan siksi, että ihmisyys ja toisen huomioiminen ovat luonnollisinta mitä olemassa on.

Auttaminen statuksen perässä on tuhoontuomittu yritys. Kiitoksen odottaminen on katkeran ihmisen hommaa. Kiittäminen sen sijaan on merkki aktiivisuudesta. Minä voin lähinnä toivoa, että kun pyörätuolini kanssa jymähdän mäkeen, joku kuulee kun pyydän vähän työntöapua.

"Anna hyvän kiertää" on ihan hyvä periaate kunhan se pyrkii pyyteettömyyteen. Ihmisen on mahdotonta olla täysin pyyteetön, mutta paras fiilis noista ohikiitävistä hetkistä tulee silloin kun huomaa tarttuvansa auttamaan toista ilman että ehti aikoa tehdä sitä. Silloin kun se tapahtuu ajattelematta koko asiaa. Silloin voi ehkä lähinnä onnitella, että oma reagointi pelaa. :)

No, opittava asiahan se on, ja sikälikään sitä ei kannata keneltäkään odottaa. Mutta yhteisön ja esimerkkien kautta se tapa siirtyy meille kaikille. Aina autetaan kun pystytään ja varsinkin kun pyydetään.

Mikro porvari, makro vassari

Joskus isommassa ryhmässä ollessani minusta tuntuu, että oma tapani olla ja viestiä ei ole kaikkein helpostilähestyttävin. Minun olemiseni toisten ihmisten kanssa viestii vahvoja mielipiteitä, tavoitteelista suhtautumista asioihin ja itsenäisen riippumattoman yksilöllisyyden arvostamista. Jotenkin tuntuu, että tällainen omana itsenäni oleminen saa jotkin ihmiset vieraantumaan, koska he eivät samaistu sellaiseen tavoitteellisuuteen. Lisäksi minusta tuntuu, että monesti tuollaiset painotukset liitetään hieman oikeistolaiseen arvomaailmaan.

On jotenkin hassua, että tämän viestinnän teen lähinnä tiedostamatta ihan vain olemalla se mikä olen: hieman puhelias, hieman teoreettinen, vahvoja mielipiteitä omaava ihminen. Otan kantaa. En kuitenkaan huutele syvempiä eetoksiani kadulla mitenkään kovin kärkkäästi vaan puhun tässä enemmän tilanteista, joissa olen isommassa ryhmässä tutustumassa vielä hieman vieraisiin ihmisiin. Näissä tilanteissa olen joskus hieman varuillani siitä mitä uskallan missäkin porukassa sanoa, koska tuntuu, että minulle ominainen vahva ilmaisu vieraannuttaa joitakin ihmisiä, vaikka muuta toivoisin.

Tuollaisissa ohikiitävissä tilanteissa on jokseenkin mahdotonta tarjota vieraammille kanssaihmisille kattava kuva omasta arvomaailmasta ja välttää väärinkäsityksiä. Ja toki ymmärrän, että näissä tilanteissa ei voi muuta kuin luottaa, että tutustumisen arvoiset samanhenkiset ihmiset jaksavat tutustua kunnolla saadakseen todellisen kuvan siitä mikä on minulle kokonaisuudessa tärkeää.

Ajattelen kuitenkin että tässä on myös sellainen tietty yhteiskuntafilosofinen ero, joka erottaa ihmisiä juuri painotuksen tasolla arkisemmassakin keskustelussa. Monesti keskusteluissa sekoitetaan makro ja mikrotason yhteiskuntafilosofia. Vaikka mikrotasolla puhuttaessa yksilön onnellisuuden tavoittelusta, hyvästä elämästä ja antoisuudesta, painotan yksilön aktiivisuutta ja oman näköisen elämän tavoittelua, niin tämä ei vielä kerro mitään siitä mitä pitäisin yhteiskunnan tasolla toivottavana painotuksena.

Oma kuvani hyvästä elämästä rakentuu juuri sille, että yksilö pyrkii olemaan aktiivinen ja kuuntelemaan itseään. Opettelee tuntemaan itseään, näkemään mikä on itselle ominaista ja millainen toiminta on itselle sopivan tavoitteellista ja missä pääsee kokeilemaan ja hieman ylittämään omia rajojaan, että saavuttaisi antoisia onnistumisen kokemuksia.

Ehkä tuo on hieman sellaista Sarasvuon jeesustelua, mutta yksilön filosofian osalta tuollainen ilmaisu ehkä ilmentää jotain siitä mitä itselleni tarkoittaa antoisa elämä. Siihen ei silti liity missään muodossa suorittamiseetos tai kilpailullisuus. Sellainen asennoituminen ei minun mielestäni tuo tuohon antoisuuteen mitään lisäarvoa. Ainoa mittari on näin ihmisen kokemuksellisuus, että elämä tuntuu ilmentävän itselle tärkeitä, reflektoinnista kumpuavia asioita. Siihen kuuluu myös oman heikkouden ja omien vaikutusmahdollisuuksien rajojen tunnustaminen. Tällöin ihminen ei pidä itseään kaikkivoipana. No man is an island.

Tämä siis mikrotason filosofiana. Tällaisesta asiasta puhuminen voi joillekin ihmisille kokemukseni mukaan kalskahtaa oikeistolaiselta yksilön vastuun korostamiselta, vaikka nyt puhuttiin vain yksilön oman kokemuksen antoisuudesta. Ei viitattu mitenkään yksilön vastuuseen yhteisön toimivuudesta vaan siitä miten kokea oma elämä antoisaksi ja itseltä näyttäväksi.

Yhteiskuntafilosian tasolla taas edustan hyvinkin vasemmistolaisia ajatuksia, kun koen, että vaikka ihmisen oma aktiivisuus on hänen onnellisuutensa avain, niin silti ympäröivän yhteiskunnan täytyy olla häntä siinä tukemassa, tarjota mahdollisuuksia ja varmistaa, että erehdyksen tullen ihminen ei tipahda maahan asti vaan saa uuden mahdollisuuden toteuttaa omaa aktiivisuuttaan ja tavoitella hyvää elämää. Ihmisellä kuuluu olla mahdollisuus tehdä virheitä ja olla oma keskeneräinen itsensä. Sitä kautta ihmiselle annetaan tilaa löytää oma aktiivisuutensa ja toteuttaa mahdollisuuksiaan. Aktiivisuus ja tavoitteellisuus oman elämän suhteen ovat yksilöllinen kasvuprojekti, joka eri ihmisillä etenee erilaisia reittejä. Siihen projektiin puuttuminen pakotteilla ei ole terveen yhteiskunnan merkki. Yhteiskunnan tehtävä on myös pehmentää elämään liittyvää sattumuksen tekijää. Esimerkiksi terveyden odottamaton romahtaminen ei ole sellainen asia, josta yksilön kuuluisi selvitä omin avuin.

Tällainen makrotason yhteiskunnan hahmottelu kuulostaa tietysti vasemmistolaisen hyvinvointivaltion puolustukselta, sen joka pohjattomasti nielee kaikki hiellä ja verellä ansaitut veroeurot. Ja silloin minä sanon, että laadusta kuuluu maksaa.

Näistä erilaista ajatuksistani voisi tietysti olla se seuraus, että kun aistin porukassa olevan enemmän vasemmistolaista porukkaa, vältän puhumasta yksilön onnellisuuden filosofiasta ja enemmän suurista yhteiskunnan rakenteisiin liittyvistä aiheista, jos haluan saada kavereita.

Kun taas aistisin porukan olevan enemmän oikeistolaista, en kovin kärkkäästi rupeaisi kommentoimaan yhteiskunnan rakenteita, koska tiedän, että niissä kysymyksissä olemme eri aaltopituudella, vaan ehkä puhuisin tavoitteellisen elämän antamista antoisuuden kokemuksista.

Tilanne on kuitenkin se, että harvemmin huomaan varoa näistä kysymyksistä keskustelua. Minulla on omat kantani, jotka ilmaisen, jos asiasta tulee puhe. En ensimmäisenä mutta vuorollani kyllä. Tilanne aina näyttää kuka kuulijoista vaivautuu ymmärtämään sanojen takana vaikuttavia ajatuksia.

Vielä eri ryhmän muodostavat tietysti ihmiset, jotka eivät mielellään ota kantaa mikro- saati makrotason filosofisiin kysymyksiin. Heille puheeni ovat varmaan aina yhtä hepreaa, joka sekä kiusaannuttaa että saa tuntemaan vierautta, kun ei osaa ottaa kantaa.

On kuitenkin tietysti hyvä vain rohkeasti ilmaista mitä mieltä on politiikasta ja yhteiskuntafilosofiasta. Jos joku sanomastani loukkaantuu, niin se hänelle suotakoon. Ehkä se kertoo jotakin meistä molemmista.

Mene itsesi yli

Tapasin eilen hyvin inspiroivan ihmisen. Näihin törmää silloin tällöin. En uskalla kertoa hänen tarinaansa kovin yksityiskohtaisesti, ettei joku vahingossa tunnista tapausta, mutta olennaista hänen tarinassaan oli se, että hän ei tietoisesti ole elämässään valinnut kohtaa missä aita on matalin, vaan missä se on useamman kymmenen metriä korkea. Hän oli keskivaikeasta lukihäiriöstään huolimatta etsiytynyt opiskelemaan lääketiedettä ja kertoi muun muassa tekniikoista, joilla tehdä sitä mikä on hänelle itselleen vaikeinta, lukeminen. Hän oli luovasti ottanut käyttöön keinot, joilla voittaa suurin haasteensa. Ja silti se kaikkein haastavin asia oli jatkuvasti nenän edessä. Voi sanoa, että hän ylittää itsensä säännöllisesti.

Minua tässä kiehtoo eritoten se, mistä tämä kyseinen ihminen saa energiansa puskea läpi sellaisista seinistä, joiden edessä valtaenemmistö tunnustaisi tappionsa ja lähtisi etsimään uutta suuntaa. Hän kertoi omasta motivaatiostaan lääketiedettä kohtaan, kuinka häntä ajaa vahva tahto auttaa ihmisiä ja kuinka hän maailman vähäosaisten kautta hahmottaa miten suuri etuoikeus on opiskella. Sen voimalla hän puskee eteenpäin ja haluaa valmistua lääkäriksi. Huima tahto.

Kyse ei ole suorittavasta tavasta suuntautua elämään vaan tahdosta saavuttaa itselle tärkeä päämäärä. On kyse päätöksestä oman päämäärän edessä. Tinkimättömyydestä ja pitkäjänteisyydestä itseä kohtaan. Mutta ennen kaikkea tästä ihmisestä huokui peräänantamattomuus ja vahva tahto. No varmasti tällaiset ominaisuudet voivat saada myös rajoittavia muotoja kuten jääräpäisyys tai joustamattomuus. Tämä ihminen kuitenkin puhui lähinnä siitä, että elämän ei hänen mielestään kuulu olla aina kivaa.

Hänen avoin teesinsä oli että "tekemällä helppoja asioita ihminen ei tule onnelliseksi." Se oli minun mielestäni hienosti sanottu ja olen siitä samaa mieltä. Samalla tunsin piston omassa sydämessäni; minä en ole koskaan laittanut itseäni kunnolla likoon, pistänyt itseäni kokeilemaan omia rajojani ja ottanut haastetta, jonka olisin jo lähtötilanteessa tiennyt todella haastavaksi. Minusta sellainen ihminen on rohkea.

Olen tässä jatkanut taas puolisen vuotta sitten aloittamaani kirjaa Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka (Gjerstad & Purjo 2011), joka tosiaan käsittelee enemmän tai vähemmän Viktor Frankl'in ajattelun ympärille rakentuvaa tarkoituksellisuus teoriaa (logoteoria) ja miten tämä tukee ihmisten antoisan ja merkityksellisen elämän muodostumista.

Kirjassa Hannele Niemi kirjoittaa: Viktor E. Frankl korostaa sitä, että ihmisen tärkein perustarve on löytää tarkoitus elämälleen. Elämäntarkoitus voi olla jotain sellaista, jossa me voimme olla antamassa itsestämme jotain toisillemme kuten palvelu, työ rakkaus, elämäntehtävä. Se on jotain sellaista, jota emme etsi vain itseämme varten ja tavoitellaksemme onneamme. Tavoittelemme jotain itseämme suurempaa. Onni tulee sivutuotteena. Elämään kuuluu jännite, ei niinkään harmonia ja tasapaino. Joudumme jatkuvasti tilanteisiin, jotka haastavat meitä ponnisteluun, kasvuun ja muutokseen. Yksi osa elämän tarkoituksen löytämistä on sen ymmärtäminen, että elämään kuuluu aina kärsimystä. Me joudumme kohtaamaan sen monissa muodoissa, ja myös luomaan sen edessä omat selviytymiskeinomme. Se ei ole alistumista, vaan asenteen luomista, joka antaa voimaa tehdä se, mikä kulloisessakin tilanteessa on mahdollista. ...Mitä annan elämälle?... "En odota enää elämältä, vaan elämä odottaa minulta." (Niemi 2011)


Edellä mainittu jonkinlaisen sisäisen kamppailun hyväksyminen pitää sisällään myös sen, että tavoittelun kautta saavutetut asiat maistuvat paremmilta. Itse koen, että toiminta voi olla tällöin lähes mitä vain. Kunhan toiminnan kautta antaa jotain itsestään. Itsensä haastaminen ja ponnistelu (henkinen tai fyysinen) saavat aikaan iloa. Em. kirjassa Ulla Solasaari kirjoittaa: Ilo on hyvinvoinnista ja elinvoimaisuudesta seuraava tunnetila. (Solasaari 2011) Ilo siis ilmentää elinvoimaisuutta. Jos ilo on kadoksissa niin sen tulkitsisi silloin olevan oire konkreettisen elinvoimaisuuden kokemusta tukevan toiminnan puutteesta.

Itse tiedän, että minulla on hyvin selkeä tarve tuntea elinvoimaisuuden kautta toimintakykyä ja pystyvyyttä. Ehkä se on jokin maskuliinisuuteen tai yleisesti miehenä olemiseen sisältyvä asia (tai sitten sillä ei ole mitään tekemistä sukupuolen tai maskuliinisuuden kanssa), mutta haluan kokea elinvoimaisuutta konkreettisen tekemisen ja kädentaidon kautta. Tuossa pari viikkoa sitten olin venehommissa tekemässä veneeseeni uutta pressukatosta talven varrelle ja voin sanoa, että sen sahaamisen ja naulaamisen kautta sain juuri elinvoimaa ja puhdasta ILOA.

Samalla tulee mieleen, miksi tuo elinvoimaisuuden ja konkreettisen kehon hallinnan tuoma onnistumisen kokemus ovat tässä teoreettisessa kynänpyörittelyssä ja virkamiestyössä niin kaukaisia ja harvinaisia asioita. En tiedä kuuluuko työn kautta toteuttaa omia vitaalisia arvoja, pystyvyyttä, toimintakykyä ja elinvoimaisuutta ilmentäviä tekoja, mutta itse koen, että mikseivät työntekemisen keskiössä olisi juuri nuo iloa tuottavat konkreettiset teot, joiden kautta saada onnistumisen kokemuksia. Tällä hetkellä työpäiväni konkreettisin toiminta on oppilaan siirtäminen sähköisessä ryhmähallintajärjestelmässä ryhmästä toiseen. Hiirenklikkaus. Naurettavaa. :D

Olen ennenkin harkinnut oman mukavuusalueeni ylittämistä juuri lähtemällä tekemään jotakin, missä yhdistyisivät sekä matemaattinen pähkäily että vahva kädentaito. Molemmat itselleni hieman vieraampia toiminnan alueita, tai sanotaan näin, että ne eivät ole tähän mennessä olleet vahvuuksiani. Mutta niistä olen kyllä elämässäni saanut hyvin antoisia onnistumisen kokemuksia. Olen miettinyt vaihtoehtona tälle nykyiselle elämälleni rakennusinsinöörin työtä. Siinä yhdistyisivät juuri nuo kaksi edellämainittua, mutta rakennusmestarina toimimisessa pääsisin yhdistämään siihen lisäksi vahvan sosiaalisen ulottuvuuden, koska joutuisin myös opettelemaan tavan viestiä tuloksellisesti rakennusmieshuumorin ja tyytymättömien työmiesten keskellä. Gotta love a challenge.

Olen ennenkin ollut sitä mieltä, että matemaattisesti lahjakkaisen ihmisten pitäisi pyrkiä ympäristöihin, joissa heitä haastettaisiin sosiaalisesti ja konkreettisesti. Ja toisaalta ihmistyöntekijöille tekisi hyvää päästä näkemään konkreettisia kysymyksiä ja vaivaamaan päätään yhteenlaskulla. Mukavuusalueesta luopuminen on meidän velvollisuutemme. Oman onnemme tähden.

Utslagningshotad? Vad betyder det för något? Att inte komma in på Hanken?

Luin mennä viikolla Miika Nousiaisen kirjan Metsäjätti. Se oli Nousiaisen tyylille uskollista tekstiä. Kantava idea on paperipitäjästä kotoisin oleva nuori mies, joka on ekonomiopiskelujen kautta päätynyt hallintoportaaseen yhtiössä, joka omistaa hänen kotipitäjänsä vaneritehtaan. Päähenkilö lähetetään sitten lopettamaan vanhan kotipaikkansa kantava voima, Törmälän tehdas.

Nousiainen kuvaa mukavan värikkäästi esimerkiksi eristyneen pikkupitäjän paikallispolitiikkaa ja kuinka katoavassa roolissa tällaiset asiat näyttäytyvät globaalin talouden kiemuroissa.

Eniten pidin kuitenkin itse kirjan kohdista, joissa kuvattiin erilaisten sosiaalisten kerrostumien kohtaamisia ja miten etuoikeutettu kansanosa voi olla aivan totaalisen tietämätön siitä todellisuudesta, joka on toisille arkipäivää. Mieleeni jäi erityisesti Nousiaisen kuvaus paperipitäjän pojasta Helsingin kauppakorkeakoulun ruokalassa tutustumassa vuohenjuustoon ja pestoon. Samaten hauska kohta oli alkoholisti- ja perheväkivalta perheen kasvatti, joka onnistuu naimaan itsensä suomenruotsalaiseen juristisukuun ja on ankkalammen päivällispöydässä pyörällä päästään.

Ehkä nämä kolahtivat juuri siksi, että olen itse tuntenut aina ristiriitaa tai enemmänkin ristivetoa eri yhteiskuntakerrostumien välillä enkä täysin yksiselitteisesti löydä itseäni oikein mistään. Olen itsekin ollut joskus suomenruotsalaisten appikokelaiden tentattavana, ruotsiksi tietysti. Olen itsekin syönyt Meilahdessa hammaslääkäriopiskelijoiden joukossa ja kokenut hyvin syvää alemmuudentuntoa noiden virheettömän ulkomuodon, määrätietoisuuden ja vahvan tukiverkon tuoman avoimuuden ja hyvän itsetunnon keskellä. (ja nämähän perustuivat kaikki omaan alemmuudentuntoiseen tulkintaani) Siellä ne enkelit liihottivat täysin tavoittamattomissa.

Toisaalta minun kuiluni siihen ryhmään on paljon kapeampi ja matalampi kuin monien muiden ihmisten. Ehkä se oma alemmuudentunto juontaa myös siihen, että en koe tehneeni tarpeeksi suurta hyppäystä omasta sosiaalisesta kerrostumastani ylöspäin, että voisin kokea saaneeni tarpeeksi muutosta aikaiseksi. Toisaalta tällainen ajattelu on todella ahdasmielistä ja myös surullista jos elää elämänsä statuksen perässä.

Se alemmuudentunto on vain jännä asia. Jotkut ihmiset ovat täysin sokeita tarkkailemaan oman viiteryhmänsä statusta ja kokemaan ristiriitaa muiden kohtaamiensa ihmisten aseman suhteen. Toiset reagoivat kuitenkin hyvin voimakkaasti kohdatessaan henkilön, jota pitävät itseään "ylempään" luokkaan kuuluvana ihmisenä, joka elää toisessa maailmassa. Tällainen alemmuudentunto on omiaan rajoittamaan ihmistä ja luomaan hänelle epärealistisia ihmisten luokitteluja. Pahinta on mikäli tällainen alemmuudentuntoinen ihminen pääsee itse hierarkiassa korkeammalle esimerkiksi valta-asemaan. Ihminen väheksyy itseän ja joutuu siksi puolustautumaan kyykyttämällä muita.

Haluaisinkin kysyä Miikka Nousiaiselta, että mistä se alemmuudentunto oikein tulee?

Lehdissä on viimeaikoina ollut useampi kirjoitus, joka on käsitellyt joko koulutusmyönteisyyden sosiaalista periytymistä tai muunkaltaisten asenteiden siirtymistä perheen sisällä.

Viimeisin oli Hesarissa viimeviikolla kun Nuorisobarometrin mukaan kyynisyys periytyy ja altistaa syrjäytymiselle. Satuin mennä viikkoina katsomaan myös Ylen dokumentin Miksi meitä vituttaa? jossa suomalaisten negatiivisuutta tutkinut Pekka Mustonen totesi, että puolet positiivisuudesta/negatiivisuudesta on perinnöllistä ja toinen puoli on sosiaalisten tekijöiden tulosta, vaikutettavissa.

Itse ajattelen, että myös alemmuudentunto ja itsensä väheksyminen ovat vahvasti sosiaalisesti periytyviä taipumuksia. Ja tämähän tapahtuu yhtä paljon kaikissa sosiaalisissa kerrostumissa. Vai tapahtuuko? Juuri se positiivisen itsetunnon mantra ja elämän näkeminen uhkien sijasta mahdollisuuksina olivat ainakin Nousiaisen kirjassa lähes ainoa erottava tekijä noiden eri ihmisryhmien välillä.

Noh, tämä keskustelu lipuu kohti tasavallan presidentin tekemää keinokokoelmaa, joka lytättiin vihervasemmiston puolelta ymmärtämättömyytenä ja syvien rakenteellisten rajoitteiden sivuuttamisena. Kyse on tietysti molemmista.

Alemmuudentunteen ja yksilön itsensä luomien raja-aitojen ylittäminen on yksi kysymys ja siihen suurin ja tehokkain vaikutusmahdollisuus on lapsuuden kodissa ja vanhemmuussuhteessa.

Silti on paljon sellaisia haasteita, joita ei parhainkaan Sarasvuo pysty tsemppaamaan ylittämään. Alkoholismi on esimerkiksi sairaus, joka ei toivomalla katoa. Siihenkin ajatumiseen voi jonkin verran omalla asenteella vaikuttaa tarttuuko pulloon, mutta jos Sarasvuo olisi saanut koko lapsuutensa kuulla juopolta isältään, että "mitä sä oikein yrität, ei susta mitään tuu" niin voisi brenkku maistua paremminkin. Jokainen vähättelevä viesti merkityksellisen aikuisen suusta on vähintään yhtä tehokas viesti kuin positiivinen tsemppaus samalta ihmiseltä. Kun sama aikuinen vielä omalla toiminnallaan antaa esimerkin, siihen tarttumiseen on monin verroin pienempi kynnys kuin toisenlaisella taustalla. Toisaalta Nousiainen kirjoittaa myrkyllisen ironisesti, että "Alkoholistiperheessä kasvaminen on paras kasvualusta bisnesmiehelle."

Kulttuurinen kehityssuunta voi hyvinkin olla menossa kohti avoimempia paremmin itsensä kanssa kosketuksissa olevia ja itsereflektoivia yksilöitä, jotka ymmärtävät olla väheksymättä itseään. Silti on huomattavissa, että tämä satavuotias korven suosta ryöminyt kansa on vielä tässä suhteessa jonkin verran jäljessä esimerkiksi isoveli ruotsista imigroineita hyvän itsetunnon lähettiläitä, suomenruotsalaisia. Kyseessä ei ehkä kuitenkaan ole pelkästään hallitsevan luokan saatujen etujen puolustaminen ja oman jälkikasvun varustaminen juuri niillä positiivisuuden avaimilla ja suorilla hampailla. Vaikkakin kaikki viimeksimainittu pitää varmasti myös paikkansa.

Minä koen alemmuudentuntoa, vaikka selvisin jopa siitä appikokelaiden tenttauksesta.

Lepakkomiehen suuret dualistiset kertomukset

Kävimme katsomassa Batman-trilogian kolmannen osan. Elokuva oli mukaansatempaava, tarkoituksellisen kärjistävä ja vetoaa samalla tehokkaasti tunteisiin. Saagahan sinänsä on aivan mahtava moraalisten kuilujen ihmemaa, jossa valittua sankaria koetellaan ja hän osoittautuu odotusten arvoiseksi. Tarina on tuttu ja faneillensa se on suurempi ja heidän mielestään varmasti parempi ohjenuora "kunnialliseen" elämään kuin esimerkiksi raamatun tekstit kristityille tai koraani muslimeille.

Kyseessä on klassinen sankaritarina, joka ammentaa moraalisista tienhaaroista; oman edun asettamisesta yleisen edun kanssa vierekkäin. Sankari ei koskaan pistä itseään apua tarvitsevien edelle. Olkootkin, että Batmanin "auttaminen" on enemmän "pahan" rankaisemista.

Mutta millaiset piirteet kuvaavat tuota tarinan ihannoitavaa sankaria: tinkimätön, ehdottoman lahjomaton, uhrautuva, introvertti, mystifioitu. Sankari on jotakin todellisuuden ja toisen ulottuvuuden rajamailta. Ihmisiin vetoaa syvästi tietty selittämättömyys.

Samalla elokuva antaa viestin, että suuria ihmismassoja voi inspiroida ainoastaan jonkun ihmisen uhraus heidän puolestaan. Batman saagan eri osissa puhutaan toistuvasti siitä mitä "ihmiset" tarvitsevat ja mikä heitä voi viedä eteenpäin. He kaipaavat paimenta, hiljaista vartijaa tai varjojen ritaria, joka väsymättä valvoo heidän turvallisuuttaan ja samalla antaa esimerkin suotavasta toiminnasta. Kun halutaan synnyttää ihmisissä sitoutuminen hyviin päämääriin, niin sen voi synnyttää ainoastaan pyyteetön uhrautuja, joka lunastaa kaikkien puutteellisuuden ja asettaa esimerkin miten asioiden tulisi olla.

Luin tässä mennä viikolla Richard Bachin kirjan Illusions, jonka ydin on olevaisen arvoituksen ratkaissut "vapahtaja," joka ei kuitenkaan halua osaansa. Hän kieltäytyy ottamasta palvotun ihmeidentekijän roolia, koska kokee, että kenellekään ei mene olennainen viesti koskaan perille. Myös tässä kirjassa oli kuitenkin selkeä viesti, että ihmiset voivat oppia uusia ulottuvuuksia elämästä ainoastaan jonkin "oppineen" tai kokonaiskuvan käsittävän opettajan kärsimyksen ja uhrauksen kautta. Kukaan ei suostu ottamaan mitään vastaan ennen kuin tilanne lunastetaan tragedialla.

Minua ehkä ärsyttää tällainen ajattelu, koska huomaan, että siinä on jonkinlainen totuudensiemen. Ihmiset eivät ole monta kertaa historian aikana muutoin kuin ensin saamalla näpeilleen ja jälkiviisaana todeten, ymmärtäneet, mistä asioista on syytä pitää kiinni.

Samalla kuitenkin ajattelen, että tämä lammaskatras vertaus ihmiskunnasta sokeana laumana myös hävittää jotakin todellisuudesta. Se saa myös ihmiset taantumaan ajattelemaan, että heidän ei ole koskaan mahdollistakaan elää muutoin kuin suurten kertomusten viitoittamaa polkua, jonka joku on ensin tallannut ja vielä esimerkillään asettanut useat viitat polun varrelle.

Korkea moraali ei ole kuitenkaan todellisuudessa yhdenkään ihmisen ulottumattomissa tai jotakin korkealentoista, johon vain kaukaiset, mystifioidut sankarit pystyvät. Samalla kun dualistinen ajattelu asettaa selkeän ihanteen hyvellisyydestä, oikeamielisestä ajattelusta, niin se myös samalla asettaa suurelle osalle ihmisistä täysin luonnottomat ja epärealistiset odotukset heiltä itseltään. Mikäli suuri yleisö ostaa ajatuksen lahjomattomuudesta ja tinkimättömyydestä, se myös alkaa elää noita hyveitä kohti ymmärtämättä, ettei niiden ole koskaan mahdollista saati tarkoituksenmukaista toteutua puhtaina. Puhtaan pyyteetöntä ihmistä ei ole olemassa eikä se olisi myöskään inhimillistä.

Dualismi asettaa ihanteen, mutta se samalla kahlitsee ihmisten mielet ymmärtämästä todellisuuden monisyistä luonnetta. Todellinen sankari ei ole välttämättä uhrautuja, joka toimii ihanteidensa mukaisesti uhraten kaiken muun. Näillä kriteereillähän meidän tulisi ihannoida myös kaikkia itsemurhapommittajiakin.

Todellinen sankari on tiedon etsijä, joka haluaa ymmärtää erilaisia näkökulmia ja rakentaa synteesiä ja keskusteluyhteyttä erilaisten todellisuuskuvien välille. Sankari ei ole hän, joka haluaa rakentaa vastakkainasetteluja ja lokeroida ihmisiä langenneisiin, paatumattomiin, taantuviin ja uhkaaviin lokeroihin. Sen sijasta sankari haluaa ymmärtää miten erilaisia maailmankuvia perustellaan ja miten ne saadaan sovitettua yhteen.

Dualistinen sankaruus ruokkii vastakkainasettelua ja myös pitää meitä ihmisiä vankinaan. Mustavalkoisen ihanteen ihannoimiseen on todella helppoa langeta.

Kaksi askelta eteen, yksi taakse: kohti olennaista

Kun mietin nuorempana omaa alanvalintaani etsin suuria kertomuksia. Etsin ohjenuoraa tai ennemminkin kantavaa näkökulmaa, joka lähtisi viemään eteenpäin. Kun sitten päädyin yhteiskuntatieteisiin, niin tein valinnan ihan pelkästään sillä ajatuksella, että saisin työkaluja oman elämäni hahmottamiseen. Sosiologian tarkasteltavana ovat yhteiskunnalliset ilmiöt kaikessa moninaisuudessaan. ...kohteet vaihtelevat yksilöiden ongelmista maailmanlaajuisiin kysymyksiin, uskonnosta talouteen ja nuorisokulttuurista perheeseen. Olin löytänyt etsimäni.

Noita työkaluja tarjoavat kuitenkin hyvin erilaiset tieteelliset näkökulmat sekä myös epätieteelliset. Minulta kesti todella kauan hahmottaa miten psykologian, sosiologian ja filosofian perusnäkökulmat eroavat toisistaan. Oma gradunikin perustui pitkälti siihen, mitä koin sosiologisesta näkökulmasta uupuvan ja mitä ajattelin opetusfilosofian voivan siihen tarjota. Loppujen lopuksi oma opiskeluni oli siirtymistä pois sosiologiasta kohti filosofiaa. Pois (positivistisesta) tieteestä kohti fenomenologista realismia.

Psykologiaa tulin vain sivunneeksi, mutta niihin näkökulmiin olenkin sitten syventynyt noiden self-help menetelmien, terapiajaksojen ja muun psykologisen lukemisen kautta. Jotenkin tuntuu, että nuo eri tieteelliset näkökulmat toimivat vierekkäin suhteessa kaksi askelta eteen ja yksi taakse.

Sanotaan, että kaikki -ismit ovat vaarallisia, köyhdyttäviä mustavalkoisen yksinkertaistavia ja vievät aina tarkasteltavasta kohteesta jotakin pois. Ehdoton nuori totuuden janoinen mieli kuitenkin etsii juuri jotain ehdottoman todellista, kyseenalaistamatonta ja selkeänä esittäytyvää "totuutta" jota lähteä seuramaan. Siksihän monet fanaattiset järjestöt ammentavatkin toiminnassaan nuorten rekrytoinnista.

Nuoreen kolahtaa se kun joku lupaa hänelle vastauksia ja antaakin vastauksia. Nuori ei vain vertailukohtien puutteessa pysty mitenkään itse vertailemaan auttavatko nuo vastaukset häntä ollenkaan oikeaan suuntan, jos tavoitteena pitää oman elämänhallinnan kehittymistä tai elämänmahdollisuuksien laajentumista sekä itsellä että ympäristöllä. Nuorta ei viedä kysymysten äärelle vaan köyhien vastausten äärelle. Jonkun toisen ihmisen ahdas elämänfilosofia siirretään sellaisenaan. Silloin ei tosiaan voi puhua totuuden tavoittamisesta. Mutta nuori ei ole kranttu silloin kun hänelle tarjotaan viitekehys käsittää koko kaoottisena esittäytyvä maailma.

Törmäsin taas tuohon maailman kokonaisuuden vangitsemiseen ideologian sisään alkaessani lukea pitkästä aikaa omaan aihepiiriini liittyvää kirjaa Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka. (toim. Timo Purjo ja Eevastiina Gjerstad) Sen sanoma oli yhdistelmä monia aikaisempia lukemiani, esitti myös uusia näkökulmia, mutta jotenkin kaikista artikkeleista silti kuulsi edelleen se suurten kertomusten idea: Kertomus joka vangitsee todellisuuden sisimmän sielun.

Kirjassa yhdistellään eri suuria kertomuksia. Siellä on muun muassa tarkoituksellisuusteorian (logoteorian) yhteydessä luonnehdinta buddhismin neljästä jalosta totuudesta ja miten ne suhtautuvat ihmisen elämänhallinnan haalimiseen. Filosofia on aina kokoelma rinnakkaisia kilpailevia näkökulmia, jotka väittävät pystyvänsä puristamaan totuuden johonkin hallittavaan muottiin. Totuus on kuitenkin niin laaja, että maailmanhistoria on pitänyt kaikkein viisaimpina heitä, jotka eivät yritä vangita sitä. Mutta tottakai niitä on kiinnostava lukea. Mahtavia ajatuksia ja totuutta lähestyviä teorioita, joista jokainen päätyy omalla kohdallaan haukkaamaan ilmaa, siinä missä kuvittelevat perhosen liitävän. Totuus ei ole yksi vaan monta.

Ambivalenssin käsitteen hyväksyminen oli sosiologiassa todella vaikeaa. Se näyttäytyi (ja näyttäytyy osaksi edelleen) relativistisena ja vetäytyvänä, varsinkin kun puhutaan asioista kuten yhteiskunnallisen moraalikäsityksen kehittyminen. Itselleni tietyt asiat ovat taivaan tosia eikä niiden kohdalla voida puhua suhteellisuudesta, vaikka niiden lähde onkin kokemuksellisuus ja intuitio. Ambivalenssi tuintui köyhdyttävältä ja esittää monimutkaisen yhteiskuntarakenten kaaoksena, jossa asioiden tapahtumisen järjestykselle ja systeemille ei näyttäydy mitään kyseenalaistamatonta kriteeriä. Ambivalenssin käsite näyttäytyy kuin kaikki olisi kyseenalaistettavissa. Joidenkin mielestä siitä kumpuava ahdistus on vain hyväksyttävä, toiset tarjoavat vastaukseksi uusia suuria kertomuksia.

Käsitän tuon ambivalennsin tässä kohdassa kuitenkin eri tavalla. Kun ambivalenssi tuodaan lähemmäs elämänhallinnan teemaa lähestytään suhteellisuudentajun näkökulmaa. Tässä kohdassa irrotaan suurten kertomusten perinteestä ja siirrytään kohti samanaikaisten, osaksi päällekkäisten, näkökulmien hyväksymistä. Maailmaa ei voida enää pelkistää, esittää yhdellä viitekehyksellä vaan useilla ja samanaikaisilla. Totuus ei löydy yhdestä näkökulmasta vaan useasta.

Muistan eräältä työhyvinvoinnin luennolta kuinka luennoitsija, psykologian professori, kirjoitti liidulla taululle lauseen "Terveyttä on suhteellisuudentaju." Se oli kaikki mitä hän kirjoitti tuon luennon aikana. Käsittelimme oman työmäärän hallitsemista, erilaisia sudenkuoppia, joiden kautta voi päätyä luopumaan omasta toimijuudestaan, subjektiivin suvereniteetistä ja päästää tilanteen ajelehtimaan.
Viisaus ei ole koskaan ismiä vaan lähestyy enemmänkin suhteellisuudentajua.

Olimme pari viikkoa takaperin purjehtimassa perheen miesten kesken ja siellä luin tuota Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka -kirjaa miehistölle ja pohdimme siinä elämän hyväksymistä. Isäni kertoi, että hänellä oli vuosikaudet työhuoneensa seinällä stoalainen Tyyneysrukous: Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan. Viisautta nähdä mihin kannattaa energiansa pistää. Rohkeutta tarttua toimeen. Elää lopun roskan kanssa. Stoalainen ajattelu virisi länsimaisen filosofian syntyaikoina, mutta se on jo silloin tavoittanut jotain aika olennaista. Vaikka onkin samalla esimerkki taas uudesta suuresta kertomuksesta.

Kun siirrytään ehdottoman totuuden tavoittelusta hyvinvoinnin tavoitteluun, niin samalla otetaan askel kohti ambivalenttista asennetta: "Hyväksynkö, että en voi tietää totuutta, jos siitä hyvästä tulen onnelliseksi?" Psykologia keskittyy ihmisen hyvinvoinnin tarkasteluun, tasapainoisuuden hahmottamiseen, ylilyöntien ehkäisyyn, oman kokemuksellisuuden ja tarpeiden hahmottamiseen ja rakentavaan kanavoimiseen. Ei puhuta suurista kertomuksista vaan miten saa syötyä ja nukuttua tarpeeksi.

Ahdistusta ei kuulu/tarvitse hyväksyä. On mahdollista löytää tapa nähdä asioissa tarkoituksenmukaisuutta ja elämää palvelevia asioita, jotka vievät tilannetta elämänmahdollisuuksia laajentavaan suuntaan. Samalla asioita on mahdollista arvioida eikä kaikki ole hahmotonta relativistista massaa. Asioiden arviointi ei kuitenkaan tähtää tyhjentävään määrittelyyn vaan olennaisen erottamiseen. Muu soopa kulkee sitten siinä sivussa ja siitä voi lähinnä huvittua.

Pistät vaan sen ketjun poikki...

Kävin kerran katsomassa otsikon nimisen näytelmän, jossa siskollani oli rooli. Siinä ketju symboloi alkoholismin ja purkautumiskanavattoman vuorovaikutuskulttuurin katkaisemista. Askelen ottamista varjosta valoon.

Olen nyt ollut tässä hieman innostunut tuosta lukemastani kirjasta. Se ehkä oikoo muutamia mutkia, mutta sen eteneminen ja syy-seurausten ymmärtäminen vaikuttaa itselleni loogiselta ja helppotajuiselta. Samalla se antaa selviä suuntaviivoja miten pitää yllä itsestään kumpuavaa ja samalla muita ihmisiä arvostavaa suhtautumista omaan lähiympäristöön. Kognitiivinen terapia taitaa olla aika hedelmällistä tai sanotaan että ainakin tuo skeematerapia näyttää keskittyvän yksilön omien tarpeiden tasapainottamiseen, jottei syntyisi ylilyöntejä eikä myöskään laiminlyöntejä. Toki se pistää paljon perhekasvatuksen piikkiin ja sikäli tasapainoisen paketin saaneet ovat siksi valoisammassa asemassa. Jonkinlaista vinoutumaa on kuitenkin luonnollisesti kaikkien kohdalla. Vanhemmuuden mahdollisuudet antaa kaikilla tavoilla "arveton" kasvatus lie lähes mahdotonta.

Kasvattaminen on sellaista toimintaa, että tietyllä historialla kasvattajan intuitio voi tuottaa hyvänkin tuloksen, mutta monesti se vain toistaa sukupolvien aikana kertyneitä haitallisia malleja, rankaisee vääristä asioista ja siirtää neurooseja ja epävarmuuksia elämästä seuraavalle polvelle. Vierestä seuraten olen nähnyt kuinka täysin kasvatuksen teoreettiseen puoleen perehtymätön ihminen on toiminut lasten kanssa aivan älyttömän esimerkillisesti: tukenut, kehunut, asettanut rajoja, jaksanut selittää, suuttunut tarvittaessa ja selittänyt miksi hän suuttui. Kertakaikkisen tervehdyttävää vanhemmuutta. Oletan, että tämä tasapaino kumpuaa kasvattajan itsensä saamasta rakentavasta kasvualustasta, jossa hän on saanut tukea, kannustusta, hyväksyntää, läsnäoloa ja rajoja. Ei ole jäänyt arpia laiminlyönneistä, jotka leimaisivat hänen myöhempää sosiaalista toimintaansa. Suurimmaksi osaksi kuitenkin sellainen kasvatus, jossa kasvattaja ei pysty etäännyttämään itseään tilanteista, monesti toteuttaa joitakin haitallisia malleja, jotka siirtyvät kasvatuksen kautta eteenpäin.

Näen työssäni hyvin paljon vanhempia, jotka tekevät parhaansa kasvattajina, mutta heillä ei syystä tai toisesta ole ollut mahdollisuutta havaita, miten oma historia peilaa suhteessa omaan lapseen. Perheeseen liittyvät ilmiöt ja niiden arviointi on sikäli konstikasta, että mikäli ei työkseen ole jotenkin tekemisissä perheiden kanssa, niin ihmiseltä puuttuvat vertailukohdat. Siksi ilmiöön tarttuminen on enemmän poikkeus kuin sääntö. Eikä ulkopuolisenkaan ole mahdollista mennä ihmiselle sanomaan, että sinä olet jäänyt lapsena vaille tukea ja olet nyt siirtämässä saman ilmiön omalle lapsellesi. Suurimmaksi osaksi omat vanhemmat ovat tehneet tai sanoneet meille jotain, jonka kanssa elämme tavalla tai toisella ja pienetkin asiat menneisyydessä voivat vaikuttaa todella haitallisesti mikäli saamme lapsia.

Ehkä tämä on todella ankarasti ja ahdaskatseisesti sanottu, mutta olen monesti ihmetellyt, miten lapsen saa hankkia ilman jonkinlaista kurssitusta itsetuntemuksesta, että voisi saada hieman etäisyyttä oman toimintansa taustalla vaikuttaviin malleihin, eikä turhaan siirtäisi niitä eteenpäin. Tuntuu, että monet ihmiset saavat etäisyyttä omiin neurooseihinsa ja ahtaisiin malleihinsa iän myötä, ja menestyvät siksi isovanhempina hyvin. Eivät vaadi liikaa, eivät väheksy vaan antavat lapsille sitä mitä nämä eniten tarvitsevat: läsnäoloa, hyväksyntää ja tarkoituksenmukaisten rajojen asettamista.

Silloin se on kuitenkin lapsen kannalta hieman myöhäistä, koska suurin osa noista ahtaista malleista omaksutaan juuri omilta vanhemmilta. Jos haluaisi lähteä liikkeelle tyhjältä pöydältä niin sen pitäisi tarkoittaa etäisyyden saamista omiin malleihin ennen kuin tulee vanhemmaksi.

Sukupolvien kierre ei katkea ennen kuin yksi polvi opettelee saamaan etäisyyttä omiin haitallisiin malleihinsa ennen lasten hankkimista.

Nämä ovat hyvin kipeitä aiheita ja juuri tämän päivän Hesarissa Klaes Anderson, tuo tummien vesien tulkki ja taiteilija, totesi, että kirjoittajalle omien vanhempien kuolema toimii yhdenlaisena vapauttimena. Tämän jälkeen omasta kokemuksellisuudesta ja omien vanhempien vaikutuksesta voi puhua vapautuneemmin. Kukaan ei luota, että oma vanhempi voisi saada etäisyyttä näin vaikeaan aiheeseen, jos aloite lähtee lapsesta itsestään. Kasvu ihmisenä tapahtuu itsestä lähtöisin. Ei siten, että oma lapsi tulee kertomaan kuinka syvät arvet lapsuus on häneen jättänyt.

Itsessään kokemuksellisuus on avain myös toiselta kannalta. Vanhempien ja lasten persoonalliset erot esimerkiksi temperamentissa, erityisesti herkkyydessä, avoimuuden tavoissa ja vuorovaikutuksessa voivat luoda vanhempien ja lasten välille syviäkin käsityskatkoja. Minä koen tämän asian näin, vaikka sinä kokisit sen minun sijassani toisin. Molempien kokemukset ovat yhtä valideja.

Mutta kysymyshän kuuluu: Haluavatko ihmiset vapautua menneisyytensä vahingollisista malleista?

Pax ystävät, pax!

Pitkästä aikaa.

Tilanne ei ole enää niin vahvasti päällä kuin viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet. Se on myös lukinnut osaksi haluja kirjoittaa, koska on ollut melko intensiivinen työstövaihe päällä. Monenlaista ajateltavaa on ollut ja oman elämän ruotimista eri näkökulmista. Keskiössä oma tyytyväisyys elämään ja miten se krooninen tyytymättömyys ja elämän optimointi, virittäminen ja mielekkyyden kokemuksen maaninen tavoittelu voivat vuotaa ylitse ja tehdä sosiaalisuudesta ja elämän jakamisesta toisen kanssa painostavaa. Kukaan ei jaksa pidemmän päälle jakaa elämäänsä ihmisen kanssa, joka ei ole koskaan tyytyväinen. Turvallisuuden tunne alkaa kadota jos joutuu kokoajan pelkäämään toisen ennakoimatonta reagointia.

Aloittelen lukemaan kirjaa Tunne lukkosi. Vaikuttaa hyvältä teokselta. Taustalla on kognitiivisen terapian pohjalta johdetun skeematerapian idea, että ihmisen menneisyys ja lapsuus eritoten leimaavat hänen myöhempää regointiaan ja muodostavat eräänlaisia blokkeja sosiaalisuuteen ja asioihin suhtautumiseen. Paljon ammennetaan vanhempien aikaansaamista reaktioista. Kirja on hyvin käytännönläheinen ja lupailee työvälineitä oman suhtautumisen tarkkailuun ja sikäli pidempiaikaisen avun saavuttamiseen. Ettei eväisi itseltään onnea loputtomasti.

Vene on vesillä, käytiin viikonloppuna Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen saaressa Stora Brändössä Porkkalan suunnalla. Kiva paikka ja aurinkoa riitti. Merelle ei paha yllä ja se ei myöskään jätä tilaa joutaville. Ennemmin se rauhoittaa ja korvaa turhia ajatuksia konkreettisella keskittymisellä. Kun purjehtiessa täytyy intensiivisesti keskittyä kolmeen yhtäaikaiseen asiaan turvallisesti eteenpäin pääsemiseksi, niin samanaikaisesti on lähes mahdotonta stressata työasioita. Perillä saaren rannassa tuijottaessa nuotioon olennainen on sitten monesti lähempänä kuin pitkiin aikoihin.

Kunnianhimosta luopuminen käväisi mielessä tuossa yhtenä päivänä bussissa istuessa. Mietin vain, että onko siitä kokonaan luopuminen tavoiteltavaa/tarkoituksen mukaista tai edes mahdollista. Toisaalta se ajatuksena tuntuu häivähdyksenomaisesti rauhoittavalta ja kuin sopeutumisen viimeiseltä saarekkeelta. Kunnianhimosta luopuminen ei kai tarkoittaisi pysähtymistä, ja sitä ei kukaan kai kaipaisikaan. Pysähtynyt ihminen lakkaa kehittymästä. Mutta ehkä kunnianhimo ei liity ainakaan siihen malliin, että eläisi elämänsä toimien itsestään lähtöisin. Jotenkin kunnianhimo kalskahtaa aina siltä, että sen liikkeellepaneva voima tulee jostakin ulkoapäin.

Luin erästä vanhaa tekstiäni teinivuosilta missä mainitsin, että olin siinä vaiheessa hylännyt tavoitteeni tulla maailman tunnetuimmaksi ihmiseksi. Hyvä, että luovuin tuosta tavoitteesta jo siinä vaiheessa. Suurin osa maailman tunnetuimmista ihmisistä on melko lailla yhden asian miehiä, mustavalkoisuudessaan tai keskittymiskyvyssään menneet periaatteellisuudessa sille tasolle, jolla vie ehkä omaa pakkomiellettään tehokkaasti eteenpäin, mutta rauhallisen, syvän viisauden ja suhteellisuudentajun kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Jotenkin kun luin tuosta kirjasta listaa mahdollisista tunnelukoista, niin löysin sieltä saman tien kolme neljä itseäni rajoittavaa toimintamallia. Näitä lukkoja on yhteensä 18, joten olen iloinen, ettei vastaavuuksia löytynyt nopealla perehtymisellä sen enempää. Elämä kun voi näemmä mennä ruttuun niin lukemattomilla eri tavoilla ja kaikkien kanssa pitäisi pystyä elämään. Omat lukkoni liittyivät lähinnä emotionaalliseen estyneisyyteen; "tunteet on hallittava", hyväksynnän hakuun; "toiset määrittävät arvoni", ulkopuolisuuteen; "en kuulu mihinkään" sekä vaativuuteen; "olen riittämätön." Saa nähdä mitä vastauksia tai selittäviä tekijöitä noiden takaa löytyy.

Käykää itse tutustumassa: http://www.skeematerapia.fi/

Voi tehdä myös testin: http://www.tunnelukkosi.fi/testi.php